On mahdotonta sanoa, miksikä mies, joka elämässään kohtaa lukemattomia
naisia, unohtaa kaikki muut yhden ainoan tähden, jonka hän kenties
ainoastaan sattumalta on hetkiseksi tavannut. Tämä on selittämätöntä,
mutta sen pohjana on varmaan salainen, tutkimaton sielullinen laki. Ja
sen lain vaikutuksen Jack Traill vaistosi sisimmässään, kun hän hyppäsi
alas raitiovaunusta heti senjälkeen, kun Sally Bishop oli jättänyt
hänet Knightsbridgessä.
Traill kulki jalkaisin hitaasti takaisin Piccadilly-aukealle. Siinä hän
katseli ympärilleen, tarkaten suurten rakennusten kirkkaasti valaistuja
ikkunoita ja miettien minnekä hän poikkeaisi aterioimaan. Hän valikoi
tavallisesti huolella aterioimispaikkansa. Toisinaan, kun hän ei voinut
päättää, kumpaan kahdesta hänen mielessään pyörivästä ravintolasta hän
menisi, ravisteli hän kämmentensä välissä rahaa ja antoi ratkaisun
riippua siitä, jäikö rahan "kruunu" vaiko "klaava" päällepäin. Mutta
nyt hänestä tuntui kaikki yhdentekevältä. Hän kulki välinpitämättömänä
aukean poikki ja meni sisään ensimmäisen ravintolan ovesta, joka osui
hänen näkyviinsä.
Soitto, räikeät valot, savupilvet ja ruuantuoksu, jotka häntä
ravintolan ruokasalissa kohtasivat, tympäisivät hänen aistejaan. Mutta
hän vakuutti itselleen, että muutaman minuutin kuluttua hän istuisi
tyynesti aterioimassa kuten kaikki muutkin, huomaamatta edes näitä
ravintolan tavallisia tunnusmerkkejä.
Salissa ei ollut ainoatakaan kokonaan vapaata pöytää. Traill sijoittui
erääseen nurkkaukseen, jossa pöydän vastapäisellä puolella muuan nuori
mies naisensa kanssa parhaillaan oli päättämäisillään ateriansa.
Hän ymmärsi, että pöytänaapurit eivät sanottavasti ihastuisi hänen
tulostaan juuri heidän kumppanikseen. Mutta siitä hän ei välittänyt.
Hän oli oikeutettu istumaan millekä vapaalle tuolille hyvänsä, ja tämä
tietoisuus "brittiläisestä vapaudesta" oli hänelle riittävä.
"Toivon, että suotte tungetteluni anteeksi", sanoi hän lyhyesti.
Mies, ilmeisesti konttoristi, mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi
hänen anteeksipyyntöönsä. Sitten Traill kutsui tarjoojan ja antoi
hänelle määräyksensä.
Nuoren konttorimiehen naistoveri kuuli Traillin tilaavan ruokalajia,
jonka nimeäkään tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän katsahti
Trailliin huomattavalla arvonannolla. Tytön oma toveri oli tilannut
vallan arkipäiväisiä ruokalajeja ja oli koettanut tarjoojalle
puhuessaan käyttäytyä mahdollisimman ylhäisesti ja arvokkaasti. Traill
ei ensinkään haaskannut aikaa tilausta tehdessään. Hän vain antoi
määräyksensä lyhyesti ja melkeinpä töykeästi, tavottelemattakaan
ylhäistä hienoutta. Mutta tämäpä juuri vaikutti tyttöön. Hän katsahti
vierustoveriinsa arvostelevasti, ja toivoi samalla mielessään, että
hän saisikin aterioida juuri Traillin seurassa. Mutta Traill ei
näyttänyt huomaavankaan tyttöä tahi hänen silmäyksiään. Hän pyysi saada
iltalehden luettavakseen ja näytti sitten kokonaan syventyvän lehteään
silmäilemään, unohtaen ympäristönsä kuten tosi brittiläinen ainakin.
Ateriansa Traill päätti niin pian kuin suinkin. Hänen pöytänaapurinsa
olivat hänestä vastenmielisiä ja typeriä. He olivat selvästikin
kohdanneet toisensa nyt ensimmäisen kerran, ja senvuoksi heidän
keskustelunsa sai kiusallisen jäykän sävyn. Aterioituaan he
vaipuivat äänettöminä kuuntelemaan jouhiorkesteria, nuoren miehen
käryytellessä pitkää sikaaria. Ja jokaisen soittokappaleen päätyttyä he
luonnollisesti taputtivat käsiään innokkaasti, osoittaakseen, että he
ymmärsivät nauttia musiikista. Traill maksoi laskunsa ja nousi, ollen
iloinen, kun sai jättää tilapäisen pöytäseuransa.
Hän tuli kadulle ja täytti mielihyvin keuhkonsa raikkaalla ilmalla.
Sitten hän pysähtyi miettimään, mihin hän nyt ryhtyisi. Menisikö hän
asuntoonsa, — lueksimaan, tupakoimaan, nukkumaan? Tahi lähtisikö hän
klubiin? Yksinään asuvalle nuorelle miehelle ovat tällaiset kysymykset
toisinaan elämän tärkeimpiä.
Viimein hän suuntasi vaistomaisesti, pystymättä mitään lopullisesti
päättämään, askeleensa kohden Regent Streetiä, jonka varrella hän
asui. Kulkiessaan jälleen Piccadilly-aukean poikki hän kuuli kiireisiä
askeleita takanaan ja naisääni kutsui häntä ristimänimeltään. Traill
kääntyi.
"Minä olin", sanoi nainen hengästyneenä, "tuolla kulmassa, kun näin
teidän kulkevan torin poikki. Minä — minä juoksin!
"Minkä tähden?" kysyi Traill lyhyesti.
"Oh, saadakseni puhella teidän kanssanne, tietenkin, — mitäpä muuta?
Minnekä te aiotte?"
Traill katsahti naisen maalattuihin huuliin, hänen väsyneihin silmiinsä
mustattuine ripsineen ja hänen poskiensa värjättyyn punaan. Hän muisti
tahtomattaankin, kuinka ihastuttava tämä nainen oli ollut siihen
aikaan, jolloin hänen ei vielä tarvinnut keinotekoisesti kaunistella
itseään.
"Mihinkä te menette?" toisti nainen. "Te ette ole käynyt tapaamassa
minua kuukausmääriin. Minne teillä on matka?"
"Aion kotiin."
Naisen kasvoilla häilähti pettymyksen varjo. Kun hänen luokkansa nainen
huomaa, ettei hänen enää onnistu herättää miehessä kiintymystä, tuntee
hän elämänsä murhenäytelmän alkaneen.
"Te ette ole koskaan käynyt minun asunnossani?" lisäsi Traill.
"En; en ole voinut ajatellakaan —."
"Tulkaa nyt katsomaan minun kotiani. Voimme puhella siellä."
"Tarkoitatteko totta?" kysyi nainen kiihkeästi.
"Tulkaa", jatkoi Traill. "Asun tässä lähellä, Regent Streetillä."
Nainen seurasi häntä vaieten, — äänetönnä, mutta jälleen
rohkaistuneena. Hänen käyntinsä oli nyt kevyempää ja joustavampaa kuin
äsken. Mutta Traill ei huomannut sitä; hänen ajatuksensa liikkuivat
tänä iltana toisaalla.
Nainen hyräili melkoisen kauniilla äänellään jotakin kevyttä säveltä,
noustessaan Traillin rinnalla ylös portaita.
"Armias! Täällä on pimeätä!" huudahti hän.
"Niin, meillä poikamiehillä ei ole käytettävinämme palvelijoita, jotka
saattelisivat meitä portaissa palavat kynttilät käsissä."
Seuraavalla porrastasolla nainen pysähtyi hengästyneenä.
"Väsynyt?" kysyi Traill.
"Oh," sanoi nainen ja painoi kätensä läähättävälle rinnalleen. Sitten
hän siirtyi askeleen lähemmäksi Traillia.
"Pieni suudelma, rakkaani," kuiskasi hän.
Mies peräytyi. "Lapsi kulta — sen vuoksi en halunnut teitä tänne. Kun
olette levähtänyt, niin tulkaa seuraavaan kerrokseen. Minä menen edeltä
ja sytytän valot."
Hän jätti naisen siihen puolipimeään, johon tuli hämärää valoa
vain pienestä, palokujaan antavasta ikkunasta. Kun nainen kuuli
seuralaisensa avaavan oven ylemmässä kerroksessa, meni hän aivan
ikkunan alle, otti käsilaukustaan pienen peilin ja tarkasteli hetken
miettiväisenä kasvojaan. Sitten hän otti laukustaan ihojauhe-viuhkan ja
hiveli sillä tottuneesti muutaman kerran yli kasvojensa.
"Hän kai piti minua liiaksi väsyneen näköisenä," mutisi hän noustessaan
portaita ylös seuraavaan kerrokseen.
Traillin huoneilla oli tavallinen poikamies-asunnon leima, mutta
samalla todisti niiden sisustus isännän hienostunutta makua. Kaikki
oli aistikasta, — mutta niin ylhäisen aistikasta, että nainen, joka
parhaillaan seisoi kynnyksellä, katsellen sisään etuhuoneeseen, tunsi
arvostelukykynsä pettävän. Hän ajatteli, että tämä kaikki oli tosin
arvokkaan näköistä, mutta kylmää ja vierasta. Ja hän ei voinut pidättyä
huomauttamasta siitä.
"Te tarvitsette tänne naisen", sanoi hän, uskoen tällä valmistelevansa
tilaa itselleen. "Nainen toisi tänne hiukan lämpöä; ymmärrättehän, mitä
minä tarkoitan: hän tekisi teidän olonne mukavammaksi."
Traill työnsi hänen istuakseen tuolin lähelle tulta.
"Mitenkä te siis menettelisitte?" kysyi hän tyynesti, täyttäen
itselleen piipun tupakkapöydän luona.
"Minä? Niin, kaikkein ensiksi minä hankkisin lattialle kauniin,
paksun maton," sanoi nainen innokkaasti. Hän oli käsittänyt Traillin
kysymyksen rohkaisuksi, ja nyt hän ilmeisesti kuvitteli voivansa
vaikuttaa mieheen osoittamalla, kuinka paljon mukavuutta hän voisi
lisätä tähän asuntoon. Kymmenen minuuttia sitten hänen elämänsä oli
näyttänyt vielä toivottomalta. Hän ei ollut illastanut, ja hänen
käsilaukussaan oli vain neljä kuparirahaa, joilla hän ei voinut
edes kahviloista saada mitään suuhunsa. Mutta nyt — hän kuvitteli,
että hänelle oli auennut odottamaton mahdollisuus. "Mitenkä te
menettelisitte," oli Traill sanonut, ja hän uskoi, että mies ottaisi
hänet luokseen, jos hän voisi saada Traillin vakuutetuksi siitä, että
hänen elämänsä muuttuisi silloin miellyttävämmäksi. Tämä ajatus täytti
hänet ennen kokemattomalla ilolla. Hän ei muistanut enää, että hän
näytti kuluneelta ja väsyneeltä. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että
nyt hän ei enää ollut yhtä nuori ja kaunis kuin silloin, kun Jack
Traill ja hän olivat ensi kerran kohdanneet toisensa. Hän vain tunsi,
että nyt hänen suuri hetkensä oli tullut ja että hänen nyt täytyi
käyttää sitä hyväkseen.
Hän ojensi toisen jalkansa eteenpäin ja toisti hitaasti: "Kauniin,
paksun maton —"
"Minkä värisen?'"
Nainen katsahti arvostellen ympärilleen, saadakseen aikaa miettiä.
"En tiedä vielä, — turkinpunaisen, luullakseni; se väri on kaikkein
lämpöisin. Muistattehan minun mattoni? Niin, se oli aikoinaan kaunis.
Nyt se on hiukan kulunut, eikä sen väri ole enää sama kuin se oli
uutena. Se oli turkinpunainen."
"Entä muuta sitten?" Traill istuutui poltellen erään vanhanaikaisen
pöydän kulmalle, heilutteli siinä jalkojaan ja tarkasteli vierastaan.
"Niin, sitten minä järjestäisin tänne sähkövalaistuksen näiden
kynttiläin asemasta, — se kävisi puolta huokeammaksi ja olisi paljon
kirkkaampaa. Ne käyttävät nykyään uudenaikaisia sähkökruunuja,
jotka valmistetaan — hapetetusta kuparista, luullakseni. Mutta minä
puolestani pidän messinkisistä enemmän."
"Vai niin; te pidätte messingistä?"
"Kyllä, ettekö tekin? Nuo teidän messinkiset kyntlilänjalkanne ovat
hyvin somia, vaikka ehkä hiukan liian yksinkertaisia."
"Te haluaisitte, että niissä olisi ornamentteja?"
"Mitä?"
"Koristeita — joitakin kuvioita — kiehkuroita —."
"Niin, ettekö tekin pitäisi siitä?"
Traill ei ottanut kysymystä varteen. "Mitä muuta te vielä
järjestäisitte täällä uudelleen?" Hänen piippunsa savu kiemurteli
kevyinä pilvinä kohden kattoa, kun hän näin istui ja kuunteli
vierastaan.
Nainen tarkasteli huonetta miettiväisenä.
"Oh — täällä olisi paljon järjestämistä. Minä hankkisin sohvan,
sellaisen pitkän sohvan, — siinä olisi korkea selkänoja —"
"Ja punainen päällystys?"
"Niin, — silloin se soveltuisi yhteen lattiamaton kanssa. Ja minä
hankkisin mukavan nojatuolin, — oikein mukavan, tarkoitan, — sellaisen,
johon te voisitte vaikka nukkua. Pehmeät täytteet —"
"Ja punainen päällys?" kysyi Traill.
"Jos — niin, totta kai. Sopusointu —"
"Entä seinäpaperit?" keskeytti Traill hänet. "Ne ovat nyt vihreät, —
luuletteko, että ne soveltuisivat kaiken tämän punaisen yhteyteen?"
Nainen katsahti seiniin ja sulki sitten silmänsä, kuvitellakseen miltä
huone näyttäisi uudessa asussaan. Hän oli nyt eläytynyt leikkiin koko
sielullaan. Hän uskoi, että hänestä todellakin tulisi olemaan iloa ja
hyötyä miehelle, joka nähtävästi oli täysin avuton näissä kotoisissa
asioissa.
"En usko, että vihreät tapetit näyttäisivät kovinkaan pahalta," sanoi
hän hidastellen. "Luulen, ettei niitä olisi tarvis vaihtaa. Mutta
tietysti olisi parempi, jos ne olisivat punaiset."
Traill otti piipun suustaan ja puhalsi pitkän savuhahtuvaisen huuliensa
välistä, samalla kun hän katseli omituisin ilmein vierastaan.
"Tosiaan," sanoi hän viimein, — "te saisitte, luullakseni, minun pikku
huoneeni näyttämään helvetiltä."
Tämä oli raa'asti ja tylysti sanottu, mutta Traill ei tiennyt, mitä
toiveita hänen vieraansa mielessä oli liikkunut. Hän ei suuresti
ymmärtänyt naisia. Kuitenkin hänen mielensä kävi suruiseksi, kun
hän näki kuinka innostunut välke äkisti sammui naisen katseesta ja
kuinka hänen ryhtinsä yhtäkkiä luhistui kasaan, ikäänkuin häälyvä
korttirakennus, kun siihen varomattomasti henkäistään.
"En sano sitä pahalla," jatkoi Traill, "mutta totta on, että sellainen
huone olisi hornan kuilu — punainen gehenna — minulle."
Nainen istui yhä äänetönnä ja tuijotti häneen suu avoimena. "Minä en
jaksa ymmärtää —," alotti hän vihdoin.
"Mitä sitten?"
"Miksi te yllytitte minua puhumaan?"
"Oli hupaista verrata teidän makuanne minun omaani."
"Hupaista? Hyvä Luoja!"
Hän nousi seisoalleen ja astui uunin luo, nojaten kyynärpäitään
sen reunukseen ja kätkien kasvot käsiinsä. Hän tunsi tilansa nyt
toivottomammaksi kuin koskaan ennen. Hän oli kiertänyt katuja koko
illan — kulkenut Regent Streetiltä Oxford Streetille, siitä Bond
Streetille ja edelleen Piccadillyyn sekä jälleen saman matkan takaisin
— uudelleen ja uudelleen edestakaisin. Hän oli hymyillyt miehille,
koettanut lumota heitä katseillaan, — kaikki turhaan. Nyt hän oli
äärimmäisen väsynyt, hänen jalkojaan kolotti; hän ei tahtonut enää
lähteä takaisin kadulle.
"Minä välitän viis' punaisista matoista ja muista," sanoi hän, kääntyen
äkisti kohden Traillia. "Minä en välitä mistään, kunhan vain saan jäädä
teidän luoksenne, huolehtimaan teistä."
"Me olisimme jo viikon kuluttua lopen kyllästyneitä toisiimme," sanoi
Traill, kohdaten vakavana hänen katseensa.
"Emme, emme olisi."
Mies katseli häntä hetken tarkkaavasti. "Mikä saa teidät uskomaan, että
minä kaipaan toveria luokseni?" kysyi hän uteliaana.
"En tiedä, mutta varmasti te kaipaatte. Huomasin sen heti ensi
hetkestä, kun astuin ovesta sisään. Ymmärsin sen jo silloin, kun te
kehoititte minua tulemaan tänne. Tiedättehän itse, mitä kaipaatte. Te
olette väsynyt yksinäisyyteenne, eikö totta?"
"Kyllä, olette oikeassa."
Nainen nyökkäsi vahvistaen päällään, ylpeänä huomiokykynsä
tarkkuudesta. Hän halusi mielellään lisätä jotakin, mikä edelleen
todistaisi hänen terävyyttään, mutta hänen oli työläs keksiä mitään
sopivaa. Ponnistellen ajatustaan hän viimein tavotti uhkarohkean
päähänpiston ja tarrautui siihen. Tämä oli hänen onneton kompastuksensa.
"Ja kun te näitte minut", lisäsi hän häikäilemättä, "niin te
ajattelitte: tuossa juuri on tyttö, jota minä tarvitsen. Luin sen
teidän kasvoistanne, kun te käännyitte, minun huutaessani teitä."
Traill hymähti. "Nyt eksyitte jäljiltä", sanoi hän kylmästi, —
"eksyitte auttamattomasti. Ja miksikä te haluaisittekaan elää täällä
minun luonani? Ette te minusta välitä. — Onko teidän elämänne työlästä?"
Ylpeys, omanarvon tunto, — ne ominaisuudet kuoleutuvat aste asteelta
kadun naisissa. Mutta kuitenkin tyttö epäröi hetken, ennenkuin vastasi
Traillin kysymykseen. Hän tiesi, että jos hän vastaa myöntäen, antaa
Traill hänelle rahaa ja lähettää sitten hänet pois; se loistava
mahdollisuus, josta hän vielä äsken oli iloinnut, on silloin iäksi
mennyttä. Senvuoksi hän mietti hetken, ennenkuin vastasi.
"Olen ihan kuitti", sanoi hän sitten toivottomasti.
Miehen kasvot ilmaisivat vain kylmää laskelmallisuutta, — paljonko
hänen pitäisi antaa, tahi mitä hän voisi säästää.
"Paljonko haluaisitte?" kysyi Traill.
Kun nainen nyt oli luopunut viimeisistäkin tulevaisuuden toiveistaan,
kohdistuivat hänen kaikki mielitekonsa nykyhetkeen. Hän halusi saada
niin paljon kuin suinkin, ja siksi hän arasteli mainita mitään määrää.
"Hyödyttääkö kysyä minulta sellaista?" sanoi hän katkerasti. "Otan
minkä saan. Muistan erään tytön, erään ystävättäreni. Hän on äpärä,
ja hänen isänsä on sangen varakas. Hän oli tässä muutamana päivänä
ihan pankki, ja silloin hän meni pyytämään rahaa isältään. 'Rakas
lapsukaiseni,' sanoi isä, 'en ole voinut säästää sinulle penniäkään,
— maksoin juuri äsken kaksikymmentäkahdeksantuhatta uudesta
automobiilistani."
Tarinassa oli katkeran huumorin tuntua, jolle kertoja itse nauroi
äänekkäästi ja hervottomasti. Hänen naurunsa sointui ontolta kuin kaiku.
"Antakaa minkä voitte," hän lisäsi. "Markkakin on enemmän kuin —
neljäkymmentä penniä.
"Siinäkö kaikki, mitä teillä nyt on?"
"Kaikki."
Mies kaivoi taskustaan kolme pientä kultarahaa ja antoi ne tytölle.
Tämä asetti ne vierekkäin kämmenelleen ja katseli niitä omituisesti
hymyillen. Rahat välkkyivät siinä kynttiläin valossa, ja ne olivat
hänen omiaan.
"Milloinka te tulette minua katsomaan?
"En aio tulla."
Tytön katse sai kummastuneen ilmeen.
"Miksikä ette?"
Traill leväytti käsiään, ja nainen ymmärsi siitä, että hänen
kysymyksensä jäisi vastauksetta.
"Aiotteko naimisiin?" tiedusteli hän väkinäisesti.
Mies pudisti päätään ja nauroi. Silloin naisen silmissä välähti, —
hän luuli ymmärtäneensä, ja mustasukkaisuuden tunne leimahti hänen
väsyneessä sielussaan.
"Kyllä arvaan!" huudahti hän hillitysti.
"Mitä sitten?"
"Te tuotte tänne kotiinne jonkun tytön, johon olette rakastunut. Näillä
sanoillaan hän paljasti Traillin sisintä enemmän kuin mies itsekään
aavisti mahdolliseksi."
"Mistä te — mistä sen päätätte?"
"Tehän myönnätte, että yksinäisyys tekee teidät sairaaksi."
"No niin?"
Tyttö purskahti nauruun. "No niin?" Hän kääntyi ovelle. "Herra nähköön!
Ikäänkuin miehet eivät olisi aina — samanlaisia!"
Hän aukaisi käsilaukkunsa ja pudotti sinne yksitellen kolme
kultakolikkoaan. Ensimmäinen tomahti pudotessaan pehmeästi, ja
seuraavat helähtivät kirkkaasti, kun metalli iski vasten metallia.
Tyttö sulki laukkunsa, jonka lukko napsahti terävästi, ja sitten hän
poistui, sanomalta enää sanaakaan.