Illallinen oli muutamia päiviä myöhemmin järjestetty erääseen Sohon
pikkuravintolaan.
"Älkää kuvitelko!" päättyi Traillin kirje, "että minä olen valinnut
sellaisen paikan siksi, kun me emme ole juhlapukuisia. Minä vain
haluan, että illallinen tuntuisi kodikkaalta, ja tämä ravintola on
kodikkain ja rauhallisin paikka, minkä minä tunnen. Te saatte itse
valita teatterin, mihin sen jälkeen menemme. Minulle ne ovat kaikki
yhtä mieleisiä, — tunnen niiden kaikkien näytelmät."
Janet tarkasteli Sallya aamiaispöydässä, kun tämä taittoi kirjeen
jälleen kokoon ja työnsi sen poveensa. Heidän katseensa kohtasivat ja
he hymyilivät toisilleen...
"Tänään minä en tule illalliselle, mrs. Hewson", ilmoitti Sally sen
jälkeen.
Emäntä siirsi katseensa lapasestaan Sallyyn, ja hänen pienet silmänsä
tähystelivät tyttöä terävästi. Janet oli usein ollut illat poissa
kotoa; eikä siinä ollutkaan mitään tavatonta tahi sopimatonta.
Taideoppilaat ovat epävakaisia sieluja; olisi naurettavaa vaatiakaan,
että he eläisivät säännöllisesti ja arkieläjien tavoin, toisinaan
Sallykin oli lähtenyt hänen parissaan johonkin toverilliseen
tanssi-iltaan tahi musiikkitilaisuuteen. Mutta vielä tähän mennessä hän
ei koskaan ollut jäänyt yksinään pois kotoa iltakaudeksi.
Mrs. Hewsonin silmissä, kun hän tarkasteli Sallya, kuvastui
uteliaisuuden sekainen epäluuloisuus, jota hän turhaan koetti peitellä.
"Illastatte kaupungissa, miss Bishop?" kysyi hän.
"Niin."
"Oh — sehän on kauniisti tehty — eikö totta."
"Aivan totta."
Vaikka hänet olikin jo päättänyt aamiaisensa, jäi hän kuitenkin
istumaan paikalleen, odottaen jännittyneenä ja huvitettuna, päättyisikö
kuulustelu siihen.
"Mr. Arthurilla luonnollisesti on varaa tarjota", jatkoi mrs. Hewson.
Sally ei puhunut siihen mitään. "Minä tietysti vain otaksun, että se on
mr. Arthur. Ehkäpä minä kokonaan erehdyn." Sally vaikeni edelleenkin.
"Menettekö teatteriin hänen kanssaan?" Tämä viimeinen laukaus pakotti
Sallyn vastaamaan.
"Ei tässä ole kysymys mr. Arthurista, rouva Hewson, — joten teidän
ei siis tarvitse olla huolissanne." Nämä purevat sanat tyttö viskasi
emännälleen ymmärrettävän närkästyksen tulistuttamana.
"Höh, minä — muuten — en ole suinkaan huolissani. Valitan, että sain
teidät noin loukkaantumaan, — eihän koko asia kuulu minuun. Kyllähän
minä sen verran ymmärrän, — hyvinkin, — minä vain ajattelin, — kun
te ette ole näinä kahtena vuotena ollut — ette yhtään iltaa — ulkona
yksinänne, niin minä ajattelin, — se oli vain ystävällinen kysymys,
arvaattehan sen."
Hän nousi pöydästä ja työnsi kämmenellään ruuanjätteet lautaseltaan
likasankoon, jatkaen ilmeisesti nenästyneenä:
"Tietenkään se ei ole minun asiani, enkä minä pyri — en ollenkaan! —
tutkimaan teidän töitänne enkä teidän polkujanne. Sen minä voin sanoa
ja niin minä sanonkin."
"Mutta vaivasihan teitä uteliaisuus?" suostutteli Janet
"Minua? Uteliaisuus? Hyvä on! Luulinpa, että siitä te minua viimeiseksi
syyttäisitte. Minulla on yllin kyllin pohtimista omissa huolissani,
joutaakseni seulomaan muiden asioita. Vai utelias! Minä!?" Hän nauroi
sellaisen oletuksen mahdottomuutta, ja ryhtyi pesemään ruoka-astioita,
kolistellen ja meluten tavallista enemmän.
"No, sittenhän ei maksa vaivaa suuttua siitä," sanoi Janet.
Mrs. Hewson viskasi kupin ja teevadin korkean lautaskeon päälle
helinällä, joka hyvin ilmaisi hänen mielialansa.
"En minä ole suuttunut!" sanoi hän posket kuumottavina.
"Valitan", jatkoi Janet kuivasti; "luulin teidän suuttuneen. Jos
elämässä mikään on alhaista, niin sanoisin sellaiseksi ainakin niiden
ihmisten kiukuttelua, jotka eivät saa tyydytetyksi uteliaisuuttaan
lähimmäistensä puuhien suhteen. Ettekö tekin ajattele samoin, mrs.
Hewson?"
"En tiedä; en ymmärrä niitä asioita. Ne ovat liian apsakrisia minun
älylleni."
"Vai niin? Ja minä puhun kuitenkin hyvin yleisestä inhimillisestä
heikkoudesta. Mutta hyvä on, — kuulkaas, jos minä epäilisin teidän
kiusaavan mieltänne pohtimalla meidän asioitamme, — tiedänhän,
luonnollisesti, että te ette niistä välitä, te kun olette järkevä
ihminen, — niin minä lähtisin talosta, viipymättä enää hetkeäkään. Ja
saman tekisivät muutkin."
Mrs. Hewsonin palavat posket lennähtivät aivan kalpeiksi.
"Mutta tepä sanoitte, että minä olen utelias?"
"Oh, niin; sehän oli vain pilaa! Sally, eikö sinun pitäisi ottaa
mukaasi ulko-oven avain sen varalta, että sattuisit viipymään. Voitteko
lainata miss Bishopille avaimen, rouva Hewson?"
"Tietysti; aivan varmaan. Menen hakemaan sen."
Kun hän oli lähtenyt, purskahtivat tytöt nauruun. Sally väitti, että
Janet oli ihmeteltävä.
"Hän ei enää toistamiseen sotkeudu meidän asioihimme," sanoi tyttö.
"Minä en olisi pystynyt hoitelemaan häntä tuolla tavoin."
"Etpä tietenkään."
"Mutta miksikä en? Ei minua olisi pelottanut otella hänen kanssaan,
mutta minä yksinkertaisesti en olisi keksinyt niin sopivia sanoja; ja
miksikä en?"
"Siksi, että sinua ei ole luotu taistelijaksi, — sinut on luotu
sellaiseksi, jonka puolesta otellaan; kuten mr Arthur tavallaan
kamppailee, ja kuten se mies, jota sinä illalla menet kohtaamaan,
taistelee sinun tähtesi."
Sally katseli ihmettelevänä eteensä. "Luuletko, että osat elämässä
todellakin ovat jaetut siten?"
"Olen varma siitä."
"Mutta miksikä? Minkätähden, esimerkiksi, sinut sitten on luotu
taistelijaksi?"
"Ethän vaatine minua selittämään Kaikkeuden arvoituksia."
"En ymmärrä, miten tämä olisi niin kovin arvoituksellista."
"Joka tapauksessa niin on laita. En tiedä, mistä nämä oikut johtuvat, —
en paremmin minä kuin kukaan muukaan, vaikka monet hankkivat itselleen
sievät tulot, väittämällä ymmärtävänsä ja tietävänsä. Multa on ihan
selvää, että ihmiset syntyvät eri tarkoituksiin; ja se tieto riittää
minulle."
"En huomaa, miksikä se olisi niin selvää," väitti Sally itsepintaisesti.
Janet seisoi loitolla pöydästä, ja nyt hän levitti käsivartensa —
ohuet, lihattomat käsivartensa. Tässä liikkeessä oli itsetiedotonta
draamallisuutta. Ja kuitenkin Janet kai viimeksi kaikista ihmisistä
olisi taipunut näyttelemään.
"No niin, _katsele_ minua," sanoi hän.
Sally katseli vain hänen silmiinsä, ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä
puhut turhia. Et voi tietää, milloin minunkin täytyy otella; etkä
tiedä, kuka ottelee — jolloinkin — sinun tähtesi."
Janet sipaisi hänen pyöreitä, lämpimiä poskiaan pitkillä ja
herkkätuntoisilla sormillaan. "Se ei tapahdu koskaan," sanoi hän, "ei
koskaan — koskaan. Minä suoraan tiedän sen; tunnen sen täällä." Hän
laski käden rinnalleen. "Ja minä haluankin taistella itse, minä tunnen
tarvetta siihen sisimmässäni. Ja minä iloitsen, kun vain _saan_ otella;
siinä, minä luulen, onkin hyvitys."
Mrs Hewson toi avaimen ja jätti sen Sallylle, tarkaten tyttöä pitkin
katsein, tämän poistuessa keittiöstä.