Madame, ravintolan isännän puoliso, seisoi aivan sisäänkäytävän suulla,
alttiina toivottomaan tervetulleeksi jokaisen, ken vain aukaisi
ravintolan oven. Kun hän näki Traillin, kirkastuivat hänen pyöreät,
hyväntahtoiset ranskalais-kasvonsa; ja hänen silmissään kuvastui
vilpitön mielihyvä, kun ne tarkastelivat Sallya, joka astui sisälle
Traillin seurassa.
"Bon soir, Monsieur; bon soir, Madame." ["Hyvää iltaa, herra; hyvää
iltaa, rouva."]
Tuokoon monsieur seurassaan ravintolaan kuinka monta ja erilaista
naista hyvänsä yhden ainoan viikon kuluessa, on jokainen niistä madame;
ja jokaisesta heistä tämä ranskalainen emäntä sepittää mielessään
romaanin, näin ilahuttaen sydäntään nyt, kun hänen omat romaaninsa ovat
jo ammoin sitten eletyt.
"Hyvää iltaa," tervehti Traill. "Toivon, että liikkeenne edelleenkin
menestyy hyvin?"
"Kyllä, herra; kiitos! Me olemme tyytyväisiä."
Vieraat laskeutuivat alempaan kerrokseen kapeita portaita myöten, joita
yhä kavensivat käänteihin asetetut kukkakoristeet. Traill aukaisi oven
pieneen ja valoisaan, kultakoristeisin paperein verhoiltuun huoneeseen,
jonka seinillä riippui lukemattomia, ahdinkoon joutuneiden taiteilijain
— enimmäkseen ranskalaisten — maalauksia, ostetut muutamalla markalla
tahi maksetut lämpimällä aterialla taikka viinatilkalla. Täällä
toivotti pieni tarjoilijatar, Berthe, heidät jälleen tervetulleiksi.
"Bon soir, Monsieur; bon soir, Madame."
Sallysta tämä tuntui siltä kuin käki olisi hypähtänyt esiin kellosta,
kukkuakseen pienen, hupaisan laulunsa joka neljännekseltä.
Huoneen jokaisessa kulmassa oli vitivalkealla liinalla katettu
pieni pöytä, ja jokaisella pöydällä oli kapea maljakko täynnään
chrysanthemum-kukkia. Pieni tarjooja kysyi, minne he haluavat istuutua.
Traill neuvotteli Sallyn kanssa. Tyttö tunnusti, että hänestä
kaikkialla oli yhtä miellyttävää. Nykyisessä mielentilassaan hän oli
altis ihastumaan kaikkeen. Tämä ulkomaisen tunnun täyttämä ympäristö
ikäänkuin kohotti hänet kaiken paikallisen ja ajallisen yläpuolelle.
He istuutuivat porraskäytävän alle, jossa Traillin pää melkein hipasi
jyrkästi viettävään kattoon hänen yllään.
"No niin, mitä te haluaisitte nyt saada?" kysyi hän Sallyltä. Berthe
seisoi heidän vieressään, odottaen kärsivällisesti; hän koetti
parhaillaan tutkia niitä lukemattomia yksityiskohtia, jotka yhdessä
muodostivat madamen puvun.
"Minä tyydyn kaikkeen."
"No niin, tilaammeko escargotia?"
"Mitä se on?"
"Etanaa."
Sally puisti päätään hymyillen. Berthe naurahti.
"Monsieur pilailee, hän ei söisi escargot'a itsekään."
Tyttö hymyili Sallylle, — hymyä, joka herättää luottamusta ja lähentää
ihmisiä toisiinsa. Se ei ollut samanlaista hapanta, vääristelevää
murtamista, jota tässä maassa sanotaan hymyilyksi.
"Kuinka te olette keksinytkään tällaisen rakastettavan pikku pesän?"
kysyi Sally, kun ranskatar oli poistunut, saatuaan Traillin määräykset.
Traill nojasi kyynärpäätään pöytään ja katseli tyttöä, — hänen silmänsä
ikäänkuin hyväilivät tytön kasvojen jokaista piirtoa, ja viimein ne
pysähtyivät hänen silmiinsä, vangiten niiden katseen.
"Sattumalta," vastasi hän. "Pistäydyin kerran ovesta sisälle,
tulin alas portaita, näin nämä pienet pöydät kukkamaljakkoineen ja
tahrattomine ruokaliinoineen, kuulin Berthen iloisen tervehdyksen, 'Bon
soir, Monsieur,' ja istuin aterioimaan. Siitä on nyt kulunut vuosi ja
puolen toistakin. Senjälkeen minä olen ylipäänsä aterioinut täällä
kolmasti viikossa."
"On ihanaa elää miehenä," huokasi Sally.
"Miksikä?"
"Oh, en tiedä tarkoin. Te voitte tehdä mitä tahdotte, syödä missä
haluatte, kulkea tällaisilla löytöretkillä, tarvitsematta koskaan
ajatella, minkälaisen käsityksen ihmiset mahtavat saada teistä."
Traill nojautui tuolinsa selkälautaa vastaan ja hymyili tytön
mietteille. "Emme suinkaan me voi tehdä kaikkea, mitä todella haluamme.
Sinä iltana, kun minä osuin tänne, ei minun aikeeni toki ollut lähteä
tänne syömään. Ei se ateria tuntunut miltään suurenmoisen vapauden
hedelmältä. On olemassa sellaista, minkä saavuttamisesta minä voisin
antaa koko maailman, mutta jota minä en voi yrittääkään saavuttaa,
— minulla ei ole vapautta sen vertaa. Jos te tarkoitatte vapaudella
sitä, että saatte tulla ja mennä minne ja milloin vain haluatte, niin
mitä luulette sellaisesta vapaudesta hyötyvänne?" Hän jälleen hymähti
tytölle: "Mitä te sillä tekisitte?"
Sally ihmetteli, mitä Janet Hallard mahtaisi vastata tähän. Hän
aprikoi, mitä hän itse olisi sanonut, jos mr Arthur olisi esittänyt
tällaisia ajatuksia. Luultavasti — epäilemättä — hän olisi vastustanut
koko käsitystapaa. Mutta Traillille hän ei vastannut mitään, — hän
tunsi, että mies pohjaltaan oli oikeassa; Minkätähden? Sitä hän ei
osannut selittää.
"Te ette siis suo naiselle vapautta?" kysyi hän viimein.
"En, — en sellaista vapautta, josta nainen alituisesti puhuu. En
hyväksy koko sitä vapauden käsitystä, jota suffragetti-häpäisijät
takovat kanssasisarensa aivoihin."
"Tekisi mieleni tutustuttaa teidät ystävääni, miss Hallardiin," sanoi
Sally.
"Miksikä niin? Kuka miss Hallard on? Mitä hän on?"
"Hän on taiteilija. Minun huonetoverini."
"Minkätähden te haluaisitte tutustuttaa meidät?"
"Haluaisin kuulla teidän väittelevän keskenänne. Hän ajattelee ihan
päinvastoin kuin te. Hänen mielestään —"
"Minä en väittele koskaan naisten kanssa," keskeytti hänet Traill.
"Te halveksitte meitä niin syvästi?" Hän koetti sanoa tämän
leimuavasti, — terästäen katsettaan ja puristaen huulensa jäykäksi,
ohueksi viivaksi.
"Naisia? En, — päinvastoin." Tytön silmäykset eivät näyttäneet
säikyttävän häntä. "Mutta jos te haluatte, että teitä arvioitaisiin
miehinä, no niin... Ohi kyllähän te voitte leikata tukkanne lyhyeksi
ja pukeutua miesten vaatteisiin. Mutta silloin minä en pidäkään teitä
naisina. Naista minä voin rakastaa, mutta, taivaan nimessä, — minä en
voi väitellä hänen kanssaan."
Hän nojautui taaksepäin, salliakseen Berthen asetella lautaset heidän
eteensä pöydälle, ja Sally tarkasteli tällöin hänen kasvojaan. Ne
olivat lujapiirteiset korkeine poskipäineen, joiden alta selvästi
näkyvät vaot kaartuivat kohden leukaa. Harmaat silmät eivät näyttäneet
syviltä tahi ilmeikkäiltä, mutta niiden katse oli järkkymätön. Otsa
oli leveä ja tasainen, mutta ei korkea. Leuka oli kulmikas ja ylähuuli
pitkä. Toinen suupieli kaartui hiukan ylöspäin, tavalla, joka ilmaisi
taipumusta pikemminkin ivaan kuin huumoriin; ja itse huulet olivat
ohuet ja kiinteät, — aivan kun niillä olisi voinut veistää purevan
kärjen jokaiseen sanaan, minkä ne päästivät kuuluviin, jos mies vain
tahtoisi.
Sallya nämä kasvot samalla sekä peloittivat että lumosivat. Hän ei
voinut irroittaa niistä katsettaan. Hänen mieleensä ne painuivat
syvimmin sen ilmeisinä, kuin olisi niillä levännyt hieno, ylimielisen
ivallinen hymy, — mutta toisinaan näissä harmaissa silmissä ja kasvojen
jokaisessa piirteessä välähti ilme, joka kosketti tytön sydämen arimpia
kieliä. Silloin hän tunsi itsensä orjattareksi, ja jos maailma olisi
ollut hänen käsissään, hän olisi lahjoittanut sen ilomielin tälle
miehelle, tuntien sittenkin antaneensa liian vähän.
Traill kohotti katseensa lautasestaan, — "Miksikä te ette syö?" kysyi
hän.
Tyttö naurahti hiljaisesti, ja totteli oitis kuin lapsi.
"Onko mr Arthur puhunut teidän kanssanne nyt myöhemmin?" jatkoi Traill.
Sally epäröi hetken, sitten hän vastasi myöntäen.
"Milloin?"
"Maanantai-iltana."
"Ah, niin — samana päivänä, jolloin me söimme yhdessä aamiaisen?"
"Niin."
"Mitä hän puhui?"
Tyttö epäröi jälleen.
"Mikä minut oikeuttaa näin kuulustelemaan teitä, — vai mitä?" jatkoi
Trailll, ennenkuin tyttö ehti vastata mitään. "Sitenhän te mietitte,
eikö totta? Tietenkään minua ei oikeuta mikään, — ellei kenties
harrastukseni. Te aiheutitte tämän harrastuksen, tiedättehän, mutta
sittenkin minä pyydän sitä anteeksi. Berthe!"
"Kyllä, — herra."
"Maquereaux grillés; ja lisäksi jotakin juotavaa."
"Alexandre!"
"Mitä hän tuolla tarkoittaa?" kysyi Sally.
"Hän kutsuu Alexandrea, viinuria, joka juoksee kadun toiselle puolen —
tottelevasti mutta perin hitaasti — ostamaan viiniä meidän rahoillamme.
Täällä heillä ei ole tarjoiluoikeuksia."
Alexandre tuli näkyviin, kädessään suuri, punertavan värinen pahvilevy,
johon kokonainen sanomalehti näytti olevan liimattu. Se oli numeroitu
viiniluettelo. Traill katsahti siihen ja ilmoitti samassa tuokiossa
haluamansa lajin numeron.
"Pyydän anteeksi," toisti Traill, kun viinuri oli kadonnut.
"Se on tarpeetonta," sanoi tyttö pikaisesti. "Ymmärrän, että te olette
hyvin ystävällinen, kun kiinnytte sellaisiin vähäpätöisyyksiin. Ja minä
luulen" — hänen katseensa harhaili pitkin huonetta —, "minä luulen,
että olisin kertonut teille kaiken pyytämättännekin."
"Miten niin?" Traill kumartui hiukan eteenpäin.
"En tiedä Siksi, että haluan kertoa, luulen."
Hänen katseensa vaipui, — hän ei rohjennut kohottaa silmäluomiaan,
tuntiessaan miehen tarkastelevan häntä läpitunkevin katsein. Tänä
lyhyenä hetkisenä, äänettömyydessä, heidän ajatuksensa risteilivät ja
koskettivat toisiaan. Traill ikäänkuin kyyristyi tuolillaan ja hapuili
sokeasti jotakin käsiinsä, tarttuen ensimmäiseen esineeseen, minkä
hänen sormensa tapasivat.
"Katsokaahan tätä veistä," sanoi hän värittömästi, näyttäen tytölle
pöytäveitsen kahvaa. "Oletteko nähnyt koskaan tuollaista veitsenpäätä?
Se on käyristynyt pestessä." Luinen kahva oli kiertynyt kuin oinaan
sarvi. "Minä osun saamaan tämän tavallisesti kerran viikossa. Tällä
hetkellä se on jo vanha ystävä."
Sally katsahti veistä, kyeten tuskin erottamaan sitä. Hänen mielensä
läikehti syvinä ja väkevinä aaltoina, ja hänen silmiään hämärsi.
Traill näki, kuinka hän koetti pakottaa suunsa hymyilemään, ja tytön
melkein lapsekas alttius ja herkkyys vaikutti hänen vereensä kuin hidas
mutta vastustamaton myrkky. Se liukui aste asteelta syvemmälle hänen
suoniinsa, levittäen tulta ja poltetta ympärilleen.
Alexandre tuli jälleen sisään, tuoden viinin ja täyttäen heidän
lasinsa. Kun viinuri oli poistunut ja Berthe oli tuonut pöytään uuden
ruokalajin, kysyi Traill tyyntyneempänä:
"No niin, mitä siis mr Arthur sanoi?"
Sallyn katse tuntui kiittävän häntä tästä rohkaisusta ja tyttö hymyili
vapautuneesti, sanoessaan.
"Hän kysyi, olinko minä jo päättänyt."
"Päättänyt suostua hänen vaimokseen?"
"Niin."
Traill silmäili häntä kysyvästi, ja kun tyttö ei jatkanut, sanoi hän:
"Ja te? Mitä te vastasitte?"
Hänen äänensä oli luja, ja hänen sanojensa jokainen tavu oli lausuttu
tyynesti ja selvästi, mutta kuitenkin, — turhaan mies koetti salata
tytöltä, kuinka hän odotti tämän vastausta. Sally tunsi hänen mielensä
värähtelevän tämän tyynen sävyn ja lujan äänen kätkössä.
"Oh, minä sanoin, etten voi; sanoin sen olevan mahdotonta. En rakasta
häntä, — en voisi koskaan rakastaa häntä. Kuinka voisin suostua
sellaiseen, vain saadakseni kodin? Minkälainen koti siitä tulisikaan!"
Siinä oli hänen elämäntunnustuksensa. Hän kohotti rakkauden kaiken
yläpuolelle, — kohotti sen alttarille, jonka edessä ihminen polvistuu
hartauteen, äänettömästi liikkuvin huulin ja sydämessään uhrautumisen
pyhä tarve. Rakastavan naisen koko elämän tarkoitus on vain antaa,
antaa ja antaa, pidättämättä mitään, ajattelematta mitään ja unohtaen
kaiken. Tällaiseksi Sally tunsi rakkauden, — ja mr. Arthurille ei
hänellä ollut mitään annettavaa.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Traill. Mies ei koskaan voi olla ajattelematta
kuinka kilpailija, jonka toiveet ovat murskatut, alistuu kohtaloonsa, —
narrin vaiko miehen tavoin. "Mitä hän sanoi?" toisti mies jälleen.
Sallyn mielessä välähtelivät muistot kirjavina kuin taikapelin luvut.
Hän näki uudelleen mr. Arthurin ilmeen, kun he erosivat ovella; hän
muisti äänet, joita he Janetin kanssa olivat kuulleet seinän toiselta
puolen; hänen mielessään vilahtivat mr. Arthurin kasvot sellaisina kuin
hän oli nähnyt ne aamuin, heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen; ja
tyttö muisti, ettei mr. Arthur ollut viipynyt kotona ainoanakaan iltana
siitä saakka.
"Hän ei sanonut paljoa, mutta minä tiedän, että hän oli suruissaan."
"Mitenkä sen tiedätte?"
Niin, kun hän tuli sisään samana iltana, sitten myöhemmin — tytöstä
tuntui mahdottomalta jatkaa. Hän katsahti ikäänkuin vedoten Trailliin,
toivoen tämän ymmärtävän hänet sanoitta.
"Juovuksissa?" kysyi Traill.
Sally nyökkäsi.
"Mies raukka!" Hänen kasvoillaan häilähti tuhansien, hämärästi
koettujen aavistusten luoma varjo.
"Teidän mielestänne minä siis menettelin julmasti?"
"Ette; sitä en ole sanonut."
"Mutta ajattelette?" Tytön ääni oli kiihkeä, pakottava.
"En, en; en, rakas lapsi. Ettehän voinut menetellä toisin."
"Mutta te säälitte häntä? Pahoittelette hänen vuokseen?"
"Kiellättekö minua säälimästä? Minä kuvittelin olevani hänen
asemassaan, tuntevani samaa, mitä hänen on täytynyt tuntea. Jos
seulotte tämän ajatuksen puhtaaksi, huomaatte, että minä sanoin
oikeastaan omasta itsestäni: mies raukka!" Hän nauroi, katsellessaan
tytön ilmeitä. "No niin; nyt," jatkoi hän, "me olemme jo aterian
puolimatkassa, emmekä vielä ole puhuneet sanaakaan siitä, niihin täältä
lähdemme. Mitä te ehdotatte?"
"Minä en tosiaan pidä väliä, — mihin hyvänsä."
"Kah, tepä sitten ette milloinkaan auta minua."
Sally nauroi tyytyväisenä. "Minä olen huomannut parhaimmaksi jättää
kaiken teidän varaanne."
"Ettekä ole pettynyt?"
"En todellakaan!"
"No hyvä. Nyt minä en julista mitään lopullista, purkamatonta päätöstä;
minä vain ehdotan —"
"Mitä sitten?"
"Minä asun Regent kadulla —"
"Tiedän sen. _'Kuka kukin on?'_ väittää siten, — minä vilkaisin siihen
samana päivänä kuin me tapasimme toisemme aamiaislunnilla."
"Kas niin, te halusitte nähdä, olinko sanonut teille totuuden?"
"En, en tietenkään! Miksikä ajattelette, että minä olisin epäillyt?"
"Monet naiset olisivat —"
"Minä en!"
Hohde, joka välähti hetkeksi miehen kasvoille, rauhoitti tyttöä. Traill
hämmästeli hänen avointa mieltään; se oli kirkas ja vapaa kuin lapsen
sielu.
"Mitä te aioitte ehdottaa?" kysyi Sally, kun mies katseli häntä
äänetönnä.
"Ehdotan, että lähdemme minun asuntooni; siellä voimme istua ja
puhella. Me voimme keittää kahvia siellä; minä näytän teille, kuinka se
käy päinsä."
Hän koetti sanoa tämän nopeasti, merkityksettömästi ja luonnollisesti;
aivan kuin hän ei olisi sitä ennakolta miettinytkään. Tyttö ei
huomannut siinä mitään pakotettua, mutta Traillin kasvot kuumenivat,
hänen tarkatessaan omia sanojaan.
"Se olisi viehättävää," sanoi tyttö vilpittömällä mieltymyksellä.
Mies kuvitteli, että hän on Lontoon keskellä löytänyt tuntemattoman
maan, ja tämä löytö sai hänet hetkeksi hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt,
kuinka sokeasti tyttö luotti häneen ja hänen jalouteensa, — kuinka
"Aspley Manor" ja "Sir ['sir' Merkitsee engl. aatelisarvoa] William
Hewitt Traill, C.B." olivat juurruttaneet tyttöön käsityksen, että
hänen täytyi olla gentleman, kauttaaltaan hieno, ylevämielinen mies.
Sally tunsi omalla tavallaan maailmaa riittävästi, tietääkseen sen
vaaralliseksi, mutta Traillia hän ei voinut rinnastaa sen maailman
kanssa.
Mies ei tätä ymmärtänyt, ja sydämensä pakotti häntä varottamaan tyttöä.
"Minä en nyt tahdo sanoa mitään omasta itsestäni; en puhu sen hyväksi,
enkä sitä vastaan", alkoi hän. "Minä pyysin teitä luokseni, ja minä
todella iloitsen, kun tulette. Mutta te olisitte narrimaisempi kuin
sanoin voidaan kuvata, jos te eroituksetta suostuisitte jokaisen miehen
— samanlaiseen ehdotukseen."
"Minä tiedän sen hyvin," vastasi Sally varmasti.
"Mutta te tulette?"
"Kyllä; minähän jo lupasin."
"Mikä saa teidät hyväksymään tämän poikkeuksen?"
"Tiedänhän, että te olette gentleman; teidän täytyy olla ritarillinen.
Minä luotan teihin ehdottomasti."
Nämä sanat jäivät soimaan miehen sydämeen ja ne värähdyttävät pohjiaan
myöten hänen koko olemustaan.