Kun Traill seuraavana iltapäivänä palasi oikeushovista ja kertoi
Sallylle, että hänen oli mentävä illaksi sisarensa luo Sloane-kadulle,
ei tyttö puhunut siihen mitään. Hän katseli miestä kysyvästi, mutta ei
tohtinut pukea kysymystään sanoihin. Hän aavisti, että Traill halusi
tuntea itsensä vapaaksi menettelemään, kuten halusi, tarvitsematta
selitellä mitään. Vaikka hän olisi ollut Traillin puoliso, hän tuskin
sittenkään olisi uskaltanut kysellä miehen syitä; nyt, kun hän oli
vain hänen ystävättärensä, oli hän vielä vähemmän oikeutettu vaatimaan
häneltä selityksiä.
Sally luuli ymmärtävänsä Traillin sisaren tarkoitukset, ja hän
aavisteli, että mrs Durlacher vetosi avioliittonsa onnettomuuteen
vain tekosyynä. Tähän oletukseensa tyttö tahtoi kiinnittää Traillin
huomiota. "Ovatko sinun sisaresi ja hänen miehensä välit nyt paremmat?"
hän aloitti.
"Ehkäpä ovat hiukan; luulen niin. En tiedä varmaan, — vaikeata arvata.
En ole vielä nähnyt miestä. Sisareni ei salli minun puhua hänen
kanssaan. Hän väittää, että minä vain pahentaisin asiaa."
Tyttö katseli häntä suoraan silmiin.
"Uskotko, että asia on vakava?" hän kysyi. "Arvatenkaan sisaresi ei
olisi voinut vain kuvitella, että heidän suhteensa on onnettomalla
tolalla?"
"Kuvitella! Ei, — mitenkä hän voisi kuvitella sellaisia? Me Traillit
emme kuvittele mitään; meillä ei ole hituistakaan kuvittelukykyä. Ja
miksikä hän kuvittelisi mokomia? Mitä lemmon iloa siitä olisi? Mitä hän
sillä voittaisi?"
"Sinun myötätuntosi," vastasi Sally.
Traill poistui nauraen makuuhuoneeseensa. "Vielä mitä! — hittoako
hän välittää minun myötätunnostani", huudahti hän sieltä. "Vakuutan
sinulle, ettei Dolly ole mikään hempeämielinen olento. Hän huolii vähät
muusta, kunhan säilyttää asemansa kirkkaana maailman silmissä, — sen
voit uskoakin."
Sally ei voinut jatkaa. Hän oli yrittänyt kylvää epäluulon siemenen
Traillin mieleen, mutta hänen kylvönsä ei onnistunut. Tiesihän Traill,
mitä sisar toivoi juuri hänen suhteensa, mutta hän ei ymmärtänyt
tapaa, jolla mrs Durlacher koetti toteuttaa toiveitaan. Ja Sallyn ei
onnistunut avata hänen silmiään näkemään, mitä kaiken takana piili.
"Sinä aiot muuttaa nyt pukua?" kysyi tyttö.
Traill mutisi jotakin myöntävää makuuhuoneestaan, ja Sally, joka
huomasi, että hänen mielensä oli täynnään muita asioita, hiipi
hiljalleen pois ja nousi omaan kerrokseensa. Hän meni ikkunan luo,
katsellen lähimmän kadunkulman ohi pyörtäviä naisia, jotka kiiruhtivat
Piccadillyyn kohottaen hameenliepeitään puolisääreen ja heilutellen
pieniä käsilaukkujaan samalla kun he maanitellen vilkuilivat
ympärilleen.
Traill pujotteli päätään valkoisen, jäykäksi silitetyn paidan aukon
läpi ja kysyi: "Mitä sinä aiot puuhailla tänä iltana, Sally?" Ei
kuulunut vastausta. Traill katsahti ovelta etuhuoneeseen, ja kun hän
huomasi, että tyttö oli lähtenyt, hän alkoi äänekkäästi sadatella
paitaa, joka tuotti hänelle vastusta. Manaukset keskeytti ovelta
kuuluva koputus. Traill tuli kynnykselle, suorien paitansa helmoja, ja
aukaisi oven ulkoasuaan kainostelematta.
"Sinä? Käy sisälle!" hän kutsui.
Avoimessa ovessa näkyi pitkä, kaunismuotoinen, huolellisesti vaatetettu
mies. Hän asetti silkkihattunsa pöydälle, suu ylöspäin, riisui
hansikkaat käsistään ja viskasi ne huolettomasti hattuun, kääntyen
sitten Trailliin.
"Sinä olet pois lähdössä?" hän kysyi.
"Niin olen."
"Tuletko jonnekin syömään minun mukanani?"
"En ehdi."
"Lähdet pikku naisesi seurassa kaupungille, varmaan?"
"En. Hän on yläkerrassa."
Vieraan silmäys viivähti hetken Traillin kasvoilla, ja sitten hän
kääntyi katselemaan James Brownriggin valokuvaa.
"No niin, minusta aika tuntui pitkältä," hän sanoi. "Tulin senvuoksi
tapaamaan sinua." Hän otti taskustaan kultaisen savukekotelon ja
valitsi sieltä tupakan. Traill kiinnitteli nappeja paitansa kaulukseen
ja kalvosimiin.
"Ajattelin, että me voisimme lähteä yhdessä kaupungille ja ottaa sinun
tyttösesi mukanamme johonkin varieteehen, kuten kerran ennenkin, —
kauanko siitä jo mahtaakaan olla?"
Traill pistäytyi makuuhuoneeseen ja tuli hetken kuluttua takaisin
sovitellen kaulusta paidannappeihin.
"Oh, eiköhän siitä jo ole aikaa," hän mutisi.
"Pian vuosi, luullakseni. Viihdytkö edelleen hänen parissaan?"
"Mainiosti. Haluatko whiskyä?"
"En; kiitoksia, vanha veikko. Minnekkä sinä lähdet?"
"Päivälliselle sisareni luo. Menemme, luullakseni, sitten Yorkin
herttuan teatteriin."
"Ah, minä tapasin sisaresi tässä eräänä iltana." Hän istuutui,
nykäisten samalla housunlahkeitaan polvien kohdalta ylemmäksi. "Niin,
hän oli Prince'ssä luistelemassa, ja miss Standish-Roe oli hänen
seurassaan."
"Hän on myöskin tänä iltana meidän mukanamme."
"Onko?" Hänen katseensa vilahti jälleen hetkisen Traillin kasvoilla.
"Kirotun kaunis tyttö."
Traill ei vastannut. Hän meni takaisin makuuhuoneeseensa ja hyräili
hiljalleen. Äkisti hän keskeytti ja huudahti:
"Nytpä tiedän!"
"No?"
"Sanoit, että aika tuntuu sinusta pitkältä?"
"Niin, tekisi mieleni tappaa sitä jotenkuten."
"Hyvä. Sinähän voit viedä Sallyn aterioimaan."
"Tyttösesi?"
"Niin, hän jäisi muuten liian yksinäiseksi. Puhuin hänelle niin myöhään
tästä vierailustani, ettei hän ehtinyt kutsua luokseen ystäväänsä,
sitä, — mikä miss Hallard se nyt onkaan. Haluatko sinä? Älä epäröi
kieltäytyä, ellet halua."
"Oh, en minä halua vastustella. Mutta entä tyttö itse?"
"Minä kutsun hänet tänne."
Hän kiiruhti Sallyn ovelle, ja vieras kuuli hänen huutavan tyttöä
nimeltä.
"Minä tulen," vastasi Sally, ja hetken kuluttua hänen askeleensa
kajahtelivat porraskäytävässä.
"Mr Devenish on tullut hakemaan meitä kaupungille," kertoi Traill
tytölle, ennenkuin he ehtivät alakertaan. "Kun minä en jouda, voit sinä
lähteä hänen kanssaan yksin."
Askeleet pysähtyivät. Devenish sulki puolittain silmänsä, huvitettuna;
hän kuuli monia kertomattomia seikkoja tässä äänettömyydessä.
"Pitäisikö minun mennä pukeutumaan?" kysyi tyttö hetken kuluttua.
"Turhia. Hän on täällä alhaalla. Tule."
Sally kävi sisälle ja Devenish astui häntä kohden, tervehtiäkseen.
"Hyvää iltaa, miss Bishop. Jos te olette ajatellut järjestää iltanne
toisin, niin kieltäytykää epäröimättä. Minulle vain kävi aika pitkäksi,
ja ajattelin saavani täältä seuraa."
"Ajattelitte hyvin ystävällisesti."
"Mitä vielä. Iloanihan minä vain etsin. Sanokaa, minne te mieluummin
lähdette; minusta on aivan yhdentekevää."
Sally kääntyi Trailliin.
"Menenkö minä nyt panemaan hatun päähäni?" Hänen äänessään ei ilmennyt
pienintäkään mielihyvän tahi harrastuksen värettä.
"Niin, tee se. Jos olet nopea, niin pääsemme kaikin samalla kertaa
lähtemään."
Tyttö poistui, ja Traill täydenteli asuaan. Devenish istui
miettiväisenä ja äänettömänä, kunnes hän äkisti kysyi: "Kauanko hän on
elänyt täällä sinun parissasi?"
"Hiukan neljättä vuotta."
"Niin, muistanhan sinun kertoneen siitä."
He vaikenivat jälleen, ja Devenish katseli puolittain hymyillen, kuinka
Traill solmi kömpelösti valkoisen kaulanauhan kauluksensa ympärille,
vetäen sitten ylleen valkoiset liivit ja hännystakin, silminnähtävästi
ensinkään ajattelematta ulkoasuaan. Siinä, samoinkuin monessa muussakin
suhteessa he olivat aivan eri luonteisia, nämä vanhat ystävykset,
jotka pitävät toisistaan siitä huolimatta, että kohtasivat vain perin
harvoin, mikä ei miesten välisissä ystävyyssuhteissa olekaan mitään
tavatonta.
Kun Sally jälleen tuli alas, he lähtivät kolmisin kadulle. Hetken
kuluttua Traill ojensi tytölle kätensä, kutsui ajurin ja nousi
vaunuihin. Devenish tarkasteli Sallyn ilmeitä, tytön katsellessa pois
vierivien vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat kadun vilinään.
"Minnekkä me lähdemme?" hän kysyi sitten, kun Sally jälleen käänsi
katseensa toisaalle, herkän ilmeen sammuessa hänen kasvoillaan.
"En todellakaan välitä siitä, en ensinkään. Minne hyvänsä."
Devenish mainitsi Sohon pienen ranskalais-ravintolan. Tyttö pudisti
kieltävästi päätään.
"Eikö sinne?"
"Ei, minne tahansa muualle," sanoi tyttö.
"Te ette pidä siitä loukosta?"
"Oh, kyllä; pidän hyvinkin. Mutta —", hän epäröi.
No niin. Sitten Devenish ehdotti erästä toista ravintolaa, ja
tyttö nyökkäsi myöntyvästi. Vain Sohoon, jonne monet onnen muistot
liittyivät, hän ei halunnut lähteä vieraan seurassa.
Kun he olivat istuutuneet pöydän ääreen ravintolassaan, nojautui
Devenish tuolinsa selustaa vastaan ja katseli tyttöä nautinnolla.
"Ymmärrättehän, kuinka kauniisti teette," sanoi hän, "kun näin tulitte
minun seurakseni." Mutta tyttö oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, eikä
huomannut näiden sanojen sävyjä; hän töin tuskin erotti itse sanat
"Kumpaan," jatkoi mies edelleen, "haluatte mieluummin lähteä, kun
olemme aterioineet, teatteriin vaiko varieteehen?"
"Mikä vain teistä on mieleisempää."
"Hyvä, sitten lähdemme varieteehen. Teatterissa on pakko kuunnella
äänettömänä, ettei häiritsisi naapureitaan. Me lähdemme Palace'en."
Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin, koetti Devenish alottaa
keskustelun sellaisesta aiheesta, jonka hän toivoi herättävän tytössä
harrastusta.
"Jack lähti tänä iltana teatteriin, eikö totta?"
"Kyllä."
"York-teatteriin, kaiketikin?"
"Niin, — luulen niin."
"Tehän olette tavannut hänen sisarensa, mrs Durlacherin?"
Sally ei ymmärtänyt, mikä tämän kysymyksen aiheutti, mutta hän iloitsi,
voidessaan vastata siihen myöntävästi.
Devenish jatkoi: "Tapasin hänet hiljattain, ja hän kertoi teidän
käyneen Jackin seurassa Aspley Manorissa."
"Kyllä, me kävimme siellä keväällä."
"Hurmaava paikka, eikö niin?"
"On, minun mielestäni se on ihmeellinen. Mitä mrs Durlacher sanoi
minusta?" Hän ei voinut pidättyä ilmaisemasta tätä uteliaisuuttaan,
vaikka hän ymmärsikin, ettei toinen voinut totuudenmukaisesti vastata
kysymykseen.
Devenish muisteli, mitä kaikkea Traillin sisar oli puhunut hänelle;
hän muisteli myöskin, mitä tämä oli sanonut miss Bishopista puhumatta
mitään, — äänettömyydellään, ilmeillään ja merkitsevillä silmäyksillään.
"Hän sanoi ihmetelleensä teidän kauneuttanne," hän vastasi vältellen.
"Siinäkö kaikki?" kysyi Sally hymähtäen.
"Oh, luullakseni ei. Mutta siinä oli läsnä myöskin miss Standish-Roe,
— hän, joka tänä ilta on heidän seurassaan teatterissa, — ja hän
keskeytti meitä usein, joten minun on vaikea muistaa tarkoin, mitä me
puhuimme."
"Miss Standish-Roe?" toisti Sally melkein kuulumattomasti.
"Niin, — Coralie, — vanhan Sir Standish-Roen nuorin tytär. Ettekö
tiennyt, että Jack on heidän seurassaan tänä iltana?"
"En tiennyt, että _hän_ on mukana", sanoi tyttö kalpeana.
"Jumaliste! Olen pahoillani —"
Hän kohautti hartioitaan, ikäänkuin vapautuakseen epämiellyttävästä
ajatuksesta, ja sanoi sitten:
"Minun ei arvatenkaan olisi pitänyt mainita siitä mitään."
"Minkä tähden?"
On työläs estää naista käyttäytymästä traagillisesti, kun hänen
tunteensa kuohahtavat mustasukkaisuudesta. Ja Sally koki nyt
sydämessään liekehtivää vihaa ja kateutta, kun hän kuuli, että toinen
nainen oli tunkeutunut Traillin elämään, — toinen, joka koettaisi
riistää onnen hänen käsistään. Tyyni, hento, helläsydäminen Sally
Bishop leimahti kuin tuleen. Hän ei itse edes tiennyt, miltä hänen
kasvonsa nyt näyttivät, kuvastellessaan tuskaa sekä raivoa, eikä
hän pysähtynyt hetkeksikään miettimään, minkä vaikutuksen hänen
mielentilansa ilmaiseminen teki mieheen, joka nyt oli hänen seurassaan.
"Minkätähden?" hän toisti läähättäen. "Miksikä teidän ei olisi pitänyt
mainita siitä? Kielsikö Jack teitä sanomasta?"
Devenish näki myrskyn olevan nousemassa ja hän sovitti purjeensa
pikaisesti sen mukaan. Hänen mielensä oli selkeä ja kirkas, ja hän
ymmärsi, että nyt hänen täytyi puhua lempeästi ja samalla päättävästi,
epäröimättä ja tinkimättä. Hän oli nähnyt naisten mustasukkaisuutta
ennenkin, ja hän tiesi, mihin saakka se voi johtaa, ellei sitä hillitä
ajoissa.
"Kielsikö hän teitä puhumasta?" kysyi Sally jälleen, ennenkuin mies oli
ehtinyt vastata mitään.
"Ei; tietenkään ei. Jos hän olisi kieltänyt, niin olisinko minä silloin
tullut sanoneeksi juuri sen, mistä minua varotettiin? Siitä te näette.
Minä luulin teidän tietävän."
"En minä tiennyt mitään. Kuinka vanha hän on, — tyttö, josta te
puhuitte?"
"Kahdenkymmenen yhden ikäinen, luulen. Ehkä kahdenkolmatta."
"Onko hän kaunis?"
Devenish ojensi huuliaan arvostelevasti ja kohautti hartioitaan.
"Onko?" ahdisti Sally.
"Eivät kaikki suinkaan pidä häntä kauniina."
"Mutta te?"
"Niin, — luulen, — otaksun, etten voisi sanoa häntä rumaksikaan."
"Ah, te ette tahdo tunnustaa minulle totuutta! Hän on kaunis, — hyvin
kaunis; minä ymmärrän sen. Onko hän vaalea?"
"On."
"Vaaleampi kuin minä?"
"No niin, — vaikea sanoa; hänellä, näettekö, on punaiset hiukset."
"Ja hänen isänsä on rikas?"
"En usko sitä. Mutta tietenkään heitä ei voida sanoa köyhiksi."
"Hän on aatelismies, — ritari, niinhän te sanoitte?"
"Hän on Sir, — baronetti."
"Te tunnette hänen tyttärensä, — onko hän hieno nainen?"
"Oh, kyllä. Mutta ei muuten mikään erikoinen, ei mikään ihmeellinen."
Sally katseli häntä suoraan silmiin.
"Te ette puhu minulle totuutta," huudahti hän äkisti. "Te koetatte
johtaa minua harhaan. Te haluatte puolustella Jackia. Te tunnette,
ettei teidän olisi sopinut sanoa, että Jack on nyt hänen seurassaan, ja
sentähden te koetatte vain silitellä kaiken."
"Parahin miss Bishop," sanoi Devenish hymyillen, — "ajattelen, että
Jack voi kylläkin lähteä teatteriin sisarensa ja jonkun toisen naisen
seurassa, teidän tarvitsematta olla siitä huolissanne. Ettehän, te
halua kytkeä häntä kahleisiin."
"En, kahleista minä kaikkein viimeiseksi uneksisinkaan. Mutta tehän
tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että hän kammoksuu seuraelämää, ja
ettei hän olisi käynyt edes sisarensa kotona, ellei tämä olisi niin
onneton."
"Onneton?" kysyi Devenish, katsahtaen häneen pikaisesti vaihtunein
ilmein.
"Niin, eihän hän tule aikoihin miehensä kanssa."
Samassa hän kauhistui, kun oli näin ilmaissut perheasian, minkä Traill
oli hänelle uskonut, ja hän pyysi:
"Toivon, ettette kerro minun sanoneeni tätä."
"Olkaa huoletta. Mutta kuinka ihmeessä te voitte puhua noin? Tosin
kapteeni ja rouva Durlacher eivät rakasta toisiaan tämän sanan kaikkein
tulisimmassa merkityksessä, mutta harvat pariskunnat varmaan sopivat
niin hyvin keskenään kuin juuri he."
Tyttö katseli häntä enenevällä hämmästyksellä.
"Niin, ennen, — kaiketikin. Mutta nykyisin?"
"Nykyisinkin. Tiedän sen. He ovat ihmeen tyytyväisiä toisiinsa."
Sitten mrs Durlacher oli valehdellut! Hän oli keksinyt tarun
aviollisesta onnettomuudestaan vain hellyttääkseen sillä Traillin ja
saadakseen hänet pauloihinsa. Sally itse oli epäillyt juuri tätä, mutta
kun hän nyt näki epäilystensä vahvistuvan tosiksi, hän ei tahtonut
uskoa niihin.
"Tiedättekö sen aivan varmasti?" hän kuiskasi.
"Mitä, — totta kai! Jos joku väittää toisin, niin sanokaa suoraan, että
hän valehtelee."
Sally näytti säälittävältä. Hän ymmärsi, että kun Traillin sisar kerta
oli virittänyt veljelleen tämän ansan ja houkutellut viekkaasti hänet
takertumaan siihen, niin juonen takana täytyi olla pitemmällekin
tähtääviä tarkoituksia. Ja olivatpa ne tarkoitukset minkälaisia
tahansa, — hänelle, Sallylle, ne tiesivät eroa Traillista. Heidät
tahdottiin erottaa; valheellisin, kavalin keinoin; eikä hänellä ollut
mitään mahdollisuutta estää tätä viekkautta menestymästä.
"Minä en voi lähteä varieteehen," sanoi tyttö odottamatta.
Devenish katsahti häneen ällistyneenä.
"Miksikä ette voi?" hän kysyi.
"En voi, — en voisi istua siellä. Minä —"
Oli mahdotonta olla tuntematta osanottoa häntä katsellessaan.
Kovettuneinkin sydän olisi pehmennyt tämän vaivoin salatun kärsimyksen
aavistelusta. Devenish katseli hänen tuskan vääristämiä lapsekkaita
kasvojaan, ja toivoi sydämessään, ettei hän olisi erehtynyt puhumaan
asiasta, josta hänen olisi ollut paras vaieta. Vaieta jo itsensä
tähden, ja Traillin tähden, — ja ennenkaikkea tämän kärsivän tytön
tähden.
"Mitä te sitten aiotte?" hän kysyi hiljaisesti.
"Oh, en tiedä; aion, — en, en tiedä mitään."
"Ettehän aio tehdä hullutuksia?"
"Hullutuksia? Mitenkä? Hullutuksia?"
Devenish nojasi kyynärpäitään pöytään ja kiinnitti katseensa tyttöön
lujana ja rauhallisena.
"Te olette nyt kiihoittunut, ymmärrättehän sen?" kysyi hän
ystävällisesti. "Ymmärrättehän että te kuvittelette olemattomia? Te
ette ole selvillä asioista pohjiaan myöten, — vakuutan teille, että
ne selviävät. Tulkaa; me lähdemme varieteehen, ja te koetatte unohtaa
kaiken."
Sally pudisti päätään.
"En voi," sanoi hän. "En voisi, vaikka tahtoisinkin. Minä — minä en tee
mitään hullutuksia, mutta minä haluaisin mennä kotiin nyt — nyt, — jos
te olette valmis lähtemään."
"Olen valmis. Mutta ensin minä haluaisin sanoa teille sanan tahi pari."
"Mitä sitten?"
"Älkää antako kuvittelujenne sokaista itseänne. Ja lisäksi, — jos minä
voin tehdä jotakin teidän puolestanne, — tiedän, että te ette tarvitse
tässä apua, mutta jos luulisitte tarvitsevanne, niin sanotteko siitä
minulle? Lupaatteko?"
Sally nyökäytti päätään ajatuksissaan. Koko lupaus ei merkinnyt mitään
hänelle, mutta hän nyökäytti suostumuksensa melkein tiedottomasti.