Ilmaiset ajatuksen: kylvät siemenen. Se voi kauan piillä
huomaamattomana sielun syvimmässä pohjukassa, mutta yhtäkkiä se kenties
putkahtaa voimakkaana ituna selkeään valoon ja kehittyy eläväksi
taimeksi.
Kun Jack Traill seisoi Bonsfield & C:on ikkunan ulkopuolella King
Streetillä, muokkautui hänen sisimmässään maaperä valmiiksi juuri
sellaiselle siemenelle, jonka kurja katutyttö siihen kylvi, sanoessaan:
te tuotte kotiinne naisen. Siemen tarvitsi muutaman päivän itääkseen,
mutta kerran orastuttuaan se kehkeytyi nopeasti ja pyrki tuottamaan
hedelmää.
Niinpä Traill seuraavan maanantain aamuna ohjasi, vaistonsa
pakoittamana, askeleensa jälleen King Streetille. Hän kulki kiireesti
ja epäröimättä kunnes läheni Bonsfield & C;on konttoria, jonka kohdalla
hän hiljensi käyntiään, ehtiäkseen vilkaista sisään liikkeen ikkunoista.
Sally Bishop istui entisellä paikallaan, jälleen kirjoituskoneen
ääressä, jonka näppäimillä hänen sormensa nyt juoksivat nopeina ja
virkkuina. Traill katsahti tyttöön pikaisesti mutta tutkivasti. Hän
oli koettanut pakottaa itsensä uskomaan, että jokin harhakuvitelma
aiheutti sen syvän vaikutuksen, minkä tyttö oli tehnyt häneen, ja
että tämä kuvitelma raukeaisi, kun hän saisi nähdä tytön uudelleen.
Mutta hän oli erehtynyt. Nyt hän katseli tyttöä sekä sisäisesti että
ulkonaisesti kokonaan toisessa valaistuksessa kuin ensi kerralla,
mutta hänen mielenkiintonsa yhä vain lujittui. Mies näki, että tytön
salaperäinen ja selittämätön tenhovoima, joka oli nostattanut hänessä
niin voimakkaan mieltymyksen, oli todellista eikä kuviteltua.
Traill käveli katua edemmäksi, odotellessaan hetkeä, jolloin näissä
keskuksen liikkeissä alkoi aamiaisloma. Hän oli silloin päättänyt
tavata tytön, ja nyt hän vain enää pelkäsi, että jokin toinen
Bonsfieldin apulaisista olisi Sallyn seurassa, hänen lähtiessään
aamiaiselle. Traill rohkeni kyllä tungetella, ja hän päätti ollakin
häikäilemätön, mutta samalla hän aavisti, että tyttöä ei olisi suinkaan
helppo lannistaa, ellei hän olisikaan yksin.
Vihdoin, odotuksen alkaessa pitkästyttää, Traill siirtyi istumaan
Covent Gardenin holvistoon, josta hän saattoi tarkastella katua pitkin
pituuttaan. Hän oli tuskin valinnut paikan itselleen, kun hän näki
tytön tulevan ulos konttorinsa ovesta. Hän oli yksin.
Traill tunsi veressään outoa kiihtymystä. Hänet valtasi hetkeksi kumma
innon ja arkuuden sekainen tunne, jolle hän olisi nauranut, jos olisi
huomannut sen jossakin toisessa olennossa. Vuosia sitten hän olisi sen
ymmärtänyt; silloin hän oli usein vaistomaisesti kaivannutkin tällaista
tunnetilaa. Nyt hän oli kolmenkymmenenkuuden vuotias. Mies, joka on
elänyt hänen ikäisekseen, ja elänyt hänen tavallaan, ei kernaasti
havaitse, että pelkkä naisen näkeminen tekee yhtäkkiä hänestä ujon ja
liikutetun koulupojan. Traill otti savukekotelon taskustaan, pisti
savukkeen hampaisiinsa ja sytytti sen, samalla kun hän itse tuskin
huomasikaan näin tekevänsä.
Tyttö sivuutti, häntä huomaamatta, Southampton kadun ja kääntyi
Strandille. Silloin Traill lähti toisen kerran seuraamaan hänen
jälkiään. Ihmisjoukot hyörivät kadulla sinne tänne; useimmilla oli
kiire aterioimaan tänä lyhyenä välihetkenä. Mutta Traill saattoi
helposti tarkata ihmisvilinässäkin sinistä töyhtöä, joka huojui Sallyn
hatussa, ja hän varoi huolellisesti päästämästä sitä näkyvistään. Hän
pysytteli kuitenkin aina muutaman metrin verran tytön takana, odottaen
tyynesti hetkeään. Sitten hän näki Sallyn häviävän erääseen Wellington
kadun ravintolaan, ja tällöin hän hymyili. Asia oli nyt selvä. Kolmen
minuutin kuluessa hän joutuisi kymmenen punnan velkaan tytölle.
Ravintolan ovella hän tahallisesti viivähti hetken, ennenkuin astui
sisään. Hän halusi, että tyttö saisi rauhassa etsiä pöydän itselleen.
Sitten hän aukaisi oven, meni sisälle ja katsahti pikaisesti ja
tutkivasti huoneen joka kolkkaan.
Kaikki seikat näyttivät tänään ihmeellisesti suosivan häntä. Sally
istui yksinään erään pöydän ääressä, salin hämärähkössä nurkkauksessa.
Traill meni epäröimättä suoraan hänen luokseen, — ujous oli nyt
tiessään. Mies ymmärsi, että nyt hänen täytyi kyetä vallitsemaan
tilannetta, tahi muuten hän menettäisi pelin lopullisesti.
"Ei teidän tarvitse lähteä etsimään toista pöytää", sanoi hän,
siirtäessään itseään varten tuolin pöydän luo ja istuutuessaan siihen,
vastapäätä tyttöä. "Jos te todellakin ehdottomasti kiellätte minut
aterioimasta teidän läheisyydessänne, niin lähden luonnollisesti
tieheni."
"Minä kiellän," vastasi tyttö.
"Mutta miksikä?"
"En tunne teitä, en tiedä kuka olette."
"Se ei ole mikään voittamaton este."
"On minun mielestäni."
Traill naurahti kevyesti. "Ei sinne päinkään. Sellainen este on
heti voitettavissa. Minun nimeni on Traill. Olen asianajaja — ilman
asiakkaita —, olen niitä juristeja, jotka hyörivät oikeushovissa ja
muissa sellaisissa paikoissa. Jonakin lähipäivänä minä saan oman
tuomioistuimeni, pääsen johtamaan jonkun rikosjutun käsittelyä; ja minä
saan — mutta eihän se ole suinkaan ainoa minun tuulentuvistani."
Tyttö hymyili hänen epäjohdonmukaisuudelleen. "Te näytte suunnittelevan
tulevaisuuttanne kevyesti," huomautti hän.
"Ja miksikä en? Kuvitteletteko, että minä istuisin kammiossani pitkät
päivät ja tuskailisin mahdollisista sattumista, joita ei mikään
kohtalon alkemia kuitenkaan voisi muuttaa? Enkä! Sitäpaitsi minä olen
myöskin sanomalehtimies. Siksi juuri minä tulinkin tapaamaan teitä."
Hän puheli edelleenkin aivan umpimähkään.
"Tapaamaan minua?"
"Niin."
Tarjoilijatar seisoi kärsimättömänä pöydän vieressä, nakutellen
tarjotinta sormillaan.
"Mitä te haluatte saada?" kysyi Traill.
Sally katsahti häneen pikaisesti. Huomasiko mies väheksyvänsä hänen
kieltoaan? Mutta tyttö ei havainnut hänessä mitään epäilyttävää. Traill
vain katseli häneen kysyvästi, odotellen hänen vastaustaan.
"Minusta on ihan samantekevää," vastasi tyttö. Häntä ujostutti mainita,
mistä hän todella piti, ja ehkäpä häntä hävetti osoittaa, mitä hän
tavallisesti söi aamiaisekseen. Oli parasta antaa toisen valita. "Minä
tyydyn teidän ohjaukseenne," hän sanoi mukautuvasti.
Traill selitti tarjoilijattarelle määräyksensä, tilaten aamiaisen, jota
tyttö ei suinkaan olisi kyennyt maksamaan. Sitten hän jälleen katsahti
pöytätoveriinsa ja hymyili kujeellisesti.
"Nyt siis vaikeudet on voitettu," sanoi hän.
"Sitä en ole koskaan myöntänyt."
"Ette tosin; mutta asian vahvistaa kuitenkin, epäilemättä, äänetön
sopimus. Eikä sen julkinen myöntäminen missään tapauksessa olekaan
tärkeätä." Hän näki epäröivän välähdyksen tytön katseessa. "Mutta
eihän maksa vaivaa puhua siitä! Me tulimme tänne aterioimaan, emmekä
keskustelemaan seuraelämän sovinnaisuuksista. Te tiedätte, kuka minä
olen, ja parin kolmen minuutin kuluessa minä saan tietää kuka te
olette, jos tohdin uskoa teidät kyllin ystävälliseksi, kertoaksenne sen
minulle. Taivaan vallat! Elämä on muutenkin kyllin lyhyt; pitäisikö
meidän lisäksi hukata sen kalliita hetkiä sovinnaisuuksien Molokille?
Sanoin jo teille olevani lakimies. Mistä hyvänsä lainopillisesta
kalenterista voitte nähdä, milloin minä jätin Oxfordin yliopiston ja
liityin asianajajain ammattikuntaan. Ja juoruhakemistomme _'Kuka,
kuliin on?'_ tietää kertoa teille täsmälleen, missä minä asun; vaikka
voinhan minä sanoa sen teille itsekin," hän mainitsi asuntonumeronsa
Regent kadulla. "Sama kirja selittää, että ratsastus, kalastus
ja metsästys ovat minun huvituksiani, kuvaten tällöin ylimalkaan
brittiläistä, mutta ei minua. En ratsasta; en myöskään kalastele,
eikä ampuminen huvita minua. Ennen koettelin niitä taitoja; mutta
se on eri asia. Nyt minä vain silloin tällöin ratsastelen jollakin
keppihevosella, kalastelen sanomalehtien tarpeiksi sameissa vesissä, ja
ammun — ties' Luoja, mitä minä ammuskelen. Luullakseni en mitään."
Tyttö oli taltutettu. Tämän kevyen ja hilpeäsävyisen puhelun ratina
ajoi pakosalle hänen loput epäilyksensä. Hän ei olisi halunnut luopua
Traillin seurasta minkään sovinnaisuus-säännön pakotuksesta. Olihan
hän vapaa; mikään ei kahlehtinut häntä, sillä hänellä ei ollut
muuta elämänpyrkimystä kuin rakkaudenkaipuunsa täyttäminen. Olihan
hän nainen. Mr. Arthur oli tarjoutunut —, taivas! kun hän vertasi
toisiinsa sitä tapaa, jolla mr. Arthur oli puhunut itsestään ja nyt
tämä vieras... Tyttö katseli häntä silmiin, kuten tähtäimeen saatu
lintu tietämättömyydessään katselee pyssyn kimaltelevaan piippuun, ja
sittenkin hän aavisti sisimmässään, että mies saisi hänet valtaansa,
jos vain tahtoisi vaivautua voittamaan hänet.
"No niin," sanoi Traill, "muuta ei minulla ole kertomista. Entä teissä?"
Tyttö otti pukunsa laskoksista esiin pienen nenäliinan, nähtävästi
aivan tarkoituksetta.
"Luulin teillä olevan jotakin puhuttavaa minulle?" sanoi hän.
"Minulla?"
"Niin, sanoittehan, kun tulitte pöytään —."
"Oh, niin; se on liikeasioita. Ne me siirrämme myöhempään. Ensin minä
haluan kuulla jotakin teistä itsestänne. Te olette kihloissa ja aiotte
naimisiin?"
Tämän hän sanoi arviolta. Tytön sormessa välkkyvä sormus aiheutti
tällaisen ajatuksen, mutta hän tunsi liian vähän näitä elämän
pikkuseikkoja, tietääkseen edes oliko sormus kihlasormessa vai eikö.
"Mistä sen päätätte?" kysyi tyttö.
"Sormuksestanne."
"Mutta eihän se ole oikeassa sormessa."
"Eikö?"
"Ei. Sain sen isoäidiltäni."
Mies ikäänkuin vangitsi hänen katseensa silmillään, pakottaen hänet
ymmärtämään itseään. "Te ette siis tahdo auttaa minua?" kysyi hän.
"Auttaa? Miten?"
"Kertomalla itsestänne ja elämästänne."
"Ei minulla ole mitään kerrottavaa. Pelkään olevani kokonaan
mielenkiinnoton olento."
Mutta hän tunsi samalla, että tämä pakeneminen tavanmukaisten
lauseparsien turviin oli raukkamaisuutta. Mies johti hänet niiden
pienistä kurimuksista vilppaammille vesille, kuten peränpitäjä ohjaa
veneen sameasta pohjukasta, kaislikon rajalta, aavalle ja kirkkaalle
selälle. Hän halusi saada tutustua ihmiseen, naiseen; ja hän tiesi,
että siinä hänen edessään oli nainen. Sen vuoksi hän ei hellittänyt,
ennenkuin he keinuivat ulapalla. Ja he eivät vielä olleet ehtineet
kolmanteen ruokalajiinsa, ennenkuin tyttö kertoili hänelle mr.
Arthurista.
"Te ette siis rakasta häntä?" kysyi Traill.
"En."
"Kunnioitatte?"
Sally vaikeni. Hänen äänettömyytensä riitti vastaukseksi. Hetken
jännitys kohosi.
"Kyllä; minä kunnioitan häntä. Tiedän, että hän on rehellinen. Hänen
täytyy olla luotettava. Ja hän tarjoaa minulle kaikkensa."
Kuullessaan tytön puhuvan näin, olisi luullut, että asia oli vielä
päättämättä ja että hänen mielensä häälyi kahden mahdollisuuden
välillä. Naisen vaisto johti hänet esittämään kaiken tässä valossa.
Tyttö aavisti hämärästi, että hänen arvonsa kohoaisi miehen silmissä,
jos tämä huomaisi välttämättömäksi taistella hänen saavuttamisestaan.
Ja kuitenkin, — ei yksikään tiennyt paremmin kuin Sally itse, että mr.
Arthur nyt oli kadottanut viimeisetkin mahdollisuutensa. Tyttö oli
ollut pakoitettu vertailuun, kohtalokkaaseen vertailuun, jonka useimmat
naiset tällaisessa tilaisuudessa tieten tahi tietämättään suorittavat,
— ja ratkaisu oli nyt ehdoton.
"Te siis suostutte häneen?" arvasi Traill.
Sally katseli häneen kysyvästi, kulmakarvat kohonneina. Tytön silmistä
saattoi lukea mitä hyvänsä, mikä on samaa kuin ettei voinut päätellä
mitään. Traill tutki ihmetellen hänen ilmeitään.
"Suostutte hänen vaimokseen — luonnollisesti", jatkoi hän uskaliaasti.
Totta kai hän saa pakotetuksi tytön myöntämään, jos asia kerta oli
näin. Mieluummin hän turvautui tähän hiukan arveluttavaan keinoon kuin
ryhtyi sokeasti tavoittelemaan langan päätä käsiinsä. Mutta hän ei
onnistunut pakotuksessaan.
"Tarkoitatteko, että minun pitäisi suostua?" kysyi Sally.
Traill pusersi sormiaan pöydän laitaan ja koetti tunkea katseensa tytön
lävitse.
"Miksikä kysytte sitä minulta?"
"Olen pahoillani. Minusta tuntui siltä kuin te olisitte välittänyt
asiasta. Valitan, — oletin liian paljon."
Hän kiinnitti katseensa edessään olevaan lautaseen, tohtimatta kohottaa
päätään, miehen tarkastellessa häntä kiinteästi. Tyttö tiesi hyvin
minkälaisen jyrkänteen reunalla hän nyt vaappui. Luonnollinen vaisto jo
ilmaisi sen hänelle. Ja hänen päätään melkein huimasi.
"Otaksukaamme, että te ette olettanut liikaa," ehdotti mies tyynesti.
"No niin?" Tyttö nosti päätään ja koetti kestää toisen silmien tulen,
mutta ei onnistunut. Hänen päänsä painui jälleen kumaraan.
"Sanoisin silloin: älkää suostuko — vielä; odottakaa. Odotuksen
aiheuttama vahinkoon pienempi kuin —, tiedättehän. Odottakaa. Kuinka
vanha te olette? Olenko häikäilemätön? Oh, mitä joutavia; enpä
tietenkään. Tämä kysymys on sopimaton vain silloin, kun naisen täytyy
vastata siihen valehdellen. Kuinka vanha olette? Kahdenkymmenen
ikäinen?"
"Kahdenkymmenen yhden."
"Yhdenkolmatta! Minä olin viisitoista-vuotias silloin, kun te ensi
kerran aukaisitte silmänne ja aloitte kirkua."
Tyttö heilautti päätään taaksepäin ja nauroi.
"Miksikä nauratte?"
"Te puhutte toisinaan niin lystillisesti."
"Muistan teidän pahastuneen minun ensimmäisestä lystillisyydestäni."
Sally katsahti häntä silmiin, jotka olivat täynnään pidätettyä naurua.
Virta tempasi tytön mukaansa; hetken mielijohde valtasi hänet.
"Minä toistin saman pilan myöhemmin," sanoi hän pikaisesti, —
"ällistytin sillä mr Arthurin vielä samana iltana."
Tyttö katui heti tunnustustaan, joka liian selvästi osotti Traillille,
minkä vaikutuksen tämä oli tehnyt häneen. Mutta mies ei näyttänyt
huomanneen mitään.
"Ällistyikö hän?"
"Kyllä — hirvittävästi."
Sally katsahti kelloaan. Äskeinen säikähdys oli palauttanut hänet
tajuihinsa. Veri hulvahti hänen kasvoilleen kun hän ajatteli, kuinka
tuttavallisesti he olivat nyt puhelleet, vaikka äsken vielä olivat
toisilleen uppo-outoja. Tätä ajatellessaan tyttö tuskin saattoi uskoa,
että näin todellakin oli tapahtunut. Hetkisessä hän oli kertonut
tälle vieraalle itsestään näin paljon, — enemmän kuin ystävälleen
Janet Hallardille. Mr Arthurin hän oli tuntenut jo puolentoista
vuoden ajan, eikä hänen mieleensä ollut kertaakaan juolahtanut puhua
hänelle tuttavallisesti. Oliko hän muuttunut? Vaikuttivatko ne vapaat
olosuhteet, joissa hän eli, täten häneen? Tämä ajatus — pelko, että
hän oli muuttumassa kokonaan toiseksi naiseksi, — etoi hetken hänen
mieltään kuin meritauti. Hän nousi seisomaan.
"Minun täytyy lähteä," sanoi hän.
"Tunti on vielä vajaa," huomautti mies.
"Tiedän sen, mutta minä lähdinkin jo viittä minuuttia ennen määräaikaa."
"Ovatko ne niin tarkkoja minuuteista?"
"Ovat; minä en saa myöhästyä. Mr Bonsfield antaa itse kirjeet minulle
heti aamiaisen jälkeen. Luulen, että hän osoittaisi minut ovelle,
jos myöhästyisin. Ymmärrättehän, ettei heidän ole vaikea saada uutta
konekirjoittajaa; työ on yksinkertaista, vaikka sitä onkin paljon. Ja
satoja tyttöjä on valmiina täyttämään minun paikkani."
Traill katseli häntä vakavasti. "Kiitän Jumalaa, että olen riippumaton
sellaisesta," sanoi hän. "No niin, — jos teidän täytyy lähteä, niin —
otaksun, ettei sille voida mitään. Olen iloinnut keskustelustamme."
Tytön silmät välähtivät hymyten. "Samoin minäkin — rajattomasti, —
olette ollut varsin ystävällinen. Hyvästi." Hän ojensi kätensä.
"Aiotteko lähteä noin vain ilman muuta?" kysyi Traill.
"Mitä tarkoitatte?"
"Luuletteko minun päästävän teitä, ellette suo minulle mahdollisuutta
tavata teitä jälleen?"
"Mutta —"
Traill esti hänet jatkamasta. Hän ei voinut aavistaa, mitä tytön
mielessä äsken oli liikkunut, mutta jo tämän ainoan sanan sävy vihjasi,
että hänen täytyi nyt olla varuillaan.
"Te tulette jonakin iltana aterioimaan minun seurassani."
Tyttö tunsi ajatustensa häälähtelevän sinne tänne; ne olivat kuin
horjuvat varjot. Hän ei saanut aikaa johdella niitä.
"Kuinka minä voisin —?" alotti hän.
"Tulkaa puettuna — samoin kuin nytkin. Ei teidän tarvitse käydä kotona
vaihtamassa asua. Minä odotan teitä konttorinne edustalla kello
kuudelta. Lähdettekö vasta neljännestä myöhemmin? No, siis neljänneksen
yli kuuden. Me syömme; sitten käymme teatterissa, — konsertissa, jos
se on teistä mieleisempää. Ja sitten minä ajan teidät Waterloohon,
toimitan teidät viimeiseen Kew Bridgen raitiovaunuun, — ja siinä
kaikki."
Tyttö naurahti hämärän pelkonsa uhallakin.
"Minä kirjoitan teille, kotiinne, ja määrään illan. Miss Bishop, — entä
muu osoite?"
"S."
"Mitä se 'S' merkitsee?"
"Sallya."
"Miss Sally Bishop, 73 Strand-on-Green, Kew Bridge. Ja minä olen teille
kymmenen puntaa velkaa."
Silmänräpäyksen tyttö hymyili, — sitten hänen mielialansa vaihtui.
"Se on vallan naurettavaa," sanoi hän puolittain suuttuneesti.
"En pyydä teitä ajattelemaankaan siitä toisin," myönsi Jack Traill.
"Mutta, kuitenkin, se on laillisessa järjestyksessä syntynyt velka."