Kew Greenin pienen kirkon kello kaiutti keskiyöntunnin lyöntejä vetten
yli, kun Sally sovitteli avainta, jonka hän aamulla lainasi, asuntonsa
ulko-oveen. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään. Koko matkan hän oli
istunut turtuneena ja hervottomana ajopeleissä, nojaten päätään kuomun
reunaan. Hän kiipesi portaita ylös huoneeseensa kuin unissakävijä,
tuntematta muuta kuin epämääräistä pelkoa, että hän jolloinkin
havahtuisi täyteen tajuntaansa.
Hän riisuutui koneenomaisesti ja hitaasti, aivan kuin hän olisi
palannut rasittavasta, myöhään yöhön pitkitetystä työstä lopen
uupuneena. Saatuaan yöpuvun ylleen hän polvistui tottumuksen pakosta
lattialle, liitti kätensä ristiin ja katseli seinällä liikkuvaa
kärpästä, joka talven kylmyyttä uhmaten ryömi pitkin valkoista
kalkkirappausta hitaasti ja unisesti. Kun tyttö nousi ja sammutti
kynttilän, hän epämääräisesti kuvitteli lukeneensa iltarukouksensa.
Sitten hän hiipi vuoteeseensa, suori peitteen ylleen ja painoi päänsä
pielukseen. Mutta kun hänen poskensa kosketti pehmyttä korvallista,
muisti hän samassa monet illat, joina hän yksinäisyytensä ja
turvattomuutensa tunnossa oli itkenyt itsensä nukuksiin, ja silloin
hänen salpautunut murheensa särki padot tieltään. Kyynelet alkoivat
virrata hänen tuskallisen avoimiksi jännittyneistä silmistään ja hän
puhkesi väkivaltaisiin nyyhkytyksiin.
Äkisti hän pidätteli hengitystään ja taukosi nyyhkyttämästä, vaikka
kyyneleet yhä valuivatkin hänen märille poskilleen. Hän oli kuullut
nimeään kuiskattavan.
"Sally."
Se oli Janet. Ennenkuin Sally ehti vastata tahi selittää mitään,
kietoutui kaksi ohutta käsivartta hänen hartiainsa ympäri ja lämmin,
hoikka varsi pusertui hänen ruumistaan vasten.
"Mikä sinua painaa, Sally? Pikku Sally! Janet pyytää — kerro minulle —
kerro — kuiskaa —"
Kiihkeä nyyhkytys, joka oli jälleen alkanut heti, kun Sally käsitti,
että Janet se hänelle puhuikin, jatkui nyt loppumattomalta tuntuvina
läähättävinä puuskauksina, jotka kuitenkin vähitellen kävivät
hiljaisemmiksi ja rauhallisemmiksi Janetin kuiskiessa tytölle helliä,
tarkoituksettomia sanoja. Tarkoituksettomia? Siltä ne olisivat voineet
tuntua vieraasta ja syrjäisestä, mutta Sally, jonka korvaan ne olivat
kuiskatut, tajusi kuinka ne uhkuivat rakastavaa osanottoisuutta
ja hellyyttä, niin väkevää ja vilpitöntä, että ainoastaan Janetin
kaltaisen syvä ja pidättyvä luonne saattoi tarjota tällaista lohtua
ystävälleen.
"Oletko sinä onneton, Sally?" kysyi hän, kun nyyhkytysten välittäinen
taukoaminen osotti, että tyttö alkoi palata järkiinsä.
Ei kuulunut vastausta.
"Oletko, Sally?"
"Olen. Hirvittävän onneton! Oh, kunpa minä olisinkin pysynyt kotona!"
"Mutta miksikä, rakkaani? Minkä tähden?" Ohuet käsivarret pusersivat
häntä tiukemmin, ja lämpimät huulet hyväilivät hänen niskaansa ja
olkapäitään. "Tekikö hän pahaa sinulle, mitä?"
"Ei!"
Janet ymmärsi paljon, kun Sally vastasi näin epäröimättä ja pikaisesti.
"Eikö hän välitä sinusta?" Tiesihän Janet, että Sally puolestaan piti
tästä miehestä.
"En tiedä. Kuinka minä tietäisin?"
"Eikö hän sanonut niin, — ilmaissut sitä tavalla tahi toisella?"
"Ei."
"Mutta sinä pelkäät, että hän on välinpitämätön?"
"Oh, enhän minä tiedä."
"Miksikä sinä olet sitten niin hirvittävän onneton?"
"Minä en saa koskaan enää tavata häntä." Sanat tulivat paksuina,
melkein tukahuttaen tytön äänen hänen niitä lausuessaan.
"Ah, sitten hän ei välitä", sanoi Janet hiljaisesti.
"Kyllä, hän välittää!" huudahti Sally rajusti. "Hän välittää, mutta hän
— hän vain — vain —"
"Mitä sitten, lapsi?"
"Hän vain ajattelee itsestään liian halvasti, ja — ja minusta
hän ajattelee liian hyvää. Hän sanoo, että minun pitää karttaa
hänenlaisensa miehen seuraa", — sanat syöksähtivät nyt esiin kuin
tunturikoski, jonka tieltä maanvieremä on raivannut esteet. "Hän
ei koskaan suostu naimisiin; hän inhoo sovinnaisuuksia ja vihaa:
avioliiton kahleita, kuten sinäkin. Hän sanoi, ettei hänen olisi
koskaan pitänyt puhutella minua, ja hän syytti itseään, että hän tekee
aina toisin kuin pitäisi. Ja hän saattoi minut alas kadulle ja työnsi
minut ajurin rattaille ja sanoi hyvästi. Enkä minä — enkä minä näe
häntä enää — en koskaan."
Kun hän oli lopettanut tämän selityksensä, lepäsi hän voimattomana ja
hiljaa itkien Janetin käsivarsilla.
Janet oli kauan vaiti, — hän ajatteli tarkoin kaikkea mitä nyt oli
kuullut, mitä ennestään tiesi ja mitä hän vaistomaisesti aavisti.
Sitten hän kuiskasi Sallyn korvaan:
"Ja sinä rakastat häntä, Sally?"
Huokaus, joka tuntui niin raskaalta ja niin syvältä kuin tyttö olisi
henkäissyt siihen koko elämänsä, oli ainoa vastaus. Mutta se olikin
riittävä; mitä hän olisi voinut enää muuta vastata? Nainen puhuu
huokauksin, kyynelin, silmäyksin, — ne ovat hänen todellista kieltään.
Sanoja nainen käyttää mieluummin ajatustaan salaamaan kuin sitä
paljastamaan.
* * * * *
Janet havahtui seuraavana aamuna jälleen selväpäisenä ja arkisen
järkevänä, mutta Sally, — hän eli edelleenkin kuin kauhistavaa
unennäköä, painajaisten ahdistamaa. Ja hirveintä oli, että hän
kuitenkin tajusi todellisuudeksi tämän unielämän.
Tyttö pukeutui äänetönnä kuvastimen edessä, ja kun hän oli kunnossa,
hän katsahti ikkunasta harmaalle virralle, joka oli raskaan, sumuisen
huurun peitossa. Janet loikoi vuoteellaan, käsivarret ristissä pään
takana ja savuke huulien välissä, valkoisten savukiehkurain hitaasti
kiemurrellessa ylöspäin hänen silmiensä ohi. Hänen opistotuntinsa
alkoivat vasta yhdeltätoista, mutta Sallyn oli oltava konttorissaan jo
yhdeksältä.
"Tänään kaupungissa on sumua," sanoi Janet. Hän ei ottanut suustaan
savuketta, joka keikkui ylös ja alas hänen huulillaan, kun hän puhui.
"On varmaankin," Sally vastasi.
"Ehkäpä mr Traill tulee noutamaan sinua aamiaiselle?"
Sally käännähti äkisti. "Kerroinhan minä sinulle yöllä", sanoi hän
synkästi. "Me emme enää näe tois —"
"Oh, niin, tiedänhän minä, mitä sinä kerroit. Mutta luuletko hänen
myöskin tarkoittaneen täyttä totta?" kysyi Janet.
"Olen siitä varma."
"Minä en ole."
Sally päästi irti erään suortuvansa, kiinnitti sen uudelleen
huolellisemmin, tietämättä tekevänsä näin sen vuoksi, kun Janet
oli herättänyt hänen sydämessään epämääräisiä toiveita Traillin
saapumisesta.
"Miksikä sinä olet tänä aamuna niin — toisenlainen?" hän kysyi.
"En tiennyt olevani kovin toisenlainen."
"Minusta tuntuu siltä kuin olisit."
"No niin. Minä ajattelen —", hän viskasi pois savukepätkän, nousi
vuoteesta ja käveli, varovasti kantapäillään astuen, kylmän korkkimaton
poikki pesutelineen luo. "Olen ajatellut", jatkoi hän kaataessaan
kylmää vettä pesuvatiin, — "ajatellut, että mikäli minä ymmärrän, ei
sinulla olisi ollut syytä itkeä ja voivotella" — sanat kuplahtelivat
omituisen katkonaisina, hänen samalla valellessaan kasvojaan hyisellä
vedellä. "Taivas! Tällainen vesi saisi hehkuvimmankin limpun
värisemään! Enkö minä ole umppu, Sally?" Hän nauroi ja vavahutteli
hartioitaan, huuhdellessaan pois saippuavaahtoa iholtaan.
"Minä en pysty ymmärtämään sinua milloinkaan, kun sinä puhelet tuohon
tapaan," sanoi tyttö. "Minä en koskaan tiedä, tarkoitatko sinä
todellakin, mitä puhut."
"Kas niin; voit uskoa, että joka sana osuu ihan paikalleen. Ainoastaan
silloin minä puhunkin tosissani, kun minä olen tällaisella päällä.
Mihinkä sinä olet pannut pyyhkeen? Me tarvitsemme puhtaan pyyheliinan,
Sally. Tämän minä tahrin teehen, sattuessani läikähyttämään kuppiani
eilisiltana. Ei, kuulehan, — etkö nyt huomaa, ettei sinun kannata
olettaa itseäsi niin järki onnettomaksi? Miehet suostuvat uhrauksiin
vain silloin, kun he todella rakastavat. Hän tulee jälleen sinun
luoksesi, niinkuin sorsa aina palaa takaisin veteen. Tiedäthän, että
niin käy. Vain sitä naista, yhtä ja ainoata, jota hän rakastaa, mies ei
rohkene vaatia omakseen."
"Mistä sinä sen tiedät, Janet? Mitenkä sinä voit puhua näin?"
"Tarkoitat, kuka minulle on tämän opettanut, — niinkö? Ihmettelet, onko
jokin mies kiintynyt minuun senverran, että on tullut paljastaneeksi
niin paljon miessuvun ominaisuuksia? Eikö totta, sitähän tarkoitat?"
"En!"
"Oh, minä tunnen kyllä rumuuteni. Tuolla kuvastimella on tapana
saarnata minulle siitä joka aamu. Toisinaan minä melkein iskisin peilin
harjansyrjällä säpäleiksi, ellei minun tulisi surku tätä harjaa."
"Janet, toisinaan sinä olet julma! En ole koskaan ajatellut sellaista
unissanikaan!" huudahti Sally kiihkeästi.
"Siunaan sinun sydäntäsi," jatkoi Janet. "Sinä et ajattele, että
minä olen ruma, mutta sinä kyllä näet sen. Minä olen ruma. Mutta
miehet hullaantuvat toisinaan, — vieläpä minunkin vuokseni. Viime
vuonna koulussa oli muuan mies, joka sai minusta jonkun kauniin
harhakuvitelman, luullakseni juuri minun rumuuteni tähden. Meidän
oli määrä elää yhdessä elämämme. Saatatko kuvitella sitä todeksi?
Mutta kerran me olimme tansseissa, — me hypimme kuin hullut, ja
silloin minun tukkani aukesi. Sitähän ei ole paljon; ei ole helppoa
kiinnittää tällaista haivenistoa kunnolleen hiusneuloilla. Minä kuulin
virnistelevää naurua ympäriltäni, ja silloin minä katsahdin häneen.
No niin, hänen silmissään minä näin katseen, joka selvitti minulle
paljon. Ehkäpä hän oli näkevinään, miltä minä näytän aamuin, kun herään
vuoteellani puoleksi jäätyneenä ja tutisevana, ja tämä pieni tukan
lahja, mikä minulle on suotu, törröttää kasvojeni ympärillä pieluksella
ohuina, sormenmittaisina suortuvaripsuina. Kun mies on nähnyt tämän,
täytyy hänellä olla jonkun verran rohkeutta, ajatellakseen yhdyselämää
sellaisen olennon kanssa. Vakuutan sinulle, ettei minulla tarvinnut
olla enää paljoakaan sisua jäljellä, sanoakseni hänelle, että olen
ajatellutkin asiaa uudelleen — toisin."
Sally ymmärsi, mitä näiden tunteettomilta vaikuttavien sanojen taakse
kätkeytyi. Janet oli totuttautunut katselemaan ja käsittelemään
elämää näin yliolkaisesti ja ivallisesti; mutta sydämettömyys oli
vain näennäistä. Tyttö tiesi sen hyvin, mutta hän käsitti samalla,
että myötätuntoiset sanat vain ärsyttäisivät Janetin yhä katkerampaan
itse-ivailuun. Hän ei senvuoksi sanonut mitään; sääli kuvastui vain
hänen silmissään.
"En ole kertonut tästä sinulle ennen, tahi olenko?" kysyi Janet.
"Et ole."
"Ja sinä, luullakseni, hämmästyt hirveästi, kuullessasi että minä olen
edes ajatellut jolloinkin elää miehen parissa elämäni?"
"En, en hämmästy. Jos sinä kerta rakastit häntä —."
"Kas niin; nyt sinun täytyy kiirehtiä aamiaiselle," keskeytti Janet.
"Kello on viittä vajaa kahdeksan, sinä saatat myöhästyä."
* * * * *
Kului kokonainen viikko, eikä Sally kuullut Traillista sen enempää.
Joka päivä tyttö katseli, lähtiessään syömään välipalaa sekä illoin
poistuessaan konttorista, ylös ja alas pitkin katua, toivoen — jopa
toisinaan uskoenkin — näkevänsä Traillin seisovan odottelemassa
häntä. Mutta vihdoin usko sammui, ja toivo haalistui vähä vähältä yhä
kalpeammaksi ja heikommaksi.
Toinen viikko kului samaten kuin edellinenkin. Tytön silmien alle
uurtui syviä varjoja. Lemmensurun sairaalloiset merkit, jotka
kaikkialla ovat samanlaiset ja jotka koko maailma tuntee, uursivat
häneen jälkiään. Janet tarkasteli ystäväänsä huolestuneena, alkaen
lopulta itsekin peljätä tarjonneensa hänelle väärää ja pettävää
lohdutusta.
Vihdoin — eräänä aamuna lojui ruskeapäällyksinen pieni käärö, joka
oli osotettu miss Bishopille, keittiössä aamiaispöydällä. Sally
tarttui siihen kiihkeästi, ja veri hehkui hänen poskillaan, kun hän
jälleen laski käärön avaamattomana helmaansa. Janet hymyili hänelle
pöydän toiselta puolen, mutta ei sanonut mitään. Kun aamiainen oli
syöty, jättäytyi Janet puhelemaan mrs Hewsonin kanssa, antaen Sallyn
yksinään mennä heidän makuuhuoneeseensa. Kymmenen minuuttia hän soi
tytön olla rauhassa yksin, sitten hänkin kiipesi portaita ylös. Sally
istui ikkunan luona ja katseli kyyneleisin silmin kalvosintaan;
siinä välkähteli kultapalmikoista punottu rannerengas, johon hänen
ristimänimensä oli upotettu pienin, säkenöivin hohtokivin. Tyhjän
rasian vieressä oli kokoontaitettu kirje, ja lattialla näkyi ruskea
päällyspaperi sekä sidelanka.
Janet seisahtui tytön eteen kädet kupeilla. Häntä ilahutti ajatella,
että hän sittenkin oli ollut "propheetta isäinsä maalla."
"Oletko nyt tyydytetty?" kysyi hän.
Sally kohotti katseensa. Koristeista ihastuva nainen taisteli hänessä
rakastavaa naista vastaan.
"Eikö tämä olekin kaunis?" sanoi hän ja kohotti rannettaan. "Oh, se on
hurmaava. Minä en koskaan ennen ole nähnyt mitään näin ihanaa. Mutta
minä en voi pitää sitä. Kuinka minä voisin ottaa sen omakseni?"
"Ottaa omaksesi!" huudahti Janet. "Mitä sinä hulluttelet? Luuletko,
että se on lähetetty sinulle vain nähtäväksi ja sen jälkeen
palautettavaksi? Miksikä sinä et pitäisi sitä? Hän ei voi edes antaa
sitä kenellekään toiselle, ellei hänen kokoelmaansa kuulu vielä
muitakin Sallyja; ja sitä minä epäilen. Mitä sinä tarkoitat? Minä
tunnen itseni suorastaan Lotin emännäksi sinun takiasi."
Sally irroitti rannerenkaan ja sovitti sen takaisin pieneen
samettirasiaan. Sitten hän otti käteensä kirjeen ja ojensi sen
Janetille.
"Lue tämä," sanoi hän.
Janet tarkasteli kirjettä. Luettuaan sen, hän arveli, että siihen
oli puserrettu useamman kuin yhden aikaisemmin kirjoitetun kirjeen
mehu. Mies, joka lahjoittelee tällaisia korukaluja — päätteli hän, —
on epäilemättä rakastunut; mutta rakastunut mies ei voi kirjoittaa
tällaista kirjettä heti ensi yrityksellä.
Kirjeen sisällys oli seuraava:
"RAKAS MISS BISHOP —"
(Oli naurettavaa että hän nimitti hohtokivissä tyttöä "Sallyksi,"
mutta mustekirjoituksessa "miss Bishopiksi", ajatteli Janet.) "Olen
tottunut karttamaan velkaantumista. Nyt minä suoritan velkani
teille, ja tunnen itseni vapaaksi. Muistattehan minun vedonlyöntini.
Hammersmith-vaunussa. Toivon, etten pahottanut teitä hullutuksillani
viimeksi tavatessamme. Olen sen jälkeen monet kerrat katunut
ajattelemattomuuttani.
Teidän vilpitön ystävänne
_J. Hewett Traill_."
"Millä hullutuksilla?" kysyi Janet, kohottaen katseensa kirjeestä.
"Mitä hän sitten teki?"
"Hän ei tehnyt mitään," vastasi Sally; "hän puhuu pilojaan. Mutta
näethän, että minä en voi pitää rannerengasta," jatkoi hän kiireisesti;
"en ole koskaan uskonut, että hän tarkoitti totta vedonlyönnillään."
"Mitä hän sillä liekin tarkoittanut," vastasi Janet, "niin näet, että
hän ainakin on nyt lunastavinaan lupauksensa."
"Lunastavinaan?"
"Niin."
Sally otti korukapineen sormiinsa ja näytti sitä Janetille.
"Sanotko sinä, että tämä on _olevinaan_ lunastamista?" kysyi hän.
"Mitä, — onhan tämä monin kerroin hänen vetonsa, kymmenen punnan,
arvoinen!"
"Aivan niin," jatkoi Janet ovelasti. "Sehän juuri vahvistaakin minun
sanani. Jos hän olisi tahtonut vain maksaa vetonsa, niin hän olisi
lähettänyt sinulle tasan kymmenen puntaa, eikä penniäkään enempää."
"Luuletko sinä, että hän käyttäytyisi sillä tavoin?" kysyi Sally
ylpeästi. "Hän olisi tiennyt, etten minä suostu ottamaan rahoja
vastaan."
"No, sitten hän ainakin olisi ostanut sinulle esineen, joka on juuri
kymmenen punnan arvoinen. Sinä olet kertonut, ettei hän ole suinkaan
mahdottoman rikas. Kun hän oli kymmenen puntaa velkaa, ei hän siis
vedon takia olisi ostanut sinulle korua, joka maksaa vähintään
kaksikymmentä, — sillä nuo hohtokivet eivät ole varsin mitättömiä."
Sally oli kauan vaiti. Sitten hän vihdoin sanoi:
"Mutta luehan tämä kirje; lue se uudelleen ja ajattele hiukan. Olisiko
hän kirjoittanut näin lyhyesti ja — ja kylmästi, jos hän, — jos sinun
käsityksesi olisi oikea? Hän olisi pyytänyt minua — joskus — pyytänyt
muistamaan, kun minä kannan tätä —"
"Mitä? Onko hän hempeämielinen?"
"Varjelkoon! Ei!"
"No niin, sitten hän ei voinut kirjoittaa sellaisia lauseparsia. Vain
hentomieliset miehet saattaisivat kirjoittaa siten."
"Ei, hän ei ole hentomielinen. Ei vähääkään." Sally hymähti,
muistaessaan kuinka Traill oli sanonut: 'Mieluummin minä kiedon köyden
kaulaani ja killun ensimmäisessä koukussa, mikä osuu eteeni.'
"Millekä sinä hymyilet?" kysyi Janet. "Joillekin hänen sanoilleenko?"
"Niin."
"Ja ne eivät olleet hempeitä?"
"Oh, eivät. Hän itse tunnusti puhuneensa karkeasti."
"Niin, luulisin voivani arvata, minkälainen mies hän on."
"Mitenkä sinä voisit arvata sen?"
"Minähän tiedän, minkälainen sinä olet, ja voin kuvitella, minkälaisen
sen miehen täytyy olla, johon sinä rakastut niin äkisti kuin olet
kiintynyt mr Trailliin. Hän on luja, — hän voi taivuttaa sinut mielensä
mukaisesti, hän voi taittaa sinut, — murskata sinut tomuksi, ja sinun
tuhkasikin vielä haluaisi levätä hänen jaloissaan. Hän on kauttaaltaan
mies; ja sinä olet viimeistä soluasi myöten nainen, — nainen, joka
vaistonsa ajamana voisi kulkea ruokaan ja juomaan koskematta erämaan
halki kuin naarasleijona, kun se on kuullut kumppaninsa kutsun. Oh,
se on liian raju tarina näin minun kerrottavakseni; mutta Darwin voi
selittää, Huxley voi selittää sen sinulle. Tiedän, ettet sinä tule
koskaan tajuamaan Darwinia tahi Huxleyta, — et enempää kuin minkä
miehen silmät opettavat sinua heitä ymmärtämään. Mutta näen, että
sinä nyt alat vaelluksesi erämaan halki, — sillä joko sinä pidät tuon
koristeen tahi annat sen takaisin, niin joka tapauksessa sinun täytyy
vastata hänelle; ja sitä hän on tarkoittanutkin. Sally, sinä olet
kuullut kutsun, eikä sinulle maista ruoka eikä juoma, ennenkuin sinä
olet tavottanut kumppanisi."
Janet seisoi siinä vakavana ja kiihkeäkatseisena, julistaen elämän
totuutta järkähtämättömästi kuin tietäjänainen. Sitten hän sytytti
savukkeensa ja poistui huoneesta.