Sielun suhteet jumalalliseen henkeen ovat niin puhtaat, että on

loukkaavaa yrittää käydä auttamaan niitä. Sen suhteen pitäisi olla

sellainen, että Jumala, silloin kun hän puhuu, voisi ilmaista ei vain

yhden asian, vaan kaikki asiat, voisi täyttää maailman äänellään,

lähettäisi ulos ympärilleen valoa, luontoa, aikaa ja sieluja

kaikkialla läsnäolevan ajatuksensa keskuksesta ja uudelleen antaisi ja

uudelleen loisi kaikkeuden. Milloin vain sielu on yksinkertainen ja

ottaa vastaan jumalallista viisautta, saavat vanhat asiat mennä

menojaan -- menetelmät, opettajat ja temppelit kaatuvat, ja sielu elää

nykyisyydessä ja imee menneisyyden ja tulevaisuuden nykyhetkeen.

Kaikki oliot saavat pyhityksensä suhteessaan siihen toinen yhtä hyvin

kuin toinenkin. Kaikki oliot sulautuvat alkuperusteensa kautta

keskukseensa, ja ihanat yksityiset ihmeet häviävät yleismaailmalliseen

luomisihmeeseen, Jos sentähden ihminen väittää tuntevansa Jumalan ja

puhuvansa hänestä ja kuljettaa teidät jonkun vanhan, toisessa seudussa

asuneen ja toiseen maailmaan kuuluneen poissammuneen kansakunnan

sananparsien taa, -- niin älkää uskoko häntä. Onko terho parempi kuin

tammi, joka on sen kukkeus ja täydellisyys? Ovatko vanhemmat paremmat

kuin lapset, joihin he ovat vuodattaneet kypsyneen olemuksensa? Mistä

sitten tulee tämä menneisyyden palvonta? Vuosisadat ovat salaliitossa

sielun terveyttä ja vaikutusvaltaa vastaan. Aika ja paikka ovat vain

fysiologisia värejä, joita silmä aikaansaa, mutta sielu on valoa; missä

sielu, siellä päivä; missä se on ollut, siellä ei enää ole mitään; ja

historia on epäoleellisuutta ja vääryyttä, jos se on jotakin muuta kuin

iloinen puolustus tai vertauspuhe olemisestani ja tulemisestani.

Ihminen on arka ja valmis puolustautumaan; hän ei enää kulje pää

pystyssä; hän ei uskalla sanoa »minä ajattelen», »minä olen», vaan

lainaa jonkun pyhimyksen tai viisaan sanoja. Hän seisoo häpeissään

ruohon tai kukkivan ruusun edessä. Ruusut tuossa ikkunani alla eivät

millään tavalla viittaa aikaisempiin tai toisiin parempiin ruusuihin;

ne ovat sitä, mitä ne ovat; ne elävät nykyistä päivää Jumalan kanssa,

Aika ei ole niitä varten. Siinä on yksinkertaisesti ruusu; se on

täydellinen olemassaolonsa joka hetkellä. Ennenkuin lehtisilmu on

puhjennut, on sen koko elämä ollut toiminnassa; täydessä kukoistuksessa

olevassa kukassa ei ole elämää enemmän, lehdettömässä juuressa ei ole

sitä vähemmän. Sen luonto on tyydytetty ja se puolestaan tyydyttää

samalla tapaa joka hetki luontoa. Mutta ihminen siirtää aina

tuonnemmaksi tai vaipuu muistoihinsa; hän ei elä nykyhetkessä, vaan

suree taaksekäännetyin katsein menneisyyttään tai huomaamatta

ylt'ympäriinsä avautuvia rikkauksia nousee varpailleen nähdäkseen

edeltäkäsin tulevaisuuteen. Hän ei voi olla onnellinen eikä voimakas,

ennenkuin hän ajan yläpuolella elää luonnon kanssa nykyhetkessä.

Tämän pitäisi olla kyllin selvää. Mutta katsokaa, kuinka voimakkaat

älyt ovat uskaltaneet olla kuulematta itse Jumalaa, jollei hän ole

puhunut, sanoisinko, Davidin, Jeremiaan tai Paavalin kielellä. Emme

aina anna niin suurta arvoa muutamille ydintotuuksille tai muutamien

henkilöiden elämälle. Me olemme lasten kaltaisia, jotka ensin

toistelevat ulkomuististaan isoäitien ja kotiopettajien ajatelmia ja

tultuaan isommiksi lahjakkaiden ja lujaluonteisten ihmisten ajatelmia,

joita he sattuvat näkemään -- vaivoin jaksaen muistaa sanasta sanaan,

mitä he ovat sanoneet; jälkeenpäin, kun he nousevat näkökannalle, jolla

nämä ovat seisoneet lausuessaan sanottavansa, he ymmärtävät ne ja

haluavat olla piittaamatta sanoista, sillä milloin tahansa voivat he

käyttää sanoja yhtä hyvin, kun tulee tarvis. Jos me elämme oikein,

alamme nähdä oikein. On yhtä helppo voimakkaalle ihmiselle olla

voimakas, kuin heikolle on olla heikko. Kun muodostuu uusi havainto,

vapautamme ilomielin muistin sen varastoihin kätketyistä aarteista ja

vanhasta romusta. Kun ihminen elää Jumalan kanssa, on hänen äänensä

helisevä yhtä ihanasti kuin puron solina ja viljapellon kahina. Ja nyt

lopuksi tämän kysymyksen korkein totuus, jota ei ole vielä sanottu, ja

jota ei todennäköisesti voidakaan sanoa, sillä kaikki mitä sanomme on

sisäisen näkemyksen etäistä muistelua. Ajatus, jonka nyt voin parhaiten

tavoittaa saadakseni sen sanotuksi, on tämä. Kun hyvä on liki sinua,

kun sinulla on elämä itsessäsi, ei se ole minkään tietyn tai totutun

tien varrella; et ole erottava kenenkään muun jalanjälkiä; et ole

näkevä ihmiskasvoja; et ole kuuleva mitään nimeä; tie, ajatus ja hyvä

ovat täydelleen outoja ja uusia. Se on kulkeva esimerkin ja kokeen

ulkopuolitse, Tiesi käy ihmisen luota eikä ihmisen luo. Kaikki

henkilöt, jotka koskaan ovat eläneet, ovat sen unohdettuja

palvelijoita. Pelko ja toivo ovat yhtä kaukana sen alapuolella. On

jotakin matalaa myöskin toivossa. Selvänäköisyyden hetkellä ei ole

mitään sellaista, jota voisi nimittää kiitollisuudeksi, eikä oikeastaan

myöskään iloa. Mielenliikutusten yläpuolelle kohonnut sielu näkee

yhtenäisyyttä ja iäistä syysuhteisuutta, tajuaa totuuden ja oikeuden

itseolevaisuuden ja hiljentää mielensä tietäessään, että kaikki asiat

menevät hyvin. Luonnon avarat paikat Atlantin valtameri ja Eteläinen

jäämeri -- ja pitkät ajanjaksot, vuodet ja vuosisadat -- eivät merkitse

mitään. Se, mitä minä ajattelen ja tunnen, on ollut pohjana jokaiselle

aikaisemmalle elämäntilalle ja olosuhteelle, samoin kuin se on pohjana

nykyisyydelleni ja sille, mitä nimitetään elämäksi, sekä sille, mitä

nimitetään kuolemaksi.

Elämä yksin on arvokasta, ei se, että on elänyt. Voima lakkaa levon

hetkellä; se elää siinä, missä menneisyyden tilasta siirrytään

nykyisyyden tilaan, pyörremyrskyn kiidännässä ja päämäärään

pyrkimisessä. Tätä yhtä tosiasiaa maailma vihaa, että nimittäin sielu

_kasvaa_, sillä se kumoaa ainiaaksi menneisyyden, muuttaa kaikki

rikkaudet köyhyydeksi, kaiken maineen häpeäksi, sekoittaa pyhimyksen

maankiertäjään ja työntää samoin Jeesuksen ja Juudaan syrjään. Miksi me

sitten puhumme itseluottamuksesta? Sikäli kuin sielu elää meissä, on

meissä voimaa, ei luottavaa, vaan toimivaa. Luottamuksen selitteleminen

on puhumisen tarjoama köyhä ulkonainen muoto. Puhu mieluummin siitä,

joka luottaa, koska se toimii ja on olemassa. Kenellä on enemmän

tottelevaisuutta kuin minulla, hallitsee minua tarvitsematta

sormeaankaan kohottaa. Hänen ympärillään minun täytyy kiertää hengen

painolain mukaan. Kun puhutaan jostakin erinomaisesta hyveestä,

kuvittelemme, että se on korupuhetta. Emme vielä näe, että hyve on

Korkeus, ja että kauniiksi muovailtu ja olemisen alkuperusteille herkkä

ihminen tai ryhmä sellaisia ihmisiä, miehittää ja kukistaa luonnonlain

mukaan kaikki kaupungit, kansat, kuninkaat, rikkaat ja runoilijat,

jotka eivät merkitse mitään heidän rinnallaan.

Tämä on lopullisesti se tosiasia, jonka perille me tässä samoin kuin

kaikissa muissakin kysymyksissä niin helposti pääsemme, nimittäin

kaiken keskittäminen alati pyhään YHTEEN. Itseolevaisuus on Korkeimman

Syyn määräyskäsite ja se vakiinnuttaa hyvän mittapuun seuraten

asteikkoa, jossa se elävöittää kaikki alemmat muodot. Kaikki tosioliot

ovat sellaisia kuin ovat mikäli ne sisältävät hyvettä. Kauppa,

maanviljelys, metsästys, valaan pyynti, sota, kaunopuheisuus ja

persoonallisuuden merkitys ovat jonkin arvoisia ja vetoavat

arvonantooni esimerkkeinä hyveen läsnäolosta ja sekoitetusta

vaikutuksesta. Näen saman lain vaikuttavan luonnossa säilyttämisen ja

kasvamisen lakina. Valta on luonnossa oikeuden oleellinen mittapuu.

Luonto ei salli sellaisen säilyvän kuningaskunnassaan, joka ei voi

auttaa itseään. Kiertotähden synty ja kehitys, sen tasapaino ja

kiertorata, puu, joka suoristautuu tuulenpuuskan taivutuksesta ja

jokaisen eläimen ja kasvin elämiskeinot ovat itsetoimeentulevan ja

sentähden itseensä luottavan sielun ilmauksia.

Siten kaikki kehittyy; älkäämme harhailko sinne tänne; istukaamme

kotona alkuperustetta tutkien. Hämmästyttäkäämme ja kummastuttakaamme

sisään tunkeutuvaa ihmisten, kirjojen ja laitosten meluavaa paljoutta

julistamalla yksinkertaisin sanoin jumalallista tosiasiaa. Pyydä niitä,

jotka hyökkäävät sisään, riisumaan kengät jaloistaan, koska Jumala on

luonasi täällä sisällä. Meidän yksinkertaisuutemme tuomitkoon heidät,

ja meidän kuuliaisuutemme omaa lakiamme kohtaan osoittakoon heille

kuinka köyhiä luonto ja onni ovat meidän syntyperäisten rikkauksiemme

ulkopuolella.

Mutta olkaamme nyt rahvas. Ihminen ei tunne kunnioitusta ihmistä

kohtaan eikä hänen henkensä ole saanut kehoitusta pysyä kotona ja

asettua yhteyteen sisäisen valtameren kanssa. Hän lähtee kaukaisiin

maihin anelemaan lasillista vettä toisen ihmisen säiliöstä. Meidän

täytyy kulkea yksin. Minä pidän hiljaisesta kirkosta ennen

jumalanpalveluksen alkua enemmän kuin mistään saarnasta. Kuinka

kaukaisilta, kuinka kylmiltä ja kuinka puhtailta näyttävät ihmiset,

joita jokaista pyhäkön raja-aita ympäröi. Niin istukaamme alati. Miksi

ottaisimme päällemme ystävämme, tai vaimon, tai isän, tai lapsen viat,

sen johdosta, että he istuvat lietemme ääressä tai sanovat olevansa

samaa verta? Kaikilla ihmisillä on minun vertani ja minulla on kaikkien

ihmisten verta. En sen vuoksi tahtoisi omaksua heidän ärtyisyyttään

enkä typeryyttään, en edes siinä määrin, että sitä kannattaisi hävetä.

Mutta eristäytymisemme älköön olko koneellinen, vaan henkinen, sen on

nimittäin tultava mielenylennykseksi. Aika ajoittain näyttää koko

maailma olevan salaliitossa kyllästyttääkseen sinua tärkeillä

pikkuseikoillaan. Ystävä, asiakas, lapsi, sairaus, pelko, puute ja

armeliaisuus, kaikki ne yhtä haavaa koputtavat huoneesi ovelle ja

sanovat: »Tule ulos luoksemme.» Mutta pysy paikallasi; älä mene heidän

hääräilevään joukkoonsa. Niukalla uteliaisuudellani valmistan ihmisille

tilaisuuden ikävystyä minuun. Ei kukaan ihminen voi tulla minua

lähelle, ilman että annan siihen aihetta. »Mitä me rakastamme, se on

meillä, mutta kaihotessamme me riistämme itseltämme rakkauden.» Ellemme

voi yhdellä harppauksella kohota kuuliaisuuden ja uskon pyhyyksien

tasalle, voimme ainakin vastustaa kiusauksiamme. Nouskaamme sotajalalle

ja herättäkäämme Thor ja Wodan,[29] rohkeus ja lujuus saksonilaisissa

rinnoissamme eloon. Tämä tapahtuu meidän matalamielisenä aikanamme aina

kun puhumme totta. Lopeta tuo valheellinen vieraanvaraisuutesi ja

valheellinen myötätuntosi. Älä elä enää näiden petettyjen ja pettävien

ihmisten odotusten mukaan, joitten kanssa olet tekemisissä. Sano

heille: »Oi, isä, oi äiti, oi vaimo, oi veli, oi ystävä, minä olen

elänyt kanssanne tähän saakka ulkonaista elämää. Täst'edes palvelen

totuutta. Kuulkaa, täst'edes minä tottelen ainoastaan iäistä lakia. En

tunnusta sovinnaisuutta, vaan läheisyyden. Koetan elättää vanhempiani,

ylläpitää perhettäni ja olla vaimoni puhdas puoliso -- mutta näitä

suhteita aion toteuttaa uudella, ennen tuntemattomalla tavalla. Minä en

tyydy teidän elintapoihinne. Minun täytyy olla oma itseni. En voi enää

runnella itseäni sinun takiasi. Jos sinä voit rakastaa minua sellaisena

kuin olen, tulemme onnellisemmiksi. Jos et voi, koetan minä kuitenkin

ansaita rakkautesi. Minä en tahdo peitellä makujani enkä

vastenmielisyyttäni. Minä olen siinä määrin luottava siihen, että se,

mikä on syvällistä, on pyhää, että olen järkähtämättä auringon ja kuun

kasvojen edessä tekevä sen, mikä vain minua sisäisesti ilahduttaa ja

sydäntäni kannustaa. Jos sinä olet jalo, olen rakastava sinua, jos et

ole, en aio loukata sinua enkä itseäni teeskennellyillä

kohteliaisuuksilla. Jos olet rehellinen, mutta et tunnusta samaa

totuutta kuin minä, niin liity hengenheimolaisiisi; minä etsin omiani.

Minä en menettele tässä itserakkaasti, vaan nöyrästi ja uskollisesti.

On yhtä paljon sinun kuin minunkin pyrkimysteni mukaista elää

totuudessa, olimmepa sitten kuinka kauan tahansa valheessa vaeltaneet.

Tokkopa tämä enää tuntuu tuskalliselta? Olet pian rakastava sitä, mitä

luontosi sanelee sinulle, samoinkuin minun luontoni tekee, ja jos me

seuraamme totuutta, on se vihdoin vievä meidät pelastukseen.» Mutta

siten ehkä aiheutat näille ystäville kärsimyksiä. Olkoon niin, mutta

minä en voi myydä vapauttani ja voimaani pelastaakseni heidän

tunteikkuutensa. Sitäpaitsi on kaikilla henkilöillä järjen kirkastuksen

hetkiä, jolloin heidän katseensa kantaa ehdottoman totuuden maille;

silloin he myöntävät minun olevan oikeassa ja menettelevät samoin kuin

minäkin.

Joukko ajattelee, että sinä hyökätessäsi yleisesti omaksuttuja sääntöjä

vastaan hylkäät kaikki säännöt ja olet täydellisen laittomuuden

kannattaja ja että häikäilemätön tunneihminen käyttää filosofian nimeä

kullatakseen rikoksensa. Mutta on olemassa omantunnon laki. On olemassa

kaksi uskontunnustusta, ja meidän täytyy lukeutua niistä toiseen tai

toiseen. Voit täyttää velvollisuuksiesi sarjan etsimällä itsellesi

sovitusta _suoraa_ tai _välillistä_ tietä. Punnitse, oletko täyttänyt

velvollisuutesi suhteissasi isään, äitiin, serkkuun, naapuriin,

kaupunkiin, kissaan ja koiraan, vai voiko joku näistä soimata sinua.

Mutta minä voin myös olla välittämättä tästä välillisestä ohjesäännöstä

ja antaa itse itselleni synninpäästön. Minulla on omat vakavat

vaatimukseni ja täydellinen velvollisuuksien kehä. Se ei hyväksy

velvollisuuden nimeä useille sellaisille tehtäville, joita tavallisesti

nimitetään velvollisuuksiksi. Mutta jos minä voin täyttää sen

velvoitukset, tekee se minut kykeneväksi käsittelemään yleisesti

käytännössä olevaa lakikokoelmaa. Jos jokunen kuvittelee, että

sellainen laki on väljä, koettakoon hän yhdenkään päivän kuluessa

noudattaa sen määräyksiä.

Ja totta tosiaan vaaditaankin jotakin jumalankaltaista siltä, joka on

heittänyt pois luotaan ihmissuvun yleiset perustelut toiminnalleen ja

uskaltaa luottaa itseensä ja omiin herätteisiinsä. Jalo on hänen

sydämensä oleva, uskollinen hänen tahtonsa ja kirkas hänen katseensa,

jotta hän voisi täydellä todella olla oma oppinsa, seuransa ja lakinsa

ja jotta yksinkertainen päämäärä voisi olla hänelle yhtä voimakas kuin

toisille rautainen välttämättömyys.

Jos joku ihminen tutkii nykyisiä näköaloja siinä piirissä, jota

erityisesti nimitetään yhteiskunnaksi, on hän näkevä tällaisen

siveyssäännön välttämättömyyden. Ihmisten hermot ja sydän ovat

ikäänkuin vedetyt esiin ja me olemme tulleet pelokkaiksi,

epätoivoisiksi ruikuttelijoiksi. Me pelkäämme totuutta, pelkäämme

kohtaloa, pelkäämme kuolemaa ja pelkäämme toinen toistamme. Aikamme ei

synnytä suuria eikä täydellisiä henkilöitä. Me tarvitsemme miehiä ja

naisia, jotka uudistavat elämän ja yhteiskunnalliset olomme, mutta me

näemme, että useimmat ovat luonnostaan kykenemättömiä, eivät voi

tyydyttää omia tarpeitaan, omistavat kunnianhimoa suhteettoman paljon

käytännölliseen voimaansa verraten, etsivät itselleen tukea ja

pyytelevät yöt päivät läpeensä. Kotitaloutemme on kerjäläismäistä;

taidettamme, hankkeitamme, avioliittoamme ja uskontoamme emme ole itse

valinneet, vaan yhteiskunta on valinnut ne meille. Me olemme

vierashuoneiden sotureita. Me kartamme kohtalon jäyhää taistelua, josta

voima on syntyisin.

Jos nuoret miehemme kärsivät tappion ensi yritteissään, kadottavat he

kaiken miehuutensa. Jos nuori kauppias tekee vararikon, sanovat

ihmiset, että hän on _mennyttä miestä_. Jos mitä lupaavin kyky

opiskelee jossakin opistossamme eikä vuoden kuluttua ole päässyt

virkaan Bostonin tai New-Yorkin kaupunkiin tai etukaupunkeihin,

luulevat ystävät ja hän itsekin, että hänen on syytä olla masentunut ja

valitella koko loppuikänsä. Vankka nuorukainen New-Hampshiresta tai

Vermontista, joka vuoronperään koettelee kaikkia _ajurin,

maanviljelijän_ ja _kulkukauppiaan_ ammattiin kuuluvia töitä, käy läpi

jonkin koulun, saarnaa, julkaisee sanomalehteä, ottaa osaa

edustajakokoukseen, ostaa kaupunkialueen ja edelleen vuosien vieriessä

putoaa aina kissan tavoin jaloilleen, on satojen tuollaisten

kaupunkinukkien arvoinen. Hän kulkee rinnan päiviensä kanssa eikä tunne

häpeää siitä, ettei »opiskele tietopuolisesti», sillä hän ei siirrä

elämäänsä tuonnemmaksi, vaan elää jo nyt. Hänellä ei ole vain yksi,

vaan satoja mahdollisuuksia. Paljastakoon stoalainen ihmisten

elämismahdollisuudet ja kertokoon heille, että he eivät ole

kyynelpajuja, vaan voivat vapauttaa ja pakostakin vapauttavat itsensä,

että itseluottamusta kehitettäessä uusia voimia ilmaantuu, että ihminen

on lihaksi tullut sana, syntynyt levittämään kansoille pelastusta, että

hänen pitää hävetä sääliämme ja että hetkenä, jolloin hän toimii

itsenäisesti heittäen lait, kirjat, epäjumalat ja tavat ulos ikkunasta,

me emme enää surkuttele, vaan kiitämme ja kunnioitamme häntä -- niin

tällainen opettaja se uudistaa ihmiselämän entistä ehommaksi ja tekee

nimensä kallisarvoiseksi koko ihmiskunnan historialle.

On helppo huomata, että suurempi itseluottamus saa aikaan mullistuksen

kaikissa ihmisten toimissa ja keskinäisissä suhteissa; heidän

uskonnossaan, heidän kasvatuksessaan, heidän pyrkimyksissään, heidän

elämäntavoissaan, heidän yhteiselämässään, heidän omistusoikeudessaan

ja heidän mietiskelyjensä näköaloissa.

1. Millaisiin rukouksiin ihmiset antautuvat! Se mitä he nimittävät

pyhäksi jumalanpalvelukseksi, ei ole lainkaan rohkeata ja miehekästä.

Rukous tähyilee ympärilleen ja pyytää apua ulkoapäin jonkin vieraan

hyveen merkeissä ja eksyy luonnollisen ja yliluonnollisen, välittävän

ja ihmeellisen loppumattomiin harhakäytäviin. Rukous, joka pyytää

jotakin erikoista etua -- jotakin vähempää kuin kaikki hyvä -- on

väärä. Rukous on elämän tosiasioiden katselemista näköalan korkeimmasta

kohdasta. Se on katselevan ja riemuitsevan sielun yksinpuhelu. Se on

Jumalan henki, joka julistaa tekonsa hyviksi. Mutta rukous, jota

pidetään keinona jonkin yksityisen päämäärän saavuttamiseksi, on

alhainen ja varkautta. Se edellyttää kaksinaisuutta eikä yhtenäisyyttä

luonnossa ja omassatunnossa. Niin pian kuin ihminen on päässyt Jumalan

yhteyteen, ei hänen tarvitse pyydellä. Hän on näkevä, että rukousta on

kaikissa toimissa. Pellolleen kitkemään polvistuvan maanviljelijän ja

jokaisella airon vedolla kumartuvan soutajan rukous ovat tosi rukousta,

jota koko luonto tarkkaa, vaikka sen esine on halpa. Kun Caratahia

Fletcherin »Bonducassa» kehoitettiin tiedustelemaan Audate-jumalan

mieltä, vastaa hän --

»His hidden meaning lies in our endeavours;

Our valours are our best gods.»[30]

Valituksemme ovat toinen laji vääriä rukouksia. Tyytymättömyys on

itseluottamuksen puutetta; se on tahdon heikkoutta. Valita vahinkoja,

jos voit siten auttaa kärsinyttä; jos et, niin hoida omaa työtäsi, niin

jo alkaa vahinko olla korjattu. Myötätuntomme on aivan yhtä epäjaloa.

Me menemme niiden luo, jotka itkevät mielettömästi, istuudumme ja

alamme parkua seuran vuoksi, sen sijaan, että jakaisimme heille

luottamusta ja terveyttä kovakouraisilla ravistuksilla ja saattaisimme

heidät taas uudelleen yhteyteen heidän oman järkensä kanssa. Onnen

salaisuus on kättesi työstä koituva ilo. Mies joka pitää itsestään

huolen, on aina tervetullut jumalille ja ihmisille. Hänelle avautuvat

kaikki ovet selkoselälleen; häntä tervehtivät kaikki kielet,

seppelöivät kaikki kunnianosoitukset ja seuraavat kaikki silmät

kaivaten. Rakkautemme käy häntä vastaan ja syleilee häntä, koska hän ei

ole sitä tarvinnut. Hartaasti ja intomielin me hyväilemme ja ylistämme

häntä, koska hän on pysynyt omalla tiellään ja on halveksinut meidän

paheksumistamme. Jumalat rakastavat häntä sentähden, että ihmiset häntä

vihaavat. »Hellittämättömälle kuolevalle», sanoi Zoroaster, »ovat

autuaat kuolemattomat suopeita.»

Samoin kuin ihmisten rukoukset ovat tahdon sairautta, ovat heidän

uskomuksensa järjen sairautta. He sanovat tyhmien israeliittain tavoin:

»Älköön Jumala puhuko meille, ettemme kuolisi. Puhu sinä, puhukoon joku

ihminen kanssamme, niin me tahdomme totella.» Kaikkialla olen estetty

kohtaamasta Jumalaa veljessäni, sentähden että hän on sulkenut oman

temppelinsä ovet ja kertoo satuja vain veljiensä tai veljiensä veljien

Jumalasta. Jokainen uusi mieli on sama kuin uusi luokitus. Jos se

osoittautuu harvinaisen toimeliaaksi ja voimakkaaksi mieleksi, jos se

on Locke, Lavoisier, Hutton, Bentham tai Fournier, taivuttaa se

luokitukseensa muutkin ihmiset, ja katso, syntyy uusi järjestelmä. Kuta

syvemmälle ajatukseen se tunkeutuu ja kuta lukuisampia ovat esineet,

joita se koskettelee ja tuo sisälle oppilaan näköpiiriin, sitä enemmän

se tuottaa mielihyvää. Mutta pääasiallisesti käy tämä ilmi uskomuksissa

ja kirkoissa, jotka ovat myös saman voimantäyden mielen luokituksia,

joka on löytänyt keskityksensä velvollisuuden perusajatuksesta

ja ihmisen suhteesta Korkeimpaan. Sellaista on kalvinilaisuus,

kvekarilaisuus ja svedenborgilaisuus. Oppilas tuntee samanlaista iloa

alistaessaan kaikki oliot uuteen sanastoon, kuin tyttö, joka

kasvioppiin juuri perehtyneenä näkee sen avulla uuden maan ja uuden

vuodenajan. Voi käydä jonkin ajan kuluttua niin, että oppilas havaitsee

älyllisen voimansa kasvaneen tutkiessaan mestarinsa hengentuotteita.

Mutta kaikki tasapainottomat mielet tekevät luokituksen epäjumalakseen

ja muuttavat sen nopeasti tyhjennettävästä välikappaleesta päämääräksi,

niin että järjestelmän seinät sekaantuvat heidän silmissään etäisellä

taivaanrannalla maailmankaikkeuden seiniin; taivaan valot näyttävät

heistä olevan kiinnitettyjä heidän mestariensa rakentamaan

holvikattoon. He eivät voi käsittää, kuinka teillä toisilla on mitään

oikeutta nähdä -- kuinka te voitte nähdä; »varmaan olette jollakin

keinoin varastaneet meiltä valoa.» He eivät voi ymmärtää, että

järjestelmiä vierova ja lannistamaton valo tunkeutuu samoin toistenkin

työhuoneeseen kuin heidän. Nuriskoot he aikansa ja nimittäkööt sitä

omakseen. Jos he ovat rehellisiä ja menettelevät oikein, alkaa heidän

uusi soma tupansa ennen pitkää tuntua liian ahtaalta ja matalalta,

se halkeilee, kallistuu kyljelleen, lahoo ja häviää, ja kuolematon

valo säteilee nuorena ja elämäniloisena, miljoonakehäisenä ja

miljoonavärisenä yli maailmankaikkeuden kuten ensimmäisenä aamuna,

2. Itsejalostuksen puutteesta johtuu samoin, että matkustamisen

taikausko, jonka epäjumalia ovat Italia, Englanti ja Egypti, on

säilyttänyt tenhovoimansa kaikkiin sivistyneisiin amerikkalaisiin. Ne,

jotka mielikuvituksen keinoin ovat tehneet ihailtaviksi Englannin,

Italian ja Kreikan, ovat tehneet sen pysyen paikallaan kuin maan

akseli. Miehekkyyden hetkinä me tunnemme, että velvollisuus määrää

meidän paikkamme. Sielu ei ole matkustavainen. Viisas ihminen pysyy

kotona ja kun hänen elämänsä välttämättömyydet, hänen velvollisuutensa

jostakin syystä kutsuvat häntä poistumaan kotoaan, vieläpä vieraisiin

maihin asti, tuntee hän edelleen joka paikassa olevansa kotona ja

saattaa kasvonilmeillään ihmisten tietoon, että hän kulkee viisauden ja

hyveen lähettinä ja käy kaupungeissa ja ihmisten luona kuin kuningas

eikä kuten salakuljettaja tai palvelija.

En tahdo intohimoisesti vastustaa maailman ympäri matkustamista

silloin, kun se tapahtuu taiteen, tutkimusten ja ihmisrakkauden

tarkoitusperien hyväksi, mikäli ihminen ensin on kotiutunut

ympäristöönsä eikä lähde kaukaisiin maihin toivossa löytää jotakin

aivan erikoista ihanuutta. Ken matkustaa huvin vuoksi tai unohtaakseen

jotakin, jota hän ei voi voittaa, hän matkustaa pois oman itsensä luota

ja tulee jo nuoruudessaan vanhaksi vanhanajan nähtävyyksiä

katsellessaan. Thebessä ja Palmyrassa hänen tahtonsa ja mielensä

vanhentuvat ja luhistuvat maahan samoin kuin on käynyt näiden

kaupunkien. Hän luo raunioita raunioihin.

Matkustaminen on hullun paratiisi. Jo ensimmäiset matkamme osoittavat

meille paikkojen merkityksettömyyden. Kotona minä uneksin, että

Napolissa ja Roomassa voin hurmaantua kauneudesta ja vapautua

alakuloisuudesta. Laitan kuntoon matkalaukkuni, jätän ystäville

hyvästit, nousen laivaan ja herään vihdoin Napolissa; mutta siellä on

heti edessäni ilkeä todellisuus, surkea oma itseni, jota pakoon olin

lähtenyt, heltymättömänä ja yhtäläisenä. Minä käyn katsomassa

Vatikaania ja palatseja. Minä tekeydyn hurmaantuneeksi näkemästäni,

mutta hurmaantunut en ole. Varjoni kulkee kerallani sinne, minne

minäkin.

3. Mutta matkustamisvimma on syvällisemmän, koko älyllistä toimintaa

jäytävän sairauden oire. Äly on kulkuri ja kasvatusjärjestelmämme

kehittää levottomuutta. Mielemme vaeltaa kauas pois silloin kun meidän

ruumiimme on pakotettu pysymään kotona. Me jäljittelemme; ja mitä muuta

on jäljittely kuin mielen matkantekoa? Talomme ovat rakennetut vieraan

maun mukaan; meidän hyllymme ovat reunustetut vierailla koristeilla;

mielipiteemme, makumme ja kykymme noudattavat ja seuraavat Menneisyyttä

ja Etäisyyttä. Sielu on luonut taiteita kaikkialle, missä ne vain

kukoistavat. Omasta mielestään on taiteilija etsinyt itselleen mallia.

Se oli hänen oman ajatuksensa sovitelma esineelle, joka oli tehtävä ja

ehdoille, jotka piti ottaa huomioon. Ja miksi on meidän tarvis

jäljitellä doorilaista tai Joonialaista tekotapaa?[31] Kauneus,

tarkoituksenmukaisuus, ajatuksen suuruus ja herkkä ilmehikkyys ovat

yhtä läheisiä meille kuin kaikille muillekin ja jos amerikkalainen

taiteilija luottamuksella ja hartaudella tutkii suoritettavanaan olevaa

työtä huomioonottaen ilmanalan, maaperän, päivän pituuden, kansan

tarpeet, hallituksen luonteen ja muodon, on hän luova talon, jossa

kaikki nämä saavat sopivasti paikkansa ja jossa maku ja tunne tulevat

samalla tyydytetyiksi.

Pysy itsessäsi; älä koskaan jäljittele. Oman lahjakkuutesi voit joka

hetki tuoda esiin koko elämäsi jalostusviljelyn kasautuneella voimalla,

mutta toisilta omaksuttu kyky on sinulla vain ajoittain ja puoleksi

hallussasi. Sitä, minkä joku osaa parhaiten tehdä, ei kukaan muu kuin

hänen Luojansa voi hänelle opettaa. Kukaan ihminen ei näet tiedä, eikä

voi tietää, mitä se on, ennenkuin asianomainen henkilö on sen

suorittanut. Missä on se mestari, joka olisi voinut antaa opetuksen

Shakespearelle? Missä on se mestari, joka olisi osannut antaa ohjeet

Franklinille tai Washingtonille tai Baconille tai Newtonille? Jokainen

suuri mies on ainoalaatuinen. Scipion scipiomaisuus on tarkalleen juuri

se osa, jota hän ei ole lainannut. Shakespearea ei voida koskaan tehdä

Shakespearea tutkimalla. Tee se, mikä sinun on määrä tehdä, niin et voi

toivoa liikaa tai uskaltaa liikaa. Siinä hetkessä näet sinulle selviää

rohkea ja loistava sanonta, yhtä suurenmoinen kuin Pheidiaan taltan,

egyptiläisten muurauslapion tai Mooseksen ja Danten kynän ilmaisu, mutta

erilainen kuin kaikki nämä. On mahdotonta, että sielu kaikkine

rikkauksineen, kaikkine puhekauneuksineen ja tuhatkäänteisine kielineen

alentuisi toistamaan itseään, mutta jos voit kuulla mitä nämä esi-isät

sanovat, osaat varmaan vastata heille samassa äänilajissa, sillä korva

ja kieli ovat kaksi saman luonnon elintä. Viivähdä elämäsi

yksinkertaisilla ja ylhäisillä seuduilla ja tottele sydämesi ääntä, niin

sinä voit uudelleen saattaa esiin menneisyyden maailman.

4. Samoin kuin uskontomme, kasvatuksemme ja taiteemme suuntaa myös

meidän yhteiskuntamme henki silmänsä kaikkeen vieraaseen. Kaikki

ihmiset ylpeilevät yhteiskunnan edistyksestä eikä kukaan ihminen

edisty.

Yhteiskunta ei koskaan kulje eteenpäin. Se vetäytyy yhtä kauas toiselle

puolelle kuin se edistyy toisella. Se on herkeämättömien muutoksien

alainen; se on raakalaistilassa, se on sivistykseen saatettu, se on

kristinuskoon käännetty, se on rikas ja se on monitieteinen, mutta nämä

eivät ole muutoksia parempaan päin. Kaikesta, mitä annetaan, otetaan

jotakin. Yhteiskunta saavuttaa uusia taitoja ja kadottaa vanhoja

vaistoja. Mikä vastakohta hyvin pukeutuneen, puhuvan, kirjoittavan ja

ajattelevan, kello, kynä ja vekseli taskussaan liikkuvan amerikkalaisen

ja alastoman uusseelantilaisen välillä, jonka ainoana omaisuutena on

nuija, heittokeihäs, niinimatto ja jakamaton kahdeskymmenesosa

hökkeliä, joka on varattu makuupaikaksi. Mutta vertaa näiden kahden

miehen terveyttä toisiinsa, niin näet, että valkoinen mies on

menettänyt alkukantaisen väkensä. Jos matkailijain kertomukset ovat

tosia, niin villiin leveällä kirveellä isketty haava kasvaa umpeen ja

parantuu päivässä tai parissa, aivan kuin olisi lyönyt iskun pehmeään

pihkaan; sama isku lähettäisi valkoisen miehen toiseen maailmaan.

Sivistynyt ihminen on rakentanut ajoneuvot, mutta hän on menettänyt

kykynsä käyttää jalkojaan. Häntä tukevat kainalosauvat, ja sikäli on

hän vailla lihasten tukea. Hänellä on hieno sveitsiläinen kello, mutta

häneltä puuttuu harjaantumus laskea aika auringosta. Greenwichin

merikalenteri on hänellä; tietäen varmasti löytävänsä siitä tarvittavat

osviitat ihminen ei osaa kadulla erottaa ainoatakaan tähteä taivaalta.

Päivänseisausta hän ei huomaa; yhtä vähän hän tuntee päiväntasausta;

ja vuoden koko kirkas kalenteri on ulkopuolella hänen sielunsa

numerotaulun. Hänen muistikirjansa heikontavat hänen muistiaan; hänen

kirjastonsa rasittavat liiaksi hänen ymmärrystään; vakuutusyhtiöt

lisäävät tapaturmien lukua ja kysymyksenalaista on, eivätkö koneet

saata meitä orjuuteen, emmekö ole menettäneet hienostumisen ohella

jotakin tarmostamme ja kristinuskon ohella laitosten ja muotojen

saartamina jotakin villin hyveen jäntevyydestä. Sillä jokainen

stoalainen oli stoalainen, mutta missä on kristikunnan kristitty?

Siveellisyyden säännöistä ei ole suurempaa poikkeusta kuin kasvun

tai mittasuhteidenkaan säännöistä. Nykyään ei ole suurempia miehiä

kuin ennen on ollut. Harvinainen yhtäläisyys on havaittavissa

ensimmäisten ja viime vuosisatojen suurmiehissä, eivätkä kaikki

yhdeksännentoista vuosisadan tieteet taiteet, uskonto ja filosofia

kykene kasvattamaan suurempia miehiä kuin Plutarkhon sankarit, jotka

elivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä vuosisataa sitten.

Rotu ei edisty ajan mittaan. Phokion, Sokrates, Anaxagoras ja Diogenes

ovat suuria miehiä, mutta he eivät jätä jälkeensä mitään suurmiesten

luokkaa. Ken todella kuuluu heidän koulukuntaansa, ei tahdo nimittää

itseään heidän nimellään, vaan tahtoo olla oma suurmiehensä ja

vuorostaan uuden suunnan perustaja. Jokaisen aikakauden taiteet ja

keksinnöt ovat vain sen puku eivätkä anna sisäistä voimaa ihmisille.

Täydellisentyneen koneen tuottama turmio on korvauksena sen tuottamasta

hyödystä. Hudson ja Bering saivat riittävästi aikaan kalastusveneissään

ihastuttaakseen Parrya ja Franklinia, joiden retkikunnilla oli

käytettävänään kaikki tieteen ja taiteen tarjoamat apuneuvot.[32]

Galilei keksi teatterikiikarillaan enemmän taivaan loistokkaiden

ilmiöiden sarjoja kuin kukaan sen jälkeen. Kolumbus löysi uuden

maanosan lähdettyään matkalle kannettomassa purressa. On

mielenkiintoista nähdä, kuinka aseet ja koneet ajoittain häviävät

käytännöstä ja unohtuvat, vaikka ne olivat äänekkäin ylistyksin otetut

käytäntöön muutamia vuosia tai vuosisatoja aikaisemmin. Suuri nero

tulee uudelleen oikeaksi ihmiseksi. Me pidimme sotataidon parannuksia

tieteen riemuvoittoina ja kuitenkin Napoleon valloitti Euroopan

ulkoilmaleireillään sälyttämättä joukkojensa niskoille kaikkinaisten

apuneuvojen raskasta taakkaa ja perustaen voittonsa yksinomaan

miehuuteen. »Keisari piti mahdottomana täydellisen armeijan

muodostamista», sanoo Las Casas, »jollei siitä jätetä pois meitä

rasittavat aseet, varastoaitat, toimitsijat ja kuormastot, ja pyrki

roomalaisten tapaa jäljitellen siihen, että sotamies saa

vilja-annoksensa, jauhaa sen käsimyllyssään ja leipoo siitä leipänsä

itse.»

Yhteiskunta on aalto. Aalto liikkuu eteenpäin, mutta ei vesi, josta se

on muodostunut. Sama hiukkanen ei nouse aallon pohjasta sen harjalle.

Aallon yhteys on vain ilmiömäistä. Henkilöt, jotka nykyhetkellä

muodostavat kansan, kuolevat ensi vuonna ja heidän kokemuksensa menevät

heidän kerrallaan.

Ja samoin on luottamus omaisuuteen, joka käsittää myös luottamuksen

sitä suojeleviin hallituksiin, itseluottamuksen puutetta. Ihmiset ovat

niin kauan itsestään välittämättä katsoneet ulkonaisia asioita, että he

ovat ruvenneet pitämään uskonnollisia, opillisia ja yhteiskunnallisia

laitoksia arvokkaina omaisuuden vartioina ja he tuomitsevat niitä

vastaan tehdyt hyökkäykset, koska he tuntevat niiden olevan hyökkäyksiä

omaisuutta vastaan. He mittaavat toinen toistaan kohtaan tuntemansa

arvonannon sen mukaan, mitä kukin omistaa eikä mitä kukin on. Mutta

sivistynyt ja jalo ihminen saa hävetä omaisuuttaan, kun hänessä herää

uusi arvonanto omaa luontoaan kohtaan. Eritoten vihaa hän sitä, mitä

hän omistaa, jos hän näkee sen olevan tilapäistä -- perintönä tai

lahjana tai rikoksen kautta tullutta, sillä hän tuntee, ettei se ole

oikeaa omaisuutta; se ei voi kuulua hänelle eikä sillä ole hänessä

juurta ja se pelkästään ajelehtii siinä hänen edessään, koska ei

vallankumous eikä vaara ota sitä pois. Mutta se mitä ihminen itsessään

on, aiheuttaa alati välttämättömän etsimisen tarpeen ja mitä ihminen

etsii, se on elävää omaisuutta, joka ei odota hallitusmiesten tai

meluisan joukon tai vallankumousten tai tulipalon tai hirmumyrskyn tai

vararikkojen viittauksia, vaan joka lakkaamatta uudistuu missä

hyvänsä ihminen hengittää. »Sinun arpasi tai elämänosuutesi», sanoo

Kalifi Ali, »etsii sinua; ole sentähden rauhassa äläkä etsi sitä.»

Riippuvaisuutemme ulkonaisista antimista johtaa meidät orjamaiseen

numeroitten kunnioittamiseen. Valtiolliset puolueet kerääntyvät

mieslukuisiin kokouksiin. Kuta suurempi joukko ja kuta useammin

kajahtavat ilmoitukset: »Essexin edustajat!» »New-Hampshiren

kansanvaltaiset!», »Mainen whigit!»,[33] sitä voimakkaammaksi nuori

isänmaanystävä tuntee itsensä uusien tuhansien silmä- ja käsiparien

tulosta. Samalla tapaa uudistajat kutsuvat kokoon kokouksia ja

äänestävät ja tekevät päätöksiä tukuttain. Kun näin menettelette, oi

ystävät, ei Jumala alennu käymään sisälle ja asettumaan teihin, aivan

päinvastoin on meneteltävä. Vasta silloin, kun ihminen hylkää kaikki

vieraat tuet ja seisoo yksin, näen hänen tulevan voimakkaaksi ja

saavuttavan voiton. Jokainen hänen lippunsa luo tuleva nostokas tekee

hänet heikommaksi. Eikö ihminen ole parempi kuin kaupunki? Älä vaadi

mitään ihmisiltä, niin loppumattomassa muuttumisessa sinä yksin pääset

järkkymättömänä tukipylväänä heti kaiken sen kannattajaksi, mikä

ympäröi sinua. Ken tuntee tämän mahdin synnynnäiseksi ja tietää

olevansa heikko siksi, että on etsinyt hyvää itsensä ulkopuolelta ja

kaikkialta muualta, ja ken tämän vuoksi luottaa päättävästi omaan

ajatukseensa, hän samassa silmänräpäyksessä suoristaa itsensä ja

asettuu ryhdikkääseen asentoon, käskee jäseniään ja tekee ihmeitä;

aivan samoin kuin ihminen, joka seisoo jaloillaan, on voimakkaampi

päällään seisovaa ihmistä.

Niin käyttäkää hyväksenne kaikkea mitä kutsutaan onneksi. Useimmat

ihmiset pelaavat uhkapeliä sillä ja voittavat kaikki ja menettävät

kaikki, kun sen pyörä kääntyy. Mutta jätä nämä laittomat voitot ja käy

jakosille syyn ja seurauksen Jumalan kanslistien kanssa, toimi ja pyri

tahdon merkeissä, niin kytket kahleisiin sattuman pyörän ja olet

täst'edes istuva sen pyörähdysten vaaran ulkopuolella. Valtiollinen

voitto, koron nousu, sairaasi toipuminen tai poissaolleen ystäväsi

paluu tai jokin muu onnellinen tapaus ylentää sinun mieltäsi ja sinä

ajattelet, että hyvät päivät ovat sinulle valmistetut. Älä usko sitä.

Ei mikään muu voi tuottaa sinulle rauhaa kuin sinä itse. Ei mikään muu

voi antaa sinulle rauhaa kuin periaatteiden riemuvoitto.

Ajattelija.

(Literary Ethics)

Dartmouth-opiston kirjallisen seuran juhlakokouksessa

heinäkuun 24:ntena 1838 pidetty puhe.

Hyvät herrat! Osoittaaksenne kunnioitustanne olette pyytäneet minua

puhumaan teille tänä päivänä. Riensin noudattamaan pyyntöänne, sillä se

oli tervetullut. Kutsu saapua opiskelijoiden kanssa viettämään

kirjallista juhlapäivää, oli niin houkutteleva, että voitin epäilykset,

joita minulla oli kyvystäni esittää teille tarkkaavaisuutenne arvoisia

ajatuksia. Olen saavuttanut ihmisen keski-iän, mutta uskon, että olen

yhtä iloinen ja toivehikas kuin silloin, kun poikana ensi kerran

näin opinarvon saaneiden meidän oppilaitoksessamme kokoontuvan

vuosijuhlaansa. Eivät vuodet eivätkä kirjat ole voineet irroittaa

silloin mieleeni juurtunutta ensi vaikutelmaa opiskelijasta

ajattelijana, taivaan ja maan suosikista, isänmaansa ylpeydestä ja

onnellisimmasta ihmisestä. Hänen velvollisuutensa johdattaa hänet

suoraan pyhään maahan, jonne toisten ihmisten kaipaus vain viittailee.

Hänen saavutuksensa tuottavat kaikille ihmisille mitä puhtainta riemua.

Hän on sokean silmä ja ramman jalka. Hänen tappionsa, jos hän on suuri,

aukaisevat tien korkeampiin antimiin. Ja koska ajattelija jokaisella

ajattelemallaan ajatuksella ulottaa uudisviljelyksensä ihmisten

yhteiseen ajatusmaailmaan, ei hän enää ole yksi, vaan monta. Ne

ajattelijat eri maissa, joiden neron tunnen, eivät mielestäni juuri

ollenkaan edusta yksilöllistä, vaan yhteistä ajatustapaa; ja suurien

tapahtumien sattuessa minä luotan näihin edustajiin, joissa yleinen

mielipide vaikuttaa, yhtä paljon kuin kokonaisiin kansoihin. Ja

vaikkakin heidän kättensä työt olisivat sanoin selittämättömiä, on älyn

ominaisuuksissa, jos ne kuvastavat heidän luottamustaan omaan

henkeensä, jotakin niin pyhää, että heidän olemassaolonsa ja etsintänsä

on tosiasia, joka loistaa onnellisen ennustähden tavoin.

Tiedän kuitenkin, että ajattelijan säätyä arvostellaan tässä maassa

kovin eri tavalla, ja että häikäilemättömyys, jolla yhteiskunta

teroittaa vaatimuksiaan nuorille miehille, pyrkii kääntämään

ylösalaisin nuorison näköalat, jotka ovat suunnatut älyn viljelyn

kunnioittamiseen. Tästä johtuu historiallinen puute, jota Eurooppa ja

Amerikka ovat vakavasti pohtineet. Tämä maa ei ole aikaansaanut mitään

sellaista, jonka voisi katsoa vastaavan ihmiskunnan oikeutettua

odotusta. Ihmiset arvelivat, kun kaikki läänityslaitoksen siteet ja

kahleet olivat murtuneet, että liian kauan kääpiöiden äitinä ollut

luonto oli saava hyvitystä titaanien[34] jälkisuvusta, jotka nauraen

harppaisivat maankamaralle ja rientäisivät Lännen vuoristoihin neron ja

rakkauden lähetteinä. Mutta taidemaalauksessa, kuvanveistossa,

kirjallisuudessa, runoudessa ja kaunopuheisuudessa ilmeneville

amerikkalaisten taipumuksille näyttää olevan tunnusmerkillistä

määrätynlainen sulokkuus ilman huomattavaa suuruutta, eikä sekään ole

uutta, vaan johdannaista; kukkamaljakko, jonka ääriviivat ovat sirot,

mutta joka on tyhjä, -- joka siellä, missä se nähdään, voi tyydyttää

omalla viisaudellaan ja luonteellaan, mikäli sillä sitä on, mutta joka

ei ladatun pilven tavoin lennä ylitsemme peloittavan kauniina eikä

singauta salamoitaan kaikille katsojille.

En tahdo eksyä tarkoituksettomasti tutkimaan, mitkä ovat tämän

tosiasian rajat ja syyt: mielestäni riittää, kun sanon yleisesti, että

ihmiskuntaan on aitoamerikkalaiseen henkeen hiipinyt epäilys sielua

kohtaan; että ihmiset täällä kuten muuallakin ovat vastahakoisia

uudistuksille ja pitävät kaikkea vanhaa, kaikkia tapoja ja kaikkia

mukavuutta tai hyötyä tuottavia hankkeita parempana kuin ajatuksen

palkatonta palvelusta.

Henkisen terveyden hetkinä huomaa kuitenkin, että ajatuksen palvelus on

järkevää ja aistien itsevaltius mieletöntä. Eksyköön ajattelija

koulukuntiin sekä sanoihin ja tulkoon pikkumaiseksi, mutta jos hän

käsittää velvollisuutensa, on hän ennen kaikkia muita ihmisiä

todellisuuden tunnustaja ja seurustelee olioiden kanssa. Sillä

ajattelija tutkii maailmaa, ja kuta suurempi arvo on maailmalla ja kuta

suuremmalla painolla se puhuu ihmissielulle, sitä suurempi arvo ja

suurempi kutsumus on ajattelijalla.

Aikamme tarve ja tämän vuosipäivän erikoinen luonne kiinnittävät

huomiomme kirjalliseen siveysoppiin. Sanottavani tästä opista

koskettelee ajattelijan apulähteitä, ainehistoa ja koulutusta.

1. Ajattelijan apulähteet vastaavat hänen luottamustaan järjen

ominaisuuksiin. Ajattelijan apulähteet ovat yhtä laajat kuin luonto ja

totuus, mutta hän ei omista niitä, ennenkuin hän on pyrkinyt niitä

saavuttamaan vastaavalla hengen suuruudella. Hän ei voi niitä tuntea,

ennenkuin hän on katsellut kunnioituksella tietokyvyn äärettömyyttä ja

persoonattomuutta. Kun hän on nähnyt, että se ei ole hänen eikä

kenenkään ihmisen, vaan että maailman on luonut sielu, joka on hänelle

kokonaan avoinna, niin tietää hän, että hän sen palvelijana täydellä

oikeudella saa pitää kaikkia olioita sen alamaisina ja sille

vastuunalaisina. Kaikki oliot odottavat hänen askeleitaan, kun hän

jumalallisena pyhiinvaeltajana kulkee luonnossa. Hänen yllään kiitävät

tähtien sarjat; hänen yllään kiitää aika samoin kuin nekin, vaivoin

kuukausiksi ja vuosiksi jaettuna. Hän hengittää sisäänsä vuoden kuin

autereen: sen tuoksuavaa kesäilmaa, sen tuikkivaa tammikuuntaivasta. Ja

niin kulkevat sisälle hänen mieleensä kirkastumistaan kirkastuen

historian suuret tapahtumat saadakseen häneltä uuden järjestyksen ja

mittakaavan. Hän on maailma, ja aikakaudet ja ajan sankarit ovat kuvia,

joissa hän ilmaisee ajatuksensa. Ei ole tapahtumaa, joka ei jostakin

ihmissielusta versoisi, ja siksi ei ole ollenkaan sellaisia tapahtumia,

joita ei ihmissielu voisi selittää. Jokainen sydämen aavistus on

toteutunut jossakin jättiläismäisessä teossa. Mitä muuten olisivat

Kreikka, Rooma, Englanti, Ranska ja St. Helena?[35] Mitä muuten

olisivat kirkot, kirjallisuudet ja keisarikunnat? Uuden ihmisen pilaa

tuntea, että hän on todella uusi eikä ole tullut maailmaan pantattuna

Euroopan, Aasian tai Egyptin mielipiteille ja tavoille. Henkisen

riippumattomuuden tunne on kasteen hymyilevän välkynnän kaltainen,

jonka kosketuksesta vanha, kova ja kuiva maa ja sen vanhat, alati samat

tuotteet joka aamu tulevat uusiksi ja loistavat, kuin olisi taiteilija

juuri laskenut ne kädestään, Väärä nöyryys ja myöntyväisyys vallitsevia

koulukuntia tai vanhan ajan viisautta kohtaan ei saa estää minua

käyttämästä tällaista hetkeä korkeimman palvelukseen. Jos joku toinen

rakastaa vapauttaan vähemmän ja vartioi eheyttään pienemmällä innolla,

niin pitääkö hänen senvuoksi jakaa käskyjään sinulle ja minulle? Sano

sellaisille opettajille, että olemme heille kiitollisia samoin kuin

historialle, pyramiideille ja kirjailijoille, mutta että nyt on tullut

meidän aikamme: olemme syntyneet ikuisesta hiljaisuudesta ja nyt elämme

me -- elämme itsellemme -- emme saattoväkenä hautajaisissa, vaan oman

aikamme kannattajina ja luojina; ei Kreikka, ei Rooma etkä Aristoteleen

kolme yhteyttä, ei Kölnin kolme kuningasta, ei Sorbonnen yliopisto eikä

Edinburgh Review ole meitä enää hallitseva.[36]

Kun me olemme nyt täällä, on meidän annettava asioille oma

merkityksemme ja etsittävä omille asioillemme selityksiä. Löytäköön

nautintoa myöntyväisestä alamaisuudesta ken tahtoo, -- mitä minuun

tulee, niin pitää asioiden ottaa minun mittakaavani, eikä päinvastoin.

Yhdyn sotaisen kuninkaan sanoihin: »Jumala antoi minulle tämän kruunun

eikä koko maailma ole ottava sitä minulta pois.»

Historian ja elämäkertojen koko arvo on siinä, että ne lisäävät

itseluottamustani osoittamalla, mitä ihminen voi olla ja mitä hän voi

aikaansaada. Ne opetukset, joita ihmisten ja mielipiteiden historia

meille antaa, ovat Plutarkhon, Cudworthin[37] ja Tennemannin opetuksia.

Koko filosofian historia vahvistaa uskoani osoittamalla, että sellaiset

korkeat opinkappaleet, joita pidin tiivistyneen sivistyksen

harvinaisena ja myöhäisenä hedelmänä ja mahdollisena vasta

uudenaikaisella Kantilla tai Fichtellä, ovat nopeasti ja vaivatta

selvinneet myös varhaisemmille tutkijoille, Parmenideelle,

Heraklitokselle ja Xenophaneelle. Näiden ajattelijain edessä näyttää

sielu kuiskaavan: »On olemassa parempi keino kuin tämä työläs toisilta

oppiminen. Jätä minut yksin; älä opeta minulle Leibniztä äläkä

Schellingiä, niin minä löydän tämän kaiken itse.»

Vielä enemmän olemme toivomme lujittumisesta kiitollisia

elämäkerroille. Jos tahdot tuntea luonteen voiman, niin katso, kuinka

paljon köyhemmäksi tekisit maailman, jos voisit historiasta kokonaan

poistaa Miltonin, Shakespearen ja Platonin elämän, näiden kolmen miehen

elämän, ja saada aikaan sen, ettei heitä olisi ollut. Etkö näe, kuinka

paljon vähäisempi olisi silloin ihmisen voima? Huomatessani ajatusteni

köyhyyden, suurten miesten harvalukuisuuden ja kansojen keskinäisen

vihollisuuden ja typeryyden lohdutan itseäni sillä, että voin vedota

näihin yleviin muistoihin ja nähdä, mitä hedelmällinen sielu yhdessä

toimeliaan luonnon kanssa voi aikaansaada; -- näen, että Platon,

Shakespeare ja Milton ovat olleet olemassa -- kolme järkkymätöntä

tosiasiaa. Silloin uskallan minäkin; minäkin tahdon koettaa olla ja

elää. Alhaisin ja toivottominkin ihminen voi nyt tarkastellessaan näitä

loistavia tosiasioita muodostella teorioja ja toivoa. Kaikista

onnettomista epämuodostuksista huolimatta, jotka kadulla vaikeroivat ja

sopertavat, horroksesta ja rikollisuudesta, sotajoukoista, kapakoista

ja vankiloista huolimatta, _ovat_ nämä mainehikkaat hengen ilmestykset

olleet olemassa; ja tosi kiitollisuudesta suuria veljiäni kohtaan,

joiden olemassaolo velvoittaa, minäkin ponnistan voimiani ollakseni

oikeudentuntoinen ja jalo, oppiakseni pyrkimään ja puhumaan. Myöskin

se, mitä Plotinos[38] ja Spinoza ja filosofian kuolemattomat opettajat

ovat kirjoittaneet kärsivällisin mielin, tekee minut rohkeaksi. En ole

enää kiireessä sysäävä luotani niitä näkyjä, jotka taivaallani

salamoivat ja leimuavat, vaan kiinnitän katseeni niihin, tulen niitä

lähemmäksi ja teen ne tutuksi itselleni, mietin niitä ja menneisyydestä

ammennan tosi elämää nykyistä hetkeä varten.

Tunteaksemme tämän elämän täyden arvon niin, että se voi antaa aihetta

ja yllykettä toivollemme, täytyy meidän tietää, että jokainen ihailtava

nero on ainoastaan onnen suosima sukeltaja siinä meressä, jonka

helmipohja on kokonaan meidän omamme. Pitkien aikojen ajattelu on

köyhdyttänyt meitä, se kun on pannut liian suurta painoa yksilön

erikoisuudelle ihmisen yhteisten ominaisuuksien kustannuksella.

Nuorukainen, joka on hurmaantunut sankariinsa, ei saata nähdä, että hän

ihailee ainoastaan oman sielunsa luonnosta. Yksinäisyydessä, jossakin

syrjäkylässä hapuilee ja murehtii kukoistava nuorukainen. Säihkyvin

silmin hän on lukenut tuossa uinuvassa erämaassa keisari Kaarle V:n

historian, niin että hänen mielikuvituksensa on siirtänyt Milanon

kanuunain heikon jyminän ja Saksassa tömisseet marssit kotimetsien

lähettyville. Hän on täynnä tiedonhalua ja tahtoisi nähdä vaikka vain

yhden niistä päivistä, joita tämä mies on elänyt. Mikä täytti

tuollaisen päivän? Lyhyet käskyt, vakavat ratkaisut, ulkomaiden

lähetystöt ja kastilialaiset tavatko? Sielu vastaa: -- Katso hänen

päiväänsä täällä. Näiden metsien huminassa, näiden harmaiden peltojen

hiljaisuudessa, viileässä ilmassa, joka pohjolan vuoristosta tänne

virtailee, työmiehissä, pojissa ja tytöissä, joita sinä tapaat, --

aamun toiveissa, keskipäivän ikävyydessä ja iltapäivän joutilaassa

kuljeskelussa; levottomissa vertauksissa; puuttuvan voiman murheessa;

suuressa aatteessa ja sen vähäisessä täyttymyksessä: katso, siinä on

Kaarle V:n päivä; toinen ja kuitenkin sama; katso, siinä Chathamin,

Hampdenin, Bayardin, Alfred suuren, Scipion ja Perikleen päivä, --

kaikkien vaimosta syntyneiden elon päivä. Olosuhteitten erilaisuus on

vain puku. Minä elän samaa elämää -- sen suloisuutta, suuruutta

ja tuskaa, joita toisissa ihmisissä ihailen. Älä kysy turhaan

selittämättömältä, epämääräiseltä menneisyydeltä, mitä se ei voi sanoa

-- tämän luonnon tai päivän yksityiskohtia, ei edes Byronin tai Burken

nimissä; -- kysy sitä verhoavalta nykyisyydeltä; mitä tarkemmin

sen nopeasti pois entävää kauneutta tutkit, sen ihmeellisiä

yksityispiirteitä, henkisiä syitä ja ihmetystä herättävää

kokonaisuutta, sitä enemmän mestaroit tämän ja tuon sankarin ja

kaikkien sankarien elämää. Ole päivän herra viisauden ja oikeuden

perustuksella, niin voit siirtää syrjään kaikki historiankirjasi.

Näin laajoihin oikeuksiin viittaa kärsityn vääryyden herättämä, meille

niin tuttu tunne, joka ihmisen valtaa niin pian kuin joku on yrittänyt

rajoittaa hänen edistymisensä mahdollisuutta. Me kammoamme

kaikkea arvostelua, joka meiltä kieltää sen, minkä kohtaamme

eteenpäinpyrkimisemme suunnalla. Sano oppineelle, ettei hän osaa

maalata Kristuksen kirkastusta, ei rakentaa laivaa eikä tulla

ylimarsalkaksi -- niin hän ei tunne itseään halvennetuksi. Mutta kiellä

häneltä kirjallinen kyky tai äärimmäisiä kysymyksiä koskettelevan

ajattelun voima, niin hän on loukkaantunut. Tunnusta, että hän on nero,

mikä tavallaan on stoalainen plenum ja tekee vertauksen tyhjäksi, niin

hän on tyytyväinen, mutta jos tunnustat hänessä olevan harvinaista

lahjakkuutta ja kiellät hänen nerokkuutensa, niin hän on pahoillaan.

Mitä tämä merkitsee? Yksinkertaisesti sitä, että sielu on vaistojensa

ja aavistustensa nojalla varma kaikesta voimastaan valonsäteensä

suuntaan yhtä paljon kuin erikoisista taidoistaan, joita se jo on

hankkinut.

Oppiaksemme tuntemaan ajattelijan apulähteitä emme saa pysähtyä pienten

kykyjen tavoin -- sanoilla rakentamaan sitä tai tätä urotyötä, vaan

meidän täytyy antaa pyhä lupauksemme korkeimmalle voimalle ja, mikäli

mahdollista, tunkeutua hartaan rakkauden ja valvomisen kannattamina

täydellisen totuuden näkyihin. Älyn kasvu on tarkalleen samanlainen

kaikissa yksilöissä. Se on vastaanottamiskyvyn laajentumista. Kelpo

ihmisillä on yleensä hyvät aikomukset ja he kunnioittavat oikeutta,

sillä kunnon ihminen ei ole muuta kuin hyvä, vapaa ja vastaanottavainen

elimistö, johon yhteinen järki vapaasti virtailee, joten hänen

oikeudentuntoisuutensa rikkaudet eivät ole ainoastaan suuret, vaan

myöskin äärettömät. Kaikki ihmiset ovat yleensä oikeita ja hyviä;

yksityisissä tapauksissa on heille vain äärellisen ja persoonallisen

hetkellinen voitollepääsy yhteisestä totuudesta esteenä.

Ruumiillistumisellamme persoonalliseksi minäksi näyttää olevan

seurauksena pysyvä taipumus antaa etusija yksityiselle laille, seurata

omia mielihaluja ja syrjäyttää kaikkeuden laki. Sankari on suuri siksi,

että hän antaa yhteiselle luonnolle ylivallan; kun hän aukaisee suunsa,

puhuu se hänen kauttaan; kun hän on pakotettu toimimaan, toimii se

hänen kauttaan. Kaikki ihmiset ottavat sydämellään vastaan sankarin

sanat ja teot, sillä ne kuuluvat todella yhtä hyvin heille kuin

hänelle; mutta heillä vain ehkäisee elimistön sairaalloinen liikavoima

vastaavat ilmaukset. Mikään ei ole yksinkertaisempaa kuin suuruus;

todella yksinkertainen on suurta. Hengen näyt saapuvat, jos luovumme

ymmärryksen liian auliista toiminnasta ja annamme välittömälle

tunteelle vapauden ja rajattoman etuoikeuden. Siitä täytyy kaiken

elävän ja nerokkaan ajatusmaailmassamme versoa. Ihmiset jauhavat

jauhamistaan jokapäiväisten totuuksien myllyssä eivätkä saa irti muuta

kuin mitä ovat panneet sisään. Mutta niin pian kuin he jättävät kaiken

perityn antaakseen sijaa välittömälle ajatukselle, kehkeytyy runous,

nero, toivo, hyve, tieto ja taru, kaikki yhdessä hänen avukseen.

Kiinnitä joskus huomiosi valmistamattoman keskustelun ihmeellisyyteen.

Tietosivistyksen saanut, mutta luonteeltaan vaatimaton mies istuu

hiljaa ja ihailee ihmisjoukolle puhuvan miehen vapaata, tulista ja

kuvarikasta puhetta; -- kuinka erilainen olennoltaan ja voimaltaan kuin

hän. Silloin nousee hänen oma innoituksensa huulille ja muodostuu

puheeksi. Hänenkin täytyy nousta ja sanoa jotakin. Kun hän on kerran

alkanut ja päässyt tilanteen uutuuden herraksi, tuntuu hänestä yhtä

helpolta ja luonnolliselta puhua, -- ajatuksin, kuvin, poljennollisin

ja tasasuhtaisin lausein, -- kuin istua hiljaa, sillä sitä ei tarvitse

tekemällä tehdä, ei tarvitse muuta kuin sallia sen tulla esille; hän

antautuu vain vapaalle hengelle, joka hänen kauttaan iloisesti

ilmoittaa itsensä; liike on silloin yhtä helppoa kuin lepo.

2. Käyn nyt tarkastamaan tehtävää, joka on tarjolla tämän maan älylle.

Yleissilmäys, jonka loimme ajattelijan apulähteisiin, edellyttää yhtä

laajan ajattelijan ainehiston. Näyttää siltä, kuin emme vielä olisi

tietoisia sen rikkauksista. Emme ole ottaneet huomioon sen tarjoamaa

kutsua. Meille riittää, että olemme yhtä eteviä oppineita kuin

englantilaiset, että tiedämme yhtä paljon kuin aikalaisemmekin ja

olemme kirjoittaneet sellaisen kirjan, jota luetaan. Me otaksumme, että

jokainen ajatus on jo aikoja sitten lopullisesti kirjoihin kirjoitettu

-- jokainen mielikuvituksen välähdys runoihin; ja mitä me sanomme, sen

singautamme ainoastaan vakiinnuttamaan tuota luultua kirjallista

täydellisyyttä. Hyvin pintapuolinen olettamus. Runous on tuskin

laulanut ensimmäistä lauluaan. Luonnon ainainen kehoitus meille on:

Maailma on uusi ja tutkimaton. Älä luota menneisyyteen. Minä annan

sinulle tänään maailmankaikkeuden koskemattomana.

Latinalainen ja englantilainen runous ovat synnyttäneet ja kasvattaneet

meidät luonnon ylistelyjen sävelteoksissa, -- kukkien, lintujen,

vuorien, auringon ja kuun; mutta kuitenkin huomaa luonnontutkija tällä

hetkellä, ettei hän kaikista runoista huolimatta tiedä mitään näistä

ihanista asioista; että hän on ollut tekemisissä niiden kaikkien kuoren

ja ulkomuodon kanssa eikä tiedä mitään niiden olemuksesta eikä

historiasta. Laajempi tutkimus osoittaa, ettei kukaan, -- eivät

edes nuo laulurunoilijat itsekään ole tienneet mitään varmaa siitä

kauniista luomakunnasta, jota he ovat ylistäneet; että he olivat

tyytyväisiä kuultuaan kiireisen, lyhyen linnunlaulun ja katseltuaan

välinpitämättömänä paria auringonlaskua ja toistivat sitten nämä

muutamat heikot muistonsa väsyneesti laulussaan. Mutta mene metsään,

niin huomaat, että kaikki, mitä löydät, on uutta ja sanoin

kuvaamatonta. Yöllä lentävän villihanhen valitus; seuranhaluisen

tiaisen tiuskutus talvipäivänä; hyönteisparven kuolo elokuussa, kun se

taistelusta korkealta ilmasta putoaa lehdille sateen tavoin;

metsälintujen kimakka vihellys; kuusi, joka sirottaa siitepölynsä uuden

vuosisadan hyödyksi; pihka, jota puu hikoilee; -- kaikki kasvu ja

kaikki elämä, kaikki kokonaisuudessaan todellakin yhtä käyttämätöntä.

Ihminen, joka seisoo merenrannalla tai samoilee metsässä, tuntee

itsensä ensimmäiseksi ihmiseksi, joka on milloinkaan seisonut meren

äärellä tai astunut lehtoon, niin uudet ja harvinaiset ovat hänen

tunteensa. Kun luen runoilijoita, tuntuu minusta, ettei enää mitään

uutta voi sanoa aamusta ja illasta. Mutta nähdessäni päivänkoiton ei

minua siinä mikään muistuta Homeroksesta, Shakespearesta, Miltonista

tai Chaucer'ista. Ei, mutta minä ehkä tunnen jonkun tuntemattoman

maailman tuskaa; maailman, jota ei mikään ajatus ole himmentänyt; tai

saattaa minut iloiseksi tämä kasteesta helmeilevä, lämmin, kimmeltävä,

silmikoille puhkeava ja sävelissä helkähtelevä hetki, joka poistaa

sieluni ahtaat rajat ja avartaa sen elämän ja sykinnän aina

taivaanrantaan asti. _Tämä_ se vasta on aamua, tänä välkynnän hetkenä

lakata olemasta raihnaisen ruumiin vanki ja tulla avaraksi kuin luonto.

Aarniometsän keskipäivän hämärä, syvän, kaikuvan aarniometsän, jossa

ilmielävät tammi- ja kuusipylväät kohoavat edellisen vuosisadan puiden

raunioista; jossa kotkat ja varikset vuosikausiin eivät ole nähneet

ketään muukalaista; naavapartaiset kuuset, joiden yli saa sulouden

henkäys niiden juurella kasvavista metsäorvokeista; laaja, kylmä notko,

joka usvapukunsa kutoo maanalaisen kiteytymisen hiljaisuudessa; jossa

vaeltaja keskellä vastenmielisiä suokasveja ajattelee mieluisella

kauhulla kaukaista kaupunkia; tämä kauneus, villi ja autio kauneus,

jota aurinko ja kuu, lumi ja sade maalailevat ja muuntelevat, jota

taide ei milloinkaan vielä ole saanut käsitellyksi, ei ole kuitenkaan

kenellekään vaeltajalle yhdentekevä! Kaikki ihmiset ovat sydämessään

runoilijoita. He palvelevat luontoa leipäänsä ansaitakseen, mutta

joskus valtaa sen kauneus heidät. Mitä merkitsevät matkat Niagaralle ja

pyhiinvaeltajat Valkoisten vuorten huipuille? Ihmiset uskovat aina

hyödyn mukautumiskykyyn: vuoristossa saavat he uskoa silmän

mukautumiskykyyn. Epäilemättä on geologisilla muutoksilla jokin suhde

herneiden ja maissin menestykselliseen kasvuun vihannespuutarhassani,

mutta ainakin yhtä paljon on suhdetta sieluni ja ylhäällä pilvissä

siintävien Agiocochookin vuorenhuippujen välillä. Jokainen ihminen

iloitsee kuullessaan tämän ja kuitenkin on hänen oma keskustelunsa

luonnon kanssa vielä laulamatta.

Onko toisin ihmiskunnan historian laita? Eikö kokemus osoita, että

jokainen ihminen, jos hänen elämänsä on kyllin pitkä, kirjoittaa

itselleen historian. Mitä muuta puhuvat nuo nidokset, jotka ovat täynnä

otteita, ja käsinkirjoitetut selitykset, joita jokainen oppinut

kirjoittaa. Kreikan historia on toinen asia minulle ja toinen sinulle.

Niebuhrin ja Wolfin syntymän jälkeen on Rooman ja Kreikan historia

kirjoitettu taas uudelleen. Carlylen kirjoittamasta Ranskan historiasta

näemme, ettei mikään historioistamme ole varma, vaan että uusi

arvostelija antaa sille uuden filosofisemman asettelun. Thukydides ja

Livius ovat vain tarjonneet ainehistoa.[39] Sinä hetkenä, jolloin

nerokas ihminen lausuu pelasgien, ateenalaisten tai etruskien ja Rooman

kansan nimen, näemme heidän valtionsa toiselta näkökannalta. Samoin

kuin runoudessa ja historiassa, on muillakin aloilla. Mestareita on

vähän tai sitten ei ollenkaan. Uskonnolla täytyy olla luja perustus

ihmisen rinnassa; samoin valtiotaidolla, filosofialla, kirjallisuudella

ja taiteella. Meillä ei ole vielä muuta kuin suuntia ja viittauksia.

Tämä parhaiden kirjallisten tuotteiden eriäväisyys ja poikkeaminen

luonnon järkkymättömyydestä voidaan erityisesti huomata filosofiassa.

Omaksuipa se itselleen kuinka itsenäisen sävyn tahansa, niin aina

täytyy sen lopulta päätyä tähän katsantokantaan. Ranskalaisessa

eklektisismissä esimerkiksi, jota Cousin piti niin sitovana, on

näköopillinen hairahdus. Se asettaa suuret vaatimukset. Näyttää melkein

siltä, että sen kannattajat ovat saavuttaneet koko totuuden ottaessaan

huomioon kaikki järjestelmät ja ettei heillä ole muuta tekemistä kuin

pohtia, huuhtoa ja siivilöidä, jotta kulta ja timantit jäisivät lopulta

siivilän pohjalle. Mutta totuus on sellainen nopeasiipinen lintu,

sellainen veitikka, niin vaikeasti kuljetettava ja telkimien takana

pysymätön kapine, että sitä on yhtä vaikea saada kiinni kuin valoa.

Sulje ikkunaluukut niin nopeasti kuin voit pysyttääksesi kaiken valon

sisällä, se on turhaa; valo lentää tiehensä, ennenkuin ehdit huutaa

»pysähdy». Samoin on ajattelumme laita. Käännä, vertaile ja seulo

kaikki järjestelmät, eikä se auta sinua yhtään. Sillä totuutta ei voi

pakottaa koneellisin keinoin. Mutta ensimmäinen huomio, jonka sinä

luontosi yksinkertaisella teolla teet miten vähäisestä asiasta tahansa,

on avaava uuden näköalan yli luonnon ja ihmisten, joka liuottimen

tavoin sulattaa itseensä kaikki järjestelmät ja pitää Kreikkaa, Roomaa,

stoalaisuutta, eklektisismiä ja, kuka tietää mitä kaikkea, pelkästään

erittelyn tosiasioina ja ainehistona ja käyttelee sinun maailman

käsittävää järjestelmääsi kovin vähäpätöisenä yksikkönä. Syvä ajatus,

olipa se missä tahansa, luokittelee kaikki oliot; syvä ajatus nostaa

Olympoksen korkeammalle. Filosofinen teos on saavutus, joka ei

innostuta enempää eikä vähempää kuin muutkaan saavutukset; mutta viisas

mies ei pidä sitä milloinkaan lopullisena ja kaikkia muita parempana

saavutuksena. Mene ja puhu nerokkaan miehen kanssa, niin ensimmäinen

sana, jonka hän lausuu, nostaa kaltevalle pinnalle sen mitä sinä sanot

tiedoksi. Silloin Platon, Bacon, Kant ja eklektikko Cousinkin[40]

laskeutuvat viipymättä ihmisten ja pelkkien tosiasioiden tasalle.

Ei ole tarkoitukseni millään muotoa näillä huomautuksilla vähentää

minkään luodun järjestelmän ansiota. Sanon ainoastaan, ettei mikään

erikoinen käsitys tai maailmankuva millään tavoin poista eikä

edeltäpäin syrjäytä uutta yritteliäisyyttä, vaan väistyy arkana sielun

tieltä, kun se sitä tarkastaa. Hengen hyökyaalto työntää edellään

viisautemme ja muistimme pienet askartelut kuten vuoripuro, oljenkorret

ja olkimajat. Ihmishengen tuotteet ovat suuria ainoastaan toisiinsa

verrattuina, Ivanhoe ja Wawerley[41] Castle Redcliffiin ja Porterin

novelleihin verraten; mutta mikään ei ole suurta, -- ei mahtava Homeros

eikä Milton, -- äärettömään järkeen verrattuna. Se kuljettaa ne pois

virran tavoin. Ne ovat kuin uni.

Niin on oikeutta jaettu jokaiselle sukupolvelle ja jokaiselle

yksilölle, -- viisaus opettaa ihmistä olemaan vihaamatta, pelkäämättä

ja jäljittelemättä esi-isiään; olemaan valittelematta sitä, että

maailma muka on vanha ja ajatus turha ja sinä olet syntynyt olioiden

vanhuuden heikkouteen; sillä jumaluuden voimalla uudistuu ajatus joka

päivä ehtymättä ja kaikki, mihin se säteilee, olipa se tomua tai

tuhkaa, on uutta ainehistoa, joka kätkee lukemattomia suhteita.

3. Olemme nyt puhuneet ajattelijan apulähteistä ja ainehistosta.

Samasta uskosta versoaa myös hänen harrastuksensa ja elämänsä

mittakaava. Hänen pitää tietää, että maailma on hänen, mutta hänen

täytyy se omistaa saattamalla itsensä sopusointuun luonnon olioiden

kanssa. Hänen pitää olla yksinäinen, työteliäs, vaatimaton ja

hyveellinen sielu.

Hänen täytyy syleillä yksinäisyyttä kuin morsianta. Hänen täytyy olla

yksin riemuineen ja murheineen. Hänen oma arvostelunsa olkoon hänen

mittakaavansa, hänen oma ylistyksensä riittäköön palkaksi. Ja miksi

täytyy ajattelijan olla yksinäinen ja hiljainen? Siksi, että hän voisi

tutustua ajatuksiinsa. Jos hän yksinäisellä paikalla kaihoksuu ja

ikävöi joukkoa ja loistoa, ei hän ole yksinäisellä seudulla; hänen

sydämensä on torilla; hän ei näe; hän ei kuule; eikä hän ajattele.

Mutta mene ja aitaa sielusi, pidä matkakumppanit etäällä ja suuntaa

tottumuksesi yksinäisyyden elämään; silloin alkavat voimat sinussa

kasvaa, hedelmällisinä ja kauneina kuin metsän puut ja kedon kukat.

Saat kokea sellaista, minkä voit kertoa muille ihmisille kohdatessasi

heitä ja minkä he iloissaan ottavat vastaan. Älä mene yksinäisyyteen

astuaksesi heti sen jälkeen julkisuuteen. Sellainen yksinäisyys on

petollista. Ihmisillä on kyllin yleistä kokemusta; mutta he toivovat,

että ajattelija korvaa heille ne persoonalliset, oikeat ja jumalalliset

kokemukset, joita vaille he itse katuelämässään ovat jääneet. Jalo,

miehekäs ja oikea ajatus on se ylevämmyys, jota sinulta odotetaan; eikä

joukko, vaan yksinäisyys lahjoittaa tämän kohotuksen. Ei erillinen

paikka ole välttämätön, vaan hengen riippumattomuus, ja vain sikäli

kuin puutarha, maja, metsä ja kallio ovat sille asetteelliseksi avuksi,

on niillä arvoa. Ole yksin ajattelussasi, niin kaikki paikat ovat

suloisia ja pyhiä. Runoilijat, jotka ovat kaupungissa eläneet, ovat

kuitenkin olleet erakkoja. Jumalallinen innoitus luo yksinäisyyttä

kaikkialle. Pindaros, Rafael, Michelangelo, Dryden ja De Staël elävät

ehkä suuren joukon keskellä, mutta niin pian kuin tulee ajatus, käy

joukko heidän silmälleen näkymättömäksi; heidän silmänsä kiinnittyy

avaruuteen ja tyhjyyteen; he unhottavat ympärillä olevat, he

halveksivat henkilökohtaisia suhteita ja he seurustelevat käsitteiden,

totuuksien ja aatteiden kanssa. He ovat yksin hengen kanssa.[42]

Tietenkään en tahdo antaa tunnustusta millekään liioitellulle ja

taikauskoiselle yksinäisyyden kunnioitukselle. Nuorukainen saakoon

koettaa, missä määrin yksinäisyys ja seura häntä edistävät. Hän

käyttäköön hyväkseen kumpaisenkin palvelusta, mutta älköön palvelko

kumpaistakaan. Syy siihen, miksi rikaslahjainen sielu karttaa seuraa,

on siinä, että hänen tarkoituksensa on löytää seuraa. Rakkaudesta

oikeaan hän hylkää väärän. Sinä voit hyvin pian oppia sen, mitä seura

voi sinulle hetkiseksi opettaa. Sen järjettömät tavat, tanssiaiset,

konsertit, huvimatkat ja näytännöt eivät voi opettaa sinulle sen

enempää, vaikka niiden lukua rajattomasti lisättäisiin. Ota silloin

häpeän, henkisen tyhjyyden ja autiuden merkki, jonka tosi luonto

sinulle ojentaa, vetäydy yksiksesi ja piilottaudu; sulje ovi ja lyö

ikkunaluukut kiinni, niin lankeaa tervetulleena ylitsesi vangitseva

sade -- luonnon hellä yksinäisyys. Kokoa itsesi. Rukoile ja kiitä

yksin. Järjestä ja oikaise entiset kokemuksesi, sulata ne yhteen uuden

ja jumalallisen elämän kanssa.

Te annatte minulle anteeksi, hyvät herrat, jos olen sitä mieltä, että

me tarvitsemme ankarampaa koulutusta ja järjestystä; tarkoitan

sellaista itsekuria, jonka ainoastaan ajattelijan urhoollisuus

ja antaumus voi asettaa itselleen. Me elämme auringossa ja

pintakerroksessa -- heikkoa, näkyväistä ja ulkopuolista elämää ja

puhumme runottaresta ja profeetasta, taiteesta ja luomisesta. Mutta

miten voi meidän matalasta ja turhanpäiväisestä elämäntavastamme versoa

milloinkaan suurta? Tulkaa nyt, menkäämme ja olkaamme hiljaa.

Istukaamme käsi suulla viisi pitkää, ankaraa pythagoralaista

vuotta.[43] Eläkäämme nurkissa ja tehkäämme halpaa työtä, kärsikäämme,

itkekäämme ja vaivautukaamme silmin ja sydämin, jotka Herraa

rakastavat. Hiljaisuus, yksinäisyys ja ankaruus tunkeutuvat syvälle

olentomme suuruuteen ja salaisuuteen, ja siten sukeltavat, puhkeavat

esiin ajallisesta pimeydestä siveellisen luonnon ylevyydet. Miten

alhaista loistaa valtiollisissa tai kaunosielujen seuroissa kirjavana

perhosena, seuran narrina, julkisen kuuluisuuden narrina,

sanomalehtikirjoitusten esineenä tai katujen katseltavana ja näin

menettää talonpoikaisen puvun todellinen etuoikeus, yksityiselämä ja

kansalaisen lämmin tosi sydän. Kohtalokas ajattelijalle ja kohtalokas

ihmiselle on olemustamme jäytävä loistamisen ja esiintymisen halu.

Väärin käsittävät työnsä päätarkoituksen ne kirjailijat, jotka ollen

tekemisissä kielen --ihmisten hienoimman, voimakkaimman ja

pitkäikäisimmän luomuksen kanssa, jota käytetään oikein vain ajatuksen

ja oikeuden aseena, -- opettelevat prameilemaan tällä välkkyvällä

aseella, mutta ryöstävät siltä kaikkivallan, kun eivät tee sillä työtä.

Niille jotka riuhtautuvat vapaaksi maailman tehtävistä, kostaa maailma

paljastamalla joka tilaisuudessa heidän epätäydellisen, pikkumaisen,

hyödyttömän ja aavemaisen olentonsa järjettömyyden. Ajattelija tuntee,

että rikkain romaani, ylevin runoelma, mikä milloinkaan on sepitetty --

kauneuden sydän ja sielu -- on kätketty ihmiselämään. Samalla kuin sillä

on eittämätön arvo, tarjoaa se rikkaimman ainehiston hänen

luomistyölleen. Miten oppii hän tuntemaan sen hellyyden, kauhun, tahdon

ja kohtalon salaisuudet? Miten voi hän tapailla ja säilyttää niitä

taivaallisen soiton säveliä, jotka siitä heläjävät? Sen lait ovat

kätketyt jokapäiväisen työn yksityiskohtiin. Kaikkinaiset toimet ovat

niiden mukaan tehtyjä kokeita. Hänen täytyy kantaa oma osansa yhteisestä

taakasta. Hänen työskentelynsä täytyy kohdistua ihmisiin heidän

kodeissaan eikä heidän nimiinsä, joita on kirjoissa. Hänen tarpeensa,

halunsa, kykynsä, taipumuksensa ja taitonsa ovat avaimia, jotka hänelle

avaavat ihmiselämän ihanan museon. Miksi pitäisi hänen lukea sitä kuin

arabialaista satua eikä tuntea omassa ailahtelevassa povessaan sen

suloisuutta ja tuskaa? Rakkaudesta ja vihasta, työansioista ja

lainaksiottamisista, lainanantamisista ja tappioista, sairaudesta ja

tuskasta, kotien perustamisesta ja jumalanpalveluksesta, matkoista ja

vaaleista, vartiopalveluksesta ja huolista, häpeästä ja halveksimisesta

kasvaa hiljaisten ja kauniiden lakien opetus. Älköön hän laiminlyökö

sitä; oppikoon hän ne sydämellään. Vaivautukoon hän rehellisesti,

urhoollisesti ja iloisesti ratkaisemaan sen elämän arvoitusta, joka on

hänen eteensä pantu. Ja se on tehtävä täsmällisellä työllä eikä

lupauksilla ja unelmilla. Uskoen yhtä varmasti, kuin Jumalaan, suurten

vaikutusten läsnäoloon ja mielisuosioon ansaitkoon hän tämän suosion ja

oppikoon vastaanottamaan sen ja sitä käyttämään olemalla uskollinen

pienimmissäkin asioissa.

Tämä opetus ilmenee selvästi nykyajan suurimman toiminnan miehen

elämässä ja antaa selityksen hänen menestykselleen. Napoleon edustaa

itse asiassa suurta äsken tapahtunutta vallankumousta, jonka me tässä

maassa, suokoon Jumala, saatamme mitä laajimpaan täyttymykseen. Eräs

piirre Napoleonissa, joka ilmeni hänen joutuessaan englantilaisten

vangiksi, on minusta sellainen, että sen opetus ei ole vähäinen

uudenajan historiassa. Kun hän astui Bellerophon-laivan kannelle, teki

hänelle siellä seisova englantilainen sotilasosasto sotilaallisen

kunniatervehdyksen. Napoleon huomasi, että he käsittelivät aseita aivan

toisella tavalla kuin ranskalaiset; työnnettyään syrjään lähinnä

seisovien aseet, kääntyi hän erään sotilaan puoleen, otti hänen

kiväärinsä ja teki itse liikkeen ranskalaiseen tapaan. Englantilaiset

upseerit ja sotilaat katsoivat tätä hämmästyneinä ja kysyivät, oliko

tämä tuttavallisuus tavallista keisarille.

Tässä tapauksessa kuten aina edustaa tämä mies, mitä puutteita ja

virheitä hänellä muuten olikin, tekoa vaativaisen ylpeyden asemesta.

Läänityslaitos ja itämaisuus olivat tarpeeksi kauan pitäneet

tyhjäntoimittamista ylevänä; uudenaikainen ylevyys oli työssä. Hän

kuului luokkaan, joka nopeasti kasvaa maailmassa, joka uskoo, että se,

mitä ihminen voi tehdä, on hänen paras kaunistuksensa ja että tekemällä

sen hän aina säilyttää ylevyytensä. Hän ei ollut niitä, jotka uskovat

onneen. Hänen uskonsa oli kuin tähtäin keinojen sovelluttamisessa

päämäärän saavuttamiseen. Keinot päämääriä kohti, se on koko hänen

toimintansa tunnuslause. Hän uskoi, että vanhanajan sotapäälliköt

suorittivat sankaritekonsa pelkästään oikeilla yhdistelmillä ja tarkoin

vertailemalla keinojen ja seurausten, ponnistusten ja vastuksien

suhdetta. Tavalliset ihmiset sanovat onneksi sitä, mikä itse asiassa

saavutetaan vain neron laskelmien kautta. Mutta Napoleonilla,

tosiasioissa uskollisesti pysyen, oli myös se kuninkaallinen etu, että

samalla kuin hän uskoi lukuun ja painoon eikä laiminlyönyt pienintäkään

viisauden hiventä, hän uskoi myös sielun vapauteen ja miltei

mittaamattomaan voimaan, Napoleon, joka oli äärimmäisen varovainen

mies, ei milloinkaan laiminlyönyt valmistusta eikä kärsivällistä

sovittelua mitä pienimpiä yksityiskohtia myöten. Siitä huolimatta oli

hänellä ylevä luottamus, kuten kaikkeen omaansa, myös rohkeuden

mielijohteisiin ja usko kohtaloon, joka oikealla hetkellä korvaa kaikki

tappiot ja hävittää vastustamattomien salamaniskujen tavoin ratsuväen,

jalkaväen ja kuninkaat sekä keisarit. On ihmeellistä huomata, että

samoin kuin puun oksalla sanotaan olevan lehden luonne ja koko puulla

oksan, samoin Napoleonin sotajoukko oli johtajansa tasalla tässä

kaksinkertaisessa vahvuudessa; sillä samalla kuin sotajoukko oli

viimeistelty varustuksissaan ja jokaisen osaston urhoollisuus ja

sotakuri vastasi kaikkia toiveita niin sivustoilla kuin keskustassakin,

perustui kuitenkin aina Napoleonin koko luottamus ihmeellisiin

onnenkäänteisiin, joita hänen keisarillinen kaartinsa kykeni

aikaansaamaan, jos päivä muuten oli menetetty. Tässä oli hänen

ylevyytensä. Hän ei luottanut enää kanuunankuulien mahdollisuuksiin.

Hän oli uskollinen sotataidolle viimeiseen asti -- ja kun sotataito oli

lopussa, avarsi hän itsensä ja käytti maailman peloittavimpien

sotilaitten valtavaa hyökkäystä.

Ajattelija pitäköön arvossa tätä lahjojen yhtymystä, joka parempiin

tarkoituksiin suunnattuna luo tosi viisauden. Hän on olioiden

ilmaisija. Oppikoon hän ensin olioita. Älköön hän liian halukkaana

tavoittelemaan paikan ennemerkkejä laiminlyökö annettua työtä.

Tietäköön hän, että vaikkakin markkinain menestys on palkassa, on tosi

menestys työssä; että maailman salaisuus on opittava ja taito sen

uskolliseen paljastamiseen on saavutettava yksinäisessä kuuliaisuudessa

sielulle, alituisessa tutkistelussa päivästä päivään, vuodesta vuoteen

olioiden olemuksesta, kaikkien keinojen käyttämisessä ja ennen

kaikkea yksinkertaisen toimen ja elämän yksinkertaisten tarpeitten

kunnioittamisessa -- jotta kuultaisiin, mitä _ne_ sanovat, jotta

ajatuksen ja elämän molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa ajatus

tehtäisiin lujaksi ja elämä viisaaksi; ja lopuksi nykyhetken

mielipiteen lavertelun halveksimisessa. Tai paremmin, eikö ole totta,

että tällaisen kurin avulla voitetaan aistien ylivalta ja ihmisen

alhaiset taipumukset pakotetaan kuuliaisuuteen, niin että sielu

vapaasti ja iloisesti virtailee siinä kuten suluttomassa kanavassa?

Oikea ajattelija ei ole kieltäytyvä kantamasta iestä nuoruudessaan;

ja kokemasta, jos se on hänelle mahdollista, raskaan työn ja

hellittämättömyyden syvintä salaisuutta; antamasta omille käsilleen sen

maaperän tuntua, joka hänet elättää, ja hien tuntua, joka on mukavuuden

ja yltäkylläisyyden yläpuolella. Maksakoon hän kymmenyksensä ja

palvelkoon maailmaa todellisena ja jalona ihmisenä; älköön hän

milloinkaan unohtako kuolemattomien jumalien kunnioittamista, jotka

kuiskailevat runoilijalle ja tekevät hänet iäisyyden ääriä koskettavien

sävelten ilmaisijaksi. Jos hänellä on tämä kaksinkertainen hyvä --

koulutus ja innoitus, -- niin hänellä on terveys, sillä hän ei ole

murto-osa, vaan kokonaisuus, ja hänen lahjakkuutensa täydellistyminen

ilmaantuu hänen teoksissaan. Tämä kaksinkertainen ansio lyö todellakin

aina leiman suurten mestarien tuotteisiin. Nerokkaan ihmisen tulee

täyttää koko avaruus Jumalan tai puhtaan hengen ja sivistymättömien

ihmisten joukon välillä. Hänen täytyy toiselta puolen ammentaa

loppumattomasta järjestä ja toiselta puolen pitää hänen tunkeutua

joukon sydämeen ja ajatusmaailmaan. Toisesta täytyy hänen ammentaa

voimansa; toista saa hän kiittää päämäärästään. Toinen sitoo hänet

todelliseen, toinen näkyväiseen. Toisessa päässä on järki, toisessa

terve ihmisymmärrys. Jos häneltä puuttuu asteikon toinen pää, ilmenee

hänen ajattelunsa joko alhaisena ja pelkän hyödyn ajattelemisena tai se

osoittautuu liian pilviä tavoittelevaksi ja epämääräiseksi vastatakseen

elämän tarpeita.

Ajattelija on, niinkuin aina olemme teroittaneet, suuri ainoastaan

siksi, että hän on altis korkeammalle hengelle. Tämä usko painakoon

leimansa hänen keko työhönsä. On runsaasti pauloja ja houkutuksia

johtamassa häntä harhaan; niistä välittämättä olkoon hän uskollinen.

Hänen menestyksellään on myös vaaroja. Hänen asemassaan on jotain

vaikeaa ja loukkaavaa. Ihmiset, joita hänen ajatuksensa ovat elättäneet

ja sytyttäneet, etsivät häntä, ennenkuin ovat oppineet ajatuksen

ankarat ehdot. He etsivät häntä pyytääkseen, että hän kääntäisi

valonheittäjänsä hämäriin arvoituksiin, joiden ratkaisu -- kuten he

luulevat -- on kirjoitettu heidän olemisensa äärille. He huomaavat

hänet köyhäksi, tietämättömäksi ihmiseksi, jolla on yllään haalistunut

ja rikkinäinen puku, kuten heilläkin, ja josta ei millään tavoin tulvi

alituinen valovirta, vaan josta ainoastaan silloin tällöin välähtää

loistava ajatus, jota seuraa täydellinen pimeys. Sen lisäksi he

huomaavat, että hän ei voi tuosta harvinaisesta välähdyksestään tehdä

käsin kannettavaa soihtua, jonka voisi viedä minne tahtoo ja jolla

voisi selittää milloin minkin hämärän arvoituksen. Se synnyttää

pettymystä. Ajattelija tulee murheelliseksi tukahduttaessaan oppilaiden

korkealentoiset toiveet, ja nuorukainen on kadottanut tähden äsken

leimahtaneelta taivaanlaeltaan. Tämä johtaa ajattelijan kiusaukseen

tekeytyä salaperäiseksi, kuunnella kysymystä, miettiä sitä ja sepittää

vastaus sanoista olioiden jumalallisten ennustusten puutteessa.

Kiusauksista huolimatta olkoon hän kylmä ja tosi ja odottakoon

kärsivällisesti, tietäen, että totuus voi hiljaisuudenkin tehdä

kaunopuheiseksi ja mietelmälliseksi. Totuudessa olkoon hänelle kylliksi

maailmanviisautta. Hän avatkoon rintansa kaikille rehellisille

kysymyksille ja olkoon kaikkien taidetemppujen yläpuolelle kohonnut

taiteilija. Osoita auliisti, kuten pyhimys tekisi, kokemuksesi,

menetelmäsi, välikappaleesi ja keinosi. Kaikki tulijat lausu

tervetulleeksi niitä vapaasti käyttämään. Ja tällä voitokkaalla

auliudella ja lempeällä hyvyydellä opit tuntemaan luontosi korkeimmat

salaisuudet, joita jumalat auttavat sinua palvomaan ja ilmituomaan.

Jos hän siten lujassa luottamuksessa voi voittaa itsensä, on hän

huomaava, että runsas hyvitys virtaa hänen rintaansa hetkistä, jotka

näyttivät esteiden ja tappioiden hetkiltä. Älköön hän huolehtiko

liiaksi kelvottomista seuralaisistaan. Kun hän näkee, miten monista

ajatuksista hän saa kiittää erilaisten hänen ohitseen kulkevien ja

häntä vastaan tulevien ihmisten epämieluisaa vastustusta, niin käsittää

hän helposti, että täysin samanmielisessä seurassa ei sukeutuisi

sanoja, tekoja eikä saavutuksia. Hän on oppiva, ettei ole tärkeää, mitä

hän lukee ja mitä hän tekee. Ajattelijana hänellä on ajattelijan osa

kaikesta. Samoin kuin kauppias ei toimistossaan kysy, onko laivalasti

nahkaa vai barillaa, tarkoittaako liikeasia luottokirjettä vaiko

osakkeiden siirtoa; sillä olkoon kysymys mistä tahansa, tulevat hänen

toimipalkkionsa siitä aikanaan näkyviin, samoin pitää sinun ottaa

oppia hetkestä ja asiasta, asettivatpa sinun tai toisten tarpeet

velvollisuudeksesi keskitetyn tai hajoittavan toimen, pitkäveteisen

kirjan lukemisen tai koneellisen, rajoitetun päivätyön suorittamisen.

Hyvät herrat, olen uskaltanut esittää teille näitä ajatuksia

ajattelijan asemasta ja toivosta, koska uskon, että teistä, jotka nyt

seisotte tämän korkeakoulun kynnyksellä vyötettyinä ja lähtövalmiina

ryhtyäksenne yleisiin tai yksityisiin tehtäviin isänmaassanne, ei

varmaankaan ole surullista ajatella näitä järjen ensimmäisiä

velvollisuuksia, joista harvoin tulette kuulemaan uusien toverienne

huulilta. Te saatte joka päivä kuulla alemman viisauden periaatteita,

te saatte kuulla, että ensimmäinen velvollisuus on hankkia maata,

rahaa, asema ja nimi. »Mikä on se viisaus, jota sinä etsit? Mikä on se

kauneus?» tulevat ihmiset pilkallisesti kysymään. Jos siitä huolimatta

Jumala on kutsunut jonkun teistä tutkimaan totuutta ja kauneutta, niin

ole rohkea, ole luja ja ole tosi. Jos sanot: »Samoin kuin toiset

tekevät, teen minäkin: minä luovun, kaihoisalla mielellä kylläkin,

entisistä näyistäni; minun täytyy elää maan hyvyydestä ja jättää

oppiminen ja runolliset haaveilut sopivampaan aikaan!» -- niin silloin

kuolee ihminen sinussa; silloin katoavat taas kerran taiteen, runouden

ja tieteen idut, niinkuin ne jo tuhansissa ja taas tuhansissa ihmisissä

ovat kuolleet. Tuon valinnan hetki on elämäsi käännekohta; katso että

pysyt hengessä lujana. Tämän aistillisen maailman hallitseva luonne

aiheuttaa sen, että tieteen papeista on suuri puutos; mutta järjen

kutsumus ja oikeus on itse arvioida itsensä eikä antaa sitä toisten

tehdä. Kuuntele puhelua, joka luonnon joka esineestä sinulle virtaa,

tulkitse sitä sydämestä sydämeen ja näytä villiintyneelle maailmalle,

kuinka täydellisen kaunis viisaus on. Tietäessämme edeltäkäsin, että

aikamme ja kansamme yleinen pahe on ylenmääräinen vaativaisuus,

etsikäämme varjoa ja löytäkäämme viisautta laiminlyötyinäkin. Ole

tyytyväinen pieneen valoon, kun se vain on omasi. Tutki tutkimistasi!

Älä anna moitteiden tai imartelujen saattaa itseäsi pois alituisen

koettelemisen tilasta, älä itse laadi opinkappaleita äläkä omaksu

toisten opinkappaleita. Miksi pitäisi sinun luopua oikeudestasi kulkea

totuuden tähtikirkkailla lakeuksilla pellon, talon ja ladon tuottaman

ennenaikaisen hyvän tähden? Totuudellakin on kattonsa, vuoteensa ja

pöytänsä. Pidä huolta siitä, että olet tarpeellinen maailmalle, niin

ihmiskunta antaa sinulle leipää, ellei varastoon pantavaksi, niin

kuitenkin niin paljon, ettei se riistä omistusoikeuttasi kaikkien

ihmisten omaisuuteen, kaikkien ihmisten rakkauteen, taiteeseen,

luontoon ja toivoon.

Te ette pelkää, että minä asetan liian ankaran itsekurin jokaisen

velvollisuudeksi. Älkää kysykö: »Mitä auttaa oppineisuus, joka

järjestelmällisesti vetäytyy kuoreensa?» tai »Kenellä on hyötyä

ajattelijasta, joka kätkee kykynsä ja salaa ajatuksensa odottavalta

maailmalta?» Salaa ajatuksensa! Kätke aurinko ja kuu. Ajatus on pelkkää

valoa ja ilmaisee itsensä maailmankaikkeudelle. Se puhuu, vaikka olisit

mykkä, omalla ihmeellisellä äänellään. Se virtailee esiin teoistasi,

käytöksestäsi ja kasvoistasi. Se tuottaa sinulle ystävyyksiä.

Ylevämielisten sydänten rakkaudella ja toivolla antaa se sinut

totuudelle takeeksi.

Yhtenäisen ja täydellisen luonnon lakien pakosta se on suova kaiken

todellisesti hyvän, jota sielussa on, maan ja taivaan rakastamalle

ajattelijalle.