Maurice Maeterlinck, hämärän mies, on tuonut meille hiljaisuuden. Hän
on löytänyt sen aikojen kätköistä, tuntenut sen omakseen ja elämässään
viljeltynä jättänyt sen perinnöksi meluavalle, levottomalle ja
hajanaiselle ajallemme.
Oletko istunut koskaan hämärän tuloa odotellen tuvassa, jossa
keskustelu vaikenee ja hiljaiset mietteet heräävät? Kirkas, äärittelevä
valo häipyy ja arkipäivän yksityisseikat sävelineen ja väreineen
alkavat peittyä hämärään. Hämärän häivät leviävät kaikkialle tupaan
rauhallisesti ja sovittavasti niinkuin lumihiutaleet talvella
putoilevat verkalleen peittäen metsän ikimittaiset puut. Kun haihtuu,
väistyy ja yksinkertaistuu ulkonainen, herää sisäinen ja alkaa
liikahdella vapaasti avartuneilla tiloillaan.
Tulee hetki, jolloin säpsähdät. On ikäänkuin näkösi terästyisi ja
näkisit kuinka tuvan seinustoilla istuvien kasvot alkavat värähdellä.
Näkökykysi on ikäänkuin saanut uuden sisäisen tehon. Silloin alkaa
hiljaisuus puhua. Se puhuu vilpittömästi, arkipäiväisen juhlallisesti
ja liihoitellen, mutta vaikuttavasti ja painokkaasti. Hämärästä alkavat
muodostua tunnelman piirteet ja muodot, hahmot kasvavat kasvamistaan
ympärillämme ja alkavat elää. Seinäkellon käynti ja ystävämme hengitys
saavat näkyväisen muodon, jolla tuntuu olevan jotakin arvoa.
Tällaisen hetken runoilija on Maeterlinck. Hän tuntee, että juuri tuona
hetkenä, jolloin arkipäivän yksinkertaisuus seestyy, sielu alkaa
laajentua ja koskettaa ympäristöään. Tuollaisen hetken suuruus
järkyttää häntä. Sen runous saattaa hänet tuntemaan elämässä
aavistamatonta onnea ja rikkautta.
Oletko koskaan istunut metsässä, jossa tulee hämärä? Oletko kunakin
vuodenaikana kuunnellut niitä askeleita, joilla hämärä lähestyy?
Syyskuun harmaa, vilvakastuulinen hämärä yllätti sinut lapsena
leikkiessäsi kyläntiellä. Muistat talven valkoisen hämärän, jolloin
metsätietä astelit kotiisi, aikaisen kevään kuulakan hämärän, jolloin
ilma soi kaikuilusta ja kesäyön leudon, vehmaan hämärän. Kaikki nuo
tunnet ja tiedät niiden laulut.
Viivähdä temppelin hämärässä ja oman huoneesi hämärässä, niin opit
tuntemaan hiljaisuuden, levon ja keskityksen kehdon. Kuinka paljon
todellista, väräjävää ja sykähtelevää eloa on hämärän tunnelmissa.
»Odottakaamme hiljaisuudessa», sanoo Maeterlinck, -- »ehkä saamme ennen
pitkää kuulla jumalien kuiskauksen.»
Emme kiitä sitä, joka silloin sytyttää lampun. On ihmisiä, jotka eivät
ymmärrä, miksi istumme hämärässä. He rientävät sytyttämään lampun ja
pyytelevät anteeksi, kun eivät ole ennen huomanneet sitä tehdä. On
ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi etsimme hiljaisuutta. He kulkevat
kintereillämme ja luulevat tekevänsä palveluksen särkiessään kovan
äänensä pauhinalla ympäriltämme hiljaisuuden. Itse he pelkäävät
hiljaisuutta samoin kuin mekin olemme joskus pelänneet -- ollessamme
kahden itsemme tai jonkun muun kanssa. Sillä hiljaisuuden esiripun
takana seisoo oikea itsemme ja odottaa joko kauhistuttavana tai
ystävänämme. Hiljaisuus on maaperä, josta tuomiot kasvavat ylitsemme ja
maaperä, jossa hyve versoo.
Kehityskaudella, jolloin emme jaksa kantaa sisäistä hiljaisuutta
mukanamme elämän melskeisiin, etsimme vahvistusta yksinäisestä
hiljaisuudesta. Sisäinen olemuksemme vapautuu vieraasta kuorestaan,
persoonallisuutemme pääsee itsenäisesti ja vapaasti liikkumaan ja
koskettamaan. Saamme hetkeksi levätä alkusyntyisessä ympäristössämme
totuttautuaksemme vähitellen kuolemankin hiljaisuuteen.
Maeterlinck opettaa meitä löytämään hiljaisuuden jokapäiväisestä
elämästä. Hän ottaa meitä kädestä ja unohtaa kaikki vastenmieliset
piirteemme. Sanallakaan hän ei tuomitse meitä voidakseen taivuttaa
meidät käsittämään ihmisolemuksen varjokuvia. Monet vikasi ovat monien
ansioittesi ituja, sanoo hän. Hän liikuttaa sydämensä kynttilää ja
näyttää meille ihmisten liikkeet hämärää valosta erottavalla kankaalla.
Voimme tuottavasti tutustua tämän belgialaisen erakon elämänkuviin. Ne
voivat tuntua yhtä läheisiltä kuin kirkkaassa järjen valossa nähdyt
elämykset. Ne voivat yhtä herkästi koskettaa elämämme ydintä kuin
järjen teräaseet ja toiminnan järkytykset.
Maurice Polidore Bernard Maeterlinck syntyi elokuun 29:ntenä 1862
Gentissä, kaupungissa, jolle lukuisat luostarit, ahtaat kadut, kanavat
ja tunnelmalliset vanhat rakennukset antavat keskiaikaisen leiman.
Maeterlinck sai ensimmäiset opinalkeensa ja kasvatuksensa jesuiittain
koulussa. Hänen runolliset taipumuksensa siellä sitävastoin ankarasti
tukahutettiin. Vanhempiensa tahdosta hän opiskeli lakitiedettä ja
asettui asianajajaksi kotikaupunkiinsa, mutta jätti tämän toimialan
käytyään Pariisissa, missä oli saanut voimakkaita kirjallista
herätteitä.
Hänen ensimmäinen kirjallinen yrityksensä, runokokoelma vuodelta 1889,
ei herättänyt sanottavaa huomiota. Mutta näytelmä »Prinsessa Maleine»,
jonka ensi painoksen kirjailija itse käsipainossa erään ystävänsä
kanssa valmisti 25 kappaleen suuruiseksi, saavuttaa kaikkien
tunnustuksen, ja Octave Mirbeau pitää nuorta kirjailijaa uutena
Shakespearena. Maeterlinckin ensimmäisiä teoksia onkin sanottu
»marmoriin hakatuiksi unelmiksi».
Tämä näytelmä määrittelee jo täydelleen Maeterlinckin tuotannon,
etenkin näytelmien, perussävyn: olemisen arvoitusta selittämään ja
ratkaisemaan on tuotu kuolema, olemisen salaperäisin ja tuskallisin
asia; se vaikuttaa, että sanoja on vähän ja nekin lausutaan ikäänkuin
sammaltaen ja hapuillen, jylhää taustaa vasten ovat liikkeet terävästi
erottuvat ja jäykät, mutta yksinkertaiset ja luonnolliset, niitä on
niukalti, ja ilmassa tuntuu olevan painostavaa tiivistystä ja
tuskallista jännitystä, sillä jotakin ihmeellistä odotetaan.
Maeterlinck ohentaa näin sanonnallaan sitä kudosta, jonka läpi me
näemme ihmisen sisäisen elämän jokapäiväiset liikahdukset ja niiden
perustunnelmat. Jokapäiväisten sanojen ja arkipäiväisten askareitten
alla on jotakin paljon tärkeämpää ja hyvin merkityksellistä: sielujen
salattua elämää hiljaisuudessa. Esiintyy yksinkertaisia, vähäpätöisiä
henkilöitä, kuten lapsia ja sokeita, vieläpä eläimiäkin, joille tämä
kätketty salaisuus selviää. Sokea näytelmässä »Sokeat» toisten sokeain
kaivatessa ja moittiessa tunnotonta johtajaansa, jota ei kuulu heidän
luokseen, kompastuu johonkin kylmään ja oivaltaen sen johtajan
ruumiiksi sanoo: »Yksi meistä lie kuollut.» Näytelmässä »Kutsumaton
vieras» (1890) samoin sokea isoisä aavistaa lampun sammumisen enteeksi,
kuulee kuoleman hiiviskelevän tuvan seinustoilla ja tuntee sen katsovan
ikkunasta, astuvan sisään ja istuutuvan hänen viereensä pöydän ääreen;
toisia kiusoittaa ukon levottomuus, sillä sairas makaa viereisessä
huoneessa; vihdoin ilmestyy sairaanhoitajatar kynnykselle ja tekemällä
ristinmerkin ilmoittaa, että sairas on kuollut.
Maeterlinckin muut näytelmät, »Sisällä», jossa kuolema myös kummittelee
ja elämä kulkee yhä suurten käsittämättömien ja kohtalokkaiden voimien
varjossa, »Seitsemän prinsessaa» (1891), »Pelleas ja Melisand» (1902),
»Maria Magdaleine» sekä viehättävät satunäytelmät »Joyzelle» (1903) ja
»Sininen lintu» (1908) ovat kaikki samaan henkeen kirjoitettuja, mutta
niissä on jo havaittavissa huomattavampaa kehitystä kirkastumista
kohti.
Erikoisasemassa on Maeterlinckin historiallinen näytelmä »Monna Vanna»
(19Ö2), koska hän näennäisesti poikkeaa siinä aikaisemmista
näytelmistään; siinä on kuohuvaa elämää ja liikettä näyttämöllä.
Vastapainona ja täydennyksenä epäselville, hajanaisille ja epäröiville
henkilöille esitetään tässä naisihanne, seestynyt sielu, jossa ei
ristiriitaisuuksien solmuja synny, joka osaa rinnastaa velvollisuutensa
molemmat puolet: sisäänpäin ja ulospäin.
Tätä näytelmää on esitetty kautta Euroopan. Kaikki arvostelijat eivät
sitä ymmärtäneet, eivät käsittäneet kirjailijan sisäistä kehitystä, kun
hän alkoi todellisuusmaailmasta etsiä jonkinlaista täydennystä. Rinnan
ulkonaisten muutosten kanssa kulki kirjailija näihin aikoihin
vapautusta ja valoisuutta kohti.
Hän asettuu v. 1896 asumaan Pariisiin, missä hänen vaiteliaisuutensa ja
keskiaikaiset haaveensa herättivät ensin kummastusta ja sitten
kunnioitusta hänen kirjailijatovereissaan. Maeterlinckin jäykkä,
taipumaton pyrkimys esti häntä muuttumasta Pariisissa pariisilaiseksi
perhoseksi. Suuri muutos tuli hänen elämäänsä vasta siiloin, kun hän
tutustui näyttelijätär Georgette Leblanciin josta tuli hänen vaimonsa,
ja joka esitti nimiosaa »Monna Vannassa».
Maeterlinckin olemuksessa ja tuotannossa on kaksi eri puolta, jotka
ovat melkein yhtä vastakkaisia kuin yö ja päivä. Mutta kenessäkään ne
eivät liene toisiaan täydentäneet niin ihmeellisesti kuin hänessä. Ja
siinä on hänen vahvuutensa, suuruutensa.
Maeterlinck vapautuu vähitellen kuoleman vallasta, kammo vaihtuu
voittoisaksi mietiskelyksi, joka johtaa hänen elämänsä valoisampiin
ilmapiireihin. Hänen synnyinkaupunkinsa Gentin pohjoismaiseen
mystillisyyteen pilkottaa yhä useampia todellisuudessa iloitsevan,
optimistisen elämän valoviiruja, joita etelä ja Pariisi edustavat. Ne
ovat kuin kimaltelevat suonet tummassa marmorissa.
Näköjään vastakkaiset maailmat ovat sovitettavissa elämän sulautumissa.
Lapsi, joka näkee ympärillään ihmeitä, uskoo, että se on todellista
elämää. Mystiikka on se tausta, jolta hohtaa useimpien ihmisten silmiin
kaikki se, mikä on hyvää ja valoisaa. Pilvistä, synkkää taivasta vasten
saavat ihmiskohtalot asetteellista ylevyyttä ja herättävät saman
tunnelman kuin harmaasta graniitista rakennettu kirkko, joka pilvistä
taustaa vasten seisoen alkaa hohtaa auringon säteissä. Useimmat ihmiset
elävät päivästä toiseen uskoen täydellä epäilemättömyydellä kaikkeen,
mikä pelkästään silmiä koskettaa ja kouraan tuntuu, ja vaikka
näkevätkin elämän salat, sanovat niitä todellisiksi, sillä he eivät
uskalla mitata sitä mystiikkaa, joka heitä joka taholla seuraa. He
pelkäävät hukkuvansa siihen. Vain sellaiset ihmiset, jotka
kevytmielisesti leikkivät tieteiden erittelyllä, uskaltavat tietoisesti
kieltää mystiikan.
Maeterlinck on onnellisesti sovittanut nämä kaksi maailmaa elämän
arkikysymyksissä. Näin hän on saanut ihmeellisyyttä sädehtiviin
sanoihinsa ja ajatuksiinsa _jotakin hyvin todellisuudentuntoista_.
Hänen kosketuksensa voi tuntua yhtä todelliselta kuin tavallisen,
sydämellisen ihmisen sanaton kädenpuristus. Samalla se on opettajan,
suurmiehen kosketus, joka saa meidät väräjämään ja välähdyttää
sieluumme totuuden säteitä.
Maeterlinck on nähnyt paljon ihmeellistä ja salaperäistä ympärillään,
hän on löytänyt sitä kaikkien aikojen kirjallisuudesta ja itsestään,
mutta siinä on hänen erikoisuutensa, että hän on havainnut sitä
jokapäiväisissäkin oloissa. Tämä _ihmeellisen_ ja _jokapäiväisen
yhteydellisyys_ on ensin ilmennyt hänelle hiljaisuudessa. Kehityksensä
alkuaikoina ei hän näyttämöllä saanut näitä vastakohtia esille muuten
kuin tuomalla kuoleman, tuskallisen odotuksen näyttämölle keskelle
arkiaskareita.
Mutta sitten löytyi järkyttäviä ihmeitä jo todellisentuntoisemmista,
valoisammista asioista, eheämmistä ihmisluonteista ja luonnosta, kuten
kukista ja mehiläisistä ja viimeksi on Maeterlinckissa näiden kahden
kehityskauden yhtymä saanut uuden muodon. Tutkimuksen kohteena on
hänellä nyt sielun salaperäinen todellisuus.
Maeterlinckin siirtymäkausille kuvaavia ovat hänen mieteteoksensa. Hän
käänsi ranskankielelle useita mietekirjailijoita, kirjoitti esipuheita
käännöksiinsä ja tutkielmia. Mystikot Jakob Böhme ja Swedenborg olivat
hänen mielikirjailijoitaan, samoin Plotinos, joka hänen sanojensa
mukaan »on koettanut inhimillisen ymmärryksen tietä eritellä sitä
jumalallista voimaa, joka vallitsee täällä». Carlylelta hän on saanut
paljon vaikutelmia, ja Emerson on hänen opettajansa. Vihdoin hän
perehtyi itämaiseen viisauteen ja Novalikseen, Flaamilaisella munkilla
Ruysbroekilla oli häneen suuri viehätysvoima. Tämä 14. vuosisadan
askeetti kirjoitti erakkoelämässään hämäriä, kaihoisia kirjoja sielun
yhtymisestä Jumalaan. Ruysbroekin tuotanto on kuin suurennuslasi, joka
on suunnattu pimeyteen ja hiljaisuuteen, kuvailee Maeterlinck. Olemme
ihmisajatuksen äärimmäisten rajojen kohdalla ja paljon yläpuolella
järjen napapiiriä, siellä on tavattoman kylmää ja kuitenkin on siellä
vain tulta ja valoa. Hänen ajatuksensa virtailevat kuin läpinäkyvät
jäätelit hiljaisuuden värittömällä merellä.
Tällaisten herätteiden ja sisäisten kokemusten tulos on v. 1895
ilmestynyt »Köyhäin aarteet» (La Trésor des humbles), mieteteos,
jonka kirjailija omisti tulevalle vaimolleen. Otsikko viittaa
raamatunlauseeseen »autuaita ovat hengessä vaivaiset», ja ensimmäinen
luku käsittelee hiljaisuutta alkaen sanoilla: »Silence and Secrecy!
huudahtaa Carlyle, niille pitäisi pystyttää alttari yleistä palvontaa
varten.» Jos meillä on jotakin todellista sanottavaa toisillemme, on
meidän vaiettava. Sielut koskettavat toisiaan parhaiten ilman aisteja.
Sisäisen näkemiskyvyn voima on elämässä tärkeintä. Vain jokapäiväisen
elämän hiljaisuudessa, jossa ei mitään tapahdu, voi oppia tuntemaan
vaiteliasta omaa »minäänsä» ja mahdollisuuksia syvällisempään,
kauniimpaan elämään. Kohtalo on sisässämme. Tällaisia mietelmiä
tapaamme tässä kaikkialla suurta ymmärtämystä saavuttaneessa teoksessa.
Kirjan muista luvuista mainittakoon »Sielun herääminen», »Naisista»,
»Ruysbroek ihmeellinen», »Emerson», »Novalis», »Arkielämän tragiikka»,
»Näkymätön hyvyys» sekä viehättävät »Syvä elämä» ja »Sisäinen kauneus»,
jotka ovat kokoelmaamme käännetyt.
Maeterlinckin seuraava mieteteos oli »Viisaus ja kohtalo» (1898), jota
kuvaavat kirjailijan omat sanat: »Emme kohtaa mysteeriota enää
pelokkaasti, vaan uskalluksella». Ilmenee uskalias onnenkaipuu. Jos
jotkut ihmiset uskoisivat että he omistavat onnen ja kaikki ovat
onnellisia, vaikuttaisi se terveellisesti ympäristöön ja kaikki
epäoleellinen raukeaisi olemattomiin. Ellemme tiedä mihin kuljemme,
voimme ainakin tiestämme iloita. Vuodelta 1902 on teos »Haudattu
temppeli», jossa runokuvin rakennetaan silta ihmisen sisäisen olemuksen
ja hänen kohtalonsa välille ja osoitetaan sielun voiman hallitsevan
etäisiä ja tulevia asioita. Maeterlinck tahtoo meille »pitää auki
suuria valtateitä, jotka johtavat kohtalon herruuteen -- onneen.»
Miettiessään ihmisten kesken ja ihmisen itsensä sisässä vallitsevaa
»oikeudenmukaisuuden mysteeriota» hän saa sille ulkokohtaisen
kiinnepisteen ulkopuolelta ihmiselämää. Tunnollisella asiallisuudella
ja tiedemiehen perusteellisuudella hän tutkii mehiläisvuoden tapahtumia
mehiläiskeossa ja kirjoittaa luonnontieteellismietelmällisen teoksensa
»Mehiläisten elämä» vuonna 1901. Samaan suuntaan kulkee hänen teoksensa
»Kukkien äly» v. 1907; siinä hän tutkii kukkien tuoksun kehkeytymistä
ja paljastaa taipumuksiaan lääkärialalle. Korkeimmille kuvitteluille
hän osaa antaa kouraantuntuvan muodon ja päinvastoin todellisuuden
tapahtumille aatteellisia selityksiä. Mainitsemista ansaitsee vielä
»Kaksoispuutarha», jossa kuvataan aitotuoreita elämyksiä kirjailijan
omasta kokemuspiiristä. Kirjailija kuvaa verrattomalla ymmärtämyksellä
pienen koiran elämäntapauksia ja kertoo automobiilin koneistosta niin
mieltäkiinnittävästi kuin olisi kysymys ihmisen omasta rakenteesta ja
siksi lukee sitä jännittynein mielin aivan kuin odottaisi jotakin
tapahtuvan.
Kirjallisista ansioistaan hän sai v. 1911 Nobelin palkinnon. Vuonna
1914 alkaneeseen maailmansotaan hän on ottanut osaa ja jatkanut sen
ohella kirjallista tuotantoaan. Tämän ajanjakson tuotteita ovat teokset
»Kuolema», »Sodan pirstaleet» ja »Tuntematon vieras», jossa kuvaillaan
ja eritellään ihmisen alatajun ihmeellisiä tapauksia; siis kysymyksiä
tieteen rajamailta.
Siinä piirteitä kirjailijan monikirjavasta tuotannosta.
Tiedustelemme levottomin mielin niiden henkilöiden yksityiselämää,
joiden teokset välittävät sieluumme totuuden välkkeitä ja jotka siksi
ovat tulleet meidän oppaiksemme ja mestareiksemme. Toivoisimme
näkevämme, että he todellisuudessa ovat sellaisia, jommoisiksi me
heidät heidän teostensa mukaan mielessämme kuvittelemme ja pelkäämme
löytävämme pettymyksiä tuottavia puutteita. Ne, jotka tuntevat
Maeterlinckin, saavat päinvastoin onnellisia yllätyksiä täydellisestä
sopusoinnusta, joka vallitsee hänen teostensa ja hänen elämänsä
välillä. Esipuheessaan erääseen Maeterlinckin valikoimateokseen on
kirjailijan vaimo huomauttanut Maeterlinckin yksityiselämän
sopusuhtaisuudesta. »Hän on parantanut heikkoutensa, kanavoinut
kykynsä, monistanut tarmonsa ja kouluttanut vaistonsa.» Menestys ei ole
lainkaan koskenut häneen; se on antanut vain sitä luottamusta, jota
hänellä ei alussa ollut. Hän ei tahdo näyttää ihmeellisemmältä kuin on,
vaan sanoo olevansa »talonpoika». Teoksillaan ansaitsemansa rikkaudet
hän on käyttänyt paetakseen ihmisten ilmoilta. Hän on näet ostanut
kesäasunnokseen ikivanhan luostarin.
Siellä hän viettää kesänsä hiljaisuudessa lähimpiensä kanssa
täydellisessä erakkolassa. Kirjoituspöytänsä hän järjestää milloin
mihinkin siimekseen. Hän istuu kirjoittaen luostarin komeroissa,
puutarhan luolassa tai kappelissa tai ulkoilmassa.
On olemassa jonkinlainen avain hänen ymmärtämiseensä. Vaikka hän on
aikansa yläpuolella, niin ettei hänen kirjoihinsa aika ole lyönyt
leimaansa, on hän kuitenkin samalla tavallinen ihminen. Sillä
kirjallisesta työstä herettyään hän käy katsomassa puutarhassa
kukkiaan, mehiläisiään ja puitaan, kastelee kukkia ja ryhtyy maatöihin
kuin tavallinen, vaatimattomasti puettu mökkiläinen. Lomahetkinä hän
harjoittaa mieliurheilujaan, sillä hän on karaistunut, voimakas miesten
mies. Hän ajaa automobiililla, soutaa kanootilla, ui, kalastaa, tekee
kävelyretkiä ja talvella luistelee. Tai hän poistuu sorvipenkin ääreen
ja valmistaa kaikenlaisia somia esineitä välttääkseen hyödytöntä ja
jokapäiväistä keskustelua. Niin viettää hän aikaista, tervettä ja
säännöllistä elämää. Ja tervehdyttävän työn ohessa hän mietiskelee ja
kypsyttää ajatuksia, jotka sitten empimättä kirjoittaa kirjaan.
Kuinka rikas onkaan hänen sisäinen elämänsä. Hänkään ei sanoillaan ole
saanut sanotuksi muuta kuin osan sisäisten näkemystensä ja
tuntemustensa helmeilystä. Nähdessään sisäisen moninaisuuden hän
päättelee sieluntuntijan aavistuksella:
»Ei ainoakaan liike, ajatus, synti, kyynel tai ainehiukkanen hankitusta
tietoisuudesta katoa maan uumeniin. Vähäpätöisinkin tekomme herättää
henkiin isämme, ei haudoista, missä he liikkumatta lepäävät, vaan
sisimmästä itsestämme, missä he alati elävät»
Runoilijan ja todellisuuden vaarinottajan voimakas vastakohtaisuus
antaa meille syvällisen opetuksen, joka tunkeutuu vastahakoisimmankin
korvaan. Siinä Maeterlinckin elämäntyön onnistumisen, menestyksen
salaisuus. Siitä on takeena kirjailijan elämänkatsomuksen teräksinen
vakavuus. Sillä samoin kuin Emersonkin on Maeterlinck kaikessa
toiminnassaan valhetta kammova ja rehellinen pyrkimyksessään eikä
pintapuolisen ihmisen tavoin pelkää näennäisiä epäjohdonmukaisuuksia,
sillä hän luottaa elämänpyrkimystensä vakavuuteen.
Maeterlinck on kulkeutunut tunneherkän salamyhkäisyytensä
äärimmäisyyteen ja sitten toipunut sen kirveltelystä. Kun tulee aika,
jolloin ihmiset virvoittavaa uudistusta janoten alkavat viljellä
keskityksen, sisäisyyden ja aatteellisuuden arvoja, on Maeterlinckilla
entistä enemmän sanottavaa. Hänen parhaat ajatuksensa saavat
kantavuutta, opitaan ymmärtämään hänen ihmettelevän mielensä
tunnelmallisia pysähdyksiä keskellä jokapäiväisen toiminnan vainioita.
»Hän on ilman valhetta osannut opastaa meitä autuuden tielle, ja ohjata
odottamaan ilman turhia toiveita», kirjoittaa hänen vaimonsa. »Hän on
osannut katsoessaan vain elämää antaa meille luottamusta siihen
paljastaessaan kauneuksia vähäisimmässäkin ja kurjimmassakin ilossa,
ylevyyttä alhaisimmassa. Kukkulalle hän on korottanut rakkauden ja
totuuden temppelin. Ei mikään ovi sulje pääsyä sinne eikä mikään
katoavainen jumaluus asu siellä.»
Mihin asti pääsee vielä Maeterlinck? Mitä vaiheita hänellä vielä on
edessään?
Kirjassaan »Viisaus ja kohtalo» kertoo Maeterlinck Dantesta. Dante
kysyy äkkiä itseltään, kun hän näkee, ettei hänen ympärillään enää
mikään liiku, onko hän paikoillaan vai lähestyykö hän yhä Jumalan
istuinta? Silloin katsahtaa hän Beatriceen ja kun tämä näyttää hänestä
kauniimmalta, tietää hän olevansa lähellä päämääräänsä. »Sillä siitä,
kuinka suureksi tiedonhalu, rakkaus, kunnioitus ja ihmettely kaikkeen
elämässä meitä ympäröivään on kasvanut, voi laskea ne askeleet, jotka
olemme ottaneet totuutta kohti.»
Syvä elämä.
On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä »kykenee
jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren
henkisen persoonallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä
itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä
todellisuutta, varmasti on juuri tämä.»
Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä
löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet.[46] Siinä on meidän
jaloin päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin
olemme erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi
mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin
tajunnut jonkin sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta
pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot
ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sentähden, että
heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme
aavistakaan.
Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen
elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on
ihmisen todellinen aineeton persoonallisuus alkuisin semmoisesta
hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja
ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja
sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin
vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään,
joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa
eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain
satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta tai ajatuksesta.
Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran
syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja
odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan
alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että »kaiken
parhaan ja pyhän alkulähde, maailman kaikkeudesta aina Jumalaan asti,
on kätkettynä kaukotahtisen yön tuolla puolen». Kolmas on ilossaan ja
onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas
on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut
myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita
juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei
sisälly edes ajatusta. »Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni», sanoo
jossain joku Shakespearen sankari, »mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin
omaa sieluani». Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli
maailmaan.
Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa
sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta
melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus
vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme
ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista
tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun
meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä
tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on
tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten
välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi,
pitääkö lastesi hukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi töin
tuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään,
että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa
näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten
välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi
edessä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan
tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran,
Altairin ja Berenicen-hiusten hienojen valoväikkeiden tuolla
puolen?[47] Jos olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä
suudelmassa voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa
onnettomuudessa? Tarvitaanko siis tuskan peitsen iskuja herättämään
niitä jumalallisia muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas
ei kaipaa sellaisia järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön
kädenliikettä, putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se
kiitää ohi, puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin
silmin ja sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä
vain hetken ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä
tarvitset myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.
Sillä mitä ovatkaan »viisaus», »hyve», »sankarillisuus», »elämän suuret
juhlahetket» -- mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia
hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä
ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin
ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei
kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos
painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää
antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että
taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä
onnellisia hetkiä, kun se aukeaa hiljaisuudessa; ja niin se aukenee
alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän
ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka
joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat
jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan
tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan
vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: »Jumala? Siinähän on
Jumala!»
Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua,
jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet
syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että
sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset,
yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan
kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita
suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle
olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt
semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö
ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset
eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan
odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle,
saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja
kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä
huojutellen: »Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut
sanaakaan.» He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni,
eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa.
Meidän jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei
ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää
siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä
kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.
Me kaikki elämme ylevyyden piirissä. Missäpä me muualla eläisimmekään!
Ei ole muuta elämisen paikkaa. Meiltä ei puutu taivaallisen elämisen
tilaisuutta, vaan meiltä puuttuu huomiokykyä ja harrasta keskittymistä,
pientä sielullista huumaa. Jos sinulla onkin vain pieni kammio, niin
etkö luule Jumalan olevan sielläkin, ja etkö luule siellä voivasi
viettää ylevyyden elämää? Jos valitat elämäsi yksinäisyyttä ja
tyhjyyttä, ettei sinua kukaan rakasta eikä sinulla ole ketään
rakastettavaa, niin luuletko, etteivät sanasi ole erehdyttäviä?
Luuletko, että yksinäisyys ollenkaan on mahdollista, että rakkaus on
jotain tiettävää tai nähtävää, ja että tapauksia punnitaan niinkuin
kulta- tai hopealunnaita? Eikö elävä ajatus -- saman tekevä onko se
korkea vai matala; kun se lähtee sinun sielustasi, on se sinulle suuri
-- eikö korkea pyrkimys taikka yleensä elämän juhlallinen hartaushetki
voi saapua pieneenkin kammioon? Ja vaikka sinä et rakasta eikä sinua
rakasteta, mutta sinä kumminkin väkevästi näet tuhanten seikkain
kauneuden, sielun suuruuden ja elämän sanomattoman totisuuden, niin
eikö se ole yhtä ihanaa kuin se, että sinä rakastaisit tai sinua
rakastettaisiin? Ja vaikkapa itse taivas olisi sinulta kätketty, niin
eikö sittenkin toteudu runoilijan sana, että »laaja tähtikatto kaikesta
huolimatta leviää sinun sielusi ylitse kuoleman muodossa»?... Kaikki
mitä meille tapahtuu, on jumalallisen suurta ja me olemme aina suuren
maailman keskipisteessä. Mutta meidän olisi totuttava elämään niinkuin
äsken syntynyt enkeli, niinkuin rakastava nainen tai niinkuin kuoleva
mies. Jos tietäisit kuolevasi tänä iltana, taikka vain iäksi
poistuvasi, niin katselisitko silloin esineitä ja asioita samalla
silmällä kuin tähän asti? Etkö rakastaisikin toisin kuin koskaan
ennen? Näkyväisten ilmiöitten hyvyys ja pahuusko sinun ympärilläsi
suurentuisi? Sielujen kauneutta ja rumuuttako sinä silloin osaisit
katsella? Eikö silloin kaikki, yksin pahuus ja kärsimyskin, muodostu
rakkaudeksi, jota suloisin kyynelkaste siunaa? Eikö jokainen
anteeksiannon tilaisuus hiukkasen lievennä eronhetken tai kuoleman
katkeruutta, kuten on sanonut muuan viisas mies. Ja kumminkin,
sellaisessa murheen tai kuoleman kirkkaudessakin, sopii kysyä: totuutta
vaiko erehdystä kohden ihminen ottaa ne viimeiset askeleet, jotka
hänelle on suotu?
Kumpaisillako on näkemisen taito, elävillä vaiko kuolevilla, ja
kumpaiset ovat oikeassa? Niitä onnellisia, jotka ovat niin ajatelleet,
niin puhuneet ja toimineet, että saavat hyväksymisen kuolevilta ja
suurten tuskien kirkastamilta! Se on suloisin palkinto viisaalle, jota
elämässä ei kukaan kuullut. Jos olet elänyt elämäsi hämärässä
kauneudessa, niin älä ole rauhaton. Korkeimman oikeuden hetki lyö aina
lopulta jokaisen ihmisen sydämessä, ja onnettomuus avaa semmoisetkin
silmät, jotka eivät ennen auenneet. Kuka tietää vaikka sinä juuri tällä
hetkellä kiitäisit yli kuolevan sielun, niinkuin jonkun semmoisen
varjo, joka jo on tuntenut totuuden. Ehkäpä juuri kuolinvuoteilla
punotaan todelliset ja kalleimmat voitonseppeleet viisaille,
sankareille, kaikille, jotka ovat osanneet arvokkaasti elää sielun
mukana sen korkeissa, puhtaissa ja hienoissa surutunnelmissa.
»Kuolema ei kaunista yksin meidän elotonta muotoamme», sanoo
Lavater,[48] »vaan pelkkä kuoleman ajatus antaa itse elämällekin
kauniimman muodon». Samoin kaunistaa meidän elämäämme jokainen ajatus,
joka on yhtä ääretön kuin kuolema. Mutta tässä kohden ei pidä erehtyä.
Jokaisella ihmisellä on jaloja ajatuksia, jotka leijuvat kuin suuret
valkoiset linnut hänen sielunsa yllä. Mutta! ne eivät riitä. Ne ovat
outoja lintuja, joita ensin hämmästytään ja sitten karkoitetaan ne pois
kärsimättömillä liikkeillä. Ne eivät ehdi meidän elämämme ulottuville.
Jotta meidän sielumme tulisi totiseksi ja syväksi niinkuin enkelien
sielu, niin siihen ei riita se, että meille silmänräpäyksessä vilahtaa
maailman kaikkeus kuoleman tai ikuisuuden varjosta, ilon valosta,
kauneuden ja rakkauden tulenliekeistä. Jokainen olento on elänyt
semmoisia hetkiä eivätkä ne ole muuta jälkeensä jättäneet kuin
pivollisen arvotonta tuhkaa. Ei riitä sattuma, sattumien on tultava
tavaksi. On opittava elämään totunnaisesti kauneudessa ja
arvokkuudessa, Alhaisinkin olento erottaa elämästä sen jalon ja
kauniin, jota olisi noudatettava; mutta tuolla kauniilla ja jalolla ei
ole hänessä tarpeellista tehovoimaa. Juuri tuota näkymätöntä,
abstraktista voimaa meidän pitää jo etukäteen yrittää lisätä. Ja se
voima lisääntyy vain niille, jotka ovat saaneet tavakseen muita
useammin istahtaa niille huipuille, joilla elämä ulottuu sieluun asti
ja joilta näkyy, kuinka jokaiseen tekoon ja jokaiseen ajatukseen aina
liittyy jotain suurta ja kuolematonta. Katsele ihmisiä ja asioita
sisäisen silmäsi muodon ja halun mukaisesti, mutta älä koskaan unohda,
että se varjo, jonka ne ohi mennessään luovat kallioon tai seinään, on
vain kiitävä kuva valtavammasta varjosta, joka ylimaallisena
joutsensiipenä leviää jokaisen sielun yli, joka niiden sielua lähestyy.
Älä luule, että sellaiset ajatukset vain ovat tyhjiä koruja ja ettei
niillä olisi mitään vaikutusta niiden elämään, jotka niitä vastaan
ottavat. Elämän muodosteleminen ei ole läheskään niin tärkeätä kuin sen
havaitseminen, sillä elämä muodostuu kyllä itsestään siitä pitäin, kun
se on tullut nähdyksi. Nämä ajatukset, joista tässä puhun, muodostavat
sankaruuden salatun aarrekammion, ja sinä päivänä, jona elämä pakottaa
meidät avaamaan tuon aarrekammion, me hämmästymme, kun emme löydäkään
sieltä muita voimia kuin niitä, jotka meitä työntävät täydellistä
kauneutta kohden. Silloin ei tarvita muuta kuin että joku suuri
kuningas kuolee, kun me jo muistamme, »että maailma ei lopu
pihaveräjälle»; ja vähäpätöisinkin seikka riittää jalostamaan sielua
joka ilta.
Mutta vaikka sinulle sanotaan, että Jumala on suuri ja että sinä liikut
hänen kirkkaudessaan, niin ei se vielä saata sinua siihen kauneuden ja
hedelmällisen syvyyden elämään, jota sankarit elivät. Ehkä sinä aamuin
ja illoin muistutat mieleesi, kuinka näkymättömät kädet liehuvat sinun
pääsi yllä niinkuin tuhatpoimuinen vaippa, etkä kumminkaan koskaan
huomaa noitten kätten pienintäkään liikettä. On oltava tietoisesti
valveilla; ja on parempi valvoa turulla kuin nukkua temppelissä,
Kauneutta ja suuruutta on kaikissa asioissa, koskapa ei tarvita muuta
kuin jokin odottamaton tapaus, että me sitä niissä näkisimme. Useimmat
tietävät sen, mutta vaikka he tietävätkin, niin vasta kohtalon tai
kuoleman ruoskaniskut ajavat heitä kiertämään olemassaolon
ympärysmuuria ja siitä etsimään rakoja, joista voisivat nähdä Jumalan.
He kyllä tietävät, että matalan mökin halvoissa seinissä voi olla
rakoja, jotka antavat ikuisuuteen, ja etteivät pienimmätkään ruudut
vähennä taivaan äärettömyyksiltä yhtään piirreviivaa eikä tähteä. Mutta
ei riitä, että me omistamme totuuden, vaan totuuden on omistettava
meidät.
Ja kumminkin: me elämme maailmassa, missä pienimmätkin tapahtumat
vaivattomasti saavuttavat yhä puhtaamman ja korkeamman kauneuden. Ei
mikään yhtyminen käy niin helposti kuin taivaan ja maan. Ja jos olet
katsellut tähtiä, ennenkuin suutelet armastasi, niin ei suudelmasi ole
samanlainen kuin jos olisit katsellut vain huoneesi seiniä. Jos joskus
olet unohtunut seuraamaan valonsädettä, joka tunkeutuu elämän portin
rakosista, niin ole varma siitä, että sinä päivänä olet tehnyt yhtä
suuren teon, kuin jos olisit sitonut vihollisesi haavan, sillä tällöin
sinulla ei enää ollut vihollista.
Ihmisen täytyy vaaniskella Jumalaansa, sillä Jumala piileksii; mutta
hänen piilopaikkansa tuntuvat, niiden perille päästyä, niin herttaisen
yksinkertaisilta. Pienikin seikka sen jälkeen ilmaisee meille hänen
läsnäolonsa, ja meidän elämämme suuruuteen tarvitaan niin vähän. Niinpä
jotkut runoilijain säkeet silloin tällöin arkielämän pikkuaherruksissa
tuntuvat yht'äkkiä avaavan näköaloja äärettömyyksiin. Mitään
juhlallista sanaa ei ole sanottu, eikä luulisi, että mitään on esille
manattu; ja kumminkin: miksi viittelöivät meille vanhuksen kyynelten
takaa käsittämättömät kasvot, minkä vuoksi ympäröi lapsen hymyilyä yö
täynnä enkelien havinaa, ja minkä tähden me kuultuamme myöntävän tai
kieltävän kuiskauksen joltain sielulta, joka laulaen työskentelee
toisaalla, minkätähden me henkeä pitäen siinä sanoimme itseksemme:
»Tässä, tässä on Jumalan asunto, ja tuossa on taivaan esikartano?»
Se johtuu siitä, että nuo runoilijat ovat tarkanneet »päättymätöntä
varjoa» paremmin kuin me. Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan
kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna »niitä
valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään». Mutta se on
myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi
saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt
pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä.
Tämän ajatuksen on laskeuduttava meidän elämäämme ja siinä muututtava
sen perusolemukseksi. Ei tässä ole kysymys mistään surullisuudesta.
Pienet ilot, pienet hymyt ja suuret kyyneleet, kaikilla niillä on sama
ulottuvaisuus paikassa ja ajassa. Voit leikkiä elämässäsi yhtä
viattomana »kuin lapsi kuolinvuoteen ääressä», eikä itkeminen ole
mitään välttämätöntä. Toisen maailman portit aukenevat yhtä hyvin
hymyilylle kuin kyyneleelle. Sinä saat tulla ja mennä mielesi mukaan,
löydät ehkä etsittäväsi hämäristä, mutta älä koskaan unohda, että olet
porttien vaiheilla.
* * * * *
Poikettuani näin pitkille syrjäpoluille, palaan taas lähtökohtaani,
siihen, »että on hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä
kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei itse valitse,
muovailemaan suuren siveellisen persoonallisuuden, joka on pantu kokoon
tasan hänestä itsestään ja ihanteesta.» Mutta nyt on niin, että tuota
»suurta siveellistä persoonallisuutta» ei koskaan ole muovailtu muualla
kuin elämän syvyydessä; ja tarvittava ihannemäärä tulee vain jatkuvan
»jumaluuden ilmestymisen» toten. Jokainen ihminen voi hengessä
saavuttaa hyveellisen elämän huiput ja joka hetki saada tietoonsa,
kuinka on tehtävä, että tekisi niinkuin sankari tai pyhimys. Mutta tämä
ei ole tärkeintä. Meitä ympäröivän ilmapiirin on niin muututtava, että
se lopulta muistuttaa sitä ilmapiiriä, joka täyttää Swedenborgin[49]
kultakauden ihanan maan, jossa ilma ei päästä valhetta ulos suusta.
Silloin tulee hetki, jolloin pieninkin paha, minkä ihminen tahtoisi
tehdä, putoo hänen jalkoihinsa niinkuin lyijykuula pronssikiekolle, ja
jolloin meidän tietämättämme melkein kaikki vaihtuu kauneudeksi,
rakkaudeksi ja totuudeksi. Mutta tämä ilmapiiri ympäröi vain niitä,
jotka kyllin usein ovat huolehtineet elämänsä tuulettamisesta aukomalla
portteja toiseen elämään. Niiden porttien läheisyydessä ihminen näkee,
minkä näkee, niiden läheisyydessä ihminen rakastaa, minkä rakastaa.
Sillä lähimmäisen rakastaminen ei ole vain sitä, että kokonaan antautuu
hänelle, että palvelee, auttaa ja holhoo muita ihmisiä.
On hyvin mahdollista, että sinä keskellä suurinta armeliaisuuttasi et
ole hyvä, et kaunis etkä jalo, ja laupeudensisar, joka itse kuolee
tyfussairasta hoitaessaan, voi olla sielultaan alhainen, pieni, kurja.
Syvä lähimmäisenrakkaus on siinä, että rakastaa toisissa ihmisissä
sitä, mikä heissä on ikuista, sillä oikea tosi-lähimmäinen on se, joka
eniten lähenee Jumalaa, s.o. sitä mikä ihmisissä on puhdasta ja hyvää;
ja vain alati pysyttelemällä niitten porttien lähettyvillä, joista
äsken puhuin, voit sinä löytää sen, mikä sieluissa on jumalallista.
Silloin voit sinä suuren Jean Paulin[50] tavoin sanoa: »Kun tahdon
syvästi rakastaa jotakin kallista olentoa ja antaa hänelle kaikki
anteeksi, niin ei minun tarvitse muuta kuin hetkinen katsella häntä
hiljaisuudessa.» Täytyy oppia näkemään oppiakseen rakastamaan. Eräs
ystäväni sanoi minulle kerran: »Olin elänyt yli kaksikymmentä vuotta
sisareni parissa, ja _minä näin hänet_ ensi kerran vasta silloin, kun
meidän äitimme kuoli.» Siinäkin sai kuolema riuhtaista auki yhden
ikuisuuden portin, ennenkuin kaksi sielua näki toisensa alkuperäisen
valon pilkahduksessa. Onko meissä ainoatakaan, jonka ympärillä ei olisi
tuommoisia sisaria, joita emme ole nähneet?
Onneksi on niissäkin, jotka vähimmän näkevät, aina jotakin, joka
hiljaisuudessa toimii niinkuin he olisivat nähneet. Olla hyvä, ei ehkä
merkitsekään muuta kuin olla vähässä valossa sitä, mitä kaikki ovat
pimeässä. Epäilemättä juuri sen vuoksi ihmiselle on hyödyllistä pyrkiä
kohottamaan elämäänsä ja suuntaamaan kaipuunsa niille huipuille, joilla
hän saavuttaa mahdottomuuden tehdä pahaa. Senvuoksi hänelle on
hyödyllistä totuttaa silmänsä katselemaan tapauksia ja ihmisiä
jumalallisen ilmapiirin läpi. Mutta ei sekään ole välttämätöntä; ja
kuinka pieneltä näyttääkään erotus Jumalan silmään! Me elämme
semmoisessa maailmassa, missä totuus vallitsee asioitten syvyydessä, ja
jossa ei tarvitse selitellä totuutta, vaan valhetta. Jos veljesi onni
sinua surettaa, niin älä sillä halveksi itseäsi; sinun ei tarvitse
pitkältä etsiä, kun jo löydät itsestäsi semmoista, jota tuo onni ei
sureta. Ja vaikk'et etsisi ollenkaan, niin ei se mitään merkitse;
jotakin kumminkin on, jota se ei ole surettanut.
Niillä, jotka eivät mitään ajattele, on sama totuus kuin niillä, jotka
ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä
kaikki. »Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen
tekojen osuus suunnaton», sanoo Renan.[51] »Kaikkein alhaisinkin
ihminen on mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme
ja rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan.» Ja me
hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon
jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja
taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet
mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että
kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten
yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka
saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat
keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta
kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut
taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja,
kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te
nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden
tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun
suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset
kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen
hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat
tavallisille arkisisarilleen... Kuka ei olisi useamman kuin yhden
kerran elämän poluilla tavannut hylättyä sielua, jolla kumminkin vielä
oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta,
jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni
oli saanut valossa valita! Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan
lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on
tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät...
Sisäinen kauneus.
Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka
niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka
kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei
ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja
jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi
korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa
sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.
Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto.
Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa
kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi
piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti
niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin
luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa erotus. Tarkatkaa kaikkein
tavallisimpia ihmisiä silloin, kun jokin kauneuden pilkahdus osuu
heidän hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti
kun he huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimmäisenä huolenaan
olevan saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on
kumminkin yksin ollessaan useamman kuin yhden kerran elänyt sielunsa
mukaisesti. On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin
heistä on välttämättömyyden pakosta kuullut »säveliä, jotka saapuivat
Kirkkauden ja Kauhistuksen etäisestä maasta», ja on osannut monena
hiljaisena iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään
meri! Mutta kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden
hekumaa. Heidät valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä
enemmän heitä on, sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he
pelkäävät hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin
perin totta, että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta
tehnyt jonkin sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä
anteeksi esittäen puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä
alhaiselta tasolta, jolla heidän kokoontumisensa tapahtua. Mutta katso:
on sanottu jokin jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän
alkulähteet. Joku sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena
kuin se on rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön
tähtien alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai
hymyä. Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen
ihastus on jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä
vankeutensa syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut
kaltaisekseen. Ne elpyvät yht'äkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen
ilmapiiriinsä; ja jos sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä
kuulisit, siitä olen varma, kuinka niiden siivet havisevat suosiota
siinä ihanan kirkkauden maassa, jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko,
että jos sellainen sana sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut
rohkaistuisivat ja ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista
sanaa ei edes tarvitse uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja
se jättää sangen syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan
sanonut, on siitä lähin sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä
läsnäolo luo jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin
on tapahtunut jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä. Alhaisilla
asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt sielut
tietävät, että niillä on paikka minne paeta...
Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet
ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli... Muita
kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne
voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri senvuoksi
jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää
niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein
alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään
alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi
puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella
muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi
nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran
olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne,
jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä
syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö siiloin sen luo,
joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä? Tai menetkö sen luo,
joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa taikka vain puhdasta
pyrkimystä? Ehkä kuulut niihin, jotka hänen tekonsa hyväksyivätkin;
mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun ovellesi kolkuttaa,
käännyt sinä toisen puoleen, sen, joka on osannut nöyrtyä ja rakastaa.
Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut tuomionsa; ja se hiljainen
ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä taas
pinnalle, opastamaan sinua jonkun sisaren luo, joka on enemmän sinua
kuin koko sinun oma itsesi, sillä hän on ollut lähempänä kauneutta.
Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät
uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään --
riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan
mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain
ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen
edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja
alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi
kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä
kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta.
Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne
myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy »alkaa».
Miksi ei uskalleta ruveta siksi, joka »alkaa»? Kaikki toiset odottavat
meidän ympärillämme malttamattomina, niinkuin pienet lapset satulinnan
edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista,
mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat, että joku suuri tulisi
avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.
Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota
toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta
lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä
vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut
näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit
ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat,
etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he
ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään
ihmeellistä. He »ovat alkaneet». Kun he itse ovat ensin olleet
kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitävän kauneuden,
kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.
On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi
kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka
kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään _meidän
olemuksemme_ hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran:
»Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut
minuun jotain suurta.» Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen
salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi
ja se on, kun sitä on pakotettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa
rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi,
sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö
olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun
loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa
syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja senvuoksi
nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää
todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät
olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti
pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja
päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle, Jos tällä
hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita
ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä
iltana vain olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vain
olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita.
Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on
siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa
jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa
ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja
kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska
kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää
ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää
yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta
alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi
täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule, että se
lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä
mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin,
joka torjuu vastauksen luolaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa
kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei
mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä.
Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin
timantti, ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän,
ottaa sen ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja
ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi
siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain senvuoksi,
ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi
vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sentähden, että kuulut
laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö
sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne, jotka häntä
rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden
olemassaolon ehtona, että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa
ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää
ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein
olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä
päivänä: »En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai
yhtäkaikkista vastausta.» Ja minä huomasin, että tuolla olennolla,
jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta
kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin
sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka
pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti,
aktiivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin,
onko elämä kurjaa vai jumalallista?
Jos voisi päästä asioiden ytimeen, voisi hyvinkin tulla huomaamaan,
että muutamien kauniiden sielujen valta juuri pitääkin toisia hengissä.
Eikö juuri se käsitys, minkä itse kukin itselleen muodostaa muutamista
valituista olennoista, olekin ainoa elävä ja vaikuttava siveysoppi?
Mutta mikä on tuossa käsityksessä valitun ja valitsevan sielun osuus?
Eikö se kaikki sekoitu hyvin salaperäisellä tavalla, ja eikö tuo
ihanteellinen siveysoppi tunkeudu syvyyksiin, joita ei kauneimpienkaan
kirjojen siveysoppi koskaan jaksa saavuttaa? Siinä on vaikutusvalta,
joka ulottuu niin laajalle, että sen rajoja on vaikea määritellä, ja
voimanlähde, josta kaikki käymme monta kertaa päivässä janoamme
sammuttamassa. Eikö pettymys niiden olentojen suhteen, joita olet
pitänyt täydellisinä ja joita kauneuden valtakunnassa olet rakastanut,
eikö pettymys heidän suhteensa heti vähennä uskoasi käsitteiden
suuruuteen yleensä ja ihastustasi niihin?
Ja toisaalta uskon, ettei mikään maan päällä kaunista sielua niin
luonnollisesti ja niin huomiota herättämättä kuin tieto siitä, että
jossain lähistöllä on puhdas ja kaunis olento, jota sielu voi rakastaa
ilman sivuajatuksia. Kun sielu todella on lähestynyt semmoista olentoa,
lakkaa kauneus olemasta pelkkä kuollut esine, jota vain vieraille
joskus näytetään; se muuttuu äkkiä valtavaksi elinvoimaksi, jonka
vaikutus on niin luonnollinen, ettei sitä mikään voi vastustaa.
Sentähden sitä on ajateltava; ihminen ei ole yksin; hyvien on oltava
valveilla.
Puhuttuaan viidennen Enneadinsa VIII kirjassa »älyllisestä -- s.o.
jumalallisesta -- kauneudesta» lopettaa Plotinos seuraavasti: »Mitä
meihin tulee, olemme kauniita, kun pysymme itsellemme uskollisina ja
rumia, kun vajoomme omaa luontoamme alemmaksi. Olemme kauniita vielä,
kun tunnemme itsemme ja rumia, kun emme tunne itseämme.» Mutta tällöin
emme saa unohtaa, että olemme joutuneet korkeuksiin, joissa itsemme
tuntemattomuus ei ole ihan samaa kuin ettemme tiedä mitä meissä
tapahtuu, milloin olemme rakastuneita tai mustasukkaisia, kainoja tai
kateita, onnellisia tai onnettomia. Ellei siellä tunne itseään, ei myös
tunne sitä jumalallista, mitä ihmisissä tapahtuu. Olemme rumia, kun
etenemme niistä jumalista, jotka asuvat meissä, ja me kaunistumme
sikäli, kun opimme ne tuntemaan. Emme kuitenkaan löydä mitään
jumalallista toisissa, ennenkuin olemme heille osoittaneet jumalallisen
itsessämme. Yhden jumalista on annettava toisille merkki ja kaikki
jumalat vastaavat pienimpäänkin viittaukseen. Ei voi liian usein
todistaa, että tarvitaan vain aivan pienoinen rako, josta taivaallinen
kirkkaus tunkeutuu sieluun ja saa sen lähteet pulppuamaan. Kaikki
maljat ojentuvat tuntematonta lähdettä kohden, ja me olemme joutuneet
paikkaan, jossa on vain kauniita ajatuksia.
Jos voisi enkeliltä kysyä mitä meidän sielumme tekevät pimeydessä,
vastaisi se varmaankin, vuosikausia katseltuaan kauas ohi sen, mitä se
ihmisten silmissä näyttää tekevän: »Ne muuttavat kauneudeksi kaikki
pikkuseikat mitä niille annetaan.» Ihmissielu on todellakin harvinaisen
rohkea! Se tyytyy koko yön työskentelemään siinä pimeydessä, johon
useimmat meistä sen hylkäävät ja jossa sitä ei kukaan puhuttele. Siellä
se tekee voitavansa valittamatta, koettaen niistä kivistä, joita sinne
heitetään, löytää niissä ehkä piilevän ikuisen valon siemenen. Ja
kesken työtänsä se odottaa hetkeä, jolloin voisi näyttää vaivalla
kokoamansa aarteet siskolle, jota enin rakastaa tai joka sattumalta on
lähimpänä. Mutta on miljoonia elämäntapauksia, joissa ei mikään sisko
saavu luo ja joissa elämä on tehnyt sielun niin araksi, että se kulkee
tietänsä sanatonna ja saamatta kertaakaan koristautua yksinkertaisen
kruununsa vaatimattomilla helyillä.
Ja kaikesta huolimatta se näkymättömässä taivaassaan valvoo kaikkea. Se
varoittaa, rakastaa, ihailee, vetää puoleensa ja työntää luotaan.
Jokainen uusi tapaus saa sen nousemaan pinnalle odottamaan, että se
jälleen syöstäisiin alas, koska sitä pidetään vaivalloisena ja hupsuna.
Se harhailee kuin Kassandra Atridien pylvästöissä.[52] Siellä se
lakkaamatta lausuu sanoja, joiden totuuskin on vain pimeyttä ja joita
ei kukaan kuule. Jos kohotamme katseemme, odottaa se päivän sädettä
tai tähden tuiketta, muodostaakseen siitä ajatuksen tai ainakin
itsetiedottoman ja puhtaan pyrkimyksen. Ja elleivät silmämme mitään
kerro, osaa sielu muuttaa poloisen pettymyksensä joksikin sanoin
kuvaamattomaksi, jonka se kätkee kuolemaan saakka. Jos rakastamme, niin
se juopuu valosta suljetun oven takana, eikä odotellessaankaan kadota
yhtään hetkeä; ja valo, joka raoista tunkeutuu, tulee sille hyvyydeksi,
kauneudeksi tai totuudeksi. Mutta ellei porttia avata, (ja monessako
elämässä sitä avataan?), palaa sielu vankilaansa ja sen murheesta
muodostuu ehkä totuus, joka on kaikkia muita ylevämpi, sillä tämä on
käsittämättömien muutosten valtakunta; eikä sekään, mikä ei ole
syntynyt oven tällä puolella, joudu silti hukkaan, vaikkei se pääsekään
yhtymään tähän elämään...
Sanoin äsken, että sielu muuttaa kauneudeksi kaikki saamansa
pikkuseikat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä selvemmältä tuntuu,
ettei sillä suorastaan ole muuta olemisen oikeutustakaan ja että koko
sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin
kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti
muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaa häiritsisi sielumme uutteraa
askartelua? Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu
siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet,
joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta
muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi
huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle
tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja
surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vain jonkun
vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa
huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa
nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin
voimiin, jotain lähteensilmää »toisesta maailmasta», josta voit sen
ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et
ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan
toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi
hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden
altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten
matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.
»Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme», sanoo
Emerson, »joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta
muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme
syvimmästä taivaan korkeuteen.» Tämä on syvempi totuus kuin Emerson
ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä
jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.
Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen
toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka
ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä
ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin
suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat
hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa
takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi,
ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla
on kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä; onnettomammilla ja
köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi
hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla
jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole
vaikea päästä niiden joukkoon, »joiden silmät näkevät kukkien peittämän
maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin»,
ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin
näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme
kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden
suuri ihmeellinen pääjohde.
Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden
alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa.
Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää
näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden
raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes
anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään,
sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi
kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen
suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava
hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä
kohoamaan korkeuksiin, joilta he eivät voi pudota ja joilta ruma teko
putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin tahtoaankin
eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään
lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä
ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin
kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun
siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan
edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine
aarteineen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä
sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa
onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien
valossa. Kun siten rakastaa, ei erota toisistaan kauneutta, joka
muuttuu rakkaudeksi ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä tiedä,
missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa. Kun
siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat meidät
haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa samaa
sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin[53] _angelus unicus_
enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten rakastaa,
huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä
enkelissä, ja kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. --
Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta
todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan
loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja
kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä
kauniiksi kuin vapautettu sielu. »Ellet sen liikutuksen valtaamana,
minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää», sanoo näistä puhuessaan
Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt
lähimmäksi jumaluutta, »ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen
julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi
katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä
mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin
vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei
kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut
kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta
kauneudesta...»