Siitä syntyi matka. Perjantaina aamupuolella, kello yhdentoista aikaan,
he nousivat Trafalgar Squarella vuokra-autoon. Päivä oli aurinkoinen,
— sellainen päivä, joka kylmän ja sumuisen talven jälkeen saa ihmisen
tuntemaan elämän jälleen elämisen arvoiseksi. Sally istui Traillin
vieressä iloisena ja onnellisena, käsi miehen kouraan kätkettynä,
auringon lämpöinen paiste kasvoillaan, ja eloon heräävä, kirkkaasti
viheriöivä luonto ympärillään, kun he hyvää vauhtia kiitivät eteenpäin
pitkin valkoiselta hohtavaa maantietä.
"Katso! Ah, näetkö?" hän huudahti riemuissaan, osotellen tien varrella
tuhansia nähtävyyksiä, jotka kiinnittivät hänen huomiotaan. Ja sitten
hän vihdoin kysyi:
"Ehkä sinua kiusaa, kun minä näin reuhdon ja viittailen kaiken matkaa?"
"Kiusaa? Siunatkoon, ei! Huudahtele sinä niin paljon kuin sinua
haluttaa. Se muistuttaa mieleeni niitä aikoja, jolloin minä lapsena
palasin Harrowin koulusta Aspleyhin lupapäivinä."
Kun Manorin kartano alkoi häämöttää etäisyydessä ja he näkivät
seetripuuryhmän takaa rakennuksen korkeat ja tyylikkäät, Elisabetin
aikuiset savupiiput sekä punaiset päädyt, joissa kottaraiset pesivät,
nousi Traill puoleksi seisoalleen autossa, viskaten päänsä ylpeänä
pystyyn ja huudahti, ihastuksen loistellessa hänen silmistään:
"Siinä se on! Tuolla, noiden tummien puiden keskessä! Lempo, — minä en
ole katsellut sitä kolmeen vuoteen."
Tyttö ajatteli, että vaikka hän olisi nähnyt tämän kartanon silloin,
kun hän vielä asui kotona, pienessä Cailshamin pappilassa, isänsä
eläessä, niin hän ei olisi voinut olla huudahtamatta: "Mikä herttainen,
rakastettava paikka! Kuka siellä mahtaneeltaan asua?" Ja nyt hän tiesi,
että siellä oli asunut mies, joka näin oli tempaissut hänet elämän
pimeiltä takakujilta ja istuttanut hänet valoisaan, päivänpaisteiseen
huvipuistoon. Se lisäsi hänen mieltymystään, hänen rakkauttaan tähän
kauniiseen vanhaan aatelishoviin.
"Sinä pidät lapsuutesi kodista, eikö totta?" hän kysyi Traillilta, joka
ilossaan käyttäytyi suorastaan poikamaisesti.
"Kyllä! Luulisinpä pitäväni. Minä tunnen jokaisen kiven, kannon ja
polun pitkälti täällä ympäristöllä."
"Käsitän, että sinulla on muistoja täältä. Mutta sitä minä en ymmärrä,
kuinka sinä saatoit tästä erota."
"Oh, minä olin narri, houkkio, — tietenkin. Minä halusin käsiini selvää
rahaa, enkä minä olisi kuitenkaan voinut myydä kartanoa. Siksi minä
vaihdoin sen siskoni osuuteen. Siihen aikaan minusta tuntui sopivalta
tehdä siten. Ja tiesinhän minä, että jos haluan, niin minä saan
sopimuksemme puretuksi milloin hyvänsä."
"Voitko sinä purkaa sen?"
"Taivas! Totta kai. Lakihan sen määrää."
"Siitä sinä et ole puhunutkaan minulle."
"Enkö. Oh, tietysti minä saan kartanon takaisin, kun vain maksan
sisarelleni jälleen viisituhatta puntaa. Sen summan minä silloin sain
häneltä."
Sally ei puhunut mitään, mutta hän käsitti, että tässä ilmaantui äkisti
uusi vaara uhkaamaan hänen onneaan. Hän oli nyt huomannut, kuinka
Traill — kaikista bohemi-tottumuksistaan huolimatta — oli sydämestään
kiintynyt tähän vanhaan sukuperintöön, ja hän aavisti, että jos mies
jolloinkin palaisi jälleen kotikartanoonsa ja omaksuisi syntyperänsä
ja luonnollisen ympäristönsä elämäntavat, niin heidän kahden täytyisi
vieraantua toisistaan enemmän tahi vähemmän.
He ajoivat sisään portista, auton vieriessä edelleen seetrien ja
loistavien tulpaani-istutusten reunustamaa lehtokujaa, ja nyt vanha,
arvokas Manor oli kokonaisuudessaan heidän silmiensä edessä.
"Se on suurenmoinen", huudahti Sally. "Ja kun ajattelen, että
kuningatar Elisabet on ollut täällä ja nähnyt sen aivan samanlaisena
kuin minäkin sen nyt näen, niin se tuntuu minusta kaksin verroin
ihmeellisemmältä." Tämän historiallisen tapahtuman oli Traill kertonut
hänelle matkalla, tietäen, että se herättäisi tytön lapsekkaasti
innostuvassa sielussa romanttisia ja upeita mielikuvia.
"Kyllä," sanoi Traill hymyillen, — "kyllähän se lisää väriä tähän
vanhaan rähjään! Ja sille herrasmiehelle, joka niihin aikoihin hoiti
Manoria, se lisäsi ennenkaikkea kustannuksia. Arvaan, että hänen täytyi
kuningattaren käynnin jälkeen elää monta kuukautta saiturin tavoin,
kiristääkseen talousmenoista jälleen tuhlatut varat."
He pysähtyivät pääkäytävän porrasten eteen, ja Traill auttoi tytön alas
ajoneuvoista.
"Luulen, että taloudenhoitaja saa ensi työkseen tarjota meille pienen
välipalan. Oletko sinä nälkäinen?" Hän aukaisi hallin oven ja päästi
tytön ohitseen sisälle.
"Olen, hirvittävästi. Luulen, että ajomatka sai sen aikaan."
"Hyvä on; me syömme aivan oitis. Odota minua hetkinen, — menet
tästä hallin läpi, — tyylikäs, vanha koju, eikö totta? — menet, ja
käännyt ensimmäisestä ovesta vasemmalle; siellä on ruokasali. Minä
en viivy kauan. Minä vain toimitan tämän kurjasti maalatun autopahan
pois silmistä ja puuhaan ohjaajalle aterian keittiössä. Odota minua
ruokasalissa."
Hän palasi portaille ja sulki oven jäljissään. Sally katsahti
ympärilleen, seisten hetken liikkumattomana asemillaan. Hän tunsi
itsensä kumman vieraaksi täällä, — seinien arvokas tammilaudoitus,
ylelliset hopeakoristeet, vanhanaikainen, hienostuneen maun päiviltä
periytynyt sisustus, — tämä kaikki ikäänkuin kuiskaili hänelle joka
taholta: sinä et kuulu meidän maailmaamme. Tyttö ymmärsi hyvin, että
Traillin täytyi rakastaa tätä arvokasta loisteliaisuutta, Traillin,
joka oli syntynyt ja kasvanut sen keskessä ja sitä varten; mutta
Sally itse — hän tunsi tässä ympäristössä outoa painostusta, joka
voitti yksinpä hänen ihailunsa ja hartaan ihastuksensakin. Jos Traill
peruuttaa sisarelleen tekemänsä myönnytyksen, ajatteli tyttö, —
peruuttaa sen nyt, kun hänen maineensa ja arvonsa virkamaailmassa
kohoaa päivä päivältä —, niin voiko mies tuoda hänet mukanaan tähän
kotiin? Sally tunsi, ettei hän ole tänne sovelias; ja tämä tunne sai
lämpimän veren jäähtymään hänen suonissaan.
Hitaasti ja arastellen hän kulki edelleen, joka askeleella toivoen,
että Traill jo palaisi ja ikäänkuin oikeuttaisi hänet tunkeutumaan
tähän outoon maailmaan, johon hän ei pitänyt itseään kelvollisena.
Ruokasalin oven edessä hän pysähtyi epäröiden ja katseli pelokasta
odotusta kuvastuvin silmin, eikö Traillia jo näkyisi. Mutta vihdoin
hän koetti rohkaista mieltään karistamalla sielustaan tämän oudon
ympäristön synnyttämän arkuuden, hän tarttui lujin sormin oven kahvaan,
aukaisi raskaan tammioven ja kävi sisälle.
Hän kohtasi mrs Durlacherin hämmästyneen katseen, — se tähtäili häntä
hienojen, ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen alta. Mrs Durlacher
nousi hitaasti seisaalleen mukavasta nojatuolista, jossa hän oli
istunut, ja kysyi tunnustellen:
"Tehän olette miss — miss —?"
"Bishop," vastasi Sally kuivin huulin.
"Niin, minä muistan, Bishop, — miss Bishop." Sally kumarsi puoleksi
tiedottomasti.
"Mutta mikä tuottaa —?" Traillin sisar keskeytti, ymmärtäen, että jatko
liian ilmeisesti osoittaisi hänen teeskentelevän tietämättömyyttä.
Kuitenkin, hän olisi tahtonut kysyä tytöltä monia seikkoja; hän ei
esimerkiksi, tiennyt, olivatko he kenties salaisesti vihityt. Hän
ymmärsi, että näiden kahden täytyi olla nyt läheisempiä ystäviä kuin
kolme vuotta sitten, jolloin oli tavannut saman tytön Jackin asunnossa.
Silloin Traill oli sanonut tytön syntyneen ylhäisön naiseksi, ja nyt
hän toi hänet mukanaan Aspley Manoriin! Olivatko he naimisissa? Ajatus
koski häneen kipeästi.
"Tulitteko te tänne minun veljeni mukana?" kysyi hän, edelleen
ajatustensa hämmentämänä.
"Tulin," vastasi Sally. "Luonnollisesti minä tulin mr Traillin
seurassa."
"Mutta hän ei kertonut mitään vieraista. Hän kirjoitti. Minä — minä
luulin hänen tulevan yksinään."
Siihen ei sopinut vastata mitään. Sally tunsi, että hän oli
käyttäytynyt naurettavasti, jos olisi pyytänyt anteeksi saapumistaan.
Hän vaikeni.
"No niin", sanoi mrs Durlacher hymyillen, "pelkään, ettei meillä ole
tässä silmänräpäyksessä paljon tarjottavaa teille. Jack oli tyhmä,
kun ei ilmoittanut teidän tulostanne. Ettekö halua vähentää hiukan
vaatteitanne, pyydän?"
Hän järjesti vieraansa olon mahdollisimman mukavaksi, sillä
vierasvaraisuus on hyvinkasvatetun englantilaisen vallasnaisen
päähyveitä. Siihen pakottavat häntä tottumus ja tapojen kahleet
silloinkin, kun luonne tahi mieliala tällaista hyvettä kernaimmin
vieroksuisivat. Hän johti Sallyn istumaan tulennoksen ääreen ja alkoi
sitten tavan vaatiman keskustelun.
"Tulitteko tänne suoraan kaupungista," kysyi hän.
"Tulimme, mrs Durlacher."
"Kaunis ajomatka, eikö totta?"
"Oh, kyllä; ihastuttava."
"Kuulkaahan, kauanko siitä on aikaa, kun me viimeksi kohtasimme?"
"Kolme vuotta, luullakseni; ehkä hiukan enemmän."
"Niin, tietenkin; tietenkin siitä on jo kulunut vuosia. Mikä ihana
muisti teillä onkaan! Haluatteko ennen ateriaa vielä katsella taloa?
Tämä on vanha, muistorikas rakennus, uskotteko? Mutta ehkäpä te
mieluummin aterioitte ensin, niinkö?"
Sally nousi innostuneesti seisaalleen.
"Oh, en suinkaan. Minä katselisin mielelläni kaiken viipymättä. Jo
halli oli minun mielestäni ihmeellinen."
Mrs Durlacher nousi myöskin, tarkastellen arvostelevasti Sallyn pukua,
joka — ollen kokonaan toisenmoinen kuin hänen pukunsa kolme vuotta
sitten — oli aistikkuudellaan aluksi hämmästyttänyt häntä.
"Niin, halli on hyvin vanhanaikainen. Me pistäydymme ensin kirjastoon."
Tällöin, kun Sallyn jo oli täytynyt kituen laahustaa ohi monen
polttavan tulenliekin, saapui hänen turvansa ja auttajansa. Traill
aukaisi pikaisesti oven ja riensi heidän luokseen. Hänen ilmeistään,
askeleistaan, hänen koko olennostaan näki, että hän oli jostakin
kiihtynyt.
"Sanoivat sinun olevan täällä, Dolly," alkoi hän, puristaessaan
sisarensa kättä, ja hänen äänessään kuvastui muutakin kuin pelkkää
tapaamisen riemua.
"Niin, totta kai he niin sanoivat", vastasi sisar nauraen. "Kaiketi
sinä, muuten, huomasit vaunutkin pihalla? Näit, että minä olin tänään
saapunut niillä. Siitä minä nyt muistan," jatkoi hän, — "Garrett
tarvitsee puhtaan kauluksen. Näitkös sinä hänet?"
"Garretin? Ajajan? Kyllä."
"No niin, oletko sinä koskaan ennen nähnyt niin tahraista kaulusta —"
"Minä annan palttua ihmisten kauluksille."
"Et tekisi niin, jos sinä joutuisit istumaan vaunuissa toista tuntia,
sellainen kaulus aina silmiesi edessä. Siten minulle kävi tänä aamuna."
"No hyvä; mutta ethän sinä voi vaatia palvelijoilta puhtautta, — tahi
voitko? Kunhan he vain salaavat likaisuutensa, niin sinä saat olla
tyytyväinen."
Mrs Durlacher purskahti heleään nauruun. Veljen pureva ylenkatseisuus
huvitti häntä aina.
"Minnekkä te olette lähdössä?" kysyi Traill Sallyltä, kääntyen häneen
päin.
Mrs Durlacher ehätti vastaamaan:
"Aioin näytellä miss Bishopille taloa nyt ennen ateriaa. Sinä
luultavasti näytät hänelle myöhemmin tilukset."
"Hän on liian väsynyt, lähteäkseen nyt heti kiertelemään portaita
ylös ja alas," sanoi Traill arvelematta. "Huomaahan, että me ajoimme
Trafalgar Squarelta tänne saakka tärskyttävässä vuokra-autossa. Ei,
tytön täytyy syödä ensin. On parasta, kun menet riisumaan hattusi,
Sally. Missä Taylor on? Hän voi ohjata tytön joko Elisabetin kamariin
tahi sinun omaan huoneeseesi, Dolly, ellei sinulla ole mitään sitä
vastaan."
Mrs Durlacherin ylähuuli koukistui, mutta Traill ei huomannut sitä. Hän
puhui jälleen Sallylle. "Ehkä sinä kernaasti jättäisit hattusi samaan
paikkaan, johon Hänen Majesteettinsa kerrotaan nojanneen väsynyttä
päätään?" hän kysyi.
Sally hymyili. Mrs Durlacher hymyili myöskin, mutta kun Traill aikoi
soittaa kelloa, kutsuakseen palvelijan, sanoi hän vasten tahtoaankin:
"Pyydän, salli toki minun osottaa vieraalle tämä _kunnia_ omassa
talossani."
Hän älysi heti harha-askeleensa, mutta ei voinut enää korjata sitä.
Hänen oli työläs hillitä mielikarvauttaan, nähdessään joutuvansa
tappiolle aikeissaan. Vain suurpiirteiset naisluonteet jaksavat
taistella kylmäverisesti silloinkin, kun voitto silminnähden liukuu
käsistä.
Traill soitti kelloa kiivaasti. Tämä pieni purkaus auttoi häntä jälleen
hallitsemaan mieltään; sitten hän kääntyi sisareensa.
"Emme nyt huoli kiistellä siitä, kenenkä talo tämä on," hän sanoi
kylmästi. "Miss Bishop on väsynyt; siinä meidän ensimmäinen huolemme."
Taylor, vanha palvelija, tuli sisälle. Traill jatkoi:
"Taylor, opasta miss Bishop yläkertaan, kuningatar-huoneeseen." Hän
hymyili Sallylle, tämän poistuessa. Kun ovi sulkeutui, hän kääntyi
jälleen sisareensa.
Mrs Durlacher oli raivoissaan. Hän oli joutunut häpeällisesti
tappiolle, ja nyt hänessä kiehui hävinneen, matalasieluisen naisen
palava kiukku.
"Kuinka sinä uskallat tuoda — naikkosiasi tänne ja häväistä ja loukata
heidän vuokseen minua omassa kodissani!" hän sähähti. Traill kääntyi
häneen syrjin, nojautui uuninreunukseen ja nauroi. Häijymmin hän ei
olisi voinut maksaa sisarensa ilkeydenpuuskaa. Hänen naurunsa kaikui
raivostuneen vallasnaisen aivoissa kuin onnettomuutta ennustava
pasuunan toitotus. Mrs Durlacher jo katui, että oli uudelleen alottanut
kamppailun.
"Sinun ei tarvitse huolehtia miss Bishopin suhteesta minuun," puhui
Traill tyynesti. "Sinä et kuitenkaan pysty luokittelemaan häntä
oikein; sinä erehdyt jälleen, kuten kerran ennen, arvaillessasi häntä
muotitytöksi. Sinä et edes pysty itse käsittämään mitä sinä puhut, tahi
mitä sinä tarkoitat, — ja siinä onkin sinun ainoa puolustuksesi. Sinä
olet nainen. Mutta suonet anteeksi, jos minä eräässä suhteessa oikaisen
sinua. Sanoit, että tämä on sinun talosi, mutta erehdyt siinä; Aspley
Manor on minun."
"Eiköhän sinun ole maksettava minulle viisituhatta puntaa, ennenkuin
olet oikeutettu puhumaan noin?" kysyi sisar. Hän oli nyt voittanut
kiivautensa, ja hän päätti liikehtiä varovasti, välttääkseen uusia
tappioita.
"Luuletko sitten, että maksaminen olisi minulle kovin työlästä?" kysyi
Traill vuorostaan.
"No niin, onko sinulla rahat käsillä?"
"Oh, ei," hymähti Traill. "Minulla ei koskaan ole mukanani enempää kuin
neljä tahi viisi puntaa kerrallaan. Mutta älä nyt hulluttele, Dolly.
Ethän tahtone ärsyttää minua tekoon, jonka tiedät tuottavan sinulle
huolta koko loppuiäksesi? Ymmärräthän, että minä voin hankkia rahat
vaikka huomiseksi, jos haluan. Sinä olet jo ärsyttänyt minua aivan
riittävästi."
"Millä sitten?"
"Aluksikin sillä, että saavuit tänään Aspleyhin."
"Miksikä se ärsyttää sinua?"
"Siksi, että minä arvaan hyvin sinun syysi. Sinä tiesit, että miss
Bishop olisi minun mukanani, — seuranaisesi ystävällisesti kertoi sinun
ymmärtäneen asian siten." Hän kääntyi ja tarkasteli sisartaan lujin
silmäyksin. "Sinä olet, Dolly, notkea kuin tina, mutta sinä et tiedä,
kuinka minun kanssani on leikiteltävä."
"Vai niin, mrs Butterick on kertonut sinulle sellaisia?"
"Kyllä. Hän puhui kuin ilmestyskirja. Kas niin, minähän olin nimenomaan
kysynyt, onko Aspley Manor tänään tyhjillään; mitä lempoa sinä sitten
tulit etsimään täältä?"
"Myönnähän, Jack, että sinä voisit puhua hiukan kohteliaammin," ehdotti
mrs Durlacher.
"Se ei tee asiaa mutkattomammaksi sinulle eikä minulle. Mutta suostun
kernaammin siihen kuin sallin sinun alinomaa keskeytellä ja poiketa
asiasta. Miksikä sinä siis tulit tänne?"
Naisen aivot voivat työskennellä hämmästyttävän nopeasti, milloin
hän vain tajuaa mihin suuntaan hänen on ohjattava ajatuksiaan. Mrs
Durlacher puristi huulensa yhteen, ikäänkuin pidättääkseen vastausta
itsepäisesti niiden takana, ja hänen silmänsä saivat kokonaan uuden
ilmeen.
"Minkätähden?" kysyi Traill jälleen.
Sisar kohautti hartioitaan ja huoahti, näköjään pudistaakseen yltään
pettymyksen tunnon. Sitten hän sanoi, kääntyen katselemaan ulos
ikkunasta:
"Halusin tavata sinut, — siinä kaikki."
"Mutta sinähän tiesit, etten minä saapuisi yksinäni?"
"Arvasin sen, — aavistin sen sinun kirjeestäsi, — siitä, kun sinä
sanoit toivovasi, ettei täällä olisi silloin ketään. Mutta — minä
ajattelin, ettei minun tuloni haittaa mitään, — eikä täällä muuten
olisi kukaan järjestänytkään mitään sinun varallesi, — ja sitten, —
minähän sanoin — halusin tavata sinut."
"Niin, mutta minkätähden?" Hän tarttui sisarensa käsivarteen, pidellen
hänen kyynärpäitään kämmenensä kuvussa.
Mrs Durlacher huokasi jälleen, sitten hän kääntyi, irroittautuen
melkein ärtyisästi, istui tulennoksen luo ja alkoi tuijotella
hiillokseen.
"Emme voi nyt ryhtyä puhumaan siitä," sanoi hän hiljaisesti. "Miss
Bishop on tuokion kuluttua jälleen täällä."
"Etkö sinä ole onnellinen? Vaivaako sinua mikään?"
Sisar ummisti silmänsä, ikäänkuin myöntääkseen siten, olevan.
"Sinä et ole onnellinen?"
"En."
"Harold?"
"Niin."
Traill katseli sisartaan ja luuli ymmärtävänsä, että ylpeys esti häntä
puhumasta suruistaan. Ja näin juuri mrs Durlacher oli halunnutkin hänen
ajattelevan.
"Mitä miehesi on tehnyt?"
"Eivät hänen tekonsa ole syynä, — en usko hänen tehneen mitään."
"No, mikä sitten on vikana?" Hän laski kätensä sisaren olkapäälle.
"Dolly raukka", hän jatkoi lempeästi. "Mutta sanohan, miksikä sinä
ärsytit minua, sanomalla, ettei minun sovi tuoda tänne — naikkosiani?"
Sisar katsahti häneen avoimesti ja ujostelematta. "Olin
mustasukkainen," hän tunnusti.
Traill naurahti hilpeästi. Sisaren sanat hipaisivat hänen
itserakkauttaan, kuten Dolly oli suunnitellutkin. Mies kumartui ja
suuteli sisartaan poskelle, ja kun Sally tuli ovesta sisään, hän näki
tämän suudelman. Tyttö ei tiennyt, mikä sen oli aiheuttanut, mutta hän
aavisti herkistyneessä mielentilassaan, että hänelle se ennusti vaaraa,
jota hän nyt oli oppinut pelkäämään.
"Minun sisareni ei ole tyytyväinen mieheensä," kertoi Traill Sallylle,
kun he jälleen ajoivat Lontoota kohden.
"Siitäkö hän puheli sinulle, minun ollessani yläkerrassa?" kysyi tyttö.
"Niin."
"Ja sentähden sinä siis suutelit häntä?"
"Niin. Näitkö sinä?"
"Kyllä, tullessani jälleen sisälle ruokasaliin."
"No niin; asia on siten. Minä olenkin aina pitänyt Harold Durlacheria
houkkiona," lisäsi Traill miettivästi. "Sanoin sen sisarelleni useasti,
ennenkuin he menivät naimisiin. Herran nimessä, mitä hyvää voi
odottaakaan kaartinupseerilta? Hän elää, — ottaakseen elämältä minkä
saa, antamatta mitään. Epäilen, tokko hänen ruhonsa edes hedelmöittää
maata lahotessaan mullaksi hänen kuoltuaan. Hän luullakseni myisi
ruumiinsa, jos arvaisi sen näin kelvolliseksi."
Sally sulki silmänsä Traillin puhuessa, ja aukaisi ne sitten äkisti,
tarkastellakseen hänen kasvojaan. Nämä karkeat puheenparret, joihin
Traill oli mieltynyt, eivät sallineet tytön pitkäksikään aikaa unohtaa,
kuinka kovettunut tämän miehen sielu pohjaltaan oli.
"Aiotko sinä puuttua asiaan jollakin tavoin?" kysyi hän Traillilta.
"Minä? Oh, kaiketi minun täytyy pyrkiä välittäjäksi tavalla tahi
toisella. Dolly on minun sisareni, ja minusta hän tuntuu nyt suorastaan
onnettomalta."
Tämän, osaksi todellisen ja osaksi uskotellun syyn nojalla mrs
Durjacher sai veljensä alottamaan vieraskäyntinsä Sloane kadulla.
Traill oli käynyt siellä jo useasti, kertaakaan kohtaamatta Durlacheria
itseään. Mies oli aina poissa kotoa. Mutta sen sijaan hän tapasi mrs
Durlacherin vierashuoneessa monia odottamattoman mielenkiintoisia
henkilöitä, joita oli sinne kutsuttu vartavasten juuri hänen tähtensä.
Ne olivat, itse tietämättään, tärkeitä näyttelijöitä tässä pikku
näytelmässä, jonka huolehtiva sisar oli veljensä varalle järjestänyt.
Ja kaiken aikaa Traill kuvitteli, että hänen vieraskäyntinsä vain
tarjosivat lohdutusta ja tukea onnettomalle sisarraukalle.
Kun Traill, kolmannen kerran uudistettuaan tämän vierailunsa,
parhaillaan istui teepöydässä, kahden kesken sisarensa seurassa, aukeni
ovi ja palvelija ilmoitti vieraan saapuneen, — miss Standish-Roen.
Traill nousi ja tavotteli hansikkaitaan. Mrs Durlacher riensi ovelle
vierasta vastaan ja huudahti ihastuneesti:
"Rakas lapsi, kuinka ilahutit minua tulollasi!" Hän suuteli tyttöä
poskille lämpimästi. "Tulehan, minä esittelen sinulle veljeni."
Traill oli jo vieraan nimen kuullessaan muistanut nähneensä hänet
ravintolassa, ollessaan kerran sisarensa seurassa illallisella. Nyt hän
kääntyi ja tunsi heti tytön samaksi neidoksi, jonka hän silloin oli
huomannut naapuripöydässä, johtokuntiin kuuluvan isänsä seurassa. Hän
kumarsi, tarkastellen yhä tytön kasvoja.
"Sinä et tietenkään lähde vielä, Jack," sanoi mrs Durlacher, katsellen
pyytävästi veljeään. Traill epäröi. Miss Standish-Roe istuutui ja
suuntasi silmänsä kysyvinä Trailliin, ikäänkuin vastaus koskisi juuri
häntä.
"No niin, ehkäpä minä juon toisen kupillisen teidän seurassanne,"
sanoi Traill. Hänen sisarensa kasvot loistivat, ja muutamassa
silmänräpäyksessä hän oli pienin onnistunein kääntein yllyttänyt
Traillin puhumaan mieliaiheestaan, sovinnaisuudesta.
"Tuhannesti mieluummin", huudahti Traill, minä kuuntelen miestä, joka
tietää syyllisyytensä ja tunnustaa sen, kuin viattomuuttaan ruikuttavaa
naista, jonka hyveellisyyttä vain sovinnaisuus on estänyt kokonaan
tipahtamasta hänen sormiensa nenistä.
"Siksipä te tuhosittekin sen naisen tässä muutamana päivänä, mr
Traill," sanoi miss Standish-Roe ihaillen.
"Tuhosin? Kenet?
"Naisen, joka oli suudellut — vastaajaa."
"Ah, mutta ettehän te ollut oikeussalissa, tahi olitteko?"
"En; minä luin asiasta sanomalehdistä; teidän sisarenne aluksi kertoi
minulle siitä."
Mrs Durlacher katseli arastellen veljeään silmiin, peljäten hänen
aavistelevan hänen tarkoituksiaan. Mutta Traillin mielen täytti nyt
kokonaan helposti ymmärrettävä turhamaisuus; hän ei joutanut penkomaan
näiden sanojen merkitystä pohjiaan myöten.
"No niin, siinä on juuri sellainen tapaus, johon minä äsken tähtäilin,"
hän sanoi. "Siinä näemme sovinnaisuuden hyveen paljastettuna. Luulen,
ettei nainen ollut syyllinen kaikkein pahimpaan; sovinnaisuus
epäilemättä oli estänyt hänet siitä. Mutta hän oli ansainnut tuomionsa."
"Mutta tehän kuitenkin vahvistitte hänen syyllisyytensä?" sanoi miss
Standish-Roe hämmästellen. "Vaikka uskoitte hänen puhuneen totta?"
"Niin tietenkin," vastasi Traill. "Sellaiset naiset on karkoitettava
yhteiskunnasta, joka on liian täynnään heidän laisiaan."
Mrs Durlacher kiiruhti vaihtamaan keskustelun aihetta.
"Huomisillaksi minä tilaan aition jostakin teatterista, kuule Jack,"
hän sanoi. "Haroldin täytyy lähteä muuanne, — kaiketi sinä tulet
aterioimaan meidän kanssamme ja seuraat sitten meitä teatteriin?"
"Keitä ovat nämä 'me'?"
"Miss Standish-Roe sekä minä. Ellet sinä suostu, niin me jäämme aivan
yksin."
Sallyn kuva häilähti Traillin mielessä. Hänen täytyisi siis jättää
tyttö aterioimaan yksinään johonkin ravintolaan. Mutta entäpä niinkin?
Eihän hän ollut mitenkään sidottu. Hän vastasi:
"Kyllä; minä tulen. Mihinkä aikaan sinulla on päivällinen?"
Voitonriemu kohahteli mrs Durlacherin sydämessä.
"Sinun olisi paras tulla puoli kahdeksalta," hän ehdotti.
Traill myönsi jälleen. Hän ei hetkeäkään tuntenut itseään halukkaaksi
tähän seurailoon, mutta hän ei myöskään tahtonut myöntää itselleen,
että Sally kahlehtisi häntä. Hän halusi tuntea itsensä vapaaksi; siinä
hänen syynsä.
Kun Traill oli lähtenyt, mrs Durlacher kääntyi ystävättäreensä.
"Tulethan sinä, — voithan sinä tulla?"
"Miss Standish-Roe nyökäytti päätään."