"Kolmekymmentä puntaa on minulle liiaksi tähän tarpeeseen."
Mutta Traill oli kerta kaikkiaan tarjonnut kuusikymmentä, ja siihen
asian täytyi päättyä. Mies oli hellittämätön, ja naisen oli alistuttava
nyt, kuten aina.
Sally lähti siis Janetin seurassa kiertämään myymälöitä, käsilaukussaan
kuusi uutukaista, kahisevaa kymmenen punnan seteliä. Tähän aikaan
hän vielä asui Kewssä, työskennellen edelleen konttorissaan King
Streetillä. Mutta hän oli kummassakin paikassa jo ilmoittanut, että
hänen nyt täytyi erota, ja viikon kuluttua hän olisi vapaa.
Jo aikaisemmin oli hän uskonut suuren salaisuutensa ystävättärelleen,
kertoen sen eräänä yönä, jolloin pimeys kätki hänen kasvonsa ja jolloin
hän ainoastaan Janetin kiihtyneestä hengityksestä saattoi arvata, mitä
hänen kertomuksensa vaikutti ystävättäreen.
Kun Sally oli vaiennut, turvautui Janet huomautukseen, jonka jokainen
profeetta — niin väärä kuin oikeakin — silloin tällöin esittää
lähimmäiselleen:
"Enkö sitä sanonut?"
Mutta Janet lisäsi tähän muutakin, — he puhelivat myöhään yöhön saakka.
Ja aina, milloin epäilykset tahi levottomat aavistukset värisyttivät
Sallya, nauroi Janet hänen pelolleen.
"Sinä olet tehnyt maailman ihanimman kaupan", huudahti hän. "Sinä
kaipaat miehen rakkautta — eikö niin? — ja nyt sinä olet sen
saavuttanut. Ja kuitenkin sinä olet yhä edelleen vapaa, — vapaa kuin
taivaan tuulet. Jos sinä kyllästyisit —"
Sally nauroi katkerasti.
"No niin; hyvä. Jos _hän_ kyllästyisi, olet sinä oma valtiaasi. On
typerää sulkea häkkiin vapaita ilman lintuja. Moraali? Oh, järveen
sellainen moraali! Pidätkö sinä itseäsi moraalittomana senvuoksi, että
mies ei jaksa suuresti kunnioittaa aviosäätyä?"
"Kyllä, koska minä kunnioitan sitä."
"Sinä kunnioitat! Kyllä, mutta vain siksi, että sinä olet kasvanut
pappilassa, aivan kirkon kynnyksellä. Minä en jaksa ymmärtää sinua.
Sinä olet riisunut sielusi yltä monta uskonnollista verhoa, ja
kuitenkin sinä yhä kunnioitat vanhentunutta sakramenttia, jolla ei
edes ole totisen uskonnon kanssa mitään tekemistä. Tiedän tämän kaiken
johtuvan pelkästään sellaisesta käsityksestä, että vihkiminen on
säädyllisyyden vuoksi välttämätön naiselle. Tavallinen, arkipäiväinen
kysymys: 'onko tämä sopivaa' tahi 'onko tämä sopimatonta', — sepä juuri
herättää sinussa moraalisia epäilyksiä. Sinä olet vain sovinnaisuuden
orja, kuten kaikki muutkin, — et mikään moralisti."
Kuitenkin, Janetin väkevistä todisteluista huolimatta, Sally koki
monta pimeätä hetkeä näinä viimeisinä päivinä Kewssä asuessaan, kun
perittyjen käsitystapojen kaikki voimat heittäytyivät koko painollaan
hänen kimppuunsa. Mutta milloin hän kohtasi Traillin, unohtuivat nämä
kamppailut täydellisesti; ja hänen uskonsa ja luottamuksensa rakkauteen
tuki häntä kestämään myöskin yksinäisten hetkien ahdistavat epäilykset.
Nyt, kun matkaan lähtö oli jo aivan edessä ja sen synnyttämät tuhannet
uudet mielikuvat, aavistelut ja odotukset kokonaan täyttivät Sallyn
mielen, ei Janet kuullut ystävänsä enää puhuvan epäilyksistään. He
kiertelivät iloisina, ja samalla tottumustensa pakotuksesta säästeliään
harkitsevina, Lontoon suuria myymälöitä. He katselivat, arvostelivat
ja ihastelivat niiden aartehistoja, valiten joukosta sellaista, mikä
heistä tuntui tarpeelliselta, sopivalta, miellyttävältä ja — myöskin
huokealta.
Traillin antamista rahoista oli vielä viisitoista puntaa jäljellä, kun
Sally mielestään oli ostanut kaiken, mitä hän tarvitsi, ja niinpä hän
sitten tarjosi jäljelle jäänyttä määrää takaisin miehelle.
Traill sieppasi kiinni hänen leuastaan ja puristeli sitä.
"Minkälainen pentu sinä oikein lienetkään?" hän kysyi.
"Mitä sinä nyt puhut?"
"Vai vielä mitä? Minä annan sinulle määrärahan käteen ja sanon, käytä
nämä siihen ja siihen, — eikö niin? No, ja nyt sinä tuot minulle
takaisin viisitoista puntaa ja sanot —."
"Että minä olen ostanut kaiken, mitä tarvitsen," jatkoi tyttö nauraen.
"Onko sinulla esimerkiksi teatterivaippa?"
"Ei, sillä en luule kaipaavani sellaista."
"Hankitko edes sateenvarjon?"
Sally nauroi jälleen, viskaten päänsä takakenoon, kuten pienet lapset
istuessaan isänsä polvella.
"En, minulla on sellainen ennestään."
"Hankitko — hm — no, kunpa minä tietäisin, — hankitko kengät, joilla
pääset vaeltamaan maailman halki, — onko sinulla koreilukengät,
sabattikengät, kävelykengät, kotikengät? _Montako_ kenkäparia sinulla
on?"
"Kaksi paria."
"Kas niin, — mene ja osta muutama lisää, — ja teatterivaipan sinä
myöskin ostat, sillä tarvitset sitä huomenna. Me istumme huomisiltana
Comédie Français'ssa, emmekä ymmärrä ainoatakaan sanaa kaikesta siitä,
mitä näyttämöltä kuulemme."
Sitten he olivat lähteneet matkalle ja ihmeellinen elämä oli päivä
päivältä vaeltanut Sallyn silmien editse kuin loistava juhlakulkue.
Jokainen hetki oli täynnään iloa; riemu tuntui loppumattomalta, ja se
tuntui synnittömältä. Voisiko ilo, vapaus, onni olla syntiä? Janetin
todistelut olivat syöpyneet tytön mieleen syvemmälle kuin kumpikaan
heistä olisi osannut kuvitellakaan. Kun Sally toisinaan joutui olemaan
hetken yksinään jossakin hotellissa, Traillin järjestellessä heidän
käytännöllisiä asioitaan, ja epäilykset yrittivät tunkeutua hänen
mieleensä, niin tyttö muistutti itselleen ystävättärensä sanoja:
"Sinä olet vain sovinnaisuuden orja, kuten kaikki toisetkin, — mutta
moralisti sinä et ole."
Parhaiten rauhoitti Sally kuitenkin sydäntään toistamalla mielessään
alituisesti, että tämä heidän suhteensa kestäisi ikuisesti. "Tämä ei
voi katketa, — tämä ei voi koskaan loppua," vakuutti tyttö itselleen.
"Hän rakastaa minua siksi liian paljon, ja minä rakastan vielä enemmän
häntä. On aivan saman tekevää, olemmeko vihityt tahi emme. Kirkko
ja papit eivät tekisi meitä yhtään onnellisemmiksi. Monet vihityt
avioparit elävät kurjina ja onnettomina; kirkon siunaus ei siis ole
heitä pyhittänyt. Ei vähääkään!"
Hän kirjoitteli Janetille pitkiä, hetken poreilevia mielijohteita
uhkuvia kirjeitä, kuvaillen näkemiään vieraita seutuja ja kaupunkeja,
Kirjavia matkakokemuksia, ja — ennenkaikkea — Jack Traillia ja hänen
ihmeellisyyttään.
"Sinä sanoit, että hän on kova ja taipumaton ja ankara," kirjoitti
Sally Firenzestä. "Sanoit tietäväsi, että hän on sellainen. Mutta hän
ei koko aikana ole sanonut minulle yhtäkään kovaa sanaa. Hän voi olla
ankara muille ihmisille. Toisinaan minä olen nähnyt hänen kiukustuvan
julmasti, mutta en koskaan itselleni. Me, näetkö, rakastamme toinen
toisiamme. Me emme koskaan lakkaa toisiamme rakastamasta. Armas, armas
Janet, — kunpa sinäkin olisit täällä meidän seurassamme!"
Tämän ihanan matkan kestäessä — päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta
— Sallyn luonne muuttui Traillin alituisen huoltamisen ja voimakkaan
käskijäsielun vaikutuksesta tahdottomaksi, kokonaan miehen toiveisiin
alistuvaksi. Kun he jälleen palasivat Lontooseen, oli Sally unohtanut
sen riippumattomuuden tunnon, jota hän oli kokenut entisinä, työn ja
vastuksien ankarina päivinä. Hän nojautui kaikessa Trailliin, ei yksin
totellen ja noudattaen hänen päätöstään, vaan hyväksyen hänen jokaisen
ajatuksensakin. Itse hän ei edes huomannut tätä, hän ei ymmärtänyt
sisäistä riippumattomuutta olevankaan, — hän ei tiennyt mistään muusta
kuin rakkaudesta.
Ensimmäisinä iltoina heidän kotiin palaamisensa jälkeen Sally riensi
Kew'hun tapaamaan Janetia. Hän oli säteilevä ja kaunis hienoissa
pukimissaan, jotka Traill matkalla oli pakottanut hänet ostamaan.
"Vai niin, te olette nyt siis naimisissa, kuulemma," sanoi mrs Hewson.
"Olen," vastasi Sally. Itse asiassa hän ei kuvitellutkaan suhdettaan
Trailliin muuksi. Ulkomaiden hotelleissa hän oli säännöllisesti
käyttänyt Traillin nimeäkin, ja vaikka hän tosin tiesi edelleenkin
olevansa Sally Bishop, niin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi Sally
Bishop vain nimellisesti, kun sen sijaan monet naiset, joilla lain
mukaisesti oli miehensä nimi, päinvastoin olivat puolisoita vain
nimellisesti.
"Toivon, että olette onnellinen," lisäsi mrs Hewson ystävällisesti.
"Onnellisempi en voisi olla," vastasi Sally oikeutetulla ylpeydellä.
Hän kiskoi Janetin mukanaan yläkertaan, kamariin, jossa he aikanaan
olivat asuneet yhdessä, ja levitti tuomisensa — lahjat, jotka hän
ulkomailla oli ostanut ystävättärelleen — vuoteelle, kietoen sitten
käsivartensa Janetin hoikan kaulan ympärille ja suudellen häntä
sydämensä riemussa laihoille, teräville poskipäille.
He tarkastelivat yhdessä Sallyn tuomat lahjat, — Bambinon
porsliiniteoksia Firenzestä, milolaisen Venuksen marmorinen jäljennös
Pisasta, mosaikkikoristeita Roomasta — ja ihastunut Janet palkitsi
ne hellyyden osotuksilla, jotka Sallylle korvasivat monin verroin
näiden muistoesineiden arvon. Kun he jälleen alkoivat, tapaamisensa
ensimmäisen riemunhuuman talttuessa, kyetä ajattelemaan ja puhelemaan
johdonmukaisesti, kohdisti Janet tytön huomion seikkaan, josta
hän monesti jo olisi kirjoittanut Sallylle, ellei olisi peljännyt
kosketella kirjeessä niin arkaa kysymystä.
"Minkälaisen sopimuksen hän on tehnyt sinun kanssasi?" kysyi Janet.
Vaikka kysymys selvästi ilmaisi vain ystävällisyyttä ja hellää
huolehtimista, särähti se ilkeästi Sallyn mielessä ja ajoi kuin
ruoskanisku veren hänen poskilleen.
"Ei minkäänlaista," vastasi hän. "Mitä sopimuksia me kaipaisimme?"
"Niinkö sinä ajattelet? Kaiken järjen nimessä —"
"Ei meidän välillämme ole mitään sopimusta."
"Etkä sinä ole sellaista koskaan ehdottanutkaan?"
"En!" huudahti tyttö kauhistuneena, nousten silmät kosteina vuoteelta,
jolle hän oli istuutunut. Janet seurasi hänen liikkeitään katseellaan,
ja hänen otsansa vetäytyi päättäväisesti kurttuun.
"Sitten minun on, ymmärtääkseni, lähdettävä tapaamaan mr Traillia," hän
sanoi hitaasti.
Sally käännähti äkisti ympäri kantapäillään.
"Minkätähden?" kysyi hän.
"Ajattelen, että minun täytyy varottaa häntä leikkimästä näin
umpimähkäisesti sinunlaisesi naisen onnella."
"Hän ei leiki!" huudahti Sally kiihkeästi. "Sinä olet julma, Janet.
Minä en halua tavata sinua enää, jos sinä täytät uhkauksesi."
"Sekin on mahdollista; voin hyvin uskoa sen," puhui Janet levollisesti.
"Jos vain ottaa vaivakseen järjestellä sellaisten ihmisten asioita,
jotka eivät itse pysty niitä hoitamaan, niin voi kyllä arvata,
minkälaiset kiitokset siitä saa palkakseen."
"Ah, sinä et nyt ymmärrä minua," vetosi Sally valitellen. "Hän ei voi
sietää sellaista sekaantumista meidän väleihimme. Hän vihaisi minua
sentähden. Me emme katsele suhdettamme ensinkään samassa valossa kuin
sinä. Sinä teet siitä kauppa-asian. Luuletko, että minä olisin koskaan
heittäytynyt näin hänen valtaansa, jos minä ajattelisin samoin kuin
sinä nyt? Tiedäthän, että siinä juuri on ero. Käsitäthän sinä, Janet,
että me rakastamme toisiamme. Ei siinä saa olla mitään sopimuksia
välissä."
Janet katseli tyttöä säälien. Hän tiesi olevansa julma, sanoessaan
kaiken sen, mitä hänen ajatuksissaan liikkui. Mutta hän kuului siihen
kumoukselliseen naislajiin, joka pyrkii surun ja kärsimystenkin
hinnalla totuuteen ja oikeuteen. Hänen laatuisensa naiset repivät
säälimättömästi hajalle ihanien harhakuvitelmien kultaverkot, jotka
estävät totuuden kajastamasta näkevään silmään.
"Kuinka kauan sinä uskot teidän rakkautenne kestävän?" hän kysyi.
"Aina! Miksikä se ei olisi loppumaton?"
"Ehkäpä sinä voit taata sen omasta puolestasi. Mutta mies, — tunnetko
sinä hänet yhtä tarkoin?"
Sally katseli ikkunasta alas virran rantaan. Hän muisti, kuinka hän
eräänä iltana kulki siellä mr Arthurin rinnalla, ja kuinka vähällä
hän oli ollut sitoutua iäkseen _häneen_, jos mr Arthur olisi silloin
käyttäytynyt viisaammin. Hän päästi tämän muiston luisumaan jälleen
virran hämärään, josta se oli noussutkin hänen mieleensä; mutta hänen
varmuutensa horjahti; hän ei vastannut mitään.
"Et rohkene vastata hänen puolestaan?" kysyi Janet.
"Kyllä, — minä rohkenen", sanoi tyttö kärsimättömästi. "Miksikä minä en
voisi taata häntä yhtähyvin? Hän ei ole koskaan epäillytkään, että me
väsyisimme toisiimme."
"Hyvä on; mutta miksikä sinä et uskaltanut vastata näin heti, kun minä
kysyin sinulta? Minkätähden sinä epäröit? Sally!" — Janet laski kätensä
tytön olalle, — "Sally, minä huomaan, että sinä kuvittelet olevasi
puoliso. Minä näin kuinka varmasti sinä vastasit mrs Hewsonilie, kun
hän kysyi, oletko naimisissa. Se juuri pakotti minut ajattelemaan näitä
seikkoja sinun puolestasi. Sally, sinä et ole aviopuoliso, eikä mr
Traill ole sinun miehesi. Hän on vain sinun herrasi ja sinun isäntäsi,
ja siksi juuri minä, jos olisin sinun tilallasi, tahtoisin perustaa
kaiken selvään sopimukseen. Hän saattaisi jättää sinut jonakin päivänä."
Sally vapautti itsensä Janetin ystävällisestä otteesta, liikahtaen
syrjempään. Hän naurahti terävästi.
"Siitä minä näen, kuinka vähän sinä ymmärrät meitä", sanoi hän. "Traill
sanoo minulle uudelleen ja yhä uudelleen, ettei hän olisi voinut
kuvitellakaan tapaavansa koskaan naista, joka soveltuu niin hyvin hänen
elämäänsä kuin minä."
"Jokainen kaunis nainen soveltuu miehen elämään niin kauan kuin tämä
pitää hänestä", huomautti Janet. "Vain minunlaiseni naiset — rumat
puolisyöjättäret — eivät sovellu miehille. Tietysti sinä olet hänen
mieleisensä; minä en ole koskaan ajatellutkaan muuta. Minä vain kysyn,
uskotko sinä sen kestävän ikuisesti. Haluaisin saada sinut katselemaan
elämää yksinkertaisen, värjäämättömän lasin lävitse, — ellet sinä
rohkenekaan katsella sitä suorasti, ilman mitään himmentäjiä. Mutta
nyt sinä valitset silmiesi suojaksi milloin kullankeltaisen tahi
ruusunpunaisen värilasin, — etkä sinä halua tunnustaa, että näin sinä
välttämättä näet harhakuvia. Mene ja vaadi häneltä selvä, rehellinen
sopimuskirja. Anna hänen piirrellä se näkyvästi mustalla valkoiselle ja
katso, että hänen nimensä on siinä alla. Sitten sinä voit sen vaikka
unohtaa, jos välttämättä tahdot tehdä niin. Sitten sinun sopii vaalia
kauniita kuvitelmiasi, kun olet ensin hoitanut todellisuuden, siten
kuin se on hoidettava. Ja saat nähdä silloin, että mies antaa sinulle
arvoa toisen verran enemmän, nähdessään, että sinä olet ajatteleva
olento. Nyt, kun hän näkee sinun vain antavan, antavan, alituisesti
vain antavan, molemmin käsin —"
"En minä yksin anna", huudahti Sally, — "luuletko, etten minä saa
mitään vastalahjaksi? Minä en koskaan ennen, koko elämässäni, ole ollut
niin onnellinen kuin nyt, — kuuletko, en hetkeäkään! Eikö siinä ole
kyllin korvausta kaikesta, mitä minä itse voin toiselle lahjoittaa?"
Janet kohtasi järkkymättömänä hänen katseensa.
"Sinä et ymmärrä asiaa oikeassa suhteessa", jatkoi hän jälleen
hitaasti. "Tekemällä sinut onnelliseksi mies vain palkitsee oman
onnellisuutensa. Kuinka hän voisi siten korvata kaiken sen, mitä sinä
uskallat hänen tähtensä, tulevaisuutesi, koko elämäsi? Jumalan nimessä,
tempaise nyt side silmiltäsi, ja katsahda kirkkaasti eteesi! Etkö näe,
että sinun täytyy suojata itseäsi kaikkein pahimmankin varalta, sillä
se _voi_ kohdata sinua, kuten jokaista naista sinun asemassasi."
On turhaa kuvitellakaan, että tällainen todistelu olisi tehonnut
Sallyyn. Mahdollisuus, jonka Janet oli manannut hänen näkyviinsä,
kauhisti ja pelotti häntä; mutta siinä olikin sitten kaikki. Ajatus,
että hänen pitäisi turvautua onnettomuutta vastaan — kauppakirjalla,
kauhisti häntä vieläkin pahemmin kuin tämän onnettomuuden ajatteleminen.
Kun Sally illalla palasi Traillin luo, huomasi mies hänen häiriintyneen
mielentilansa.
"Mitä miss Hallard onkaan puhunut sinulle?" kysyi hän. "Sanoiko hän,
että sinä olet alentunut elämään hirvittävää elämää, vai kuinka?
"Ei, miksikä hän olisi puhunut sellaisia? Ajatteletko, sinä, että minä
elän alhaisesti, Jack?
"Minä? Toivottavasti en, koska minä juuri olen sinut tähän houkutellut.
Alkaako sinusta tämä tuntua alhaiselta? Sally — kiedo käsivartesi minun
kaulaani — suutele minua —, taivas varjelkoon sinun pientä sydäntäsi,
sinä et pystyisi tekemään mitään alentavaa. Kas niin, rupeammeko me
nyt hautomaan tässä olemattomia suruja, tahi lähdemmekö mieluummin
kaupungille illastamaan?"
Tämä ehdotus luonnollisesti merkitsi, että heidän oli lähdettävä
aterioimaan; ja puolentunnin kuluessa Sally jälleen voitti takaisin
onnellisen lapsenmielensä.
Näihin aikoihin Traillille tarjottiin virallisen syyttäjän tehtäviä
tuomioistuimessa. Hänen uransa alkoi varsin vähäpätöisten rikosjuttujen
käsittelyllä, mutta hän syventyi ja kiintyi niihin jäntevän
luonteensa koko voimalla. Ja kerran muodostettuaan oman käsityksensä
kulloinkin esillä olevassa asiassa, hän kamppaili sen älykkäällä
kekseliäisyydellään voittoon järkkymättömän lujana, ja — milloin
tilaisuus vaati — säälimättömänä ja armottomana.
Sally kävi toisinaan oikeushovissa kuuntelemassa niiden juttujen
käsittelyä, joissa Traill hoiti syyttäjän tointa. Erään kerran
hän joutui tarkkaamaan ristikuulustelua, jonka avulla pyrittiin
paljastamaan aviorikosasiaa. Kalpea, vapiseva nainen ponnisteli kaikin
voimin, saadakseen nimensä säilymään puhtaana loasta, johon Traill
koetti sen tahria.
Silloin Sally jälleen näki julmuuden välähtelevän tämän miehen
silmissä. Hänestä tuntui siltä kuin Traill olisi karistanut yltään
kaiken inhimillisen tuntonsa, — ikäänkuin hän olisi vain ollut työtään
suorittava kone, mylly, joka levollisesti rouhii jauhoksi kaiken, mitä
sen nieluun kaadetaan.
"Ettekö te ensinkään ajatellut", kysyi hän kalpealta naiselta, —
"ajatellut, että te petitte miestänne silloin kun suutelitte vastaajaa?"
"En, en ajatellut. Me — me pidimme toisistamme; minä tunnustan sen.
Mutta suu — suuteleminen ei ollut minun mielestäni mitään rikollista."
"Te ette käsittänyt tehneenne väärin, kun suutelitte häntä?"
"En."
"Mistä siis väärä ja luvaton alkaa, tahi mihin oikea ja luvallinen
päättyy teidän suhtautumisissanne vieraisiin miehiin, erityisesti tähän
vastaajaan?"
Hätääntynyt nainen katsahti tuomariin rukoilevasti ja apua anovasti.
Tuomari silmäili häntä näkemättä suoraan eteensä.
"Vastatkaa minun kysymykseeni," ahdisti Traill.
"En tiedä kuinka sen selittäisin," valitti nainen hiljaisesti.
"Ehkäpä minä saan auttaa teitä? Olisitteko te pitänyt vääränä ja
luvattomana, jos hän — teitä suudeltuaan — olisi kietonut käsivartensa
teidän ympärillenne?"
"Kyllä, minä luulen niin."
"Siinä siis on syyttömyyden ja syyllisyyden raja teidän mielestänne?
Suuteleminen on luvallista, mutta syleily rikollista?"
"Ei, en tahtoisi sanoa siten."
"Te siis ette selitä syleilemistä luvattomaksi tässä tapauksessa?"
"En."
"Olisitteko mielestänne tehnyt rikoksen, jos olisitte istunut hänen
polvellaan?"
"En", vastasi nainen, arvellen hämmennyksessään Traillin tahtovan
tällä keinoin lopullisesti pelastaa hänet häpeästä, houkutellen häntä
esittämään kaiken viattomassa valossa.
"Te siis selitätte," jatkoi Traill, "että koska te rakastitte
vastaajaa, niin te suutelitte häntä, pitäen tekoa viattomana, mutta
että te samalla kieltäydyitte syleilemästä häntä ja istumasta hänen
polvellaan, vaikkakin rakastitte häntä ja piditte myöskin näitä
hellyyden osotuksia viattomina ja luvallisina? Tahdotteko nyt neuvoa
minua selittämään arvoisalle tuomarille sekä valamiehistölle, mistä
syystä te sitten kieltäydyitte osoittamasta rakkauttanne vastaajaan
näin viattomalla tavalla?"
"Minä — minä," soperteli nainen kokonaan avuttomana, "minä ehkä sallin
hänen — jolloinkin — syleillä itseäni, ja — ehkä — ehkä minä istuin
hänen sylissään kerran tahi — kahdesti."
"Miksikä siis," huusi Traill äkisti, "te väititte niin kiivaasti
vastaan, kun äskeinen todistaja selitti nähneensä teidät istumassa
vierashuoneessa vastaajan käsivarsi kaulallanne?"
Hän oli tarttunut ansaan, jonka Traill oli häntä varten virittänyt ja
johon hän oli niin kylmäverisesti uhriaan johdatellut. Tämän jälkeen
nääntynyt vaimoraukka myönsi tahdottomasti oikeaksi melkeinpä jokaisen
oletuksen, minkä Traill esitti hänen syyllisyydestään. Hän ei enää
jaksanut taistella, ei edes ajatella puolestaan. Sally kuunteli vielä
hetken tätä surullista ajojahtia; sitten hän lähti pois oikeussalista.
Hän ei kestänyt enempää.
Tyttö ymmärsi sanomattoman hyvin, miksikä syytetty naisraukka oli
eksynyt hairahduksiin, joista hänet nyt tuomittaisiin ja merkittäisiin
häpeällä. Olihan hän rakastanut; onnea janoova ja onnesta sykkivä sydän
oli ohjannut hänen tekojaan. Mutta nyt, kun rakkaus karsittiin niistä,
kun kaikki inhimillinen tunne syövytettiin pois ja alastomat teot vain
jätettiin sellaisinaan, verhotta, kaikkien nähtäviksi, — nyt hänen
menettelynsä tuntui julkealta, — sen täytyi tuntua siltä. Ja mies, joka
nämä hairahdukset oli armotta, sääliä tuntematta, paljastanut, repien
ankarin kourin hajalle rakkauden kultaverhot niiden ympäriltä, — tämä
mies, Jack Traill, piteli samoissa armottomissa käsissään Sallyn onnea,
hänen kunniaansa, hänen koko elämäänsä.
"Te, joka oman tunnustuksenne mukaan voitte tahallisesti ja epäröimättä
leikitellä intohimon kanssa aina luvallisen ja luvattoman väliselle
kynnykselle", kuuli Sally Traillin pauhaavan hänen pyrkiessään pois
salista, — "te luulette siis, että valamiehistö, jonka muodostavat
maailmaa tuntevat miehet, uskoisivat pelkkien tunnollisuussyiden
estäneen teitä heittäytymästä tämän vastaajan inhoittavien pyyteiden
saaliiksi?"
Sitenkö Traill ajatteli? Saattoiko hän todella ajatella siten?
Sellainenko oli 'maailmaa tuntevien miesten' käsitystapa? Eivätkö he
nähneet tällaisessa suhteessa mitään muuta; alastoman häpeän yksin?
Ei sydäntä, — ei rakkautta? Nämä kysymykset polttivat Sallyn aivoja
hänen rientäessään kotiin. Toisinaan hänestä tuntui ikäänkuin Traill
olisi viskannut herjaavan syytöksensä suoraan vasten hänen kasvojaan,
ja hän toisteli lukemattomat kerrat mielessään näitä selvääviä sanoja,
pakottaen itsensä syytettyjen penkille häväistynä ja tomuun lyötynä.
Mutta kun Traill saapui kotiin ja kysyi tyynesti ja rauhallisesti
Sallyltä, mitä tämä oli ajatellut hänen loistavasta "tapauksestaan",
kätki tyttö huolellisesti kaiken, mikä olisi voinut ilmaista hänen
mielensä epäilyksiä ja hänen raskasta ahdistustaan.
"En jaksanut kestää loppuun saakka, ymmärräthän", hän sanoi. "Minun
täytyi poistua, ennenkuin tuomio julistettiin. Kuinka siinä kävi?"
"Oh, — avioero; me voitimme. Valamiehistön päätös oli yksimielinen.
Mutta, totisesti, minä en tiedä, ymmärsikö se nainen tehneensä mitään
väärää. Hän sotkeutui pahasti, mutta minä luulen hänen puhuneen totta
pääkohdissa."
Sally katseli miestä ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta hän ei
rohjennut puhua mitään. Hän oli jo tottunut alistumaan.
Vähitellen tämä tapahtuma alkoi hälvetä hänen muististaan; lopulta hän
unohti sen hänen mieleensä jättämän vaikutuksenkin. Hän alkoi jälleen
toisinaan käydä oikeussalissa, iloitsemansa Traillin voitoista, jotka
tuottivat miehelle yhä enemmän mainetta taitavana ja pelättävänä
lain ja esivallan miekankantajana. Traill ei enää lainkaan ehtinyt
työskennellä sanomalehtien hyväksi; oikeusasiat vaativat kokonaan hänen
aikansa. Hänellä oli nyt oma toimisto oikeushovissa, ja rauhallisempina
päivinä hän ja Sally joivat siellä yhdessä iltapäivä-teensä.
"Me oletamme", saattoi tyttö joskus puhella, "että sinä et
ole nähnytkään minua koskaan ennen, ja että minä teen kauhean
sopimattomasti tullessani sinun kamariisi. Mutta minä tulen kuitenkin,
ja sitten, kenties, minun valmistaessani teetä sinä äkisti kiedot
käsivartesi minun vyötärölleni, ja minä tietysti loukkaannun syvästi.
Mutta sinä vain suutelet minua, ja sitten minä alan pitää sinusta, ja
sitten —"
Näin hän johti miehen lasten leikistä tunteen intohimoiseen purkaukseen
ja Traill iloitsi huvitettuna tästä lapsellisuudesta, samoin kuin hän
nautti voimakkaasti miehisestä palosta, jonka tämä tyttö, — viaton
lapsi ja samalla täysi nainen, — sytytti hänen suonissaan hehkumaan.
Samana keväänä Sally muistutti, että Traill oli luvannut kerran näyttää
hänelle Aspley Manorin. Mies riemastui tästä ajatuksesta.
"Maalla vietetty päivä on paras virkistys minulle", huudahti hän, — "ja
sinulle myöskin. Minä kirjoitan heti Dollylle ja kysyn, onko Aspleyssä
ketään perjantaina. Ellei ole, niin me lähdemme sinne."