"Ei minun mielestäni."
"Mutta tehän pidätte siitä? Miellyttäähän se teitä?"
"Se on kaunis. Minulla ei ole koskaan ollut mitään tämän vertaista."
"Mutta nyt te hylkäätte sen?"
"Minun täytyy." Hän ojensi koristetta Traillille, joka sitä huomaamatta
katseli vain järkähtämättä hänen silmiinsä.
"Jos minä nyt vielä kerran kysyn teiltä suorasti: miksikä, niin
tahdotteko vastata minulle yhtä suorasti? Sanokaa."
Nyt, — hänen täytyi joko puhua totta tahi valehdella. Mikään
puolittainen selitys ei voinut auttaa häntä. Tyttö tunsi, että hänen
täytyisi ilmaista totuus, — ellei sanoin, niin silmäyksin, liikkein,
yksinpä vaikenemallakin.
"En koskaan uskonut teidän tarkoittaneen vedollanne totta," hän alkoi
epäröiden.
"Ei, ehkäpä te ette uskonut! mutta näette, — minäpä tarkoitin. Eikä se
ole teidän kieltäytymisenne syynä. Olettakaamme nyt, että minä en ollut
velassa teille, — että minä siis lahjoitin teille tämän. Pidättekö sen
silloin?"
"En."
"No hyvä! nyt meidän on päästävä selville todellisesta syystä. Edelleen
siis: miksikä ette suostu ottamaan lahjaa minulta?"
"Siksi, ettei teillä ole oikeutta — eikä mitään syytä lahjoittaa —
minulle mitään."
"Mutta eikö teillä, ole syytä ottaa vastaan kaikki, minkä saatte?"
kysyi mies melkeinpä katkerasti.
Sallya tämä purkaus olisi loukannut milloin hyvänsä, ja nyt hänen
herkistynyt vaistonsa tiesi lisäksi ilmaista hänelle, mitä tämä karkeus
pohjaltaan sisälsi.
"Ei," sanoi hän läähättäen, — "teidän pitäisi tietää, etten minä voi."
"Niin, näen sen; te ette voi. Minä ymmärrän, — kerroinhan teille,
minkälainen mies minä olen; ja minunlaiseltani te ette huoli mitään
lahjoja — kas vaan! Luullakseni te pidätte minun lahjaani suorastaan
loukkauksena? Mutta, — te ette tietenkään ole ajatellut hetkeäkään,
miltä _minusta_ tuntuu, kun te palautatte sen?"
Tyttö ei vastannut mitään.
"Se loukkaa minua; se koskee kipeästi. Ehkäpä te ette ole osannut uskoa
sitä? Te tuskin olette tiennytkään, että minua voitaisiin haavoittaa,
— että minä voisin _tuntea_ saaneeni haavan. Oletteko? Nyt minä olen
sellaisessa tilassa. Annoin teille tuon pienen korun siksi, kun minun
ei sopinut antaa teille muuta. Tämä rannerengas oli minulle ikäänkuin
lohdutuksena, koska minä en voinut täyttää toiveitani antamalla teille
sellaista, mikä olisi ollut teille hyödyksi. En minä pidä korukapineita
arvossa, mutta tämän minä keksin pieneksi vastineeksi niistä lahjoista,
joita minä en saanut antaa teille."
Hän vaikeni ja jäi tarkastelemaan tyttöä, joka painunein päin hypisteli
neuvottomana kultaista rengasta, pidellen sitä yhä käsissään.
"Aavistatteko, mitä minä mieluummin olisin halunnut tehdä teidän
hyväksenne?" kysyi Traill äkisti.
"En," sanoi tyttö, mutta hän ei kohottanut päätään eikä rohjennut
kohdata miehen katsetta.
"Olisin halunnut muuttaa teidän koko ympäristönne. Toivoin, että
olisin saanut murskata kahleet, jotka kiinnittivät teidät konttorinne
kirottuun polkumyllyyn, — olisin halunnut särkeä oven, joka salpaa
teidät ummehtuneeseen ja kylmään majaanne siellä Kewssa, pakottaen
teidät kuuntelemaan omahyväisten pankinkonttoristien rehenteleviä
tarjouksia esikaupunkilaisesta avioliitosta, jossa tulevaisuutenanne
olisi syöttää miestänne, kuten tallipoika opettaa hevostaan, tämän
jälleen palatessa pilttuuseensa. Näistä elämän mataluuksista minä
olisin tahtonut vapauttaa teidät ja sen sijaan tarjota teille
kaiken, mitä te elämältä kaipaatte, niin pitkälti kuin voimani
olisivat riittäneet. Näin minä olisin antanut teille vain sen, mikä
oikeudenmukaisesti kuuluu teidän osallenne, — olisin antanut teille
sellaisen elämän, josta iloitsemaan te olette syntynyt. Teidän isänne
oli pappi, seurakunnan päämies. Aspleyssa kirkkoherra on tervetullut
vieras minne hyvänsä, — hän aterioi tyttärineen — kunniavieraana, herra
paratkoon! — ylpeimmän hienoston pöydässä. Mutta te, — teidän täytyy
ahertaa orjana päivätpäästään, — ja siitä minä olisin tahtonut vapahtaa
teidät, asemasta, johon luonto ei ole teitä tarkoittanut."
Sally nousi raskaasti hengittäen tuoliltaan ja käveli epävarmoin
askelin uunin luo. Traill myöskin nousi ja seurasi hänen jäljissään.
"Oh, — älkää!" läähätti tyttö. Mutta mies ei huolinut hänen
kiellostaan. Traill oli kiihtynyt omista sanoistaan, eikä tyttö voinut
nyt estää häntä jatkamasta.
"En aikonut, enkä olisi voinutkaan tarjota teille paljoa siihen
verraten, mitä olisin halunnut itse saada vastalahjaksi. Halusin teiltä
sellaista, mitä yksikään kunniallinen mies ei voi vaatia rehelliseltä
naiselta, ellei tämä vapaaehtoisesti suo sitä hänelle, — ja te olitte
sanonut minua kunnialliseksi mieheksi. Muistatteko sen? Minä arvaan,
että te ette tosiaankaan tiennyt, kuinka lujasti te sillä turvasitte
itsenne minun suhteeni. Miehellä on kenties vain kerran elämässään
tilaisuus käyttäytyä ritarillisesti, ja ellei hän ota sellaista hetkeä
varteen, niin hän ei ole edes hirttonuoran arvoinen. Te soitte minulle
oman tilaisuuteni, — minä en heittänyt sitä hukkaan; siinä kaikki.
Mutta nyt te tahdotte riistää minulta ainoan lohdutukseni kaikesta
siitä, mitä minä tällöin menetin. Te kieltäydytte ottamasta vastaan
minun lahjaani. Minä kieltäydyn ottamasta sitä takaisin."
"Voi, kuinka tämä on julmaa! Miksikä tämä on näin julmaa!" kuiskasi
tyttö ikäänkuin itsekseen.
"Mikä on julmaa?"
"Tämä, — kaikki."
Mies naurahti. Joko hän ei ymmärtänyt tyttöä, tahi ei tahtonut ymmärtää
häntä. Miehet eivät aina ole niin paksunahkaisia, kuin miltä he
näyttävät. Toisinaan jokin hämärä alatajuinen viekkaus pakottaa heitä
jättämään alotteen naisen omiin käsiin.
"Tosiaan, en luulisi tämän olevan teille julmaa, kun teidän vain
tarvitsee kiinnittää tuo koru ranteeseenne, ja sitten voitte kokonaan
unohtaa, mistä se on peräisin."
"Oh, en minä puhu siitä," huudahti tyttö melkein tiedottomasti.
"Ymmärrättehän, etten minä nyt ajattele sellaisia."
"Mitä te sitten tarkoitatte?" Miehen äänensävy ja hänen
käyttäytymisensä muuttui yhtäkkiä kokonaan. Hän tiesi nyt, ettei hän
voinut erehtyä. Hän ei enää epäillyt; tyttö piti hänestä. Traill
kosketti tytön olkapäätä, ja hänen sormensa puristivat kiihkeinä
lämpimää ihoa, joka vavahteli hänen kosketuksestaan. "Mitä sitten
tarkoitatte?" hän uudisti. "Ajatteletteko, että on julmaa erota näin,
koska te — pidätte minusta? Sitäkö te tarkoitatte?"
Sally ei voinut vastata. Hänestä tuntui aivankuin hän olisi seissyt
koko illan mestauslavalla, ja ikäänkuin sen telineet nyt huojuisivat
hänen jalkojensa alla.
"Jos minä olen erehtynyt surkeasti", jatkoi Traill, — "jos minä
olen kaiken aikaa tulkinnut väärin teidän katseenne, teidän sananne
ja teidän äänettömyytenne, — jos minä olen kuullut väärin, nähnyt
väärin ja ymmärtänyt kaiken nurinkurisesti, niin teidän on annettava
minulle anteeksi. Te olette itse houkutellut, — pakottanut minut
puhumaan siten kuin kaiken aikaa olen tehnyt, tyrkyttämällä minulle
takaisin pientä muistoa, jonka halusin jättää teille itsestäni, ja
kieltäytymällä itsepäisesti selittämästä edes syytä tähän loukkaukseen.
Te olette saanut minut ärtymään, ja minä luulin, että muuta te ette
ole tahtonutkaan. Mutta nyt minä ajattelen toisin. Kokonaan toisin.
Ymmärränkö minä nyt oikein? Ymmärränkö?" Hän käänsi leppeällä
väkivallalla tytön päätä, kohdatakseen hänen katseensa. "Ymmärränkö
minä nyt paremmin teidät?"
Tyttö avasi silmänsä, — hän aivan kuin imeytyi katseellaan Traillin
sieluun. Mestauslava katosi, hävisi hänen jalkojensa alta, — hetken
hän tunsi häälyvänsä ilmassa, — putoavansa, avuttomasti putoavansa;
ja sitten rajaton riemu, armahduksen tunne, elämän lämpöinen tunne.
Hän uppoutui Traillin syliin, ja mies kietoi hänet siihen lujasti, —
suudellen tytön hiuksia, hänen olkapäitään, poskiaan, silmiään. Hän
tarttui kädellään tytön leukaan ja taivutti hänen kasvonsa ylöspäin,
peittäen hänen värisevät huulensa suudelmilla.