Se tosiasia, että Traill kutsui tämän tytön sisälle, ilmaisi hänen
sisarelleen, että tytön täytyi olla veljen suosiossa, sekä samalla,
ettei hän voinut olla mikään turmion teitä avoimesti vaeltava letukka.
Olihan Jack sanonut nimenomaan, ettei hän aikonut missään tapauksessa
panna sisarensa säädyllisyyden tuntoa koetukselle.
"Dolly — tässä on miss Bishop. Sisareni, mrs Durlacher." Traill rämpi
tämän tapasäännön halki vastenmielisesti, ikäänkuin hän olisi kahlonut
vajottavaa, äskenkynnettyä peltoa.
Mrs Durlacher ei voinut kieltää, että tytön liikkeissä ja hänen
käyttäytymisessään oli kaiken arastelun uhallakin itsetiedotonta,
miellyttävää suloa. Huolimatta tytön yksinkertaisesta ja hienon
maailman näkökannalta punniten hiukan vapaasta pukeutumisesta, ei Dolly
voinut havaita hänessä mitään vastenmielistä, eikä myöskään mitään
epäillyttävää, — lukuunottamatta sitä seikkaa, että hän oli saapunut
nuorenmiehen asuntoon puoliyhdeksän jälkeen illalla, jolloin arvostaan
huolehtivan tytön olisi pitänyt olla viatonta bridgeä pelaamassa
kotonaan, tahi sitten teatterissa näkemässä jotakin säädyllistä
näytelmää. Hän kuitenkin päätteli, että tällainen muotiliikkeen
apulainen — siksi hän tytön heti ensi näkemästä otaksui —, ei voinut
tajuta tarkalleen soveliaisuuden vaatimuksia, ja hän oli senvuoksi
taipuvainen pitämään tätä rikosta anteeksiannettavana tytön säätyyn
verraten. Ja kun Sally sitten, Traillin esitettyä hänet sisarelleen,
astui askeleen mrs Durlacheria kohden, ojentaen vaistomaisesti kättään,
kumarsi Dolly hänelle ensin jäykästi, — osoittaakseen, mitenkä
esitettäessä on meneteltävä, — ja tarjosi sitten tytölle kätensä,
ollakseen saattamatta häntä enää pahemmin hämilleen.
Kun tämä muodollisuus oli läpäisty näin onnellisesti, mrs Durlacher
nojautui sirosti uuninkulmaan, tukien kaunista, paljastettua
kyynärvarttaan muurinreunukseen. Asento kokonaisuudessaan ilmaisi
pelkkää huolettoman vapauden tuntoa. Sally sen sijaan, — hän kun
tuskin oli ollut seurustelupukuisten ihmisten parissa sen jälkeen, kun
oli jättänyt isänsä kodin, — hän jäi seisomaan asemilleen ja kätki
neuvottomuutensa, onnistumatta silti peittämään sitä, että hän sen
salasi. Traillin sydän lämpeni hänen vuokseen.
"Kas tässä", sanoi hän, siirtäen tuolia tyttöä kohden, — "teidän täytyy
istua. Me emme päästä teitä karkaamaan tiehenne, ennenkuin te olette
kunnolla saapunutkaan."
Sally tunsi sydämessään kiitollisuutta tahdikkuudesta, jolla Traill
ikäänkuin liitti sisarensa myöntymyksen tähän ystävyyteensä. Mrs
Durlacher myöskin hymyili sille sisimmässään, nähden kangastuksia
älykkäästä huomaavaisuudesta, jolla Jack tasoittaisi itselleen tien
_hänen_ maailmassaan, kerran antautuessaan sen lumoihin.
"Haluatteko hiukan kahvia?" lisäsi Traill, kun tyttö oli istunut hänen
tarjoamalleen tuolille. "Me joimme aivan äsken. Olihan se hyvää, Dolly?"
"Verratonta."
"Haluatteko?" toisti Traill.
"En, kiitoksia, — niin, kyllä, luulen. Kiitän teitä."
"Kermaa?"
"Ei, kiitos, — mustaa, pyydän."
Sally toivoi, ettei Traill muistaisi hänen ennen käyttäneen kermaa
kahvissaan. Hän ei mielellään juonut kahvia mustana, mutta uunin luona
seisovan naisen silmät tähystelivät häntä tutkivasti, ja Sally tiesi
kyllä, mitenkä kahvia juotiin suuren maailman piirissä.
Hän soimasi itseään sen vuoksi, ettei ollut kääntynyt ovelta takaisin.
Tyttö tunsi, että hän oli nyt arvostelun kiirastulessa, jonka
kuumuutta hän ei voi kestää. Mutta nyt oli myöhäistä peräytyä; hän
oli kertakaikkiaan sisällä, eikä hän voinut tehdä pelollaan asiaa
paremmaksikaan.
"Mitä kummaa teillä on siinä käärössä?" kysyi Traill epäluuloisesti,
nostaessaan kahvipannun hiillokselta.
"Oh," sanoi tyttö punastuen, "siinä on vain, — minä otin vain
viedäkseni tämän kotiin."
Traillin silmät tähtäilivät häntä kysyvästi, ja tuntiessaan poskiensa
hehkun yhä kuumenevan, tyttö iloitsi, nähdessään mrs Durlachin
kiintyneen tarkastelemaan uuninreunuksella olevaa James Brownriggin
kuvaa, joka esitti viisikymmenvuotiaan raskaan-sarjan nyrkkeilymestarin
lihaksekasta yläruumista ja vastenmielisiä kasvojenpiirteitä.
"Tämän lajin miehiäkin te sanotte murskaajiksi?" kysyi hän, lausuen
viimeisen sanan hiukan epäröiden, sillä hän ei tiennyt varmaan, oliko
se oikeata urheilukieltä.
"Tarkoitat sitä pojua — Brownriggiä? Ei. Minä luulen, että häntä oli
nimitettävä gentlemaniksi. Hän antoi aina vastustajansa osoittaa,
mihinkä tämä kelpasi, vaikka koko Englannissa ei ollut ainoatakaan
miestä, jota hän ei olisi kyennyt lyömään rujoksi jo ensi kierrolla.
Hän oli aina lepuuttanut kauniisti tuota loistavaa vasentaan, kunnes
ottelu alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Sitten hän oli ravistanut
harteitaan, naurahtanut rumalla suullaan — ei milloinkaan silmillään
—, ja sijoittanut viivyttelemättä iskunsa, joka sai vastustajan
käpristelemään maassa kuin toukka kuumalla kivellä. Minä olen nähnyt
hänet. Hänellä oli ravintola Islingtonissa. Mutta minä olisin maksanut
paljon, saadessani katsella häntä myöskin ottelussa."
Mrs Durlacher silmäsi jälleen kuvaa ja kohautti sitten kaunista
olkapäätään.
"Ehkäpä mies voi olla gentleman, vaikka onkin tämän näköinen,"
sanoi hän. "Mutta jonkun hänen ystävänsä oli sietänyt kehoittaa
häntä kasvattamaan hiuksensa hiukan pitemmiksi. Nyt näyttää siltä
kuin hän olisi istunut kolme vuotta kuritushuoneessa, tappelusta ja
pahoinpitelystä tuomittuna."
"Tahi ollut kolme vuotta armeijassa?" ehdotti Traill nauraen.
Sisar hyväksyi hilpeänä tämän hänen mieheensä kohdistuvan vihjauksen.
"Niin, tahi armeijassa. Mutta sotilaat eivät sentään näytä niin
rikollisilta kuin he todella ovat. Mitä te arvelette, miss. Bishop?
Sanoisitteko te, katseltuanne tätä kuvaa, että James Brownrigg on
gentleman?"
Tämä oli ensimmäinen huomionosoitus, minkä hän kymmenen minuutin aikaan
soi Sallylle. Kun siihen lisäksi oli liitetty välinpitämätön äänensävy
ja ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen liikahdus, tunsi Sally
kysymyksen läjähtävän iskuna vasten hänen herkkiä kasvojaan. Traill sen
sijaan arveli, että se todisti hänen sisarensa mieltymystä tyttöön,
ja hän katsahti Sallyyn rohkaisevasti, ikäänkuin kehottaakseen häntä
vastaamaan.
Sally nousi ja meni uunin luo. Hän katseli hetki sen James Brownriggin
tunteettomia ja raakoja kasvoja, koettaen samalla jännittää ajatustaan.
Sitten hän kääntyi mrs Durlacheriin.
"Jos te arvostelette sielua ihmisen ulkonaisen olemuksen mukaan," sanoi
tyttö, "niin teitä tuskin haluttaa tunnustaa häntä gentlemaniksi. Mutta
minä pelkään, että silmä helposti erehtyy. Minä en koskaan uskaltaisi
antaa pinnallisen vaikutelman johtaa itseäni."
Sodanjulistus! Tytön ylähuulen täyteläinen kaari jännittyi ohueksi, kun
hän sanoi nämä sanat. Traill katsahti häneen pikaisesti, aavistaen,
että sanojen taakse peittyi salattu tarkoitus; mutta hän ei kuitenkaan
ymmärtänyt tätä kaksinkamppailua, jota käytiin siinä aivan hänen
silmiensä edessä.
Mrs Durlacher hymyili. Hän otti haasteen vastaan yhtä ylhäisesti kuin
hän oli viskannut oman taisteluhansikkaansa toisen kasvoihin. Hän
ymmärsi täydellisesti minkälaiseksi tilanne oli muodostunut. Hän tiesi,
että sanat, katseet — ne ovat meidän päiviemme taisteluaseita. Ne
ovat yhtä helposti paljastettavissa kohteliaisuuden samettihuotrasta
kuin Toledo-miekka nahkatupestaan, ja ne välähtelevät ja kalskahtavat
ilmassa sekä suhahtavat vastustajan arimpiin kohtiin yhtä ihanasti kuin
ritarien terässäilät pari vuosisataa sitten.
"Jack," sanoi mrs Durlacher, "sinä olet esitellyt minut diplomaatille.
Hän ilmaisee tarkoituksensa, sanomatta minulle ajatustaan."
Traill kuvitteli tämän kaiken edelleenkin koskettelevan vain James
Brownriggin kuvaa, ja hän oli ymmärtävinään, että Sally oli hänen
kanssaan samaa mieltä, rohkenematta sentään suorastaan väittää hänen
sisartaan vastaan. Hän naurahti tyytyväisenä sisarensa mutkikkaalle
määritelmälle, samalla kun Sally istuutui jälleen tuolilleen, tietäen
nyt tavottaneensa vihollisen. Hän ei keksinyt enää vastausta, jossa
katkeruus ei sorahtaisi, ja sen vuoksi hän piti parhaimpana olla
sanomatta mitään.
Kun Traill oli ojentanut Sallylle kupin, kulki hänen sisarensa hitaasti
lattian poikki kohden penkkiä, jolle hän oli jättänyt turkisvaippansa
ja hansikkaansa.
"Ethän toki aio lähteä?" kysyi Traill.
"Kyllä, minun täytyy, rakas poikaseni. Harald on pyytänyt muutamia
ystäviä pistäytymään kotonamme teatterista palatessa. Luuletko, että
voisit hankkia minulle biilin?"
"Tässä ei ole auto-asemaa lähellä. Mutta ajurin voit saada."
"Niin kyllä, mutta minun täytyy ajaa nopeammin. Kello käy jo
kymmenettä. Piccadilly-aukealta sinä varmasti tapaat tyhjiä autoja
tähän aikaan. Ole hyvä ja käy noutamassa sieltä. Minä sillä aikaa puen
itseni valmiiksi."
Traill lähti tottelevana. He kuulivat hänen juoksevan portaita alas
pimeässä kaksi ja kolme askelmaa hypyssä. Sitten ulko-ovi jysähti.
"Jonakin iltana hän taittaa niskansa näissä portaissa", sanoi mrs
Durlacher. "Asutteko te kaupungissa, miss Bishop?"
"En, — en aivan. Minä asun Kew Greenillä."
"Ah, niin — Kew —, siellähän on varsin somaa. Muistan eräitä
herkullisen tyylikkäitä rakennuksia, — puiston puolella —, ne ovat,
luullakseni, kuninkaan omaisuutta, vai kuinka?"
"Tiedän, mitä te tarkoitatte; ne ovat todella kauniita," myönsi Sally.
Ja hän lisäsi hymyillen, päähänpiston houkuttamana: "Mutta minä en asu
niissä."
"Oh, sitä minä en olettanutkaan," vastasi mrs Durlacher huolettomasti.
"Tarkoitin vain, että en ole huomannut Kewssä muuta merkillepantavaa.
Olen, luullakseni, käynytkin siellä vain kerran, enintään kahdesti.
Oletteko te jo kauan tuntenut minun veljeni."
Sallyn sormet puristuivat lujasti pienen käärön ympäri, joka hänellä
edelleen oli kädessään. "En; en vallan kauan."
"Hän on hullunkurinen, mieltäkiinnittävä ihminen, eikö totta? Ettekö
tekin ajattele siten?"
Sallysta tuntui ihmeelliseltä olettaa, että Traill olisi hullunkurinen,
mikäli hän käsitti tämän sanan merkityksen oikein. Hän ei tiennyt,
että seurapiirien ajatustavan mukaan on hullunkurista kaikki, mikä ei
sopeudu heidän sääntöihinsä.
"Mieltäkiinnittävä, — kyllä. Olen varma, että sen hänestä voi sanoa
kuka hyvänsä. Jo tämä huone yksin sen todistaisi; eikö todistakin?"
"No niin, siitä minä en paljoa ymmärrä. Tällainen huone hänellä olisi
kaikkialla, eläisipä hän missä hyvänsä. Hän tosiaan pitää tällaisesta
— epätavallisesta elämästä, joka on täynnään työtä ja orjuutta. Kuinka
hullua! Mutta hän luopuu vielä tavoistaan; tiedän hänen luopuvan
niistä. Te ette voi hävittää vanhaa perintöä. Luuletteko voivanne?
Jonakin päivänä hän karkoittaa boheemin sisästään, — siitä tulee vain
muodonvaihdos. Tiedättekö, minä lakkaamatta odottelen, milloin saan
järjestää juhlaillalliset hänen palaamisensa kunniaksi." Hän venytti
pitkiä hansikkaitaan käsiinsä ja hymyili, ikäänkuin hän olisi kokenut
ennustelemansa ilonhetken esimakua.
Sally ymmärsi, että tämä oli tarkoitettu varoitukseksi hänelle.
Hän kuuli, mitä sanat hänelle sisälsivät: "Jos teillä on aikeita —
tulevaisuuden toiveita — veljeni suhteen, niin teette järkevästi,
kun uhraatte ne aikanaan." Toiveensa Sally saattoi uhrata, — aikeita
hänellä ei ollutkaan; mutta hänen rakkautensa kiihtyi vain palavampaan
leimuun, kun hän näin oppi näkemään, kuinka saavuttamaton se mies oli,
johon hänen sydämensä oli kiintynyt. Janet oli puhunut älykkäästi,
mutta hän oli kokonaan erehtynyt; Sally ei ollut nyt lähempänä onnea
kuin ennen. Tämä lyhyt kohtaus Traillin sisaren kanssa oli osottanut
tytölle, että hänellä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kokea iloa
rakkaudestaan.
Kun Traill saapui, tapasi hän molemmat naiset lähtövalmiina. Sally oli
kiinnittänyt pienen untuvapuuhkansa kaulalleen ja napitti parhaillaan
toista hansikastaan, jonka hän oli riisunut kädestään Traillin
tarjotessa hänelle kahvia.
"Ettehän _te_ lähde, ettehän?" huudahti Traill.
"Kyllä; minun täytyy."
"Mutta te ette ole vielä kertonut, miksikä te halusitte tavata minut."
"Niin, tiedän, etten kertonut sitä. Mutta sen täytyy jäädä. Minähän
voin hyvin kirjoittaa teille."
Mrs Durlacher ravisteli helmojaan suoriksi, ja silkki kahahteli tällöin
kuin lehdet syystuulessa. Kun hän samalla notkisti päätään, hän huomasi
tytön sierainten värähtelevän ja hän hymyili tyytyväisenä. "Älkää
te salliko minun lähtöni pakottaa itseänne poistumaan," hän sanoi
lempeästi.
"Oh, en, mutta minun täytyy kiiruhtaa kotiin."
Traill kohautti hartioitaan. Antaa tytön juonitella! Silloin, kun
naiset tekevät jotakin ilman minkäänlaista järkevää syytä, he ovat aina
kaikkein itsepäisimpiä.
Mutta ovella, kun hänen sisarensa oli ensimmäiseksi mennyt
porraskäytävään, Traill kosketti tarkoituksellisesti Sallyn kyynärpäätä
ja pidätti häntä silmänräpäyksen.
"Odotan teitä täällä puolen tunnin ajan," hän kuiskasi.