Johannes Müller?
Hän on elämän näkijä. »Ihmiseksitulemisen» voimakas julistaja. Suuren,
luovan hiljaisuuden mies, sisäisyyden puoleensavetävä edustaja keskellä
ulkonaisen vangitsemaa ja sisäisestä elämästä loitonnutta aikaamme.
Johannes Müller ei ole filosofi. Ei hän tahdo takoa ajatusjärjestelmää,
ei luoda maailmankatsomusta. Hän on herkkä vaarinottaja, hän kuuntelee
elämän valtimon lämpöistä sykintää. Ja hän löytää ihmisen ja kaikkeuden
tuskalliseen arvoitukseen ratkaisun elämystensä rikkaasta maailmasta.
Epäilemättä on Johannes Müller ihmiskunnan elämänkaipauksen
historiallinen ilmaisija.
Ulkonaisen elämäntiensä vaiheista ja suhteistaan ihmiskunnan edustaviin
ilmiöihin Müller itse kokonaan vaikenee. Hän ei ehdi pysähtyä sitä
varten, vaan rientää eteenpäin sisäisen välttämättömyyden ja voiman
käskemänä. Müllerin oma elämä sellaisenaan on kuin väkevä, sytyttävä
julistus. Suoritettuaan jumaluusopilliset tutkintonsa ja poikettuaan
teologien valtatieltä hän lähtee, empimättömän uskollisena olemuksensa
syville äänille, kulkemaan omaa uraansa -- määränään uusi ihminen,
korkeammanasteinen ihmisyys. Tähän tähtäävät hänen esitelmänsä monien
vuosien aikana kautta Saksanmaan. Kauan epäili Müller astumista
kirjalliselle tielle, tuntien miten nykypäivinä todellinen hengenelämä,
»persoonallinen elämä» on hukkumaisillaan kirjojen mereen: hän luotti
vain elävän, puhutun sanan persoonallisesti elävöittävään voimaan,
Epäröintinsä Müller kuitenkin voitti ja alkoi hedelmällisen, yhä
jatkuvan kirjallisen luomistyönsä.[54] Vuodesta 1898 alkaen julkaisee
hän »Blätter zur Pflege persönlichen Lebens» -nimistä aikakauskirjaa
eli »Grünen Blätteriä», kuten sitä sisältöä kuvaavasti yleisesti
nimitetään. Tällä julkaisullaan, jonka lukijapiiri avartumistaan
avartuu ulottuen murto-osalta meidänkin maahamme, pyrkii Müller
herättämään ja viljelemään persoonallista elämää: kasvattamaan
ihmisessä taitoa ja voimaa kehittää oma alkuperäinen olemuksensa, sen
jumalallinen ydin puhdasviivaiseen, omalaatuiseen muotoonsa. Tämä
aikakauskirja tahtoo kannattaa persoonallisuuden viljelyä, koko
ihmisen, hänen henkensä ja ruumiinsa kulttuuria ja sellaisena olla
kajastavan uuden ajan aamuvartiona. Se tahtoo olla syvimmässä
merkityksessä itsekasvatuksen elimenä, niinkuin Müller itse on sanonut.
Puhuttaessa Johannes Müllerin elämäntoiminnasta ei voida jättää
mainitsematta hänen järjestämäänsä ja johtamaansa persoonallisen elämän
siirtolaa -- jos niin tohdimme sitä nimittää -- joka aikaisemmin oli
vanhassa, luonnonihanassa Mainbergin linnassa lähellä Würzburgia ja
nykyään on Elmaussa Baierissa. Müller ei ikinä tahdo perustaa mitään
lahkoa tahi koulukuntaa. Mutta hän oivaltaa syvästi ja tuskaisesti,
että ihminen, elääkseen täyteläistä sisäistä elämää, tarvitsee toista
ihmistä, tarvitsee lämpöistä, verevää vuorovaikutusta: yksinäistyminen
ja eristäytyminen tietää persoonallisuutemme ja yhteisö-organismin
kuolemaa. Ja -- niin kerrotaan -- lukemattomat etsivät ihmiset,
suuntiin katsomatta, ovat Mainbergin linnassa kohdanneet saman
kaipauksen virittämiä sekä siellä eläneet syvimmät ja hedelmällisimmät
elämyksensä, jotka aukaisevat ihmiskunnalle aivan uusia, laajoja
yksilö- ja yhteisö-elämän näköaloja.
* * * * *
Johannes Müller on alunpitäen kulkenut tietään hämmästyttävän
itsenäisesti. Matkallaan hän on kohdannut Nietzschen. Kohdannut niin,
että elämä on väräjöinyt -- niin loitolla toisistaan kuin nämä miehet
ovatkin. Nietzschen korkeampaan kulttuuriin, korkeampaan ihmiseen
tähtäävä, rikkaan ja hienon persoonallisuuden ja polttavan
totuudenjanon elävöittämä julistus on koskettanut Müllerin nuorta
kaipausta, antanut sille selkeyttä ja vauhtia. Müller jatkoi kuitenkin
omaa tietänsä ja kohtasi -- Jeesuksen. Mittaamattomaksi onneksi
itselleen ja ihmiskunnalle.
Ihmisen probleemi on Johannes Müllerin keskeisin ja polttavin arvoitus.
Koko hänen väkevä elämänharrastuksensa suuntautuu ihmiseen. Hän elää
omana tuskanaan kaiken sen kaaoksen ja rikkinäisyyden, jossa ihminen ja
ihmiskunta vaeltaa. Mutta hän näkee myöskin kuonan alla jokaisessa
jumalallisen kipinän, ihmisen perusolemuksen, persoonallisen elämän
ituplasman, joka vain odottaa kehitystään ja ainoalaatuista
puhkeamistaan: omaperäisen, sopusuhtaisen persoonallisuuden
muodostumista.
Ihmisen täytyy vain löytää oma itsensä. Nykyinen itsemme, nykyinen
todellisuutemme ei ole meidän totuutemme. Se on myrkytetty,
surkastunut, laadultaan huonontunut. Meidän nykyinen minämme on
erilaatuisten, suhdattomien ainesten muodostamaa tietoisuutta,
lakkaamatta liikkuvaa ja yhäti teoiksi puhkeavaa rytmitöntä
»sielunelämää», jota ei minämme hallitse, vaan joka täydellisesti
hallitsee minäämme. Tämä minämme meidän täytyy kieltää. Meidän
todellinen itsemme, todellinen minämme on syvällä, jonne ei tieteen,
taiteen eikä filosofian, eipä uskonnonkaan laskinluoti ulotu ja jonne
ei myöskään mikään moralinen tahdon ponnistelu auta. Voimakkaat
elämykset, kiitävät jumalalliset silmänräpäykset voivat valaista
geniuksemme ja samalla paljastaa elämämme salaisuuden. Nämä tällaiset
silmänräpäykset kavahduttavat uinuvan minämme ja kirkastavat yhteytemme
kaikessa tapahtumisessa ja sen takana äärettömänä virtana vierivän
salaisen luomisvoiman kanssa. Samalla kuin me oivallamme itsemme, oman
persoonallisen totuutemme, pääsemme kosketukseen myöskin kaikkeuden
totuuden, Jumalan kanssa.
Tämä todellisen minämme herääminen on ihmisessä valtava sielullinen
päivänpalaus. Ihminen siirtyy aisteilla tajuttavasta sielulliseen,
astuu häviävän turhuuden kaaoksesta ja yöstä häviämättömän olemuksensa
luomispäivään. Hämmästyttävä selkeys aukaisee ihmiselle hänen
inhimillisen tarkoituksensa, ja ennen tuntemattomat voimat nousevat
aivan itsestään toteuttamaan tuota tarkoitusta -- lakeina olemuksen
ytimeen kätketyt ja sieltä puhkeavat luonnonlait. Kokonaan
toiseksi tulee ihminen, perinpohjin toiseksi. Tämä muutos, tämä
»ihmiseksituleminen» luo aivan uudenlaatuisen elämän ja uuden
todellisuuden ihmisen kaikkiin suhteisiin. Kaikkialla paljastaa ihminen
totuutta, häviämätön olemus pyrkii kaikkialla päivänvaloon. Sisäisten
lakien, sisäisen välttämättömyyden pakosta. Ja miten uutena näkeekään
ihminen maailman! Ennen väsyttävä, yksitoikkoinen, arkiharmaa elämän
vyöryntä on muuttunut elimelliseksi hersynnäksi ja saanut ihmeellisen
väriloiston. Kaikki tapahtuminen saa selvyytensä, joka taholta
pulpahtaa esiin elämänvoimia. Mutta samalla myöskin minän ahtaat
raja-aidat sortuvat ja tie rakkauteen avautuu. Ihmisen elämä on
kysymätöntä myöntöä, ihminen tapaa myönteisen suhteen kaikkeen, mikä
häntä ympäröi ja mitä hän kokee, kaikkiin tehtäviin ja vaikeuksiin.
Sielun mittaamattomat säikeet ulottuvat koko maailmankaikkeuteen, ja
ennen niin pieni, ahdas, ennakkoluuloinen ihminen ottaa itse osaa
kosmilliseen tapahtumiseen. Oman olemassaolon ja minän pikku
ahdistukset ja hädät tuntuvat mitättömiltä. Jokaisessa uinuva ihmisen
suuruus, aateluus ja ihanuus puhkeaa.
Ihmisen todellisen minän, persoonallisen elämän valtimo sykkii.
Entiseen rytmittömään sekasortoon ja hämäryyteen on ilmestynyt
todellisen elämän rytmi. Mistä? Ihmisolemuksen ja kaiken takana olevan
jumalallisen elävästä kosketuksesta. Aistimien takainen ihmisessä
pääsee välittömään yhteyteen sen aistimientakaisen kanssa, mikä
kätkeytyy kaikkiin ilmiöihin ja tapahtumiin, jokaiseen ihmiseen,
jokaisen päivän vaatimuksiin.
Totuus ilmaisee itse itsensä. Totuus etsii jokaisesta ihmisestä omassa
erikoisessa virityksessään olevaa soitinta, siten löytääkseen
persoonallisen ilmaisun.
Jeesukseen Müller yhä uudestaan viittaa. Jeesuksessa näkee hän totuuden
paljastuvan verhottomassa, jumalallisessa ihanuudessaan. Ja ennen muuta
ihmisen totuuden, todellisen ihmisolemuksen syvimpiä syvyyksiään ja
perimmäisiä tarkoituksiaan myöten, Jeesus on -- niin sanoo Müller --
sielun keksijä, ihmisen ja kaikkeuden sielun. Ja vielä enemmän: sielun
herättäjä ja pelastaja kaaoksen yöstä. Platon, Kant tahi Schopenhauer
opettavat meitä jotain tietämään -- Jeesus kirkastaa silmämme näkemään
ihmisen ja koko olemiston syvän salaisuuden.
On sanottu, että Johannes Müller on löytänyt Jeesuksen aikamme
riuduttavasta kaipauksesta. Paljon sanottu. Ei kuitenkaan liiaksi.
* * * * *
Johannes Müllerin elämäntyö ei ole vielä päättynyt. Matkallaan uuteen,
korkeampaan ihmisyyteen hän on elänyt rikkaampia elämyksiä ja tehnyt
syvempiä huomioita kuin ehkä kukaan muu. Ja hän kulkee yhä eteenpäin
kiitävässä kehityksensä virrassa. Ken filosofiasta ja tieteestä etsii
elämänprobleemin ratkaisua ja yksin sieltä uskoo löytävänsä sen,
hänelle on Müllerin julistus tyhjää kaikua. Mutta kenen olemus
totuudenjanossaan ja korkeamman elämän kaipauksessaan on herkistynyt
elämänliikunnoille, hänelle soivat Müllerin sanat ja niiden takainen
elämä joskus hiljaisuuden hetkenä kuin lähteen solina helteisen päivän
vaeltajalle.
Tunnettu itävaltalainen kirjailija Herman Bobr on kerran Johannes
Mülleristä kirjoittanut varmaan sydämensä syvyydestä lähteneet sanat:
Hän on avannut sydämeni. Tuhannet häntä siitä kiittävät. Hän ei anna
heille mitään, mitä heillä ei ennestään ole. Mutta he eivät tietäneet,
mitä omistivat. He etsivät kaikkialta -- silloin tarttuu hän heitä
hiljaa kädestä ja taluttaa, kunnes he löytävät itsensä; vain oman
itsensä. Hän ei tyrkytä heille itseään. Hän palvelee jokaista, rakastaa
jokaista. Ja aivan tietämättään. Rakkaudessaan hau on kuin kukkiva puu.
Siksi ihmiset hänen läheisyydessään löytävät itsensä. Muuta hän ei
heille anna; ainoastaan elämän.
Epävarmuus.
Epävarmuus on samoinkuin murhe, pelko ja surukin elämän esteenä.
Epävarmuus on sisäisen elämämme heikkoutta, ilmauksena siitä, ettei
persoonallinen elämä vielä ole kirvoittunut vapaaksi, voimistunut
sisäisesti itsenäiseksi eikä saavuttanut olosuhteita hallitsevaa
ylemmyyttä. Mutta vaikutuksiltaan ja vastavaikutuksiltaan on epävarmuus
koko elämänryhtimme, koko elämämme kiusallisena häiriönä. Se on tunne
persoonattoman elämän riittämättömyydestä. Epävarmuuden levittämä
tyytymättömyys osoittaa tällaisen persoonattoman sisäisen rakenteen
kelvottomuuden, ja sen vaikutukset paljastavat meille, minkälaisena
kirouksena tällainen ali-inhimillinen oleminen painaa inhimillisen
tarkoituksemme olemusta. Sitä mukaa kuin persoonallista elämää syntyy,
sitä mukaa kuin se valtaa ihmisen koko elämänalan, häviää myöskin
epävarmuus. Siksipä katoaakin tämä vain vähitellen, ja vielä kauan on
huomattavissa epävarmuuden aiheuttamia heikkoudenpuuskia, vaikkapa
persoonallinen elämänkäyminen olisikin jo vienyt itsenäisen ja
omalaatuisen elämän pelkät sysäykset ja yritykset tyydytystä luovaan
täyttymykseen. Mutta kasvaa ja voimistua ei persoonallinen elämä voi,
ellei epävarmuus kokonaan väisty itsevarman elämän hallitsevan
täysivaltaisuuden tieltä.
Epävarmuus ilmenee kaikilla elämän aloilla. Usein pysyy se salassa
senvuoksi, ettei ihmiseltä vaadita aloitetta aloilla, missä hän tuntee
itsensä epävarmaksi. Kenen ei tarvitse toimia itsenäisesti tahi ken
ei yleensä tunne itsenäisyyden tarvetta, kärsii epävarmuuden
vastenmielisyydestä ainoastaan silloin, kun hän joutuu tekemään
itsenäisen teon, määräämään persoonallisen kantansa, oman
mielipiteensä. Silloin voi mitä suurin varmuus jollakin alalla yhtyä
mitä kiusallisimpaan epävarmuuteen toisella alalla. Tavallisesti on
tämä elämän ja kehityksen yksipuolisuuden hedelmää. Ihminen voi tuntea
itsensä perin varmaksi omassa kutsumuksessaan, tohtimatta kuitenkaan
astua askeltakaan piirinsä ulkopuolelle. Mitä varmin oppinut, mitä
virheettömin taiteilija voi suhtautua elämän yksinkertaisiin
kysymyksiin niin elämälle vieraan epävarmana, että se tekee aivan
avuttoman vaikutuksen.
Mutta missä epävarmuutta tapaammekin, on se aina merkkinä siitä, ettei
ihminen tunne olevansa sillä alalla kotonaan. Ala ei tunnu tutulta, hän
ei tapaa oikeaa suhdetta siihen, ei oivalla sitä elävästi ja
perinpohjin, puhumattakaan siitä, että hän sitä todella hallitsisi.
Siksipä hän on avuton, ei voi muodostaa mitään arvostelua eikä luota
vähäistäkään itseensä. Tämä tunne sitoo, hämmentää ja heikontaa. Siitä
johtuva avuttomuus voi käydä niin valtavaksi, että ihminen voi
suorastaan menettää tasapainonsa, että hän on kuin päähän lyöty ja
tekee mitä suurimpia tyhmyyksiä, että hänen polvensa alkavat vavista ja
veri syöksyä päähän.
Aina on epävarmuus seurauksena siitä, ettemme ole välittömän elävässä
yhteydessä kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa. Emme ole siihen
missään elämänsuhteessa, emme ole sitä oivaltaneet. Siitä johtuu
neuvottomuus, miten suhtautua, niin pian kuin joudumme kosketuksiin
asian kanssa, niin pian kuin se tulee kysymykseen tahi meidän pitäisi
se selvitellä. Epävarmuus kasvaa epäselvyydestä ja kyvyttömyydestä.
Meillä ei ole mitään selvää vaikutelmaa eikä yleiskuvaa asiasta, ei
selvää tietoa ja näkemystä; siksi tunnemme olevamme kyvyttömiä ja
kypsymättömiä hallitsemaan tuota asiaa, me tunnemme, ettemme voi
täyttää vaatimusta, suorittaa tehtävää. Varmuus on täysivaltaisuutta
jossain piirissä, epävarmuus voimattomuutta, kokemattomuutta,
tietämättömyyttä, kyvyttömyyttä.
Näin ollen ei ole ihmeellistä, että useimmat tuntevat olevansa
varmimmat kutsumuksessaan. Tämän he tuntevat, ovat oppineet tuntemaan.
Mutta nämä samat ihmiset voivat tuntea olevansa aivan epävarmoja
elämässä, siksi etteivät he vielä voi sitä tuntea: eivät ole vielä
milloinkaan oppineet elämään. Jos asianlaita on tällainen, on edelleen
selvää, että varmuudellemme jossakin asiassa on ratkaisevaa, pystymmekö
siihen ja missä määrin pystyväisyytemme on kehittynyt hallitsevaksi
täysivaltaisuudeksi, onko meillä jossakin asiassa kokemusta vai
tunnemmeko sen vain tietopuolisesti, olemmeko persoonallisesti
oivaltaneet asian vai tutustuneet siihen vain pinnallisesti, elämmekö
jossakin asiassa vai onko askartelumme kohdistunut siihen vain
tilapäisesti. Epävarmuus elämässä on elämämme arvonmittaaja. Siinä
ilmenee se voiman, syvyyden, itsenäisyyden, ylemmyyden ja selvyyden
määrä, joka täyttää elämämme jollakin alalla.
Siksipä onkin epävarmuus aina todistuksena siitä, ettei suhteemme
asiaan, jossa tunnemme itsemme epävarmoiksi, ole oikea. Jos olemme
epävarmoja sivistyksestämme, maustamme tai arvostelukyvystämme, on
sivistyksemme pintapuolista tahi valheellista tahi on se sitten
sulattamatonta oppineisuutta, tunnetta puuttuvaa tietoa. Jos tunnemme
itsemme epävarmoiksi elämässä, on se merkkinä siitä, että olemme
enemmän antaneet elämänvirran viedä kuin itse eläneet. Elämältämme
puuttuu silloin tunnokkuutta ja perinpohjaisuutta, vireyttä ja pontta.
Jokaisella oppilaalla on hänen epävarmuutensa pahana omanatuntona. Ja
sellaisena pitäisi meidän se kaikkialla tuntea: elämän arvosteluna ja
moitteena. Jos tunnemme epävarmuutta ollessamme tekemisissä ihmisten
kanssa, tietää se sitä, että olemme tottuneet antautumaan ihmisille ja
suhtautumaan heihin vilpillisesti tahi on se todistuksena itsetunnon
puutteesta ja niinmuodoin oman itsemme viheliäisyydestä tahi sitten
pahasta omastatunnosta, ettemme ole sitä, jona meitä on pidetty, että
liikumme salaisissa asioissa, joiden julkisuuteen tuleminen voisi
järkyttää yhteiskunnallista asemaamme. Jos tunnemme itsemme
siveellisten velvollisuuksiemme täyttämisessä epävarmoiksi, on se vain
sen merkki, ettei meillä siihen asti ole ollut tarpeellista siveellistä
vakavuutta. Sillä jos meillä sitä olisi ollut, olisimme jo aikoja
sitten päässeet velvollisuuksiemme perille emmekä voisi enää olla
tietoisia niistä, silloin olisi siveellinen tahdonvoimamme niin
terästynyt, ettei hitautemme enää kuvittelemalla epävarmuutta
voisi meitä rauhoittaa. Ja aivan samoin on uskonnon alalla.
Kiduttava uskonnollinen epäily on todistuksena kristinuskomme
kaavamaisesta, teoreettisesta luonteesta, puolinaisuudestamme ja
välinpitämättömyydestämme Jumalaa kohtaan.
Jos asia on näin, on ensimmäisenä askelena varmuuden tiellä hävetä
epävarmuuttaan: hävetä sisäisiä epäkohtiaan, joita epävarmuutemme
paljastaa, kasvamalla niistä. Epävarmuuden täytyy tuntua meistä
sopimattomalta, alhaiselta ja ihmisarvottomalta. Meidän ei pidä astua
aloille, joilla tunnemme itsemme epävarmoiksi, ennenkuin olemme
perinpohjin niihin perehtyneet. Ahdasrajainen varmuus on joka suhteessa
suuriarvoisempi kuin häilyvä ja luuloteltu varmuus. Meidän ei pidä
laskea asioita sille kannalle, että kaikki menee tyhjiin, vaan meidän
täytyy tyytyä siihen, mitä osaamme ja hallitsemme.
Tosin kylläkin me tavallisesti häpeämme epävarmuuttamme, mutta
ainoastaan peittääksemme sen. Persoonaton ihminen, jonka tietoisuus
ei pohjaudu hänen omaan itseensä, häpeää useimmiten tunnustaa, ettei
hän ymmärrä tahi tiedä jotakin. Hän on aivan liian paljon sen
käsityksen vallassa, että mahdollisimman suuri tietomäärä on hänen
arvonsa ja kunniansa ehtona, minkä vuoksi hän ei uskalla tunnustaa
kyvyttömyyttään ja tietämättömyyttään jossakin asiassa. Ja hän on
painunut liian syvälle elämänsä valheaskarteluun, jotta hänen
komeileva perehtyneisyytensä tieteeseen, taiteeseen tahi uskontoon
valheellisuudessaan häntä painaisi. Häntä hävettäisi ainoastaan, jos
huomattaisiin, miten epävarmana ja varovaisesti hän liikkuu
tuntemattomalla alueella.
Melkoisen pitkällä ihmiseksitulemisen tiellä on se, joka voi sanoa:
sitä en ymmärrä, sitä en tiedä, ja siksi en ryhdy arvostelemaan.
Neuvottomuus, minkä tällainen avomielisyys seurassa synnyttää, ei ole
myötätuntoa tunnustuksen tekijää kohtaan, vaan hiljainen itsetunnustus,
ettei itse pystytä sellaiseen kunnioitettavaan suoruuteen. Meitä
hävettää hallitsemamme valtakunnan ahtaat rajat, ja siksi harhailemme
avuttomina, varmuutta teeskennellen, vierailla alueilla.
Nykypäivien hengenelämä on vilpillisyyden vaikean mädän turmelema,
sillä tuo vilpillisyys korvaa kokemuksen valhesivistyksellä, elämän
teorialla ja arvostelman iskusanalla. Se julistaa epävarmuuden
kestäväksi ja koroittaa ihmisen sisäisissä suhteissa tavattavan
pintapuolisuuden ja valheellisuuden perustuslaiksi. Ken tätä
vilpillisyyden syöpää sairastaa, on epävarmuudessaan parantumaton.
Sillä jos tahtoisimme häntä auttaa, saisimme vastauksen: mitä te
tahdotte, tunnen olevani täysin varma! Ken taasen haluaisi kaikessa
salaisuudessa itse auttaa itseään, ei tietäisi, miten hän aloittaisi,
eikä voisi keneltäkään kysyä neuvoa tunnustamatta epävarmuuttaan. Ja
niin vievät kaikki vaivannäöt kuitenkin väkisinkin siihen, että
näennäinen varmuus yhä vain kasvaa.
Voimme itse valaista näitä suhteita vaikkapa tekemällä huomioita
sivistyneistömme taiteellisesta mausta, ymmärryksestä ja
arvostelukyvystä. Komeilevan taiteentuntemuksen alla hallitsee
avuttomuuteen asti ulottuva epävarmuus, jota vain harvat
aavistavatkaan. Kuvaamataiteiden, suurten runoilijain ymmärtäminen on
niin yleisesti sovittu valhe, ettemme tohtisikaan epäillä sen
varmuutta, ellemme tuntisi sitä kaikista peittelyistä huolimatta
eräästä taudinoireesta: muodin ja sanomalehdistön valtiudesta. Sillä
varmuuden näennäisyys tuollaisissa asioissa on säilytettävissä
ainoastaan heittäytymällä muodin tahi jonkin muun arvovallan alaiseksi.
Kun sanon: ensimmäinen askel varmuuden tiellä on hävetä epävarmuuttaan,
tarkoitan kunniallista häpeämistä, mikä sen sijaan, että peittäisi,
tunnustaa heikkoutensa ja pyrkii saavuttamaan varmuuden edellytykset.
Mutta jos suojeleva toiminta on vähintään samanarvoista kuin parantava,
on ennen muuta kasvatuksen huolehdittava siitä, että epävarmuus
katsotaan tahraksi, josta hyvän kasvatuksen saaneen lapsen täytyy
suojeltua. Hänen täytyy saada sellainen kasvatus, että hän myöskin
todellisesti hallitsee näkemänsä elämänalat eikä avarra
lapsielämystensä rajoja omistamatta perinpohjin uusia aloja,
täydellisesti niihin tutustumatta.
Emme saa missään tapauksessa sallia pintapuolisuuden, valheellisuuden
ja vilpillisyyden mielettömyyden ilmetä siinä, mikä joutuu lasta
lähelle, vaan lapsessa täytyy jo pienestä pitäen herättää kunniallista
kammoa sellaista kohtaan. Hänen pitäisi tuntea kunniattomuudeksi
epävarmuus asioissa, jotka eivät ole hänelle vieraita. Useimmat
lapset ovatkin ennen kaikkea perinpohjaisia eivätkä lepää, ennenkuin
ovat päässeet täysin jonkin uuden asian perille: he kasvavat
välinpitämättömiksi vain, jos heidän kysymyksensä torjutaan, ja
pintapuolisiksi, jos heidän näköpiiriään kiiruhdetaan ennenaikojaan
avartamaan. Tällä ei luonnollisestikaan ole sanottu, että lapsi
kaikkialla pitäisi opastaa heti pohjaan asti, vaan ainoastaan, että
lasta on hänen näkövoimansa, elämystensä ja ymmärryksensä rajoissa
johdettava kokemustensa varmentamiseen.
Mutta koko meidän nuorisonkasvatuksemme on epävarmuuden mädän
läpitunkema. Niin, luonnonpakostakin kasvattaa pintapuolinen,
ulkonainen, summittainen opetustapa epävarmuutta. Ei ainoastaan
ymmärtämystä puuttuva tieto synnytä sitä, vaan myöskin yhtä paljon
edistyminen silloin, kun ei siihenastista vielä ole sulatettu,
arvostelu, jos arvostelijan ja asian välillä ei ole mitään
tunneyhteyttä, kaiken jäljitteleminen, mikä on jäänyt sisäisesti
vieraaksi ja kuolleeksi.
Niin kauan kuin nuoriso pitää välttämättömänä pahana jäädä
epävarmaksi kaikilla sille auenneilla aloilla ja peittää voimiensa
riittämättömyyttä näppärin neuvoin, laahautuu myöskin tämä
valheellisuus mukana läpi koko elämän. Ja niin kauan kuin ei lapsesta
tunnu häpeälliseltä olla epävarma aloilla, joihin hänen pitäisi olla
perehtynyt, häpeälliseltä kaikin keinoin pelastaa selvän tiedon
näennäisyys, niin kauan ei täysikasvuinenkaan häpeä henkisen taloutensa
epäjärjestystä eikä katso rajoitettua varmuutta onttoa, tyhjää
sivistyskeinottelua säädyllisemmäksi.
Siksipä täytyykin vanhempien ja opettajien ankarasti pitää kiinni
siitä, että nuoriso astuu koko kehityksensä matkan varmoin askelin ja
etenee vasta sitten, kun on saavuttanut kiinteän pohjan jalkainsa alle.
Siitä riippuu sivistyksen ja luonteen kelvollisuus ja selvyys. Mutta
jos perehtyneisyys ja persoonallinen antautuminen todellakin on
varmuuden pohjana, on se parhaiten saavutettavissa siten, että johdamme
lapsen elävään tunneyhteyteen kulloinkin kysymyksessäolevan asian
kanssa, vaadimme häneltä persoonallista otetta, herätämme hänet
itsenäisesti hallitsemaan kysymyksessäolevaa alaa ja vapaatahtoisesti
kehittämään kykyään. Jos tämä onnistuu, käy kaikki näennäinen,
puolinainen, valheellinen lapselle koko hänen elämässään niin
vastenmieliseksi, että hän myöhemmin liikkuu vain aloilla, joilla on
varma. Kuta enemmän nuorisoa ohjataan katsomusten selvyyteen ja
arvostelun itsenäisyyteen varsinkin juuri elämässä, eikä ainoastaan
teoriassa, kuta enemmän nuoriso oppii yksin selviytymään vaikeuksista
sekä oman varmuutensa ja kykynsä voimalla ohjaamaan elämäänsä, sitä
perinpohjaisemmin tulee myöskin voitetuksi neuvottomuus, voimattomuus
ja pelkuruus, mitkä kirouksena painavat useiden ihmisten elämää.
Niille aikuisille taas, jotka läpi elämänsä ovat laahanneet mukanaan
epävarmuutta kuin sairautta, on vain yksi tie varmuuteen: pyrkiä ja
vetäytyä takaisin alueelle, jolla tuntee itsensä varmaksi, olipa se
sitten miten rajoitettu tahansa, ja sitten sieltä lähteä varovaisesti,
joka askelella varmistuen eteenpäin. Tuskinpa on hengenelämälle
terveellisempää ahdinkoa kuin kerrankin itseltään kysyä: mitä minä
todella voin, mihin olen täysin perehtynyt, missä ovat todelliset
kykyni, mikä on varsinainen kutsumukseni, mitä hallitsen? Kysyä näin ja
myöskin kunniallisesti vastata. Sillä vilpittömyys omaa itseään kohtaan
on sisäisen elämämme lujittumisen ensi edellytys.
Silloin pääsemme siihen, että perinpohjin elämme ja persoonallisesti
oivallamme kaiken, mikä joutuu lähettyvillemme, olivatpa ne vaikutelmia
tahi ilmiöitä, kokemuksia tahi tapahtumia. Sillä elämämme kykyisyys ja
tarmo, elämänryhtimme sisäinen ylemmyys ja asentomme varmuus,
toimintamme selvyys ja persoonallinen voima riippuvat elämystemme
hyvyydestä. Kuta syvemmin elämme, sitä kiinteämpään kasvavat juuret.
Kuta pintapuolisemmin vastaanotamme ja kuta valheellisemmin suhtaudumme
kaikkeen kohtaamaamme, sitä heikkojuurisemmiksi tulemme. Yhdentekevää,
mistä on kysymys -- elämänkokemuksistako vai taide-elämyksistä,
tieteelle omistautumisesta vai Kristuksen seuraamisesta. Aina riippuu
varmuus persoonallisen antautumisen voimasta ja sisäisen omaksumisen
perinpohjaisuudesta. Varmasti omistamme vain sen, mikä on muuttunut
elämämme elementiksi ja taustaksi.
Jos tämä on silmämääränämme, herkistyy makumme aivan itsestään
tuntemaan, mikä on kelvollista, samalla kuin meissä herää vaistomainen
vastenmielisyys kaikkea epäilyttävää, pintapuolista ja jäljiteltyä
kohtaan. Me emme enää teeskentele olevamme perehtyneitä sellaiseen,
mitä emme persoonallisesti tunne, vaan rajoittaudumme siihen, missä
tunnemme olevamme elementissämme. Mutta kuta esteettömämpään selvyyteen
ja vapaampaan itsenäisyyteen me näissä puitteissa pääsemme, sitä
paremmin kykenemme avartamaan henkisen valtiutemme rajoja, herruutemme
tästä kuitenkaan kärsimättä. Siten pääsemme kasvavaan, laajenevaan
varmuuteen, joka on persoonallista elämää elävän ihmisen itsenäisen ja
omintakeisen elämyksen, antautumisen ja säteilyn kypsyvä hedelmä.
* * * * *
Missä tunnemme itsemme epävarmoiksi? Ennen kaikkea itse elämässä. Joka
päivä nousee meille vaatimuksia. Jatkuvasti joudumme uusiin
tilanteisiin ja vaikeuksiin; meidän täytyy määrätä kantamme, tehdä
päätöksiä, arvioida askelemme. Ratkaisut eivät ole siirrettävissä: ken
tällöin tuntee olevansa epävarma eikä tiedä, mitä hänen tulisi tehdä,
hänen tilansa on todella huono. Hän on neuvoton, vapisee ratkaisua,
sillä hän jo pelkää tulevansa sitä jäljestäpäin katumaan. Ainoastaan
siitä on hän varma, että tuo ratkaisu joka tapauksessa on oleva
nurinkurinen. Hän vitkastelee, mutta tapahtumat käskevät pakottavasti:
toimi. Kuta käskevämmiksi ne käyvät, sitä suuremmaksi käy myös ahdinko.
Hän kysyy kaikkialta neuvoa ja hämmingillään vain lisää epävarmuuttaan.
Lopuksi hän antaa sattuman ratkaista tahi sitten puuttuu hän
mielettömänä asiain kulkuun. Hänestä sanotaan, että hän on menettänyt
järkensä ja sillä tarkoitetaan persoonallisuuden menettämistä: hän
sortuu epävarmuuteensa ja menettää oman itsensä.
Kuta varmistetumpaa, järjestetympää ja tasoitetumpaa elämä ulkonaisesti
on, kuta enemmän se kulkee perinnäistavan ja sovittelun merkeissä, kuta
enemmän se on ihmisistä, laitoksista ja olosuhteista riippuvaa, sitä
harvemmin tulee tuonlaatuinen persoonallinen luhistuminen kysymykseen
ja sitä vähemmän ihmiset tuntevat sisäistä epävarmuuttaan. Siksipä
joutuvatkin epävarmat ihmiset useimmiten väkisinkin riippuvaisiksi
muista ystävistään, sukulaisistaan, esimiehistään. He tuntevat itsensä
silloin juuri yhtä varmoiksi kuin olisivat olleet avuttomia, jos
olisivat joutuneet kokonaan oman itsensä varaan. Mutta kenen täytyy
oman itsensä käskemänä liikahtelevana itse ohjata elämäänsä, ketä
ei tämä sisäinen liikehtiminen jätä rauhaan tuollaisissa
riippuvaisuussuhteissa, hän kärsii peloittavasti tuntiessaan itsensä
epävarmaksi, varsinkin jos tuo epävarmuus kehittyy jatkuvaksi
elämänheikkoudeksi.
Mutta myöskin hänen elämänsä kärsii siitä. Sillä elämämme on elämysten
ja toimintojen, ulkopuolisten tapahtumien ja sisäisen persoonallisen
suhteemme toisiinsa soljumista ja yhteisvaikutusta. Niiden täytyy
soveltua toisiinsa kuin koneen hammasrattaiden. Niiden täytyy
herkeämättä seurata toisiaan. Jollei niin tapahdu, syntyy tuntuva
elämän häiriö: elämä seisahtuu ja keskeytyy, siinä syntyy viivytystä
ja tappiota. Epävarmuus ei kerta kaikkiaan ole muuta kuin
kykenemättömyyttä heti ja oikein vastata tapahtumiin. Siksi se onkin
tavaton elämän este: se purkaa elämän liitoksia ja katkaisee sen
yhtenäisyyden. Se keskeyttää elämän toiminnan. Jos nämä keskeytykset
kestävät kauan, laukeaa koko elämä.
Mistä johtuu tämä sisäinen epävarmuus? Ei tapahtumista eikä
olosuhteista, vaan ihmisistä itsestään. Elämykseen me eivät ole sen
alkusyynä, ne ainoastaan saattavat meidät siitä tietoisiksi. Epävarmuus
on sisäinen tila, jonka elämän vaatimukset synnyttävät ja joka
puolestaan saa ihmisen kykenemättömäksi tekemään noille vaatimuksille
oikeutta. Mutta jos epävarmuus on tila, joka on olemassa jo ennen sitä
paljastavia tapahtumia, on sen alkusyy löydettävissä ainoastaan ihmisen
tähänastisesta historiasta. Sillä synnynnäistä ei epävarmuus meissä
ole. Lapsen naivisuudelle on epävarmuuden tunne kokonaan vieras.
Se, joka tuntee itsensä epävarmaksi elämässä, on nurinkurisen
kasvatuksen vuoksi ihmisenä jäänyt kehityksessään takapajulle. Sillä
epävarmuus ilmenee vain kypsymättömyytenä ja kykenemättömyytenä elää,
Nuorisokehityksen päämääränä ja kasvatuksen tehtävänä on luoda elämän
täysi-ikäisyys. Ihminen kasvaa vanhempien ja kasvattajien vaalimana ja
johtamana, ja hänen täytyy kehittyä omavoimaiseen ja itsenäiseen
elämään. Missä tämä saavutetaan, siellä voivat kylläkin joskus
yllättävät tahi monimutkaiset tapahtumat saattaa pulaan, mutta
vaikeimpiinkin tehtäviin tartutaan rauhallisesti ja päättävästi.
Epävarmuutta ei tunneta. Mutta ken ei ole kehittynyt itsenäiseksi ja
elämänkypsäksi, hänen täytyy tuntea itsensä epävarmaksi heti kun on
joutunut oman itsensä varaan.
Kokemukset kypsyttävät nuoren ihmisen; hänen ottamansa askelet tekevät
hänet itsenäiseksi. Siksi on turmiollista, jos hänet huolenpidolla
hemmoitellaan pilalle ja kasvatetaan kuin ansarissa; jos hänen ei
anneta tehdä mitään oman arvostelunsa mukaan ja omilla käsivarsillaan,
vaan pidetään alituisessa riippuvaisuussuhteessa vanhempiin. Siten
suoranaisesti estetään häntä kypsymästä ja kehittymästä itsenäiseksi.
Tosin kehkeytyy täysi-ikäisyys ainoastaan kasvatuksellisen holhouksen,
itsenäisyys vain luonnetta muodostavan vaikutuksen alaisena, tosin
elämän valtakirja saavutetaan yksin kuuliaisuuden tietä. Mutta
ainoastaan siinä tapauksessa, että ihmisen kypsyyttä näin edistetään
eikä ehkäistä. Vanhempien määräävän vaikutuksen täytyy väistyä ja tehdä
tilaa luottamuksen kasvatusvoimalle sitä mukaa kuin itävä itsenäisyys
alkaa liikehtiä. Meidän täytyy edistää vaurastuvaa kypsymistä
ymmärtäväisesti syventymällä lapsen ominaiseen elämään sekä tehdä tilaa
itsekehkeämiselle, sen sijaan että pidämme persoonallista kehitystä
lamassa -- muuten luomme keinotekoisesti epävarmuuden. Mitkä ovatkaan
epävarmojen ihmisten perikuvat? Hemmotellut äidin pojat, jotka eivät
milloinkaan pääse vanhempiensa helmoista, sorretut kodintytöt, jotka
eivät tiedä elämästä mitään, ja aviopuolisot, joiden itsenäisyys on
avioliitossa saanut surmansa.
Onneksi useimmat nuoret ihmiset, kerran vapauduttuaan painavien
voimien siteistä, pian saavuttavat, mitä he eivät ennen ole
tarvinneet: he oppivat elämään. Mutta kehittyvätkö he elämässä
mestareiksi vai jäävätkö epävarmoiksi, kuten ainakin hutilukset,
riippuu siitä, miten perinpohjin he elävät. Jos ihminen ei voi nopeaan
vapautua epävarmuudestaan, on se seurauksena siitä tympeydestä ja
hajanaisuudesta, joka on hänen elämyksilleen ominaista, siitä
pintapuolisuudesta, johon hän tyytyy suhtautuessaan elämyksiinsä. Ken
ei kokonaan antaudu johonkin asiaan, kiinteästi siihen tartu, ken ei
tunkeudu asioiden ytimeen, ei pyri tinkimättä niistä selvyyteen eikä
toimi tarmokkaasti, hän ei milloinkaan tule täysin voittamaan
epävarmuuttaan. Sillä varmoiksi elämässä voimme tulla ainoastaan, jos
pystymme voittamaan elämän. Ja siihen pystymme painittuamme elämän
kanssa siksi kunnes olemme sen valtiaita. Ainoastaan sisäinen ylemmyys
on kiistämättömän varmuuden pohja elämässä. Niin kauan kuin olosuhteet
ja tapahtumat ovat yläpuolellamme, emme voi niitä katseellamme emmekä
henkisesti hallita. Sillä mistä saisimmekaan varman ryhdin, jos emme
kerran ole selvillä asioista emmekä niitä hallitse.
Siksi tarttukaa lujin ottein elämään älkääkä antako sen valloittaa
itseänne; oppikaa elämään perinpohjin, niin varmuus tulee aivan
itsestään. Ihminen on taistelija: ei vielä milloinkaan ole kukaan ollut
seppä syntyessään. Ei haittaa, vaikka aluksi paljonkin epäonnistuu.
Vahingosta viisastumme ja kokemuksista herää elämäntieto. Mikä
onnistuu, antaa meille uskallusta ja herättää itseluottamusta. Sikäli
taas kuin rohkeus ja tarmo kasvaa, häviää epävarmuus.
Mutta on olemassa toinenkin epävarmuuden syy. Se on löydettävissä
meidän oman olemuksemme epäjärjestyksestä. Jos emme ole herroja
talossamme, vaan kaikenlaiset tarkistamattomat vaikutelmat siellä
saavat elämöidä, tulemme aina olemaan epävarmoja siitä, mitä meidän
pitäisi tehdä, sillä emme tiedä, ketä ja mitä meidän pitäisi seurata.
Tällaisia vaikutelmia ovat vakaumukset ja periaatteet, joita on meille
tyrkytetty ja joihin meitä on totutettu tahi jotka ilmasta lentäen ovat
meihin pesiytyneet ilman että olemme niitä perinpohjin itsellemme
selvittäneet tahi omiksemme sulattaneet. Nuo vaikutelmat ovat
vieraina sisäiseen olemukseemme tunkeutuneet, ja me siedämme niitä
valheellisuudessamme ja sallimme heikkoudessamme niiden saavuttaa
vallan. Nämä vieraat voimat voivat olla uskonnonoppeja, joita me
hartaudella kunnioitamme, kodeistamme perimiämme moralisääntöjä ja
ennakkoluuloja, sovinnaisia käsityksiä tahi elämäntapoja, joihin olemme
tottuneet tahi filosofisia iskusanoja, jotka ovat meihin iskeytyneet.
Epävarmuus johtuu tällöin siitä ristiriidasta, mikä on olemassa
oman itsemme sisäisimpien tarkoitusten ja noiden meitä hallitsevien,
parantumattomasti kunnioittamiemme valtojen viittausten välillä.
Jos eivät nämä vieraat vaikutukset ole tyystin kuolettaneet meidän
omaa persoonallista tuntemiskykyämme eivätkä vielä hämmentäneet
sen alkuperäisyyttä, tulemme suhtautumisissamme aina tuntemaan
itsemme epävarmoiksi, sillä sisäisimmän olemuksemme viittauksista
pitäisi meidän arvostella ja toimia toisin kuin meitä hallitsevat
persoonattomat vallat käskevät. Periaatteittemme sanelema toimintatapa
joutuu ristiriitaan tunteemme kanssa. Sovinnaisuus vihaa sitä, mitä
pidämme oikeana, totena ja säädyllisenä. Perinnäinen näyttää meistä
nurinkuriselta. Uskonnolliset vaikuttimemme herättävät meissä pahan
omantunnon siksi, että huomaamme ne epätosiksi tahi ankarassa mielessä
epäsiveellisiksi.
Tämä epävarmuus on varsin laajalti levinnyttä. On kovin helposti
sanottu, että meidän tulee aina toimia sisäisimmän tunteemme mukaan.
Mutta miten se voi olla mahdollista, jos meidän oma itsemme tahdon ja
vakaumuksen voimalla on ahdistettu esimerkiksi moralin valtiuteen ja se
uskoo, että sen täytyy kieltää itsensä, tahi sovinnaisuuden orjaksi ja
se uskoo olevansa pakotettu toisten tähden ottamaan huomioon
valheellisia tahi barbarisia tapoja, tahi sitten uskonnon valtaan ja se
pitää järjen uhria uskonnollisena tekona! Kokemukseni mukaan voittaa
sovinnaisuus melkein aina, vieläpä persoonallisesti varsin väkevissäkin
ihmisissä -- niin ankarasti kuin sitä tuomitaankin -- sen vuoksi, että
sovinnaisuus sittenkin saa osakseen enemmän tunnustusta kuin moitetta.
Mutta meidän ei pidä uskoa, että kuitenkaan hiukkaakaan voittaisimme
epävarmuuttamme tarkoituksellisesti luopumalla paremmasta tiedosta,
paremmasta varmuudesta. Sillä kussakin yksityistapauksessa nousee
meidän oma itsemme kuitenkin yhä uudestaan kapinaan, ja me tunnemme
senvuoksi olevamme varmoja, kunnes olemme uudestaan alistuneet ja
häpeämme itseämme.
Lukuunottamatta elämässämme tuntuvia huonoja seurauksia vaikuttaa
epävarmuus vielä aivan erikoisen turmiollisesti meidän sisäiseen
olemukseemme. Se vie meidät siveellisesti mukanaan. Uskottomuus omaa
itseään kohtaan, johon epävarmuus juuri pohjautuu, on häpeällistä ja
alhaista. Jokainen, joka toimii vastoin parempaa tuntoaan, tuntee
tämän. Siksipä täytyy ihmisen, jota temmataan sinne tänne,
siveellisesti madaltua ja lopuksi alati luopua omasta itsestään.
Ensiksikin täytyy hänen halveksia itseään ja toiseksi ei voi olla
puhettakaan mistään sisäisestä eteenpäinkulkemisesta. Hän on orja, joka
joka askelella tempoo orjankahleitaan, mutta aina jää vangiksi. Hän ei
milloinkaan kirvoitu vapaaksi ja itsenäiseksi, sillä hän jää ainaisesti
riippuvaksi vieraista vaikutuksista.
Jos siis tahdot tulla varmaksi, luo järjestys persoonalliseen piiriisi
äläkä siedä siellä mitään vieraita aineksia ja niiden persoonattomia
vaikutuksia. Saata oma itsesi voimaansa ja laukaise niiden valtojen
luomat jännitykset, joilla on ollut määräämisvalta sinuun
persoonattoman eleskelysi alkuajoista asti. Tämän auttamattoman ja
hedelmättömän askartelun kaikenlaisilla vakaumuksilla, periaatteilla,
totunnaisuuksilla, makuarvostelmilla, jotka eivät juurtaudu sinusta
eivätkä ole sinussa uudestisyntyneet, täytyy loppua. Mihin et voi
sisimpine tunteinesi puuttua, se on määräilevänä tekijänä karsittava
pois. Niin valautuu sisäiseen elämääsi kirkkautta, yhteyttä ja
luonnetta. Ja jos sitten kaikessa pysyt uskollisena itsellesi, ilmenee
kaikissa olemuksesi ilmauksissa täysin välitön varmuus.
* * * * *
Lopuksi tuntevat varsin useat itsensä epävarmoiksi niiden ihmisten
keskuudessa, joiden kanssa he joutuvat kosketuksiin. Tämä on ennen
kaikkea ujoudesta kasvavaa epävarmuutta, tämä kummallinen ihmiskammo,
jota potevat paljon useammat kuin tavallisesti luullaankaan. Se on
tuska, joka on katkeroittanut jo monta elämää, se on elämän vaikea
este. Sillä se tekee todella mahdottomaksi kaiken lähestymisen. Kenet
tämä epävarmuus on vallannut, hänet on tuomittu yksinäisyyteen. Jo
sellaisenaan on tämä pahaa, mutta hirvittäväksi käy se, jos ihmisten
luo vetävä kaipaus on yhtä väkevä kuin heistä vieroittava kammo.
Ujous on osaksi liikaherkkyyttä kaikissa persoonallisissa
kosketuksissa, osaksi avuttomuuden ja kömpelyyden tunnetta --
kumpainenkin yksinäisen nuoruuden vaikutusta tahi seurauksena
taipumuksesta kokonaan uppoutua omaan itseensä tahi sitten elämän
synnyttämää ymmälläoloa. Useinkaan ei ihminen lapsena eikä vielä
kasvavanakaan ollut yksinäinen, mutta jouduttuaan uusiin olosuhteisiin
ja uusiin piireihin hän tunsi itsensä sellaiseksi, ja samalla hän oli
myöskin ujo, avuton, liian herkkä, epävarma. Tämän lisäksi tuli vielä
epäluuloisuus uuden ympäristön ihmisiä kohtaan ja itseluottamuksen
puute, mikä on aina arkailevan olemuksen elättävä juuri. Näin syntyy
vangittu, sidottu ihminen, joka punastuu ja hämmentyy, kun häntä vain
puhutteleekin -- tyhmänrohkean nousukkaan vastakohta, joka puolestaan
saattaa jokaisen hienotunteisen ihmisen hämilleen.
Tätä arkuutta on vaikea parantaa, sillä se on tunteen asia, jota ei
voida nuhteilla eikä perustelmilla korjata. Vain toiset tunteet voivat
sen voittaa. Mutta näitä voimme me voimistaa, jos kerran pääsemme
niistä tietoisiksi.
Meidän täytyy nähdä ihmisen olemus hänen sisällään, emme saa pysähtyä
hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa, lahjoihinsa ja aikaansaannoksiinsa.
Luonnollisesti samoin omassa itsessäni mekin. Silloin näemme myöskin,
että kaikki ihmiset ovat pohjaltaan tasa-arvoisia. Eivät mitkään
ulkonaiset etevämmyydet voi enää meitä saattaa hämillemme, ja
korkeammalla asteella olevan persoonallisuuden meihin tarttuva
vetovoima voittaa itse arkuudenkin tuota persoonallisuutta kohtaan.
Sillä jos me näemme jossakin ihmisessä hänen totuuteensa ikävöivän
ominaisimman kaipauksen täyttyvän, ei tämä ihminen meitä järkytä, vaan
vapauttaa.
Tämän tosi itsetietoisuuden, joka antaa meille kaikessa ryhtiä ja
joka kirvoittaa meidät oman riittämättömyytemme häpeästä, täytyy
lähtemättömästi liittyä koko vaikutustamme hallitsevaan ylemmyyteen.
Vain se, joka ei tahdo näyttää enemmältä kuin mitä hän on, voi täysin
naivisti antautua. Ja vain ilmaustemme naivisuuteen pohjautuu
persoonallisen ryhtimme varmuus.
Mutta ei riitä, että itse antaudumme naivisti. Meidän täytyy siten
myöskin kaikki ihmiset oivaltaa. Jos kaikki etsitty on meille
vastenmielistä, ei meidän myöskään tarvitse muissa sellaista vainuta,
olivatpa he vielä miten etsittyjä tahansa. Kuta koruttomampia itse
olemme, sitä koskemattomampina kuljemme kaikkien seuraelämän
keinotekoisuuksien, pikkumaisuuksien ja vilpillisyyksien läpi. Ken on
epäluuloinen, hämmentää oman itsensä. Mutta joka uskoo ihmisiin, häntä
ei vaivaa eikä häiritse mikään.
Lopuksi täytyy arkamielisten oppia, ollessaan muiden seurassa,
irtautumaan, nousemaan itsestään. On kuin tahtoisin sanoa, että heidän
pitää oppia voittamaan arkuutensa, jota he eivät voi. Sitä en tarkoita,
vaan että heidän täytyy etsiä ihmisiä, joiden läheisyydessä heidän
sydämensä aivan itsestään avautuu ja joiden seurassa he vähääkään
aavistamatta pääsevät kohoutumaan itsestään. Jos tämä kerrankin
tapahtuu perinpohjin, siiloin on sidonnaisuuden lumous ikipäiviksi
revitty rikki. Samalla kuin he ovat tunteneet vapautumisensa, ovat he
myöskin saavuttaneet elämyksen omasta itsestään, jonka avulla heidän
itsetietoisuutensa herää, sekä keksineet itsestään itseilmaisun kyvyn.
Heidän tarvitsee sitä vain edelleen harjoittaa, ja arkuus ja epävarmuus
häviää yhä jäljettömämpiin.
Kokonaan toisenlaatuista on epävarmuus ihmisten seurassa, joiden
painostuksesta me kaikki lähinnä kärsimme, epävarmuus siitä, mitä
heissä on ja mitä he meistä ajattelevat, siitä, miten meidän pitäisi
heihin suhtautua, ymmärtävätkö he meitä ja toivovatko pääsevänsä
kanssamme kosketuksiin, miten etäällä meidän täytyy heistä pysyttäytyä
ja miten laajalti voimme heihin luottaa. Mitä tuskaa tuottaakaan
epätietoisuus, olemmeko jollekin vastenmielisiä vai päinvastoin,
tuntuvatko kysymyksemme tahdittomilta vai tervehditäänkö niitä
vapautuksen sanoina, rasitammeko vai onnellistutammeko me jotakin
ihmistä lähestymisellämme!
Tämän epävarmuuden juurena on epäselvyys ihmisistä ja suhteistamme
heihin. Jos me olisimme niistä selvillä, olisi käytöksemme varma. Ei
ole epäilystäkään siitä, että tämä epävarmuus tekee kaiken todellisen
yhteiselämän, persoonallisen elämän siirtymisen ja tarttumisen, voimien
vuorovaikutuksen ja ajatusten vaihdon mahdottomaksi. Lukuunottamatta
sitä, että tämä epävarmuuden tunne jo ennakolta lamauttaa kaiken
sielullisen liikkeen ihmisestä toiseen, mikä muodostuu korkeintaan
jonkinlaiseksi tahdotuksi, hidastelevaksi, avuttomaksi työntymiseksi,
on meidän kokonaan mahdotonta löytää toisiimme oikeata asennetta,
sopeutua ja syventyä toisiimme. Me loukkaannumme, raastamme itseämme,
puheemme kulkevat ohitse: ei mitään elimellistä elämän suhteitten ja
vuorovaikutuksen kudosta voi syntyä. Ei muodostu sitä kokonaan omaa
ja ainoalaatuista suhdetta, jollaiseen meidän tulisi jokaiseen
kohtaamaamme ihmiseen päästä, vaan me erehdymme ihmisistä, joudumme
epäsopuun, eristäydymme ja riistämme siten itseltämme sen elämänarvon,
jona heidän pitäisi meille olla. Tämä epävarmuus toisistamme on
todellakin kamalana kirouksena.
Siksipä on selvyyteen pääseminen ihmisistä meille elämänkysymys. Mutta
miten? Yksi tie on pyrkiä tuntemaan toisia, tehdä huomioita ja niistä
päätelmiä, tutkia ihmisen luonteenpiirteitä, kerätä hänen ilmauksiaan,
lähestyä häntä milloin toisin milloin taas toisin näkemään, miten hän
kulloinkin vastaa lähestymiseemme, kerätä koko ainehisto, tarkoin,
tyystin harkita se sekä sitten muodostaa ihmisestä kuva ja sen mukaan
sommitella oikea asenne häneen. Mutta tämä johtaa harhaan. Täten
saamme kylläkin selvän käsityksen hänestä ja määrätyn katsomuksen
suhteistamme, mutta käsitys ja katsomus eivät ratkaise. Me
kyllä vapaudumme epävarmuudestamme, mutta vaihdamme sen vain
nurinkurisuuteen. Ja vielä: vaikkapa meille onnistuisikin saavuttaa
ihmisestä oikeaan osuva käsitys, täytyisi meidän kuitenkin sen avulla
läpeensä esitellä koko suhtautumisemme ja sen jokainen yksityinen
ilmaus. Ja tämä ei taaskaan käy laatuun. Luonnollisestikin voidaan
miettiä jokaista ilmettä ja kultavaa'alla punnita jokaista sanaa. Mutta
tämänlaatuinen, teoreettisesti sommiteltu seurustelu ei tiedä mitään
väkevästi sykkivästä elämästä, vaikkapa kehittäisimme taitoamme
mestaruuteen saakka ja vaikkapa tämä erehtymätön tieto voitaisiin
muuttaa erehtymättömäksi suhtautumiseksi.
Meidän täytyy kulkea toista tietä: ei seikkaperäisen tiedon, vaan
välittömän tuntemisen tietä. Ihmisestä saamastamme elävästä
vaikutelmasta lähtien täytyy meidän täysin välittömästi oivaltaa hänet
sellaisena kuin me hänet elämyksessämme näemme. Heti kun alamme tuota
vaikutelmaa esitellä, pirstoamme ja kuoletamme sen. Mutta jos otamme
sen vastaan täydellisesti avoimin mielin ja antautuen, kuvastuu se
särkymättömänä tietoisuudessamme, ja sen ilmaisema persoonallinen
olemus koskettaa sieluamme. Silloin näemme ihmisen sellaisena kuin hän
on meille, joskaan emme sellaisena, kuin hän itsessään on. Me
syvennymme häneen hänen konkreettisessa suhteessaan meihin, kiitävän
hetken mielentilassaan ja persoonallisessa, meitä odottavassa
sielunvirityksessään. Silloin me joka tapauksessa olemme päässeet
siihen selvyyteen, jota kulloinkin kosketuksissamme ihmisen kanssa
tarvitsemme, ja tästä välittömästä selvyydestä kasvaa suhtautumisemme
vaistomainen varmuus.
Meidän tarvitsee vain kokonaan alkuperäisesti elää tämä välitön
tuntemus sielujen yhdistäjänä, silloin nousee nerokkaan varmana se
sisäisesti välttämätön elämänilmaus, joka täyttää silmänräpäyksen
vaatiman suhteen ja ratkaisee hetken tehtävän. Täten purkautuu
persoonallisesta kosketuksesta välitön vaikutus ihmisestä ihmiseen. Ja
tämä vaikutus kannattaa ihmisten suhteita ja sen täytyy määrätä ne, jos
niiden tarkoituksena on kehittyä todelliseksi elämänyhteydeksi. Silloin
ei ole enää epävarmuutta, vaan me tapaamme vaistomaisesti joka
silmänräpäys ainoan oikean asennon.
Aamu.
Persoonallisen elämän herätessä aukenee ihmiselle uuden olemisen aamu.
Väkevänä tunkee hänen lävitseen tunne siitä, että nyt vasta elämä
varsinaisesti alkaa. Kaikkialla aamutunnelmaa, jokainen hengenveto
kätkee kevätaavistuksia, siellä täällä näkyy uuden ajan aamun
kajastusta. Mitä onkaan tuo pursuava elämä ihmisessä! Kaikkialla
liikehtimistä hersyvää kehkeytymistä kohti. Ja kokonaan
itsensätuntemisen valloissa iskeytyy ihmiseen riemullisena ja
ihastuksen täyteisenä: miten suuriarvoista onkaan olla ihminen. Hänen
sisäisimmässään väräjöi aamun äänin: elämä on kaunis!
Vain arkana ja kainona tohtii ihminen aukaista oman itsensä ovea. Mutta
vaikkakin hän vielä varsin herkästi punastuu itseään, soi ja helisee
hänen sisässään kuin salainen nauru. Hänen täytyy riemuita oman itsensä
ilosta, sillä aavistus hänen olemuksensa, nyt hersyvänä puhkeavan
olemuksensa ytimen kätketystä ihanuudesta ja kauneudesta kulkee läpi
sielun ja väräjöi sen joka liikahtelussa. Mutta kuta syvemmin hän alkaa
ymmärtää itseään, sitä syvempi itsekunnioitus hänet täyttää ja suo
hänen nöyrästi hämmästyä omaa kätkettyä taivaanlahjaansa. Ihmisen
valtaa pyhä kunnioitus sitä kohtaan, mikä hänessä elää ja hengittää.
Hänen tarkoituksensa ikuisuus ja arvonsa äärettömyys avautuu hänen
sydämelleen kuin auringon kuulastama taivaansini. Hänen oman itsensä
salaisuus syventyy mittaamattomaksi, käsittämättömäksi, avartuu
rannattomiin kaukaisuuksiin.
Kun ihminen tulee syvällisen alkuperäisestä tietoiseksi itsestään,
tuntuu hänestä kuin olisi hän temmattu kokonaan uuteen maailmaan. Hänen
silmänsä, joiden sivuitse tähän asti kaikki on hämäränä kiitänyt, ovat
auenneet. Niin, oliko hän ennen sokea ja yön saartama vai onko hän nyt,
sokaistu? Hän silmäilee ympärilleen, katsoo ja katsoo, suuntaa yhä
uudestaan katseensa kiinteästi sinne tänne, itseensä ja kaikkeen, mikä
häntä ympäröi, mikä häntä kohtaa. Kaikki kuin ennenkin, mutta kuitenkin
aivan toisenlaista, kaikki uutta, niin ihmeellistä ja käsittämätöntä!
Mikä hänestä ennen tuntui tavalliselta ja huomiota herättämättömältä,
se on nyt yhdellä iskulla käynyt uskomattoman merkilliseksi ja
arvoitukselliseksi. Syvä hämmästys valtaa hänet. Kaikki muodot
näyttävät niin ihmeellisiltä, kaikki hänen havaitsemansa tapahtumat
niin käsittämättömiltä. Vuorten elävät harjanteet, joilla hän elää ja
liikkuu, vesipisarat, jotka kukassa helmeilevät tahi meressä
aaltoilevat, kuusenkäpy, johon hänen jalkansa sattuu, puun silmuilevat
kukat, nukkuva hiekkakenttä, jäykkä kallionlohkare, hänen oma
hengittävä olemuksensa, vaikeneva yö, auringon valovirta, madon
luikertelu, lintujen sävelkieli, pursuava elämä kaikkialla -- kuoleman
ilmiö: niin ahdistavan ihmeellistä! Jos ken silloin puhuu hänelle
luonnonlaista ja koettaa selittää kaikkea tätä ihmeellistä sen
järjestyksen ja varhaisemman olokannan mukaisesti, silloin varsinkin
hän pudistaa päätään: hän ei voi käsittää tuota olemista ja tulemista
sen äärettömässä moninaisuudessa. Jos hän vielä joutuu kaupunkeihin ja
näkee ihmisten ahertelun ja luomisen keskellä luomusten runsautta,
valtaa hänen sisäisen silmänsä elävän nykyisyyden kokonaisvaikutus tahi
sitten vain vähäpätöisimmän ihmisen kohtalo, hänen muistojensa läpi
soluu ihmiskunnan historia: miten omituista, miten sietämättömän
arvoituksellista, miten tuskallisen hämmästyttävää onkaan kaikki!
Onnellista, että ihminen yhä uudestaan tuntee vetäymystä omaan
itseensä, ikäänkuin hänessä olisi elämään puhjennut ylivoimainen
vetovoima, joka kiinteästi liittää hänet itseensä ja siinä pitää, joka
johtaa kaiken hänen näköpiiriinsä siirtyvän elävään suhteeseen juuri
häneen kuin keskipisteeseen, minkä suhteen avulla ihminen yrittää
hallita tuota kaikkea. Vain oman itsensä ihmeestä voi ihminen löytää
maailman ihmeen ratkaisun, niinkuin vain oman olennaisimman olemuksensa
salaisuuden syventämä silmä voi nähdä salaisuudentäyteiseen maailmaan.
Mutta mikä saa heränneen ihmisen tuntemaan ikuisen tarkoituksensa ja
äärettömän arvonsa, tuntemaan niin, että se ikäänkuin alkuperäisenä
varmuutena hänessä kirkastuu? Ikuinen elementtikö hänessä, hänen
olemisensa jumalallinen laatu, joka vaistomaisesti persoonallisen
elämän heräämisessä tulee tietoiseksi, vai kaiken läpitunkevan
ja kaikkea syleilevän Jumalan elämäliikunnotko, jotka löytävät
ihmisen syvässä itsensätuntemisessa herkän kielistön ja suovat sen
kosketuksiltaan väräjöidä siten julistaakseen ihmiselle hänen
jumal-ikuisuuttaan? Sitä en tiedä. Ja mitä on se salaperäisyyden
täyttämä, joka ihmistä kaikkialla kohtaa? Onko se ilmiöiden takaista
käsittämätöntä, jumalallista, jota unenpainamat silmämme eivät huomaa,
vai onko se vain meiltä peitetyn, meiltä suljetun maailman vastausta
vaistomaisesti ilmenevään palavaan pyrkimykseemme päästä kaiken
perille, kaipaukseemme syventyä olioiden olemukseen, kun olemme ensin
oivaltaneet oman itsemme. Kuka voikaan siihen vastata! Mutta kun tätä
arvoitusta mietin, näyttää minusta kuin olisi tuo herättävä voima
heränneeseen ihmissieluun tulvivaa jumalvaloa, joka kirkastaa ihmiselle
hänen oman olemisensa ja ympäröivän maailman ihmeellisen syvyyden. Ei
meidän pidä kuitenkaan luulla, että jokainen, joka on herännyt
persoonalliseen elämään, tulisi tästä selvästi tietoiseksi. Epäilenpä,
että niin jää käymättä juuri alkuperäisille, puhtaille luonteille,
jotka eivät heti harkinnallaan turmele välittömiä sisäisimpiä
elämyksiään eivätkä tahraa niitä vierailla ajatuksilla, vaan puhtaasti
ja vaalien antavat kaiken kehittyä ja selvetä. Yhtä hyvin kuin tuo
suuri hämmästys valtaa jokaisen, yhtä vähän tarvitsee jokaisen tulla
tietoiseksi siitä, että jumalallinen henkäys koskettaa ja kirkastaa
hänen silmiään. Ikuisen tunteminen itsessään ja kaikessa muussa ei vie
meitä Jumala-aavistuksia kauemmaksi, ja ehkäpä aavistuksenkin saa vain
se, joka Jumalasta jo jotain tietää. Tahi ehkä voimme me vasta
myöhemmiltä kukkuloilta katsoessamme taaksepäin iloisesti nähdä jo
todellisen elämämme ensi valaisuissa Jumalan astuneen omaan
omintakeiseen olemiseemme.
* * * * *
Sitävastoin tulee ihminen täydellisesti selville koko siitä
mullistuksesta tunteen ja tietoisuuden piirissä, minkä persoonallinen
herääminen synnyttää. On kuin yö vaihtuisi päiväksi. Kaikki unielämän
ahdistukset ja surut häviävät. Ja myöskin sellaisen elämän ilonpauhusta
ja onnenkuvitteluista ihminen vapautuu. Kirkkain silmin katsoo aamunilo
nuoreen päivään, riemuitsee sen nyt auenneesta olemassaolosta. Ihminen
hymyilee sille painajaiselle, jonka alla hän ehkä on voihkinut, niille
uneksituille tuskille, joiden lumoissa hän on nyyhkyttänyt. Hän ei enää
vähäisintäkään ymmärrä sitä, mikä hänelle ennen oli suruna ja
ahdistuksena. Hän tuntee olevansa vapaa kaikista yön kauhuista. Mutta
myöskin uneksimishalulle pudistaa hän päätään. Miten lapsellisia
mitättömyyksiä nuo unet olivatkaan, mitä valhearvojen ja onttojen
nautintojen petosta! Oman olemuksen tietoisuuden täyttämänä nostaa
ihminen päänsä korkealle yläpuolelle kaiken naurettavan joutavuuden,
jossa hän tähän asti ilon- ja tuskantäyteisenä on menehtynyt.
Tuntiessaan sen korkeimman hyvän, jota hän kantaa omassa itsessään,
tuntiessaan tarkoituksensa hän menettää halun ihanteisiin ja
hyvyyksiin, jotka tähän asti ovat muodostaneet hänen maailmansa.
Hänet on temmattu uuteen maailmaan, hänen maailmaansa, hänen minänsä
maailmaan. Aivan itsestään tapahtuu kaikkien arvojen uudelleen
arvioiminen: hänen tunteittensa ja toivomustensa painopiste siirtyy
kaikesta mahdollisesta vieraasta omaan omintakeiseen, ulkonaisesta
sisäiseen, näennäisestä ja tehdystä todelliseen ja väärentämättömään,
Maun ja vaistojen muuttuminen valtaa alaa, minkä vain siirtyminen
kokonaan toisen laatuiselle olokannalle voi selittää. Persoonallinen
elämä puhkeaa.
Raha ja sillä mitattavat hyvyydet laskevat huimaavasti arvossaan.
Niiden tarpeiden runsaus, jotka tähän asti ihmisen tyydytykseksi
löysivät ihmistietoisuudessa elimensä ja orjansa, luhistuu kokoon,
ja yli kaiken kohoaa heränneen ihmisen polttava kaipaus saada
omalaatuisena olla riippumaton ja vapaasti kasvaa. Hänellä ei
ole minkäänlaisia tarpeita varhaisempien pyrkimystensä piirissä,
mutta sitävastoin on hän täynnä toisenlaisia elämänvaatimuksia,
joiden kasvattavana juurena on hänen sisäisimmän olemisensa
itsesäilytysvaisto. Tämä valitsee hänen tarvitsemansa
olemassaolovälineet, tämä suuntaa tien, jota hänen kunnianhimonsa
kiitää. Hän tahtoo tulla joksikin _itsessään_. Vain tästä saa kaikki
muu, mitä hän on ja miksi hän tulee, merkityksensä. Vain tämä on hänen
pyrkimyksensä määrä. Kaikki se loisto, jota hän ennen jumaloi ja
laahasi jäljessään, sitä kumartaakseen, sille uhrautuakseen, himmentyy
hänen persoonallisuutensa ihanuuden rinnalla, johon hänen katseensa
rientää kuin ylhäiseen, kaukaiseen ihanteeseen. Hän ei tahdo enää
näytellä mitään osaa, hän tahtoo olla jotakin, tulla joksikin.
Eleskelevän joukon, mietiskelevien kummitusten ja muotiorjien
kaikenlainen liehakointi ja ilostelu käy hänelle piinalliseksi ja
epäilyttäväksi. Miten voikaan hän vielä kuulua noihin, miten voivatkaan
nuo vielä löytää hänestä iloa! Hänellä on melkein polttava halu tulla
suljetuksi noiden piiristä. Naamarinsa riisuneena irvistää nyt autiossa
tyhjyydessään koko se tuttavallisuus, johon hän on hajoittanut,
vuodattanut ja hukuttanut oman itsensä. Häntä etoo hänen oma itsensä
sellaisena kuin se vasta oli, häntä inhoittaa, että myi itsensä
mitättömästä ja valheesta. Hänen kunniansa ja velvollisuutensa on
huolellisesti vaalia itsessään puhjennutta persoonallisen elämän
lähdettä kaikelta hävitykseltä, tulipa se mistä tahansa. Kaikkea muuta
halliten tehostamalla omaa itseään ja tarkoitustaan ja siten tulemalla
siksi ja toteuttamalla sen, mitä on, vapautuu ihminen täysin
välinpitämättömäksi kaikesta sovinnaisesta sekä siitä, mitä muut
hänestä ajattelevat ja puhuvat. Riippumattomuus joukon arvostelusta
tulee hänelle tässä aamun suuressa raitistumisessa sisäisen vapautensa
velvollisuudeksi ja arvon mittaajaksi. Mutta tämä on vain yksityisilmiö
siinä heränneen ihmisen yleisessä huomiossa, että hänen suhteensa
kaikkeen ja kaikkiin muuttuvat persoonallisiksi; joko niillä on hänelle
auenneeseen tarkoitukseensa nähden merkitystä tahi sitten jäävät ne
aivan syrjään. Nämä eivät ole kuitenkaan tehtyjä päätelmiä ja
asetettuja vaatimuksia, vaan persoonallisen heräämisen luoman
elämäntilan selvittelyä. Silmälle, joka ensi kerran valveutuen katsoo
ympäröivään maailmaan ja valloittaa sen omakseen, kirkastuvat ilman
muuta sädehtivänä auenneen selkeän päivän kategoriset imperatiivit.
* * * * *
Nyt on noustava täyttämään nuo imperatiivit. Jokainen näistä uusista
tuntemuksista on kiihoittimena tekoon. Ja vain teossa ilmeneekin
persoonallinen elämä, ei maussa, ei tunteissa, ei katsomuksissa,
arvosteluissa eikä ihanteissa.
Mutta samalla havaitsemme sietämättömäksi riippuvaisuutemme
menneisyydestä, kaiken totutun jarruttavan vaikutuksen. Tähänastinen
vegeteeraava elämämme siihen pesiytyneine viettymyksineen, vaistoineen
ja totunnaisuuksineen on muodostunut sellaiseksi voimankokoomukseksi ja
niin määrääväksi tekijäksi, että herännyt minämme näyttää olevan aivan
voimaton sitä vastaan. Sillä tähän asti on jokainen liikkeemme ja
toimintamme ollut vain varhaisempien elämystemme ja vaikutteittemme
pelkkää kaikua tahi ainakin ylivoimaisesti niiden määräämä, kun taas
minämme on saanut tyytyä korkeintaan seurailevan harkitsijan osaan.
Mutta nyt täytyy minämme yhdellä iskulla itsenäisesti puuttua asiain
kulkuun, vapaasti ja riippumattomana ohjata elämänsä! Miten voikaan se
tapahtua!
Itsetietoisuuteen heränneelle ihmiselle on ehkä mahdollista
perinpohjaisella maltilla ja jännittämällä kaikki voimansa puolustautua
persoonattoman menneisyytensä vaikutusta vastaan. Mutta heti kun hänen
raitismielisyytensä hämmentyy, valveutuneisuutensa pettää ja tarmonsa
katkeaa, heti kun hän ei enää täydellisesti keskittyen hallitse
silmänräpäystä, on hän sortunut. Sitä edes huomaamatta elää hän taas
persoonattomasti, niin persoonallinen kuin hän mieleltään onkin, tahi
vaipuu hän kokonaan takaisin unielämän yövaelluksiinsa.
Mutta sekin, joka väkivaltaisesti, mistään huolimatta nousee, huomaa
miten suloinen uneliaisuus uudelleen, jäsenet lamauttaen, valtaa hänet,
niin ettei hän kykene varmoin askelin eikä suoraan kulkemaan tietään.
Vaappuen sinne tänne hän tähyilee tuskaisena, mihin voisi tarttua tahi
olisiko näkyvissä ketään, joka opettaisi häntä käymään. Hän vaipuu
todennäköisesti takaisin entiseen maailmaansa ja on kohta uneksiva
uinailun lumoissa. On monta, jotka hereille havahtuneina ovat
yrittäneet elää persoonallisesti. Alkuponnistusten vaivoissa ovat he
kuitenkin kadottaneet voimansa ja rohkeutensa ja luopuneet
pyrkimyksestään. Monet ovat huomaamattaan joutuneet uneliaisuuden
valtoihin, toiset alkaneet jälleen laahautua eteenpäin mykässä,
katkerassa resignatiossaan, eräät vihdoin ajatelleet yhtä rehellisesti
kuin päättävästikin: miten vaivalloista, tahdon takaisin rauhani,
tahdon nukkua ja uneksia.
Monet herättyään eivät kykene ottamaan ensi askeleitaankaan. He jäävät
makaamaan ja heidän silmänsä painuvat jälleen umpeen. Toiset eivät
aamun kirkkaudesta huolimatta jaksa nousta, teoilla luodakseen
persoonallisen elämän päivän. Mieluimmin he tirkistelevät puoliavoimien
silmäluomiensa alta valoisaan aamuun ja nauttivat siitä hienostelevan
herkuttelijan täydellisellä perinpohjaisuudella. Kaikki herättävät
mielenkiihdykkeet he vastaanottavat syvästi, kaikki siitä johtuvat
ilmaukset he painavat mieleensä. Maun, katsomusten, arvostelmien ja
periaatteiden alueella tapahtuvasta mullistuksesta he tulevat
vaikuttavasti ja syvästi tietoisiksi, mutta -- nousemaan he eivät
kykene. Velttoina tahi kykenemättöminä he katselevat vain kirkasta
päivää ja kehräävät itselleen persoonallisen elämän maailmankatsomusta.
Ja kun tulee kysymys elämästä, kuljeskelevat he lauman mukana vanhoja
uriaan ja toimivat mahdollisimman persoonattomasti. Nämä tällaiset
ihmiset ovat persoonallisen elämän teoreetikkoja ja haaveksijoita.
Mutta kuka tahtoo olla täysivoimainen ihminen, hänen täytyy _elää_
persoonallisesti, elää olemisensa joka silmänräpäyksenä, hänen täytyy
persoonallisen toiminnan herkeämättömillä vasaranlyönneillä takoa
onnensa, joka on yksin hänen tarkoituksensa täyttymyksessä; hänen
täytyy taistella itselleen herruus valtakunnassaan, joka on hän itse;
hänen täytyy suunnitellen jatkuvasti johtaa kehityksensä korkealle.
Vain se, joka astuu auringon täyttämään päivään, elää aamun.
* * * * *
Miten tämä on mahdollista? Miten voi herännyt persoonallinen elämä
vahvistua yksin määräävän kehkeytymisen ja väkevän elämän säteilyn
toimintavoimaksi? Siinä kysymys.
Ei missään tapauksessa itsestään, se selviää jo tähänastisesta
tarkastelusta. Sunnuntailapsetkaan, puhtaat sankariluonteet, jotka
säteilevinä urhoina nousevat, eivät pääse eteenpäin, jos he joutuvat
yksin oman itsensä varaan. Toiset tulevat aivan liian nopeaan
epävarmoiksi ja avuttomiksi, saaden kasvoilleen hämmentyneen ilmeen
kuin oudolle alueelle joutuneet lapset; toiset nerokkaassa
mielivaltaisuudessaan toimivat, kunnes uupuvat lohduttomaan
hajanaisuuteensa.
Persoonalliseen elämään herännyt ihminen tarvitsee apua, joka muuttaa
tahtomisen voimiseksi, joka pitää valveilla ja kirkastaa tietoisuutta,
joka opettaa käymään ja viittoaa tien, joka antaa ryhtiä ja suo tukea.
Mutta jo alkuasteesta saakka on persoonallinen elämä taitoa, jota on
opittava ja harjoitettava. Siksi tarvitsemme _kasvattajaa_.
Persoonattomasi päivästä päivään elelevistä ihmisistä, niistä monen
monista, jotka vegeteeraten iloitsevat »sivistyksestään»; täydellisistä
nykyajan ihmisistä tuntuu ärsyttävältä ja mielettömältä väite, että
täysikasvanut ihminen tarvitsee kasvattajaa. Mehän olemme jo jotain
oppineet, meillähän on asemamme ja kutsumuksemme, kuulumme kiistämättä
sivistyneihin ja »kasvatamme» itse lapsiamme! Mutta jokainen, joka on
herännyt, tuntee tarvitsevansa kasvattajaa. Hän huomaa, että hänen
elämänsä ilman kasvattajaa on hedelmätöntä. Siksipä se, että
ihmiskasvattajien tarve on viime vuosikymmeninä käynyt niin kuuluvaksi,
onkin epäilemättä persoonallisten vaistojen elävöitymisen ja
korkeampaan elämään pyrkimisen merkkinä. Kasvattaja Schopenhauer,
kasvattaja Rembrandt, Goethe, Nietzsche, Bismarck, kasvattaja Kristus
-- siinä etsivän, kasvattajaa ja kasvatusta kaipaavan nykyajan
luonteenomaisia tunnuksia.
Persoonallinen elämä on kehittymistä, kasvamista, puhkeamista, mutta ei
vegetatiivista, vaan tietoisen tarkoituksellista, persoonallista. Tämä
elämän nousu ei tapahdu itsestään, heräämistä seuraten, vaan kaiken
läpitunkevan, täysin tietoisen heränneen tahdon täytyy liikuttaa sitä
ylöspäin; ihmisen tulee aitotunteisena, selväkatseisena ja sitkeän
päättäväisenä muodostaa tämä elämänsä. Siihen tarvitaan, paitsi voimaa
ja mielenkirkkautta, myöskin elämänviisautta. Ja nämä ovat kykyjä,
jotka eivät putoa kenellekään pilvistä, vaan jotka täytyy itse hankkia.
Niin kauan kuin meillä ei niitä kykyjä ole tahi ole tarpeeksi,
tarvitsemme kasvattajaa, joka meitä auttaa ja avullaan korvaa
puutteemme. Se, joka ei ketään löydä, on vaarassa menehtyä aamun
vaikeuksissa. Näivettynyt, surkastunut persoonallinen elämä onkin
ajallemme luonteenomainen ilmiö.
Mutta vain persoonallisuudet voivat olla kasvattajina. Heitä eivät
korvaa ohjeet. Määräykset ja johtolauseet, joihin alistumme ja joiden
mukaan itseämme ohjaamme, eivät merkitse mitään, vaan meitä voivat
auttaa yksin elävät ihmiset, joiden vaikutuksen alaisena uusi
elämämme voimistuu, joiden kanssa voimme olla lämpöisessä
elämänvuorovaikutuksessa ja jotka kehityksemme jokaisena ajankohtana
neuvoin ja teoin voivat meitä auttaa ja edistää tervettä
kehittymistämme. Tässä on kuuliaiselle tie itsenäisyyteen ja syvästi
vastaanottavalle tie viisauteen.
Onnellinen, ken löytää kasvattajan, löytää täysivoimaisen ihmisen, joka
elää persoonallisen elämän vapaudessa ja väkevänä säteilee elämää, joka
rakkaudella, ymmärtämyksellä ja voimainsa ylitsevuotavuudella ymmärtää
vahvistaa, suojella, viljellä ja nostattaa herännyttä elämää, joka
ravitsee ja tukee jokaisen omalaatuisen ihmisen elimellistä puhkeamista
hänen omaperäisyytensä puitteissa, joka kasvattaa itsenäisiä
persoonallisuuksia, muovailematta jäljennöksiä omasta itsestään. Mutta
tällaiset kasvattajat ovat nykypäivinä aivan harvinaisia, ja useimmat,
joilla olisi halua ja rohkeutta päästä tällaisen kasvattajan kanssa
kosketuksiin, useimmat, jotka eivät pelkää mitään vaivoja, saavat
turhaan etsiä.
Siksipä olenkin osoittanut jokaisen, joka on etsinyt tietä uuteen
elämään, Kristuksen luo. Hän on enemmän kuin kasvattaja. Kasvattaja hän
on kuitenkin myöskin ja voi siksi jokaiselle tulla. Sillä hän auttaa
meitä, kun meidän alkuperäinen olemuksemme tuskaisesti kirvoittuu
siteistään. Hän havahduttaa meidän unen kahlehtiman minämme huutaessaan
sen elämään ja viittoo meille polun, jolla löydämme oman itsemme. Hänen
ohjaamanaan pääsemme selvyyteen sisäisen olemuksemme tuskantäyteisestä,
voimattomasta ja hedelmättömästä tilasta, hänen ohjaamanaan löydämme
myöskin sen punaisen langan, jota myöten voimme selviytyä hämärästä
sekasortoisuudestamme. Hänen syksynkypsissä sanoissaan ja puheissaan
tapaamme hämmästyttävästi valaistuina ihmisen luontaisen olemuksen ja
kehityksen tosiasiat ja lait, jotka juuri hän on löytänyt. Mutta niin
totta kuin Kristus lopulta onkin täysivoimaisen ihmisen korkeampaan
olemiseen johtava ainoa tie, niin totta on ihminen kuitenkin hädässä,
ellei löydä muuta kuin yksin hänet. Niille, jotka pitävät tätä
kerettiläisyytenä, muistutan vain Paavalin seurakunnilleen usein
kirjoittamia sanoja: Tulkaa minun ja Herran seuraajiksi. Me tarvitsemme
kasvattajanamme ihmisiä, joissa Kristuksen elämä on löytänyt muodon ja
jotka ovat hänen vaikutuksestaan tulleet persoonallisuuksiksi. Ja siksi
kunnes löydämme tällaisia ihmisiä tulemme heitä aina mitä
tuskallisimmin kaipaamaan. Sillä tuskinpa monikaan ilman heitä voi
kasvaa uuden elämän vapaaksi persoonallisuudeksi, niin suuri
mahdollisuus kuin siihen muuten olisikin.
Jos tilamme nykypäivänä on tällainen, ei kukaan toivottavasti horjune
valitessaan, katsooko hän Kristukseen vaiko Goetheen, Bismarckiin tahi
Nietzscheen. Sillä, niin paljon kuin kunnioitammekin näitä
persoonallisuuksia, he ovat olleet korkeintaan vain persoonallisen
pyrkimyksen ja nousevan ihmiskehityksen loistavia edustajia.
Jeesus on ainoalaatuinen, täysivoimainen ihminen, täydellinen
korkeammanasteisessa elämässään ja sellaisena meistä vielä etäällä.
Goethen merkitys on siinä, että hän on väsymättömästi tehostanut
yksilöllisyytensä kehkeytymistä, jossa hän tosin pitkän elämänsä vuoksi
pääsikin varsin kauas. Bismarckin merkitys on siinä, että hän yhä
uudestaan viittasi sankarillisen ihmisyytensä jumalallisille lähteille.
Nietzsche auttoi aikaamme väsymättömästi ampumalla kaipauksensa nuolen
todellisen ihmisolemisen uuteen maahan, tietämättä, edes selvästi
näkemättä sinne vievää tietä. Mutta Jeesus kantoi uutta elämää
itsessään ja osasi sitä myöskin muille antaa.
* * * * *
Parhainkaan kasvatus ei kuitenkaan voi mitään ilman kelvollista
ihmisainesta. Voidaan kyllä saavuttaa hyvinkin paljon, mutta ei mitään
järjestyksellistä, tervettä, voimakasta, itsenäistä. Tämä pitää
paikkansa yhtä hyvin ruumiin kuin hengenkin alalla. Kristuskin on usein
toistanut: Kellä on, hänelle annetaan, jotta hänellä olisi
yltäkylläisesti. Tämä ei kylläkään mahdu sovinnaisiin kristillisiin
teorioihin, mutta se on kovaa todellisuutta. Siksipä osoittamalla
kasvatuksen ja kasvattajan välttämättömyys poistetaan vain osaksi
heränneen persoonallisen elämän aamun vaikeuksia.
Kasvatuksen kohteina ovat heränneet ihmiset, heidän omalaatuinen
tietoinen minänsä, jossa heidän tarkoituksensa on elävänä auennut. He
kuuluvat kaikki niihin, joilla jotain on. Vain heitä voidaan kasvattaa,
muut täytyy ensin herättää. Mutta heille ei voi kukaan kasvattaja
antaa sitä, mikä on luovan itsemuodostuksen edellytys: voimaa pysyä
valveilla, hävittämätöntä elämän tarmoa. On totta, että jokaista
voidaan jatkuvasti kiihoittamalla -- esitelmillä, kirjoitelmilla,
kirjeillä, kehotuksilla, tehtävillä -- pitää hereillä, mutta tämä
pakotettu valveillaolo on hedelmätöntä. Sellainen ihminen tulee aina
olemaan kykenemätön persoonallisesti kasvamaan tahi antamaan mitään
persoonallista. Jatkuvasti vaikuttamalla ja lujatahtoisesti
käsittelemällä voidaan epäkelpoistakin ainesta parantaa ja muovailla,
mutta tulos on aina vain tekemällä tehtyä, ei luonnollista kasvamista.
Se jää ikipäiviksi taidetuotteeksi, olematta milloinkaan oman kasvunsa
alkuperäinen, itsenäinen, luova muodostus.
Jokaisessa heränneessä ihmisessä on tuota elämänvoimaa jossain määrin,
muuten hän ei olisikaan valveilla. Mutta vain ani harvoissa on sitä
niin paljon, että se riittäisi pitämään hänet valveilla, kenessäkään ei
ole sitä tarpeeksi tekemään jatkuvan kasvamisen mahdolliseksi. Ei
ainoakaan ihminen kätke sisäiseen olemukseensa tyhjentymätöntä
voimanlähdettä, niinkuin ei maailman kaikkeuskaan ole tyhjentymätön
lämmönantaja. Persoonalliseen elämäämme tarvittavan elämänvoiman täytyy
herkeämättömän vastaanottamisen avulla syntyä ja lisääntyä, niinkuin
kukan, jotta se voisi kasvaa, täytyy juurillaan imeä maasta
elämänmehua.
Mutta missä ovat elämänvoimiemme lähteet, missä persoonallisen
kasvamisemme hedelmällinen maa? Jumalassa, hänen luovassa, kaikkeuden
läpi virtaavassa voimassaan, hänen hengenenergiansa elämänliikunnoissa,
jotka väräjöiden kulkevat lävitsemme ja syleilevät meitä heti
kun olemme heränneet omasta itsestämme tietoisiksi. Näistä
tyhjentymättömän, alkuperäisen olemisen ja kaikkea kannattavan luovan
alkuvoiman kätketyistä syvyyksistä kumpuavat ikuisen elämämme lähteet,
jotka voivat täyttää ja ravita tietoiseksi heränneen iäisen olemisemme
ja toteuttaa meissä pakottavana kaipauksena elävän tarkoituksemme.
Noissa syvyyksissä on täysivoimaisen ihmisen korkeammanlaatuisen,
jumalsukuisen elämän lähde.
Jos käännymme Jumalaa kohti, pysymme valveilla, jos avaudumme hänelle,
kasvaa voimamme. Silloin alkavat persoonallisen elämän mahlat nousta,
me kasvamme ja kypsymme. Jumalallisen voiman alla tulemme oman itsemme
valtiaiksi, hänen henkensä valossa seestyy tietoisuutemme laajaksi,
läpitunkevaksi kirkkaudeksi, hänen energiansa täyttäminä pystymme
voimantäyteiseen itsemuodostukseen ja ylivoimaiseen säteilyyn. Kaikki
on kiinteässä suhteessa keskenään. Kuta enemmän jumalallinen pohja
meissä kasvaa, sitä kalliimpi on omaisuutemme, kuta täydellisemmin
olemuksemme kaikin säikein juurrumme Jumalaan, sitä kevätvoimaisempana
työntää elämänpuumme oksia ja lehtiä. Mikäli kasvamme syvyyttä, vain
sikäli kasvamme korkeutta.
Tämä Jumalan elämänvirta kulkee alati ympärillämme. Me tunnemme sen
kaikessa, mikä lähettyvillemme joutuu, sillä se soljuu kaikessa
elävässä ja olevassa: luonnossa ja historiassa, elämämme kaikissa
käänteissä ja liitoksissa, ihmisissä, joista se kumpuaa, ja ennen
kaikkea Kristuksessa, jossa tuo elämänvirta on löytänyt ihmiskunnalle
maailmanhistoriallisen lähdepaikan. Mutta vain se, joka elää ja
tuntee persoonallisesti, tuntee myöskin tämän virran elävöittävän
ja voimistavan aallonkosketuksen. Jollei meillä ole syvän
itsensätuntemisen luomaa ja herkistämää vastaanottavaisuutta, ei tuo
elämänvirta pääse meihin tunkeutumaan eikä voi meissä muodostua
korkeamman olemisen voimanantajaksi, ja jollei meillä ole kykyä ja
taipumusta vastaanottaa kaikki kohtaamamme jumalalliset herätteet,
kerätä ne ja siten täydentää itseämme, ei korkeamman elämän energia
tule kasvamaan meissä. Kuta enemmän koko olemisemme kaivaten ojentuu
Jumalaa kohti, virittyy hänelle, ja kuta paremmin se näin kelpaa
jumalallisen luomisvoiman elimeksi, sitä enemmän osallistumme hänen
elämästään ja sitä paremmiksi hänen ihanuutensa todistajiksi ja hänen
luovan elämänsä ilmaisuiksi tulemme omassa kehityksessämme.
Tämä Jumalaan pohjautuminen ei ole kuitenkaan vain tunteittemme
virittämä tunnelma, vaan se on oman itsemme jumalanmukainen
mielenlaatu, jumalanmukainen elämäntila: teon ja totuuden
persoonallista elämää. Se kirkastaa persoonallisessa kasvamisessamme
jumalallisen ja inhimillisen välillä vallitsevan molemminpuolisuuden ja
vuorovaikutuksen. Kuta enemmän avaudumme Jumalalle, sitä väkevämpänä
puhkeaa persoonallinen elämämme, ja kuta persoonallisemmin elämme, sitä
vastaanottavammiksi herkistymme jumalallisille vaikutuksille, mikä
taaskin ilmenee oman itsemme kehitysnousussa. Tähän molemminpuoliseen
nousuun kätkeytyy persoonallisen kasvamisen salaisuus.
Jos joku edellisen johdosta on saanut sen käsityksen, että »usko
Jumalaan» on tämän jumalallisten voimain kerääntymisen ehtona, niin on
se merkkinä siitä, ettei sitä ihmeellistä asiaintilaa, jota olen
koettanut selvitellä, ole oikein ymmärretty. Se on seuraus, ei
edellytys. Niinkuin Jumala suo aurinkonsa paistaa niin hyville kuin
pahoillekin, antaa sataa niin syntisille kuin vanhurskaillekin, samoin
koskettavat jumalalliset elämänvirrat kaikkia ihmisiä. Jokainen kuuluu
hänen luovan vaikutuksensa piiriin, uskoi hän Jumalaan tahi ei, olipa
hän ateisti, materialisti tahi spiritualisti. Ihmisen valveillaolo ja
elämänkaipaus vain määräävät, missä määrin nuo jumalvaikutukset hänessä
puhkeavat, kokonaan riippumatta siitä, onko ihmisellä ymmärtämystä
Jumalaa kohtaan vaiko ei. Ei jumalelämyksen syvyys riipu ymmärtämyksen
asteesta, vaan päinvastoin. Siksipä ei myöskään ateismi tee
Jumalasta-elämistä mahdottomaksi, vaan tämä elämä tekee lopulta itse
ateismin mahdottomaksi, niin pian kuin se on tullut ja sen on täytynyt
tulla määrätynvoimaisena meissä tietoiseksi. Kun minulle sanotaan:
»hyväksyn täydellisesti esityksenne ja päämääränne, mutta ateismini on
järkkymätön», vastaan rauhallisesti: »siitä ei ole ensinkään kysymys;
tarkatkaa persoonallista elämää ja pyrkikää toteuttamaan
tarkoitustanne: kaikki muu tulee aivan itsestään.»
Toiselta puolen eivät älyllistä tahi moralista tietä saavutetut
mielikuvat ja vakaumukset Jumalasta, vaikkapa mitä eloisin luottamus
häneen olisi ne henkevöinyt, ole vielä milloinkaan olleet jumalallisten
kosketusten herkkänä kielistönä, vaan on sellaisena aina ollut vain
sisäinen alkuperäisyys: vilpittömyys, todellinen tarkoituksensa
täyttymystä isoova sielun kaipaus. Näille päivän lapsille nousee
aurinko. Mutta kehen Jumalan elämänlähteestä kiitävät sateet sattuvat,
ketä ne elävöittävät, lämmittävät ja valaisevat, hän avautuu
täydellisesti Jumalalle: uskoo häneen, hänestä kokonaan elääkseen.
Tämä on persoonallisen elämän aamun auringonnousu.