He kulkivat äänettöminä halki Sohon kapeiden katujen, ohjaten
suuntansa Saftesbury Avenuen lehtokujaan. Poiketessaan sen toiselle
puolen Traill otti kevyesti tytön käsivarren kainaloonsa, suojaten
häntä kadun tungoksessa. Sally hiljaisesti värähti, tuntiessaan
hänen kosketuksensa. Milloinkaan ennen tyttö ei ollut kokenut näin
kauttaaltaan valoisaa, onnellista mielentilaa. Mikään ei kaivannut
selityksiä. Hän ei millään tavoin pyrkinyt määrittelemään tahi edes
käsittämään tuntemuksiaan. Oli samanlaista kuin keväällä, auringon ensi
kertaa lämmittäessä maailmaa talven jäljiltä: me annamme sen hyväillä
itseämme, uppoamme sen elähyttävään valoon, emmekä kysele mitään.
Mutta Traillin oli työläs päästä sisäiseen tasapainotilaan. Tyttö
oli sanonut häntä ritarilliseksi; mutta aikoiko hän nyt menetellä
gentlemanin tavoin? Sally oli pudottanut vaakakuppiin rajattoman
luottamuksensa ja uskonsa; minkä painon voisi nyt _hän_ laskea
toiseen, saadakseen vaa'an kohoamaan tasapainoon? Traill etsi ja etsi
ajatuksistaan ja sydämestään, mutta hän ei löytänyt mitään, mikä olisi
vastannut tytön uskon suunnatonta painoa, — ei niin mitään!
Miehen ja naisen välisessä ikuisessa kamppailussa ei mikään tee
miestä niin aseettomaksi kuin vilpitön, luottava vetoaminen hänen
kunniallisuuteensa ja ritarillisuuteensa. Siihen saakka kuin Sally oli
sanonut yksinkertaiset, viattomat sanansa: "Tiedän, että te olette
gentleman," oli Traill käsittänyt suhteensa häneen samanlaiseksi
kuin muihin naisiin, joiden kanssa hän oli ollut läheisissä ja
tutunomaisissa suhteissa, ajattelematta sen enempää niiden päättymistä.
Mutta tytön luottamus herätti hänen paremman minuutensa eloon, ja nyt
hän tunsi olonsa rauhattomaksi, — hän tunsi olevansa tämän pienen
konekirjurin armoilla.
Tällaisen mielentilan valtaamana, aseettomana, avuttomana, kaikkia
mahdollisuuksia punnitsevana Traill saapui tytön seurassa asuntonsa
portaille. Silloin hän teki päätöksensä. Tämän kerran hän päästäisi
Sallyn asuntoonsa, — tämän kerran, mutta sitten ei enää milloinkaan.
Hän tunsi omat vaistonsa, eikä hän tohtinut luottaa niihin. Mutta jos
kerta tyttö uskoi hänet kunnialliseksi mieheksi, niin hänen täytyi
osoittaa tälle, ettei hän ollut erehtynyt. Tämä on inhimillistä.
Me käyttäydymme ihmisiä kohtaan sen käsitystavan mukaisesti, minkä
he ovat omaksuneet meistä. Senvuoksi sinun on viisainta ajatella
lähimmäisestäsi hyvää. Mutta jos sanot toiselle vasten hänen kasvojaan,
että hän on koira, niin sinä saat hänestä koiran kimppuusi.
"Nämä portaat ovat onnettoman pimeät," sanoi Traill. "Minä raapasen
tulen tikkuun."
Sally odotti, sydämensä läpättäessä, ja kuuli rikkitikunpään
raapaisevan portaiden kädenpuuhun. Valo leimahti, ja Traill kohotti
palavan tikun päänsä ylle, lähtien edeltä astumaan portaita ylös,
muodottomien varjojen häälyessä äänettömien aaveiden tavoin hänen
ympärillään. Tyttö seurasi heti hänen jäljissään.
"Minä olen ennen asunut yläkerroksessa," puheli Traill, "mutta
toissapäivänä minä muutin alas ensimmäiseen kerrokseen. Huoneissa ei
ole sanottavasti eroa, mutta minusta alkoi tuntua ikävältä kavuta neljä
porraskertaa ylöspäin tällaisessa valaistuksessa." Hän muisteli naista,
joka viimeksi oli kulkenut näitä portaita hänen seurassaan ja vertaili
hänen elämäänsä, sen onttoa, hirmuista tyhjyyttä tämän nuoren tytön
luottavaan elämänuskoon. Tämä rinnastelu sai hänet värisemään.
"Nyt," sanoi hän, laskien kätensä oven kahvalle ja kääntyen
väkinäisesti hymyillen tyttöön päin, — "nyt olemme perillä. Pyydän
teitä muistamaan, että me nyt käymme tavalliseen poikamiehen asuntoon,
— ei siellä ole mitään pehmeitä sohvapieluksia, ei komeita kuvastimia,
eikä mitään. Jos te hennoisitte seistä tässä vielä hetken, niin minä
sytyttäisin sisällä kynttilät. On parempi, kun näette kaiken täydessä
valossa yhdellä kertaa, tarvitsematta odotella, kunnes huone vähitellen
kasvaa eteenne sitä mukaa kuin minä tulitikkuineni ehdin kierrellä sen
nurkissa valoja sytyttämässä. Tahi onko tämä teistä kiusallista?"
"Minusta? Ei toki, ei vähääkään!" Sally nauroi ja kääntyi selin
oveen, katsellen alas hämärään porraskäytävään, josta he äsken olivat
nousseet. Hänen sydämensä läpätti yhä, sykkien täynnään jännitystä ja
aavistelevaa odotusta. Hän tiesi voivansa luottaa ritarillisen miehen
kunniaan, mutta samalla häntä värähdytti ajatus, että hän leikki nyt
tulella. Kuitenkin, — kuinka vaaraton se tuli olikaan! Se ei ollut
mikään torille pystytetty rovio, jossa sielu, kunnia, neitseen elämä
kärventäisivät siipensä. Ei! Se oli vain lämmittävä valkea, joka
tyynnyttää ja tuudittaa sydämet rakkauden ylimaailmalliseen onneen.
Tarvitsiko hänen peljätä näin suloisen tulen loistetta? Ei; hänen
sydämessään ei ollut pelon värähdystäkään; mutta hänen suonensa
sykkivät rajusti; hän tunsi niiden lyönnit koko ruumiissaan.
"No niin, — nyt toivon teidän tulevan sisälle!" kutsui Traill, avaten
oven selälleen ja päästäen Sallyn ohitseen sisään.
Tyttö kulki muutaman askeleen eteenpäin, ja pysähtyi sitten,
katsahtaen ympärilleen. Huoneessa ei näkynyt merkkiäkään ylellisyyden
tavottelusta; mutta se näytti Sallysta häikäisevän loistokkaalta
kynttiläin kirkkaassa valossa, joka sadoin välkähdyksin heijasteli
raskaiden, messinkisten jalustain kirkkailla pinnoilla. Sisustan karu,
melkein ankara tyylikkyys loi huoneeseen erikoisuuden leiman, jonka
veroista Sally ei ollut ennen osannut kuvitellakaan.
Traill johdatti tyttöä ympäri huonetta äänettömänä, pidättyneesti
hymyillen. Seinillä oli väritettyjä sekä värittömiä kuvia, jotka
näyttivät kaikki esittävän nyrkkitaistelijoita, — tuntui siltä kuin
nyrkkitaistelu olisi ollut Traillin ainoa elämänharrastus. Ei, tuossa —
kirjakaapin vieressä — oli pieni miniatyyrimaalaus, joka kuvasi tyttöä;
nuorta tyttöä, jonka kauniit suortuvat liehuivat vapaasti hartioilla.
Sally tunsi sydämensä jyskytyksen vaimenevan hiljaiseksi kuiskeeksi,
kun hän näki tämän kuvan; hänen verensä jäähtyi, ja kylmä, usvainen
henkäys tuntui lehahtavan hetkeksi hänen kasvoilleen.
"Kas niin," sanoi Traill hymähtäen, "pidätte asuntoani varmaan kolkkona
ja epämukavana?"
Sally kääntyi häneen päin, koettaen tukahuttaa äkillisen, jäytävän
pelkonsa ja epäluulonsa.
"Se on mielestäni viehättävä," sanoi hän koruttomasti. "En ole koskaan
ennen nähnyt mitään tämän veroista."
"Te ette kaipaa pieluksia ja muita pehmeyksiä, tunteaksenne huoneen
kodikkaaksi?"
"En; oh, en! Ne vain turmelisivat tämän kokonaisvaikutuksen. Ihminen
tarvitsee viihtyäkseen 'ympäristön', eikä pieluksia. Täällä on
kodikasta."
Traill katsahti tyttöön melkeinpä kunnioittaen. Sitten hänen mieleensä
valahti äkisti ihmeellinen hellyyden tunne. Hän kääntyi ympäri
kantapäillään ja meni tulipesän luo.
"Istukaa tänne," sanoi hän, "ja lämmitelkää sen aikaa kuin minä
valmistelen kahvikeiton alkupuuhia. Ulkona on onnettoman kylmä, eikö
niin? En ihmetteleisi, vaikka maa alkaisi jäätyä."
Sally noudatti tottelevana hänen kehoitustaan ja istui tuolille,
jonka Traill oli siirtänyt uunin eteen hänen varalleen. Mies kiiruhti
pois, aukoen astiakaappeja ja laatikoita, ja ottaen esille kuppeja,
teevateja, kerma-astian ja kahvikannun, kunnes tarvittavat esineet
olivat kaikki pöydällä. Ja Sallyn katseet ryöstäytyivät kaiken
aikaa, milloin hän vain ei peljännyt itseään tarkkailtavan, pieneen,
seinällä riippuvaan miniatyyrimaalaukseen. Nyt hän oli lähempänä sitä
ja hän saattoi selvemmin erottaa tytön kasvot. No tuntuivat hiukan
muistuttavan hänen omia piirteitään. Hän näki kuvassa samat pyöreät
posket, samanlaisen lapsekkaan pienen suun, nenän ja leuan, samanlaiset
suuret siniset silmät. Tämän yhtäläisyydenkö vuoksi Traill olikin
kiintynyt häneen, — sen vuoksi, että Sally muistutti tyttöä, jonka kuva
oli hänen viileän ja ankaran ympäristönsä ainoana hempeämpänä läikkänä?
Varmaankin hän nyt osasi oikeaan, ajatteli Sally edelleen.
Raitiovaunussa Traill oli sanonut hänelle tuntevansa olonsa
yksinäiseksi. Tämä tyttö kenties oli kaukana, ehkäpä toisessa maassa,
ja kun Traill sitten oli nähnyt hänet, Sallyn, ja huomannut ketä hän
muistutti, oli mies pyrkinyt hälventämään yksinäisyytensä tuntoa hänen
läheisyydessään.
Sally ei voinut moittia häntä sen vuoksi. Eihän Traill sillä
tarkoittanut pahaa hänelle. Mutta tytön mielestä tämä oli kovaa;
katkeruus kiertyi hänen sydämeensä. Ei ollut olemassa sitä tulta, jolla
hän oli kuvitellut leikkivänsä!
"Nyt alamme," sanoi Traill, jolla kahvivehkeet nyt olivat kunnossa...
Kahvinkeitto on maailman yksinkertaisinta puuhaa, ja siksi juuri kaikki
pitävät sitä niin lemmon tukalana. Ensinnäkin me panemme kattilan
tulelle. Hän tasotteli hiiliä, saadakseen kattilan varmemmin pysymään
pystyssä.
"Olen mahdottomasti iloissani siitä, että huoneeni miellyttää teitä,"
jatkoi hän sitten, ollessaan kumartuneena pesän suulla. "Olisin
pahastunut, ellette olisi pitänyt tästä."
"Minkä tähden?"
"Niin, enpä tiedä. Ellette olisi pitänyt asunnostani, ette olisi
pitänyt minustakaan. Tiedättehän jutun ystävästä ja hänen koirastaan."
Sally koetti hymyillä. "Oh, pidän tästä tavattomasti. Tämä on
mahdottoman erikoinen. Luulen, että te ette keksisi mistään pianoa mikä
soveltuisi tähän sisustukseen?"
Traillin mieli synkistyi hetkeksi. Piano! Hän kauhistui jo nimeäkin.
"En; en mistään," vastasi hän.
"Ehkäpä te ette pidäkkään musiikista?"
"En, en vähääkään. Tekö pidätte?"
"Ah, kyllä. Rakastan sitä."
Sävy, jolla hän sanoi nämä sanat, lauhdutti Traillin kovaa ilmettä.
"No niin, asia on niinkuin olla pitääkin. Nainen ei tule aikoihin
ilman uskontoa eikä ilman musiikkia," huomautti hän. "Oletteko hyvin
uskonnollinen?"
"En tiedä tarkoin, mitä nyt ajattelette. Pelkään, että käyn tuskin
milloinkaan kirkossa, ja siinä mielessä, luullakseni, en siis ole
uskonnollinen. Mutta minä rukoilen aina joka ilta ja aamu."
Traill hymyili hänelle ystävällisesti. "Se on oikein," hän sanoi;
"kirkot eivät merkitse mitään. Minä en itse kyllä rukoilekaan, mutta
arvelen, että se on sellainen uskonnollinen tapa, joka parhaiten kestää
terveen järjen tarkastelut. Kiehuuko tuo kattila, vai kuinka? Näyttää
melkein siltä. Oh, luonnollisesti minun olisi pitänyt arvatakin, että
te olette uskonnollinen."
"Kuinka niin?"
"Muistattehan, kuinka te närkästyitte minun pilastani, kun vihjasin
teille taivaanvaltakunnasta?"
Tyttö nauroi hilpeästi tälle muistolle. Mutta hilpeys oli vain
hetkellistä. Kääntäessään päätään hän näki jälleen seinällä riippuvan
tytönkuvan silmät, jotka näyttivät tähystelevän suoraan häneen.
Kysymyksiä tulvi hänen huulilleen, ja jokainen niistä ikäänkuin piteli
hänen sydäntään kourassaan. Hän ei voinut estää niitä, — ne tahtoivat
puhua.
"Miksikä teillä on tuo miniatyyri, — niin erilainen kaikkien muitten
rinnalla?"
"Tuoko?" Mies käänsi päätään, tarkaten Sallyn katseen suuntaa, ja
kiehuva kattila höyrysi hänen kädessään. "Se on kaunis, eikö totta?"
He katselivat kumpikin pientä maalausta, — Traill suorasti ja
vääjäämättä, — Sally silmäillen vuoroin kuvaa ja vuoroin miehen
ilmeitä. Luonnollisestikin hän myönsi kuvan ihastuttavaksi. Kuinka hän
olisi voinutkaan vastata toisin?
Traill juoksutti kuumaa vettä siivilän läpi, johon kahvinjauhe oli
siroteltu; täytti liemellä kattilan uudelleen ja sovitti sen jälleen
liedelle kiehumaan. Sitten hän meni seinän lähelle, aivan maalauksen
luo, ja katseli kuvaa kauvan ja tarkoin. Sally tarkasteli miestä
sieraimet laajentuneina ja huulet kokoonpuristettuina. Tällä hetkellä
mustasukkaisuus melkein tukahutti hänen muut tunteensa.
"Tiedättekö, että hyvin monet piirteet tässä muistuttavat ihmeesti
teidän omia kasvojanne?" kysyi Traill, kääntyen ympäri.
"Oh, mutta hänhän on varsin kaunis," sanoi tyttö.
"Ja te ette ole?" Mies palasi takaisin lieden ääreen, ja tarkasteli
tyttöä ikäänkuin eritelläkseen hänen kasvojensa jokaista juonnetta. "Ja
te, otaksun, siis ette ole?" toisti hän.
Sally hymyili väkinäisesti. "Jos olisin, ei kai minun ainakaan sopisi
puhua siitä. Mutta luullakseni en ole. Otaksun, etten ole ruma.
Milloin olen loistavalla tuulella, uskon toisinaan senkin, etten
ole edes vallan mitättömän näköinen. Mutta tämä tyttö on kaunis, —
todella kaunis." Hänen silmänsä kiintyivät jälleen kuvaan, hänen näin
sanoessaan.
Traill nojautui eteenpäin ja laski molemmat kätensä sen tuolin
sivukaiteille, jolla Sally istui. "Niin olette tekin," sanoi hän
hiljaisesti. "Todella kaunis."
Tyttö oli piiritetty. Hänen sivuillaan estivät Traillin käsivarret,
ja edessäpäin hänen ruumiinsa, häntä karkaamasta, — vaikkapa hän
olisikin halunnut rynnätä tiehensä. Sally koetti vastata tavanmukaiseen
mairitteluun tavanmukaisella kiitoksella, hymyilemällä, mutta
äänensävy, jolla Traill oli kohteliaisuutensa sanonut, ei tuntunut
antavan aihetta näin kevyeen arviointiin. Sally käsitti sen, ja hänen
hymynsä vaikutti pakotetulta ja luonnottomalta. Hän istui siinä
vangittuna ja vallattuna, sydämensä levottomasti sykkiessä, kun hän
aprikoi, oliko tämä mies, joka siinä puhui kohteliaisuuksia suoraan
hänen kasvoihinsa ja jota hän tiesi rakastavansa, — oliko hän kenties
sieluineen ja ruumiineen tämän toisen naisen vallassa, samoin kuin hän
itse tunsi kaikkinensa kuuluvansa Traillile. Rakkaus, ja sen synnyttämä
toivo, epäilykset ja mustasukkaisuus taistelivat hänen sielussaan
ylivallasta; ja oli aivan kuin Traill olisi kyennyt lukemaan hänen
sydämensä kuohuvat ajatukset, sillä hän ojentautui äkisti suoraksi ja
sanoi, kääntyen toisaalle:
"Tämä on minun sisareni kuva." Hänen oli vaikea pidättyä sulkemasta
tyttöä lujasti syliinsä, eikä hän tohtinut enää katsoa häneen. Traill
kumartui lieden ylle ja kohensi hehkuvia hiiliä kattilan ympärille.
Tyttö oli sanonut häntä kummalliseksi mieheksi, — taivas siunatkoon
hänen luottavaa sydäntään!