"Muistan, että minun omaisuuteni oli ponniskelumme esineenä. Te
todistitte minulle hyvin vakuuttavasti etten samalla voisi säilyttää
omaisuuttani ja vapauttani. Mutta kun tahdoitte, että minun samalla
piti olla vapaa ja ilman tarpeita, vaaditte kahta seikkaa, joita ei voi
toisiinsa yhdistää, sillä en saata vapautua ihmisten riippuvaisuudesta
muuten kuin astumalla luonnon riippuvaisuuteen. Miten olen siis
menettelevä sen omaisuuden suhteen, jonka vanhempani ovat jättäneet
minulle perinnöksi? Kaikkein ensiksi olen tekevä itseni siitä
riippumattomaksi. Olen irrottava kaikki ne siteet, jotka minua siihen
kiinnittävät. Jos se minulle jätetään, on se huostassani; jos se
minulta riistetään, ei minua siltä syöstä turmioon. En ole vaivaava
itseäni koettamalla sitä pysytellä, vaan olen pysyvä järkähtämättä
alallani. Olin rikas tai köyhä, pysyn joka tapauksessa vapaana. En ole
oleva vapaa ainoastaan jossakin erityisessä maassa tai erityisellä
seudulla, olen vapaa kaikkialla maan päällä. Minusta ovat kaikki
yleisen mielipiteen kahleet katkotut, minä en tunne muita kuin
välttämättömyyden kahleita. Olen syntymästäni alkaen oppinut niitä
kantamaan ja olen niitä kantava kuolooni asti, sillä olen ihminen. Ja
miksi en voisi niitä kantaa, kun olen vapaa, koska niitä täytyisi
kantaa orjanakin, jopa päällepäätteeksi orjankin kahleita?"
"Mitä merkitsee asemani maan päällä! Mitä merkitsee se, missä
oleskelen! Kaikkialla, missä on ihmisiä, olen veljieni luona;
kaikkialla, missä heitä ei ole, olen yksin. Niin kauan kuin voin pysyä
riippumattomana ja rikkaana, on minulla varoja, joilla voin elää, ja
olenkin elävä. Jos menetän omaisuuteni, olen luopuva siitä surematta;
onhan minulla käsivarret tehdäkseni työtä, ja olen elävä kätteni
työstä. Jos käsivarteni kieltävät minulta palveluksensa, olen elävä,
jos joku minut elättää, mutta olen kuoleva, jos minut hylätään. Olenpa
kuoleva, vaikka ei minua hylättäisikään, sillä kuolema ei ole mikään
köyhyyden aiheuttama paha, vaan on luonnonlaki. Tulkoon kuolo milloin
hyvänsä, niin olen uhmaten sitä kohtaava; se ei koskaan ole yllättävä
minua keskellä valmistuksia elämää varten, eikä koskaan ole tekevä
tyhjäksi edellistä elämääni."
"Tämä, isäni, on tekemäni päätös. Jos olisin vailla intohimoja, olisin,
niin ihminen kuin olenkin, riippumaton kuin Jumala, koska minun,
tahtoessani ainoastaan olevaista, ei koskaan tarvitsisi taistella
kohtaloa vastaan. Minulla ei ainakaan ole muuta kuin yhdet kahleet, ja
ne ovat ainoat, joita koskaan tulen kantamaan, ja tämä on ylpeyteni.
Tulkaa siis, antakaa minulle Sophie, ja minä olen vapaa."
"Rakas Émile, olen hyvin iloinen kuullessani sinun puhuvan miehen
tavoin ja huomatessani, että sinulla on sydämessäsi miehen tunteet. Tuo
ylenmääräinen epäitsekkyys on mielestäni varsin hyväksyttävä sinun
ikäisessäsi. Se on vähenevä kun saat lapsia, ja silloin olet oleva
juuri sellainen kuin hyvän perheenisän ja viisaan miehen tulee olla. Ja
ennenkuin lähdit matkoillesi tiesin minkä vaikutuksen ne sinuun olivat
tekevät. Tiesin, että sinä, läheltä tarkastettuasi meidän laitoksiamme,
olisit kaukana siitä, että niille omistaisit sitä luottamusta, jota ne
eivät ansaitse. Turhaan pyrimme vapauteen lakien suojassa. Lakien!
Missähän niitä oikeastaan on ja missä niitä noudatetaan? Olethan
kaikkialla huomannut niiden varjossa vallitsevan pelkän yksityisedun ja
ihmisten intohimojen. Mutta luonnon ja järjestyksen iäiset lait ovat
olemassa. Ne korvaavat viisaalle säädetyn lain. Omatunto ja järki ovat
kirjoittaneet ne hänen sydämeensä. Noihin lakeihin hänen tulee alistua
ollakseen vapaa, eikä kukaan muu ole orja kuin se, joka tekee pahaa,
sillä hän sen tekee aina vasten tahtoaan. Vapaus ei piile missään
hallitusmuodossa, se piilee vapaan ihmisen sydämessä, joka kantaa sitä
kaikkialla mukanaan. Häijy ihminen vie kaikkialle orjuutensa. Toinen
heistä olisi orja Genevessä ja toinen vapaa Pariisissa."
"Jos puhuisin sinulle kansalaisen velvollisuuksista, kysyisit minulta
kenties, missä on isänmaasi, ja luulisit saattaneesi minut hämilleni.
Erehtyisit kuitenkin, rakas Émile, koska sillä, jolla ei ole isänmaata,
ainakin on maa. Onhan aina olemassa jonkunmoinen hallitus ja lain
harhakuvia, joiden suojassa olet elänyt turvissa. Vähät siitä, vaikka
ei yhteiskuntasopimusta ole noudatettu. Kunhan vaan yksityisetu on sitä
puolustanut niin kuin yleistahto olisi sitä puolustanut, jos julkinen
väkivaltaisuus on sitä turvannut yksityiseltä väkivaltaisuudelta, jos
se paha, jota kansalainen on nähnyt tehtävän, on saattanut häntä
rakastamaan hyvää ja jos yhteiskuntalaitoksemme ovat saattaneet häntä
huomaamaan ja vihaamaan niihin yhtyneitä vääryyksiä. Oi Émile! Missä on
se kunnonmies, joka ei olisi mitään velkaa maallensa? Olkoon hän kuka
tahansa, niin on hänen kiittäminen sitä ihmisen arvokkaimmasta hyvästä,
nimittäin tekojensa siveellisyydestä ja hyveenrakkaudesta. Jos hän
olisi syntynyt korven sydämessä, olisi hän tosin elänyt onnellisempana
ja vapaampana mutta kun hänellä ei olisi ollut mitään voitettavana
seuratakseen taipumuksiaan, olisi hän ollut hyvä, ilman että hänen
hyvyyttään voisi hänelle lukea ansioksi, eikä hän siis olisi ollut
hyveellinen, ja nyt hän osaa olla hyveinen huolimatta intohimoistaan.
Pelkkä järjestyksen näennäisyys saattaa itse järjestystä tuntemaan ja
rakastamaan. Yleishyvä, joka muille on pelkkänä verukkeena, on hänelle
todellinen toiminnan vaikutin. Hän oppii hillitsemään ja voittamaan
itsensä ja uhraamaan oman etunsa yhteisedulle. Ei ole totta, ettei
hänellä olisi mitään hyötyä laeista, ne näet antavat hänelle rohkeutta
olla oikeamielinen häijyjenkin parissa. Ei ole totta, etteivät ne olisi
saattaneet häntä vapaaksi, sillä ovathan ne opettaneet häntä
hillitsemään itseään."
"Älä siis sano: vähät siitä missä asustan. Sinulle näet on tärkeätä
asustaa siellä, missä voit täyttää kaikki velvollisuutesi, ja eräs
näistä velvollisuuksista on kiintymys synnyinseutuusi. Maanmiehesi
suojelivat sinua ollessasi lapsi; mieheksi vartuttuasi sinun tulee siis
heitä rakastaa. Sinun tulee elää heidän parissaan tai ainakin
sellaisessa paikassa, missä voit heitä hyödyttää mikäli voimasi yleensä
sallivat ja josta voivat sinut noutaa, jos sinua joskus tarvitsevat.
Onpa olemassa sellaisiakin tapauksia, jolloin mies voi hyödyttää
kansalaisiaan enemmän ulkomailla ollen kuin kotimaassa. Silloin hänen
tulee kuunnella ainoastaan intonsa ääntä ja nurkumatta kestää
maanpakolaisuuttaan; sillä tämä maanpakolaisuuskin on hänen
velvollisuuksiaan. Mutta sinä, hyvä Émile, jonka niskoille ei mikään
laske näitä tuskallisia uhrauksen taakkoja, sinä, joka et ole valinnut
tuota epäkiitollista tehtävää sanoa ihmisille totuutta, mennös elämään
heidän pariinsa, ylläpidä ystävyyttä heidän kanssaan miellyttävän
kanssakäymisen muodossa, ole heidän hyväntekijänsä, heidän esikuvansa.
Sinun antamasi esimerkki on heitä hyödyttävä enemmän kuin kaikki meidän
kirjamme, ja se hyvä, minkä näkevät sinun tekevän, on liikuttava heitä
enemmän kuin kaikki meidän turhat puheemme."
"En siltä kehota sinua asettumaan suuriin kaupunkeihin. Päinvastoin
eräs niitä esimerkkejä, jotka hyvien tulee antaa muille, on
patriarkaalinen ja maalaiselämä, tuo alkuperäinen, rauhallisin ja
luonnollisin elinmuoto, joka on kaikkien miellyttävin sille, jonka
sydän on turmeltumaton. Onnellinen on se maa, nuori ystäväni, missä ei
tarvitse mennä etsimään rauhaa erämaahan! Mutta missä on tämä maa?
Hyvän tekevä mies saattaa varsin puutteellisesti tyydyttää pyrintöjään
kaupungeissa, joissa hän voi osottaa intoaan melkein vaan
juonittelijoiden ja veijarien suhteen. Se, että kaupunkeihin otetaan
vastaan tyhjäntoimittajia, jotka tulevat sinne etsimään onneansa,
lopullisesti saattaa maan tyhjäksi asujaimista, ja kuitenkin olisi
maaseutu jälleen saatettava asutuksi kaupunkien kustannuksella. Kaikki
ne ihmiset, jotka vetäytyvät pois suuresta yhteiskunnasta, tuottavat
hyötyä juuri senkautta, että vetäytyvät pois, koska kaikki yhteiskunnan
paheet johtuvat siitä, että sen asukkaat ovat liian tiheään
sullottuina. He tuottavat hyötyä vielä sitenkin, että voivat erämaihin
palauttaa elämää, viljelystä ja rakkauden ihmisen alkuperäiseen tilaan.
Hellyn ajatellessani kuinka paljon hyviätekoja Émile ja Sophie
yksinkertaisesta tyyssijastaan voivat levittää ympärilleen, kuinka
paljon he voivat vilkastuttaa maaseutua ja jälleen elvyttää onnettoman
maalaisväestön sammunutta intoa. Luulen jo näkeväni miten kansa
lisääntyy, maa muuttuu hedelmälliseksi, maa saapi uuden korupuvun,
miten lisääntyvä kansanpaljous ja yltäkylläisyys muuttavat työnteon
juhlaksi, ja luulen kuulevani ilohuutojen ja siunausten kohoavan
keskeltä maalaisleikkejä tuon rakastettavan pariskunnan ympärillä, joka
niitä elähyttää. Pidetään kultakautta mielikuvituksen harhaluomana, ja
sellainen se on aina oleva sen mielestä, jonka sydän ja aisti ovat
turmeltuneet. Eipä sitä edes kaihota, koska tämä kaiho aina on turha.
Mitä tulisi siis tehdä, jotta se jälleen heräisi? Yksi ainoa seikka,
joka kuitenkin on mahdoton: sitä pitäisi rakastaa."
"Se näyttääkin jo jälleen virkoavan Sophien asunnon ympärillä. Teidän
molempien tarvitsee ainoastaan päättää se, minkä hänen arvoisat
vanhempansa ovat alkaneet. Mutta, rakas Émile, älköön niin suloinen
elämä saattako sinua kammoksumaan vaivalloisia velvollisuuksia, jos
sellaisia sinulle esiintyy. Muista, että roomalaiset siirtyivät auran
luota konsulinvirastoon. Jos ruhtinas tai valtio kutsuu sinut isänmaan
palvelukseen, niin jätä kaikki ja mene täyttämään kunniakasta
kansalaistehtävääsi sillä paikalla, joka sinulle osotetaan. Jos tämä
tehtävä cm sinulle rasittava, niin on olemassa kunniallinen ja varma
keino siitä vapautua, nimittäin että täytät sen niin ankaran
tunnollisesti, ettei sitä kauan uskota sinun huostaasi. Muuten ei sinun
tarvitse pahasti pelätä sellaista vaikeata tehtävää; niin kauan kuin on
elossa tämän vuosisadan miehiä, ei sinua tulla etsimään valtion
palvelemista varten."
Minun ei ole sallittu kuvata Émilen paluuta Sophien luo ja heidän
lempensä päätöstä tai oikeammin, sen aviollisen rakkauden alkua, joka
heidät yhdistää toisiinsa, rakkauden, joka perustuu kunnioitukseen ja
kestää yhtä kauan kuin elämä ja joka vielä lisäksi perustuu hyveisiin,
jotka eivät haihdu kauneuden mukana, ja luonteiden sopusuhtaisuuteen,
mikä saattaa yhdessäolon miellyttäväksi ja vanhuuteen asti jatkaa
ensimäisen avioajan viehätystä. Kaikki nämä yksityisseikat voisivat
kyllä huvittaa, mutta ne eivät hyödyttäisi ja tähän asti olen esittänyt
vaan sellaisia huvittavia yksityisseikkoja, joiden olen luullut samalla
tarjoavan hyötyä. Pitäisikö minun luopua tästä menettelytavasta
tehtäväni lopulla? Ei suinkaan; lisäksi tunnen, että kynäni on
väsähtänyt. Ollen liian heikko toimeenpanemaan näin laajoja tehtäviä,
luopuisin tästäkin, ellei se olisi jo näin pitkälle edistynyt. Jotta se
ei jäisi päättämättä, on parasta että lopetan.
Vihdoin näen valkenevan Émilen ihanimman päivän, joka samalla on minun
onnellisin päiväni; näen huolenpitoni saavan paikkansa ja alan nauttia
sen tuottamista hedelmistä. Tuo kelpo pari liittyy toinen toiseensa
katkaisemattomin sitein, heidän huulensa lausuvat ja heidän sydämensä
vahvistavat valat, jotka eivät ole turhia: nyt he ovat aviopuolisoja.
Astuessaan ulos kirkosta he antavat muiden johtaa heitä; he eivät tiedä
missä ovat, minne menevät, mitä heidän ympärillään tehdään. He eivät
kuule, he vastaavat sekavia sanoja, heidän himmentyneet silmänsä eivät
enää näe mitään. Oi, mikä hurmaus! Oi inhimillistä heikkoutta! Onnen
tunne musertaa ihmisen; hän ei ole kyllin vahva sitä kestääkseen.
Ani harvat osaavat hääpäivänä sopivalla tavalla puhutella nuorta
pariskuntaa. Toisten ylen vakava säädyllisyys on minusta yhtä
epäluonteva kuin toisten kevyt loruileminen. Minä puolestani pitäisin
soveliaana, että annettaisiin nuorten aviopuolisojen sulkeutua itseensä
ja antautua mielenliikutuksen valtoihin, joka ei ole vailla viehätystä,
sen sijaan, että niin sydämettömästi käännetään heidän huomionsa
toisaalle joko ikävystyttämällä heitä väärällä säädyllisyydellä tai
häiritsemällä heitä epäonnistuneilla sukkeluuksilla, jotka, jos toiste
voisivatkin heitä huvittaa, aivan varmaan tuona päivänä ovat heille
varsin vastenmieliset.
Näen, ettei kumpikaan nuorista ystävistäni, ollen suloisen hurmauksen
valloissa, kuuntele ainoatakaan niistä puheista, joita heille pidetään.
Minä, joka tahdon, että oikein nauttisimme jokaisesta elämämme
päivästä, en suinkaan soisi, että he menettäisivät näin ihanaa päivää.
Päinvastoin tahdon, että he täysin tuntisivat sen ihanuutta, että se
heidät täysin hurmaisi. Vien heidät pois tuon tungettelevan joukon
keskeltä, joka heitä kiusaa; vien heidät kävelemään syrjäteille ja
palautan heidät heihin itseensä puhumalla heistä. En tahdo puhua
yksistään heidän korvilleen, vaan myös heidän sydämilleen. Ja tiedän
varsin hyvin, mikä on se ainoa seikka, jota he tuona päivänä voivat
ajatella.
"Lapseni", sanon heille, tarttuen kummankin käteen, "siitä on kolme
vuotta kun näin syntyvän sen voimakkaan ja puhtaan liekin, joka tänään
aiheuttaa onnenne. Se on lakkaamatta kasvanut; huomaan teidän
silmistänne, että se nyt on rajuimmillaan, nyt se ei enää voi muuta
kuin ruveta heikkenemään." Lukijat, saatatte varsin hyvin kuvitella
Émilen kiivastumista, hänen vakuutuksiaan ja Sophien ylenkatseellista
ilmettä, kun hän irrottaa kätensä minun kädestäni, sekä niitä helliä
lupauksia, jotka heidän katseistaan välkkyvät ja jotka vakuuttavat,
että he tulevat ihailemaan toisiaan viimeiseen henkäykseensä asti. En
heitä vastusta, vaan jatkan:
"Olen usein ajatellut, että jos voisi saada lemmenonnen jatkumaan koko
avion ajan, niin muuttaisi maailman paratiisiksi. Mutta tähän asti ei
tällaista vielä ole nähty. Mutta ellei tuollainen onnen jatkuminen ole
vallan mahdoton, olette te molemmat sen arvoiset, että tarjoatte
esimerkin, jota ette ole keltään muulta oppineet ja jota aniharvat
aviopuolisot osaavat noudattaa. Tahdotteko, lapseni, että mainitsen
teille keinon, jonka avulla luulen tätä seikkaa voitavan toteuttaa, ja
jota luulen ainoaksi?"
He katselevat toinen toistaan hymyillen ja ilkkuvat minun
yksinkertaisuuttani. Émile ei näytä ollenkaan välittävän minun
keinostani, hän kun luulee Sophiella olevan paremman keinon, joka
hänelle puolestaan täysin riittää. Sophie on samaa mieltä ja näyttää
aivan yhtä luottavaiselta. Mutta huolimatta hänen ivallisesta
ilmeestään luulen huomaavani hieman uteliaisuutta. Tutkistelen Émileä:
hänen hehkuvat katseensa ahmivat hänen puolisonsa suloa; tämä on ainoa
seikka, joka hänen mieltänsä kiinnittää; eikä hän ollenkaan välitä
minun puheestani. Minä hymyilen vuorostani ajatellen: herätänpä pian
tarkkaavaisuutesi.
Näiden salaisten sieluntilojen melkein huomaamaton ero viittaa hyvin
luonteenomaiseen eroon, joka vallitsee molempien eri sukupuolien
välillä ja joka kokonaan on vastainen yleisille ennakkoluuloille. Se
ilmenee siinä, että miehet yleensä ovat vähemmän uskollisia kuin naiset
ja että he pikemmin kyllästyvät onnelliseen rakkauteen kuin naiset.
Nainen aavistaa jo kaukaa miehen epävakavuutta ja on siitä levoton;
tämä seikka myös saattaa naisen mustasukkaisemmaksi. Kun miehen tunteet
alkavat laimentua ja kun vaimon on pakko, pidättääkseen häntä, omistaa
hänelle kaikki ne huolenpidot ja huomaavaisuudet, jotka hän ennen
hänelle omisti häntä miellyttääksensä, niin vaimo itkee ja nöyrtyy
vuorostaan, mutta tämä harvoin saavuttaa saman menestyksen kuin ennen.
Kiintymys ja huomaavaisuus voittavat sydämiä, mutta ne eivät niitä
jälleen valloita. Palaan aviorakkauden kylmenemistä vastaan
ehdottamaani varokeinoon.
"Se on yksinkertainen ja helppo", jatkan. "Se on siinä, että
aviopuolisot yhä edelleen ovat rakastavia." "Totta tosiaan", sanoo
Émile nauraen salaisuuttani, "eipä tuo keino ole oleva meille tukala."
"Tukalampi sinulle, joka tuota väität, kuin mitä kenties ajatteletkaan.
Sallikaa minun, pyydän, lähemmin selvitellä tätä asiaa."
"Ne siteet, jotka nivotaan liian kireälle, murtuvat. Näin on
aviositeidenkin laita, jos ne tahdotaan solmia vahvemmiksi kuin mitä
niiden tulee olla. Se uskollisuus, johon avioliitto velvottaa molemmat
puolisot on pyhin kaikista oikeuksista, mutta se valta jonka se myöntää
kummallekin toiseen nähden, on liikaa. Pakko ja rakkaus sopivat
huonosti yhteen, eikä lemmeniloa voida väkisin saavuttaa. Älä punastu,
Sophie, äläkä ajattele pakoon lähtemistä. Herra minua estäköön
tahtomasta loukata kainouttasi; mutta tässä on kysymys koko elämäsi
kohtalosta. Näin suuren tarkoituksen vuoksi voit kärsiä puolison ja
isän välillä liikkuvaa keskustelua, jota et muuten voisi sietää."
"Kyllästymistä ei aiheuta niin suuressa määrin omistus kuin
riippuvaisuus, ja siitä johtuu että kiintymys rakastajattareen kestää
paljon kauemmin kuin kiintymys puolisoon. Miten onkaan voitu saattaa
velvollisuudeksi mitä hellimmät hyväilyt ja oikeudeksi viehkeimmät
lemmen osotukset? Ainoastaan molemminpuolinen halu perustaa oikeuden,
luonto ei muuta oikeutta tunne. Laki saattaa rajoittaa tätä oikeutta,
mutta se ei voi sitä kukistaa. Lemmenhurmaus on niin suloinen
itsessään; tuleeko sen ikävästä pakollisuudesta ammentaa sitä voimaa,
jota se muka ei voisi saada omasta viehätyksestään! Näin ei suinkaan
pidä olla, lapseni; aviossa sydämet ovat sidotut, mutta ruumiillisuus
ei ole orjuutettu. Te olette velkapäät olemaan toisillenne uskolliset,
mutta ette ole velvolliset toisillenne osottamaan kohteliasta
huomaavaisuutta ja alttiutta. Kumpikin teistä on toisen oma; mutta
kummankaan ei pidä olla toisen oma muuta kuin siinä määrin kuin itse
tahtoo."
"Jos siis on totta, rakas Émile, että tahdot pysyä vaimosi rakastajana
ja että hän aina tahtoo olla sinun valtijattaresi ja samalla oma
valtijattarensa, niin ollos onnellinen, mutta samalla kunnioitettava
rakastaja. Vastaanota kaikki rakkaudelta, vaatimatta mitään
velvollisuutena, älköötkä pienimmätkään suosiot koskaan olko
oikeuksiasi, vaan armonosotteita. Tiedän, että kainous karttaa ilmeisiä
tunnustuksia ja vaatii, että se on voitettava. Mutta saattaakohan
rakastaja, jos hänellä on hienotunteisuutta ja jos hän todella
rakastaa, erehtyä salaisen tahdon suhteen? Tokko hän jää epätietoiseksi
siitä, minkä sydän ja silmät myöntävät, vaikka suu teeskentelee sitä
kieltävänsä? Olkoon kummallakin, joka aina on oman persoonansa ja
hyväilyjensä valtias, oikeus jaella niitä toiselle ainoastaan mielensä
mukaan. Muistakaa aina, ettei edes avioliitossa nautinto ole oikeutettu
muulloin kuin silloin kuin halu on molemmille yhteinen. Älkää pelätkö,
lapseni, että tämä laki teidät erottaisi toisistanne; se on päinvastoin
saattava teidät molemmat halukkaammiksi toisianne miellyttämään ja on
ehkäisevä kyllästymistä. Kun pysytte toisillenne uskollisina, on luonto
ja rakkaus lähentävä teidät tarpeeksi toisiinne."
Kuullessaan näitä ja tämän kaltaisia puheita Émile suuttuu ja
vastustelee minua jyrkästi. Sophie on häpeissään, pitää viuhkaansa
silmiensä edessä, eikä sano mitään. Tyytymättömämpi näistä molemmista
ei kenties kuitenkaan ole se, joka enemmän valittaa. Minä vaan en
hellitä, vaan jatkan armottomasti. Saatan Émilen punastumaan
hienotunteisuuden puutteensa johdosta ja takaan, että Sophie puolestaan
on suostuva sopimukseen. Kehotan häntä lausumaan tästä mielipiteensä,
ja on luonnollista, ettei hän syytä minua valheellisuudesta. Émile
kyselee levottomin katsein mitä hänen nuoren puolisonsa silmät
ilmaisevat. Huolimatta niiden ilmaisemasta hämmennystilasta hän näkee
niissä kuvastuvan levotonta intohimoisuutta, joka rauhoittaa hänet
hänen avomielisyytensä suhteen. Émile heittäytyy hänen jalkojensa
juureen, suutelee kiihkeästi hänen ojentamaansa kättä ja vannoo, että
hän, lukuunottamatta annettua uskollisuudenlupausta, luopuu jokaisesta
muusta oikeudesta häneen nähden. "Ollos", sanoo hän hänelle, "rakas
puoliso, nautintojeni valtiatar, samoin kuin olet elämäni ja kohtaloni
valtiatar. Vaikkapa ankaruutesi riistäisi minulta hengen, niin luovutan
sinulle rakkaimmat oikeuteni. En tahdo vastaanottaa mitään
suosiollisuudeltasi; tahdon saada kaiken suorastaan sydämeltäsi."
Hyvä Émile, rauhoitu! Sophie on itse liian jalomielinen, antaakseen
sinun kuolla jalomielisyytesi uhrina.
Illalla, erotessani heistä, sanon heille niin vakavalla äänellä kuin
suinkin: "Muistakaa molemmat, että olette vapaat ja ettei teihin nähden
voi olla kysymystä aviovelvollisuuksien täyttämisestä. Uskokaa minua
älkääkä antako väärien luulojen viedä itseänne harhaan. Émile, tahdotko
tulla kanssani?" Sophie suostuu tähän. Émile on raivoissaan ja tahtoisi
minua lyödä. "Entä te Sophie, mitä te sanotte? Tuleeko minun viedä
hänet luotanne?" Tuo naisparka valhettelee ja myöntyy punastuen. Mikä
viehättävä ja suloinen valhe, joka on arvokkaampi kuin itse totuus!
Seuraavana päivänä ... saavutetun onnellisuuden kuva ei enää tuota
ihmisille iloa; paheen tuottama turmelus on yhtä suuressa määrin
pilannut heidän makunsa kuin sydämensä. He eivät enää kykene tuntemaan
mikä on liikuttavaa eivätkä näkemään mikä on rakastettavaa. Te, jotka
kuvataksenne lemmenhurmausta ette voi kuvitella muuta kuin onnellisia
rakastavia, jotka venyvät hekuman helmassa, oi kuinka kuvauksenne
ovat epätäydelliset! Te käsitätte ainoastaan raaemman puolen;
lemmenhurmauksen viehkein tenho on teille tuntematon. Kukapa teistä ei
olisi nähnyt kahden vastanaineen, jotka mitä suotuisimmissa oloissa
ovat solmineet liittonsa, astuvan ulos morsiushuoneesta ja kantavan
raukeissa ja siveissä katseissaan niiden suloisten nautintojen
hurmausta, joita ovat kokeneet, sekä lisäksi viattomuuden aiheuttamaa
varmuutta sekä sitä järkähtämätöntä tietoisuutta, että ovat viettävät
yhdessä lopun elämäänsä! Siinä viehättävin näky, joka saattaa tarjoutua
ihmiselle; siinä todellinen lemmenhurmauksen kuva! Olette nähneet sen
moneen monituiseen kertaan, sitä tuntematta; kovettuneet sydämenne
eivät enää kykene rakastamaan. Sophie onnellisena ja levollisena
viettää päivänsä hellän äitinsä sylissä; se on hyvin miellyttävä lepo,
sittenkuin on yönsä levännyt puolison sylissä.
Sitä seuraavana päivänä huomaan jo jonkunmoisen olojen muutoksen. Émile
näyttää hieman tyytymättömältä; mutta tämän teennäisen mielialan alla
huomaan hänessä niin hellää alttiutta jopa niin nöyrää alistumista,
etten hänen tilastaan pelkää mitään ikäviä seurauksia. Sophie taas on
iloisempi kuin edellisenä iltana; näen tyytyväisyyden säteilevän hänen
silmissään. Émilen seurassa hän on hurmaava. Tuntuu siltä kuin Sophie
vallan hänen pyyteitään kiihottaisi, mikä vaan lisää hänen
kärsimättömyyttään.
Joskohta tämä muutos on jotenkin huomaamaton, ei se minulta jää
havaitsematta. Tulen levottomaksi ja kysyn Émileltä kahden kesken syytä
siihen; hän kertoo minulle, että hänen suureksi mielipahakseen ja
huolimatta kehotuksistaan, on täytynyt nukkua edellinen yö eri
vuoteessa. Tuo jäntevä valtiatar on kiirehtinyt käyttämään hyväkseen
oikeuttaan. Heidän välillään syntyy selityksiä. Émile purkautuu
katkeriin valituksiin, Sophie taas on leikkisä. Mutta kun hän lopulta
huomaa, että Émile todenteolla on suuttuva, luo hän häneen katseen,
joka on täynnä lempeyttä ja rakkautta, ja puristaen kättäni hän lausuu
tämän ainoan sanan, mutta tekee sen sydämeen tunkevalla äänellä: tuo
kiittämätön! Émile on niin ymmällään, ettei hän saata käsittää tämän
sanan merkitystä. Mutta minä sen käsitän, käsken Émilen poistua ja
puhun nyt kahden kesken Sophien kanssa. "Ymmärrän kyllä", sanon
hänelle, "mikä on aiheuttanut tämän päähänpistosi. Eipä saata olla
suurempaa hienotunteisuutta, mutta eipä myöskään saata sitä
sopimattomammin osottaa kuin mitä sinä nyt olet tehnyt. Rauhoitu, rakas
Sophie. Sillä olen antanut sinulle miehen; älä siis epäröi häntä
miehenä kohdella. Hän on lahjoittanut sinulle turmelemattoman
nuoruutensa, hän ei sitä ole kellekään muulle jaellut ja on kauan
säilyttävä sitä sinulle."
"Tahdonpa sinulle, rakas lapsi, selvitellä ne mielipiteeni, jotka
sinulle esitin toissapäivänä keskustellessamme. Ehkä luulit minun
neuvovan hillitsemään nautintoanne ainoastaan sen vuoksi, että niitä
kestäisi kauemmin. Oi Sophie! tarkoitukseni oli toinen ja se oli
enemmän huolenpitoni arvoinen. Tullessaan puolisoksesi Émile on samalla
tullut valtiaaksesi; sinun velvollisuutesi on totella, niin on luonto
säätänyt. Mutta kun vaimo on sinun kaltaisesi, Sophie, on kuitenkin
hyvä, että hän ohjaa miestään; tämäkin on luonnonlaki. Ja antaakseni
sinulle yhtä suuren vaikutusvallan hänen sydämeensä, kuin minkä hänen
sukupuolensa hänelle antaa sinun persoonaasi nähden, olen saattanut
sinut hänen aistillisen nautintonsa määrääjäksi. Tämä on tuottava
sinulle tuskallista itsekieltämystä, mutta olet hillitsevä häntä, jos
voit hillitä itsesi. Ja se, mikä on tapahtunut, todistaa minulle, ettei
tämä vaikea taito käy yli voimiesi. Olet kauan hallitseva rakkauden
avulla, jos suosiosi on harvoin tapahtuva ja arvokas, jos osaat saada
hänet tunnustamaan sen arvon. Jos tahdot nähdä miehesi alati jalkojesi
juuressa, niin pidä häntä alati jonkun matkan päässä persoonastasi.
Mutta olkoon ankaruutesi sävyisä, älköönkä se olko oikullinen.
Osottaudu pidättyväksi, mutta älä siltä itsepäiseksi. Varo, ettei hän
rupea epäilemään rakkauttasi, kun harvoin antaudut hänen rakkautensa
alaiseksi. Herätä hänessä rakkaudentunteita suosiollasi ja saata hänet
kunnioittamaan kieltäymystäsi, menettele siten, että hän kunnioittaa
vaimonsa siveyttä, ilman että hänellä on syytä valittaa hänen
kylmäkiskoisuuttaan."
"Siten, lapseni, on hän sinuun luottava ja on kuunteleva neuvojasi, on
kysyvä mielipidettäsi omissa asioissaan, mitään ratkaisematta ilman
että on neuvotellut kanssasi. Siten voit palauttaa hänet järkiinsä, jos
hän hairahtuu, lempeällä kehottelulla jälleen johtaa hänet oikealle
tielle, siten voit osottautua rakastettavaksi, häntä hyödyttääksesi,
käyttää keikailua hyveen palveluksessa ja rakkautta järjen eduksi."
"Älä kuitenkaan luule, että edes tämäkään taito aina voisi sinua
hyödyttää. Mihin varokeinoihin ryhtynemmekin, niin nautinto kuluttaa
mielihyvän tunteen, ennen kaikkea se kuluttaa rakkauden. Mutta kun
rakkautta on kestänyt kauan, niin miellyttävä tottumus täyttää sen
jättämän tyhjyyden, ja luottamuksen viehkeys astuu intohimon hurmauksen
sijaan. Lapset solmivat vanhempiensa välille yhtä suloiset ja usein
vahvemmatkin siteet kuin itse rakkaus. Kun lakkaat olemasta Émilen
lemmitty, olet oleva hänen vaimonsa ja ystävättärensä; olet oleva hänen
lastensa äiti. Silloin tulee sinun entisen pidättäymisesi asemesta
antaa välillänne vallita mitä läheisimmän tuttavallisuuden; silloin on
luopuminen eri vuoteista, kieltäytymisestä, oikuista. Sinun tulee
siihen määrin muuttua hänen toiseksi puolekseen, ettei hän enää voi
tulla toimeen ilman sinua, ja että hän, heti kun sinut hylkää, tuntee
olevansa kaukana poissa itsestään. Sinä, joka niin hyvin saatoit
kotoisen elämän sulouden vallitsemaan synnyinkodissasi, tee se samoin
vallitsevaksi teidänkin elämässänne. Jokainen mies, joka viihtyy
kodissaan, rakastaa vaimoaan. Muista, että olet onnellinen aviovaimo,
jos miehesi tuntee itsensä onnelliseksi kotonaan."
"Mitä nykyhetkeen tulee, niin älä ole niin ankara lemmityllesi. Hän on
ansainnut suurempaa ystävällisyyttä ja loukkautuisi varovaisuudestasi.
Älä säästä hänen terveyttään ylenmäärin hänen onnensa kustannuksella,
ja nauti myös sinä onnestasi. Ei pidä odottaa kyllästymistä, mutta ei
myöskään tukahuttaa halua. Ei pidä kieltäytyä kieltäymyksen vuoksi,
vaan sentähden että se, minkä myöntää, saisi suuremman arvon."
Kun täten olen palauttanut sovun heidän välilleen, sanon Sophien
läsnäollessa hänen nuorelle puolisolleen: "Sitä iestä, jonka on ottanut
hartioilleen, tulee kantaa. Saata itsesi ansaitsemaan sitä, että se
sinulle tehdään kevyeksi. Ennen kaikkea tulee sinun uhrata
sulottarille, äläkä luule, että juropäisyydellä teet itsesi
rakastettavammaksi. Eihän ole vaikeata palauttaa rauhaa, ja kukin voi
helposti huomata, millä tavoin se on palautettavissa." Rauhansopimus
vahvistetaan suudelmalla; senjälkeen sanon oppilaalleni: "Rakas Émile,
ihminen tarvitsee koko ikänsä neuvoja ja ohjausta. Olen koettanut
parastani tähän asti täyttääkseni tämän velvollisuuden teitä kohtaan.
Tähän päättyy minun pitkä tehtäväni; nyt alkaa toisen tehtävä. Luovun
tänään siitä ohjausvallasta, jonka olet minulle uskonut; tuossa on
tuleva ohjaajasi."
Vähitellen ensimäinen hurmaus tyyntyy ja he saavat rauhassa nauttia
uuden tilansa tarjoamaa viehätystä. Oi te onnelliset rakastavat, te
kelpo puolisot! Jotta voisi osottaa heidän hyveilleen niille tulevaa
kunniaa ja kuvata heidän onneansa, pitäisi kirjoittaa heidän elämänsä
historia. Monasti, kun tarkastan sitä työtä, jonka heihin nähden olen
toteuttanut, tunnen itseni ihastuksen valtaamaksi, joka panee sydämeni
sykkimään! Monasti puristan heidän yhdistyneitä käsiään, siunaten
kaitselmusta ja päästäen hehkuvia huokauksia. Kuinka monta suudelmaa
painan noille yhteen liittyneille käsille! Kuinka usein he
tuntevatkaan, että ilokyyneleeni niitä kostuttavat! He puolestaan
heltyvät tuntien samaa iloa kuin minä. Heidän kunnianarvoiset
vanhempansa nauttivat vielä kerran nuoruudesta, nähdessään lastensa
nuoruuden; he alkavat, niin sanoakseni, uudelleen elää lapsissaan tai
oikeammin sanoen, he tuntevat ensi kerran elämän arvon. He kiroavat
entisiä rikkauksiaan, jotka estivät heitä, heidän ollessa samassa
iässä, nauttimasta yhtä suloista onnea. Jos yleensä maan päällä on
onnea, niin se on löydettävissä siitä tyyssijasta, jossa me elämme.
Muutaman kuukauden kuluttua Émile eräänä aamuna astuu huoneeseeni ja
sanoo minulle minua syleillen: "Opettajani, onnitelkaa lastanne; hän
toivoo pian saavansa nauttia isäniloja. Oi kuinka suurta huolta ja
intoa meiltä siiloin vaaditaan ja kuinka suuresti silloin kaipaamme
neuvojanne. Jumala minua estäköön antamasta teille kasvatettavaksi
poikaa, kun jo olette kasvattanut hänen isänsä! Jumala estäköön toista
kuin minua täyttämästä niin pyhää ja mieluista velvollisuutta, vaikkapa
minun onnistuisikin valita yhtä onnellisesti, kuin mitä minun suhteeni
on valittu. Mutta pysykää edelleen nuorten opettajien opettajana.
Neuvokaa meitä, ohjatkaa meitä; me olemme olevat ohjauksellenne
alttiit. Koko elinaikani olen tarvitseva teidän apuanne. Tarvitsen sitä
enemmän kuin koskaan nyt, kun miehen-tehtäväni alkavat. Te olette
täyttänyt tehtävänne. Ohjatkaa minua, että voisin noudattaa teidän
esimerkkiänne, ja levätkää, sillä onhan teidän jo aika levätä."