Ennen vanhaan oli lukumiehen työkammio autio ja tyhjä kun
luostarinkoppi. Suuri rauha ja syvä hiljaisuus vain leijailivat
huoneeseen tunkeutuvissa auringonsäteissä.
Huoneilla on oma historiansa. Kun seinien rajoittamaan suorakulmaiseen
tilaan liitetään pilarit, muodostuu temppeli; kun tiedemies tuo
kädessään huoneeseen kirjan ja kynän, muodostuu siitä hänen
työsoppensa.
Dürerin kuparipiirroksessa vuodelta 1514 esitetään hurskas
keskiaikainen tutkija Hieronymus oikeana työhuoneen patriarkkana. Hän
istuu siinä ahkerassa työssä kääntäen Raamattua latinankielelle. Hänen
sisäistä rauhaansa vastaa huoneen hiljainen kodikkuus; hänen
mielialansa on yhtä aurinkoinen kuin hänen huoneensa, jonka värillisten
lasi-ikkunoiden läpi aurinko tunkeutuu sisään säteillen valoa ja
lämpöä. Kotieläimet, Hieronymuksen uskollinen seuralainen leijona,
jolta hän tarun mukaan oli vetänyt pois orjantappuranpiikin käpälästä,
ja unelias koira kohottavat kodikkuuden vaikutelmaa. Ikkunankomerossa
rukouspulpetti, seinällä vihkivesiviuhka ja rukousnauha ja pöydällä
ristiinnaulitunkuva kertovat hartauden harjoittamisesta kaukaisessa
erakkomajassa Syyrian erämaassa. Pyhiinvaeltajanhattu ja puukengät
kertovat matkustuksesta Rooman, Konstantinopolin ja Itämaiden opin
keskuksiin ja pyhiin paikkoihin. Tiimalasi nurkassa ja pääkallo
ikkunalla kuvastavat kaiken ajallisen katoavaisuutta. Hieronymus ei
päässyt paaviksi, hän vetäytyi erääseen luostariin lähelle Betlehemiä
ja eli siellä kuolemaansa asti.
Siinä keskiajan oppineen lukukammio, neljännellä vuosisadalla eläneen
raamatunkääntäjän tunnelmien kiinnekohdat, elamänharrastusten kaikki
työvälineet ja erakon koko kotitalous. Siinä Hieronymus, jota niin
monet taiteilijat ovat kuvanneet, kirjoitusvehkeineen, Raamattuineen,
leijonineen ja ristiinnaulitunkuvineen.
Erään toisen raamatunkääntäjän, Lutherin, työhuone Wartburgin linnassa
on vielä vaatimattomampi. Huonekalustona on pöytä ja tuoli ja ainoana
seinämaalauksensa tuo tarunomainen mustetahra, jonka kerrotaan jääneen
seinään Lutherin kiusaajaansa kohti heittämästä mustepullosta.
Mutta Lutherin aikalaisen Erasmus Rotterdamilaisen työkuvaan, joka on
lähtenyt samaisen Dürerin kädestä vuonna 1526, on ilmestynyt merkki,
joka tietää uutta aikaa tiedemiehen työhuoneen historiassa.
Mustetolppoa vasemmassa ja kynää oikeassa kädessä pitävän humanistin
pöydälle on ilmestynyt maljakko, jossa on veteen asetettuja kieloja.
Kukkaskimmppu tutkijan pöydällä ei ole siihen näytteeksi asetettu
samoin kuin ei maalaismökin ikkunassa auringonvaloon pantu
kukkanenkaan. Se edustaa luontoa ja sen kauneutta, elämän raikasta
kasvua ja todellisuuden tuntua. Päivänsäteen kaltaisena sanomana se tuo
pilkistyksen väristä ja lämmöstä kirjanoppineen ajatusmaailmaan ja
kynäntuotteisiin.
Mutta aikojen muuttuessa ei pelkkä lukeminen ja kirjoittaminen riitä
eristetyimmänkään työhuoneen asukkaalle. Henkisen työn tervehyttäjäksi
tarvitaan ruumiillista työtä, tarvitaan liikuntoa ulkoilmassa, keskeltä
todellista luontoa, sillä ei edes pientä metsikköä voi sellaisenaan
tuoda sisälle huoneeseen vielä vähemmän monikirjavaa kukkasketoa.
Tulee uusi, todellisemman työnteon aika, joka vapahtaa yksipuolisen
työn painolastista. Se tulee yksityisten elämässä ja tulee
yhteiskunnallisena ilmiönä.
Tolstoin työhuoneessa oli kirjojen ja kynän lisäksi suoranaista
työkaluja, saha, viikate ja lapio ja naulassa työvaatteet. Kun Lutheria
vahvisti ihmeellisesti työssä se, että hän kuuli naapurin takovan
vasarallaan varhaisena aamuhetkenä, tarttui Tolstoi itse vasaraan. Kun
hän kirjallisessa työssään ja raamatuntutkimuksissaan tarvitsi
virkistystä, lähti hän kaivamaan ojaa tai hakkaamaan halkoja.
Niittämiseen hän uhrasi työnsä lomasta kokonaisia päiviä. Hän otti
käteensä muurauslaastan ja muurasi kotikylässään asuvan köyhän lesken
uunin. Siinä on meidän työtä odottavan aikamme ja yhteiskuntamme kuva.
Tolstoi osasi aina uudelleen ja uudelleen luoda ojan auki, sahata
samanlaiselta näyttäviä halkoja ja joka kesä ryhtyä samaa niittyä
uudella riemulla niittämään. Joka päivä vereksin voimin ja vaikutelmin
uudistettuna hän jaksoi lukemattomia kertoja uudelleen muovailla
kirjallisia tuotteitaan.
Lähiaikoina valautuu varmaankin erikoistieteilijänkin työkammion
rauhaan ruumiillisen työnteon tunnelma ja vakuutus tieteellisten
järjestelmien onnellisesta vuorovaikutuksesta todellisen elämän kanssa.
Elämän ja kaikkinaisen työn tuntemus on kruunaava kirjailijat
vertauskuvineen, suurmiehet ja ajattelijat lakeineen ja tiedemiehet
järjestelmineen. Yhteiskunnan parantajat ja uusien uskontojen
perustajat se varustaa uudella ehommalla väellä.
Nykyajan työhuoneella on kaksi vaaraa. Se voi kiikaroida yksipuolisesti
jotakin rajoitettua alaa tai tulla täyteen rihkamaa, niinkuin silmä
hiekkaa, niin ettei se näe eteensä. Edellisen vastapainoksi tarjoutuvat
taiteen elähyttämät kokonaisvaikutelmat ja jälkimmäisen sisäinen
keskitys, joka ulospäin kuvastuu edustavien ja arvokkaiden
yksityiskohtien valinnassa.
Hans Larsson on niitä nykyajan tiedemiehiä, jotka tuntevat ja osaavat
antaa arvoa työhuoneen hartaalle ja keskitetylle hiljaisuudelle. Hän
istuu suurennuslasi kädessä ja muodostaa käsityksensä runouden,
sielutieteen, kasvatuksen ja sivistyksen kysymyksistä niin keskitetyksi
ja teräväksi kuin suinkin. Tieteellisissä järjestelmissään hän etsii
sellaista kokonaiskatsomusta, joka saattaisi tyydyttää elämisen
mahtavaa tarvetta. Ja hän kallistaa korvansa niille elämän ikuisille
äänille, jotka kaikuvat hänen työpajansa seinien ulkopuolelta. Kaikkea
tätä kuvastaa hänen työhuoneensa ilmapiiri. Mutta siinä ei sittenkään
ole tarpeeksi keskitystä.
Voimaa ja esikuvia korkeampaan keskitykseen on ulkona luonnossa.
Kotvan työskenneltyään kammiossaan tiedemies astuu ulos ja sovittaa
sisäisen silmänsä näkökulmaan kaiken edessään liikahtelevan ja elämästä
sykähtelevän ja sydämensä hehkuun tiedon ja totuuden, luonnon
huokauksen. Hän hengittää syvään. Jos hänellä on vielä voimia
käytettävänään, ryhtyy hän työhön. Jos hän tahtoo levätä, ryhtyy hän
katselemaan elämää.
Kirjanoppineesta on tullut elämän tuntija. Hänestä on tullut
käytännöllinen lakimies, jonka lakien mukaan maailmankaikkeus vinhasti
pyörii. Ja hän, tuo pieni voimakas kääpiö seisoo siinä keskipisteessä,
elämänkatsomuksensa huipulla ja hallitsee silmiensä eteen noussutta
näkyä lauseellaan.
»Ei kaikkea, vaan kokonaisuus -- osassa.» Se on Hans Larssonin
tunnusomainen lause, joka sisältää hänen maailmankatsomuksensa johtavan
aatteen ja joka kimaltelevana helmivyönä sädehtii kaikista hänen
kirjallisista tuotteistaan. Tiedemies on löytänyt tämän aatteen
runoilijan ihastuksella kuten kastehelmen poimulehdeltä. »Kastehelmi
heijastaa aurinkoa ihanaa; kuvastukoon meissä hän, aurinkoinen elämän.»
Hän on nähnyt siinä ihmeellisen keskityksen keskellä aamun hymyileviä
ihmeitä ja oppinut tuolta pisaralta keskityksen salaisuuden, jota nyt
opettaa toisille sovelluttaen keskitysajatusta henkielämän ja
todellisuuselämän eri aloille. Kaikkialta tulee valita sellaisia pieniä
kastehelmiä, joissa samalla meidän syvin olemuksemme ja sen tarpeet
kuvastuvat. Ihmisiäkin opimme tuntemaan niistä välähdyksistä, joissa
heidän persoonallinen yhteytensä heijastuu. Taiteelliseen valintaan
tottunut silmä voi sellaisen välähdyksen nähdä äänenpainossa
tai kasvonilmeissä ja jättää valinnassaan paljon pinnallista
huomioonottamatta.
Keskitys kuuluu luontoon, mutta ennen kaikkea se on ihmisen osuus. Se
on yleismaailmallinen laki, jonka voimme joka päivä todeta. Ihminen
elää moninaisuuden maailmassa, iäisyysolentona on hän keskitystä.
Ihmisen sisäistä keskitystä nimittää Larsson »sisäiseksi näkemykseksi»,
tarkoittaen sillä sitä eheätä, kaunista ja kirkasta persoonallista
välähdystä, joka elämämme voimakkaimpina hetkinä saa sydämemme
sykähtämään. Ihmisellä on mahdollisuus parhaimpina hetkinään luoda
itselleen ja toiminnalleen keskipisteitä, jotka sitten muodostavat
kehän korkeammalle keskukselle. Rengas on aina ollut iäisyyden
vertauskuva. Se on kokonaisuus, joka keskittyy keskipisteeseensä.
Keskittämisestä seuraa mielihyvää. Keskityksen tulos on
taideluoma. Sisäinen näkemys on sidottu tunteeseen rikkautensa ja
yhteydellisyytensä nojalla. Sisäistä näkemiskykyä tarkoittaa myös
Müller puhuessaan lähteestä, josta sisäiset elämänvoimat virtailevat.
Tieteellinen työ on kokoilua. Valmistuakseen ja kypsyäkseen se
tarvitsee taiteellista työtä, yhdistäviä ajatuksia, joiden keksimisessä
mielikuvitus on apuna. Kun tiedemies hallitsee ainehistoaan, saa hän
sen lait sanotuksi suppein, ihastuttavin, valikoiduin, yksinkertaisin
ja mieleenpainuvin keinoin. Jo yhtä yksityistä ajatustakin sanoiksi
pukiessaan hän tarvitsee keskitystä, sellaisten kokonaisuutta ja
rikkaasti sovellutettavaa ajatusta edustavien osien valintaa, joka
takaa onnistumisen.
Taiteellinen työ vaatii keskitystä. Silloin vasta ymmärrämme taidetta,
kun tapaamme kokonaistunnelman, jolla on oikeaan osattu keskipiste,
niin että voimme sen tieteen keinoin todeta paikkansa pitäväksi.
Ollakseen muuta kuin koneellista, vaatii toiminta keskitystä.
Keskittävä piste on päämaali. Jos kerran jollekin teolle on löytynyt
onnellinen päämäärä, pyrkivät muut teot tähtäämään siihen
kompassineulan tavoin. Jos päämääräksi asetetaan jotakin epäolennaista,
heiluu tekojemme kompassi edestakaisin ja on kovin levoton.
Keskitys on tuo suuri laki kokonaisuudesta ja osasta tai määrätyltä
kannalta katsottuna vastakkaisuuksien laki.
Kastehelmi kuvastaa ympäristöään, mutta lähempää katsoen on sillä oma
salattu läpikuultavan kirkas huoneensa.
Keskitetyn hiljaisuuden mies kuvastaa ympäristöänsä ja luonnonlakien
mukaisten ilmiöiden lainehtimista ympärillään, mutta hänellä on oma
salattu sisäinen keskuksensa. Se elää omaa hiljaista elämäänsä siirtyen
elämyksestä toiseen jalojen kuvien vallassa. Sen elämän sykähtelyssä on
jotakin ihastuttavan suurta. Hänelle puhuu elävä Jumala.
Hän tahtoo saada sen sanotuksi. Hän etsii, valikoi ja viljelee. Hän
näkee istuvansa olevaisuuden järveen ulottuvalla aidalla metsän ja
niityn välimaalla ja miettivänsä, miten saisi sanotuksi luonnon
kesäisen hiljaisuuden ja sen suuruuden kosketuksen. Hän näkee allansa
läpinäkyvän veden kirkkauden ja etäämpää kuultavan veden pinnan. Hän
näkee taivaan värit vaihteluineen kaiken luomakunnan värien säestäminä.
Hän näkee koskemattoman metsän ja raskaan, mutta toivehikkaan työn
vihannaksi tekemät vainiot. Hän näkee harmaan mökin ja etäämpää kylän.
Näkee elämän levon ja hiljaisuuden, näkee sen sisässään ja näkee omat
ajatuksensa ja näkemyksensä.
Tai istuu keskitetyn hiljaisuuden mies tien varrella. Hän näkee elämän
liikkeen ja levottomuuden. Ihmiset kulkevat vastakkaisiin suuntiin,
eivät tahdo väistää toisiaan, vihaavat toisiaan ja katsovat taaksensa,
ensin ystävällisesti hymyiltyään. Hän näkee elämän matkan päämäärän.
Hän näkee ihmisten sisäisen elämän ja heidän sydämensä liikkeet, kun he
sisältäpäin valaistuina kulkevat hänen ohitsensa. Hän katsoo omaan
sydämeensä. Siellä on samanlaista, mutta siellä on jokin oma rytmi,
joka erottaa sen tuosta edessäolevasta.
Hänellä on vielä useita tähystyspaikkoja. Ja hän kokoaa näkemyksiään
useampana ajankohtana, hän etsii niitä yhä, sitten valikoi
mielipaikkansa, kätköpaikkansa, ja pitää ne salaisuutenaan tai julistaa
niistä käsin, jos kerran nuorena on joskuskaan salatuissa pyhätöissään
julistanut. On mahdollista, että luonto kuulee hänen puhettaan tai että
ihmiset tiellä pysähtyvät hetkeksi kuulemaan häntä, jos hän on luotu
sanomaan sanottaviaan. Sitten hän viljelee sanottavaansa. Hänen
sanontansa paranee, niin että hän lopulta osaa ja rohkenee sanoa
Jumalan nimen.
Työvainioiden ja viljelyksien mies on Larsson. Hän on sanonut
varoittavan ja elähyttävän sanansa nykyajan pintapuoliselle
sivistykselle teoksessaan »Sivistys ja ominpäinopiskelu». Hän on
esimerkkinä nykyajan tieteellisten viljelysten miehestä, joka osaa
kohota sanottavastaan laajemman tietämyksen ja voimakkaamman näkemyksen
maille, jota eivät rajoita, jonka ajatusta eivät ahdista eivätkä korvaa
kaihda työhuoneen ahtaat seinät.
Hans Larssonin ulkonaisista elämänvaiheista ei ole monta sanaa
sanottavana. Hän syntyi v. 1862, tuli dosentiksi Lundin yliopistoon v.
1893 ja saman yliopiston tietopuolisen filosofian professoriksi v.
1901. Tieteellisen toimintansa ohella hän on julkaissut suuren
joukon laajojen lukijapiirien suosiota saavuttaneita teoksia,
jotka koskettelevat mitä moninaisimpia kysymyksiä sielutieteen,
kaunotieteen, kasvatustieteen ja filosofian mailta; lisäksi hän on
monissa lyhykäisissä kirjoitelmissa esittänyt mielipiteitään
päivänkysymyksistä.
Hänen työhuoneensa tuotteet ovat lukuisat. Hänen ensimmäisestä
merkittävämmästä teoksestaan »Intuition» (1892) on kokoelmaamme
käännetty viimeinen luku nimellä »Sisäinen näkemys.» Vuonna 1896
ilmestynyt »Sielutiede», joka on suomeksikin käännetty, on erinomaisen
elävä esitystavaltaan käytännöllisestä elämästä valittuine
esimerkkeineen. Mainitsemme vielä seuraavat teokset: »Tahdon vapaus»
(1899) ja samana vuonna ilmestynyt, kaunotieteen ja tyyliopin
kysymyksiä käsittelevä »Runouden logiikka» ja »Tutkielmia ja
mietelmiä», josta on suomennettu kirjoitelma »Valikointi»
Kirjoitelmakokoelmasta »Aatteita ja voimia» (1908) on teokseemme
suomennettu »Kokonaisuus». Kasvatuksellisen sielutieteen
kysymyksiä käsittelevä »Tietoelämä» (1909) on myöskin ilmestynyt
suomeksi Runokokoelma »Vaellusretkellä» (1909), »Mielipiteitä
päivänkysymyksistä» (1911) ja jo mainittu erinomainen kirjanen, sekin
suomenkielisenä käännöksenä ilmestynyt »Sivistys ja ominpäinopiskelu».
Filosofinen teos »Platon ja meidän aikamme» ja kaunokirjallinen
»Hemmabyarne».
Siinä keskitetyn hiljaisuuden miehen sanoja ja meidän aikamme
tiedemiehen työhuoneen tunnelmia.
Valikointi.
Kuinka vaikea onkaan punnita syitä puolesta ja vastaan, kun on
kysymyksessä juuri sen valikointi, joka meitä koskee lähinnä. Mitä
etuja toisella puolen, mitä puutteita toisella, voidaan laskea silloin,
kun on kysymyksessä jokin ostos, mutta ei silloin, kun on kysymyksessä
meidän syvin onnemme. Meidän keskitetyn luontomme täytyy näet puhua ja
päästä selvyyteen itsestään, ymmärtää, mikä on sen kaikkein sisin
tarve, joka elää omaa elämäänsä silloinkin, kun mielipiteet muuttuvat;
ja sitten valikoida sen mukaan.
* * * * *
Useimmat teot eivät liene valintaa alkuperäisessä mielessä; ne ovat
ainoastaan mielivaltaa, tilapäisiä tapauksia, aiheuttaen sen, että
vaaka kallistuu toiselle tai toiselle puolelle. Ja niin monissa
teoissamme merkitseekin kovin vähän, käykö niin tai näin. Vain yhdellä
ja toisella, jonka persoonallisuus on oikein kokonainen, valmis ja
kerta kaikkiaan omintakeisesti viritetty, eivät merkityksettömimmätkään
teot, itsessään aivan samantekevät, saa ratkaisuaan mielivallasta, vaan
tulee persoonallisuutta ja järkiperusteita alati mukaan vaakakuppiin.
Entä niissä teoissa, jotka merkitsevät meille enemmän kuin leipä ja
kaikki aarteet, missä itse meidän olemuksemme on pelipanoksena mukana?
Tiedän vain sen, että voi olla tuskallisinta ja rauhattominta, mitä
elämä saattaa meille tarjota, nähdä ja odottaa tämän vaalin tapahtuvan,
nähdä jonkun henkilön epäröiden haparoivan pimeässä ja ikäänkuin
sokkona ottavan arpansa elämän kädestä; eikä mikään ole iloisempaa
nähdä kuin se, että valikointi osuu oikeaan ja vaisto on tehnyt
tehtävänsä.
* * * * *
Selkeä ajatuksemme ja harkintamme on sekin niin monen monituinen
erehdyksen ja synnin aiheuttaja. Se ei tiedä, milloin sen pitää levätä,
ei osaa vaieta, kun sillä ei ole mitään enää sanottavana. Se on
niinkuin oppineitten äänenhälinä, kiistelyt ja alituiset keskustelut,
jotka kääntävät asiat nurinpäin, kunnes emme enää pääse niistä
mihinkään selvyyteen; joissa jatketaan niillä sanoilla, jotka he ovat
saaneet käsiinsä, kauan aikaa vielä senkin jälkeen, kun rehellinen,
mielensä malttava ajatus on hukkunut puheensorinaan ja istuu hiljaa
itsekseen, ehkäpä neuvotonna ja etsien, tai sitten pelastava sana
valmiina huulilla, kun se vain taas saisi hiljaisuutta ja sitä
kuunneltaisiin ja sen tarkoituksia tahdottaisiin ymmärtää ja sen
epätäydellistä puhetta koetettaisiin tulkita oikein. Älä salli
ajatuksesi henkihieverinä ajaa itseään väsyksiin ja huutaa ääntään
käheäksi julistaessaan aina monen monia syitä ja perusteita. Joudut
vain lopuksi yhä pahemmin eksyksiin. Ja kuinka eksyksissä ovatkaan
useimmat juuri sillä hetkellä, kun he tekevät valintansa, valinnan,
jossa heidän sisin onnensa on pelissä! Mutta valinta on tehtävä ja se
tehdään. Ne, jotka sen näkevät ja ymmärtävät, vavahtavat ja kääntävät
katseensa pois, he kauhistuvat sitä epäsointua, joka viiltää
sisimpäämme, kun jotakin menee sielun sisällä pirstoiksi. Nopanheitosta
se riippua. Ja jonkun kerran on sattumakin armelias.
* * * * *
Sinun pitäisi suoda ajatuksellesi lepoa. Sinun ei ole sallittu joka
hetki nähdä selkeästi hämärimpääsi. Sinä voit tehdä sen jonkun kerran,
ja saat odottaa oikeata hetkeä. Sinä saat antaa päivien kulua ja
pitemmältikin, etkä näe mitään, ja sinun pitää antaa itsellesi rauhaa.
Mutta kun hetki tulee ja sisimpäsi avautuu sinulle, tulee sinun
kuunnella kaikella, mitä sielussasi on, mitä sisimpäsi puhuu, ja
säästää sanoja. Ehkä on kysymyksessä vain lyhyt sekunti, niin ettet saa
kuulla lausetta loppuun; sinun pitää malttaa mielesi, saat taas odottaa
oikeaa hetkeä. Jonakin päivänä tulee se taas, ja taas joskus toiste, ja
sinä kokoat yhteen kaiken kuulemasi. Saat tuntea pienen vaikutelman
silloin tällöin, niinä hetkinä, jolloin katseesi on kirkkaimmillaan.
Näiden vaikutelmien mukaan voit ohjata kulkusi ja niistä saat pitää
tarkkaa huolta. Sillä ne ovat kaikkein arkaluontoisimpia asioita. Nämä
sielun kosketukset ovat niin heikkoja, niin hienoja ja miltei
huomaamattomia. Ne häviävät helposti ajatusryöppyyn. Juuri niiden
edessä täytyy sinun ajatuksesi varoa tekemästä mitään pahaa. Sinä voit
tuhota ne, kun otat ne pohtiaksesi, kun tahdot ottaa ne yhtenään esille
ja hypistellä niitä. Sinun tulee pitää ajatuksesi kurissa, etteivät ne
lavertele tahdittomasti joka hetki herkimmästä sisimmästä elämästäsi.
Ymmärrätkö sinä minua? Tahdon sinulle näet sanoa vain, että niinä
päivinä, jolloin sydän ei näe tietä, ei niin paljon ole luotettava
ajatukseen eikä laskelmiin, kuin luonteeseen. Ei ole kysymyksessä
ajatteleminen, vaan eläminen on kysymyksessä, koko olentomme
kunnossapitäminen, voimat jännitettyinä, parhaat ominaisuudet
palveluksessamme, eläminen niin vakavasti, täydesti ja rehellisesti
kuin suinkin voimme. On kysymyksessä valvominen. Niinä hetkinä, jolloin
suuret harha-askelet voidaan ottaa, on kohtalokasta lyyhistyä kokoon
sekunniksikaan. Sielu pitää pysyttää jännitettynä herkeämättä, sen
tulee olla varuillaan joka silmänräpäys. Kaikki riippuu sellaisina
aikoina oman oikean minämme, parhaimman luontomme pystyssäpitämisestä.
Sillä juuri sen on toimitettava valikointi. Sinun tulee pitää se
elossa, ja usko minua -- luontosi ohjaa sinut oikeaan.
(1891.)
Kokonaisuus.
Itsetunnon tarpeet ja myötätunnon taipumukset laajenevat, kypsyvät ja
kasvavat, kunnes muodostuvat henkisiksi vaatimuksiksi, ja nämä
jälkimmäiset taas liittyvät kasvussaan samoin toisiinsa, käsittävät
toisensa ja tulevat yhdenmukaisiksi. Täydellisyyden vuoksi vielä
muutamia sanoja siinä vallitsevista suhteista.
Henkisten vaatimusten voimme katsoa sisältyvän jo vanhastaan
esitettyyn aatteiden kolminaisuuteen: oikeaan, hyvään ja kauniiseen;
uskonnollisesta vaatimuksesta saamme puhua erikseen.
Mitä tekemistä on älyllisellä vaatimuksella esteettisen ja eetillisen
vaatimuksen kanssa?
Ensin kohoamme yksityiskohtien sekavan moninaisuuden yläpuolelle,
nousemme ylös abstraktioihin ja saamme yleiskatsauksen ja
ajatusyhteydellisen selon; mutta sitten haluammekin hallita
yksityiskohtia vielä täydellisemmin, niin että säilyttämällä
johdonmukaisen järjestyksen voisimme palata yksityisen rikkauteen |a
tuoreuteen: henkemme lepää vasta esteettisessä näkemyksessä, kuten
Schelling sanoisi, (loogillisesti adekvaattisessa) sisäisessä
näkemyksessä, kuten Spinoza lausuu. Runoilija käsittää monet asiat
hienommin ja herkemmällä sisäisyydellä kuin tutkija sanotaan
tavallisessa kielessä.
Älyllinen tarpeemme ei tarkoita vain määrättyjen tietovarastojen
keräämistä ja _omistamista_, vaan on lopultakin tarve saada olla
määrätynlaisena tietopuolisesti elävänä ja joustavana, saada pysytellä
määrätyllä tavalla sisimmässämme -- jolloin tietopuolinen todellisuus
tulee yhdeksi käytännöllisen kanssa. Fichte teroittaa tätä koko
ajattelussaan; hengen toimivaisuus on sen tietopuolinen voitto; Spinoza
sanoo samoin: tietopuoliseen täydellistymiseen perustuu käytännöllinen
vapautus.
Mitä tekemistä on eetillisellä elämällä esteettisen ja tietopuolisen
kanssa?
Samassa määrässä kuin eetillinen vaatimus muodostaa persoonallisuuden
sisintä, tai persoonallisuutta aina sormen päihin asti, jos sama asia
mieluummin tahdotaan näin sanoa, niin alkaa se muovailla kauneuslakien
mukaisesti ja siveellisesti oikea tulee täydelliseksi siveellisesti
kauniissa; samoin kuin olennon terveys ja elinvoima tulee yhdeksi
muotojen ja viivojen kauneuden kanssa.
Eetillinen vaatimus tulee kosketuksiin älyllisen toimintamme kanssa
ensin siten, että se tarvitsee tietämistä _välineeksi_, valistukseksi
voidakseen osua oikeaan. Mutta -- tässä voi vedota erityisesti siihen,
mitä Fichte sanoo kasvatuksesta -- tietopuolinen elämä ei saa koskaan
olla ainoastaan käytännöllisen välikappaleena, silloin ei tämä
jälkimmäinen koskaan saavuta sitä pistettä, missä ihminen tulee taas
kokonaiseksi, ja missä tietopuolinen ja käytännöllinen lankeavat yhteen
-- sillä tähän eheyteen suunnattu taistelu se juuri on velvollisuuden
summa.
Esteettinen elämä vihdoin -- se on tosin jo sillä mitä on sanottu
tullut lausutuksi -- saa johtajakseen selvyystarpeen, ja lepo kauniissa
on vanhastaan käsitetty sielun puhdistusta tarkoittavaksi kylvyksi.
Nämä henkisten tarpeiden eri lajit näyttävät niinmuodoin voivan
laajentua siten, että ne käsittävät toinen toisensa, ja että ne eivät
vain kykene sitä tekemään, vaan että niillä on sisälläasuva tarve,
sisäinen vaatimus täydellistyä tähän suuntaan.
Jos niin kerran on asian laita, täytynee myöskin olla, ainakin
ihanteena, sellaista elämää, joka on kokonaisuuselämää älyllisenä,
eetillisenä ja esteettisenä todellisuutena.
On mahdollista, että juuri tämä kokonaisuus muodostaa kaiken sen
elämän olennaisen luonteen, jota täydellä syyllä voidaan sanoa
uskonnolliseksi.
Älyllinen elämä saa, samassa suhteessa kuin sillä on tuntua itse
olevaisuuden keskuksesta, ylevyyden ja autuuden tunnun, josta monen
monet ovat antaneet todistuksia. Tutkijasta ja vaarinottajasta tulee
katsoja ja rukoilija.
Kristityn eetillinen elämä tulee täydelliseksi siinä tunteessa, ettei
ihminen voi mitään omasta voimastaan. Tämä tunne ei suinkaan johdu
yksinomaan kristillisestä maailmankatsomuksesta; se on epäilemättä
puhtaasti inhimillinen ja sielutieteellinen ilmiö, joka ansaitsee mitä
suurinta huomiota. Niin kauan kuin ihmisellä on sellainen tunne, että
hänellä on oma itsensä täydellisesti kädessään, kulkee hänen
käytännöllinen elämänsä alemmissa muodoissa. Hän ohjaa itseään
määrättyjen sääntöjen mukaan eikä ole vielä uskaltanut luottavaisesti
panna koko tuntematonta olemustaan toimintaan. Yleisesti elämme siten
varovaisuudesta; ja haluaisin mielelläni tietää, eikö tämä ole juuri se
synti, jonka se teki, joka kätki leiviskänsä maahan. Me teemme itse
persoonallisuutemme, eikä se ole korkeinta laatua, koska se
luonnollisesti tulee hätiköiden tehdyksi, ja jos kuvittelisi sellaisen
henkilön jatkavan elämäänsä uudessa olotilassa, niin tuntuupa melkein
siltä, että ensimmäinen tehtävä siellä on hellittää tuo mestaroiva ote
omasta itsestään; luovuttaa itsensä jumalalle, sanoisi kristitty, joka
tuntee nämä asiat ja ilmaisisi sillä tapaa sisäisen kokemuksen, jota
meidän kaikkien pitää pyrkiä ymmärtämään.
Ja sitten lopuksi vielä kohtaamme tämän saman nöyryyden ja itsestään
luopumisen taiteilijalla, joka korkeimman luomisen silmänräpäyksessä
myös tuntee, että hän ei itsestään tee sitä, mitä tekee, vaan
pikemminkin, että jokin voima hänen sisässään luo itsestään.
Vaikka emme kulkisikaan puhtaasti kuvailevan kokeellisen sielutieteen
ulkopuolelle, emme voi välttää sen tosiasian toteamista, että
inhimillisen elämän korkeimmat tilat saavat hurskauden, _pietas_,
luonteen, joka luonnollisesti voi näyttää sangen erilaiselta aina sen
mukaan, minkälaisen luonteenlaadun läpi se taittuu; sillä hiljainen
mieli voi tuntea kokonaisuuden mahdin, mutta niin voi tehdä myös
profeetan tai uhmaajan hehkuva mieli.
Ihminen ei lakkaa koskaan uneksimasta aikaa, jolloin elämä on
rikkomaton yhteys ja toista aikaa, jolloin olemiston voimat ovat
jälleen taistelun kautta päässeet sovitukseen -- ja synti on aina
siinä, että jokin voima poistuu itsestään ja unohtaa kokonaisuuden. Uni
palaa aina, sillä me eläydymme siihen alati. Elämämme on päivittäin
juuri tätä taistelua, ja maailmanhistoria on tätä taistelua, ja
ajattelijat, jotka ovat koettaneet saada kuuloonsa olevaisuuden elämää,
ovat kuulleet tämän painiskelun otteet.
Entä ovatko kaikki nämä voimat, jotka lähtevät ulos |a »luopuvat»,
pahoja? Ei -- kuka tässä pahasta puhuukaan? Kellä täällä on aikaa
pysähtyä syyttämään? Kaikilla on omansa täytettävänään. Jumalia ovat ne
ja kokonaisuuden omia ajatuksia ja lähettejä. Mutta jokaisesta
erinneestä voimasta voi tulla saivartelija -- ja niin juuri on
tapahtunutkin. Ajatus unohti alkukotansa ja kadotti kokonaisuuden
tunnun; silloin väistyi siitä voima ja jumala lankesi ja tuli
ihmiseksi. Ja sillä tasolla, missä se heräsi, korjasi se asiansa taas
käteensä kuten unissa tehdään. Mutta nyt puhkesi taistelu erillisten
voimien kesken, jotka tunsivat toisensa, ja paha oli tullut maailmaan,
nimittäin ihmisunessa.
Ellet usko metafysiikkaa, niin usko ainakin omaa havaintoasi ja koeta
oppia löytämään metafyysillistä historiaa mielen vaihteluista.
Koko meidän elämämme, sen korkeimmissa muodoissakin, voi ruveta
maistumaan ammatilta, ja silloin se on aina jonkun verran pilalla.
Ibsen antaa Hedda Gablerin[55] sanoa eräälle henkilölle, jonka juuri
piti olla kaupungin vapaahenkisin olento, nautinnonihminen ja
kaunosielu, jolla oli vaatimuksena saada pitää takkinsa puhtaana
ammattisaivartelun tomuhiukkasista, että myöskin hän on »ammattimies».
Tämä sanonta ahdistaa meitä kaikkia, osuu meidän rajoittuneisuuteemme
ja sattuu myöskin meidän parhaimpaan paatokseemme, olipa se sitten
eetillistä tai esteettistä laatua tai mitä tahansa -- luulen että se
kuristaa itse tuota pahaa, langennutta, josta kokonaisuuden sanomat
ovat saivarteluja. Sillä eikö satu Mefiston arimpaan paikkaan juuri
tämä pieni huomautus: te olette myös jonkinlainen ammattimies.
Mutta jos me nyt tahdomme nimittää kokonaisuuselämää, sellaisena kuin
minä tässä olen tahtonut sitä esittää, uskonnolliseksi elämäksi, on se
toinen asia. Filosofisessa selvittelyssä voi siihen olla pakotettu,
mutta jokapäiväisessä puheessa luulen helposti johtavan harhaan, jos
sanaa _uskonnollinen_ käytetään, kun on kysymyksessä muut kuin ne,
jotka kuuluvat kristittyyn kirkkoon tai johonkin muuhun uskontokuntaan.
Sisäinen näkemys.
»Kom tystnad, kom, med dunkelblåa vingar,
mig överhölj, och näps de fräcka ljuden,
som väga själens helga andakt störa.»[56]
Stagnelius.
Palatakseni taas siihen kohtaan, josta lähdin, olen siis eri aloilla
tahtonut panna merkille, mitä tapahtuu siinä siirtymäkohdassa, jossa
tietämisemme saa sisäisen näkemyksen luonteen. Ennen kaikkea olen
antanut tutkimukseni pysytellä liki sitä rajaa, jossa muutos tapahtuu
ja jossa arkipäiväinen tai tieteellinen tarkastelu puhkeaa tunnelmaksi.
Olen ajatellut, että se, joka pitää silmällä juuri tätä rajaa, näkee,
että ennen muodonmuutosta käsillä ollut sisältö ei mene kadoksiin, vaan
keskittyy ja on kaikkineen, vieläpä äärettömän paljon runsaampana
mukana uudessa tuotteessa, joka syntyy; että siinä kohdassa
tietopuolinen kykymme saavuttaa olennaisesti korkeamman asteen.
Saattanee olla oikein ja hyödyllistä juuri siinä, missä sisäinen
näkemys kulkee rajan yli, ottaa se tutkittavaksi logiikassa; ja
luullakseni se kykenee kestämään sen. Mutta sitten saa se kulkea
vapaasti hyvän luottamuksemme saattamana, emmekä tahtone toivoa, että
se hiljentäisi askeleitaan pysyäkseen samassa tahdissa meidän ja
logiikkamme kanssa. Sisäinen näkemiskyvyn toiminta ei menetä
salaperäisyyttään siitä, että sitä pidetään jonakin mietiskelyn lajina
eikä erotus näiden molempien kykyjen välillä todellisuudessa pienene.
Se tulee niin suureksi, että myöskin sitten, kun me asteikon jossakin
pisteessä olemme voineet panna merkille mietiskelyn taiteellisen
asteen, on yläpuolellakin solmukohtia siellä, missä uusi kyky alkaa
ilmetä niin olennaisesti entisestä eriävänä, että alemman tason
taiteilija -- ajattelen mielessäni taiteilijaa, joka täydellä
oikeudella kantaa sitä nimeä -- ei mahdollisesti voi ymmärtää tätä
korkeampaa kykyä ja mitä tämä näkee ja kuinka se toimii.
Näkemys on lepoa -- mutta se on voiman lepoa. Kun ajatus on ottanut
niin voimakkaan otteen, että ainehisto on hellittänyt vastustuksensa,
kun se on houkutellut esille meidän elämämme sisällön ja pitää sen
kehää vaivatta koossa -- silloin se istuu leväten ja katsellen
korkeimman valtansa vaikutuksia. Älyllisesti rasitetulle ajallemme on
hyvä vihjata, että lepo on löydettävissä tätä tietä ja kasvattajien
asia onkin käyttää sitä meidän hyödyksemme. Joka kerta kun ainehisto
läpikäy keskityksen, ei muodostuakseen luurangoksi ja kaavaksi, vaan
sellaisen keskityksen, jota runoudessa tavataan, vähentyy tämän aikamme
hartioita painavan ainehiston rasitus. Jokainen käytännöllinen
kasvatuksellinen ote, joka tapaa lukuisat eri langat juuri siinä
pisteessä, missä ne ovat kiertyneet yhteen solmuksi, vie osaltaan tätä
keskittämistapahtumaa kappaleen matkaa eteenpäin. Kaikki sellaiset
yleiskatsauksen saantia tarkoittavat pienet avustukset kulkevat oikeaan
suuntaan ja yhdessä; kaikilta tahoilta tullen ne vievät kohti suurta
päämäärää: auttavat levittämään elämän yli jonkun verran runsaammin
näkemyksen lepoa ja mielenylennystä. Onko tämä vain makuasia? Jo
sellaisenakin se olisi kyllin tärkeä.
Nyt on paljon tarpeellisempaa kuin ennen asettaa korkeita vaatimuksia
tietämyksen yhteydelle, runouden, tieteen ja kasvatuksen synteesille.
Henkemme pirstoutuu helposti moninaisuudesta, joka sitä askarruttaa, ja
henkinen elämämme tulee ulkopuoliseksi, siksi että tietämisemme murenee
liian paljon opillisuudeksi voidakseen siitä kehkeentyä viisaudeksi
eikä niinmuodoin asetu tunne- ja tahtoelämän yhteyteen; älyllinen
elämämme ei samalla muodostu eheäksi persoonalliseksi elämäksi. En
tahdo toistaa mitä niin monet muut ovat tästä sanoneet; minä puolestani
olen tahtonut huomauttaa, että ehyttä persoonallista elämää tulee
mikäli hallitsemme tietopuolista sisältöämme, niin että me seisomme
silmiemme edessä laaja ja vapaa näköala olevaisuuden yli, ja että se
tunnelma, joka silloin leviää yli elämän, on jotakin paljon suurempaa
kuin pelkkä taidenautinto, jommoisena sitä tahdotaan pitää. Aikamme
väsyneen lentävän hollantilaisen[57] -- ajattelen Viktor Rydbergin
runoa -- onnistuu liian harvoin irtautua levottomuudestaan, päästä oman
itsensä perille, elää ehyttä elämää ja levätä tunnelman hiljaisuudessa.
On eräs seikka, jota aikamme tarvitsee (ja vähäksyy) enemmän ainakin
kuin muut ajat, mutta joka tapauksessa niinkuin muutkin: hiljaisuus --
kuvaannollisesti puhuen; tarkoitan sellaista hiljaisuutta, joka
vallitsee suurina silmänräpäyksinä, jolloin on ikäänkuin hiljaista
kautta koko maailman ja ihmiset sanovat kuulevansa ajan kellon lyönnit.
Ehkä ei meillä ole niin viljalti moisia silmänräpäyksiä kuin ennen,
jolloin kohtalo löi meidän pöytäämme ja sai koko seuran vaikenemaan;
emmekä juuri toivone itsellemme onnettomuuksia. Mutta ilman tätä
hiljaisuutta ei mikään aika ole täysin onnellinen, ja meidän täytyy
etsiä sitä tavalla tai toisella, ellemme tahdo olla kovaonnisempia kuin
meidän isämme, jotka saivat tuntea ukkosenjyrähdyksiä. Aikamme on
täynnä hälinää. Me teemme työtä, eikä minun nähdäkseni ole syytä olla
sitä tekemättä. Mutta meidän täytyy sitten teroittaa korviamme sitäkin
enemmän, niin että kuulemme hiljaisuuden melun lävitse. Meillä ei ole
yksinäisiä nurkkia eikä erämaita, mutta meidän täytyy etsiä
hiljaisuutta toisella tavalla ja oppia löytämään sitä kaikkialta,
suuren maantien viereltä. Se, joka löytää siihen luotteet -- ja
taiteilijan asia on ennen muita auttaa meitä löytämään ne -- väistyy
syrjään milloin tahtoo ja astuu ikäänkuin näkymättömän aitauksen läpi,
ja siellä sisällä sen takana, siellä on hiljaisuus. Ja siellä me
kuulemme oman lyhyen elämämme kellon naksuttavan, silloin kun aikaa
vierii eteenpäin, ja tunnemme olevamme kotona; ehkä kuulemme myös
jonkun kerran suuren maailmankellon käynnin. Kuten sanottu, työtä
täytyy tehdä ja kalkuttaa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään
sanomista. Mutta eikö tieteen työpajassa -- eikö meitä voitaisi siellä
hiukkasen enemmän kuulla? Onhan jo jotakin meille luvattu, on luvattu,
että me saamme siellä kuulla sitä suurta, joka tapahtuu hiljaa.
Vain sisäisen näkemyselämän hiljaisuudessa, rauhassa ja tunnelmassa
tajuaa näet sielu kyllin selvästi voidakseen tutkia sitä, mikä kätketty
on. Vain siellä se elää eheänä, syvällisessä yhteydessä kaikkien
voimiensa kanssa.