Ennenkuin Sally sinä iltana lähti konttorista, hän ryhtyi selailemaan
_'Kuka kukin on?'_-hakemistoa, jonka mr Bonsfield piti aina käsillä
pääasiallisesti sen vuoksi, että hänen veljensä nimi loisteli jotenkin
huomattavasti kirjan eräällä sivulla. Tyttö käänteli lehtiä pikaisesti,
kunnes nimi Traill pidätti hänen katseensa.
"John Hewitt Traill," — hän luki uteliaalla mielenkiinnolla —
"tutkinnon suorittanut asianajaja sekä sanomalehtimies. Syntynyt 1871;
isä oli Sir William Hewitt Traill, C.B. [C.B. = Companion of the Bath,
englantil. Bath-ritarikunnan ritari]; koti: Aspley Manor, Bucks [Bucks
lyhenn. = Buckinghamshire, englantil, kreivikunta] High Wycomben
lähellä. Osoite: Regent Street. Klubit: Kansallis-vapaamielinen ja
Villit. Huvitukset: ratsastus, metsästys, kalastus."
Siinä kaikki. Tämä olisi voinut tuntua tyhjänpäiväisen mitättömyyden
rekisteröimiseltä näiden tuhansien muiden nimien joukkoon, mutta
Sally ei ajatellut siten. Tämän lyhyen luettelon jokainen sana jäi
värähtelemään hänen tajuntaansa. Hän ylpeili salaisesti sisimmässään,
voidessaan lukea ne näin tutunomaisesti. Hänen mielikuvitustaan
kiihoitti maakartanon nimi, jossa Traillin isä oli asunut ja hän
itse syntynyt ja kasvanut. "Aspley Manor", toisti hän itsekseen; ja
tämän herrastilan kuva kangasteli hänen mielessään haaveellisessa
kauneudessaan, samalla kun hän oli tuntevinaan, että se kaikkineen
kuului sille miehelle, joka oli syöksynyt kuin kirkas tähdenlento hänen
olemassaolonsa kylmään, värittömään maailmaan.
Tämä romanttinen tunneaalto se aukaisi veräjän, joka vastustamattomasti
johti Sally Bishopin askeleet elämän huumaavaan yrttitarhaan. Tämä on
se polku, jota myöten useimmat naiset astuvat todelliseen elämään. He
näkevät kukat polun varsilla ja hengittävät päihtyneinä niiden tuoksua,
kysymättä koskaan minne tiensä johtaa heidät.
Samana iltana mr Arthur seurasi aterian päätyttyä Sallyn jäljissä
arkihuoneeseen.
"Voitteko myöntää minulle viisi minuuttia?" kysyi hän.
Tämän hän sanoi aivan liikemiehen tapaan, — Sallyn mielestä hänen
sävynsä ja asentonsa muistuttivat täydelleen mr Bonsfieldin
konttoripäällikköä. Ja tyttö muisti samassa omituisen päähänpiston
satuttamana, että heidän päällikkönsä oli camberwelliläisen
panttilainaajan poika. Ikäänkuin tämä seikka olisi jollain tavoin
halventanut mr Arthuria.
Hän myöntyi pyyntöön tuntematta mitään vastahakoisuutta. Hän ei
peljännyt tulossa olevaa keskustelua, jonka laadun hän hyvin arvasi.
Tyttö tiesi, mitenkä hän vastaisi; hän ei tuntenut pienintäkään
epäröintiä. Mr Arthurin kohtalo oli lopullisesti harkittu, ratkaistu,
ja päätös oli sinetöity. Se oli nyt vain jätettävä asianomaisen omaan
käteen.
Kun Sally sitten hetkistä myöhemmin käveli mr Arthurin rinnalla
joenvartta ylöspäin, tunsi hän mielensä käsittämättömän tyytyväiseksi
ja levolliseksi. Sillan kaarilamppujen heijastukset häälyivät
virvatulten lailla veden mustalla pinnalla, kuvastellen hänen sydämensä
valoisia läikähdyksiä. Tyttö tunsi, että vielä muutaman kohtauksen
jälkeen hän olisi syvästi rakastunut mieheen, jonka hän tänään
oli päästänyt tunkeutumaan elämäänsä; ja tämä tunne täytti hänet
sanomattomasti suloisin hämärin aavistuksin. Hän tuskin kuunteli mr
Arthurin puhetta, kun tämä varovasti pyrki kautta rantain kiertelemään
päämääräänsä. Nämä tytön mielestä niin merkityksettömät sanat tuntuivat
omituisen kaukaisilta; ja ääni, joka niitä kantoi hänen korviinsa,
tuntui niin ontolta ja yksitoikkoiselta kuin tyhjäsieluisen ja uneliaan
papin puhe autiossa kirkossa tuntuu sielusta, joka oman hartautensa
voimalla kohoaa taivaallisiin ilmapiireihin.
"Minä vain haluaisin tietää, oletteko te jo tehnyt päätöksenne," sanoi
mr. Arthur lopulta, päätettyään pitkän esipuheensa.
"Kyllä, mr. Arthur. Minä olen päättänyt."
"Te ette voi?"
Mies ymmärsi tämän, hän kuuli sen tytön sanojen sävystä. Ne ilmaisivat
hänelle jo vastauksen laadun.
"En, minä en voi."
"Miksikä ette?"
"Sanoin teille sen jo kerran ennen."
"Te ette rakasta minua?"
"En. Olen pahoillani; mutta en voi sanoa muuta."
"Ehkäpä — te — opitte," koetti mies vakuuttaa jälleen.
Sally tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Hän näki, kuinka hartaasti
mies luotti tähän mahdollisuuteen, jota kuitenkaan ei enää ollut
olemassa. Tyttö ymmärsi, että hän ei voinut kieltää miestä toivomasta
viimeiseen saakka, mutta samalla hän tiesi, ettei mr. Arthurin toive
voisi koskaan toteutua, — ei milloinkaan.
"Ei hyödytä puhua noin," vastasi hän. "Meidän toiveemme eivät voi
muuttaa asioita toisiksi kuin ne ovat."
"Te näytte kokonaan unohtavan, minkä aseman minä tarjoan teille,"
valitti mr Arthur. "Eikö se merkitse mitään?"
"En minä unohda sitä. Mutta luuletteko, että 'asema' on naisella kaikki
kaikessa?"
"En; mutta nainenhan kaipaa kotia."
"Miksikä sitten luulette minun hyljänneen kotini?"
"En ole tiennyt teidän hyljänneen sitä. Olen ajatellut, että elämä on
pakoittanut teidät itse ansaitsemaan toimeentulonne."
"Ei, niin ei ole laita. Minun isäni oli pappi; hänen seurakuntansa on
Kentissä. Hän kuoli vasta viime vuonna. Äitini asuu vielä vanhassa
pappilassa; samoin minun molemmat sisareni. Siellä minulla on koti, jos
minä vain haluan palata sinne."
Mr. Arthur katsahti häneen, näyttäen hämmästyneeltä. "Pelkään etten
minä ymmärrä naisia," sanoi hän sitten.
Tyttö silmäsi miehen arkipäiväisiin kasvoihin, — näki hänen avuttoman
ilmeensä, alakuloisen suunsa, ja riippuvat viikset, jotka valahtivat
hänen huulilleen. Sitten Sally hymähti.
"Otaksun, todellakin, että te ette ymmärrä," myönsi hän. "Emmeköhän
palaa takaisin? Minua alkaa viluttaa."
He kävelivät äänettöminä takaisin, kohden taloa, ja yön hiljainen häly
tuntui tytön korvissa leppeältä ja hivelevältä, samalla kun se vain
ärsytti miestä. Juna kohahteli ohitse, kiitäen, jyristen ja pauhaten
yli sillan. Mr. Arthur katseli siihen, ja odotteli, että sen synnyttämä
melu hälvenisi; myöskin tyttö silmäili junaa ja ajatteli, että se tuli
sieltä, jossa mr. Traill eli tutkinnon suorittaneena asianajajana.
"Pelkään, ettei minun hyödytä puhua enää mitään," sanoi mr. Arthur,
seistessään ovella, avain työnnettynä lukon reikään. Hän odotti tytön
vastausta, ennenkuin aukaisi oven.
"Ei, ei hyödytä," vastasi Sally ystävällisesti. "Olen pahoillani, mutta
en voi auttaa. Toivon, ettette närkästy minuun; olette ollut aina hyvin
ystävällinen, ja minä ymmärrän arvostaa teidän tarjoustanne. Osoititte
sillä minulle suuren kunnian." Samat lauseparret, joita naiset aina
käyttävät, pienin muunnoksin. He ymmärtävät, että mies kunnioittaa
heitä, pyytämällä heitä vaimokseen, ja he näkevät parhaimmaksi
ilmaista, että ovat tästä tietoisia.
Mr. Arthur kiersi tuimasti lukon auki ja avasi oven.
"Otaksun, että teidän täytyy sanoa noin," huudahti hän, "mutta tiedän,
ettette tarkoita, mitä sanotte. Jos teidän isänne oli pappi, niin te
varmaan pidätte minua halpasäätyisenä. Minun isäni oli maustekauppias.
Hän toimitti minut pankkiin sen vuoksi, että hänellä oli tili siellä."
Mr, Arthur vetäytyi sivulle ja päästi tytön eteiseen.
"Te puhutte väärin," alotti Sally, kun hän samassa huomasi ettei mies
seurannutkaan hänen jäljessään. "Luulin teidän tulevan sisälle," sanoi
hän.
"Ei, en tule vielä. Hyvää yötä." Hän sulki oven, tyttö jäi pimeään
eteiseen.
Hetken Sally seisoi asemillaan, kuunnellen miehen poistuvia askeleita.
Mr. Arthur ei merkinnyt mitään — ei niin mitään hänen elämässään, mutta
tyttö oli kuitenkin suruissaan hänen vuokseen. Rakkauden laitumilla
— itse rakkaudessakin — kukoistaa myötätuntoisuus. Tyttö kääntyi
portaille, jotka johtivat hänen omaan kamariinsa, yhä säälitellen mr.
Arthuria sen tuskan vuoksi, jota hän oli ollut pakotettu tuottamaan
miehelle. Eikä hän aavistanutkaan, että jo pelkkä tietoisuus tämän
tuskan suuruudesta johtui hänen omasta, parhaillaan orastavasta
rakkaudestaan Jack Trailliin.
Makuukammiossa Janet parhaillaan rakenteli itselleen haaveellista pukua
taideoppilaiden naamiohuveja varten. Hän ei katsahtanutkaan ovelle,
kun Sally tuli sisään. Hän oli niin tottumaton pitelemään neulaa, että
käsissä oleva työ vaati hänen kaiken huomiokykynsä. Sally seisoi ja
katseli hänen ponnistuksiaan hymähdellen.
"Anna minun suorittaa tuo," sanoi hän viimein, — "nuo pistot eivät saa
pukua pysymään koossa."
Hänen mielentilansa kuohutti — pakotti — häntä tekemään jotakin
toisten hyväksi. Hän ei tuntenut itseään väsyneeksi runsaan päivätyön
jälkeen. Liikarasituksessa tavallisesti sielun kyllästymys tekee
ruumiin väsyneeksi; mutta hänen mielensä oli nyt kohonnut uupumuksen
mahdollisuuksien yläpuolelle.
Janet työnsi neulan kankaaseen, joka kahahteli hänen helmassaan ja
silmäili tutkivasti toveriaan.
"Mikä sinua vaivaa tänä iltana?" kysyi hän.
"Ei mikään. Kuinka niin?"
"Sinä olet tänään ylenmäärin avulias."
"Niin, sinä halusit auttaa mrs Hewsonia valmistamaan lihamuhennosta,"
jatkoi Janet; "nyt sinä tarjoudut auttamaan minua. Ja mr. Arthurille
sinä olit illallispöydässä oikea päivänpaiste. Hän varmaan uskoo, että
sinä lopulta suostut häneen."
"Ei, hän ei usko."
"Mistä sen tiedät?"
"Puhuin hänen kanssaan aterian jälkeen. Hän pyysi minua mukaansa
kävelylle. Minä sanoin, etten voi suostua hänen vaimokseen."
Janet katseli tyttöä utelevasti. Hän siristeli silmiään ja punnitsi
mielessään Sallyn äänensävyä enemmän kuin itse sanoja. "Mitenkä hän
tyytyi siihen?"
"Olen kauheasti pahoillani hänen vuokseen. Hän kääntyi takaisin ulos,
päästettyään minut sisälle."
"Hän siis tunsi itsensä onnettomaksi?"
"Niin pelkään."
"Ja suret sen vuoksi?"
"Niin."
"Miksikä? Ethän sinä ole yllyttänyt häntä. Hän on koetellut onneaan —,
hän saa tyytyä tulokseen. Sinun sydämesi on kovin pehmeä. Sota on sotaa!
"Sinä myöskin saat tyytyä kohtaloosi, eikä kukaan ole suruissaan, jos se
kääntyy sinulle onnettomaksi."
Sally katseli häntä mietteissään. "Minun on työläs uskoa, että
sinullakin olisi sydän, Janet."
"Etkö usko?"
"No niin; onko sinulla sitten?"
"Minä en kernaasti tunnusta heikkouksiani."
"Yhtä hyvin voisit suoraan kieltää sydämesi."
Janet ajatteli hetken, — hän melkein tunsi ystävänsä osanneen oikeaan.
"Jos sydän merkitsee sitä, että ihmisen on tuhlattava osanottoaan mr.
Arthurin tapaisiin miehiin, niin iloitsen sydämettömyydestäni," sanoi
hän.
Heitettyään työnsä vuoteen päädylle riippumaan hän katsahti Sallyyn
ja kysyi äkisti: "Kuka hän on? Mikä hänen nimensä on? Mikä hän on
miehiään?"
"Kuka?" Sally koetti liikauttaa kulmakarvojaan ällistyneesti, mutta
samalla veri hulvahti hänen poskiinsa, saaden ne hehkumaan polttavan
punaisina. "Kuka?" toisti hän heikosti.
"Mies, jota sinä rakastat. Minä kysyin sinulta jo ennen, oletko
tavannut jonkun toisen; ja on tyhmää, että koetat kieltää totuuden.
Sinä et ikinään olisi muuten kartoittanut mr. Arthuria näin pian; sinä
olisit riippunut hänen tarjouksessaan ja miettinyt, — ties' taivas
kuinka kauan. Ei, jotakin on tapahtunut. Tapahtunut tänään! Luuletko,
etten minä pysty huomaamaan mitään? Sinä ihan värähtelet sen paineesta,
ja kaipaat uskallusta, kertoaksesi kaiken minulle; mutta pelkäät, että
minä vain nauraisin." Hän nousi ja laski neulan kädestään, tarttuen
sitten Sallya vyötäisiin ja pusersi häntä ystävällisesti. "Pieni,
naurettava tyttöraukka!" sanoi hän, tuntien ensikertaa elämässään
lämpimän värähdyksen äänessään. "Minäkö nauraisin sinulle! Enkö minä
tiedä, että sinä olet syntynyt elääksesi rakastettuna, — sinä et ole
minun kaltaiseni. Miehet kammoksuvat surkastuneita, luisia naiskasvoja
ja karkeita, rosoisia hiuksia; he kaipaavat, jotakin, mitä kelpaa
taputella ja silitellä. Luoja! Kuvittelehan miestä taputtelemassa minun
poskiani, — se olisi samaa kuin rapatun seinän hyväileminen! Kuka hän
on, Sally?"
Sally taivutti päätään ja suuteli toisen laihaa poskea.
"Käydään levolle," kuiskasi hän.
He riisuutuivat äänettöminä. Ja kun he olivat sammuttaneet valon
ja asettuneet vuoteeseen, kertoi Sally ystävättärelleen. Janet ei
liittänyt ainoaankaan kohtaan omia huomautuksiaan, hän vain kuunteli,
silmiensä tähtäillessä pimeyteen ja huultensa maiskahtaessa, kun
hän kostutti niitä kielellään, milloin ne kävivät kuiviksi. Sallyn
äänen viaton, itsetiedoton sävy hiveli häntä, — se oli kuin leivon
ylistyslaulua Jumalalle aamun kirkastuessa. Hän huomasi kuinka suvun
valtava voima värähteli tytön lapsellisessa tunnustuksessa, — luonnon
ikiääni siinä kaikui arkisen elämän kääpiömäisten pikkuseikkojen takaa.
"Mitä tuo on?" huudahti Sally hiljaa, oltuaan hetken äänetönnä.
"Mikä sitten?"
"Tuo ääni. Kuuntele!"
He kohottivat kumpikin päätään pielukselta ja pidättelivät hengitystään.
Mr. Arthurin huone oli heidän seinänsä takana, ja tytöt saattoivat
kuulla sieltä omituista, epäselvää mutinaa, joka muistutti
ihmispuhetta. He odottivat, kuullakseen toisen henkilön vastaavan,
mutta turhaan. Hänen täytyy puhua itsekseen. Sitten puhe vaikeni,
päättyen pitkään äännähdykseen, joka tuntui veikkaukselta, ollen
kuitenkin äreämpi ja huutavampi. Muutamaan hetkeen ei kuulunut mitään;
sitten ikäänkuin tömähti jokin lattiaan. Tytöt ymmärsivät, että mr
Arthur pudotti kenkänsä. Sama kolina toistui, — toinen kenkä. Sen
jälkeen uudelleen pitkään mörähtävä ähkäys, ja sitten rämisivät vuoteen
rautaiset jouset ikäänkuin raskaan painon pusertamalla. Hiljaisuus.
"Se on mr. Arthur," sanoi Janet. "Hän on juopunut."
Ja sen sijaan, että hänessä olisi herännyt myötätuntoinen sääli,
kadotti Sally tämän takia senkin vähäisen osanoton, jota hän oli
tuntenut.