Samana iltana Traill, palattuaan sisarensa luota, vei Sallyn mukanaan
aterioimaan pieneen Sohon ravintolaan, jossa he olivat ensimmäisen
iltansa istuneet.
Siellä puuhasivat edelleenkin Madame — samoinkuin Berthe ja Marie —
samoinkuin viinuri Alexandra, — aina yhtä säännöllisinä, yhtä taitavina
ja nuhteettoman kohteliaina.
"Bon soir, monsieur, — bon soir, madame!" Samat sanat entinen sävy;
aivan muuttumattomina. Yhteinen etu oli pitänyt heidät edelleen koossa,
ja yhteinen veren perintö kuvastui edelleen haihtumattomana heidän
tavoissaan ja käyttäytymisessään.
"Minä aina tunnen itseni niin lämpimäksi täällä," sanoi Sally
hilpeästi, kun he jälleen istuutuivat entiseen pöytäänsä.
"Kuinka niin?"
"Täällähän me olimme yhdessä ensimmäisen iltamme." Tyttö ojensi kätensä
pöydän yli ja siveli Traillin sormia. "Tänne sinä minut kaikkein
ensimmäiseksi johdatit."
"Etkä sinä ole pahoillasi?" kysyi Traill vakavasti.
"Pahoillani — en! Miksikä?"
"Muistatko, mitä sinä sanoit minulle juuri täällä; vähää ennen kuin me
lähdimme minun asuntooni?"
"Minä sanoin kai — yhtä ja toista."
"Ei, — sinä puhuit varsin vähän silloin. Mutta sinä sanoit jotakin,
mikä painui syvälle minun mieleeni."
"No?"
"Sanoit, että minä olen kunniallinen mies."
"Siten minä uskoin silloin; ja nyt minä tiedän sen todeksi, näiden
kolmen vuoden jälkeen."
"Tiedät, — niinkö?"
"Tiedän."
"Ja kuitenkaan minä en ole vielä sanallakaan vihjannut sinulle, kuinka
minun pitäisi ainakin turvata sinun asemasi."
Tytön huulet aukenivat erilleen tuskallisesti. Häntä kauhisti edelleen
jo pelkkä ajatuskin, että heidän suhteensa muuttuisi jonkinlaiseksi
liikesopimukseksi.
"Sinä olet siis jättänyt kaiken vain luottamuksen varaan?" jatkoi
Traill. "Entä jos minä kuolisin, — oh, kuolema on sellainen suurteko,
johon vähäpätöisinkin meistä pystyy. — Berthe!" Hän kääntyi ja
neuvotteli hymyilevän tarjoojattaren kanssa illallisesta. "Otaksukaamme,
että minä kuolen", jatkoi hän sitten Sallylle, nojaten kyynärpäitään
pöytään ja katsellen tyttöä vakavasti silmiin.
"Miksikä sinä puhut näin?" valitti tyttö, samalla kun hänen aivoissaan
välähti pelko: "Ajatteleeko hän todella kuolemaa? Entä jos hän aikookin
hyljätä minut?" Nämä epäilykset hyppivät hurjaa tanssiaan hänen
silmiensä edessä. Jos Traill olisi ollut kyllin tarkkanäköinen, hän
olisi voinut huomata nämä häälyvät aaveet.
"Miksikä? Siksi, ettei minulla ole oikeutta sysätä näitä asioita
syrjään", puhui Traill ystävällisesti. "Sinulla ei ole hämärintä
aavistustakaan siitä, onko minulla mitään tarjona sinun varallesi.
Olen usein ihmetellyt, etkö sinä milloinkaan kysy minulta tätä, mutta
ei, — sinä et edes ajattelekaan koko asiaa. Etkö sinä menettele siinä
järjettömästi? Etkö sinä huomaa, että ihmisen täytyy ajatella myöskin
tulevaisuutta?"
"Minä en tahdo ajatella tulevaisuutta," sanoi tyttö urhokkaasti. "Minä
kammoan sellaisia ajatuksia. Minä olen nykyhetkellä onnellinen; enkö
minä saa tyytyä siihen?"
"Kuka takaa sinun onnesi huomispäivänä? Siinä se! Etkö nyt ymmärrä,
Sally, että kun minä liitin sinut omaan elämääni, niin minä samalla
sitouduin vastaamaan sinun kohtalostasi? Tämä sitoumus minun on nyt
täydennettävä. Kun me tänä iltana palaamme kotiin, niin me valmistamme
jonkinlaisen sopimuksen, ja huomisaamuna minä vien sen asianajajalleni
laillisesti vahvistettavaksi."
Sally kumartui eteenpäin pöydän yli ja kosketti jälleen miehen kättä.
Hänen kasvonsa, joista vielä äsken loisti hilpeä huolettomuus, olivat
nyt tuskan pimentämät.
"Älä tee sitä," hän sanoi; "minä pyydän, älä tee sitä. Minä en välitä
mistään sopimuksista niin kauan kuin sinä pidät minusta. Mitä sopimus
hyödyttää minua, jos sinä kuolet, niinkuin sanoit! Mitä iloa se voi
tarjota minulle? Luuletko, että minä silloin jaksaisin elää?"
Traill tarkasteli hämmästyneenä tyttöä. "Älä sinä puhu hullutuksia,"
sanoi hän lujasti, mutta samalla ystävällisesti. "Sinä olet pieni,
rakas, yksinkertainen lapsi, mutta sinun täytyisi yhtä hyvin elää ilman
minuakin. Jokainen sen jaksaa. Ja sinä luultavasti rakastaisit sitten
jotakin toista miestä."
"Vähän sinä tiedät minusta," huudahti Sally katkerasti, "jos todellakin
ajattelet siten."
"No niin, enhän väittänyt sitä varmaksi, — oletin sen vain
mahdolliseksi. Luulen siinä asiassa tuntevani hiukan ihmisluonnetta.
Ja sen pohjalta näitä seikkoja on arvioitava eikä tunteen kannalta.
Mutta en väitä mitään sinusta. Sanon vain, että sinun täytyy elää, ja
minun täytyy huolehtia siitä, että sinä voit elää. Miksikä sinä niin
kauhistut sellaista pientä sopimusta? Miksikä?"
Tytön pää painui. Kuinka hän olisi voinut puhua miehelle
epäilyksistään, kun hän ei voinut osoittaa mitään syytä pelkoonsa?
Ja ehkä hän sanoillaan vain herättäisi miehessä eron ajatuksen, joka
muuten kenties ei koskaan syntyisi hänen mielessään? Tämä pelko salpasi
tunnustuksen hänen sydämeensä.
"No, minkätähden?" toisti Traill.
"Se ei miellytä minua," sopersi tyttö epäröiden. "Se tuntuu niin
rumalta, — siinä kaikki."
"No niin; pelkään, että meidän täytyy alistua sellaiseen rumuuteen,"
päätti Traill. "Minä menettelisin kehnosti, ellen taivuttaisi sinua
siihen. Teemme sen tänä iltana; sittenhän se on ohitse."
Traill kirjoitti sopimuksen vielä samana iltana. Sitten hän näytti
sen Sallylle. "Sinun pitäisi lukea tämä, ennenkuin minä jätän sen
vahvistettavaksi," hän ehdotti.
"En minä halua lukea sitä," vastasi tyttö.
"Miksikä et?"
"Se ei huvita minua. Sinä olet kirjoittanut sen omaksi iloksesi, etkä
minun mieltäni noudattaaksesi. Ole hyvä, — älä pyydä minua lukemaan
sitä!"
Traill ei ymmärtänyt tytön järjetöntä itsepintaisuutta, ja hän kohautti
hartioitaan puoleksi tyrmistyneenä. "No, kuten haluat," hän vastasi
rauhallisesti ja työnsi paperin kirjoituspöytänsä laatikkoon. "Joka
tapauksessa minä annan sinulle tästä jäljennöksen."
Sally hyvästeli hänet, kuten tavallisesti, ja lähti hitaasti
yläkertaan, josta Traill oli vuokrannut hänelle pienen huoneuston Tyttö
istui ajatuksissaan pianon ääreen ja alkoi soittaa, itsekään tietämättä
mitä. Sitten hän äkisti säikähti ja nosti kätensä koskettimilta, —
olihan Traill nyt kotona, hänen huoneidensa alapuolella, ja hänen oli
lupa soitella pianoaan vain silloin, kun Traill oli poissa. Hetken hän
vielä istui paikallaan, sivellen hellävaroin koskettimia ja kuvitellen
sielussaan kuulumattomia säveleitä ja sointuja, ikäänkuin tuntien ne
sormenpäissään. Sitten hän nousi, seisoi liikkumattomana ja tarkkasi
alhaalta kuuluvia vaimennettuja ääniä.
Hän kuuli lasin kilahtelevan. Traill sekoitti iltawhiskyään. Siitä
tyttö ymmärsi, että hän kohta menisi levolle. Eikö hän enää tulisikaan
tapaamaan tyttöään tänä iltana? Sally katsahti kelloa, joka tikitti
uuninreunuksella. Se oli hiukan yli yhdentoista.
Tyttö meni makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua. Hän otti ylleen uuden,
pitsikoristeisen yöpuvun, jonka hän oli ostanut vasta muutamia päiviä
sitten. Katsellessaan itseään arvostelevasti kuvastimesta hän huomasi
hiuksiensa olevan epäjärjestyksessä. Hän päästeli tukkansa valloilleen
ja haroi sen pitkiä suortuvia sormiensa lomitse, muistellen kuinka
monesti Traill oli tehnyt samoin. Ja tätä ajatellessaan hän äkisti
heittäytyi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili nyyhkyttäen:
"Jumala, — salli hänen rakastaa minua, — aina — aina! Osoita minulle,
kuinka minä voin saada — loppumattomasti — hänet rakastamaan itseäni!"
Näin hän huokaili, tuntematta uskoa ja saamatta rukouksestaan
luottamusta. Hän ajatteli enemmän Traillia kuin Jumalaa, ja hän tunsi
ettei rukouksensa voinut auttaa häntä. Mutta hänen sydämensä ahdistus
purkautui tähän avunhuutoon, ja hän osotti sen Jumalalle, ikäänkuin
voidakseen lohduttaa mieltään sillä, että hän ainakin oli rukoillut
armahdusta.
Mutta kesken huokaustensakin hänen täytyi kuunnella alhaalta erottuvaa
hälyä. Hän huomasi, että Traill liikkui nyt makuuhuoneessaan; hän oli
menossa levolle. Tyttö kuuli miehen aukovan vaatekaapin ovia, kun hän
järjesti seurustelupukunsa säilöön. Ja sitten rasahtelivat vuoteen
teräsjouset, kun Traill kääntelehti patjoillaan, tavotellen mukavaa
makuuasentoa.
Sally nousi pikaisesti seisoalleen, kuivasi kasvonsa hajuveteen
kostutetulla nenäliinalla ja heitti hartioilleen silkkisen iltavaipan,
rientäen epäröimättä portaita alas. Hän aukaisi pimeän etuhuoneen oven
ja hiipi sisälle.
"Jack," kuiskasi hän. "Jack!"
Hänen kurkkuaan kuivasi ja tämä hiljainen huudahdus häipyi
kuulumattomiin hänen huuliltaan. Ei vastausta.
"Jack!" uudisti tyttö ja kosketti Traillin makuuhuoneen oven kädensijaa.
"Sinäkö, Sally?"
"Minä, — olen."
"Tule sisälle. Minä olen jo vuoteessa. Mitä puuttuu? Tule sisään."
Sally aukaisi oven. Traill oli noussut istumaan vuoteelleen, haparoiden
tulitikkuja, ja raapaisi nyt valkean sekä sytytti yöpöydällään olevan
kynttilän.
"Herra nähköön!" huudahti hän, "sinähän vilustut tuossa asussa. Mitä
sinä tahdot, lapsi?"
"Minä en voi saada unta," mutisi tyttö, siristellen silmiään, joita
kynttilän äkillinen valo häikäisi.
"Minkätähden et?"
"En tiedä."
"Ajatukset vaivaavat?"
"Niin, — niin luulen."
"Lue sataan; yksi, kaksi, kolme —"
Sally koetti hymyillä, peljäten, että mies muuten huomaisi, kuinka
onneton hän oli.
"Ei se auta. Mieluummin minä ottaisin jonkun kirjan," sanoi hän. "Ehkä
—"
"Niin, tietysti; se on hyvä keino. Ota, minkä haluat. Ja koeta
tupakoida hiukan. Se tekee sinut uniseksi."
Traill heittäytyi jälleen makuulle vuoteeseensa.
Tyttö pistäytyi etuhuoneeseen ja otti käteensä ensimmäisen kirjan,
minkä sattui pimeässä tapaamaan.
"Löydätkö sinä mitään?" kysyi Traill.
Sally tuli jälleen valoon ja vilkaisi kirjan päällystä.
"Tässä on... Macaulayn 'Englannin historia'," luki hän.
Vuode rasahteli, kun Traill purskahti nauruun.
"Se kyllä nukuttaa sinut uneen," hän sanoi.
"Mutta ehkäpä minä vielä ottaisin savukkeenkin."
"No, mikäs siinä. Ota vaan."
"Mistä minä saan sen?"
"Rasiasta; se on minun liivini taskussa."
Tyttö etsi savukkeen ja tuli sitten jälleen Traillin vuoteen viereen
seisten siinä hetken neuvotonna.
"Haluatko sinä, että minä puhallan kynttilän sammuksiin?" hän kysyi.
"Eikö mitä; ei sen ole väliä. Minä saan sen kyllä sammumaan, nousematta
vuoteesta. Sinä osaat paremmin mennä ovelle, kun meillä on valoa."
Sally istahti vuoteen laidalle ja kumartui miehen ylle, kietoen toisen
kätensä hänen kaulalleen.
"Hyvää yötä," kuiskasi hän, lähentäen huuliaan Traillin kasvoihin.
"Lempo vie, sinähän tuoksut hajuvesiltä!" huudahti mies. "Onko sinulla
tapana aina nukkumaan mennessäsi valella hajuvesillä itseäsi?"
"Ei." Tytön kurkkua kuivasi ja hänen kielensä tarttui hampaisiin kuin
nahanpala. "Ei aina."
"No niin, hyvää yötä, pienokaiseni. Kun sinä luet Macaulayta puolen
sivun verran, niin olet jo unessa. Suutele minua."
Sally painoi huulensa miehen suulle, ja sitten, kun Traill tuntui
haluavan kääntää päänsä syrjään, hän kiiruhti pois, katuen, että oli
lähtenytkään huoneistaan.
"Osaatko sinä kulkea portaissa ilman kynttilää?" kysyi mies, kun tyttö
oli ovella.
"Osaan," vastasi Sally tukahtuneesti, "osaan vallan hyvin." Hän
sulki oven jäljessään ja riensi edelleen. Traill tunsi mielessään
hämärää kummastelua, sammuttaessaan kynttilän. Sitten hän kuunteli
tytön askeleita, kunnes ne pysähtyivät seuraavassa kerroksessa hänen
yläpuolellaan; silloin mies käänsi kylkeä ja nukkui.
Mutta Sally ei saanut unta sinä yönä. Kun hän ehti makuuhuoneeseensa
hän paiskasi kirjan ja savukkeen vuoteelleen ja heittäytyi itse niiden
päälle. Nyt alkoivat kyyneleet valua hetteistään. Jos Traill olisi
kuunnellut muutamaa silmänräpäystä kauemmin, vaipumatta uneen, hän
olisi erottanut tytön hillittömät nyyhkytykset.