"Saanko minä nyt seuraa teistä matkalleni, miss Bishop?" kysyi mrs
Durlacher, kun he seisoivat auton kupeella. "Minä ajan Sloane kadulle."
"Kiitoksia; olette sanomattoman ystävällinen. Mutta minun täytyy
rientää toiseen suuntaan, Waterloo-asemalle." Hän tarjosi kätensä
rouvalle ja ojensi sen sitten Traillille.
"Hyvästi, mr Traill."
Mies tarttui hänen käteensä ja pidätteli sitä hetken omassaan,
ikäänkuin muistuttaen äänettömästi pyynnöstään. "Hyvästi."
Sally kääntyi ja lähti kulkemaan tietään pystypäin ja varmoin askelin;
mutta hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen rintansa kuohatti
raskaasti ja säännöttömästi, nyyhkytysten tukahuttaessa hänen
hengitystään.
Mrs Durlacher katseli hänen jälkeensä, ja kääntyi sitten veljeensä.
"Ei kai hän aikone kävellä koko matkaa Waterloohon saakka?" kysyi hän
epäilevästi.
"Luulen hänen aikovan."
Mrs Durlacher näytti hämmästyneeltä sijoittuessaan autoon istumaan.
"Jack," sanoi hän.
"Niin."
Sisar valmisteli huomautustaan pienellä naurahduksella. "Kaikesta
päättäen ei ole suinkaan ihanaa elää sinun armoillasi tuollaisena pikku
muotityttönä."
Traill pärskähti halveksivasti. "Hän ei ole mikään muotityttö," sanoi
hän, kylmyydellään ikäänkuin puristaen jokaisen sanan teräväksi
jääpuikoksi. "Ei enempää sinun tajunnassasi kuin todellisuudessakaan.
Onnetar on vainonnut häntä, antamalla hänelle hienon naisen
ominaisuudet ja pidättämällä häneltä keinot, joilla hän pystyisi
vakuuttamaan sinut omasta ylhäisyydestään. Hyvää yötä."
Hän astui syrjään ja ilmoitti ohjaajalle mrs Durlacherin osotteen.
Sisarukset eivät enää katsahtaneet toisiinsa, ja vaunu vieri tiehensä
heidän lopullisesti hyvästelemättä toisiaan Hyökkäyksellä tahi
kädenpuserruksella, kuten tavallisesti.
Hetken aikaa Traill seisoi vielä paikallaan, katsellen pitkin katua
siihen suuntaan, mihin Sally oli lähtenyt; mutta tyttö oli kokonaan
kadonnut näkyvistä. Hän jo ajatteli juosta Sallyn jälkeen Pall
Mallille — näin nututtomana ja hatuttomana —, toivoen keksivänsä
hänet väkijoukosta. Mutta hän luotti kuitenkin enemmän sisäiseen
aavistukseensa, joka vakuutti tytön palaavan jälleen; ja niin hän nousi
hitaasti portaita ylös asuntoonsa, odottelemaan häntä.
Sally kulki Waterloo-torille saakka pysähtymättä; sitten hänen
askeleensa hidastuivat, ja lopulta hän seisahti epäröiden. Traill oli
sanonut odottavansa häntä puolen tunnin ajan, — palaisiko hän nyt
takaisin? Kaikki toiveet, jotka Janet oli hänessä herättänyt, olivat
tiessään nyt, kun hän oli kohdannut Traillin sisaren; mutta sittenkin
hän edelleen tunsi, että hänen on annettava rannerengas takaisin
Traillille. Tämä päätös oli järkähtämätön, eikä se ollut missään
yhteydessä niihin ajatuksiin, jotka katkeamattomana ketjuna kiertelivät
niiden kysymysten ympärillä, jotka koskettelivat hänen suhdettaan
Trailliin. Hän voisi tosin palauttaa koristeen postissa, kuten hän
oli luvannutkin tehdä. Mutta tytöstä tuntui kaksinverroin julmalta
ajatella, että tämä hänen elämänsä ainoa onnenailahdus päättyisi
sillätavoin, niin tunteettoman välittäjän avunannolla. Hänen käärönsä
kirjeineen pudotettaisiin oviluukun mustan aukon kylmään nieluun, —
sen jälkeen: ei mitään! Vain tyhjyyttä, sanomatonta tyhjyyttä. Hän ei
voinut tyytyä siihen.
Hän kääntyi puolittain tiedottomasti Heinätorille, ja kulki sitten
hitaasti, askel askeleelta, kohden Regent katua. Kymmentä minuuttia
myöhemmin hän kolkutti hiljaisesti uudelleen Traillin ovelle.
Sisältä kuuluvat askeleet saivat tytön sydämen lyönnit taukoamaan;
hänen huulensa vavahtelivat, kun Traill aukaisi oven ja päästi hänet
sisälle.
Hän käveli keskilattialle ja kääntyi vasta sitten kun kuuli miehen
sulkevan oven hänen takanaan. Traill jäi seisomaan paikalleen, selin
oveen, ikäänkuin estääkseen häntä jälleen pakenemasta.
"Miksikä te tulitte?" kysyi mies hitaasti, — "ja minkätähden te,
kerran tultuanne, lähditte pois? Näinä viimeisinä minuutteina minä jo
pelkäsin, että te ette enää saapusikaan."
Sally koetti peitellä mielenliikutustaan, uskaltamatta puhua mitään.
Hän riisui hansikkaansa vapisevin sormin, ja laski ne pöydälle, johon
hän asetti pienen, ruskeapaperisen käärönsäkin.
"Nyt te otatte hatun päästänne ja päällysnutun yllänne," sanoi Traill.
"Huone on liian kuuma teidän istuaksenne täällä täysissä pukimissa."
Sally näytti epäröivän, mutta kun Traill tuli lähemmäksi, aikoen
ilmeisesti auttaa häntä, niin tyttö totteli. Mies otti vastaan hänen
hattunsa, untuvapuuhkansa ja nuttunsa, asettaen ne hyllylle oven
viereen.
"Nyt minusta vihdoinkin alkaa näyttää siltä kuin te olisitte tullut
tänne minua katsomaan," sanoi hän. "Mutta miksikä te _tulitte_? Mitä
teillä on puhuttavaa minulle? Tiedättekö, kun minä aukasin oven ja näin
teidät —"
"Niin, uskon kyllä teidän hämmästyneen."
"Vakuutan, että niin kävi. Mitä te piditte Dollysta?"
"Teidän sisarestanne?'
"Niin."
"Tiedän, ettei hän siedä minua," vastasi tyttö vältellen.
"Mitä te sellaisia ajattelette? En usko teidän nyt osanneen paikalleen.
Mutta hän ei kylläkään tunne teidän oikeata arvoanne, — siinä kaikki."
"Ei, hän tuomitsee väärin minua. Tiedän, että hän pitää minua aivan
toisenlaisena olentona kuin minä olen."
"Mistä sen tiedätte? Ei kai hän puhunut teille siihen tapaan, kun minä
olisin noutamassa autoa? Mitä hän sanoi teille?"
"Ei hän ilmaissut ajatuksiaan minusta. Itse asiassa hän, olosuhteihin
verraten, kohteli minua varsin kauniisti."
"Myönnän, että hän aluksi saattoi tuntua hiukan jäiseltä," arveli
Traill. "Se on niitä seurapiirien tapoja, — siten he aina käyttäytyvät,
kun kohtaavat oudon ihmisen. Hyvä Luoja! Olenhan minä ollut heidän
parissaan, ja toisinaan olisin silloin mieluummin seissyt tähystäjänä
jonkun pohjoisnapaa tavottelevan laivan kannella. He saavat ytimet
jäätymään ihmisen luissa katseillaan."
Sally hymyili; tämä vastenmielisyyden purkaus miellytti häntä. "Ettekö
ajattele, että kerran tekin kuulutte heidän joukkoonsa?" kysyi hän.
"Uskon, että siten täytyy käydä."
"Ei, se ei tapahdu, vaikka minun olisi elettävä elämäni
viiteenkymmeneen kertaan. Sanoiko sisareni, että minä tulen taipumaan?"
"Hän sanoi toivovansa — ja odottavansa sitä."
"Sanoi? Hyvä, minä en maksaisi kuparikolikkoakaan hänen toiveistaan,
Oli hänen tapaistaan takertua siihen jälleen. Ihmettelen, mikä hänen
tarkoituksensa mahtoi olla, puhuessaan siitä teille. Ehkäpä hän
ajatteli, että te suostuttelisitte minua alistumaan?"
Hän tarkasteli tyttöä kysyvästi, mutta Sally ei vastannut mitään.
Hän olisi voinut ilmaista kirjaimelleen, mitä mrs Durlacher oli
tarkoittanut, mutta hän vaikeni. Sitten Traill äkisti jälleen kysyi,
mitä varten Sally oli saapunut hänen luokseen. "Ehkä tuon käärön
vuoksi?" lisäsi hän, osottaen pöydällä olevaa, ruskeaan paperiin
kiedottua pientä rasiaa.
"Niin," myönsi tyttö, ojentaen kätensä ja tarttuen kääröön.
"Kaiketi minä arvaan, mitä siinä on?" kysyi mies.
"Kyllä; luulen teidän arvaavan." Hän aukoi siteen solmuja, tuntien
outoa, käsittämätöntä tyydytystä siitä että hänen käyntinsä syy alkoi
näin itsestään selvitä, hänen tarvitsemattaan ryhtyä sitä selittelemään.
"Eikö rengas sovellu teidän käteenne?"
"Oh, kyllä; se ei ole syynä."
"Mikä sitten? Ettekö pidä siitä? Kas tässä —," sanoi hän, ojentaen
tytölle veitsen, — "katkaiskaa side. Te ette milloinkaan saa
päästetyksi auki noita solmuja. Se ei siis miellytä teitä?"
Tyttö katsahti suoraan hänen ankariin silmiinsä.
"Niinkö te todella luulette? Uskotteko te minun tuovan tämän takaisin
siksi, etten pidä siitä?"
"Enhän minä tiedä. Mutta ellei syynä ole se, niin sanokaahan — mikä
sitten?"
Hänen äänessään kuvastui ärtymystä, eikä hän huolinut paljoa peitellä
sitä. Hän kuvitteli tätä tyttöä samanlaiseksi kuin monia muita naisia,
jotka saadessaan jotakin tietävät juuri silloin kaikkein vähimmin,
mitä he olisivat halunneet. Mutta hän oppi seuraavina silmänräpäyksinä
ajattelemaan Sallysta toisin.
Tyttö otti korun rasiasta ja kiinnitti sen ranteeseensa, tuntien yhä
vieläkin ylpeyttä näin tehdessään.
"Näettehän, — se sopii verrattoman hyvin," sanoi hän vilpittömästi.
"Armias taivas! Miksikä se sitten ei kelpaa teille."
"En voi ottaa sitä vastaan teiltä, — en voi. Jos te olisitte silloin,
kun minä viimeksi näin teidät, — sen jälkeen, kun te hyvästelitte
minut, — kertonut aikovanne ostaa tämän minulle, niin olisin kieltänyt
teitä."
"Miksikä erityisesti sen jälkeen, kun minä olin 'hyvästellyt teidät'?"
"Koska teillä ei sitten enää ollut oikeutta lahjoittaa minulle mitään,
eikä minulla oikeutta ottaa vastaan."