"Teidän sisarenne?" toisti Sally kuiskaten. Traill ei kääntynyt; hän
ei nähnyt, kuinka tytön huulet vavahtelivat, kun hän kertasi nämä
vapauttavat sanat.
"Niin. Hän asuu maaseudulla, Buckinghamshiressä. Isäni luovutti
maakartanon hänelle. Hän on naimisissa. Tämä kuva maalattiin silloin,
kun hän oli kahdenkymmenen ikäinen."
"Aspley Manorissa?"
"Niin," Traill pyörähti pikaisesti ympäri. "Mistä te tunnette sen
nimen?"
"Te sanoitte erästä kirjaa juorulukemistoksi —"
"Oh! 'Kuka kukin, on?' Tietysti", sanoi hän ja nauroi äänekkäästi, —
"luonnollisesti; tehän kerroitte katselleenne sitä. Niin, Aspley Manor.
Se on vanha, kaunis kartano."
"Sen uskon. Minä olen väliin koettanut — piirtää — sen kuvaa."
"Minä vien teidät jonakin kertana katsomaan sitä."
Se oli sanottu! Hetken mielijohde oli pettänyt hänet. Kuinka hän voisi
viedä tytön Aspley Manoriin, elleivät he enää tapaisi? Mutta eihän hän
ollutkaan päättänyt, että he eivät saa enää tavata toisiaan, vaan ettei
hän toisi tyttöä enää uudelleen asuntoonsa. Ja kuitenkin, Traill tunsi,
että asia oli aivan sama. Jos he edelleen kohtaisivat, niin mikä mahti
voisi estää häntä päästämästä tyttöä kotiinsa? Ei mikään! Hän tiesi,
että hän tulisi rikkomaan päätöksensä. Nyt hän vain toivoi, ettei
tyttö ottaisi huomioon hänen lupaustaan, mutta hän toivoi turhaan.
Sally kiintyi siihen kaikesta sielustaan, riemun välkkyessä hänen
silmissään. Traillin lupaus merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin sen
sanat sisälsivätkään. Se tiesi hänelle itse elämää, — onnea!
"En tiedä, olisiko mikään maailmassa enemmän minun mieleeni," sanoi
tyttö kiihkeästi.
Traill sisimmässään sadatteli onnetonta mielijohdettaan. "Oh, siitä
kyllä tulee sievä matka," sanoi hän mahtavasti. "Mutta ei maksa vaivaa
käydä siellä tähän vuoden aikaan. Maaseutu on kuin hautausmaa näihin
aikoihin. Minä en voi sietää maaseutua syksyllä enkä talvella."
"Ette tietenkään; nyt on sitäpaitsi liian kylmä. Mutta keväällä!"
"Niin," mutisi Traill, "keväällä. Se on oikea aika."
Sally nojasi päätään taaksepäin, tuolin selustaa vasten. Hänen
sydämessään oli pelkkää onnea. Hänen jokainen henkäyksensä oli
ikäänkuin täynnään riemua ja elämän ylistystä.
"Tapaatteko te usein sisarenne?" kysyi Sally, kun Traill ojensi hänelle
täysinäisen kahvikupin.
"Usein? En; ehkäpä kerran kuussa."
"Mutta miksikä niin harvoin?" kysyi tyttö myötätuntoisesti. "Eikö hän
käy usein kaupungissa?"
"Oh, kyllä; hän asuu täällä enimmän osan vuotta. Heillä on pieni talo
Sloane kadulla, ja siellä he asustavat koko talven."
Sally katsahti häneen kysyvästi ja osanottoisesti, — rakastavan naisen
sydän on herkkä arvaamaan, milloin myötätunto ja osanottoisuus ovat
paikallaan. Traillin sisar asui vuoden useimmat kuukaudet siinä aivan
lähellä, mutta he tapasivat toisensa vain harvoin, — ja kuitenkin tämän
sisaren kuva riippui veljen asunnon seinällä. Jos mies pitää näkösällä
vain yhtä ainoata naisen kuvaa, voi olla vakuutettu siitä, että hän
pitää tätä naista suuressa arvossa. Tyttö ymmärsi sen, ja hän aavisti,
että veljeä ja sisarta erotti jokin juopa; mutta hän epäröi kajota
asiaan. Kuitenkin oli jo uusi ystävällinen ja lempeä kysymys hänen
huulillaan, kun Traill samassa vapaaehtoisesti jatkoi:
"Sisareni ja minä katselemme eräässä suhteessa elämää kokonaan
vastakkaisilta tahoilta," kertoi hän tyynesti. "Siksipä juuri minä
asunkin täällä yksin. Aspley Manor — rakennuksineen, tiluksilleen,
kaikkineen — olisi joutunut minulle isäni kuoltua, sillä minä olin
perheen vanhin poika. Sisarelleni oli säädetty pyöreä rahamäärä, —
eikä edes ylen pyöreäkään. Ja olipa se nyt isompi tahi pienempi, ei
se merkinnyt hänelle mitään; kartano ja tilukset, — ne yksin olivat
omistamisen arvoisia. Niillä vain oli yhteiskunnallista merkitystä.
Kenties minä väsytän teitä?"
Tyttö puisti päätään jäntevästi, — se oli riittävä kielto. "Mitenkä
saatatte olettaa sellaista?" kysyi hän.
"No niin", jatkoi Traill, "sisareni oli joka tapauksessa tyytymätön.
Avioliittonsa jälkeen hän on muuttunut, — hän on nyt sen lajin naisia,
joille yhteiskunnallinen asema on kaikki kaikessa. Sitä ennen hän oli
tämänlainen kuin kuva osoittaa, — lapsekas tyttönen, jonka hempeät
posket vain odottivat suudelmia, eivätkä odottaneet turhaan. Ei
ainakaan minulta. Minä pidin hänestä paljon; vielä senkin jälkeen,
kun hän suostui miehensä, erään sotilaan, vaimoksi. Mies on kaartin
upseereja, ja illallisen jälkeen hän toisinaan kuvittelee ymmärtävänsä
hetken valtiollisia tilanteita. Niin, pidin sisarestani vielä senkin
jälkeen, kun hän alkoi kohotella päätään niin korkealle, ettei
häntä ylettynyt enää suutelemaan. Mutta vaikka pidinkin hänestä, en
jaksanut kulkea hänen vieraskutsuissaan ja juhlaillallisissaan, sillä
ne tekevät minut suorastaan pahoinvoivaksi. Inhoan seurapiirejä. Ne
ovat onttoja kuin tyhjä kaiku. No niin; kuitenkin minä asuin kotona,
Manorissa, niinkauan kuin isäukko eli, emmekä me siis voineet kokonaan
vieraantua toisistamme. Mutta kun sisareni sitten isän kuoltua huomasi,
että kartano ja kaikki, mikä oli hänen silmissään jonkin arvoista,
jäisi minulle, ja hän saisi vain sen kirotun — anteeksi, erehdyin, —
arvottoman rahamäärän, tuli hän luokseni, kietoi kätensä kaulaani,
ja hänen päänsä oli silloin kylläkin matalalla voidakseni sitä
suudella. Luulenpa silloin kuulleeni liverryksiä; aikalailla. Ymmärsin
kyllä kaiken sen arvon, — se oli yhtä tyhjänpäiväistä kuin muutkin
seurapiirien kujeet, mutta minä sanoin hänelle, että suostun vaihtamaan
perintöosaa hänen kanssaan, sillä siihen aikaan minä ylipäänsä olin
nuori narri. Olin, — mitenkä liekään? Olin vain kahdenkymmenenkuuden
ikäinen silloin. Asetuin sitten Lontooseen asumaan, ja Aspley Manor jäi
sisarelleni ja hänen miehelleen. En voi väittää juuri katuvani tätä
hullutusta. Nykyinen elämäni miellyttää minua, vaikka se toisinaan
tuntuukin hiukan yksinäiseltä. Nyt olette kuullut eromme syyt, ainakin
niiden ytimen. Sisareni ja minä kohtaamme toisemme silloin tällöin,
mutta kun hän käyttää näitä tilaisuuksia houkutellakseen minua
pyrkimään 'yhteiskunnalliseen arvokkuuteen', taipumalla seurapiirien
ikeeseen, ei niistä ole suurta iloa meille kummallekaan."
"Otaksun, että sisarenne tarkoittaa teidän parastanne," sanoi tyttö
sovitellen.
Mies katsahti häneen pitkään. "Soisitte minun siis alistuvan?" sanoi
hän melkein tylysti. "Niin, te olette nainen, — tietysti te ajattelette
samoin kuin hänkin. Naisia houkuttaa sovinnaisuus. Ehkä te vaalisitte
minua taipumaan avioliittoonkin, kuten sisareni?" lisäsi hän, äkillisen
päähänpiston satuttamana, kylmästi hymyillen.
Sally tunsi outoa ahdistusta mielessään. Hän ei ymmärtänyt, mitä
kysymys sisälsi, — oliko se kenties tarkoitettu vihjaukseksi
juuri hänelle? Tyttö ei ollut vielä silmänräpäystäkään ajatellut
minkälaiseksi hänen suhteensa Trailliin muodostuisi; hän vain
oli tuntenut itsensä onnelliseksi, kuvitellessaan tämän suhteen
loppumattomaksi.
"En tiedä," sopersi hän, tuntien olevansa pakotettu jotakin vastaamaan.
"Ajattelen, — te — tehän sanoitte, että elämänne nyt tuntuu toisinaan
yksinäiseltä, — ettekö sanonutkin?"
Mies purskahti kaikuvaan nauruun. "Aivan niin! Ja sen vuoksi —, oh,
tietysti! Se on naisen logiikkaa! Olisin voinut sen arvatakin. Mutta,
kuulkaa, kun sanon teille, — minä en ole sellaisia miehiä, jotka
suostuvat kahleisiin. Minä olen nähnyt aviomiehiä; ja niinpä olenkin
nähnyt tarpeekseni. Sisareni on suostutellut minua samaan laumaan,
mutta minä olen sanonut hänelle, että mieluummin kiedon köyden
kaulaani ja killun ensimmäisessä koukussa, mikä osuu vastaani." Hän
näki tytön silmissä kauhistuneen ja tuskallisen katseen, ja yhtäkkiä
hän tunsi mielessään, ettei hän nyt ollut puhunut sellaisin sanoin
ja sellaiseen sävyyn kuin järjellisen miehen pitäisi puhua nuorelle
tytölle, melkeinpä lapselle. "Pyydän anteeksi!" jatkoi hän, katuen
ajattelemattomuuttaan. "Minä olen karkea mies. Ei minun olisi pitänyt
puhua tällä tavoin. Minä teen aina toisin kuin minun pitäisi."
Hänen heltynyt, syyllisyyden tuntoa ilmaiseva äänensä sai tytön
silmät kostumaan, mutta mies ajatteli, että kyynelet johtuivat hänen
käyttäytymisestään. "Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt tuoda
teitä tänne. Eikä minun olisi pitänyt pysähtyä King Streetillä sinä
iltana, jolloin ensin näin teidän vaalean päänne ikkunasta. Minun olisi
pitänyt jatkaa matkaani, välittämättä siitä. Tein pahoin, kuin seurasin
teidän jälkiänne ja puhuttelin teitä."
"Pahoin? Minkätähden?" kysyi tyttö.
Mies täytti piippunsa ja sytytti sen, näyttäen miettivän, mitä hänen
olisi vastattava. "Syystä, jonka te itse sanoitte, jo vaunussa ja
sitten syödessämme aamiaista," puhui hän viimein verkkaisesti. "Syystä,
että — te ette tuntenut minua."
Tyttö näytti hämmästyneeltä. "En ymmärrä teitä," sanoi hän.
"Sitten en voi selittää pitemmälti. Meidän täytyy tyytyä tähän."
"Oh! miksikä te ette voi selittää!" huudahti tyttö, ollen
lisäämäisillään: "Sehän merkitsee minulle niin paljon." Mutta hänen
täytyi pysähtyä hengähtämään, ja se auttoi häntä pidättämään nämä sanat
huulilleen.
"Pelkään, että teitä — ehkä surettaisi — ehkä loukkaisi — minun
selitykseni."
Millä sanoilla hän olisikaan voinut kertoa tytölle, häntä
haavoittamatta, että tämä auttamattomasti pettyisi, luottaessaan
häneen? Ja saisiko hän tytön edes ymmärtämään itseään? Eikö ollut
kauniimpaa antaa kaiken päättyä tälleen, — jättää tytön mieleen soimaan
tämä pieni salaperäisyys, joka ei vahingoittaisi hänen sieluaan, ja
joka ei tekisi heille mahdottomaksi jolloinkin kohdata toisiaan, vaikka
hän ei sallisikaan tytön enää tulla asuntoonsa.
Hän nousi tuoliltaan ja meni naulakon luo, ottaen Sallyn hatun
käteensä. "Kello on kohta yksitoista," sanoi hän hiljaisesti. "Teidän
täytyy lähteä, ehtiäksenne vaunuun ajoissa."
Tyttö otti hatun hänen kädestään ja sitten hattuneulat. Traill katseli
äänetönnä, kun hän sovitti hatun päähänsä ja veti hansikkaat käteensä,
värähtäen, kun kylmä nahka puristui hänen sormiensa ympärille.
"Olen valmis," sanoi tyttö sitten.
Traill kiersi seinältä toiselle ja puhalsi kynttilät yksitellen
sammuksiin, niiden käryävien sydämien täyttäessä ilman kirpeällä
hajulla. Viimeisen kynttilän luona hän seisahtui.
"Teidän on parasta mennä ovelle, ennenkuin sammutan," neuvoi hän.
Sen sijaan, että olisi totellut häntä, tuli Sally aivan hänen viereensä.
"Emmekö me tapaa enää?" kysyi hän.
"Niin minä en ole sanonut."
"Mutta ajattelette? Ettekö te koskaan enää aio tuoda minua luoksenne, —
sitähän te tarkoitatte?"
Tyttö ei edes hämmästellyt rohkeuttaan. Hän pelkäsi kadottavansa
kaiken, ja tämä pelko kannusti häntä.
"Niin."
"Sitten teidän täytyy, jos vähääkään annatte minulle arvoa, selittää
minkä tähden?"
"Juuri siksi, että arvostan ja kunnioitan teitä, en voi selittää teille
enempää."
Sally kulki ovelle päin ja pysähtyi sitten. "Koskeeko se minua?" kysyi
hän, "tahi — tahi kenties teitä itseänne?"
Tällä hetkellä Janet ei olisi voinut tuntea asuintoveriaan. Tyttö oli
kauhuissaan kuin koirien ahdistama metsän eläin, — epätoivo hyökkäsi
hänen kintereillään. Sellaisena hetkenä nainen uskaltaa paljon.
"Koskeeko se teitä itseänne?" toisti hän.
"Te tahdotte kuulla sen," sanoi Traill äkisti. "Syy on tämä. Minä en
sovellu teidän seuraksenne. Sanoin jo, etten minä voi koskaan alistua
avioliittoon; enkä minä sitäpaitsi elä siten kuin te toivoisitte miehen
elävän. Minä en kerta kaikkiaan ole sellainen mies, miksikä te uskotte
minut. Te sanoitte illallista syödessänne, että minä olen kunniallinen,
— niin, ritarillinen mies. Minä en edes ole kunniallinen siinä mielessä
kuin te ajattelette. Sen jälkeen, kun te näin sanoitte, olen minä
koettanut käyttäytyä teitä kohtaan kauniisti, mutta —. Rakas lapsi,"
jatkoi hän, tarttuen tytön käteen, — "te ette tiedä paljoa elämästä
ja maailmasta, enkä minä haluaisi vastuulleni sitä, että joutuisin
antamaan teille opetuksen, minkä jokin mies tahi ympäristönne jonakin
päivänä teille antavat. Luottakaa minuun tällä hetkellä, kun neuvon
teitä karttamaan minun seuraani."
Hän puhalsi viimeisen kynttilän sammuksiin ja johti tytön käytävään
sekä alas portaita, joilla heidän askeltensa kaiku kumahteli onttona
läpi tyhjän talon. Kadulla Traill kutsui ajurin ja auttoi Sallya
nousemaan rattaille, maksaen ajajalle ja määräten, mihin tämän oli
ajettava Sen jälkeen hän ojensi tytölle kätensä: "Hyvästi, Sally,"
sanoi hän.
Tyttö koetti vastata, mutta sanat takertuivat kuivina hänen kurkkuunsa.