Kuinka olet tähän asti voinut tulla toimeen ilman Emersonia? Kuinka
olet voinut elää itsenäisesti? Oletko itseesi luottanut? Ja jos jonkun
kerran olet itsenäisesti menetellyt ja jotenkuten tullut toimeen elämän
salahautojen keskellä, niin oletko voinut itsenäisyydessäsi _kehittyä_
tuntematta häntä, innostumatta hänen sanoistaan ja ylentymättä hänen
esikuvastaan?
Itsenäinen ihminen ei tarvitse toisen ihmisen apua eikä tukea »Voimakas
mies on voimakkain seisoessaan yksin». Mutta vallan yksinäinen ja
itsenäinen ihminen ei tarvitsekaan mitään. Ihminen voi osoittaa ja
toteuttaa itsenäisyyttään parhaiten suhteessaan toisiin. Ja ihmisten
väliset kosketukset ovat sellaisia, että epäitsenäisyys ja
väärinkäsitetty itsenäisyys, jota vastaan elämässä törmäämme, herättää
jalostetun itsenäisyyden kaipuuta. Kuitenkin vasta silloin, kun
itsenäinen, olemustamme voimakkaasti koskettava mies sanoo meille:
»luota itseesi», alkavat sisässämme harpunkielet soida ja säestää
tekojamme. Emersonin sanoilla on tällainen vaikutus.
Olet kulkenut rauhassa tietäsi, mutta nyt sinä yht'äkkiä kohtaat tämän
kirkkaan hiljaisuuden miehen. Pysähdyt kohdatessasi hänet. Herää
kysymyksiä. Oletko ollut niin itsenäinen kuin olisit voinut olla?
Oletko luottanut sisässäsi omalla erikoisella tavalla kumpuaviin elämän
lähteisiin? Oletko laisinkaan ymmärtänyt luonnon kauneutta ja
syvällisyyttä? Oletko sitä omalla uudella tavallasi ymmärtänyt? Oletko
ollut rohkea ja onko sinulla ollut siihen sisäisiä valtuuksia?
Itsenäisyyskysymys on päiväjärjestyksessä vain nimellisesti, ellei se
ole myöskin yksilöiden päiväjärjestyksessä. Itsenäisyysaate ei ole
voittoisa, elleivät itsetietoiset, vapaat ja jalot yksilöt ole sitä
kannattamassa ja kehittämässä. Henkilö, joka nojautuu vieraisiin
tekijöihin, omiin kehittymättömiin, jonkun toisen yksityisen, omaisten,
puolueen, suuren joukon, kenen tahansa tai ei kenenkään mielipiteisiin,
tapoihin ja tekoihin eläytymättä niihin mieskohtaisesti, joka tuskan
hiki otsalla huolehtii siitä, mitä toiset hänestä ajattelevat ja oven
takana kuuntelee, mitä toiset hänestä sanovat, joka karttaa tehdä tai
sanoa itselleen mitään epäedullista ja joka pelkää jättäneensä
tekemättä jotakin valitellen sitä, ettei ole voinut tietää kaikkia
toisten ajatuksia, ei ole itsenäinen ihminen.
Emerson, seestyneen ajatuksen ja miehekkään ihanteellisuuden mies
opettaa sinua luottamaan itseesi ja kehittämään itsenäisyyttäsi.
Hän ei viivytä kohdatessaan sinut. Hänessä ei piile mitään vaaraa
olemuksellesi, kuten ystävässä, joka tyrkyttää sinulle mielipiteitään
ja koettaa taivuttaa sinut mukaansa. Päinvastoin hän jouduttaa kulkuasi
ja tekee sen tehokkaammaksi ilman että sinun tarvitsee jäädä
minkäänlaiseen kiitollisuuden velkaan hänelle. Tunnet vapautusta, ja
henkesi pääsee ahdistuksesta. Kohoat ja lennät eteenpäin linnun lailla.
Kallisarvoinen sisäinen kutsumus velvoittaa sinua liikuttamaan siipiä.
»Luota itseesi», sanoo hän lyhyesti ja selvästi jokaiselle
vastaantulijalle. Kaikki muu on sen toistamista ja selittämistä.
Tavallisia jokapäiväisiä sanoja, mutta vasta hänen käyttäminään ne
tuntuvat uusilta ja ihmeellisiltä.
Ensin lähdet hänen kanssaan aarniometsään katsomaan luonnon suurten
korpien näkyjä. Hän osoittaa sinulle kastehelmiä sammalessa ja
valkoisia talvikkeja ikivihreiden kuusien alla. »Metsän himmeä valo»,
opettaa tämä metsänkävijä, »muistuttaa alati kestävää aamua ja
vaikuttaa innostavasti ja virvoittavasti. Tämän paikan lumous, jota jo
ikimuistoisista ajoista on ylistetty, kietoo meidät. Mäntyjen, kuusien
ja tammien rungot säihkyvät kuin rauta avartuneiden silmiemme edessä.
Vaiteliaat puut alkavat kutsua meitä ja kehoittavat meitä elämään
kanssaan ja jättämään taakseen juhlallisiksi leimattuja mitättömyyksiä
täynnä olevan elämän. Mitään historiaa, kirkkoa tai valtiota ei ole
kiinnitetty Jumalan taivaalle eikä kuolemattomaan vuoteen. Kuinka
helppoa on täällä samota eteenpäin kohti avautuvia maisemia, nopeasti
toinen toistaan seuraavien uusien näköalojen ja ajatusten virratessa
mieleen, kunnes sieltä vähitellen on työnnetty pois muistelmat kodista
ja koko muisti on nykyhetken mahdin poispyyhkäisemä, jonka jälkeen
kuljemme luonnon riemusaaton etunenässä.» Eikö tunnu kuin olisi kotisi,
pyhättösi täällä puiden keskessä? Ja syvällä on luonnon kaipuu
olemuksessamme. »Mitä vesi on janolle, sitä on kallio ja multainen maa
silmillemme, käsillemme ja jaloillemme», sanoo saattajamme.
Sitten hän vie meidät vuorelle. Kuta korkeammalle tämä vuorelaishenki
johdattaa meidät, sitä laajemmaksi avartuu näköpiiri ympärillämme ja me
näemme yhä suurempia maailmankaikkeuden renkaita. »Silmä on ensimmäinen
kehä», hän sanoo, »taivaanranta, jonka se muodostaa, on toinen; ja
kautta koko luonnon toistuu tämä peruskuvio lakkaamatta. Se on maailman
salakirjoituksen korkein tunnusmerkki. Pyhä Augustinus kuvasi Jumalan
olemuksen kehäksi, jonka keskipiste on kaikkialla ja jonka
ympärysmittaa ei ole missään.» Ja hän jatkaa uuden mielijohteen
vallassa: »Ihmeellisintä jokaisessa näköalassa on se kohta, jossa maa
ja taivas koskettavat toisiaan, ja sen me näemme lähikukkulalta yhtä
hyvin kuin Alleghany-vuorten huipulta.»
Tässä mielenvireessä laskeudumme vuorelta ja lähestymme äärettömien
valtamerien rantaa kokeaksemme maailmankaikkeuden iloa ja nähdäksemme
luoteessa ja vuoksessa suuren vastakkaisuuksien lain. »Aina siitä
lähtien kun olin poika», kertoo tämä ihmisten ilmoille saapunut
saarenasukas, »olen halunnut kirjoittaa tutkielman tasoituksista. --
Kaksinapaisuuden (polariteetin) eli vaikutuksen ja vastavaikutuksen
tapaamme kaikissa luonnon tekijöissä, valossa ja pimeydessä, kuumassa
ja kylmässä, meren luoteessa ja vuoksessa. -- Jokainen teko palkitsee
itsensä tai toisin sanoen täydentää itsensä kaksinaisella tavalla:
ensin olioissa eli oikeassa todellisessa luonnossa ja toiseksi olevissa
oloissa eli näkyväisessä luonnossa. -- Syytä ja seurausta, keinoa ja
tarkoitusta, siementä ja hedelmää ei voi erottaa toisistaan, sillä
seuraus kukkii jo syyssä, tarkoitus on keinossa läsnä ja hedelmä
siemenessä. -- Maailmankaikkeus kuvastuu kaikissa pienimmissäkin
osasissaan.»
Poikkeat vielä hänen työhuoneeseensa. Tätä työn ihannoijaa ja
kaikkinaisen työn tekijää viehätti vapaa näköala ikkunan edessä.
Talonsa hän oli valinnut kylän laidalta ja ostanut liittävän maa-alan
sen ympäriltä päästäkseen ehdottomaan rauhaan. Hän kaipasi
yksinäisyyttä ja hiljaisuutta työskennelläkseen ja ajatellakseen.
Ikkunan alla kasvoi ruusu, johon hänen katseensa usein pysähtyi, kun
hän ajatteli luomakunnan salaisuuksia, ja etäämpänä olivat muut
puutarhan istutukset. Emerson keskeyttää työnsä, kun hän tarvitsee
lepoa tai etsii virkistystä työn vaihtelusta, tai kun hän tuntee
innoitusta; hän nousee työpöytänsä äärestä ja menee puutarhaansa. »Kun
vaellan puutarhaan kädessäni lapio ja käännän kukkapenkkiä, tunnen
sellaista iloa ja sellaista terveyden tunnetta, että huomaan tehneeni
väärin, kun olen antanut toisten suorittaa puolestani, mitä olisin
omilla käsilläni voinut tehdä.» Ruumiillinen työ ja ajatustyö, siinä
kaksi rinnakkaista voimaa, jotka Emersonin ajattelua veivät varmasti ja
terveesti eteenpäin.
Seurattuasi Emersonia opit häneltä vihdoin jakamaan oman elämäsi
alkutekijöihin, ajatuksiin, ja näin saat käsiisi rakennusaineet, joista
sitten yhdistät uuden oman maailmankatsomuksen. »Maailmankaikkeus on
edustettuna yhdessä ainehiukkasessa ja yhdessä ajan silmänräpäyksessä.
-- Ihminen kantaa maailmaa päässään. -- Kun luonnonhistoria on
kirjoitettu hänen aivoihinsa, on hän luonnon salaisuuksien profeetta ja
keksijä. -- Oikea oppi kaikkiallaläsnäolevaisuudesta on se, että
Jumala kaikkine voimineen kuvastuu uudelleen joka sammalessa ja
hämähäkinverkossa.» Siinä muutamia tämän ajattelija-runoilijan
panteistisen maailmankatsomuksen ydinlauseita, joita sinäkin lienet
joskus tavoitellut.
Sitten osaat kulkea jo yksinkin.
Osaat mennä metsään, nousta vuorelle, kulkea meren rantaan ja vetäytyä
työhuoneeseesi. Mutta ennenkaikkea osaat ajatella yksin.
Sinusta tulee taiteilija, kirjailija tai ajattelija ja uuras
työntekijä. Ja ellei näitä, niin ainakin kunnon ihminen, jonka
sielussa Emerson koskettaa maailmankaikkeuden tunnuissa elämisen
mahdollisuuksia. Hän syventää, rikastuttaa ja vapauttaa sinun henkeäsi,
jotta taas voit rohkaistuna jatkaa matkaasi.
Ralph Waldo Emerson syntyi toukokuun 25. päivänä 1803 Bostonissa
Yhdysvaltain Massachusets-valtiossa. Hänen esivanhempansa olivat
säilyttääkseen henkisen vapautensa ja varjellakseen uskonnollista
vakaumustaan muuttaneet Amerikkaan, uuteen maailmaan, joka lakeuksineen
ja avarine aarniometsineen on ollut niin monen matkalaisen silmämääränä
silloin, kun vanhassa maailmassa on alkanut tuntua liian ahtaalta ja
hallituksen asestetut sanansaattajat ovat alkaneet vainota kodin
vakaumuksia.
Suvun uskonnollisten taipumusten lisäksi, joiden voima ilmeni vapauden
maata etsivässä henkisessä siirtolaisuudessa, Emerson sai periä
ahkerasti viljellyt älylliset lahjat. Esi-isissä oli ollut kymmenittäin
sivistyksen tienraivaajia, etenkin pappeja. Hänen isänsä oli pappi,
historioitsija ja runoilija.
Suurmies herättää eloon ja keskittää itseensä sukunsa henkisen
rikastumisen mahdollisuudet. Ja edelleen, kuta syvemmältä hän
leivisköitään etsii, sitä edustavamman paikan hän saa ihmiskunnan
historiassa. Emerson, joka on kirjoittanut teoksen ihmiskunnan
edustajista ja sanonut siinä, että »edustajissamme toistuvat voimamme
moninkertaisina», on itse niin monien tuhansien etsijöiden edustaja,
eitä hänen oma yksityinen elämänsä ja sen ulkonaiset puitteet näyttävät
jäävän sen rinnalla selittämättömän hiljaisuuden peittoon.
Emersonin kehitys näyttää, kuinka suuri merkitys on puhdashenkisen ja
sisäisesti riippumattoman ja eheän kodin kasvatuksella lapsiin, jotka
säilyttävät tulevaisuuden suuria salaisuuksia sisässään. Emersonista
tuli ajattelija, joka osasi irtautua maankamarasta, ei menettämällä,
vaan kartuttamalla voimia. Kasvatus ja ulkonaiset vaikeudet vahvistivat
hänen olemuksensa pääsäikeitä. Emersonin koti oli sellainen, jossa
yhteiskunnan uudistus pannaan alulle ja toteutetaan yksilöissä.
Uutisviljelijät, jotka ovat raivanneet metsiä, rakentaneet kaupunkeja
ja luoneet uuden maailman, kasvattavat lapsiaan ankarasti ja totuttavat
heitä tietoihin, puhtauteen ja työhön.
Yhdeksänvuotiaana Ralph Waldo oli jo koulutöissä. Vuotta aikaisemmin
oli isä kuollut ja toimeentulo oli vaikeaa. Mutta perheessä, jossa
köyhyyttä pidettiin hyveenä, karaisivat koettelemukset mieltä. Ralph
Waldolla oli erään veljensä kanssa yhteinen päällystakki, jota he
vuorotellen käyttivät koulussa toverien pilkasta huolimatta. Ilo ja
leikki olivat kodissa kylläkin tuttuja asioita, mutta Ralph Waldo eli
kuitenkin enimmäkseen itseensä sulkeutunutta mietiskelevää elämää,
sillä tunteita ei kodissa sallittu tuoda esille.
Aikaisin heräsi hänessä kaipuu »mietiskelevän yksinäisyyden pyhään
erämaahan.» Vuonna 1839 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: »Kun minä olin
kolmetoistavuotias, kääntyi enoni kerran puoleeni ja kysyi: 'Miksi
eivät toverit pidä sinusta, Ralph, eivätkä viihdy seurassasi, kun taas
täysikasvuiset ovat sinuun mieltyneet? Nyt olen 36-vuotias ja tämä
ihmisten suhtautuminen minuun on aivan päinvastainen: vanhat
suhtautuvat minuun epäillen ja vihamielisesti, mutta nuoriso rakastaa
minua.»
Retkeilyt luonnossa kuuluivat päiväjärjestykseen. Emerson ei voinut
ajatella toisten seurassa, se onnistui vain silloin, kun hän oli yksin.
Nuorukaisena hänen oli tapana samoin kuin Rousseaun kuljeksia ja
haaveilla päivät päästään kedoilla. »Suljen kirjani», kertoo hän
päiväkirjassaan, »puen ylleni vanhat vaatteet, painan päähäni vanhan
lakin ja hiivittyäni pois asumattomien merenlahtien viidakkoihin minä
vaellan tyytyväisenä pientä karjapolkua sinne, missä tiedän olevani
kätkössä kaikkien katseilta. On vähän sellaisia hetkiä, jolloin nautin
yhtä paljon kuin silloin. Minä muistelen siellä talvea ja odotan uutta
kevättä.»
Tiedonhalu ja rautainen ahkeruus vaativat myös osansa aikaiselta
lapsuudelta. Lomahetkinä, kun ei tarvinnut juosta äidin ostoksilla, hän
istui kotona, kädessään jokin uskonnollinen tai historiallinen kirja.
»Köyhyyden ja ankaran puutteen rautarengas» karaisi häntä ja hänen
omaisiaan työssä, vaatimattomuudessa ja kieltäymyksessä.
Usein hän istui ullakolla vanhaan päällystakkiin korviaan myöten
kääriytyneenä lukien Platonin[9] »Pitoja», niin että myöhemmin
villavaatteen tuoksu toi aina hänen mieleensä nämä nuoruudenaikaiset
harrastukset. Sunnuntai-aamuisin hän kiersi kaikki Bostonin kirkot
saadakseen tietää, missä hänen mielisaarnaajansa puhui.
Neljätoistavuotiaana lopetettuaan Bostonin latinakoulun hän lähti
Bostonin ja Cambridgen läheisyydessä sijaitsevaan Harvardin
yliopistoon. Erityisesti välttelemättä tovereitaan hän eli eristettyä
elämää. Hän tuki Platonin, Plutarkhoksen, Chaucerin, Shakespearen,
Burnsin, Miltonin, Wordsworthin, Coleridgen ja Montaignen teoksia,
jotka siis jo näin varhaisilta ajoilta tulivat hänen
mielikirjailijoikseen ja opettajikseen.[10] Kaunokirjalliset
taipumukset tulevat ilmi ja niitä harjoittaa hän ahkerasti.
Saarnaajaksi tullakseen harjoittaa hän myös puhujataitoaan. Hänen
kirjoitelmansa »Sokrateen luonteesta» ja »moraalifilosofian nykyisestä
tilasta» tulivat palkituiksi.[11]
Suuret harrastukset herättävät suuria ajatuksia. Ne raottavat
mahdollisuuden ovea kunnes tullaan sille ovelle, jonka takana odottaa
ihmisen tietoinen minä. Alkaa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpataistelu.
Kysymyksiä ratkaistaessa löytyvät vastakohdat ja häviävät rajat.
Seisotaan rannattoman elämän meren edessä. Alkaako heitellä kiviä
mereen, etsiäkö helmiä rannan simpukoista vaiko vaipua uneen
rantahiekalle? Vaiko elää meren hengessä, levätä, kun se lepää, ja
taistella kun se taistelee?
Emersonin harrastukset tuovat hänet pian runoilijan ja ajattelijan
maailmannäkyjen pariin. Pian saa hän astua tilinteolle oman tietoisen
itsensä kanssa. Kymmenkunta vuotta kestää taistelu. Sitten vasta
selviytyy hän nuoruuden ja itsetietoisen heräämisen kiirastulesta
virvoittavien vesin partaalle.
Kehitys kulkee tähän suuntaan. Suuria ajatuksia hautoen puhujamaineesta
ja uuden uskonnon perustamisesta, kuten Tolstoikin nuoruusvuosinaan,
sielun tarpeita paremmin vastaavalla tavalla Lutherin ja Calvinin
tapaan hän opiskeli jumaluusoppia henkevyydestä köyhässä yliopistossa.
Opiskeli huolimatta ympäristönsä tukahduttavasta keskinkertaisuudesta
ja kuolleisuudesta. Hän oli kuin innokas, uupumaton opettaja huonon
luokan edessä. Voittaen sisäisen vastenmielisyytensä kirkon ahdasta
kaavamaisuutta kohtaan hän oli päättänyt antautua papilliselle uralle
saadakseen julistaa sitä uutta, joka vielä selittämättömänä väreili
hänen sisässään. Parin vuoden kuluttua, v. 1829 hän suoritti
papintutkinnon ja ilmestyy synnyinkaupunkinsa unitaariseurakunnan
pastoriksi, kalpeana ja hiljaisena, sillä hänellä oli ollut paljon
epäilyksiä, niin että hänen terveytensä oli siitä kärsinyt ja luvut
hetkeksi keskeytyneet.
Ulkonaisesti hillitty, arka, pidättyväinen ja hieno nuori pastori ei
kaikkien seurakuntalaisten mielestä osannut täyttää virkansa töitä eikä
ollut heidän mielestään syntynyt papiksi. Toisaalta hänen henkevyytensä
ja hienoutensa viehätti yksinkertaisiakin sanankuulijoita. Hän sai
ihmeellisen ajatusrikkaan saarnaajan maineen ja häntä verrattiin
Channingiin.[12] Yleisö alkoi tunkeutua kirkkoon kuulemaan nuorta
pastoria, joka sydämensä innoituksesta puhui julistaen raikkaita
totuuksia jokapäiväisen elämän arvosta. Emersonin sisäinen säilyi,
varmistui ja voimistui, niin että se alkoi tulla ulkonaisestikin
ratkaisevaksi. Taistelu alkoi uudelleen. Hän halusi lausua julki
totuuden ja kehittää johdonmukaisesti ajatuksiaan, mutta pelkäsi sen
ulkonaisia seurauksia ja ennenkaikkea melua. Hän vastusti kaikkia
kaavoja, virallista hyväntekeväisyyttä ja oli eri mieltä kirkonmiesten
kanssa ehtoollisesta.
Aavistaen suurta sisäistä murrosta hän vetäytyi joksikin aikaa
Valkoisille vuorille[13] ja siellä erämaassa, kaukana maailmasta, joka
oli vaimentanut hänen sisäisiä ääniään, hän ratkaisi asiansa
omantuntonsa mukaisesti. Palattuaan Bostoniin hän ilmoitti eroavansa
papinvirasta. Hän oli silloin 29-vuotias koettelemusten karaisema nuori
mies. Sisäisten taisteluiden ohella hän oli saanut huolehtia omaistensa
toimeentulosta.
Hänen henkensä oli vihdoinkin vapaa. Mutta hän kaipasi lepoa ja
virkistystä. Hänen nuori vaimonsa oli myöskin kuollut. Joulupäivänä
1832 hän astui laivaan matkustaakseen Eurooppaan. Hän kävi Sisiliassa,
Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Tämän merkillisen matkan
vaikutelmat ja jäljet näkyvät hänen tuotannossaan myöhempinä vuosina.
Toiselta puolen näytti matka hänestä turhalta ja hän suuntaa sanansa
aikalaistensa matkustamisvimmaa vastaan, mutta toiselta puolen hän
kiittää päiväkirjassaan Jumalaa matkastaan. Vanhassa maailmassa hän oli
luullut löytävänsä virvoituksen sielulleen, tapaavansa aikansa
suurmiehet ja oppivansa korkeampaa viisautta sekä elämän ja
ihmissalaisuuden syvemmän käsittämisen. Mutta muinaisen Rooman
nähtävyyksiä katsellessaan hän huomaa yhtäläisyyden niiden ja oman
hajallisuutensa kanssa. Ajan kuuluisuuksia ja oppineita tavatessaan
hämmästytti häntä heidän rajoittuneisuutensa ja se, että he
esittäytyivät lukemalla omia teoksiaan ikäänkuin olisivat olleet
kiinnikasvaneita suuruuteensa. Vain hengenheimolaisensa Carlylen[14]
kanssa hän solmi tavatessaan ystävyyden ja henkisen vuorovaikutuksen
siteen koko elinajakseen.
Kun hän seisoi laivankannella paluumatkalla kotimaahansa, tuntuivat
pilvet hänelle puhelevan: »Sinun ei tarvitse etäältä mennä etsimään
sitä, mitä et etsisi, jollei sitä jo olisi sinussa.»
Vuonna 1838 hän palasi löydettyään vanhasta maailmasta saman
ihmissuvun, jonka hän jo Bostonissa oli oppinut perinpohjin tuntemaan.
Mutta matka oli ollut hänelle hyödyksi ja kypsyttänyt hänen
ajatuksiaan. Etsittyään itselleen ulkoa, vieraista oloista ja vieraista
suuruuksista tyydytystä ja huomattuaan herkentyneellä ja kypsentyneellä
hengellään, ettei se, mitä hän löysi, vastannut hänen henkisiä
tarpeitaan, käsittää hän, eitä hänellä on oma yksinkertainen ja selkeä
kutsumuksensa menetellä omien lakien ja oman uskonsa mukaan, joka
johdattaa yleismaailmallisen Hengen tuntemiseen oman olemuksen
sisäisessä solmukohdassa. Näin käsitti hän jo silloin elämänsä
tarkoituksen.
Mutta ajattelija ei ollut vielä kypsä. Tähän asti oli kestänyt
valmistuskautta. Matkan jälkeen alkaa sotilaallinen kansi »Hengen
evankeliumin» merkeissä. Harvat ovat kutsutut ja pääsevät tälle
kehitysasteelle, vaikka harjoittavat sotilaallista kuntoaan ja
valmistautuvat koko ikänsä. Emerson noudatti kutsua ja otti ratkaisevan
askelen. Erosaarnansa aiheeksi hän oli valinnut lauseen: »Kun totuuden
henki saapuu, opastaa se teitä kaikessa totuuteen.» Jumalallinen
ilmestys jatkuu kautta vuosisatojen. Se tapahtuu ihmisen sisässä hänen
luontoaan vastaten ja erottaa hänet muusta maailmasta. Ihminen kuulee
äänen, joka täyttää taivaat ja maat ja julistaa, että Jumala asuu
hänessä. Tämä on innoituksen ääni, sama, joka puhuu profeetoille ja
sankareille. Se on päivä, jossa ei ole yötä.
Saarnaajanviran hän vaihtoi työteliääseen yksityiselämään. Vuonna 1835
hän meni toisiin naimisiin ja asettui asumaan Concordin kaupunkiin,
jonka hänen esi-isänsä olivat perustaneet. Kaksi luentomatkaa, jotka
hän teki Bostoniin esittääkseen uudenajan filosofian historiaa,
elämäkertoja ja kirjallisuutta, nostivat hänet Amerikan julkisten
puhujien ja opettajien eturiviin. Vuonna 1836 hän julkaisi luennot
teoksessaan »Luonto», jossa hän käsittelee kaikkia asioita ja laitoksia
filosofiselta katsantokannaltaan ja nousee puolustamaan ihmisen
jumalallista alkuperää. Se sisälsi hänen uuden moraalifilosofiansa
idut, joita hän sitten kehitteli myöhemmissä tuotteissaan.
Uteliaat ihmiset täyttivät luentosalin nähdäkseen virastaluopuneen
papin ja kuullakseen mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta kun he eivät
käsittäneet hänen taivaita ja maita piirteleviä järjestelmiään ja
henkisiä lakejaan, laimeni heidän mielenkiintonsa. Kun kirjoitelma
»Luonto» tuli julkisuuteen, jäi tapaus miltei huomaamatta suuren
yleisön puolelta tai pidettiin teosta sekasotkuna ja kesti useita
vuosia, ennenkuin ensimmäinen painos meni kaupaksi.
Harvardin yliopiston kirjallinen seura pyysi v. 1837 häntä juhlassaan
pitämään jonkin esitelmän. Emerson päätti noudattaa kutsua ja astui
puhujalavalle vapaasti ja pelottomasti esittääkseen aatteitaan, jotka
olivat kypsyneet hiljaisuudessa. Hän piti huomiotaherättävän esitelmän
»The american scholar», jossa hän piirtäen ihanteellisen amerikkalaisen
ajattelijan ääriviivat nousi koko uljaan olentonsa voimalla ajan
tylsyyttä, jäljittelyä, kaavamaisuutta ja kauppahenkisyyttä
vastustamaan. Hän vetosi vapauden henkeen, herätti amerikkalaiset
tietoisuuteen voimistaan ja kutsui tulevaisuuden Amerikkaa vapautumaan
eurooppalaisten jäljittelystä, astumaan omia polkujaan, tekemään
omintakeisia töitä ja puhumaan oman sydämensä mukaan.
Tätä Emersonin loistavaa, suurenmoista puhetta on sanottu Amerikan
henkisen riippumattomuuden julistukseksi. Nuoriso, johon se oli
kohdistettu, otti sen haltioituneena vastaan. Samaten puhe »Literary
ethics», joka kokoelmaamme on käännetty nimellä »Ajattelija», herätti
huomiota ja Emersonia ruvettiin pitämään uuden henkisen elämän
keskuksena. Näihin aikoihin kirjoitti Carlyle hänelle: »Te aloitatte
uuden aikakauden, ystäväni. Teihin on kätkettynä uusi, suuri maa».
Kun myöskin yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan oppilaat pyysivät
häntä esitelmöimään, julkaisi hän mainitulle tiedekunnalle osoitetun
kirjelmän, jossa hän moittii oikeaoppisuuden orjamaista kaavamaisuutta
ja muotojen ahtautta ja joka oli siis uskonnollisen riippumattomuuden
julistus. Kirjelmä aiheutti suoranaisen tyrmistymisen, jota pian
seurasi suuri paheksumisen myrsky. Vaarattomasta haaveilijasta oli
tullut ilmivallankumouksellinen. Vastalauseita, ankaria arvosteluja ja
tuomioita sateli ilmassa. Saarnamiehet, jumaluusoppineet ja professorit
puhuivat häntä vastaan ja sanomalehdet paheksuivat tätä mielettömyyden
ilmausta. Emersonia itseään ei tämä »myrsky vesilasissa» liikuttanut.
Hän oli yhtä rauhallinen kuin kouluaikoina, jolloin eräs tovereista
kertomuksensa mukaan turhaan koetti järkyttää hänen mielentyyneyttään
ja yllyttää häntä vihaan. Emerson jatkoi työtään. Silloin tällöin hän
oli vielä saarnaajana esiintynyt. Nyt v. 1838 hän luopui lopullisesti
surunsekaisen tyydytyksen tuntein kirkosta.
Huolimatta vanhoillisten vastustuksesta tuli nuoriso mielellään
kuuntelemaan Emersonin luentoja. Suvaitsemattomuutta oli ilmassa, mutta
uudistusten ja riippumattomuuden henki ei ollut kuollut. Päinvastoin
näihin aikoihin oli havaittavissa suurta nousua nuorisossa, sellaista
ihanteellisuuden nousua kuin uskonpuhdistuksen aikoina, ja samalla
järjen heräämistä. »Uusi nuoriso tunsi olevansa syntynyt teräaseet
päässä.» Uusi liike, joka tunnetaan transcendentalismin nimellä, oli
saanut vaikutuksia saksalaisilta filosofeilta, Kantilta, Schellingiltä
Ja Hegeliltä, jumaluusoppineelta Schleiermacherilta, englantilaiselta
individualismilta, Carlylelta, ja ranskalaiselta sosialismilta,
Fourier'lta, mutta se sai pian aitoamerikkalaisen leiman. Se »tahtoi
tuoda uskontoon hartautta, avioliittoon rakkautta ja tasa-arvoisuutta,
kirjallisuuteen persoonallisuutta, kasvatukseen järkiperäisiä
menetelmiä, liikeasioihin rehellisyyttä, valtiotaitoon moraalia, työn
lakeihin inhimillisyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.»
Kun Emersonin esiintyminen käy yhteen Amerikan transcendentalismin
kanssa, on luonnollista, että sen parhaimmat aatteet keskittyivät
häneen. Hänestä tahdottiin tehdä liikkeen johtajakin, mutta on kuvaavaa
hänen vapaudenrakkaudelleen, että vaikka hän otti osaa tähän
aatteelliseen koulukuntaan ja oli jonkin aikaa sen äänenkannattajan
sieluna, hän saattoi sanoa: »Minä en ole se mies, jona te minua
pidätte.» Ja kun kiihkein aika oli ohitse ja sen tukkeutumat olivat
puhjenneet, saattoi Emerson vapaana, mitään menettämättä palata työnsä
ääreen. Puun oksia oli vain karsittu, mutta Emerson tahtoi uudistaa
juuret.
Vuosi vuodelta hänen vaikutuksensa kasvaa Yhdysvalloissa. Ja hänen
toimintansa kehä laajenee. Vuodesta 1850 lähtien hän matkusteli
uudenlaisena uudisviljelijänä ja uranuurtajana esitelmämatkoilla itään
ja länteen. Esitelmät, jotka hän sitten julkaisi painettuina,
käsittelivät hengen filosofiaa sekä kaikkia ajan kysymyksiä. Emersonin
silmät olivat kiinni käsikirjoituksessa tai häipyivät kauas
etäisyyteen, kun hän sointuvalla äänellä sanoi sanottavansa eikä hän
tehnyt ainoatakaan liikettä käsillään. Hän tuntui olevan omissa
ajatuksissaan kuin vuoristossa liikkuva yksinpuhuja. Sellainen oli tämä
runoilija, puhuja, ajattelija, kirjailija ja idealisti. Hänen neronsa
ilmeni hienostuneessa voimassa. Kuulijat seurasivat henkeään pidättäen
tämän kansan opettajan, nuorison innostuttajan ja kaikkien suurten
harrastusten ystävän esitystä. Vuonna 1847 hän oli käynyt
esitelmämatkalla Englannissa, missä suurella mielenkiinnolla
kuunneltiin tämän merkillisen »Massachusettsin intiaanin» aatteita.
Aluksi kasvoi vastustuskin yhtä rintaa. Kun Emerson v. 1841 julkaisi
esseittensä ensimmäisen sarjan, yrittivät hänen valppaat vastustajansa
ajaa sen karille arvostellen ankarasti hänen yltiömäistä
itseluottamustaan. Emerson oli kuitenkin jo saavuttanut sellaisen
kehitysasteen, että hän välitti yhtä vähän ylistyksistä kuin
epäsuopeista arvosteluista. V. 1844 hän julkaisi esseittensä toisen
sarjan. Esseet sisälsivät kirjoitelmia historiasta, itseluottamuksesta,
tasoituksesta, henkisistä laeista, rakkaudesta, ystävyydestä,
viisaudesta, sankariudesta, yli-sielusta, älystä, runoilijasta,
luonteesta ja luonnosta. Hän julkaisi myöskin runokokoelmia, teoksen
»Ihmiskunnan edustajia» (1850), joka käsittelee Platonin, Swedenborgin,
Montaignen, Shakespearen, Napoleonin ja Goethen merkitystä, uuden
kirjoitelmakokoelman »Miscellanies», joka sisälsi hänen huomattavimmat
puheensa, niiden joukossa jo mainittujen lisäksi puheet »Uudistusten
mies», »Transcendentalisti» ja »Nuori amerikkalainen». Huomattavia
kokoelmia ovat vielä »Yhteiskunta ja yksinäisyys» (1860), jonka
ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa päivässä, »English Traits»,
muistelmia Englannin-matkalta (1856), »Conduct of Life» (1860), jonka
ensimmäisessä kirjoitelmassa kosketellaan samoja seikkoja, joita sitten
myöhemmin Herbert Spencer ja Darwin kehitysopissaan järjestelmällisesti
esittivät, ja vielä »Letters and social aims» (1875).
Emersonin elämässä oli tullut tyynen voittamattomuuden kausi. Hänen
sanojaan vahvisti hänen elämänsä, jonka päivät olivat kirkkaita ja
puhtaita kuin kappaleet valkoista marmoria. Mitä korkeimpien
yksilöllisten velvollisuuksien ohella hän tunnusti omassa elämässään
suuria kansalaisvelvollisuuksia. Olisi odottanut, että hän voimakkaasti
korostaessaan yksilöllisen elämän merkitystä olisi kokonaan vetäytynyt
erilleen yhteiskunnallisesta harrastuksesta.
Kun 1838 oli kysymyksessä muutaman Cherokee-intiaanien omistaman alueen
valtaaminen, kirjoitti Emerson Yhdysvaltain presidentille, Van
Burenille paheksumiskirjeen. Ystäviensä ihmeeksi kieltäytyi Emerson
ensin liittymästä orjien vapauttamista ajaviin henkilöihin sanoen, että
hänen kutsumuksensa on henkisten orjien vapauttaminen ja että jokainen
pysyköön omalle tehtävälleen uskollisena älköönkä tavoitelko liian
etäisiä asioita laiminlyödäkseen lähimmät velvollisuutensa, kuten hän
kirjoitelmassaan »Itseluottamus» mainitsee. Toisessa yhteydessä hän
sanoo: »Koko yhteiskunnallinen sekasorto on vain todistus sisäisestä
sekasorrosta. Sitä vastaan ei ole muuta lääkettä kuin se, jonka jo
tunnemme -- sisäisen ihmisen uudistus.» Mutta kun 1850 julkaistiin
epäinhimillinen pakenevien orjien kiinniottolaki, nousi hänen sydämensä
kapinaan ja tämä elämän tosi tapaus oli riittävä nostamaan hänet
ankaraan vastarintaan, ja muistopuheessaan orjuudenvastustajasankarin
John Brownin[15] kuoleman johdosta hän sanoi tätä »pyhimykseksi, jonka
marttyrius tekee hirsipuun yhtä kunniakkaaksi kuin ristin.» Hän osoitti
kunnioitustaan myöskin presidentti Lincolnille ja tuki hänen
julistustaan neekeriorjien vapauttamisesta pitämällä voimakkaan puheen.
Washingtonissa hän piti 1862 Lincolnin läsnäollessa puheen Amerikan
sivistyksestä, ja kun Lincoln oli saanut surmansa salamurhaajan
kädestä, piti Emerson hänelle lämpimän muistopuheen Concordissa. Kaikin
käytettävissä olevin keinoin tuki tämä suuri idealisti, osoittaen juuri
näin ajattelunsa elinvoimaisuuden, Pohjois-Amerikan kansalaissotaan
osaaottavia, orjuutta vastaan taistelevia nuorukaisia, joiden joukossa
oli hänen oma poikansa. Sitäpaitsi hän otti osaa kaikkiin kansallisiin
rientoihin, kirjoitti nimensä naisten äänioikeusanomuksen alle ja piti
puheen heidän oikeuksiensa puolustukseksi. Concordissa asuessaan hän
tarkasteli kouluja. Kodissaan hän ylläpiti lukuisia ystäviä, milloin
nämä vain olivat avun tarpeessa.
Siinä tämän erakkosieluisen »Concordin viisaan» harrastukset, joissa
hän maksoi veroa yhteiskunnalle. Hänen elämäntyönsä painopiste on
kuitenkin yksilöllisen jalostusviljelyksen tehostamisessa. Se alkoi
hänen omasta yksityiselämästään ja ulottui yli maailman kaikkialle,
missä harrastetaan sisäisen elämän hiljaista kehittämistä suurempaan
seestyneisyyteen.
Emersonin yksityiselämään on erikoisen mielenkiintoista tutustua. Hänen
sisäinen elämänsä oli yhtä vakuuttava kuin hänen parhaat puheensa.
Tämä työn ihailija, joka puhuu kirjoitelmissaan paljon työn ilosta ja
siunauksesta, on uuras työntekijä. Kahdeksan tai yhdeksän tuntia
päivässä hän luki, kirjoitti tai mietti. Hän haki työn lomassa metsästä
puut, sytytti tulen takkaan ja tuli yleensä mahdollisimman paljon
toimeen omin voimin ruumiillisissakin töissä. »Henkisen työn tekijällä
pitää aina olla pohjanaan jokin ulkonaisen maailman tutkimiseen
suunnattu käsityö tai ammatti.» Virkistääkseen itseään työn ohella
hän keskusteli ystäviensä kanssa tai käyskenteli tapansa mukaan
Concordin metsissä. Työhuoneen rauha saattoi joskus tuntua hänestä
riittämättömältä; »päästäkseen yksinäisyyteen täytyy vetäytyä yhtä
kauas työhuoneesta kuin maailmasta», ajatteli hän. Silloin hän lähti
ulos mietiskelläkseen korpien povessa. Metsän hiljaisuudessa hän tunsi
olevansa aineessaan ja täällä puhtaan rauhan pyhätössä laskeutui
innoitus hänen sieluunsa.
Innoitus oli tärkein tekijä hänen työtavassaan, Sen luonteesta johtuu
hänen tuotantonsa puuskittainen voima ja samalla hänen esityksensä
pääpuutteellisuus.
Hänellä oli oma omituinen järjestelmänsä sisäisen elämän asioiden
esittämiseksi; sen yhteys syntyi innoituksen yhteydestä ja samaan
aatteeseen suunnatusta ajattelusta. Tämä koskee sekä hänen kirjoitettua
että lausuttua sanaansa. Harvoin hän tarttui kynään. Silloin hän
vuodatti mieleensä kasaantuneet ajatukset yhteen menoon paperille
jonkun katsantokannan mukaan, jonka hän sovellutti kaikkiin niihin
muistiinpanoihin, joita hän oli tehnyt päiväkirjaansa tai papereihinsa
aina milloin lukemisen tai ajattelun aikana jokin erikoiselta näyttävä
ajatus kohotti hänen mieltään. Mahdollisimman suppeasti hän merkitsi
muistiin kaikki herätteet, mielikirjailijoittensa lauselmat,
vertauskuvat ja aatteet ja innoituksen valamat kirkkaat vaikutelmat, ja
kun hänen piti kirjoittaa tai pitää puhe jostakin määrätystä aiheesta,
selaili hän näitä muistiinpanojaan ja valikoi ja muovaili siellä
helmeilevää ainehistoa.
Tällainen työskentelytapa on jättänyt jälkensä hänen kirjoitustapaansa.
Toiset ovat verranneet hänen tyyliään armeijaan, joka on kokoonpantu
yksinomaan ylemmistä upseereista, ja hänen teoksiaan mosaiikkisarjoihin
tai mitaleista rakennettuihin taloihin. Jotkut ovat vakuuttaneet, että
jokainen hänen sivuistaan voidaan lukea yhtä hyvin lopusta alkuun kuin
alusta loppuun. Kuten renessansin kirjailijoilla, on hänelläkin
runsaasti lainauksia toisilta kirjailijoilta. Joku on laskenut,
että hänen teoksissaan on kaikkiaan 3,393 lainausta 868:lta
englantilaiselta, latinalaiselta, kreikkalaiselta, hindulaiselta ja
persialaiselta kirjailijalta.
»Tietoisuus teosteni puutteista estää minua miltei ollenkaan
kirjoittamasta», kirjoittaa Emerson Carlylelle. Emersonin suurin puute
on yhtenäistyttävän, pitkittyvän järjestelmän puute. Hän tunsi sen itse
ja myönsi: »Minun päävikani on älyllinen tuhlailu», millä hän tarkoitti
sitä työn katkelmallisuutta, joka johtui siitä, että hän selaili
milloin yhtä milloin toista kirjaa ja halusi sanoa ajatuksensa
aforismeissa. Mutta sanotaan, ettei hänen jälkisäädöksensä maailmalle
ollutkaan järjestelmissä, vaan herätteissä täydelliseen elämään.
Sitä todistaa hänen vaikutuksensa, jonka aaltoilut ilmenevät hänen
elämänsä loppuaikoina.
Vuonna 1860 alkaa viimeinen kehityskausi hänen elämässään, vaikutuksen
kausi. Ihminen kohtaa oman itsensä. Hänen työnsä etsii häntä toisissa
ihmisissä. Emerson sanoo, että jos ihminen on luja, tulevat toiset
hänen luokseen. Hän sai nähdä sen jossakin määrin pitävän paikkansa
omassa elämässään. Hän oli koettanut aikalaisissaan herättää henkistä
elämää. Se oli ainakin osaksi onnistunut, mikäli ulkonaisista merkeistä
saattoi päättää.
Emerson on saanut aikaan ihmeitä. Hänestä lähtee vaikutusten ketju,
vaikka hänellä, samoin kuin Sokrateella, ei ollut koulukuntaa. »Olen
ylpeä siitä, ettei minulla ole koulukuntaa eikä oppilaita. Uskon, että
sisäiset näköalat eivät ole seestyneet sillä, joka ei luo ympärilleen
riippumattomuutta.» Yhtä valmis kuin hän oli ihailemaan toisten
suuruutta, yhtä tietämätön hän oli henkilöllisestä arvostaan.
Hänen vaikutuksensa moninkertaistuu Tolstoissa, Müllerissä j.n.e. ja
mainitaan näiden nimillä. Hän tahtoo vetäytyä syrjään. Hän saa olla
hiljaisuudessa kuin kasvattaja konsanaan. Hän on jäänyt syrjään
teoksineen kuin pyhiinvaelluspaikka, jossa harvat käyvät, mutta jota
kohti useat rukoilijat kääntävät kasvonsa. Emersonin oppilaina,
ystävinä tai sellaisina, joihin hänen sanansa ovat ulottuneet, voidaan
mainita: Theodor Parker, Louisa Alcott, Margaret Fuller, James Lowell,
Fredrika Bremer, Herman Grimm, Friedrich Nietzsche, Carlyle, Mathew
Arnold, Max Müller, Tyndall. Useimmilla englantilaisilla ja
saksalaisilla kirjailijoilla on ollut elämässään kehitysjakso, jolloin
he ovat olleet hänen vaikutteittensa alaisia. Emersonin asunnosta tuli
pyhiinvaelluspaikka, kävijöitä oli Euroopasta asti. Cambridgen
yliopisto, haluten sovittaa menneisyyden ikävät muistot, valitsi hänet
kunniatohtoriksi. Viimeisellä Euroopan-matkalla pitivät ajattelijat
kaikkialla häntä mestarinaan.
Emersonin ollessa matkalla hävitti tuli hänen kotinsa raunioiksi.
Liikuttava kunnianosoitus tuli tämän johdosta hänen osakseen. Kun hän
palasi matkalta, saattoivat ystävät hänet kellojen soidessa uudelleen
rakennettuun kotiin. Emersonin tapana oli kätkeä hiljaisuuteen kaikki,
mikä koski häntä itseään. Tulipalon jälkeen pelkäsivät hänen lapsensa,
että tapaus saattaisi horjuttaa hänen terveyttään. »Puhukaa minulle
kaikesta muusta, mutta ei minusta itsestäni», hän sanoi. Eikä hän
vanhanakaan mielellään kertonut henkilökohtaisia muistelmiaan.
Emersonin havaittavalla täydellisyyden rakkaudella ja toteuttamisella
on miltei poikkeuksellinen luonne. Mutta hän oli altis myöskin
inhimillisille tunteille. Hänellä oli arka ja niin hieno tuntehikkuus,
että jokin uutinen saattoi riistää häneltä unenkin.
Kuunnellen elämänsä aamussa aavistamiaan ääniä hän jatkoi
esitelmöimistään matkustaen joka talvi Idän ja Kaukaisen Lännen maihin.
Joka päivä hän piti esitelmän tai kaksi. Hänen esitelmissään ja
kirjallisessa tuotannossaan koskettelemansa asiat ovat rikkaat, kuten
aina on jonkin hedelmällisen johtavan aatteen sovellutusten laita. Tämä
johtava aate, joka toistuu lakkaamatta, on Emersonilla »luota itseesi»,
luota kirkkaalla ja hartaalla hiljaisuudella siihen sumuun, joka sitoo
korkean syntyperäsi säikeet tulevaisuutesi mahdollisuuksiin, jotka ovat
jollakin tavalla jo nyt vallassasi ja valintasi varassa. Olkoon
luottamuksesi suotuisana ilmakehänä tuon silmun kasvulle. Kasvi
luovuttaa ilmaan niitä aineita, joista ilma on kokoonpantu ja saa
ilmalta ravintonsa.
Ihminen tuntee tuon silmun tavalla, johon tieteellinen tutkimus ei ole
voinut tunkeutua. Se on tosiasia, joka kehittyy jakautumisen ja
yhdistymisen lakien mukaan. Jakautuminen tapahtuu, kun ihminen luottaa
johonkin itsessään, ja yhdistyminen, kun hän toimii itsenäisesti.
Luottamus on aatteellinen voima, joka ammentaa elinvoimaa
luotettavastaan. Ihminen ei ole luottamuksen arvoinen muulloin kuin
iäisenä olentona, jolla on oma kehityksensä. Ihminen on liikkuva
olento, joka liikkuu kehitystään kohti. Niin kauan kuin hän ei tiedä,
mitä varten hän ajattelee, tuntee ja tahtoo, on hänen ajateltava, että
hänellä on oikeus sitä tehdä ja että se on hänen terve, luonnollinen ja
iloinen velvollisuutensa. Siitä johdutaan sekä alkeellisella että
kehittyneellä asteella valoisaan maailmankatsomukseen, jonka edustaja
Emerson on harvinaisen suuressa määrässä ja etevällä _järkitavalla_.
Ihminen etsii yhteyttä. Läheisin yhteys on hänellä sisässään. Se viittaa
suurempaan yhteyteen. Tämä sisäinen yhteys on näet läheltä nähtyjen
liikahdusten ja muutosten alainen ja täytyy etsiä liikunnon ja
kehityksen yhteys ja tarkoitus, joka aateloi kehityksen. Jumala on
korkeampi tarkoitus.
Emersonin aatteen rikkaissa sovellutuksissa on havaittavissa yhtenäisen
järjestelmän puutetta, mutta jonkinlaisen ytimen voinemme kuitenkin
erottaa.
Ihminen löytää sisästään näkemysten lähteen, hän sanoo, ja se kumpuaa
sinne hengestä, yhdestä iäisestä, joka on kaikkeuden keskuslähde ja
olemus, niinkuin Paavali sanoo: »Hänessä me elämme, liikumme ja
olemme.» Luonto ja maailmankaikkeuden ilmiöt ovat sen ilmestymyksiä.
Emerson on ihanteellisuuden parhaimpia edustajia. Hänellä oli
horjumaton usko ihmiseen ja ihmisluonnon kykyyn kehittyä hyvässä ja hän
puolustaa senvuoksi voimakkaasti persoonallisuuden oikeutta vapaaseen
kehittymiseensä sisästä kumpuavien lakien mukaan. Siksi on Emerson
saanut niin suuren yleismaailmallisen vaikutuksen, joka tosin on ollut
hidas ja rajoitettu, mutta varma. Hän rakastaa omien sanojensa mukaan
ihmistä, mutta ei ihmisiä, sillä hän ei ole kaunokirjailija, joka
pysähtyy yhteen tai useampaan elävään esimerkkiin, vaan hänellä on
silmiensä edessä yleistetty kuva, jota hän elävöittää oman
sielunelämänsä selkeistä syvyyksistä ammennetuilla piirteillä. Hän,
samoin kuin suurmiehet, kuten esimerkiksi Tolstoi, sanoo ja korostaa
sitä, että »ihmiset ovat kaikki samanlaisia.» Niin ajattelevat kaikki
ihmiskunnan parantajat.
Paha erottaa ihmiset. Emerson ei tunne pahaa. Hänen ei ole tarvinnut
itsensä taistella sitä vastaan eikä hän osaa vastata taistelevan
kysymykseen, kuinka paha on voitettava. Mutta silti on hänen uskonsa
hyvään oikeutettu. Se kohottaa ihmistä luonnollisella tavalla. Kärsivä
ei saa häneltä lämmittävää ja ymmärtävää rakkautta osakseen, mutta
sensijaan hän sanoo sairaalle Jeesuksen tavoin: »Ota vuoteesi ja käy.»
Olisi hyvä, jos ihminen voisi unohtaa sairautensa ja uskoa
terveyteensä, mutta tavallisen ihmisen usko ei ole voimakas. Hänen
taistelunsa ja kehityksensä kulkee näet puuskittain. Ulkonaisen ja
sisäisen pakon alla hän ei voi kulkea omaa tietään. Emerson vertaa
ihmistä yleensä suurmiehiin. Mutta on kurjiakin ihmisiä, joita oma tai
vieras kohtalo raskaasti painaa. Nykyaika näyttää näitä runsaan
valikoiman. Heihin katsoo Pascal, ruumiillisia kärsimyksiä ja hengen
intohimoja kokenut mies, Emersonin terveyden vastakohta.
Emersonin mielestä ihmisen sisäinen kehitys kulkee yleispiirteisen
samankaltaisuuden ohella yksilölliseen itsenäiseen erilaisuuteen. Hän
moittii joukkojen yhdenmukaisuuden tavoittelua ja kaavamaisuutta ja
asettaa sen vastakohdaksi jalostetun sisäisen henkisyyden, joka
sisältää molemmat, siis yhdenmukaisuuden ja erilaisuuden.
Tämä on miehekästä optimismia. Carlyle koetti järkyttää Emersonin
optimismia kuljettamalla hänet Lontoon kurjimpaan kaupunginosaan, mutta
se ei voinut horjuttaa Emersonin uskoa ihmiseen. Emersonin yleistävä
ihanteellisuus ei ota lukuun, kuten jo on mainittu, sitä, että ihmiset
toimivat ulkonaisten olosuhteiden ja sisäisen pakon alaisina, eivätkä
laisinkaan välitä sisäisistä arvoista. Monen monella ei ole määrättyä
elämän kutsumusta; he horjuvat eri alojen välillä ja valitsevat
sen tien, jonka olosuhteet heille osoittavat. Mutta Emersonin
ihanneihmiseen, jota hän nimittää ajattelijaksi, kuuluu tärkeänä osana
muutamia käytännöllisiä elävöittäviä piirteitä, jotka tekevät hänestä
verrattain elinvoimaisen henkilön. Emerson käsittelee jokapäiväisen
elämän asioita korkeammassa valaistuksessa, liikemiestä, käsityötä,
kotien uudistusta, rahan arvoa, työtä; hänen Englannin-matkastaan
kirjoittamiaan havainnoita on pidetty historioitsija Tainen esityksen
veroisina, ihanteeseensa hän osasi liittää liikemiehen käytännöllisen
mielen, joka tunsi dollarin arvon yhtä hyvin kuin kukaan farmari. Vain
hänellä oli oikea lahja sekoittaa tuoreesti todellista ja ihanteellista
toisiinsa. Siinä on hänen vaikuttava voimansa, joka on saanut aikaan
sen, että hänen maanmiehensä kuuntelevat häntä.
Vihdoin alkoivat Emersonin voimat ehtyä. Viimeisen teoksensa korjausta
hän ei enää itse jaksanut suorittaa. Viimeisenä päivänä hän pyysi, että
hänet talutettaisiin sairasvuoteelta työhuoneeseensa ikäänkuin hän
olisi tahtonut kuolla pystyssä vartiopaikallaan. Kuolema kohtasi hänet
huhtikuun 27;ntenä 1882. Amerikan älyllinen valiojoukko kantoi
mestarinsa, ajattelun ja sisäisen elämän sankarin hautaan.
Mitä on Emerson? Kuvanveistäjän taltta kilpistyy hänestä. Eivätkä
ystävät ole voineet lähestyä hänen sisintään, vaan ovat pysähtyneet
ikäänkuin kuilun partaalle. Hän on ollut aikalaisilleen mysteerio.
Kuvaava legenda kertoo, että kun hän oli Egyptissä, oli sfinksi
katsonut häntä silmiin ja sanonut: »Sinä olet toinen minä.»
Kuvanveistäjä French veisti hänen rintakuvansa. »Hänellä on», sanoi
French, »miltei lapsellisen eloisa liikkuvaisuus, joka synnyttää
loppumatonta ilmeitten vaihtelua ja tekee mahdolliseksi tuon kasvojen
ihmeellisen säteilyn, josta ne ovat usein puhuneet, jotka tuntevat
hänet. Tämän ylevän ilmeen käsittelemisen vaikeus on pannut usein minut
epäilemään kuvanveistostani.» David Scott, jonka piti maalata hänen
muotokuvansa, sanoo: »Tähän saakka en ole vielä päässyt perille hänen
henkensä rakenteen pohjasta, jos todellisuudessa sellaista on
olemassa.» Moni, joka koetti laskeutua Emersonin sielun syvyyksiin,
tunsi liukuvansa pohjattomaan henkevyyteen.
Emersonia on pidetty aikansa miehekkäimpänä nerona. »Olen tavannut
Emersonin, ensimmäisen ihmisen, jonka olen nähnyt», kirjoittaa George
Eliot. »Emerson on enemmän näkijä kuin ajattelija ja vähemmän filosofi
kuin runoilija», sanoo G. W. Cooke. »Hän oli täysin vailla puutteita;
turha oli kiihdyttää häntä vihaan», kertoo eräs koulutoveri ja ystävä
hänestä.
Lue hänen teoksiaan ja katso hänen kuvaansa, niin ymmärrät, mikä
hän on sinulle. Ymmärrät hänen vaikuttavan yksinkertaisuutensa,
hyväntahtoisuutensa, ylevän ja oikean rakkautensa, johon sisältyy
ajatus, että hyvä saavuttaa voiton pahasta, hänen säteilevän ja
läpikuultavan kirkkaan luonteensa, hänen kiintymyksensä yksilön
riippumattomuuteen, joka aiheutti sen, että hän osasi pitää itsensä
aina vapaana, hänen henki-käytännöllistä älyään ja metsien
mystiikkaansa, joka vieroittaa hänet tieteellisistä järjestelmistä
taiteellisen näkemyksen hyväksi. Mutta yli kaiken ymmärrät, että hän on
itsenäisyyden mies.
Hänen itsenäisyytensä on niin ihmeellinen, että hänen täytyy saada
sanoa sanottavansa suoraan sinulle itsellesi, ennenkuin voit ymmärtää
mitä hän tarkoittaa ja mitä hän on. Hänen vaikutuksensa ja
kosketuksensa on välitön ja pyrkii pysymään salassa samoin kuin
kaikkinainen hyvä, joka verhoutuu hiljaisuuteen. Ja varmaan antaa hän
välittömästi itsenäisyydestään jotakin sinulle, nimittäin sinulle
kuuluvan osan. Jotakin sellaista siis, jota ilman et haluaisi olla
lähtiessäsi etsimään suurempaa ja täydellisempää itsenäisyyttä, jonka
alkulähde on selvempi kaikkia selittelyjä, niin että voit siihen vielä
suuremmalla hengen vapautuksella luottaa.
Itseluottamus.
»Ne te quaesiveris extra.»[16]
»Man is his own star; and the soul that can
Render an honest and a perfect man,
Commands all light, all influence, all fate;
Nothing to him falls early or too late.
Our acts our angels are, or good or ill,
Our fatal shadows that walk by us still.»[17]
Päätössanat Beaumontin ja Fletcherin teoksesta »Kunnon ihmisen
kohtalo.»[18]
Cast the bantling on the rocks,
Suckle him with the she-wolf's teat;
Wintered with the hawk and fox,
Power and speed be hands and feet.[19]
Luin äskettäin erään etevän taidemaalarin kirjoittamia runoja, jotka
olivat sangen omintakeisia ja vapaita kaikesta sovinnaisuudesta. Sielu
löytää aina yllykettä sellaisista säkeistä, käsittelivätpä ne mitä
aihetta tahansa. Tunne, jonka ne meihin henkäisevät, on arvokkaampi
kuin konsanaan ajatus, jonka ne sisältävät. Usko omaan ajatukseesi,
usko, että se, mikä sinusta oman sydämesi syvyydessä on totta, on totta
kaikista ihmisistä -- siinä neron salaisuus. Lausu julki kätketty
vakaumuksesi, niin saavuttaa se yleisen merkityksen, sillä sisin on
aikanaan tuleva ulommaisimmaksi -- ja meidän ensimmäinen ajatuksemme
palaa luoksemme viimeisen tuomion pasuunaan soidessa. Sielun ääni on
tuttu jokaiselle; Mooseksen,[20] Platonin ja Miltonin suurin ansio on
mielestämme se, etteivät he antaneet mitään arvoa kirjoille ja
perintätavoille eivätkä sanoneet, mitä ihmiset, vaan mitä he itse
ajattelivat. Ihmisen pitäisi oppia etsimään ja tarkkaamaan mieluummin
sitä valonsädettä, joka hänen sisimmässään syttyen tuikahtaa läpi
hänen sielunsa, kuin valonhohdetta runoilijoiden ja viisaiden
taivaalta. Kuitenkin jättää hän kokonaan huomaamatta ajatuksensa
vain sentähden, että se on hänen omansa. Jokaisessa neron tuotteessa
me tunnemme omat hylätyt ajatuksemme; ne tulevat luoksemme takaisin
jonkinlaisen vieroitetun ylevyyden ympäröiminä. Se on suurten
taideteosten vaikuttavin opetus. Ne opettavat meitä hyväntahtoisen
järkähtämättömästi luottamaan välittömään vaikutelmaamme, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun kaikki miehissä nousevat sitä vastustamaan.
Ellemme sitä tee, niin huomenna joku vieras sanoo mestarillisen
älykkäästi juuri sen saman, mitä me kaiken aikaa ajattelimme ja
tunsimme, ja meidän on pakko häpeäntuntein ottaa vastaan oma
ajatuksemme toiselta. Jokaisen ihmisen kehityksessä on hetki, jolloin
hänessä herää täysi vakaumus siitä, että kateus on tietämättömyyttä,
että jäljittely on itsemurhaa, että hän saa todeta itsessään hyvät ja
huonot puolet niiden keskinäisen suhteen mukaan ja että, vaikka avara
maailma olisi täynnä onnenlahjoja, hän ei saa ainoatakaan tähkäpäätä
ilman uurastusta, joka hänen on pantava muokattavaksi saamaansa
maatilkkuun. Voima, joka hänessä asuu, on toteutuessaan uusi, eikä
kukaan, lukuunottamatta häntä itseään, tiedä mitä hän kykenee tekemään,
eikä hän itsekään tiedä, ennenkuin on koettanut. On täysin
ymmärrettävää, että toiset kasvot, toiset luonteet ja toiset tosiasiat
tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen, mutta toiset eivät mitään. Tämä
mielen vaikutelmaherkkyys perustuu jonkinlaiseen edeltäpäin
järjestettyyn sopusointuun. Silmä on sijoitettu siihen, mihin
valonsäteen pitää langeta, jotta se voisi todeta tämän määrätyn
valonsäteen. Me ilmaisemme vain puoleksi omaa itseämme ja häpeämme sitä
jumalallista aatetta, jota jokainen meistä edustaa. Siihen aatteeseen,
sopusuhtaiseen ja hedelmälliseen, mikäli se on uskollisesti ilmituotu,
saattaa turvallisesti luottaa, siliä Jumala ei ota pelkureita
julistamaan tekojaan. Ihminen tuntee kohottavaa vapautusta ja iloa, kun
hän on työhönsä pannut omaa sieluaan ja tehnyt parhaansa, mutta jos hän
on sanonut ja tehnyt toisin, ei hän saa mitään rauhaa, se kun on
vapautusta, joka et anna vapautta. Silloin hänen neronsa jo ensi
yrityksessä jättää hänet eikä mikään runotar suosi häntä, ei mikään
kekseliäisyys eikä toivo tue häntä.
Luota itseesi: jokainen sydän alkaa värähdellä tämän rautaisen
soittimenkielen kosketuksesta. Hyväksy se paikka, jonka jumalallinen
kaitselmus on sinulle löytänyt, aikalaistesi seura ja ympäröivien
tapausten yhteydellisyys. Suuret miehet ovat aina tehneet niin ja ovat
lasten tavoin luottaneet aikakautensa henkeen; he ovat siten ilmaisseet
vakaumuksensa olevan, että se, mikä on ehdottomasti luotettavaa, on
sijoitettu heidän sydämeensä, tekee työtä heidän käsillään ja hallitsee
koko heidän olemustaan. Ja me, jotka olemme näitä samoja ihmisiä,
saamme hyväksyä ylevin mielin saman ylimaailmallisen kohtalon; ei
alaikäisten ja suojatussa nurkassaan kyyröttävien työkyvyttömien tavoin
eikä yhteiskunnallisia mullistuksia pakenevien pelkurien tavoin, vaan
oppaina, vapahtajina ja hyväntekijöinä, totellen Kaikkivaltiaan
tarkoitusperiä ja eteenpäin vaeltaen läpi sekasorron ja pimeyden.
Kuinka ihania vastauksia näihin kysymyksiin luonto antaakaan meille
lasten, pienokaisten ja luontokappalten eleissä ja olemuksessa. Heillä
ei ole sellaista hajanaista ja kapinoivaa mieltä, sellaista
epäluottamusta tunteeseen, laskelmistamme johtunutta, kun olemme
väärin arvioineet päämäärämme tielle asetetun vastustusvoiman ja
mahdollisuudet. Heidän mielensä on eheä ja heidän silmänsä on vielä
lannistumaton ja kun katsomme heidän kasvoihinsa, tunnemme itsemme
epävarmoiksi. Lapsuus ei mukaudu kenenkään mukaan, vaan kaikki
mukautuvat sen mukaan, niin että yksi pienokainen kerää ympärilleen
jokeltamaan ja leikkimään kanssaan neljä tai viisi täysikasvuista.
Niin on Jumala varustanut nuoruuden, murrosiän ja miehuuden kunkin
omalla yhtä suurella viehättävyydellä ja lumolla ja on tehnyt ne
kadehdittaviksi ja suloisiksi ja niiden vaatimukset sellaisiksi, ettei
niitä pidä syrjäyttää, mikäli ne ilmaisevat itsenäisyyttä. Älä luule,
ettei tämä nuorukainen kykene mihinkään, sentähden, ettei hän osaa
keskustella sinun eikä minun kanssani. Kuulehan! Viereisessä huoneessa
on hänen äänensä kyllin kirkas ja painokas. Hän näyttää osaavan puhua
ikäistensä kanssa. Olipa hän kaino tai rohkea, aina hän osaa näet tehdä
meidät iäkkäämmät tarpeettomiksi.
Pojat, jotka ovat varmat päivällisestään ja yhtä haluttomia kuin
vapaaherrat panemaan rikkaa ristiin valmistaakseen sen itselleen, ovat
esimerkkinä huolettomuudesta, joka on ihmisluonnon terve ilmaus. Poika
on vierashuoneessa samassa asemassa kuin katsomo teatterissa --
riippumaton ja vastuunalaisuudesta vapaa, katselee nurkastaan
ohikulkevia ihmisiä ja tapauksia, arvostelee ja tuomitsee nopeasti ja
lyhyesti, kuten poikien on tapana, kutakin ansionsa mukaan hyväksi,
pahaksi, jännittäväksi, typeräksi, kaunopuheiseksi tai ikäväksi. He
eivät koskaan huolehdi seurauksista eivätkä eduista; he antavat
riippumattoman ja väärentämättömän tuomion. Te voitte imarrella
häntä; hän ei taivu imartelemaan teitä. Mutta aikaihminen on
ikäänkuin lyöty oman tietoisen harkintansa kahleisiin. Niin pian kuin
hän kerran on huomiota herättäen suorittanut tai puhunut jotakin, on
hän sidottu satojen ihmisten tunteisiin, joko myötätuntoiseen
vaarinpitoon tai vihaan, jotka hänen nyt täytyy ottaa lukuun. Ei ole
kysymystäkään mistään levosta. Oi, jospa hän voisi palata takaisin
riippumattomuuteensa. Ken siis voi välttää kaikkia kunnianosoituksia ja
tarkata ympäristöään taas, kuten ennenkin, saman kiihkottoman,
puolueettoman, lahjomattoman ja väistymättömän viattomuuden
ilmakehästä, hänen täytyy aina olla peloittava. Hänen tulee lausua
kaikista asioista ja tapauksista mielipiteensä, jota ei pidetä
yksityislaatuisena, vaan ehdottomasti pätevänä ja jonka tulee langeta
nuolen tavoin ihmisten tietoisuuteen ja täyttää heidät pelolla.
Tällaisia ääniä kuulemme yksinäisyydessä. Mutta ne heikkenevät ja
mykistyvät, kun astumme maailmaan. Yhteiskunta on kaikkialla
salaliitossa jossakin sen yksityisessä jäsenessä ilmenevää miehenmieltä
vastaan. Yhteiskunta on osakeyhtiö, jonka jäsenet suostuvat uhraamaan
vapautensa ja henkisen sivistyksensä saadakseen varmemman vakuuden
leivän hankkimisesta jokaiselle osakkeenomistajalle. Enin kysytty hyve
on samanlaisuus. Itseluottamus on sen kammoksumisen kohde. Se ei
rakasta todellisia arvoja eikä luovia kykyjä, vaan nimiä ja tapoja.
Ken tahtoo tulla mieheksi, hänen täytyy tulla omalaatuiseksi. Ken
tahtoo voittaa kuolemattoman voitonseppeleen, hän ei saa antaa hyvyyden
nimen johtaa itseään harhaan, vaan hänen on tutkittava, mikäli
kulloinkin kysymyksessä on todellista hyvyyttä. Ei sittenkään mikään
muu ole niin pyhää kuin sinun oman sielusi eheys. Vapauta itsesi, niin
saavuttaa menettelysi koko maailman hyväksymyksen. Muistan vastauksen,
jonka minä ollessani vielä nuori aivan kuin itsestäni annoin eräälle
arvossapidetylle neuvonantajalle, jonka oli tapana tuskastuttaa minua
rakkailla vanhoilla kirkon opinkappaleillaan. Minun sanoessani: »Mitä
minulla on tekemistä perintätietojen pyhyyden kanssa, jos elän
todellisesti sisästä kumpuavien herätteiden mukaan?» ystäväni
huomautti: »Mutta sellaiset sisäiset liikahdukset voivat olla kotoisin
alhaalta eikä ylhäältä.» Minä vastasin: »Ne eivät näytä tulevan
alhaalta, sillä jos minä olisin pahanhengen lapsi, tahtoisin elää
pahastahengestä...» Ei mikään laki ole minulle niin pyhä kuin oman
luontoni laki. Hyvä ja paha ovat vain nimiä, jotka sangen hyvin
soveltuvat siirrettäviksi mille seikalle hyvänsä; se yksin on oikeaa,
joka vastaa kokoomustani, ja se yksin väärää, joka on ristiriidassa sen
kanssa. Ihmisen on voitettava itsensä kohdatessaan kaikkinaisia
vaikeuksia, niinkuin kaikki muu, paitsi hän, olisi nimellistä ja
katoavaista. Minua hävettää, kun ajattelen, kuinka helposti me
suostumme arvomerkkeihin, suuriin seuroihin ja kuolleisiin laitoksiin.
Jokainen siivo ja sujuvasti puhuva yksilö vaikuttaa minuun ja
ohjaa minua enemmän kuin on kohtuullista. Minun täytyy kulkea pää
pystyssä ja elinvoimaisena ja sanoa peittelemätön totuus kaikkien
teiden risteyksissä. Jos ilkeämielisyys ja turhamaisuus kantavat
ihmisrakkauden pukua, sallimmeko sitä? Kun häijy yltiöhurskas ottaa
omakseen orjien vapauttamisen jalon asian ja saapuu luokseni mukanaan
viimeiset uutiset Barbados-saarelta,[21] niin miksi en sanoisi hänelle:
»Mene ja rakasta lapsiasi; rakasta halonhakkaajaa; ole hyväsydäminen ja
vaatimaton, omaksu nämä miellyttävät piirteet, äläkä koristele kovaa,
rakkaudetonta kunnianhimoasi tuolla uskomattomalla hellyydellä, jota
olet tuntevinasi tuhannen peninkulman päässä asuvaa mustaa kansaa
kohtaan. Kauas suuntautuva rakkautesi on kotona vihaa.» Karkea ja
sievistelemätön olisi sellainen tervehdys, mutta totuus on kauniimpi
kuin keinotekoinen rakkaus. Hyvyydelläsi täytyy olla jonkun verran
jyrkkyyttä sellaista kohtaan --muuten se ei ole mistään kotoisin. Vihan
oppia on saarnattava vastapainoksi surkuttelevalle ja voivottelevalle
rakkauden opille. Minä pakenen isää ja äitiä ja vaimoa ja veljeä, kun
neroni kutsuu minua. Tahtoisin kirjoittaa oven poikkipienaan sanan
_mieliteko_. Toivon, että se sittenkin on jotakin parempaa kuin
mieliteko, mutta me emme voi menettää aikaa selittetyihin. Älkää
odottako, että osoittaisin syyn, miksi etsin tai miksi kartan seuraa.
Älkää siis sanoko minulle, kuten muuan hyvä ihminen teki tänään, että
minun velvollisuuteni on sijoittaa kaikki köyhät ihmiset hyviin
asemiin. Ovatko ne _minun_ köyhiäni? Minä sanon sinulle, sinä typerä
ihmisystävä, että minä kitsastelen markkaa, kymmenpennistä ja penniä
antaessani sen sellaisille ihmisille, joilla ei ole mitään asiaa
minulle ja joille en myöskään tiedä itselläni mitään asiaa olevan. On
ihmisluokka, jolta minä kaiken henkisen heimolaisuuden nojalla olen
saanut ja jolle olen antanut; heidän tähtensä olen valmis astumaan
vankilaan, jos tarvitaan; vaikka tunnustan häpeällä silloin
tällöin antaneeni markan teidän sekalaisiin yleisiin
hyväntekeväisyyslaitoksiinne, kasvatukseen hullujenkoulussa,
kokoushuoneiden rakentamiseen turhanpäiväisiä tarkoitusperiä varten,
jotka nyt niin monia tempaavat mukaansa, almuihin juomareille ja
tuhatkertaisiin auttajayhdistyksiin -- niin on se vahingollinen markka,
josta kieltäytymiseen minulla ennen pitkää tulee olemaan riittävästi
miehuullisuutta.
Hyveet ovat yleisen käsityksen mukaan pikemmin poikkeus kuin laki.
Tuossa on ihminen ja tuossa hänen hyveensä. Ihmiset tekevät
niinsanottuja hyviä töitä, esimerkiksi jonkin miehuutta tai rakkautta
osoittavan teon, vain sentakia, että maksaisivat sillä sakon siitä,
että päivittäin jäävät pois juhlanäytöksestä. Heidän tekonsa ovat
tehdyt puolustamaan tai anteeksipyytämään heidän elämäänsä maailmassa
-- samoin kuin raajarikot ja mielenvikaiset maksavat suuren summan
ylöspidostaan. Heidän hyveensä ovat katumusrangaistuksia. Minä en
tahdo kärsiä rangaistuksia, vaan elää. Elän elämää sen itsensä takia
enkä näytteeksi. Minusta on parempi, että se on alempisukuista,
jotta se olisi oikeaa ja tasaista, kuin että se on loistoisa ja
epävakainen. Tahtoisin, että se olisi tervettä ja suloista eikä
niukkaan ruokajärjestelyyn ja suonen lyötteihin sidottu. Tärkeimpänä
vaadin sinulta todistusta siitä, että olet mies, ja hylkään vetoamisen
miehestä hänen tekoihinsa. Minä tiedän, etten tee mitään erotusta,
teenkö vai vältänkö tekoja, joita pidetään erinomaisina. En voi suostua
maksamaan etuoikeudesta siinä, missä minulla on eittämätön oikeus. Niin
köyhät ja mitättömät kuin kykyni lienevätkin, olen tosiasiallisesti
olemassa, enkä minä tarvitse siitä omia tai tovereitteni vakuutuksia
enkä mitään toisarvoisia todistuskappaleita.
Mitä minun on tehtävä, siinä kaikki mikä kiinnittää mieltäni, eikä se
merkitse mitään mitä ihmiset ajattelevat. Tämä laki, jota on yhtä
vaikea sovelluttaa todellisuuteen kuin henkiseen maailmaan, olkoon
suuruuden ja pienuuden erottaja. Se on sitäkin vaikeampi tehtävä, kun
aina olet löytävä niitä, jotka ajattelevat, että he tietävät paremmin
kuin sinä, mikä on sinun velvollisuutesi. On helppo elää maailmassa
maailman mukaan; on helppo elää yksinäisyydessä omintakeisesti, mutta
suuri mies on se, joka keskellä joukkoa säilyttää ihastuttavan
täydellisesti yksinäisyyden riippumattomuuden.
Sinulle kuolleiksi käyneisiin tapoihin mukautumista vastaan voi sanoa,
että sellainen menettely hajoittaa voimiasi. Se kuluttaa hukkaan
aikaasi ja tahrii luonteesi jättämät vaikutelmat. Jos kannatat
rappeutunutta kirkkoa, annat avustusta riutuneelle raamattuseuralle,
äänestät enemmistön mukana joko hallituksen puolesta tai sitä vastaan
ja katat pöydän matalamielisen majatalonisännän tavoin -- on minun
vaikea kaikkien näiden suojustimien alta päästä perille, mikä sinä olet
miehiäsi. Ja luonnollisesti on vastaava määrä voimia jätetty
käyttämättä sinun omaan elämääsi. Mutta tee tehtäväsi, niin minä
olen tunteva sinut. Tee omaa työtäsi, niin olet välähyttävä uutta
voimaa itseesi. Ihmisen täytyy ottaa mietittäväkseen, mitä
sokkosillaoloa tämä samanlaistumisella leikkiminen on. Jos minä tiedän
sinun lahkosi, niin voin edeltäkäsin sanella sinun todistelusi. Minä
kuulen, että saarnaaja ilmoittaa aikovansa puhua jonkun kirkon
laitoksen tarkoituksenmukaisuudesta. Enkö tiedä jo edeltäkäsin, että
hänen on mahdotonta sanoa yhtään uutta itsenäistä sanaa? Enkö tiedä,
että tämän laitoksen perusteiden tutkimisen kerskailusta huolimatta hän
ei ole esittävä yhtään tosiasiaa? Enkö tiedä, että hän on lupautunut
olemaan katsomatta muuanne kuin yhdelle puolelle -- sallitulle puolelle
ja että hän ei esiinny ihmisenä, vaan seurakunnan pappina? Hän on
avuksi otettu asianajaja ja nuo ylhäiset tuomitsevat ilmeet ovat
merkityksetöntä mahtailua. Siten on suurin osa ihmisiä sitonut silmänsä
toisella tai toisella nenäliinalla ja kiinnittänyt itsensä johonkin
näistä yhteisistä katsantokannoista. Samanlaisuus ei tee heitä
valheellisiksi muutamien harvojen valheiden osittaisena alkuunpanijana,
vaan valheellisiksi kaikissa yksityiskohdissa. Ei mikään heidän
totuuksistaan ole täyttä totta. Heidän kaksi ei merkitse
todellisuudessa kahta, heidän neljä ei ole oikea neljä; sen johdosta
jokainen heidän lausumansa sana loukkaa meitä, emmekä tiedä, mistä
alkaisimme saattaaksemme heidät oikealle tolalle. Sillävälin pukee
luonto meidät vitkastelematta sen puolueen vankivaatteisiin, johon
lukeudumme. Meidän kaikkien kasvoille ja olentoon tulee sama leima ja
se muuttuu asteittain mitä laupeimmaksi aasinilmeeksi. On eräs
yksityisistä tapauksista saatu nöyryyttävä kokemus, joka pitää
paikkansa myöskin ihmissuvun historiassa; tarkoitan »hyväksymisen
houkkiomaista hymyä», pakotettua hymyilyä, jonka me puristamme esiin
seurassa, missä emme tunne itseämme halukkaiksi samassa äänilajissa
vastaamaan keskusteluun, joka ei kiinnitä mieltämme. Lihakset, joita ei
liikuteta tahallisesti, vaan alhaisten tahdonilmausten pakotuksesta,
jännittyvät kankeasti kasvonpiirteiden ympärille herättäen
epämiellyttäviä tunteita.
Samanlaistumista vastustavaa maailma ruoskii epäsuosiollaan. Ja sen
tähden ihmisen on hyvä tietää, minkäarvoisina on pidettävä happamia
kasvoja. Sivulliset katsovat samanlaisuuteen mukautumatonta henkilöä
karsaasti keskellä katua ja ystävän vierashuoneessa. Jos tämä
vastenmielisyys juontuu halveksimisesta ja vastustushalusta samoin kuin
se, mitä asianomainen henkilö tuntee, on hänellä tietysti syytä mieli
suruisena mennä kotiin, mutta ihmisjoukon happamilla kasvoilla samoin
kuin suloisilla ilmeillä ei ole syvällistä syytä. Ne ovat nostetut ylös
ja alas sen mukaan kuin tuuli puhaltaa ja sanomalehdet vihjaavat.
Kuitenkin on joukon paheksunta paljon peloittavampi kuin hallituksen ja
oppineiston. On jokseenkin helppo voimakkaan ihmisen, joka tuntee
maailman, kestää sivistyneiden luokkien raivoa. Niiden kiihtymyksessä
on jotakin säädyllistä ja varovaista, sillä ne ovat arkoja, koska ovat
itse sangen helposti haavoitettavissa. Mutta kun heidän naiselliseen
kiihtymykseensä yhdistyy rahvaan suuttumus, kun oppimaton ja köyhä ovat
yllytetyt liikkeelle, kun älytön raaka voima, joka piilee yhteiskunnan
pohjalla, on saatu ärjymään ja maahan lyömään, tarvitaan vakiintunutta
mielenuljuutta ja uskonnollisuutta, ennenkuin korkeimman olennon tavoin
voimme kohdata sitä kuin pikkuseikkaa, jolla ei ole merkitystä.
Toinen pelätin, joka vieroittaa itseluottamuksesta, on meidän
johdonmukaisuutemme; kunnioitus ohimenneitä tekojamme ja sanojamme
kohtaan. Toisten silmät eivät näe muita tosiseikkoja arvioidakseen
meidän vaellustamme kuin menneisyyteen kuuluvat tekomme ja siksi emme
kernaasti tahtoisi pettää heidän odotuksiaan.
Mutta miksi sitten kannat päätäsi pystyssä? Miksi laahaat sinne tänne
muistisi kuollutta ruumista pelosta, että joudut ristiriitaan jonkin
seikan kanssa, jonka olet esittänyt jollakin julkisella paikalla? Ja
vaikkapa puhuisitkin itseäsi vastaan, niin mitä sitten? On viisas
sääntö se, ettet koskaan luota yksinomaan muistiin, tuskinpa
silloinkaan kun on kysymys puhtaan muistin toiminnoista, vaan tuot
menneisyyden tuomiolle tuhatsilmäisen nykyisyyden eteen ja elät alati
uutta päivää. Äärimmäisessä ajattelussasi olet kieltänyt jumaluudelta
persoonallisuuden, mutta kun sielun hartaat liikkeet tulevat, antaudut
niille sydämelläsi ja elämälläsi, vaikka ne antaisivatkin Jumalalle
ulkomuotoa ja väriä. Jätä oppijärjestelmäsi, niinkuin Josef mekkonsa
syntisen vaimon käsiin, ja pakene.
Mieletön johdonmukaisuus on pienten sielujen peikko ja pienten
valtiomiesten, ajattelijoiden ja jumaluusoppineiden palvonnan esine.
Suurella sielulla ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä
johdonmukaisuuden kanssa. Hän voi yhtä hyvin huvikseen leikitellä
seinälle lankeavalla varjollaan. Sano uskaliain sanoin, mitä nyt
ajattelet, ja huomenna taas sano uskaliain sanoin, mitä silloin
ajattelet, vaikka se olisikin näennäisessä ristiriidassa kaiken sen
kanssa, mitä sanoit tänään. »Voi, mutta silloin minut varmaan
väärinkäsitetään?» Onko sitten niin suuri vahinko saada osakseen
väärinkäsitystä? Pythagoras ymmärrettiin väärin, ja Sokrates, ja
Jeesus, ja Luther, ja Copernicus, ja Galilei, ja Newton ja jokainen
puhdas ja viisas henki, joka milloinkaan on lihaksi tullut. Suuruus
merkitsee väärinymmärtämistä toisten puolelta.
Minä otaksun, ettei kukaan ihminen voi rikkoa luontonsa lakeja vastaan.
Kaikki hänen tahtonsa hyppäykset ovat hänen olemuksensa lain
pyöristämät, samoin kuin Andien ja Himalayan[22] rosoisuudet tuntuvat
vähäpätöisiltä maapallon taipeessa. Ei myöskään merkitse mitään, kuinka
te mittailette ja tunnustelette häntä. Luonne on samanlainen kuin
akrostikhoni tai aleksandriinisäe[23] -- lukipa sen eteenpäin,
taaksepäin tai poikkipuolin, aina se muodostaa saman ajatuksen. Tässä
viehättävässä, hiljaisessa metsäelämässä, jonka Jumala on minulle
antanut, sallittakoon minun merkitä muistiin päivä päivältä rehelliset
ajatukseni katsomatta eteenpäin tai taaksepäin; ne osoittautuvat
silloin epäilemättä sopusoinnussa oleviksi, vaikka en ole sitä
erikoisesti ajatellut enkä pitänyt silmällä. Kirjani tuoksuu silloin
männyltä ja heläjää hyönteisten surinaa. Pääskynen on ikkunani päällä
punova rihman tai oljenkorren, jonka se tuo nokassaan, myöskin minun
kankaaseeni. Meitä pidetään sellaisina, jommoisia me olemme. Luonne
näyttäytyy tahdostasi riippumatta. Ihmiset luulottelevat ilmaisevansa
hyveensä tai paheensa yksinomaan julkisissa teoissa eivätkä näe, että
hyve tai pahe hengittää joka hetki.
Jokaiseen toimintojen moninaisuuteen tulee yhtäpitävyyttä, mikäli ne
aikanaan ovat rehellisiä ja luonnollisia. Sillä samasta tahdosta
virtailevat toiminnot tulevat sopusointuisiksi, näyttivätpä ne kuinka
eriäviltä tahansa. Eriäväisyydet häipyvät näkyvistä, kun katsomme niitä
jonkun matkan päästä, vähäisestäkin ajatuksen korkeudesta. Sama
pyrkimys yhdistää ne kaikki. Parhaimman laivan uurtama tie on
murtoviiva satoine mutkineen. Katso tätä viivaa riittävän välimatkan
päästä, niin se suoristautuu keskitien suuntaan. Oikea itsenäinen
tekosi selittää itsensä ja on selityksenä sinun muille oikeille
teoillesi. Sinun samanlaistumisesi ei selitä mitään. Toimi
itsenäisesti, niin se, mitä jo olet itsenäisesti tehnyt, puolustaa
toimintatapaasi. Suuruus vetoaa tulevaisuuteen. Jos kerran tänään voin
olla kyllin voimakas tehdäkseni oikein ja halveksiakseni minuun
tähdättyjä silmäyksiä, niin on minun jo aikaisemmin täytynyt tehdä niin
paljon oikeata, että se puolustaa nykyistä toimintaani. Oli miten oli,
tee oikein nyt. Halveksi alati näennäisyyttä, niin voit aina niin
menetellä. Luonteen voima on moninkertaistuvaa. Kaikki hyveellisesti
eletyt päivät luovuttavat terveytensä nykyhetkelle. Mikä aiheuttaa
hallintotoimien ja taistelukenttien sankarien suuruuden, joka valtaa
mielikuvituksemme? Tietoisuusko heidän takanaan olevien suurten päivien
ja voittojen sarjasta? Ne levittävät yhtenäistä valoa eteenpäin
rientävän sankarin otsalle. Hän on ikäänkuin näkyväisen enkelijoukon
saattama. Tämä se singahutti ukkosta Chathamin ääneen, arvokkuutta
Washingtonin ryhtiin ja Amerikan Adamsin silmiin.[24]
Mainetta pidämme arvossa sen johdosta, että se ei ole hetkellistä. Se
on aina yhtä vanha hyve. Me kunnioitamme sitä tänään sentähden, ettei
se ole tämän päivän lapsi. Me rakastamme ja osoitamme sille
suosiotamme, koska se ei tavoittele rakkauttamme ja suosiotamme, vaan
on itsestään riippuvainen ja itsestään johtunut ja senvuoksi vanhaa
tahratonta sukupuuta, silloinkin, kun se esiintyy nuoren henkilön
olemuksessa. Toivon, että näinä päivinä olemme kuulleet viimeisen
kerran puhuttavan samanlaistumisesta ja johdonmukaisuudesta.
Tulkoot nämä sanat täst'edes vanhanaikaisiksi ja naurunalaisiksi.
Päivälliskellon asemesta soitelkaamme spartalaista huilua.[25] Älkäämme
enää koskaan kumarrelko ja pyydelkö anteeksi. Suuri mies on tulossa
kotiini aterialle. En halua miellyttää häntä; haluan, että hän
koettaisi miellyttää minua. Tahdon tällöin edustaa ihmisyyttä ja vaikka
tahdon tehdä sen ystävällisesti, tahdon tehdä sen samalla todellisesti.
Uhmatkaamme ja kolhaiskaamme aikamme sileätä keskinkertaisuutta ja
innoittavaa itsetyytyväisyyttä ja heittäkäämme vasten kasvoja tavoille,
kaupalle ja toimistoille tuo tosiasia, joka on kaiken historian tulos,
että missä tahansa ihminen toimii, siinä on toimimassa suuri
vastuunalainen Ajattelija ja Toiminnan mies; että todellinen ihminen ei
kuulu mihinkään aikaan eikä paikkaan, vaan on asioiden keskus. Missä
hän on, siellä on luonto. Hän mittaa sinut, kaikki ihmiset ja kaikki
tapahtumat. Ihmiskunnan joka ainoa yksilö palauttaa säännöllisesti
mieleemme jotakin muuta tai jonkun toisen henkilön. Luonne, joka on
tosiolevainen, ei palauta mieleemme mitään muuta; se käsittää
luomistyön kaikkeuden. Ihmisen pitäisi olla niin paljon, että hän
tekisi kaikki ympäröivät olosuhteet samantekeviksi. Jokainen todellinen
ihminen on syy, maa ja aikakausi, vaatii määrättömiä avaruuksia, lukuja
ja ajan pannakseen täytäntöön tarkoituksensa, ja jälkipolvi näyttää
seuraavan hänen askeleitaan kuin pitkä saattue palvelijoita. Ihminen
Caesar on syntynyt, ja aikakausien kuluttua on nähtävänämme Rooman
keisarikunta. Kristus on syntynyt, ja miljoonat sielut kasvavat kiinni
ja eläytyvät hänen henkeensä niin, että häntä on sekoitettu ihmisen
hyveisiin ja mahdollisuuksiin. Aikaansaannos on yhden ihmisen loitolle
lankeava varjo; niinkuin munkkilaitos erakko Antoniuksen,
uskonpuhdistus Lutherin, kveekarien suunta Foxin, metodismi Wesleyn ja
orjien vapauttaminen Clarksonin. Scipiota nimitti Milton »Rooman
huipuksi», ja koko historia on mukavasti jaettavissa muutamien
voimakkaiden ja syvällisten henkilöiden elämäkertoihin.[26]
Tuntekoon siis ihminen oman arvonsa ja pitäköön olevaisuuden jalkojensa
alla. Älköön hän tulko tirkistellen tai varkain pujahtako pois, tai
hiiviskelkö ylös ja alas huoltolaitoksen pojan, lehtolapsen tai
salakuljettajan tavoin maailmassa, joka on olemassa häntä varten. Mutta
kadulla ihminen löytämättä itsestään arvoa, joka vastaa tornin
rakentanutta tai marmoriin jumalankuvia hakannutta voimaa, tuntee
itsensä köyhäksi katsoessaan ympärilleen. Hänestä on palatsilla,
kuvapatsaalla tai kallisarvoisella kirjalla vieraan ja kielletyn leima,
samanlainen kuin loistokkaissa ajoneuvoissa ajavalla ylhäisellä
herralla, ja hän näyttää sanovan tähän tapaan: »Armollinen herra, kuka
te olette?» Kuitenkin ovat nämä kaikki hänen huomionsa hakijoita,
anojia, jotka pyytävät hänen kykyjään astumaan esiin ja ottamaan heidät
huostaansa. Taulu odottaa tuomiotani: se ei käske minua, minun on
määrättävä, onko sillä oikeutta kiitoksen saantiin. Kansansatu
juoposta,[27] joka korjattiin kadulta puolikuolleena, kannettiin
herttuan taloon, pestiin, puettiin ja pantiin herttuan vuoteeseen, jota
hänen herättyään kohdeltiin samoilla alamaisilla juhlallisuuksilla kuin
herttuaakin ja jolle vakuutettiin, että hän oli ollut järjiltään, saa
kiittää tunnetuksi tulemisestaan sitä tosiasiaa, että se esittää oivan
vertauskuvan ihmisen tilasta, joka maailmassa elää jonkinlaisen
juopuneen tavoin, mutta herää silloin tällöin, käyttelee järkeään ja
huomaa olevansa todellinen kuningas.
Lukemisemme on kerjäläismäistä ja liehakoivaa. Historiassa
mielikuvituksemme vetää meitä nenästä. Kuninkuus ja aateluus, valta ja
rikkaus, on mahtipontisempi sanaluettelo kuin yksityisnimet Juho ja
Edvard, jotka tapaamme pienissä taloissa ja tavallisissa päivätöissä,
mutta elämän kysymykset ovat samat molemmilla, ja molempien
kokonaissumma on sama. Mistä johtuu kaikki tämä Alfred suuren,
Skanderbegin[28] ja Kustaa Aadolfin kunnioittaminen? Olettakaamme että
he olivat miehekkäitä; käyttivätkö he miehekkyyttä hyväkseen, niin
ettei siitä jäänyt mitään jäljelle? Sinun yksityisestä teostasi tänään
riippuu yhtä suuri pelipanos, kuin se, mikä seuraa heidän julkisia ja
mainehikkaita askeleitaan. Kun yksityiset ihmiset alkavat toimia
omintakeisten näkemystensä mukaan, siirtyy loistokehä kuninkaitten
teoista tavallisten kuolevaisten tekoihin.
Maailmaa ovat kasvattaneet sen kuninkaat, jotka ovat luonneet
kansakuntien silmät. Nämä mahtavat vertauskuvat ovat opettaneet sille
keskinäisen kunnioituksen, jota ihminen on velvollinen ihmiselle
osoittamaan. Ilahduttava uskollisuus, jolla ihmiset ovat kaikkialla
sietäneet kuningasta, ylimystä, tai suurta tilanomistajaa, joka astelee
heidän keskellään pitäen lakeja omaisuutenaan, tekee ihmisiä ja asioita
varten oman asteikkonsa ja kääntää ylösalaisin heidän mittapuunsa,
maksaa hyvistä töistä rahan asemesta kunnianosoituksilla ja edustaa
omalla olemuksellaan lakia -- oli hieroglyfi, jolla ihmiset hämärästi
merkitsivät tietoisuutensa omasta oikeudestaan ja arvokkuudestaan,
jokaisen ihmisen oikeudesta.
Lumoava vaikutus, joka säteilee kaikesta itsenäisestä toiminnasta, saa
selityksensä, kun tutkimme itseluottamuksen perusteita. Kuka on
henkilö, joka luottaa itseensä? Mikä on tuo alkuperäinen Itse, johon
kaikkien luottamus voi perustua? Minkälainen on tuon järjestelmiä
ilkkuvan tähden luonto ja mahti, jolla ei ole tähtäyskulmaa, jonka
alkuaineita ei voi laskea ja joka heittää kauneuden säteen myös
arkipäiväisiin ja puutteellisiin tekoihin, jos niissä on vähänkään
itsenäisyyden oireita? Tutkimus johtaa meidät tuohon lähteeseen, joka
samalla kertaa on neron, hyveen ja elämän ydinmehu, jota me nimitämme
oma-aloitteisuudeksi tai vaistoksi. Me nimitämme tätä alkeellista
viisautta sisäiseksi näkemykseksi, jolloin taas kaikki myöhemmät
saavutukset ovat ilmestymyksiä. Tuossa syvässä voimassa, viimeisessä
tosiasiassa, jonka taa ei yrittely voi kulkea, löytävät kaikki oliot
yhteisen alkuperänsä. Sillä olemisen tunne, joka tiedottomalla tavalla
orastaa sielussamme hiljaisina hetkinä, ei eroa olioista, paikasta,
valosta, ajasta eikä ihmisestä, vaan on yhtä näiden kanssa, ja kumpuaa
silminnähtävästi samasta lähteestä, josta niiden elämä ja olemus on
kotoisin. Ensin me saamme osamme elämästä, jonka kannattamina oliot
ovat olemassa, ja myöhemmin me näemme ne luonnon ilmiöinä ja unohdamme,
että olemme olleet jakamassa näiden alkuperustetta. Tässä on toiminnan
ja ajatuksen lähde. Tässä ovat sen innoituksen keuhkot, joka antaa
ihmiselle viisautta ja jota eivät voi kieltää muut kuin pyhän
pilkkaajat ja jumalankieltäjät. Me lepäämme mittaamattoman järjen
sylissä, joka vihkii meidät totuutensa vastaanottajiksi ja toimintansa
elimiksi. Kun me erotamme oikeudenmukaisuuden ja kun me erotamme
totuuden, emme itsestämme tee mitään, vaan sallimme sen säteitten
kulkea lävitsemme. Jos kysymme, mistä ne tulevat, jos yritämme
katsahtaa sieluun löytääksemme niiden syyn, on koko ajattelu harhaa.
Saamme tyytyä toteamaan vain sen, onko sitä kulloinkin olemassa vai
eikö. Jokainen ihminen osaa erottaa sielunsa tahdontoiminnot sen
tahdottomista havainnoista ja tietää, että hänen tahdottomat
havaintonsa vaativat täyttä luottamusta. Hän voi erehtyä niitä
ilmituodessaan, mutta hän tietää, että nämä seikat ovat yhtä
riidattomia kuin yö ja päivä. Tahalliset tekoni ovat vain samoilua
sinne tänne; hyödyttömimmät haaveet ja heikoimmatkin alkuperäiset
mielenliikutukset herättävät uteliaisuuttani ja arvonantoani.
Ajattelemattomat ihmiset vastustavat yhtä helposti havaintojen kuin
ajatustoiminnan ääntä, tai paremmin sanoen, paljon suuremmalla
valmiudella, sillä he eivät erota havaintoa käsitteistä. He
kuvittelevat, että minä valitsen nähdäkseni tämän tai tuon esineen.
Mutta havainto ei ole oikullinen, vaan kohtalokas. Jos minä näen jonkin
piirteen, tulevat lapseni näkemään sen minun jäljestäni ja ajan pitkään
koko ihmissuku -- vaikka voi olla mahdollista, ettei yksikään ole sitä
nähnyt ennen minua. Sillä minun havaintoni siitä on yhtä eittämätön
tosiasia kuin aurinko.