Minun tekee mieleni jäähyväisiksi (minun iässäni ihmisten tapaaminen
aina merkitsee hyvästijättöä) lyhyesti lausua teille käsitykseni siitä,
kuinka ihmisten tulee elää, ett'ei elämämme olisi paha ja murheellinen,
jommoinen se nyt on useimmista ihmisistä, vaan Jumalan ja kaikkien
meidän toivomusten mukainen, nimittäin iloinen ja onnellinen, jommoisen
sen tuleekin olla.
On vain kysymys siitä, kuinka ihminen käsittää elämänsä. Jos käsittää
elämän niin, että tämä elämä sykkii minulla, Juholla, Pekalla ja
Marialla, vain ruumiissa ja että elämän koko tarkoitus on hankkia niin
viljalti kuin suinkin kaikenlaisia iloja, nautintoja ja menestystä
tälle omalle minälle, Juholle, Pekalle ja Marialle, niin muodostuu
elämä aina ja kaikille onnettomaksi ja katkeraksi.
Onnettomaksi ja katkeraksi tulee elämä sentähden, että kaikkea sitä,
mitä yksi ihminen mielii itselleen, mielivät kaikki muutkin. Ja kun
jokainen tahtoo itselleen kaikkea hyvää niin paljon kuin suinkin ja kun
tämä samainen hyvä on hyvää kaikista näistä ihmisistä, niin ei tätä
hyvää koskaan riitä kaikille. Ja sentähden, kun ihmiset elävät kukin
itseään varten, he eivät voi olla ottamatta toinen toiseltaan sekä
taistelematta ja vihoittelematta keskenään, mistä heidän elämänsä ei
tule onnelliseksi. Vaikkapa ihmiset aika ajoittain saavatkin mitä
haluavat, niin ei se koskaan tunnu riittävän heille, ja he koettavat
hankkia itselleen yhä enemmän ja enemmän ja sitäpaitsi he vielä
pelkäävät, että heiltä otetaan pois se, mitä he ovat saaneet hankituksi
ja kadehtivat niitä, jotka ovat saaneet sellaista, mitä heillä ei ole.
Jos siis ihmiset käsittävät elämän vain ruumiissa olevaksi, ei
sellaisten ihmisten elämä voi olla tulematta onnettomaksi. Sellainen se
onkin nyt kaikista näin ajattelevista ihmisistä. Mutta sellainen,
nimittäin onneton, elämä ei saisi olla. Elämä on annettu meille
onneksemme ja sellaiseksi me kaikki käsitämme elämän. Jotta nyt elämä
olisi sellainen, täytyy ihmisten oivaltaa, että tämä meidän nykyinen
elämämme ei toki perustu ruumiiseemme, vaan siihen henkeen, joka
ruumiissamme asuu, ja että onnemme ei vaadi, että olemme mieliksi sille
ja teemme sitä, mitä ruumis tahtoo, vaan mitä tämä sama henki tahtoo,
joka asuu meissä samoin kuin kaikissa muissakin ihmisissä. Tämä henki
se sitten halajaa itselleen, hengelle, onnea. Ja koska tämä henki on
sama kaikissa ihmisissä, tahtoo se myös onnea kaikille ihmisille. Onnen
toivominen kaikille ihmisille merkitsee ihmisten rakastamista. Eipä
kukaan eikä mikään saata estää rakastamasta ihmisiä ja kuta enemmän
ihminen rakastaa, sitä vapaammaksi ja riemukkaammaksi käy hänen
elämänsä.
On siis niin, ettei ihminen kaikista ponnistuksistaan huolimatta
koskaan kykene täysin noudattamaan ruumiin mieltä, sen tähden, ettei
aina voi hankkia kaikkea sitä, mitä ruumis tarvitsee, tai jos voisi sen
tehdä, niin täytyisi sitä varten taistella toisia vastaan. Sielun
tarpeet taas ihminen voi aina täyttää, sillä sielu tarvitsee vain
rakkautta eikä rakkauden takia tarvitse taistella ketään vastaan;
ihminen ei ainoastaan pääse taistelemasta toisia vastaan, vaan
päinvastoin, kuta enemmän rakastaa, sitä lähemmäksi tulee toisia
ihmisiä. Rakkautta näet ei voi mikään estää, ja kuta enemmän jokainen
ihminen rakastaa, sitä vapaammaksi ja iloisemmaksi hän itse tulee ja
tekee toisetkin vapaiksi ja iloisiksi.
Tämän nimittäin, rakkaat veljet, olen tahtonut sanoa teille
jäähyväisiksi, tämän, jota kaikki pyhät ja älykkäät ihmiset ja Kristus
sekä kaikki maailman viisaat ovat opettaneet teille, nimittäin että
elämämme onnettomuus johtuu meistä itsestämme, että se voima, joka
lähetti meidät elämään ja jota nimitämme Jumalaksi, ei lähettänyt meitä
kärsimään, vaan omistamaan juuri sitä onnea, jota me kaikki kaipaamme,
ja että emme tätä meille aiottua onnea saa suinkaan silloin, kun
käsitämme elämän toisin kuin pitäisi, emmekä tee tehtäväämme.
Nyt me syytämme sitä, että elämämme on huonosti järjestetty emmekä
ajattele, ettei elämämme ole huonosti järjestetty, vaan me emme tee
sitä, mitä pitäisi tehdä. Mutta se on aivan sama kuin jos juomari
sanoisi, että hänestä on tullut juoppo siksi, että on perustettu niin
paljon ravintoloita ja kapakoita, vaikka paljon ravintoloita ja
kapakoita on perustettu juuri siksi, että on paljon sellaisia
juomareita kuin hän.
Elämä on annettu ihmisille heidän onnekseen, kun he vain osaisivat
käyttää sitä niin kuin sitä tulisi käyttää. Kunpa eivät ihmiset eläisi
kadehtien toinen toistaan, vaan rakastaen, niin olisi elämä kaikista
herkeämätöntä onnekkuutta.
Nyt teroitetaan kaikilta tahoilta vain yhtä ainoata seikkaa: elämämme
on, sanotaan, paha ja onneton siksi, että se on huonosti järjestetty,
-- käykäämme ja muuttakaamme huono järjestys hyväksi, niin tulee
elämämme hyväksi.
Rakkaat veljet, älkää uskoko tätä, älkää uskoko sitä, että siitä tai
siitä järjestelystä elämänne voi tulla huonommaksi tai paremmaksi.
Puhumattakaan siitä, että kaikki parempaa elämänjärjestystä
suunnittelevat ihmiset ovat erimielisiä ja kiistelevät keskenään:
toiset ehdottavat toista järjestelyä pitäen sitä parempana ja toiset
taas sanovat sitä järjestelyä kaikkein huonoimmaksi ja että hyvä on
vain se, mitä he itse ehdottavat ja jotkut vielä tuomitsevat tämänkin
kelpaamattomaksi ja suosittelevat omaa ehdotustaan parhaimpana. Entä
vaikkapa keksittäisiinkin sellainen järjestely, joka yksimielisesti
tunnustettaisiin parhaaksi, niin mitähän olisi silloin tehtävä,
ennenkuin ihmiset rupeaisivat elämään tämän järjestelyn mukaan ja
kuinka tämä hyvä järjestely sitten olisi säilytettävissä, kun ihmiset
tahtovat elää huonosti ja ovat siihen tottuneet? Mutta siihen, että me
nyt tahdomme elää huonosti ja olemme sellaiseen elämäntapaan tottuneet,
meillä ei ole halua kajota, ja me elämme edelleen konnamaisesti sanoen,
että alamme elää hyvin vasta silloin, kun elämä järjestetään
paremmaksi. Mutta kuinka käy hyvän järjestelyn, kun ihmiset ovat
pahoja?
Vaikka löytyisikin jokin paras elämänjärjestely, täytyy siis ihmisten
tulla paremmiksi, ennenkuin sitä voidaan toteuttaa. Mutta teille
lupaillaan hyvää elämää vasta sen jälkeen kuin te nykyisen huonon
elämänne lisäksi olette vielä taistelleet ihmisiä vastaan ja tehneet
heille väkivaltaa, vieläpä tappaneetkin heitä saadaksenne toteutetuksi
tämän hyvän järjestelyn, s.o. teille lupaillaan hyvää elämää vasta
sitten, kun te itse olette tulleet pahemmiksi kuin nyt olette.
Älkää uskoko, älkää uskoko sitä, rakkaat veljet! On olemassa vain yksi
ainoa keino elämän parantamiseksi: ihmisten itsensä on tultava
paremmiksi. Ja kun ihmiset tulevat paremmiksi, järjestyy itsestään se
elämä, jonka tulee vallita hyvien ihmisten kesken.[45]
Ei teidän eikä muidenkaan ihmisten pelastus voi mitenkään perustua
synnilliseen ja väkivaltaiseen elämänjärjestelyyn, vaan oman sielunne
muodosteluun. Vain siten, tällä sielun muodostelulla, saavuttaa
jokainen ihminen sekä itselleen että toisille ihmisille suurimman onnen
ja parhaimmat elämänehdot, mitä ihmiset koskaan voivat toivoa. Tosi
onni, se jota jokainen ihmissydän etsii, ei ole varattu meille missään
väkivallan kannattamassa tulevaisuuden elämänjärjestelyssä, vaan
rakkauden nyt heti meille kaikille kaikkialla, jokaisella elämän,
vieläpä kuolemankin hetkellä tarjoamassa elämänjärjestelyssä.
Se onni on annettu meille ammoisista ajoista, mutta ihmiset eivät ole
ymmärtäneet sitä eivätkä ole ottaneet sitä vastaan. Nyt on koittanut se
aika, jolloin emme enää voi olla sitä omaksumatta -- emme voi olla
omaksumatta ensiksikin siksi, että elämämme mielettömyys ja sen
kärsimykset ovat johtaneet siihen, että tämä meidän elämämme alkaa
tuntua meistä sietämättömän tuskalliselta. Toiseksi siksi, että eteemme
avautumistaan avautuva Kristuksen todellinen oppi on käynyt nyt niin
selkeäksi, ettemme enää voi olla sitä tunnustamatta ja vastaanottamatta
löytääksemme pelastuksen. Pelastuksemme on vain sen varassa,
tunnustammeko, että todellinen elämämme ei ole ruumiissamme, vaan
meissä asuvassa Jumalan hengessä ja että sentähden kaikki ponnistukset
jotka aikaisemmin olemme panneet ruumiillisen elämämme, niin yksityisen
kuin yhteisen, parantamiseen, me voimme ja meidän täytyy suunnata tämän
ainoan ihmiselle tarpeellisen ja tärkeän seikan hyväksi, sen hyväksi
nimittäin, että jokainen itsessään kasvattaisi ja voimistuttaisi
rakkautta ei vain meitä rakastavia kohtaan, vaan Kristuksen sanojen
mukaan kaikkia ihmisiä kohtaan ja eritoten meille vieraita ja meitä
vihaavia ihmisiä kohtaan.
Elämämme on nyt tästä niin kaukana, että kaikkien ponnistusten
suuntaaminen monista maallisia asioita tarkoittavista huolista tähän
yhteen näkymättömään ja meille outoon asiaan -- rakkauteen kaikkia
ihmisiä kohtaan -- ensi silmäyksellä näyttää mahdottomalta.
Mutta se vain näyttää siltä: rakkaus kaikkia ihmisiä ja meitä vihaavia
kohtaan on paljon ominaisempaa ihmissielulle kuin taistelu lähimmäisiä
vastaan ja heidän vihaaminen. Muutos elämäntarkoituksen käsittämisessä
on meidän aikanamme täysin mahdollinen, mutta mikä on mahdotonta, se on
juuri sellainen kaikkien kaikkia vastaan katkeroituneen elämän
jatkaminen, jota me nyt elämme. Tämä muutos on siis mahdollinen ja se
yksin voikin kirvoittaa ihmiset niistä vaivoista, jotka heitä
rasittavat, ja siksi täytyy tämän muutoksen ennemmin tai myöhemmin
tapahtua.
Rakkaat veljet, miksi, mitä varten te kiusaatte itseänne? Muistakaa
toki, että teille on edeltäkäsin varattu mitä ihanin onni, ja ottakaa
se! Kaikki on teissä itsessänne! Se on niin helppoa, niin
yksinkertaista ja niin iloista.
Mutta kärsivät, köyhät ja sorretut ihmiset sanovat ehkä: »Niin, se
lienee hyvä rikkaille ja vallanpitäjille; helppo on rikkaitten ja
vallanpitäjien rakastaa vihollisiaan, kun nämä viholliset ovat heidän
vallassaan. Mutta se on vaikeaa meille, kärsiville ja sorretuille.»
Mutta se ei ole totta. Rakkaat veljet, elämänkäsityksen muuttaminen on
yhtä tarpeellinen vallanpitäjille ja rikkaille kuin vallanalaisille ja
köyhille. Ja vallanalaisille ja köyhille se on helpompaa kuin
rikkaille. Vallanalaisten ja köyhien tarvitsee vain asemaansa
muuttamatta olla tekemättä rakkauden vastaisia tekoja ja myöskin olla
ottamatta osaa näihin tekoihin mikäli ne ovat väkivallan töitä, niin
koko tämä rakkaudelle vihamielinen järjestelmä kukistuu itsestään.
Vallanpitäjien taas on paljon vaikeampi vastaanottaa ja noudattaa
rakkauden oppia. Voidakseen noudattaa sitä heidän täytyy kieltäytyä
rahan ja rikkauden houkutuksista, jotka hallitsevat heitä; ja se on
heille vaikeaa; köyhien ja vallanalaisten taas tulee vain pidättäytyä
uusista väkivaltaisuuksista, ja mikä on tärkeintä, olla ottamatta osaa
vanhaan.
Samoin kuin ihminen, kasvaa ihmiskuntakin. Rakkauden tietoisuus on
kasvanut, kasvaa siinä ja on meidän aikanamme saavuttanut sellaisen
kasvun, ettemme voi olla huomaamatta, että sen täytyy pelastaa meidät
ja tulla elämämme pohjaksi. Onhan kaikki se mitä nyt tapahtuu,
väkivaltaisen, ilkeän ja rakkaudettoman elämän kuolinkamppailua.
Ei nyt enää voi jäädä kenellekään epäselväksi, että kaikki nämä
taistelut, kaikki tämä viha, kaikki nämä väkivaltaiset järjestelmät,
kaikki tämä on järjetöntä, vain yltymistään yltyviin onnettomuuksiin
johtavaa harhaa. Eikä voi jäädä epäselväksi, että ainoa, yksinkertaisin
ja helpoin pelastus kaikesta tästä on tietoisuus kaikkien ihmisten
elämän alkuperusteesta -- rakkaudesta -- tästä perusteesta, joka
välttämättömästi ilman vähintäkään ponnistusta, muuttaa suurimman pahan
suurimmaksi onneksi.
Perintätaru kertoo, että apostoli Johannes saavutettuaan korkean iän
oli kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa ja ilmaisi sen aina vain
näillä sanoilla: »Lapset, rakastakaa toinen toistanne». Näin ilmaisi
ajatuksensa vanhuus, s.o. määrättyyn elämän rajaan eläneen yhden
ihmisen elämä. Aivan samoin täytyy ihmiskunnan elämän määrättyyn rajaan
ehtineenä lausua perussisältönsä julki.
Onhan tämä niin yksinkertaista ja niin selvää: sinä elät, s.o. olet
syntynyt, kasvat, miehistyt, vanhenet ja tuossa tuokiossa kuolet
Tokkopa elämäsi päämäärä voi olla sinussa? -- Varmaankaan el. Mitä tämä
tämmöinen on -- kysyy silloin ihminen itseltään, -- mikä minä olen? Ja
siihen on vain yks? vastaus: minä olen jonkinlainen rakastava -- kuten
ensi alussa näyttää, -- todellisuudessa kuitenkin vain itseään
rakastava olento, mutta kun elää hiukan ja miettii hiukan, käy ilmi,
ettei saa eikä kannata rakastaa itseään, elämän kautta kulkevaa ja
kuolevaa olentoa. Tunnen, että minun täytyy rakastaa ja rakastan
itseäni. Mutta rakastaessani itseäni en voi olla tuntematta, että
rakkauteni kohde ei ansaitse rakkauttani; mutta rakastamatta en voi
olla. Rakkaudessa on elämä. Mikä neuvoksi? Rakastaako toisia, läheisiä,
ystäviä ja niitä, jotka rakastavat? Alussa näyttää se tyydyttävän
rakkauden tarvetta, mutta kaikki nämä ihmiset ovat ensinnäkin
epätäydellisiä ja toiseksi muuttuvat ja ennen kaikkea kuolevat. Ketä
sitten rakastaa? Ja siihen on olemassa vain yksi vastaus: rakastaa
kaikkia, rakastaa rakkauden alkulähdettä, rakastaa rakkautta ja
rakastaa Jumalaa. Ei rakastaa sen takia, jota rakastaa eikä oman
itsensä takia, vaan rakkauden takia. Mikäli ymmärretään tämä, sikäli
häviää heti kaikki paha ihmiselämästä ja sen tarkoitus tulee selkeäksi
ja iloiseksi.
»Niin, kyllä se olisi hyvä. Sen parempaa ei voi ajatella,» -- sanovat
ihmiset. »Hyvä olisi rakastaa ja elää rakkautta varten, jos kaikki
eläisivät niin. Mutta kun minä elän rakkautta varten ja annan pois
kaikkeni toisille, mutta toiset elävät itseään ja ruumistaan varten,
niin miten käy minun, eikä vain minun, vaan perheeni ja niiden, joita
rakastan voimatta olla rakastamatta? Kauan aikaa on jo lakkaamatta
puhuttu rakkaudesta, mutta kukaan ei ole ruvennut noudattamaan sitä.
Eikä sitä voikaan noudattaa. Elämän voi uhrata rakkaudelle vain
silloin, kun kaikki ihmiset yhdellä kertaa jonkin ihmeen kautta
muuttavat maailmallisen, ruumiillisen elämän henkiseksi ja jumaliseksi.
Mutta sitä ihmettä ei tapahdu ja siksi on tämä kaikki vain sanoja eikä
töitä.» Niin puhuvat ihmiset rauhoittaen itseään valheellisessa ja
totutussa elämässään. He puhuvat niin, mutta sielunsa syvyydessä he
tuntevat, etteivät he ole oikeassa. He tietävät, että nämä päätelmät
ovat vääriä. Ne ovat vääriä siksi, että vain maailmallisen,
ruumiillisen elämän edut vaativat kaikkia ihmisiä yhtä aikaa muuttamaan
elämänsä; mutta niin ei ole henkisen elämän laita: rakkauden ja
rakkauden Jumalaan ja ihmisiin. Rakkaus ei suo ihmiselle onnea
seurauksissaan, vaan itsessään, rakkaudessa, se antaa hänelle onnea
täydelleen riippumatta siitä kuinka toiset ihmiset menettelevät ja mitä
yleensä ulkonaisessa maailmassa tapahtuu. Rakkaus suo onnea siten, että
ihminen rakastaessaan liittyy Jumalaan ja mitään halajamatta itselleen
tahtoo lisäksi antaa pois kaiken omaisuutensa ja elämänsä toisille, ja
tässä antaumuksessa Jumalalle löytää onnen. Ja siksi se, mitä muut
ihmiset tekevät ja mitä maailmassa tapahtuu, ei voi laisinkaan
vaikuttaa hänen menettelyynsä. Rakastaminen on Jumalalle antautumista
ja Jumalan tahdon täyttämistä. Mutta Jumala on rakkaus ja tahtoo
kaikkien parasta eikä sentähden voi tahtoa sitä, että ihminen joutuu
perikatoon täyttäessään Hänen lakiansa.
Vaikka rakastava ihminen olisikin yksin rakkaudettomien ihmisten
keskellä, ei hän kuitenkaan joutuisi hukkaan. Ja vaikkapa hän
menehtyisi ihmisten keskellä, kuten Kristus ristillä, niin olisi hänen
kuolemansakin sekä iloinen hänelle itselleen että merkityksellinen
muille eikä suinkaan epätoivoinen ja arvoton, jommoinen on maailman
ihmisten kuolema.
Niin ollen veruke, etten antaudu rakkaudelle siksi, että jään yksin,
kun eivät kaikki tee samoin, on sekä väärä että paha. Se on aivan sama,
kuin että ihminen, jonka pitää tehdä työtä elättääkseen itseään ja
lapsiaan, olisi ryhtymättä työhön siksi, etteivät muut tee työtä.
Niin, rakkaat veljet, käyttäkäämme elämämme rakkauden kartuttamiseen
itsessämme ja sallikaamme maailman kulkea, niinkuin se tahtoo, s.o.
niinkuin sen on ylhäältä määrätty. Kun menettelette siten, niin, --
uskoo minua, -- silloin saavutamme suurimman onnen itsellemme ja teemme
kaiken sen hyvän ihmisille, mitä suinkin voimme tehdä.
Onhan tämä niin yksinkertaista, niin helppoa ja niin iloista. Rakasta
vain jokaista ihmistä äläkä rakasta vain niitä, jotka rakastavat, vaan
kaikkia ihmisiä, erittäinkin vihollisiasi, kuten Kristus on opettanut,
niin on elämä loppumatonta iloa, ja kaikki kysymykset, joita
harhaantuneet ihmiset turhaan koettavat väkivallalla ratkaista, eivät
ainoastaan tule ratkaistuiksi, vaan myöskin katoavat. »Ja me tiedämme
siirtyneemme kuolemasta elämään, jos rakastamme veljiämme. Joka ei
rakasta veljeään, hänellä ei ole iäistä elämää. Vain veljeään
rakastavalla on iäinen elämä, joka asuu hänessä.»
Vielä yksi sana, rakkaat veljet.
Yhdestäkään asiasta ei voi tietää, onko se hyvä vai paha, ennenkuin on
koettanut toteuttaa sitä elämässä. Jos maanviljelijälle sanotaan, että
on hyvä kylvää ruis riveihin, tai mehiläishoitajalle, että on hyvä
kehystää kennot, niin järkevä maanviljelijä ja mehiläishoitaja
saadakseen täyden varmuuden siitä, onko totta, mitä heille sanotaan,
tekee kokeen ja seuraa tai on seuraamatta tehtyjä ehdotuksia, sen
mukaan, mihin tulokseen koe on johtanut.
Sama pitää paikkansa kaikissa elämän asioissa. Saadaksenne täyden
varmuuden siitä, missä määrin rakkauden opit ovat sovellutettavissa
elämään, on teidän koetettava niitä toteuttaa.
Koettakaa: ottakaa määrättynä aikana seurataksenne kaikessa rakkauden
vaatimuksia: elääksenne niin, että kaikissa asioissa ennen muuta
muistatte, ettette suhteissanne kaikenlaisiin ihmisiin, varkaaseen,
juomariin ja raakaan päällysmieheen tai alustalaiseen, poikkea
rakkaudesta, s.o. ollessanne hänen kanssaan tekemisissä muistatte sitä,
mitä hän tarvitsee, ettekä itseänne. Ja siten elettyänne asettamanne
määräajan, kysykää itseltänne: oliko teidän raskasta ja turmelitteko
vai paransitteko omaa elämäänne, ja katsoen siihen, mitä kokemus teille
osoittaa, päättäkää vihdoin, onko totta, että rakkauden täyttäminen
antaa elämässä onnea vai onko se vain tyhjää puhetta. Koetelkaa tätä,
yrittäkää sen asemesta, että kostaisitte loukkaajalle pahan pahalla,
sen sijaan, että tuomitsisitte takanapäin ihmistä, joka elää huonosti
j.n.e. -- yrittäkää sen sijaan vastata pahaan hyvällä, olla
sanomatta mitään pahaa ihmisestä, olla kohtelematta raa'asti edes
luontokappaletta, koiraa, vaan hyvästi ja hellyydellä. Eläkää niin
päivä, kaksi tai enemmänkin (kokeen vuoksi) ja verratkaa henkistä
tilaanne tänä aikana siihen, millainen se oli sitä ennen. Koetelkaa
tätä, niin saatte nähdä, kuinka synkkä, vihainen ja raskas
mielentilanne vaihtuu valoisaksi, iloiseksi ja riemukkaaksi. Ja eläkää
niin toinenkin ja kolmas viikko, niin saatte nähdä, kuinka sielunne ilo
yhä kasvamistaan kasvaa, ja pyrintönne herkeävät käymästä ristiin ja
alkavat päinvastoin yhä enemmän ja enemmän menestyä. Koetelkaa toki
tätä, rakkaat veljet, niin saatte nähdä, että oppi rakkaudesta -- ei
ole sanoja, vaan tehtävä, läheisimmistä läheisin, kaikille ymmärrettävä
ja tarpeellinen tehtävä.
Rakkauden vaatimukset.
Kuvitelkaamme mielessämme rikkaaseen säätyluokkaan kuuluvia ihmisiä,
miestä ja naista, -- aviomiestä, vaimoa, veljeä, sisarta, isää,
tytärtä, äitiä tai poikaa, -- jotka selkeästi käsittävät ylellisen ja
joutilaan elämän synnit keskellä köyhää ja työstä rasittunutta kansaa
ja lähtevät pois kaupungista, vapautuvat yltäkylläisyydestään antamalla
omaisuutensa jollekin tai jollakin muulla tavalla; jättävät itselleen
paperirahaa esimerkiksi 150 ruplaa vuodessa kahta henkeä varten, taikka
eivät jätä mitään, vaan ansaitsevat sen jollakin käsityöllä, --
esimerkiksi posliininmaalauksella tai kääntämällä hyviä kirjoja, -- ja
asuvat maalla keskellä salokylää vuokrattuaan tai ostettuaan itselleen
mökin, muokkaavat omin käsin puutarhansa ja vihannesmaansa, hoitavat
mehiläisiä ja kaiken sen ohella antavat apua kyläläisille,
lääkärinapua, mikäli he siihen pystyvät, ja sivistyksellistä apua, --
opettavat lapsia ja kirjoittavat kirjeitä, anomuksia y.m.s.
Eikö tunnu siltä, että tuollainen elämä on parasta, mitä ajatella voi?
Mutta tämä elämä tulee hyvin pian ilottomaksi, jos nämä ihmiset ovat
vilpittömiä eivätkä teeskentele ja valehtele. Jos näet nämä ihmiset
ovat kieltäytyneet kaikista eduista ja iloista, elämän kaunistuksista,
joita kaupunki ja rahat heille tarjosivat, näin ovat he tehneet sen
vain siksi, että he tunnustavat ihmiset veljikseen ja yhdenarvoisiksi
Isän edessä, -- ei yhdenarvoisiksi kykyjen ja ansioiden perusteella, --
jos niin tahdotte, -- vaan yhdenarvoisiksi oikeuksissaan elämään ja
kaikkeen, mitä se voi antaa heille.
Jos on mahdollista epäillä ihmisten yhdenvertaisuutta, kun
tarkastelemme täysi-ikäisiä, joilla kullakin on oma menneisyytensä,
niin ei tätä epäilystä enää voi syntyä kun katselemme lapsia. Miksi
toinen lapsi saa osakseen kaiken huolenpidon ja kaiken tiedon tarjoaman
avun ruumiillisen ja henkisen kehityksensä hyväksi, mutta tästä
toisesta ihastuttavasta lapsesta, jolla on samat, vieläpä paremmatkin
toiveet, tulee riisitautinen, suvustaan huonontunut ja riittämättömästä
maidosta kokoon näivettynyt kääpiö, joka jää lukutaidottomaksi,
villiksi ja taikauskon kahlehtimaksi olennoksi ja kelpaa vain raa'aksi
työvoimaksi?
Jos näet nämä ihmiset ovat lähteneet pois kaupungista ja asettuneet
elämään sellaisiin oloihin, joissa he nyt elävät maalla, niin johtuu se
siitä, että he eivät usko sanoissa, vaan tositeossa ihmisten veljeyteen
ja tahtovat, jollei juuri saada sen toteutetuksi, niin ainakin koettaa
toteuttaa sitä omassa elämässään. Ja tämä toteuttamisyritys se on
saattava, jos he vain ovat vilpittömiä, -- heidät kauheaan,
auttamattomaan tilaan.
Nuoruudesta pitäen he ovat tottuneet järjestykseen, mukavuuteen ja
etenkin puhtauteen. Nyt he ovat muuttaneet maalle. Vuokrattuaan tai
ostettuaan mökin he ovat puhdistaneet sen syöpäläisistä, ehkäpä vielä
itse verhonneet sen tapeteilla, tuoneet mukanaan loput huonekaluista,
ei ylellisiä, vain tarpeelliset: rautasängyn, kaapin ja
kirjoituspöydän. Ja siinä he sitten elävät. Ensin kansa vieroksuu heitä
odottaen samoin kuin kaikilta rikkailla etuoikeuksiensa väkivaltaista
rajoittamista eikä senvuoksi saavu heidän luokseen pyyntöineen ja
vaatimuksineen. Mutta sitten vähitellen selviää uusien asukasten
mieliala; he itse tarjoavat ilmaista apuaan, ja rohkeimmat ja
häikäilemättömimmät kansasta tulevat kokemuksesta tietämään, että nämä
uudet ihmiset eivät kiellä mitään ja että heidän läheisyydessään voi
hyötyä.
Ja silloin alkaa kaikenkaltaisten vaatimusten esittäminen; ne kasvavat
kasvamistaan.
Alkaa pyyteleminen; alkaa myöskin kuulua luonnollisia vaatimuksia
päästä jakamaan sitä, mikä heillä on liikaa toisiin verrattuna; eikä
vain vaatimuksia, vaan maalle asettuneet ihmiset itse, kun ovat aina
läheisessä vuorovaikutuksessa kansan kanssa, alkavat tuntea pakottavaa
tarvetta saada luovuttaa pois yltäkyllästään sinne, missä on
äärimmäinen hätä. Mutta ei sillä hyvä, että he tuntevat tarvetta saada
luovuttaa pois yltäkyllästään sen verran, että heille jää se mitä
täytyy olla kaikilla, s.o. keskimäärällä, -- kun tämä keskimäärä, -- se
mitä täytyy olla kaikilla, -- ei ole millään tavalla määritelty,
eivätkä he voi pysähtyä, kun heidän ympärillään aina vallitsee vihlova
hätä ja heillä on yltäkyllin tämän hädän rinnalla. Voi tuntua siltä,
että täytyy pidättää itselleen lasi maitoa: mutta Kaisalla on kaksi
lasta: rintalapsi, joka ei saa maitoa äidin rinnasta ja kaksivuotinen
pienokainen, joka alkaa potea keuhkotautia. Saattaa tuntua siltä, että
tyyny ja peite on jätettävä, jotta voisi totuttuun tapaan nukahtaa
työpäivän päätyttyä, mutta sairas makaa siinä täinen takki päänsä alla
ja värisee yöllä vilusta vedettyään peitteeksi hurstivaatteen. Saattaa
tuntua siltä, että pitää jättää itselleen teetä ja ruokaa, mutta se
pitääkin antaa pyhiinvaeltajille, terveytensä menettäneille ja
vanhoille ihmisille. Tuntuu siltä, että voi ainakin siisteyden
säilyttää kodissaan, mutta tuli kerran kerjäläispoikia ja heille
valmistettiin yösija ja he toivat muassaan täitä.
Ei saa pysähtyä, ja missä sitä voi pysähtyä?
Vain ne, jotka eivät ollenkaan tunne ihmisten veljeyden velvoittavaa
tietoisuutta, jonka takia nämä ihmiset tulivat maalle, tai jotka ovat
tottuneet valehtelemaan niin, etteivät osaa erottaa valhetta
totuudesta, voivat sanoa, että on olemassa raja, johon voi ja täytyy
pysähtyä. Siitä juuri on kysymys, ettei tätä rajaa ollenkaan ole
olemassa, että tunne, jonka nimessä tämä kaikki tapahtuu, on sellainen,
ettei sillä ole rajaa, ja että jos sillä on raja, niin se merkitsee
vain sitä, että tätä tunnetta ei ollenkaan ollut olemassa, vaan että se
oli vain teeskentelyä.
Kuvittelen mielessäni jatkuvasti näitä ihmisiä. He ovat koko päivän
tehneet työtä, ovat palanneet kotiin, heillä ei ole enää sänkyä eikä
tyynyä, he nukkuvat oljilla, jotka ovat saaneet hankituksi ja ovat
juuri syötyään vähän leipää käyneet levolle. On syksy ja sataa
lumiräntää. Ovelle kolkutetaan. Voivatko he olla avaamatta? Sisään
astuu läpimärkä, kuumetautinen ihminen. Mikä neuvoksi? Laskeako hänet
kuiville oljille? Kuivia olkia ei ole enää varastossa. Ja nyt pitää
joko ajaa sairas tiehensä tai sijoittaa hänet märkänä paljaalle
lattialle tai sitten luovuttaa hänelle omat oljet ja itse käydä levolle
hänen kanssaan, sentähden, että jossakin täytyy nukkua. Mutta siihen se
ei vielä lopu: tulee mies, jonka tiedätte juomariksi ja irstailijaksi,
jota te useita kertoja olette auttaneet ja joka aina on juonut suuhunsa
sen, mitä olette antaneet, tulee nyt leuat vavahdellen ja pyytää kolmea
ruplaa, sillä hän on sen suuruisen summan varastanut ja juonut, niin
että hänet teljetään vankilaan, jollei hän voi sitä maksaa takaisin. Te
sanotte, että teillä on vain neljä ruplaa, jotka ovat varatut huomisia
maksuja varten. Silloin sanoo tulija: »Niin, tämä on vain tyhjää
puhetta, mutta kun kysytään tekoja, olette samanlainen kuin kaikki
muutkin: menehtyköön se, jota sanoissa nimitämme veljeksi, kunhan vain
itse säilymme ehjinä».
Miten on silloin meneteltävä? Mitä on tehtävä? Sijoitammeko
kuumetautisen sairaan kostealle lattialle ja itse paneudumme kuivalle?
Vielä pahempi on se, ettei silloin saa unta silmiin. Sijoittaako hänet
omalle vuoteelle ja käydä levolle hänen kanssaan: silloin tartutat
itseesi täitä ja lavantaudin. Antaa pyytävälle viimeiset kolme ruplaa,
on sama kuin jäädä huomiseksi ilman leipää. Olla antamatta on sama,
puhuipa tuo toinen mitä tahansa, kuin kieltää se, minkä merkeissä elät.
Jos voi pysähtyä tähän, niin miksi ei pysähdytty aikaisemmin? Miksi
piti auttaa ihmisiä? Miksi piti luovuttaa pois omaisuus ja lähteä
kaupungista? Missä on raja? Jos on olemassa raja sillä työllä, jota
teet, niin ei koko työllä ole mitään ajatusta tai sillä on vain
teeskentelyn kauhea ajatus.
Mikä neuvoksi? Mitä tehdä? Olla pysähtymättä on sama kuin tuhota elämä,
saada täitä, keuhkotauti, kuolla, ja -- tämä näköjään ilman mitään
hyötyä. Pysähtyminen on sama kuin kieltää kaikki se, jonka merkeissä
tapahtui se, mikä tehtiin, jonka merkeissä tehtiin jotakin hyvää. Ja
kieltää sitä ei voi, sillä en minä eikä Kristus ole keksinyt sitä, että
me olemme veljiä keskenämme ja että meidän velvollisuutemme on palvella
toinen toistamme; asianlaita on kerta kaikkiaan se, eikä tietoisuutta
siitä voi temmata pois ihmisen sydämestä, jonne se kerran on ottanut
asuntonsa. Kuinka sitten olla ja elää? Eikö ole enää mitään muuta
keinoa.
Kuvitelkaamme nyt mielessämme, että nämä ihmiset säikähtämättä sitä
tilaa, johon heidät saattoi eittämätön uhraamisen pakko, joka vie
heidät varmaan kuolemaan, selittävät vaikean tilansa johtuvan siitä,
että heidän kansan auttamiseen käyttämänsä varat olivat liian vähäiset
ja että päinvastaisessa tapauksessa, jos heillä olisi ollut enemmän
rahoja, he olisivat tuottaneet suuremman hyödyn. Kuvitelkaamme
mielessämme, että nämä ihmiset löytävät uusia apulähteitä, keräävät
suunnattomia rahasummia ja alkavat auttaa. Mutta ei kulu viikkoakaan,
ennenkuin käy samoin. Hyvin pian kaikki varat, olivatpa ne kuinka
suuria tahansa, valuvat niihin syvennyksiin, jotka köyhyys on
muodostanut, ja asema jää ennalleen.
Mutta ehkä on vielä kolmas keino? Ja on ihmisiä, jotka sanovat, että
sellainen on olemassa. He uskovat, että se perustuu kansanvalistuksen
edistämiseen ja hävittää kaikki epätasaisuudet.
Mutta tämä keino on liian silmäänpistävän teeskennelty: ei voi valistaa
kansaa, joka joka hetki on menehtymäisillään nälkään. Ja mikä on
tärkeintä, tätä keinoa saarnaavien ihmisten epärehellisyys näkyy jo
siitä, että sama ihminen, joka pyrkii vakiinnuttamaan tasa-arvoisuutta
esimerkiksi tieteen avulla, ei voi tukea tätä epätasaisuutta koko
muulla elämällään.
Mutta on vielä neljäs keino: se, että joudutetaan epätasaisuutta
synnyttävien syiden poistamista, -- joudutetaan epätasaisuutta
tuottavan väkivallan kumoamista.
Eikä tämä keino voi olla tulematta mieleen niille rehellisille
ihmisille, jotka elämässään yrittävät toteuttaa ajatuksiaan ihmisten
veljeydestä.
»Jos emme voi elää täällä maalla näiden ihmisten keskuudessa, --
sanovat varmasti ne ihmiset, joita kuvittelen mielessäni, -- jos me
olemme joutuneet niin kauheaan tilaan, että meidän on auttamattomasti
riuduttava, saatava täitä ja vähitellen näännyttävä, tai kiellettävä
elämämme ainoa siveellinen perusta, niin johtuu se siitä, että toiset
ovat rikkaita ja toiset kerjäläisiä; tämä epätasaisuus taas johtuu
väkivallasta; ja kun kaikki perustuu väkivaltaan, on taisteltava sitä
vastaan.» Vain tämän väkivallan ja siitä juontuvan orjuuden
hävittäminen voi tehdä mahdolliseksi sellaisen ihmisten auttamisen,
joka ei velvoita uhraamaan elämäänsä.
Mutta kuinka on hävitettävä tämä väkivalta?
Kuinka voin taistella tätä väkivaltaa vastaan? Missä paikassa ja millä
tavalla? Silläkö lailla kuin väkivallasta elävät ja väkivallalla
väkivaltaa vastaan taistelevat ihmiset taistelevat?
Mutta rehelliselle ihmiselle se on mahdotonta. Taistella väkivallalla
väkivaltaa vastaan -- on sama kuin asettaa uusi väkivalta vanhan
tilalle. Edistää sivistystä, joka perustuu väkivaltaan, tarkoittaa
samaa. Kerätä väkivallalla hankittuja rahoja ja käyttää niitä
väkivallasta kärsineiden ihmisten auttamiseen on sama kuin parantaa
väkivallalla väkivallan lyömiä haavoja.
Jos taistellaankin väkivaltaa vastaan, ei väkivallalla, vaan
saarnaamalla rakkautta, paljastamalla väkivalta ja ennen kaikkea
rakkauden ja uhrautumisen esimerkillä, niin ei ihmisellä, joka elää
kristillistä elämää väkivaltaisen elämän keskuudessa, missään
tapauksessa ole muuta neuvoa kuin uhrautuminen, -- ja uhrautuminen
loppuun asti.
Ihmiseltä voi puuttua voimaa heittäytyä tähän kuiluun, mutta rehellinen
ihminen, joka tahtoo täyttää tiedossaan olevan Jumalan lain, ei voi
olla näkemättä, mikä hänen velvollisuutensa on. Voi olla astumatta
tämän uhrautumisen tielle, mutta jos tahtoo noudattaa rakkauden
vaatimuksia, niin täytyy sen mukaan sekä tietää että puhua ja pitää
itseään syyllisenä, jos ei ole antanut pois kaikkea ja koko elämäänsä,
eikä pettää itseään.
Ja lieneekö niin kauheaa tuo uhrautuminen loppuun asti, jommoisella se
näyttää. Eihän hädän pohja ole syvällä, ja usein me menettelemme samoin
kuin poika, joka kauhun vallassa riippui käsillään koko yön kaivossa,
johon oli pudonnut peläten kuvittelemaansa syvyyttä. Mutta pojan alla,
puolen metrin päässä, olikin kuiva pohja.