Leo Tolstoi katsoo yli aikansa.
Hänen katseessaan on etsijän ilme.
Tolstoin elämä oli kahdeksankymmentäkaksi pitkää vuotta. Ei voi siis
sanoa, ettei hänen ollut suotu tarpeeksi etsiä tai ettei hänen
elinikänsä yleensä ehtinyt täyttää niitä toiveita, joihin hänen
elämäntyönsä monessa suhteessa antoi aihetta. Mutta sittenkin hänen
suurin tekonsa täyttymättä jäi, ja hänen etsintänsä mainen päämaali
saavuttamatta. Toisin kuin taistelutantereella isänmaansa puolesta
kaatunut soturi tai polttoroviolla uskonsa edestä kuollut marttyyri,
jotka näyttävät päässeen jäljellejääneille lohdutusta ja vapautusta
tuovaan päämäärään, jäi hän maisessa matkassaan puolitiehen. Ja jos hän
vielä olisi saanut elää edeltämäänsä ja valmistamaansa aikaa, olisi
hänen elämänsä ratkaisu tullut ehkä vielä arvoituksellisemmaksi. Sillä
hänen oma kansansa ei ole häntä lähinnä seuranneena aikana voinut
ymmärtää eikä sisäisesti vastaanottaa sitä korkeata henkistä perintöä,
jonka hän jälkeensä jätti ja joka muodostaa hänen elämänsä ytimen ja
hänen sielunsa suuren saavutuksen.
Siksi Tolstoi katsoo huolekkain silmin yli aikansa etäisempään
tulevaisuuteen, joka koitti vaikeiden etsimisten aukeaman takaa.
Kaikkensa jättäen uskalsi hän lähteä tälle aukeamalle, sillä hän näki
sen takaa rakkauden maan kaupunkeineen häämöttävän. Silloin tuli
kuolema ja katkaisi hänen elämänsä.
Senvuoksi me nyt näemme Tolstoin elämän huippukohdan arvoituksen
tavoin, näemme vertauskuvan hänen etsimisestään ja ihmisen
loppumattomasta etsimisestä yleensä. Tolstoin etsinnän kiihkeyttä
osoittavat hänen sanansa »uhrautumisesta loppuun asti». Ellei voi
uhrautua, ei pidä pettää itseään, on hän sanonut.
Venäjänmaan suuri kirjailija ja maailman merkillinen
kirjailijapersoonallisuus Leo Tolstoi on syntynyt elokuun 28:ntena 1828
Jasnaja Poljana-nimisellä maatilalla Tulan kuvernementissa.
Teoksissaan, etenkin »Lapsuus, poika-ikä ja nuoruus»-nimisessä, on hän
tarkalleen kuvaillut muistojaan äidistään ja isästään. Hän oli
puolentoista vuoden vanha äidin ja yhdeksän vuoden vanha isän
kuollessa, joten kasvatus jäi vieraiden käsiin. Lahjakkaan,
itserakkaan, oikullisen ja herkän pojan kasvatus olikin vaikea tehtävä.
Kaikille pyrkiville nuorukaisille tutut vastakkaisuudet: halu
miellyttää ja voittaa puolelleen kaikki ja kulkea aina etunenässä ja
toisaalta unelmia hälventävä todellisuus, kun ei voi olla kekseliäs ja
kun kasvotkin ovat rumat, ilmenevät Tolstoissa jo aikaisin. Nämä
vastakkaisuudet ja ristiriita saavat kehittyä nuoruusvuosina
äärimmilleen, joten piilemään jäi alituinen mahdollisuus sisäisen
elämän ja mielentilan järkytyksiin.
Tolstoi lukee poika-ikänsä alkavan siitä hetkestä, jolloin hänen
itsetajuntansa heräsi ja hän rupesi pohtimaan kysymyksiä suhteestaan
ympäristöönsä. Matkalla Kasaniin hän huomasi, että maailma on avara ja
että maailmassa on muitakin ihmisiä. Viisitoistavuotiaana hän näet
astui rohkein mielin Kasanin yliopistoon. Luvuissaan hän kuitenkin
epäonnistui. Ulkonaisesti rajut ylioppilasvuodet ja ylpeydessä ilmenevä
suuruuden tavoittelu painoivat syvälle ujoon sydämeen hyvyyden ja
rakkauden janon. Sydämen tuntema yksinäisyys kehitti sairaalloista
herkkyyttä. »Äkkiä loin katseeni päinvastaiselle puolelle toivoen
tuossa paikassa yllättäväni tyhjyyden». Tuleva ajattelija vertaili
tässä olevaa ja ei-olevaa toisiinsa ja tuntien vaistomaisesti suuret
mahdollisuutensa »häpesi alati joka-ainoaa sanaansa ja liikettään»;
kuten nuorukaiset, joille valkenee omanarvontunto ja tulevaisuus,
vaikka he eivät vielä kykene sitä täyttämään, jotka tuntevat korkeat
vaatimukset ja kokoavat voiman täyteytensä ryhtyäkseen niitä
noudattamaan.
Yliopistoluvut eivät ajoittaisista ponnistuksista huolimatta
onnistuneet; siksi hän koetti onnistua tovereittensa keskuudessa
elintavoissaan ja saavuttaa kuviteltuja täydellisyyteen johtavia
ehtoja: »asento ylpeä ja liikkeet mahtavat, katse halveksiva, ei
tervehtinyt ketään luennoilla ja ajoi pois omissa ajoneuvoissaan».
Sisässä kalvava epäilys ja kärsimys.
Nuoruutensa katsoi Tolstoi alkavan hetkestä, jolloin hän
kuusitoistavuotiaana sisimmässään tuli vakuutetuksi tuollaisen
kiiltokuorisen kärsimyselämän onttoudesta, johon liittyi voimakas tunne
paineesta sisästä ulospäin, ja käsitti, että täydellistymisen tulee
tapahtua yksinkertaisen, toimeliaan ja jalostuvan elämän poluilla.
Näissä merkeissä hän aloittaakin nuoruusmietteensä. Vuonna 1847 hän
poistui kotitilalleen, teki epäonnistuneen yrityksen kotitilansa
maaorjien ja talonpoikien kurjan tilan parantamiseksi ja aikoi
tuskastuneena paeta ympäristöstään jo Siperiaankin, mutta lähteekin
sotapalvelukseen Kaukaasiaan.
Kaukaasian majesteetillinen, rikas ja suuripiirteinen luonto ja puhdas
luonnonmukainen elämä raikkaassa vuoristoseudussa oli Tolstoille se
tenhovoima, joka herätti hänen luovan kykynsä ja kuohutti esiin hänen
nuoruutensa muistelmat; täällä kirjoitti hän teokset »Kasakat» ja
»Lapsuus ja poika-ikä». Sotapalvelustaan hän jatkoi Sevastopolissa.
Siellä ottaessaan ensikertalaisen vavahtelevalla mielellä osaa useinkin
hengenvaarallisiin taisteluihin hän oppi sodan ristiaallokossa
ymmärtämään kansanmiestä, hänen alkuperäistä, puhdasta ja kaunista
sielunelämäänsä. Hänen hämmästynyttä sieluaan kosketti elämän
alkuperäinen rohkeus ja suuri välittömyys ja hän kirjoitti
»Sevastopolin kertomukset», joissa vaikuttavin piirroksin esitetään
rauhallisen luonnon ja veriinsä saakka taistelevan ihmisen vastakohta.
Tolstoi oli löytänyt elämisen arvoisia asioita, ne olivat järkyttäneet
hänen suurta sieluaan.
Pietariin saapuessaan vuonna 1855 oli Tolstoi jo täysi kirjailija, ja
hänen ajatuksensa alkoi tehdä työtä ja tutkia elämää. Etsimisen kipinä
alkoi rauhattomasti räiskähdellä. Hän käy kaksikin kertaa ulkomailla
ja tutustuu länsimaiden kasvatusopillisiin aatteisiin, joiden
innostuttamana hän sitten perusti maatilalleen vapaan koulun, johon
lapset saivat tulla ja mennä milloin halusivat ja koetti tässä koulussa
ohjata lasten ajatusmaailmaa luonnollisen ja tehokkaan kehittymisen
tielle. Sen teki hän samalla opettaja-innolla, kuin myöhemmin
sepitteli kansalle kirjoitelmia suurista asioista, käytännöllisestä
elämäntaidosta ja uskonnon perustotuuksista.
Vuodesta 1862 alkaa rauhallisen kotielämän ja tuotteliaan kirjoittamisen
aika. Silloin näet Tolstoi meni naimisiin, tottui maaelämään, sen
toimiin ja alkoi kotoutua kansan keskuuteen. Näissä oloissa syntyivät
suurteokset »Sota ja rauha» v. 1864-69 ja »Anna Karenina» v. 1873-76,
joilla molemmilla on suuri kirjallishistoriallinen arvo ja kirjailijan
oman sielunelämän valaisemisessa suuri sielullinen merkitys. Huomattava
on vielä Tolstoin aateromaani »Ylösnousemus», joka ilmestyi vuonna 1899.
Lukuisia muita kaunokirjallisia teoksia, näytelmiä, novelleja y.m. on
Tolstoi vielä kirjoittanut. Samoin kuin mainituilla suurteoksilla, on
Tolstoin tuotannolla yleensä suuruuden leima, niin sisältöön kuin
laajuuteenkin nähden.
Sitten alkaa Tolstoin yleismaailmallinen henkinen opettajatoimi,
»Maailman omatunto» alkaa puhua yksinkertaisesta ja suuresta elämän
totuudesta; isällisesti muistuttaen, sisällisellä näkemiskyvyllään
herättäen ja profeetallisuudellaan rohkaisten. Paitsi taiteellisia avaa
hän myöskin yhteiskunnallisia ja uskonnollisia näköaloja. Levottoman
etsinnän, vaikeiden epäilysten ja ulkonaisten sekä sisäisten
ristiriitojen seestyessä muodostui hänen vakaumuksensa, luja kuin
valkoinen vuori, jota vastaan kilpistyi samalla lailla yksityisten
pilkka kuin hallituksen salavihan ilmaukset ja »Pyhän Synoodin»
kirkonkiroukset.
Liikasivistyksestä on luovuttava, hän opettaa. On palattava
yksinkertaiseen maalaiselämään tekemään ruumiillista työtä, ja
ratkaisemaan elämän suuria kysymyksiä. Yksilön henkisestä
täydellistyttämisestä seuraa kaiken hyvän saavuttaminen. Silloin ei
enää tarvita yhteiskuntaa eikä minkäänlaista pakkoa. Ihmisen korkein
hyvä on täyttää rakkauden käsky niin juurta jaksain kun hän sen
vaatimukset vain käsittää. Hänen täytyy jakaa koko omaisuutensa
köyhille. Sellaista menettelyä Tolstoi teroittaa kirjoitelmissaan
»Rakastakaa toinen toistanne» ja »Rakkauden vaatimukset», jotka
on suomennettu kokoelmaamme näytteeksi Tolstoin suurista päämääristä
ja näytteeksi kaunokirjailijasta, joka vakuuttavasti ja
yksinkertaisin ottein kirjoittaa uskonnollisista asioista. Nämä
kirjoitelmat osoittavat samalla, mitä kysymyksiä Tolstoi elämänsä
loppupuolella ryhtyi kansantajuisesti esittämään. Valtavasta
kirjailijapersoonallisuudesta kehittyi käytännöllisten elämänkysymysten
ajattelija, kansan opettaja ja uuden ihanteellisen ajan edeltäjä.
Paljon on ympäristöllä osaa hänen kehityksensä kulkuun. Venäjänmaan
suuret räikeät epäkohdat painoivat hänen henkeään kuin jousta.
Juopa todellisen elämän ja suurien sisäisten vaatimusten välillä kasvoi
kasvamistaan. Tolstoi ei voinut elää ympäristössään. Kun hänen ikänsä
alkoi täyttyä ja hän tuli vanhaksi, ei hän enää löytänyt uusia
mahdollisuuksia. Jousen täytyi laueta.
Kahdeksankymmenenkahden vuoden ikäisenä hän lähti kenenkään tietämättä
kotoaan, ikäänkuin olisi tahtonut alkaa elämässään uuden taipaleen.
Sydän valaistuna lähti hän yksinäisyyteen vetäytyäkseen matkalle kohti
tuntematonta päämäärää. Matkalla liittyi häneen toveri, joka saattoi
hänet perille. Tämä toveri, joka huomasi hänen sydämensä liekin ja näki
vanhuksen vaivat, oli kuolema. Koko maailma, joka henkeään pidättäen
odotti tietoa siitä, mihin Tolstoi suuntasi kulkunsa maallisen kotonsa
jätettyään, sai odottamatta kuulla, että hän oli kuollut Astapovon
asemalla lokakuun 21. p:nä 1910.
Vaikka tämä suuri ihminen on siirtynyt ajasta ajattomuuteen, elävät
hänen ajatuksensa kanssamme nykyajassa. Kuinka useat ihmiset Venäjällä
ja muualla nykyisen ajan tuskissa mielellään kysyvät itseltään, mitä
Tolstoilla olisi nykyaikana sanottavaa. Minkä suurenmoisen tilaisuuden
antaisikaan maailmansota jälkiseurauksineen Venäjällä ja muualla
hänelle, suurelle rauhanystävälle ja veljesrakkauden opettajalle, ajan
ja olojen arvosteluun! Mitä suuntaviivoja osoittaisikaan hänen
tietäjänäkemyksensä! Sillä sisäiselle suurelle vapaudelle ja yksilön
korkealle siveelliselle kehitykselle ja rakkauden kaikkivoimaiselle,
ankaralle opille ei ole löytynyt vielä hänen maassaan näkyväistä
kalliota, jolle niistä olisi voinut rakennuksen rakentaa. Ja hänen
kansansa sivistyselämän perustuksia ei ole vielä luotu; matalasti
käsitetty vapaus on päinvastoin osaksi turmellut sivistyksen luontaiset
juuret kansansydämessä. Kuvastaisivatko hänen silmänsä enemmän huolta,
jaksaisiko hänen sydämensä lämpö yhä nousta ja kantaisiko hänen
katseensa yli laajan maan? Kysymme sitä, mutta kysymyksemme lienee
turha, sillä hänen vastauksensa olisi arvatenkin kuitenkin toinen, kuin
mihin päättelymme vie. Hän ehkä sanoisi: jättäkää nämä kysymykset,
irtautukaa ajan katsantokannoista, katsokaa olevia oloja iäisyyden
perusvoimien kannalta, rakkauden valossa.
Kun katsomme hänen kuvaansa, noita tuttuja kasvonpiirteitä, eikö juuri
tuo huoli hänen kansansa ja kansojen kohtaloista ja koettelemuksista
kuvastu niissä? Varmaan sisältyy nykyaika ja osa tulevaisuutta siihen.
Lisääkö se meidän huoltamme tuo murheen häivä? Ei, se vapauttaa ja
rohkaisee.
Tolstoin elämänkuvista saamme kaikki ne hyvät vaikutelmat, joita
kosketus suurmiehiin antaa. Hänen etsintänsä on suurta ja sen kaikki
mittasuhteet ovat suuria sisästä lähtien ja avartuen sovellutukseksi
laajaan ympäristöön. Kun seuraamme hänen kehitystään, ymmärrämme hänen
yksinkertaiset sanansa hänen kirjoitelmissaan. Hänen ei ole ollut
helppo tulla näihin sanoihin. Niissä on jälkiä pitkästä etsinnän
taipaleesta ja niillä on oikeus jatkaa matkaansa tulevaisuuteen. Niissä
on sellaista, joka koskettaa meitä senkin ohella, mikä niissä tuntuu
meistä vieraalta. On jotakin korkeampaa jokaisessa ihmisessä, kuin se
mitä hän saa sanotuksi. Sen saamme todeta, kun katsomme Tolstoin
ajatusrakennelmien vajavaisuutta hänen elämänsä taustaa vasten.
Tolstoin sanat koskettavat monissa ihmisissä yksinkertaisen suuruuden,
rehellisyyden, veljesrakkauden ehdottomien vaatimusten kieliä. Tolstoin
yleismaailmallisuuden voimme maantieteellisesti määritellä, kun otamme
käteemme maapallon.
Rakkaus on sen maan nimi, jonka ranta näkyi etäisestä tulevaisuudesta
Tolstoin silmään ja jota kohti hän lähti vaeltamaan elämänsä uudessa
nuoruudessa jättäen kaikki, mistä olisi mielestämme ollut apua
rannattomalla ajan aavikolla. Rakkautta etsimään hän lähti.