"Sinä osaat kärsiä ja kuolla; osaat kestää välttämättömyyden lakia

kärsimällä ruumiillista tuskaa, mutta et vielä ole alistanut sydämesi

pyyteitä lakien alaisiksi, ja kuitenkin elämämme häiriytyminen johtuu

paljon enemmän sydämemme pyyteistä kuin todellisista tarpeistamme.

Halumme ovat ylen laajat, voimamme taaskin tuiki riittämättömät.

Toivomuksineen ihminen kiintyy tuhansiin seikkoihin; itsestään hän ei

ole vankasti kiintynyt mihinkään, ei edes elämään. Kuta enemmän hänen

pyyteensä lisääntyvät, sitä enemmän myös hänen kärsimyksensä kasvavat.

Kaikki täällä maan päällä on katoavaista; kaiken sen, mitä rakastamme,

olemme kerran menettävät, ja kuitenkin kiinnymme siihen, ikäänkuin sitä

kestäisi iäti. Mikä kauhu sinussa heräsi kun vaan oletit, että Sophie

oli kuollut! Luuletko siis, että hän voisi elää alati? Eikö kukaan

kuole hänen iässään? Hänen täytyy kerta kuolla, lapseni, ja kenties

ennen sinua. Kuka tietää, onko hän tällä hetkellä elävien joukossa?

Luonto oli kahlehtinut sinut riippuvaiseksi ainoastaan yhdestä

kuolosta; sinä itse teet itsesi toisestakin kuolemasta riippuvaksi; nyt

olet siis joutunut siihen tilaan, että kahdesti tulet kuolemaan."

"Kuinka surkuteltava oletkaan, kun täten olet joutunut hillittömien

intohimojesi orjaksi. Aina kaihoa, aina jotakin, jota menetät, aina

levottomuutta! Et voi nauttia edes siitä, mikä sinulle vielä on

jäljelle jäänyt. Pelko, että voit menettää kaikki, on estävä sinua

mitään omistamasta. Kun olet suostunut yksinomaan noudattamaan

intohimojesi ääntä, et voi niitä koskaan tyydyttää. Olet aina etsivä

lepoa, ja se on aina pakeneva edestäsi. Tulet onnettomaksi ja sitten

tulet häijyksi; kuinka tätä voisikaan välttää, kun sinulla ei ole muuta

lakia kuin hillittömät halusi? Jos et voi kestää ulkoapäin sinussa

pakollisesti aiheutunutta kieltäymystä, miten kykenisit tahallasi

alistumaan kieltämykseen? Miten voit uhrata sydämesi pyyteet

velvollisuudellesi ja vastustaa tunteitasi kuunnellaksesi järjen ääntä?

Sinä, joka et tahtoisi enää nähdä sitä, joka toisi sinulle sanoman

lemmittysi kuolosta, miten voisit kärsiä sen henkilön näkyä, joka

riistäisi hänet sinulta elävänä, sen, joka uskaltaisi sinulle sanoa:

hän on sinulta kuollut, hyve erottaa sinut hänestä? Jos sinun joka

tapauksessa on välttämätöntä elää Sophien kanssa, olkoonpa hän mennyt

naimisiin tai ei, olitpa sinä vapaa tai et, rakasti hän sinua tai ei,

myönnettiinpä häntä sinulle vai ei, -- vähät sinä kaikesta tästä

välität: sinä tahdot hänet saavuttaa, tahdot hänet omistaa mistä

hinnasta tahansa. Sanoppa minulle siis, mitä rikosta on lopulta

kammoksuva se, joka ei noudata muita lakeja kuin sydämensä pyrkimyksiä

ja joka ei voi vastustaa mitään mitä haluaa."

"Lapseni, ei ole onnea ilman rohkeutta eikä hyvettä ilman taistelua.

Käsite hyve johtuu voimakkuuden käsitteestä; henkinen voima on kaiken

hyveen perusta. Hyvettä tavataan ainoastaan olennoissa, joilla

huolimatta luonnollisesta heikkoudestaan kuitenkin on tahdonlujuutta.

Tässä piilee oikeamielisen ihmisen ansio. Vaikka sanomme Jumalaa

hyväksi, emme sano häntä hyveiseksi, hänen kun ei tarvitse tehdä mitään

ponnistuksia, tehdäkseen hyvää. Selittääkseni sinulle sanaa _hyve_,

jota niin usein on väärinkäytetty, olen odottanut kunnes kykenisit

minua ymmärtämään. Niin kauan kuin hyveen harjottaminen ei vaadi mitään

ponnistuksia, ei tarvitse sitä tuntea. Tämä tarve esiintyy intohimojen

herätessä; sinussa se jo on ilmaantunut."

"Kasvattamalla sinua kaikessa luonnon yksinkertaisuudessa en ole

saarnannut sinulle tuskallisia velvollisuuksia, vaan olen suojellut

sinua niiltä paheilta, jotka juuri saattavat velvollisuudet

tuskallisiksi. Olen saattanut sinulle valheen vähemmin vihatuksi kuin

hyödyttömäksi ja olen vähemmin opettanut sinua antamaan kullekin sen,

mikä hänelle kuuluu, kuin pitämään huolta siitä, mikä sinulle kuuluu.

Olen saattanut sinut pikemmin hyväksi kuin hyveiseksi. Mutta se, joka

ainoastaan on hyvä, pysyy sinä ainoastaan niin kauan kuin se hänelle on

mieluista. Hyvyys raukeaa ja haihtuu inhimillisten intohimojen rajusta

puuskauksesta. Ihminen, joka ainoastaan on hyvä, osottaa tätä hyvyyttä

yksinomaan itseään kohtaan."

"Millainen siis on hyveinen ihminen? Hän on henkilö, joka osaa voittaa

sydämensä pyyteet. Sillä silloin hän noudattaa järkeänsä ja

omaatuntoansa, hän täyttää velvollisuutensa ja pysyy oikealla tiellä,

jolta ei mikään voi saada häntä poikkeamaan. Tähän asti sinä olet ollut

ainoastaan näennäisesti vapaa. Sinulla oli ainoastaan sellaisen orjan

epävarma vapaus, jolle ei vielä ole annettu mitään käskyä. Ollos nyt

todella vapaa; opi olemaan oma herrasi, hallitse omaa sydäntäsi, Émile!

Silloin olet oleva hyveinen."

"Täten sinulla siis on uusi opinjakso suoritettavana, ja tämä toinen

opinjakso on vaivalloisempi kuin ensimäinen. Sillä luonto vapauttaa

meidät niistä kärsimyksistä, jotka se luo meidän hartioillemme, tai

ainakin opettaa meitä niitä kestämään. Mutta se ei ollenkaan puutu

niihin, jotka johtuvat meistä itsestämme. Se jättää meidät omiin

hoteisiimme. Se antaa meidän intohimojemme uhreina kukistua turhien

tuskiemme taakan alle ja vielä lisäksi kerskata niistä kyyneleistä,

joiden takia meidän olisi pitänyt häpeästä punastua."

"Nyt sinut valtaa ensimäinen intohimosi. Se on kenties ainoa, joka on

sinun arvoisesi. Jos osaat sitä miehen tavoin hillitä, se on kenties

oleva viimeinenkin intohimosi. Olet silloin polkeva kaikki muut

intohimot ja yksinomaan totteleva hyveen ääntä."

"Tämä intohimosi ei ole rikollinen, sen varsin hyvin tiedän; se on yhtä

puhdas kuin ne sielut, jotka sitä tuntevat. Siveys sen synnytti ja

viattomuus on sitä ravinnut. Oi, te onnelliset rakastavat! Hyveen

tuottama viehätys puolestaan vaan lisää teissä lemmen viehkeyttä. Ja ne

suloiset siteet, jotka teitä odottavat, ovat yhtä paljon järkevyytenne

kuin kiintymyksenne tulos. Mutta sanoppa minulle, sinä suora mies: onko

tämä niin puhdas intohimo silti vähemmin sinua kahlehtinut? Oletko

silti vähemmin joutunut sen orjaksi, ja jos se huomispäivänä lakkaisi

olemasta viaton, tukahuttaisitko sen jo huomenna? Nyt on se hetki

tullut, jolloin sinun on koetteleminen voimiasi; silloin ei tätä aikaa

enää ole, kun niitä tulee käyttää. Nämä vaaralliset kokeilut on

suorittaminen kaukana itse vaaran lähteestä. Vihollisen näkyvissä ei

suinkaan suoriteta valmistuksia ja harjotuksia taisteluun ja sitä

varten valmistaudutaan jo ennen sotaa, ja taisteluun ryhdytään vasta

täysin valmistautuneina."

"On suuri erehdys jakaa intohimot luvallisiin ja luvattomiin, jotta

voisi antautua edellisten valtaan ja pidättäytyä jälkimäisistä. Kaikki

intohimot ovat hyviä, kun kykenee niitä hallitsemaan, kaikki intohimot

taas ovat pahoja, jos jättäytyy niiden orjaksi. Luonto kieltää meitä

ulotuttamasta pyyteitämme voimapiiriämme kauemmaksi; järki kieltää

meitä tavoittelemasta sellaista, jota emme voi saavuttaa. Omatunto taas

ei kiellä meitä olemasta kiusausten alaisina, vaan kieltää antamasta

kiusausten itseämme voittaa. Meidän tahdostamme ei riipu, onko meillä

intohimoja vai olemmeko niitä vailla, mutta tahdostamme on riippuvaa

hillitsemmekö niitä vai emmekö. Kaikki ne tunteet, joita hillitsemme,

ovat oikeutettuja, kaikki ne tunteet taas, jotka meitä hallitsevat,

ovat rikollisia. Mies, joka rakastaa toisen vaimoa, ei ole rikollinen,

jos hän alistaa tämän onnettoman intohimonsa velvollisuuden lain

alaiseksi. Mutta jos hän rakastaa omaa vaimoansa niin kiihkeästi, että

tälle rakkaudelle uhraa kaiken, hän on syyllinen."

"Älä odota minulta pitkiä siveysopillisia ohjeita, sillä minulla on

vaan yksi sinulle annettavana, ja se käsittää kaikki muut. Ollos mies

ja pidätä sydäntäsi ihmisasemasi rajojen sisällä. Tutki ja opi

tuntemaan nämä rajat, kuinka ahtaat ne lienevätkin, sillä niin kauan

kuin niiden sisällä pysyy, ei ole onneton. Onneton ihminen on silloin,

kun mielettömien halujensa valtaamana pitää mahdollisena mahdotonta,

hän on onneton, kun unhottaa ihmisasemansa muodostaakseen itselleen

kuvitellun aseman, josta kuitenkin aina vajoaa takaisin todellisuuteen.

Ainoa minkä menettäminen on meille vaikeata, on kaikki sellainen, jonka

omistamiseen luulemme itsellämme olevan oikeuden. Ilmeinen mahdottomuus

toivomaamme saavuttaa vierottaa meidät siitä; pyyteet, jotka ovat

vailla kaikkea täyttymyksen toivoa, eivät mieltämme ahdista.

Kerjäläistä ei vaivaa halu päästä kuninkaaksi. Kuningas pyrkii Jumalan

arvoon vasta silloin, kun hän ei enää pidä itseään ihmisenä."

"Ylpeyden aiheuttamat harhaluulot tuottavat meille suurimpia

kärsimyksiämme; mutta inhimillisen kurjuuden tarkastaminen saattaa

sitävastoin aina viisaan ihmisen maltilliseksi. Hän pysyy alallaan eikä

levottomana pyri siitä pois; hän ei turhaan tuhlaa voimiaan

nauttiakseen sellaisesta, jota ei kuitenkaan kykene pysyväisesti

omistamaan. Ja koska hän käyttää hyvin kaikki voimansa todella

omistamastaan hyvin nauttiakseen, hän on itse teossa voimakkaampi ja

rikkaampi kuin me, juuri sen nojalla, että hän haluaa vähempää kuin me

muut. Voinko minä, ollen kuolevainen ja katoavainen olento, täällä maan

päällä solmia iäisiä siteitä, täältä kun kaikki vaihtuu ja katoaa ja

minäkin huomispäivänä voin muuttaa pois? Oi Émile, poikani, jos sinut

menettäisin, niin mitä minulle jäisi itsestäni? Ja kuitenkin minun

täytyy tottua siihen ajatukseen, että voin sinut menettää, sillä kukapa

tietää milloin sinut minulta temmataan pois!"

"Jos siis tahdot elää onnellisena ja järkevänä, niin älä kiinnitä

sydäntäsi muuhun kauneuteen, kuin sellaiseen, joka on häviämätön.

Asemasi rajoittakoon halujasi ja velvollisuutesi käykööt sydämesi

pyyteiden edellä. Ulotuta välttämättömyyden laki modaalisiin

seikkoihin; totuta itsesi tyytymään siihen, että osaat olla vailla

sellaista, mikä sinulta voidaan riistää. Opi luopumaan kaikesta,

kun hyve niin käskee, opi asettumaan yläpuolelle tapahtumia,

irrottamaan sydäntäsi, ilman että ne voivat sitä raadella; opi olemaan

rohkea vastoinkäymisissä, jotta et koskaan olisi onneton; opi

järkähtämättömästi täyttämään velvollisuutesi, jotta et koskaan olisi

rikollinen. Silloin olet oleva onnellinen huolimatta kohtalosta ja

järkevä huolimatta intohimoistasi. Silloin katoavaistenkin olioiden

omistamisesta olet löytävä ylenpalttista mielihyvää, jota ei mikään

kykene häiritsemään. Sinä olet omistava ne, ilman että sinä itse olet

niiden hallussa, ja sinä olet huomaava, että ihminen, jonka käsistä

kaikki soluu pois, nauttii ainoastaan sellaisesta, josta raskitsee

luopua. Sinulla tosin silloin ei ole oleva kuvitellun nautinnon

tuottamaa mielihyvää, mutta eipä sinulla myöskään ole oleva tuollaisen

nautinnon tuottamia suruja. Olet voittava paljon tämän vaihdon kautta,

sillä nuo surut ovat lukuisat ja todelliset, jotavastoin nautinto on

harvoin esiintyvä ja turha. Kun olet voittanut niin monta harhaan

menevää mielipidettä, olet vielä voittava senkin, joka antaa elämälle

niin suuren arvon. Olet viettävä omaa elämääsi, vailla levottomuutta,

ja olet päättävä sen kauhutta: olet siitä luopuva niinkuin kaikesta

muusta. Muut kauhistuksen valtaamina luulevat kuollessaan lakkaavansa

olemasta; sinä taas, joka tunnet tämän elämän mitättömyyden, katsot

oikean elämän silloin vasta alkavan. Kuolema on häijyn ihmisen elämän

loppu, mutta oikeamielisen elämän alku."

Émile kuuntelee minua levottomuuden sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän

pelkää, että tätä johdantoa on seuraava joku surullinen johtopäätös.

Hän aavistaa, että minä, huomauttamalla hänelle miten tärkeätä on

harjottaa sielun voimia, tahdon saattaa hänet tämän harjotuksen

alaiseksi; ja kuten haavottunut, joka vapisee nähdessään kirurgin

lähestyvän, hän jo luulee tuntevansa kipua tuottavan, mutta

terveellisen käden koskettelevan haavaansa ja estävän häntä turmioon

joutumasta.

Epätietoisena, levottomana ja kärsimättömänä kuulemaan mihin minä

tahdon päästä, hän ei vastaa, vaan tekee minulle pelokkaana kysymyksen:

"Mitä minun tulee tehdä?" Näin hän sanoo melkein vavisten ja

rohkenematta kohottaa katseitaan. "Mitäkö tulee tehdä", minä vastaan

lujasti, "tulee jättää Sophie." "Mitä sanottekaan?" hän huutaa

kiivastuneena, "jättää Sophie! Hylätä hänet, pettää hänet, olla

petturi, konna, valapatto!..." "Mitä!" minä virkan keskeyttäen häntä;

"minultako Émile pelkää oppivansa mokomia nimiä?" "En", hän jatkaa yhtä

rajusti; "ette te eikä kukaan muu voi minua siihen pakottaa. Vasten

tahtoannekin olen osaava työnne hedelmiä ylläpitää ja olen osaava olla

noita nimiä ansaitsematta."

Tätä ensimäistä raivonpurkausta olen odottanut: annan sen mennä ohi

joutumatta itse mielenkiihkon valtaan. Ellei minulla itselläni olisi

sitä malttia, jota hänelle saarnaan, turhaan näkisin vaivaa. Émile

tuntee minut liian hyvin, voidakseen luulla, että minä häneltä

saattaisin vaatia mitään, mikä on pahaa; ja hän hyvin tietää, että

olisi paha jättää Sophie, siinä merkityksessä kuin hän tämän sanan

käsittää. Hän odottaa siis että minä täydellisesti selitän asiani.

Silloin minä jatkan puhettani.

"Luuletko, rakas Émile, että yksikään ihminen, olkoon sitten missä

asemassa tahansa, voisi olla onnellisempi kuin mitä sinä olet ollut jo

kolmen kuukauden ajan? Jos luulet, niin haihduta tämä harhaluulosi.

Ennenkuin olet kokenut elämän nautintoa, olet täydelleen tuntenut sen

onnea. Ei ole olemassa mitään sen korkeampaa kuin mitä sinä olet

tuntenut. Aistillinen nautinto on ohimenevää. Sydämen olennainen tila

sen kautta aina häiriytyy. Olet enemmän nauttinut toivojesi muodossa,

kuin mitä koskaan tulet todellisuudessa nauttimaan. Mielikuvitus, joka

kaunistaa sitä, mitä haluamme, hylkää sen, kun sen omistamme.

Lukuunottamatta yhtä ainoata olentoa, joka on olemassa itsensä kautta,

ei mikään muu ole kaunista kuin olemattomuus. Jos nykyistä tilaasi

voisi ainaisesti jatkua, olisit sinä löytänyt ylimmän onnen. Mutta

kaikki mikä on inhimillistä, on katoavaista. Kaikki elämässä on

päättyvää ja ohimenevää, ja vaikka sitä tilaa, joka saattaa meidät

onnellisiksi, kestäisi alati, niin tottuminen siitä nauttimaan lopulta

heikentäisi tätä nauttimista. Ellei tapahdukaan mitään ulkonaista

muutosta, niin sydän kuitenkin muuttuu. Joko onni meidät hylkää tai me

hylkäämme onnen."

"Aika, jonka kulkua et mitannut, kului hurmaustilasi kestäessä. Nyt

kesä on lopussa, talvi lähestyy. Vaikka voisimmekin tänä kylmänä

vuodenaikana jatkaa jalkamatkojamme, eivät muut siihen suostuisi.

Vasten tahtoammekin meidän täytyy muuttaa elintapaamme; tätä nykyistä

emme voi jatkaa. Näen sinun kärsimättömistä silmistäsi, ettei tämä

vaikeus sinua ollenkaan huolestuta. Sophien tunnustus ja sinun omat

pyyteesi neuvovat sinulle helpon keinon välttää lumikinoksia ja matkaa

hänen luokseen. Keinosi on epäilemättä mukava; mutta kevään tultua

lumi sulaa, jotavastoin avio pysyy; täytyy kiintyä siihen joka

vuodenajaksi."

"Tahdot naida Sophien etkä vielä ole tuntenut häntä viittä kuukautta!

Tahdot naida hänet siksi, että hän sinua miellyttää, etkä siksi, että

hän sinulle sopii. Mutta et ota huomioon, että rakkaus varsin usein

erehtyy soveliaiden ominaisuuksien suhteen, ja usein ne, jotka alussa

ovat toisiaan rakastaneet, lopulta rupeavat toisiaan vihaamaan. Sophie

on hyveinen, sen tiedän; mutta riittääkö tämä? Riittääkö pelkkä

hyveisyys saattamaan aviopuolisot toisilleen sopusuhtaisiksi? Minäpä en

epäilekään Sophien hyveisyyttä, vaan hänen luonnettaan. Näyttäyykö

naisen luonne yhdessä päivässä? Tiedätkö kuinka monessa eri tilassa on

täytynyt nähdä naista, perinpohjin tunteakseen hänen mielenlaatuaan?

Takaako neljän kuukauden kiintymys sinulle koko elämänaikaa? Ehkäpä

parin kuukauden poissaolo saattaa hänet unhottamaan sinut; ehkäpä joku

toinen mies vaan odottaa sinun poistumistasi karkottaakseen sinut

hänen sydämestään. Ehkä palatessasi huomaat hänen olevan yhtä

välinpitämättömän kuin hän tähän asti on ollut harrastunteinen. Tunteet

eivät riipu periaatteista; Sophie saattaa pysyä hyvin kunniallisena,

mutta lakata sinua rakastamasta. Olen taipuvainen uskomaan, että hän on

oleva vakava ja uskollinen; mutta kuka sinulle takaa hänen puolestaan,

ja kuka hänelle takaa sinun puolestasi, niin kauan kuin tunteenne eivät

ole kestäneet koettelemusta? Odotatteko tätä koettelemusta siksi,

kunnes se käy tarpeettomaksi? Odotatteko oppaaksenne toisenne tuntemaan

siihen asti, kun ette enää voi erota?"

"Sophie ei vielä ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, sinä olet tuskin

kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen; tämä ikä on kyllä lemmen ikä,

mutta ei vielä avion ikä. Mikä perheenisä ja -äiti! Voidaksenne

kasvattaa lapsia, tulee teidän ainakin itse olla lakanneet olemasta

lapsia. Tiedätkö kuinka monelta nuorelta naiselta aikaisen synnytyksen

aiheuttama rasitus on heikontanut ruumiin, turmellut terveyden ja

lyhentänyt ikää? Tiedätkö kuinka moni lapsi on tullut kivulloiseksi ja

heikoksi, kun se ei ole saanut ravintoa tarpeeksi kehitetystä äidin

ruumiista? Kun äiti ja lapsi kasvavat samalla kertaa, ja kun ne aineet,

jotka ovat välttämättömät kummankin ruumiilliselle kehitykselle, täten

jakaantuvat, ei kumpikaan saa sitä, minkä luonto niille on määrännyt.

Onhan silloin mahdotonta, etteivät molemmat siitä kärsisi. Ellen tunne

hyvin huonosti Émileä, niin hän on kernaammin haluava itselleen

voimakasta vaimoa ja vahvoja lapsia kuin tyydyttää kärsimättömyyttään

heidän elämänsä ja terveytensä kustannuksella."

"Puhukaamme sinusta. Kun ajattelet astua puolison ja isän säätyyn,

oletko tarkoin punninnut siihen yhtyviä velvollisuuksia? Kun sinusta

tulee perheen pää, tulee sinusta samalla valtion jäsen, ja tiedätkö

mitä merkitsee valtion jäsenenä oleminen? Tiedätkö mitä hallitus, lait

ja isänmaa merkitsevät? Tiedätkö mistä hinnasta sinun on sallittu elää,

ja kenen puolesta sinun tulee kuolla? Luulet jo kaiken oppineesi, etkä

vielä tiedä mitään. Ennenkuin valitset itsellesi paikan yhteiskunnassa,

tulee sinun oppia sitä tuntemaan ja tietämään, mikä asema sinulle siinä

sopii."

"Émile, täytyy jättää Sophie; en sano: hylätä. Jos tätä jälkimäistä

näet kykenisit tekemään, Sophie olisi ylen onnellinen, jos ei koskaan

olisi mennyt naimisiin kanssasi. Sinun tulee jättää hänet, palataksesi

häntä ansaitsevana. Älä ole niin turhamielinen, että luulet nyt jo hänet

ansaitsevasi. Ylen paljo on sinulla vielä tehtävää! Ryhdy täyttämään

tätä jaloa tehtävää: opi kestämään eroa hänestä. Opi ansaitsemaan

uskollisuuden palkkaa, jotta palatessasi sinulla olisi joku ansio hänen

suhteensa, ja jotta voisit pyytää hänen kättänsä palkintona etkä

armona."

Nuori mies, joka ei vielä ole harjaantunut taistelemaan itsensä kanssa,

joka ei vielä ole tottunut haluamaan toista ja tavoittelemaan toista,

ei myönny; hän vastustaa ja väittelee. "Miksipä hän kieltäytyisi siitä

onnesta, joka häntä odottaa? Eikö se olisi sen käden halveksimista,

joka on tarjonnut itsensä hänelle, jos hidastelee siihen tarttuakseen?

Mitä hyödyttää poistua hänen luotaan kokeakseen, mitä hänen tulee

tietää? Ja jos tämä olisikin välttämätöntä, niin miksi ei Émile

jättäisi Sophielle katkomattomien siteiden muodossa varmoja takeita

paluustaan? Kunhan hän vaan ensin olisi Sophien puoliso, hän olisi

valmis minua seuraamaan; olkoot he ensin avion siteillä yhdistyneet, ja

hän on pelotta eroava hänestä... Yhdistää teidät teitä erottaakseen --

rakas Émile, mikä ristiriitaisuus! On kaunista, jos rakastava voi elää

erillä lemmitystään, mutta aviomiehen ei koskaan pakotta tule jättää

vaimoaan. Poistaakseni sinun arvelusi pidän välttämättömänä että eronne

on väkinäinen. Sinun tulee voida sanoa Sophielle, että eroat hänestä

vasten tahtoasi. Ollos siis tyytyväinen, ja koska et tottele järkeäsi,

niin tunnusta toinen tahtosi ohjaaja. Ethän ole unhottanut minkä

sopimuksen olet tehnyt minun kanssani. Émile, sinun täytyy ajaksi erota

Sophiesta, minä niin tahdon."

Tämän kuultuaan hän luo katseensa maahan, vaikenee, miettii hetken;

sitten hän luottamuksella katsoo minuun ja sanoo: milloin lähdemme?

Viikon kuluttua, sanon hänelle; täytyy valmistaa Sophieta

vastaanottamaan tätä tietoa. Naiset ovat heikompia, heitä tulee

varovammin kohdella, ja koska tämä ero ei ole hänelle mikään

velvollisuus, kuten sinulle, on hänen lupa kestää sitä vähemmin

rohkeasti.

Minua tosin suuresti haluttaisi aina eronhetkeen asti jatkaa tätä

nuorten lemmen päiväkirjaa. Mutta, huomaan, että jo kauan olen pannut

lukijoiden kärsivällisyyden koetukselle. Kerron siis lyhyesti

pääseikan, päästäkseni loppuun. -- Onkohan Émile lemmittynsä jalkojen

juuressa oleva yhtä lujapäätöksinen kuin hän juuri on ollut ystävänsä

edessä? Minä puolestani sen uskon; sillä hän on itse rakkautensa

vakavuudesta saava tämän lujuuden. Hän olisi enemmän hämillään Sophien

edessä, jos hänen olisi helpompi hänet jättää; silloin hän lähtisi

hänen luotaan syyllisenä, ja tällaisen osan näytteleminen on aina

vastenmielinen rehelliselle sydämelle. Mutta kuta vaikeampi tämä uhraus

hänelle on, sitä suuriarvoisempi hän on sen silmissä, joka saattaa

hänelle tuon uhrauksen tuskalliseksi. Hän ei pelkää, että Sophie

erehtyy sen vaikuttimen suhteen, joka aiheuttaa hänen menettelynsä.

Émile näyttää sanovan Sophielle joka katseellaan: Oi Sophie, lue

sydämeni sisimmät tunteet ja ole minulle uskollinen; lemmittysi ei ole

hyvettä vailla.

Ylpeä Sophie puolestaan koettaa arvokkaasti kestää tuota odottamatonta

iskua. Hän ponnistelee näyttääkseen välinpitämättömältä. Mutta kun

hänellä ei ole, kuten Émilellä, taistelun ja voiton tuottamaa kunniaa

saavutettavissa, hänen lujuutensa on horjuva. Vasten tahtoaankin hän

itkee ja huokaa, ja se pelko, että Émile voi hänet unhottaa,

katkeroittaa eron tuottamaa surua. Mutta hän ei itke lemmittynsä edessä

eikä hänelle näytä kauhuntunteitaan. Ennemmin hän tukehtuisi, kuin

päästäisi hänen läsnäollessaan huokaustakaan ilmoille. Minä olen se,

joka kuulee hänen valituksensa ja näkee hänen kyyneleensä, minut hän

koettaa saada uskotukseen. Naiset ovat taitavia teeskentelemään. Kuta

enemmän Sophie salaa napisee minun tyranniuttani vastaan, sitä

tarkkaavaisempi hän on minua imartelemaan; sillä hän tuntee, että hänen

kohtalonsa on minun käsissäni.

Minä häntä lohdutan ja rauhoitan, takaan, että hänen sulhasensa, tai

oikeammin tuleva puolisonsa on oleva hänelle uskollinen. Jos Sophie

vaan voi hänelle olla yhtä uskollinen, vannon että hän kahden vuoden

kuluttua on oleva hänen puolisonsa. Sophie kunnioittaa minua tarpeeksi,

voidakseen luulla minun tahtovan häntä pettää. Minä olen kummankin

takaajana. Heidän sydämensä ja hyveensä, minun rehellisyyteni, heidän

vanhempiensa luottamus -- kaikki tämä heitä rauhoittaa. Mutta mitä

mahtaa järki heikkoudelle? He eroavat toisistaan sillä tavoin kuin

eivät enää koskaan saisi jälleen nähdä toisiaan.

Silloin Sophie muistelee Eukhariksen kaihoa ja kuvittelee todella

olevansa hänen asemassaan. Älkäämme heidän eronsa aikana antako

tällaisen haaveellisen rakkaussuhteen syntyä. "Sophie", sanon hänelle

eräänä päivänä, "vaihtakaa Émilen kanssa kirjoja. Antakaa hänelle

'Télémaque' kirjanne, jotta hän oppisi tulemaan sen sankarin

kaltaiseksi, ja antakoon hän teille Spectatorin,[184] jota te

mielellänne luette. Tutkikaa siitä kunniallisten naisten

velvollisuuksia ja ajatelkaa, että nämä velvollisuudet kahden vuoden

kuluttua ovat teidän." Tämä vaihto miellyttää kumpaakin ja lisää heidän

luottamustaan. Viimein tulee tuo surullinen päivä: heidän täytyy erota.

Sophien kunnon isä, jonka kanssa olen sopinut kaikesta tästä, syleilee

minua minun heittäessäni hänelle jäähyväiset. Sitten hän vie minut

syrjään ja sanoo minulle vakavasti ja painokkaasti: "Olen suostunut

kaikkeen tehdäkseni teille mieliksi, sillä tiesin, että olin

tekemisissä kunnon miehen kanssa. Minulla on vaan sananen teille

sanottavana: Muistakaa, että oppilaanne on vahvistanut aviosopimuksensa

tyttäreni huulilla."

Mikä ero molempien rakastavien käytöksessä! Émile on raju, tulinen,

levoton, suunniltaan; hän pauhaa ja vuodattaa kyyneltulvia isän, äidin,

tyttären käsille, syleilee nyyhkyttäen kaikkia talon ihmisiä ja toistaa

moneen kertaan samoja seikkoja, tehden sen niin sekavasti, että se

missä muussa tilaisuudessa tahansa herättäisi naurua. Sophie on synkkä,

kalpea, silmä on himmeä, katse kolkko; hän pysyy levollisena, ei sano

mitään, ei itke, ei katsele ketään, ei edes Émileä. Turhaan tämä

tarttuu hänen käsiinsä ja painaa häntä käsivarsiinsa. Sophie pysyy

liikkumattomana ja tunteettomana hänen kyynelilleen, hänen

hyväilyilleen, kaikelle, minkä hän tekee; Sophien mielestä Émile jo on

lähtenyt pois. Tämä neitosen käytös on paljoa liikuttavampi kuin hänen

lempijänsä tuskalliset valitukset ja meluavat tuskanpurkaukset. Émile

sen näkee, hän sen tuntee, ja on siitä masentunut. Vaivoin saan hänet

viedyksi talosta pois. Jos vielä hetkeksi jättäisin hänet sinne, hän ei

enää tahtoisikaan lähteä. Minä olen kovin tyytyväinen siihen, että hän

vie mukanaan tämän surullisen kuvan. Jos hän joskus joutuisi

kiusaukseen unhottaa, mitä hän on velkaa Sophielle, niin ei tarvitse

muuta kuin muistuttaa hänelle millainen Sophie oli eronhetkellä, ja

silloin hänellä todella pitäisi olla hyvin turmeltunut sydän, ellei

minun onnistuisi häntä palauttaa hänen luokseen.

_Matkoista_.

Kysytään onko hyvä, että nuoret miehet matkustavat, ja paljon

väitellään tästä asiasta. Jos tälle kysymykselle annettaisiin hieman

toinen muoto, jos nimittäin kysyttäisiin onko hyvä, että nuoret miehet

ovat matkustaneet, niin ei kenties väiteltäisi niin paljoa.

Kirjojen väärinkäyttäminen tappaa tieteen. Luullaan, että tiedetään se,

mikä on luettu, ja täten luullaan päästyn vapaaksi oppimisesta. Liika

lukeminen synnyttää usein vaan kopeilevaa tiedottomuutta. Ei yhtenäkään

vuosisatana, jolloin on viljelty kirjallista sivistystä, ole luettu

niin paljon kuin tällä meidän vuosisadallamme, eikä myöskään koskaan

olla oltu vähemmin oppineita. Ei ole ainoatakaan Euroopan maata, jossa

painatettaisiin niin paljo historiallisia teoksia ja matkakertomuksia

kuin Ranskassa, eikä myöskään yhtään maata, jossa vähemmin

tunnettaisiin muiden kansojen hengenominaisuuksia. Niin monet kirjat

saattavat meidät laiminlyömään maailman kirjaa, ja jos sitä vähin

luemmekin, niin kukin pysyttelee omassa luvussaan. Jos en tuntisikaan

puhetapaa "Saattaako olla persialainen", arvaisin, kuullessani sitä

mainittavan, että se on syntynyt maassa, jossa kansalliset

ennakkoluulot enimmin ovat vallalla ja että se on lähtenyt siitä

sukupuolesta, joka noita ennakkoluuloja enimmin levittelee.

Pariisilainen luulee tuntevansa ihmisiä eikä tunne muita kuin

ranskalaisia; synnyinkaupungissaan, joka aina on täynnä muukalaisia,

hän pitää jokaista muukalaista erinomaisena ilmiönä, jolla ei ole

mitään vastinetta koko maailmassa. On täytynyt läheltä nähdä tämän

suuren kaupungin porvareita, on täytynyt elää heidän parissaan,

voidakseen uskoa että he suuren älykkäisyytensä ja sukkeluutensa ohella

ovat niin typeriä. Varsin kummallista tässä on se, että jokainen heistä

on ehkä lukenut kymmenen kertaa kuvauksen siitä maasta, jonka asukas

herättää hänessä niin suurta ihmettelyä.

Siinä on jo liikaa, kun meidän samalla kertaa tulee selvitellä

itsellemme sekä kirjailijain että meidän omat ennakkoluulomme

päästäksemme totuuteen. Olen kaiken ikäni lukenut matkakertomuksia,

enkä ole koskaan tavannut kahta, jotka olisivat minulle antaneet saman

käsityksen samasta kansasta. Verrattuani sitä vähää, minkä itse olen

voinut havaita, siihen mitä olen lukenut, olen jättänyt sikseen kaikki

matkakertomukset ja olen pahotellut sitä aikaa, jonka olen hukannut

niiden lukemiseen, ollen varma siitä, että kaikessa, mikä koskee

huomion tekemistä, ei pidä lukea, vaan itse havaita. Tämä väitteeni

pitäisi paikkansa, vaikka kaikki matkakertomusten kirjoittajat olisivat

rehellisiä, vaikka he kertoisivat ainoastaan sitä, minkä ovat nähneet

ja minkä uskovat, ja vaikka verhoisivat totuutta ainoastaan niillä

väärillä väreillä, joihin se heidän silmissään pukeutuu. Mutta sitä

pätevämpi on väitteeni, kun täytyy etsiä totuutta heidän valheidensa ja

epäluotettavaisuutensa takaa.

Jättäkäämme siis kirjat, joita tässä suhteessa ylistellään erinomaisina

apukeinoina, niiden käytettäviksi, joiden henkiset kyvyt niistä saavat

tyydytystä. Ne ovat yhtä hyviä kuin Raimund Lulluksen taito, joka

opettaa lavertelemaan sellaista, mitä ei ollenkaan tunne. Ne voivat

korkeintaan kehittää viisitoistavuotiaita filosofeja, jotka pitävät

esitelmiä iltamissa ja opettaa jollekin seuralle Paul Lucaksen ja

Tavernierin[185] tiedonantojen nojalla Egyptin ja Intian tapoja.

Minä pidän kieltämättömänä tosiseikkana, että se, joka on nähnyt yhden

ainoan kansan, ei tunne ihmisiä yleensä, vaan ainoastaan ne henkilöt,

joiden kanssa on elänyt. Tässä siis vielä toinen muoto asettaa yllä

mainittu matkoja koskeva kysymys. Riittääkö, että hyvin kasvatettu

henkilö tuntee ainoastaan maamiehensä, vai onko hänelle tärkeätä tuntea

ihmisiä yleensä? Tämän johdosta ei tarvitse enää syntyä väittelyä eikä

olla epäilystä. Tästä huomaa kuinka vaikean kysymyksen ratkaisu joskus

suuresti riippuu siitä muodosta, jossa se tehdään.

Mutta tuleeko tutkiakseen ihmisiä samoilla yli maanpinnan? Tuleeko

mennä Japaniin havaitsemaan eurooppalaisia? Pitääkö, tunteakseen

ihmissuvun, tuntea kaikki yksilöt? Ei; on näet ihmisiä, jotka ovat niin

suuresti toistensa kaltaisia, ettei maksa vaivaa heitä tutkia erikseen.

Ken on nähnyt kymmenen ranskalaista, on nähnyt heidät kaikki. Joskohta

ei voi sanoa samaa englantilaisista ja muutamista muista kansoista, on

kuitenkin varmaa, että kullakin kansalla on oma omituinen luonteensa,

joka saadaan selville induktsionin kautta, ei havaitsemalla yhtä

ainoata sen jäsentä, vaan useampia. Se, joka on toisiinsa verrannut

kymmentä eri kansaa, tuntee ihmiset, kuten se, joka on nähnyt kymmenen

ranskalaista, tuntee heidät kaikki.

Ei riitä, jos tahtoo oppia, että samoilee maasta maahan. Tulee osata

matkustaa. Sillä, joka tahtoo havaita, tulee olla silmät, ja hänen

tulee osata kääntää ne siihen esineeseen, jota tahtoo oppia tuntemaan.

On paljo sellaisia ihmisiä, jotka matkoista oppivat vielä vähemmin kuin

kirjoista. Heillä näet ei ole ajattelemisen taitoa; lukiessaan he

saavat johtoa ainakin tekijän älyllä, mutta matkustaessaan he eivät

itsestään kykene mitään näkemään. Toiset taas eivät opi sentähden,

etteivät tahdo oppia. Heidän matkansa aihe on niin erilainen, että

oppiminen heiltä kokonaan jää syrjään. On suuri sattuma, jos he

tarkalleen tulevat huomanneiksi sellaista, mikä ei heitä huvita.

Kaikista maailman kansoista ranskalaiset matkustelevat enimmin; mutta

koska he niin suuresti ihailevat omia tapojaan, he sekoittavat kaiken

mikä eroaa noista tavoista. Ranskalaisia on joka maapallon sopukassa.

Ei missään maassa tapaa enemmän ihmisiä, jotka ovat matkustaneet, kuin

Ranskassa. Mutta siitä huolimatta se Euroopan kansoista, joka enimmin

näkee muita kansoja, tuntee niitä kaikkein vähimmin. Englantilainen

matkustelee myöskin, mutta toisella tavalla; näyttää siltä, kuin

näiden kahden kansan kaikessa pitäisi olla toisistaan erilaiset.

Englantilaiset ylimykset matkustavat, ranskalaiset ylimykset eivät

matkusta; Ranskan aatelittomat matkustelevat, Englannin aatelittomat

eivät matkustele. Tämä ero tuottaa mielestäni kunniaa jälkimäisille.

Ranskalaisten matkoilla on melkein aina joku etua tarkoittava aihe;

mutta englantilaiset eivät lähde kokoamaan rahoja muilta kansoilta,

paitsi silloin kun jo varakkaina kauppiaina liikkuvat ulkomailla. Kun

he matkustelevat, he täysin käsin sirottelevat rahojaan eivätkä

suinkaan kokoa niitä lisää. He ovat liian ylpeitä elääkseen ulkomailla

säästäväisesti. Tästä johtuu, että he ulkomailla oppivat enemmän kuin

ranskalaiset, joilla on vallan toinen tarkoitusperä matkustamisellaan.

Englantilaisilla on kuitenkin heilläkin kansalliset ennakkoluulonsa;

jopa heillä niitä on enemmän kuin kellään muulla; mutta nämä

ennakkoluulot perustuvat vähemmin tietämättömyyteen kuin jonkunmoiseen

kiihkoon. Englantilaisella on ylpeyden ennakkoluuloja, ranskalaisella

turhamielisyyden ennakkoluuloja.

Samoin kuin vähimmin sivistyneet kansat tavallisesti ovat järkevimpiä,

niin ne kansat, jotka matkustavat vähimmin, osaavat paraiten hyötyä

matkastaan. He kun eivät ole niin edistyneet meidän turhanpäiväisissä

tutkimuksissamme, heitä myös vähemmän vaivaa meidän turha

uteliaisuutemme, joten he kääntävät koko huomionsa sellaiseen, mikä on

todella hyödyllistä. Tunnen ainoastaan yhden kansan, nimittäin

espanjalaiset, jotka täten matkustavat. Ranskalainen juoksentelee

ulkomailla ollessaan kaikkien taiteilijoiden luona, englantilainen

antaa piirustaa itselleen jonkun muinaisen taide-esineen ja saksalainen

vie muistoalbuminsa jokaisen oppineen luo, jotta hän siihen jotakin

kirjoittaisi. Espanjalainen sitävastoin hiljaisuudessa tutkii

hallitusta, tapoja, poliisilaitosta, ja hän näistä neljästä

kansallisuuksista on ainoa, joka palatessaan tuo näkemästään jonkun

maalleen hyödyllisen kokemuksen mukanaan.

Muinaiskansat matkustivat vähän, lukivat vähän, kirjoittivat harvoja

kirjoja, ja kuitenkin heidän meille säilyneistä kirjoistaan näkee, että

he paremmin tekivät huomioita kuin mitä me teemme aikalaisistamme.

Ellemme kiinnitä huomiotamme Homeroksen teoksiin, joka on ainoa

runoilija, jonka teokset siirtävät meidät suorastaan siihen maahan,

jota hän meille kuvaa, niin emme voi kieltää Herodotokselta sitä

kunniaa, että hän on historiassaan kuvannut tapoja, vaikka tämä on

tapahtunut enemmän kertomusten kuin mietteiden muodossa, paremmin kuin

kaikki meidän historioitsijamme, joitten kirjat ovat täyteen sullotut

kuvauksia ja luonteenpiirteitä. Tacitus on paremmin kuvannut aikansa

germaaneja kuin kukaan kirjailija nykyajan saksalaisia. Kieltämättä ne,

jotka ovat perehtyneet vanhanajan historiaan, tuntevat paremmin

kreikkalaisia, kartagolaisia, roomalaisia, gallialaisia ja persialaisia

kuin mitä yksikään meidän aikamme kansoista tuntee naapurikansojaan.

On myös tunnustaminen, että kansojen alkuperäiset luontaiset

ominaisuudet päivä päivältä yhä enemmän katoavat, joten niitä on

vaikeampi ymmärtää. Mikäli eri rodut sekaantuvat ja kansat sulautuvat

toisiinsa, näkee noiden kansallisten erilaisuuksien vähitellen

häviävän, jotka muinoin ensi katseella pistivät silmään. Ennen muinoin,

jolloin kukin kansa pysyi itseensä sulkeutuneena, oli vähemmän

kulkuyhteyttä, vähemmän matkoja, vähemmän yhteisiä tai vastakkaisia

etuja, vähemmän poliittisia ja yhteiskunnallisia yhdyssiteitä eri

kansojen välillä. Silloin ei tiedetty mitään noista kuninkaallisista

kiihotuksista, joita sanotaan sopimuksenhieronnaksi, silloin ei ollut

tavallisia lähettiläitä eikä alituisia residenttejä. Laajoja

merimatkoja tehtiin harvoin, samoin kaupparetket ulotettiin harvoin

kaukaisille seuduille, ja se vähäinen kauppa, jota yleensä

harjotettiin, oli itse ruhtinaan huostassa, joka hoidatti sitä

muukalaisilla, tai myöskin sitä harjottivat halveksitut henkilöt, jotka

olivat vallan vailla vaikutusvaltaa ja jotka siis eivät ollenkaan

kyenneet lähentämään eri kansallisuuksia toisiinsa. Nykyään on sata

kertaa enemmän yhteyttä Euroopan ja Aasian välillä, kuin mitä ennen

muinoin oli Gallian ja Espanjan välillä. Yksistään Euroopan eri valtiot

olivat toisistaan enemmän erillään kuin koko maapallon valtakunnat tätä

nykyä.

Lisäksi on ottaminen huomion, että muinaisajan kansat enimmäkseen

pitivät itseään alkuasukkaina eli omasta maastaan polveutuvina, he kun

olivat tarpeeksi kauan pitäneet sitä hallussaan, unhottaakseen ne

kaukaiset vuosisadat, jolloin heidän esi-isänsä olivat heidän maahansa

asettuneet ja ehtiäkseen saada ajalta ja ilmanalalta pysyviä

vaikutuksia. Meillä taas roomalaisten maahantulo ja barbaarien

siirtymiset ovat sekoittaneet kaiken ja hävittäneet kaiken

alkuperäisyyden. Nykyajan ranskalaiset eivät enää ole noita kauniita

ihmisiä, jotka olivat luodut taideteosten malleiksi. Roomalaistenkin

ulkomuoto, kuten myös heidän luonteensa, on muuttunut. Persialaiset,

jotka ovat tataarien maan alkuasukkaita, menettävät menettämistään

alkuperäistä rumuuttaan tserkessiläisen veren vaikutuksesta.

Eurooppalaiset eivät enää ole gallialaisia, germaaneja, iberiläisiä

eivätkä allobrogeja; he ovat kaikki vaan eri lailla ulkomuodoltaan ja

vielä enemmän tavoiltaan huonontuneita skyyttilaisia.

Tämän vuoksi vanhat erot rotujen välillä ja ilman ja maanlaadun

erikoisluonne saattoivat selvemmin tuntuvaksi eri kansojen

luonnonlaadun, ulkomuodon, tavat, luonteet, kuin mitä on laita meidän

aikoinamme jolloin Euroopan epävakaisuus ei salli yhdenkään

luonnollisen syyn tehdä pysyvää vaikutustaan. Niinpä esim. metsiä

kaadetaan, suot kuivataan, maata viljellään yhdenmukaisemmin, joskin

huonommin, joten ei edes ulkonaiseen maanlaatuun ja muotoon painu eri

maissa eri leimaa.

Sen, joka ottaa huomioon nämä näkökohdat, ei luullakseni tee mieli

varsin hätäisesti ivata Herodotosta, Ktesiasta ja Pliniusta siitä, että

he ovat kuvanneet eri maiden asukkaita alkuperäisin piirtein sekä

niiden selvien erilaisuuksien valossa, joita me emme enää heissä

huomaa. Täytyisipä jälleen nähdä samat ihmiset, voidakseen heissä

huomata noiden kirjailijoiden esittämät piirteet; eikä mikään seikka

olisi saanut heitä muuttaa, jotta he olisivat pysyneet samoina. Jos

voisimme asettaa havaintomme esineeksi yhdellä haavaa kaikki ihmiset,

jotka ovat eläneet, niin onko epäilemistäkään että huomaisimme eri

vuosisatojen ihmisissä enemmän eroa kuin mitä nykyään huomaamme olevan

eri kansallisuuksien välillä?

Samalla kun huomioiden tekeminen käy vaikeammaksi, niitä tehdään

huolimattomammin ja huonommin. Tämä on toinen syy huonoon

menestykseemme ihmiskunnan luonnonhistorian tutkimisessa. Se opetus,

joka saadaan matkoista, liittyy siihen tarkoitusperään, joka on

aiheuttanut ne. Jos tämä tarkoitusperä on määrätyn filosofisen

järjestelmän rakentaminen, ei matkustaja koskaan näe mitään muuta kuin

sitä, mitä tahtoo nähdä. Jos tämä tarkoitus taas on edun saavuttaminen,

se kokonaan valtaa matkustajan tarkkaavaisuuden. Kauppa ja taiteet,

jotka sekoittavat ja sulattavat yhteen eri kansoja, estävät myös

ihmisiä toisiaan tutkimasta. Kun he tietävät, mitä hyötyä heillä voi

olla toisistaan, niin mitäpä muuta heidän enää tarvitsisi tietää!

Ihmiselle on hyödyllistä tuntea kaikki ne paikat, joissa voi elää,

jotta hän voisi valita sen paikan, missä voi mukavimmin elää. Jos kukin

tulisi toimeen yksin, ei hänen tarvitsisi tuntea muuta maata kuin sen,

joka voi häntä elättää. Villi-ihminen, joka ei tarvitse kenenkään apua

ja joka ei himoiten tavoittele mitään maailmassa, ei tunne eikä halua

tuntea mitään muuta kuin omaa maatansa. Jos hänen toimeentullakseen on

pakko laajentaa toiminta-alaansa, niin hän pakenee ihmisten asumia

seutuja; hän pyrkii ainoastaan tekemisiin eläinten kanssa ja tarvitsee

ainoastaan niitä ravinnokseen. Mutta meidän kaikkien, joille

yhteiskuntaelämä on välttämätön ja jotka emme enää voi olla tuhoamatta

kanssa-ihmisiämme, on perin tärkeätä käydä niissä maissa, joissa

ihmisiä asuu tiheimmässä. Sen vuoksi kaikki rientävät Roomaan,

Pariisiin, Lontooseen. Suurissa pääkaupungeissa ihmisveren hinta on

aina halvin. Täten opitaan tuntemaan ainoastaan suuret kansat, ja nämä

ovat aina kaikki toistensa kaltaisia.

Mutta onhan meillä oppineita, sanonee joku, jotka matkustavat oppiansa

kartuttaakseen; -- tämä on kuitenkin erehdys. Oppineetkin, kuten kaikki

muut, matkustavat edun vuoksi. Platon ja Pythagoraan kaltaisia miehiä

ei enää ole, tai jos sellaisia on, he asuvat hyvin kaukana meistä.

Meidän oppineet matkustavat yksinomaan hallituksen käskystä. Heidät

lähetetään kiireisesti matkaan, maksetaan heidän matkakulunkinsa ja

annetaan heille palkkio siitä, että menevät ottamaan selkoa jostakin

esineestä, joka varmaankaan ei ole moraalista laatua. He ovat velkapäät

uhraamaan kaiken aikansa tälle yhdelle tutkimusesineelle, sillä he ovat

liian rehellisiä kantamaan palkkiota sitä ansaitsematta. Jos jossakin

maassa jotkut uteliaat henkilöt matkustavat omalla kustannuksellaan, ei

tämä koskaan tapahdu siinä tarkoituksessa, että tutkisivat ihmisiä,

vaan siinä, että päinvastoin heille näyttäisivät mitä itse tietävät.

Heidän silmämääränään ei ole tietojen kartuttaminen, vaan koreileminen

omilla tiedoilla. Mitenkä he matkoillaan oppisivatkaan ravistamaan

itsestään yleisen mielipiteen taakkaa. Matkustavathan he ainoastaan

palvellakseen tuota mielipidettä.

On suuri ero, matkustaako nähdäkseen maita vai kansoja. Edellinen on

aina uteliaiden silmämääränä, jälkimäinen on heille pelkkä sivuseikka.

Filosofin tulee menetellä päinvastoin. Lapsi havaitsee olioita, se kun

ei vielä kykene ihmisistä havaintoja tekemään. Miehen tulee alkaa

vertaistensa havaitsemisesta; sitten hän havaitsee olioita, jos hänellä

siihen on aikaa.

On siis järjetöntä arvella matkoja hyödyttömiksi sentähden, että

yleensä matkustetaan nurinkurisesti. Mutta vaikka tunnustetaankin

matkojen hyöty, seuraako siitä, että ne kaikille ovat hyödyllisiä? Ei

suinkaan. Päinvastoin niistä on aniharvoille hyötyä. Niistä on hyötyä

ainoastaan niille ihmisille, jotka ovat niin lujaluontoiset, että

kuuntelevat harhaan vieviä opetuksia niistä itse viehättymättä ja että

näkevät paheen esimerkkiä, antamatta sen heitä viekotella. Matkat ovat

omansa kehittämään luonnetta sen huippuun ja saattavat ihmisen

lopullisesti hyväksi tai pahaksi. Se joka on palannut laajalta matkalta

maailmalta, on palatessaan sellainen, kuin hän on oleva koko ikänsä;

tuollaisilta matkoilta palaa enemmän pahoja kuin hyviä, kun näet niille

lähtee enemmän sellaisia, jotka ovat taipuvammat pahaan kuin hyvään.

Nuoret miehet, jotka ovat saaneet huonon kasvatuksen ja ohjauksen,

omaksuvat matkoillaan niiden kansojen kaikki paheet, joiden parissa

ovat eläneet, eivätkä omaksu ainoatakaan heidän hyveistään, jotka

ilmenevät noiden paheiden rinnalla. Mutta ne, joilla on hyvä

synnynnäinen luonnonlaatu, ne, joiden luonnetta on hyvin viljelty ja

joiden todellinen tarkoitus matkallaan on oppiminen ja kehittyminen,

palaavat kaikki parempina ja viisaampina kuin mitä olivat matkalle

lähtiessään. Täten on minun Émileni matkustava; täten myös oli

matkustanut se nuori mies, joka oli paremman vuosisadan arvoinen, jonka

avuja Eurooppa ihmetellen ihaili, joka kukoistavassa iässä kuoli maansa

puolesta, joka kuitenkin olisi ansainnut jäädä eloon ja jonka hautaa

kaunistivat yksistään hänen hyveensä, jääden odottamaan sitä kunniaa,

että vieras sille sirottaisi kukkia.[186]

Kaikki, mikä järjellisesti tehdään, on tehtävä sääntöjen mukaisesti.

Niinpä ne matkat, jotka tarkoittavat kasvatuksen täydentämistä, ovat

nekin säännöllisesti järjestettävät. Ken matkustaa ainoastaan

matkustaakseen, samoilee ja harhailee päämäärättä. Ken matkustaa

oppiakseen, tavoittelee hänkin liian epämääräistä maalia: se

opinhankkiminen, jolla ei ole varmaa päämäärää, ei hyödytä mitään. Minä

tahtoisin antaa matkalle aikovalle nuorelle miehelle selvän

oppimistehtävän, ja jos tämä tehtävä hyvin valittaisiin, se saattaisi

kasvatuksen laadun varmemmaksi. Tämä kaikki johtuu vaan siitä

metodista, jota olen koettanut noudattaa.

Kun siis Émile on oppinut tuntemaan aineelliset suhteensa muihin

olentoihin ja moraaliset suhteensa muihin ihmisiin, tulee hänen vielä

ottaa selville. Mitkä ovat hänen yhteiskunnalliset suhteensa

kansalaisiinsa. Tätä varten hänen ensin tulee tutkia hallituksen

luonnetta yleensä, sitten hallituksen eri muotoja ja sitten sitä

erityistä hallitusmuotoa, joka on vallalla hänen synnyinmaassaan, jotta

hän tietäisi, voiko hän siinä elää. Sillä oikeuden nojalla, jota ei

mikään voi kumota, on jokaisen ihmisen vallassa, hänen tultuaan

täysi-ikäiseksi ja omaksi valtiaakseen, myöskin luopua siitä

sopimuksesta, joka liittää hänet erityiseen yhteiskuntalaitokseen,

nimittäin muuttamalla pois siitä maasta, jossa tuo laitos on voimassa.

Ainoastaan siitä, että hän järkevyyden iän saavutettuaan vielä asuu

isänmaassaan, saattaa päättää että hän itsekseen hyväksyy esi-isiensä

tekemän sopimuksen. Hän nimittäin saa oikeuden luopua isänmaastaan

kuten myös isänsä perinnöstä. Koska syntymäseutukin on luonnon antama

lahja, hän saattaa tästäkin hänen osakseen tulleesta lahjasta luopua.

Ankaran oikeuden nojalla jokainen ihminen on omalla vastuullaan vapaa,

oli hänen syntymäseutunsa missä tahansa, ellei hän vapaaehtoisesti

alistu lakien alaiseksi, saavuttaakseen oikeuden nauttia niiden

suojelusta.

Olen siis sanova Émilelle jotenkin näin: "Tähän asti sinä olet elänyt

minun ohjauksessani, sinä kun et ole kyennyt itse itseäsi ohjaamaan.

Mutta nyt sinä lähestyt sitä ikää, jolloin lait myöntävät sinulle

oikeuden vapaasti käyttää omaisuuttasi, täten saattaen sinut oman

persoonasi valtiaaksi. Nyt tulet olemaan yksin yhteiskunnassa, ollen

riippuvainen kaikesta, jopa perinnöstäsikin. Olet aikeissa naida. Tämä

on hyvin kiitettävä aie, onpa se eräs miehen velvollisuuksia. Mutta

ennenkuin astut aviosäätyyn, tulee sinun tietää mikä mies sinä tahdot

olla, mitä aiot elämässäsi harrastaa ja mihin toimenpiteisiin aiot

ryhtyä tehdäksesi varmaksi toimeentulon niin hyvin itsellesi kuin

perheellesi. Sillä vaikka näiden harrastustemme ei pidä olla

päähuolinamme, ei niitä silti saa laiminlyödä. Tahdotko tulla

riippuvaiseksi ihmisistä, nimittäin tuohon tilaan, jota halveksit?

Tahdotko vahvistaa taloudellisen tilasi sekä asemasi yhteiskunnallisten

suhteiden avulla, jotka alati saattavat sinut toisten tahdosta

riippuvaksi ja jotka pakottavat sinut, vapautuaksesi veijarien

vallasta, itsesi rupeamaan veijariksi?"

Sitten selvitän hänelle kaikki mahdolliset keinot kartuttaa

omaisuuttaan, joko kaupan, valtion virkojen tai pankkiliikkeen alalla.

Olen lisäksi osottava hänelle, että jokaiseen näistä aloista liittyy

vaaroja ja että jokainen niistä saattaa hänet epävarmaan ja

riippuvaiseen asemaan ja pakottaa hänet järjestämään tapansa, tunteensa

ja käytöksensä toisten ihmisten ennakkoluulojen mukaan.

"On olemassa", sanon hänelle vielä, "toinen keino käyttää aikaansa ja

persoonaansa, nimittäin astua sotapalvelukseen, joka tapahtuu siten,

että värväytyy vähäisestä palkasta ammattiin, jonka tehtävänä on lähteä

tappamaan henkilöitä, jotka eivät ole tehneet meille mitään pahaa. Tätä

ammattia ihmiset pitävät suuressa arvossa ja he kunnioittavat suuresti

niitä henkilöitä, jotka eivät muuhun ammattiin kykene. Lisäksi tämä

ammatti, kaukana siitä, että vapauttaisi sinut muita apukeinoja

käyttämästä, päinvastoin saattaa ne sinulle kahta välttämättömämmiksi;

sillä tämän säädyn kunnia vaatii, että saatetaan vararikkoon ne, jotka

siihen astuvat. Tosin eivät kaikki joudu vararikkoon. Näyttääpä

päinvastoin tulevan vallan huomaamatta muodiksi, että sotilassäädyssä

rikastutaan, kuten muissakin säädyissä. Mutta jos rupeaisin sinulle

selittämään, miten ne menettelevät, jotka tässä suhteessa onnistuvat,

epäilen, että sinua haluttaisi noudattaa heidän esimerkkiään."

"Olet vielä saavuttava sen kokemuksen, ettei tässä ammatissa vaadita

rohkeutta ja urhoollisuutta muussa kuin korkeintaan naisten

valloittamisessa, vaan että päinvastoin kaikkein matelevin,

halpamielisin ja orjamaisin aina saavuttaa enimmin kunniaa. Ja jos

kaikesta huolimatta päätät hyvin täyttää tämän ammatin, niin sinua

halveksitaan, vihataan, sinut ehkä karkotetaankin, ainakin tulet

taantumaan virka-asteillasi ja toverisi karkaavat sinusta edelle, jos

sinä näet olet täyttänyt vaivalloista tehtävääsi ampumahaudoissa kun he

sitävastoin huolellisesti ovat hoitaneet pukeumistaan."

On runsaasti aihetta epäillä, etteivät mitkään näistä ammateista tule

miellyttämään Émileä. "Kuinka!" on hän sanova minulle, "olenko minä

ehkä unhottanut lapsuudenleikkini? Olenko menettänyt vahvat

käsivarteni? Ovatko voimani tyhjentyneet? Enkö enää osaa tehdä työtä?

Mitä minä huolin kaikista teidän kauneista viroistanne ja kaikista

ihmisten nurinkurisista mielipiteistä? Minä en tunne muuta kunniaa kuin

hyväntekevänä ja oikeamielisenä oleminen; minä en tunne muuta onnea

kuin elää riippumattomana sen kanssa, jota rakastaa, hankkien itselleen

joka päivä työllään ruokahalua ja terveyttä. Nuo pulmalliset arvelut,

joista minulle puhuitte, eivät minua ollenkaan huolestuta. Ainoa

omaisuuteni on oleva pieni maakartano, jossakin maailman syrjäisessä

sopessa. Olen elävä vaikka kuinka kitsaasti saadakseni sen tuotteet

kannattamaan, ja sitten olen elävä vapaana huolista. Kunhan minulla

vaan on Sophie ja viljelysmaani, olen oleva rikas."

"Aivan oikein, ystäväni, viisaalle miehelle riittää, jotta hän voisi

olla onnellinen, että hänellä on vaimo ja viljelysmaata. Mutta nämä

aarteet, vaikka ovatkin vaatimatonta laatua, eivät ole niin yleisiä

kuin näyt luulevan. Tosin se niistä, joka on harvinaisempi, on sinulle

löydetty; puhukaamme toisesta."

"Haluat siis omaa viljelysmaata, rakas Émile! Miltä seuduin olet

aikonut sen itsellesi valita? Missä maapallon sopukassa voitkaan sanoa:

Tässä olen oma herrani ja sen maapalstan herra, joka on minulle

kuuluva. On tunnettua, missä seuduin on helppo rikastua, mutta kuka

tietää, missä voi elää ilman rikkauksia? Kuka tietää missä voi elää

riippumattomana ja vapaana, ilman että tarvitsee tehdä kellekään pahaa

ja pelätä, että muut meille pahaa tekisivät? Luuletko että se maa,

jossa sopii alati pysyä rehellisenä miehenä, on niin helposti

löydettävissä? Jos yleensä on olemassa jotakin laillisesti

oikeutettua ja varmaa keinoa tulla toimeen ilman juonia, vastuksia ja

riippuvaisuutta, niin epäilemättä tämä keino on eläminen omien kätten

työllä, viljelemällä omaa maatansa. Mutta missä on se valtakunta, jossa

voisi sanoa: Se maa, jota perkaan, on minun omani? Ennenkuin valitset

itsellesi tällaisen maapalstan, niin hanki itsellesi varmuutta siitä,

että siinä asuen löydät sitä lepoa ja rauhaa, jota etsit. Sinulla näet

on pelättävänä, että väkivaltaisen ankara hallitus, vainoava

uskonnonmuoto tai turmeltuneet tavat tulevat sinua sinne häiritsemään.

Asetu turviin ylenmääräisiltä veroilta, jotka nielisivät vaivojesi

hedelmät, ja loppumattomilta käräjäjutuilta, jotka kuluttaisivat

varasi. Menettele niin, ettei sinun, noudattaessasi oikeutta,

tarvitsisi liehakoida ylhäisten virkamiesten, näiden sijaisten,

tuomarien, pappien ja mahtavien naapurien, sanalla sanoen kaikenlaisten

veijarien edessä, jotka aina ovat valmiit sinua kiusaamaan, ellet tee

heille mieliksi. Koeta ennen kaikkea turvata itsesi ylhäisten ja

rikkaiden vainolta; ajattele, että heidän alueensa joka taholla voivat

koskea rajoineen Nabotin viinimäkeen. Jos onnettomuutesi säätää, että

joku ylhäinen valtion virkamies ostaa tai rakennuttaa talon lähellä

sinun majaasi, niin voitko olla varma siitä, ettei hän jollakin

verukkeella ole anastava perintöäsi laajentaakseen aluettaan tai ettet

ehkä jo huomispäivänä näe koko maapalstaasi anastettavan leveän

maantien rakentamista varten? Jos sinun onnistuu säilyttää niin paljon

vaikutusvaltaa, että vältät kaikki nämä vastukset ja ikävyydet, tulee

sinun myös osata säilyttää rikkautesi; niiden säilyttäminen ei suinkaan

ole mikään helpompi asia. Varallisuus ja vaikutusvalta tukevat kumpikin

toistansa; toinen pysyy aina ainoastaan vaivoin yllä ilman toista."

"Minulla on suurempi kokemus kuin sinulla, rakas Émile, ja näen siis

paremmin mitä vaikeuksia yhtyy tuumasi toteuttamiseen. Se on siitä

huolimatta kaunis ja kunniallinen, ja sen täyttyminen todella saattaisi

sinut onnelliseksi; koettakaamme siis toteuttaa se. Minulla on muuan

ehdotus. Käyttäkäämme ne kaksi vuotta, joiden kuluttua vasta aiot

palata kotiin, valitaksemme jostakin Euroopasta turvapaikan, missä sinä

voisit elää onnellisena perheesi kanssa; turvissa kaikilta niiltä

vaaroilta, joista olen puhunut. Jos tässä onnistumme, sinä olet

löytänyt todellisen onnen, jota muut turhaan etsivät, etkä sinä ole

katuva uhraamaasi aikaa. Ellemme onnistu, olet ainakin vapautunut

harhaluulosta, ja olet alistuva kantamaan välttämätöntä onnettomuutta

ja olet taipuva välttämättömyyden lakiin."

En tiedä älyävätkö kaikki lukijani kuinka pitkälle tämä näin

suunnittelemamme yritys on meidät vievä. Tiedän ainakin varmaan, että,

ellei Émile palatessaan tässä tarkoituksessa alotetuilta ja

suoritetuilta matkoilta, ole perehtynyt kaikkiin kysymyksiin, jotka

koskevat hallitusta, yleisiä tapoja ja kaikenlaisia valtiollisia

periaatteita, niin täytyy häneltä suuressa määrin puuttua älyä ja

minulta arvostelukykyä.

Valtio-oikeus on vasta luotava, ja pelätä täytyy, ettei sitä koskaan

tulla luomaan. Grotius, kaikkein tällä alalla työskentelevien

oppineiden mestari, on hänkin vaan lapsi, ja mikä pahempi on,

epäluotettava lapsi. Kun kuulen Grotiusta ylistettävän pilviin asti ja

Hobbes'ia peitettävän parjauksilla, huomaan kuinka vähän järkevyyttä on

näiden kahden tekijän lukijoilla. Itse teossa näet heidän periaatteensa

ovat samanlaiset, ainoastaan heidän esitysmuotonsa on erilainen.

Myöskin kummankin metodi on erilainen. Hobbes nojaa sofismeihin ja

Grotius runoilijoihin. Kaikessa muussa he ovat toistensa kaltaiset.

Ainoa meidän ajan miehistä, joka olisi kyennyt luomaan tätä suurta ja

hyödytöntä tiedettä, olisi ollut kuuluisa Montesquieu. Mutta hän ei

pitänyt silmämääränään käsitellä valtiollisen oikeuden periaatteita;

hän tyytyi käsittelemään jo voimassa olevien hallitusten säätöistä

oikeutta; eikä mikään maailmassa ole erilaisempaa kuin nämä kaksi

tutkimusalaa.

Mutta sen, joka tahtoo tervejärkisesti arvostella hallitusmuotoja

sellaisina kuin ne todellisuudessa esiintyvät, tulee yhdistää nuo

molemmat tutkimuslajit. Täytyy näet tietää miten jonkun seikan pitäisi

olla, jotta voisi hyvin arvostella millainen se on. Suurin vaikeus, jos

tahtoo valaista näitä tärkeitä kysymyksiä ja innostaa yksityishenkilöä

niitä pohtimaan on siinä, voiko vastata näihin kahteen kysymykseen:

"Missä määrin ne minua liikuttavat?" ja "mitä minä voin tehdä niitä

ratkaistakseni?" Olen saattanut Émilen kykeneväksi vastaamaan

molempiin.

Toinen vaikeus johtuu lapsuuden ennakkoluuloista, niistä

mielipiteistä, joita nuoriin on istutettu ja ennen kaikkea tekijäin

puolueellisuudesta, jotka aina puhuvat totuudesta, josta itse teossa

eivät ollenkaan välitä, vaan jotka yksinomaan ajattelevat omaa etuaan,

mistä taas eivät ollenkaan puhu! Koska nyt kansa ei jakele yliopiston

opettajanpaikkoja, ei eläkkeitä eikä akatemian jäsenyyttä, niin tästä

saattaa päättää missä määrin noiden paikkojen ja etujen saajat

puolustavat ja perustelevat kansan oikeuksia! Minä olen menetellyt

niin, ettei tämä vaikeus ollenkaan ilmaannu Émilelle. Tuskin hän

tietää, mitä hallitusmuoto merkitsee. Ainoa, mikä hänelle tässä

suhteessa on tärkeä, on löytää paras hallitusmuoto. Hän ei ollenkaan

ajattele kirjojen kirjoittamista. Ja jos hän joskus tulee

kirjoittaneeksi kirjan, ei se tapahdu siinä tarkoituksessa, että hän

liehakoitsisi maan mahtavien edessä, vaan että saisi inhimillisyyden

oikeudet tunnustetuiksi.

On jäljellä vielä kolmas vaikeus, joka onkin vaan näennäinen eikä

vaikea syrjäyttää ja jota en tahdo poistaa enkä edes esittää: Minulle

riittää, ettei se lamauta intoani; olen näet varma siitä, että

tämänkaltaisissa tutkisteluissa älynlahjat ovat vähemmän tärkeät kuin

rakkaus oikeuteen ja tosi kunnioitus totuutta kohtaan. Jos siis

hallitusmuotoja koskevia kysymyksiä voi tasapuolisesti käsitellä, niin

on mielestäni siihen nyt tarjoutunut tilaisuutta, jos koskaan.

Ennenkuin rupeaa asioita punnitsemaan, tulee muodostaa itselleen

säännöt punniskelutavalleen. Tulee muodostaa itselleen mittakaava,

jonka nojalla punnitsee havaintojaan. Meidän valtio-oikeudelliset

periaatteemme tarjoavat sellaisen mittakaavan. Ja havaintojemme esineet

ovat kunkin maan valtiolliset lait.

Alkeemme tulevat olemaan selvät, yksinkertaiset ja ammennetut itse

olioiden luonnosta. Meidän pohdittavaksemme on tarjoutuva kysymyksiä,

joita emme hyväksy periaatteiksi, ennenkuin ne ovat saavuttaneet

riittävästi pätevän ratkaisun.

Kun esim. siirrymme tarkastamaan luonnontilaa, tutkimme syntyvätkö

ihmiset orjina vai vapaina, riippuvaisina vai riippumattomina;

yhtyvätkö he toisiinsa vapaaehtoisesti vai pakosta ja saattaako se

valta, joka heidät toisiinsa liittää, muodostaa pysyvän oikeuden, jonka

nojalla tämä aikaisemmin vaikuttanut valta on velvoittava silloinkin,

kun jo toinen valta sen on syrjäyttänyt siten, että Nimrodin ajoista

alkaen, joka, kuten sanotaan oli ensimäinen kuningas, joka pani

valtansa alaiseksi muita kansoja, jokaisen vallan, mikä on kukistanut

Nimrodin vallan, tulisi käydä oikeudettomasta ja väkivaltaisesta, ja

ettei siis olisi muita laillisia kuninkaita kuin Nimrodin jälkeläiset

tai oikeudenperijät. Vai pitääkö olla se vakaumus, että kun tuo

ensimäinen valta on lakannut vaikuttamasta, sitä seurannut valta

vuorostaan on velvottava, kukistaen edellisen pätevyyden, niin että

sitä tarvitsee todella ainoastaan mikäli on pakko ja että siitä on

vapaa, niin pian kuin kykenee sitä vastustamaan. Tämä oikeus ei

mielestäni juuri lisäisi vallan arvoa eikä olisi muuta kuin

sanaleikkiä.

Tulemme tutkimaan, eikö voi sanoa, että jokainen tauti on Jumalan

aiheuttama, ja onko siis rikos turvautua lääkäriin.

Tutkimme vielä velvottaako omatunto antamaan kukkaron rosvolle, joka

vaatii sitä meiltä maantiellä silloinkin, kun voisimme sen häneltä

salata. Onhan näet se pistooli, jonka hän ojentaa meitä kohti, valta

sekin.

Tutkimme vielä tietääkö tuo tässä kohdin käytetty sana valta laillista

valtaa ja onko se siis niiden lakien alainen, jotka ovat sen

synnyttäneet.

Olettakaamme, että hylkäämme tämän vallanoikeuden ja että katsomme

luonnonoikeutta tai isänauktoriteettia yhteiskunnan alkuperukseksi,

niin olemme punnitsevat tämän auktoriteetin pätevyyttä, missä määrin se

perustuu luontoon, ja onko sillä muuta perustusta kuin lapsen hyöty,

sen heikkous ja se rakkaus, jota isä tuntee sitä kohtaan. Tarkastamme,

eikö lapsi, kun sen heikkoudentila on ohi ja sen järki on varttunut,

ole ainoa luonnollinen tuomari ratkaisemaan, mikä sopii sen

menestymiselle, eikö se sanalla sanoen silloin ole oma herransa ja

riippumaton jokaisesta muusta ihmisestä, isästäänkin; onhan vielä

varmempaa, että poika rakastaa itseään kuin että isä rakastaa

poikaansa.

Tutkistelemme onko lasten velvollisuus isän kuoltua totella vanhinta

joukossaan tai jotakin toista henkilöä, joka ei ole heihin kiintynyt

isän tavoin, ja onko sukupolvesta sukupolveen aina oleva vaan yksi

ainoa päämies, jota koko perheen tulee totella. Tässä tapauksessa

tulisi ottaa selville, miten auktoriteetti koskaan voisi jakautua ja

millä oikeudella koko maailmassa on useampia kuin yksi hallitsija, joka

hallitsisi ihmissukua.

Jos oletamme että ihmiset ovat liittyneet kansoiksi vapaan valinnan

nojalla, niin tulee meidän erottaa oikeus tosiseikoista; ja jos nyt

ihmiset täten ovat alistuneet veljiensä, setiensä ja sukulaistensa

tahtoon, ilman pakkoa, vallan vapaasta tahdosta, niin tarjoutuu se

kysymys, eikö tällainen ihmisten yhteys aina ole luettava vapaaseen ja

vapaaehtoiseen yhteiskuntaliittoon kuuluvaksi.

Sitten siirrymme orjuuden oikeuksiin ja tutkimme voiko ihminen lain

mukaisesti myydä itsensä toiselle, vallan rajoituksitta, välipuheetta

ja minkäänlaisitta ehdoitta, s.o. voiko hän luopua omasta

persoonastaan, elämästään, järjestään, _minästään_, kaikesta toiminnan

siveellisyydestä, voiko hän sanalla sanoen lakata olemasta ennen

kuolemaansa, huolimatta luonnostaan, joka välittömästi velvottaa häntä

itsesäilytykseen, ja huolimatta hänen omastatunnostaan ja järjestään,

jotka määräävät, mitä hänen tulee tehdä ja mistä hänen tulee

pidättäytyä.

Jos taas orjuudessa on jotakin välipuhetta, jotakin rajoitusta

olemassa, punnitsemme eikö orjaksi antautuminen tässä tapauksessa muutu

todelliseksi sopimukseksi, jonka mukaan kummallakaan sopimuksen

tekijällä ei ole esimiestä,[187] joten kumpikin on oma tuomarinsa

sopimuksen ehtoihin nähden, ollen siis kumpikin vapaat rikkomaan tuon

sopimuksen, niin pian kuin katsoo oikeuksiaan loukatuksi.

Jos ei orja siis rajoituksetta voi antautua herransa vallan alaiseksi,

niin miten kansa rajoituksetta voi alistua hallitsijansa valtaan? Ja

jos orjalla on oikeus tuomita, noudattaako isäntä sopimuksen ehtoja,

niin kuinka ei kansalla olisi oikeutta arvostella, noudattaako

hallitsija sopimuksen ehtoja?

Koska meidän näin on pakko palata lähtökohtaamme ja tarkastaa sitä

merkitystä, joka on ryhmäsanalla "kansa", niin tarkastamme, eikö kansan

muodostuminen edellytä sopimusta, ainakin äänetöntä, ja aikaisempaa

kuin se sopimus, jota me oletamme.

Koska kansa, jo ennenkuin se valitsee itselleen kuninkaan, on kansa,

niin mikä sen olisi kansaksi tehnyt muu kuin yhteiskuntasopimus? Tämä

on siis kaiken yhteiskuntaelämän perusta ja tämän toimenpiteen

luonnosta on etsittävä sen muodostaman yhteiskunnan olennaiset muodot.

Tutkimme mikä on tämän sopimuksen sisällys ja eikö sitä voisi

määritellä jotenkin tähän tapaan: _Jokainen meistä asettaa

omaisuutensa, persoonansa, henkensä ja kaiken valtansa riippuvaksi

yhteistahdon ylimmästä ohjauksesta ja me pidämme kaikki jokaista tämän

yhteyden jäsentä kokonaisuuden erottamattomana osana_.

Edellytettyämme tätä, tahdomme, määritelläksemme niitä käsitteitä,

joita tarvitsemme, huomauttaa, että tämä yhtymis-toimenpide kunkin

sopimuksentekijän sijaan asettaa moraalisen ryhmä-elimistön, jonka

muodostavat yhtä monet jäsenet kuin tuolla kokonaisryhmällä on ääniä.

Tätä yhteisolentoa sanotaan tavallisesti valtakunnaksi, ja sen jäsenet

sanovat sitä _valtioksi_, kun se on passiivinen eli vaikutuksenalainen,

_esivallaksi_, kun se on aktiivinen eli toimiva ja _vallaksi_, kun sitä

verrataan muihin. Mitä itse jäseniin tulee, he saavat ryhmänä nimen

_kansa_, yksityisinä jäseninä nimen _kansalaiset_, ollen yhteiskunnan

jäseniä tai ylimmän vallan jakajia, ja nimen _alamaiset_, ollen

riippuvaisia tästä ylimmästä vallasta.

Teemme sen huomion, että tämä yhteiskuntayhteydeksi liittyminen

käsittää molemminpuolisen sopimuksen valtion ja sen jäsenten välillä,

ja että jokainen yksilö, ikäänkuin tehden sopimuksen itsensä kanssa, on

kaksinkertaisen sitoumuksen alainen, nimittäin esivallan jäsenenä

yksityisjäseniä kohtaan ja valtion jäsenenä hallitsijaa kohtaan.

Panemme vielä merkille, että koska ei kukaan ole velvollinen täyttämään

sopimuksia, jotka on tehnyt yksinomaan itsensä kanssa, julkinen päätös

joka voi velvottaa kaikkia alamaisia olemaan kuuliaisia esivallalle, ei

voi koskaan saattaa valtiota velvotetuksi itseään kohtaan, kun näet on

huomioon ottaminen kummankin sopimuksentekijän eri suhteet. Tästä

näkee, ettei ole eikä voi olla muuta varsinaista perustuslakia kuin

yhteiskuntasopimus. Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei valtakunta

erityisissä suhteissa voisi tehdä sopimuksia muiden valtakuntien

kanssa; sillä ulkomaihin nähden valtakunta silloin on pelkkä yksilö.

Koska ei kummallakaan sopimuksen tekijällä, nimittäin ei valtiolla eikä

sen jäsenillä, ole ketään ylintä riidanratkaisijaa, tutkimme, onko

heistä kumpikin oikeutettu rikkomaan sopimuksen, milloin vaan haluaa,

s.o. puolestaan siitä luopumaan, niin pian kuin hän luulee oikeuksiaan

loukatun.

Valaistaksemme tätä kysymystä huomautamme, että esivalta

yhteiskuntasopimuksen mukaan voi toimia ainoastaan yhteis- ja

yleistahdon mukaisesti, joten sen toimet eivät myöskään saa kohdistua

muuhun kuin yleisiin ja yhteisiin tarkoitusperiin; tästä seuraa ettei

esivalta voi loukata yksityiskansalaisen oikeuksia, loukkaamatta

kaikkien oikeuksia, mikä on mahdotonta, se kun silloin tahtoisi

vahingottaa itseään. Sentähden yhteiskuntasopimus ei koskaan tarvitse

muita takeita kuin yleisvaltaa; oikeuksien loukkaaminen ei koskaan voi

lähteä muista kuin yksityiskansalaisista; eivätkä nämä siltä ole vapaat

sitoumuksestaan, vaan heitä päinvastoin rangaistaan siitä, että ovat

sen rikkoneet.

Voidaksemme hyvin ratkaista kaikki tämäntapaiset kysymykset meidän

tulee aina muistaa, että yhteiskuntasopimus on yksityistä ja ominaista

laatua, koska näet kansa vaan tekee sopimuksen itsensä kanssa, s.o.

kansa ryhmänä ja esivaltana, yksityisjäsenten eli alamaisten kanssa.

Tämä suhde aiheuttaa koko keinotekoisen valtiollisen toiminnan ja on

yksin omansa saattamaan laillisiksi, järkeviksi ja vaarattomiksi

sitoumuksia, jotka muuten olisivat järjettömiä, tyrannillisia ja mitä

suurimpien väärinkäytösten alaisia.

Koska yksityiset kansalaiset ovat alamaisia ainoastaan esivallalle ja

koska esivallan mahti ei ole muuta kuin yleistahto, niin käsitämme

miten kukin ihminen totellessaan esivaltaa itse teossa tottelee itseään

ja miten yhteiskuntasopimuksen turvissa elävät ihmiset ovat vapaammat

kuin luonnontilassa elävät.

Sittenkuin olemme itse ihmisiin nähden verranneet toisiinsa

luonnontilan vapautta ja yhteiskunnallista vapautta, niin vertaamme

omaisuuteen nähden omistusoikeutta esivaltiuteen ja yksityisomaisuutta

valtion omaisuuteen. Jos esivallan auktoriteetti perustuu

omistusoikeuteen, niin tulee esivallan kaikkein enimmin kunnioittaa

juuri tätä oikeutta. Sen tulee sille olla loukkaamaton ja pyhä, niin

kauan kuin se pysyy yksityisenä ja yksilöllisenä oikeutena; niin pian

kuin se on katsottava yhteiseksi kaikille kansalaisille, se on

yleistahdon alainen, ja tämä tahto saattaa kumota sen. Täten siis

esivallalla ei ole mitään oikeutta koskea yksityisen eikä useampien

omaisuuteen; mutta se saattaa lainmukaisesti anastaa kaikkien

omaisuuden, kuten esim. tehtiin Spartassa Lykurgoksen aikana.

Sitävastoin Solonin toimeenpanema velkojen vapautus oli laiton teko.

Koska ei mikään muu velvota alamaisia kuin yleistahto, otamme selville

miten tämä tahto ilmenee, mistä merkeistä se varmasti tunnetaan, mitä

laki merkitsee ja mitkä ovat lain olennaiset tunnusmerkit. Tämä kysymys

on vallan uusi: lain määritys on vielä tekemättä.

Sinä hetkenä, kun kansa rupeaa yksityisinä tarkastamaan yhtä tai

useampia jäseniään, se hajaantuu. Kokonaisuuden ja osan välille

muodostuu suhde, joka jakaa sen kahteen eri olentoon, joista toinen on

tuo osa ja toinen tuota osaa vailla oleva kokonaisuus. Mutta jotakin

osaa vailla oleva kokonaisuus ei ole mikään kokonaisuus; niin kauan

kuin tällainen suhde vallitsee, ei siis enää ole kokonaisuutta, vaan

kaksi epäsuhtaista osaa. Kun päinvastoin koko kansa tekee päätöksiä

koko kansan suhteen, se pitää silmällä ainoastaan itseään. Ja se suhde,

joka silloin syntyy on kokonaisuuden suhde kokonaisuuteen, toiselta

näkökannalta katsottuna ja ilman että kokonaisuus jakautuu. Silloin on

se esine, jonka suhteen tehdään päätös, yleinen, ja päätöksen tehnyt

tahto on niinikään yleinen. Tarkastamme onko olemassa muunlaista

päätöksen tekoa, jota voisi sanoa laiksi.

Jollei esivalta voi puhua muun kuin lakien muodossa ja jos lailla ei

koskaan voi olla muuta kuin yleinen esine, joka suhtautuu

samanarvoisesti jokaiseen valtion jäseneen, seuraa tästä, ettei

esivallalla koskaan ole valtaa tehdä minkäänlaisia päätöksiä

yksityisasioista. Mutta koska kuitenkin on tärkeätä valtion

säilymiselle, että yksityisasiainkin suhteen tehdään päätöksiä,

tutkimme miten tämä voi käydä päinsä.

Esivallan teot voivat olla ainoastaan yleistahdon, lakien ilmauksia.

Mutta tämän lisäksi tarvitaan vielä ratkaisevia toimenpiteitä, vallan

tai hallinnon toimenpiteitä näiden samojen lakien täytäntöönpanoa

varten, ja nämä toimenpiteet kohdistuvat aina yksityisasioihin. Niinpä

se toimenpide, jonka muodossa esivalta määrää, että on valittava joku

päämies tai johtaja, on laki, ja se toimenpide, jonka avulla tämä

päämies lakia täyttämällä valitaan, on pelkkä hallinnollinen

toimenpide.

Tässä ilmenee siis vielä kolmas näkökanta, jonka mukaan voi katsoa

yhteydeksi ryhmittyneen kansan syntyneen: nimittäin kansa virkamiehinä,

eli niiden lakien toimeenpanijoina, jotka se esivaltana on

säätänyt.[188]

Tutkimme voiko kansa luopua esivaltaoikeudestaan, myöntääkseen sen

yhdelle tai useammalle ihmiselle. Sillä koska vaalitoiminta ei ole laki

ja koska kansa sitä harjottaessaan ei ole esivaltana, ei saata

käsittää, miten se siis voisi myöntää toiselle oikeutta, jota sillä ei

ole.

Koska esivallan olennainen toiminta ilmenee yleistahdossa, ei myöskään

saata käsittää miten yksityistahto aina voisi olla sopusoinnussa

yleistahdon kanssa. Päinvastoin tulee olettaa, että se usein on oleva

sille vastainen; sillä yksityisetu tavoittelee aina etevämmyyttä,

yleisetu taas yhdenveroisuutta. Ja jos keskinäinen sopusointu olisikin

mahdollinen, niin yksistään se seikka, ettei tuo sopusointu olisi

välttämätön eikä rikkomaton, riittäisi ehkäisemään esivallan oikeutta

syntymästä.

Tulemme tutkimaan ovatko kansan päämiehet, minkänimisinä heidät

valittaneenkin, rikkomatta yhteiskuntasopimusta muuta kuin kansan

virkamiehiä, joille se määrää tehtäväksi lakien toimeenpanon. Vielä

otamme selville, eivätkö nämä johtavat henkilöt ole velkapäät tekemään

tiliä virkatoimistaan ja eivätkö he itse ole niiden lakien alaiset,

joiden noudattamista heidän tulee valvoa.

Ellei kansa siis voi luopua esivaltaoikeudestaan, voiko se ainakin

joksikin aikaa luovuttaa sen? Ellei se voi valita itselleen

hallitsijaa, niin voiko se valita itselleen edustajia? Tämä kysymys on

tärkeä ja ansaitsee pohtimista.

Ellei kansalla voi olla esivaltaa eikä edustajia, tutkimme miten se

itse voi säätää lakinsa; tuleeko sillä olla paljo lakeja ja tuleeko sen

usein niitä muuttaa ja onko edullista, että suuri kansa on oma

lainsäätäjänsä;

oliko Rooman kansa suuri kansa;

onko hyvä, että on olemassa suuria kansoja.

Edellä mainituista huomautuksista seuraa, että valtiossa on

väliasteinen valta alamaisten ja esivallan välillä; ja tämän vallan,

joka on yhden tai useampien jäsenten muodostama, on hoitaminen julkista

hallintoa, toimeenpaneminen lait ja ylläpitäminen yhteiskunnallista ja

valtiollista vapautta.

Tämän vallan jäseniä sanotaan _virkamiehiksi_ tai _kuninkaiksi_, s.o.

hallinnon pitäjiksi. Jos tämän vallan edustajia tarkastetaan

erityishenkilöinä, heitä sanotaan _ruhtinaiksi_, ja toimintansa

puolesta _hallitukseksi_.

Jos otamme huomioon koko valtiomahdin toiminnan suhtautuvana itseensä,

s.o. kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli esivallan suhteen

valtioon, niin voimme verrata tätä suhdetta jatkuvan verrannon

äärimäisiin lukuihin, jonka keskussuureena on hallitus. Hallitus

vastaanottaa esivallalta ne määräykset, jotka se antaa kansalle; ja kun

kaikki tasan punnitaan, on hallituksen aikaansaannos ja valta samalla

tasalla kuin kansalaisten aikaansaannos ja valta, nämä kun ovat

toiselta puolen alamaisia ja toiselta esivaltana. Ei saata muuttaa

yhdenkään tämän verrannon jäsenen arvoa hajottamatta samalla verrantoa.

Jos esivalta tahtoo hallita tai jos ruhtinas tahtoo säätää lakeja tai

jos alamainen kieltäytyy tottelemasta, niin säännöllisiä oloja seuraa

epäjärjestys, valtio hajoaa ja vajoaa hirmuvallaksi tai anarkiaksi.

Olettakaamme, että valtioon kuuluu kymmenen tuhatta kansalaista.

Esivaltaa ei saata ajatella muuten kuin ryhmänä, yhteytenä; mutta

kullakin yksityisellä kansalaisella on alamaisena yksilöllinen ja

riippumaton olemassaolonsa. Silloin siis esivalta suhtautuu alamaiseen

kuten kymmenen tuhatta yhteen, s.o. kullakin valtion jäsenellä on

ainoastaan yksi kymmentuhannes osa esivallan valtaa, vaikka hän itse on

kokonaan sen alainen. Jos kansaan kuuluu sata tuhatta ihmistä, ei

alamaisten tila muutu, mutta jokainen heistä on lakien koko vallan

alainen, kun sitävastoin hänen äänensä on vähentynyt satatuhannes

osaksi ja voi kymmenen kertaa vähemmin vaikuttaa lakien säätämiseen.

Alamaisen suhde siis aina pysyy samana, mutta esivallan suhde kasvaa

suhteellisesti kansalaisten lukuun nähden. Tästä seuraa, että kuta

enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän vapaus vähenee.

Kuta vähemmän siis yksityistahdot ovat sopusoinnussa yleistahdon

kanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän tulee ehkäisevän vallan

kasvaa. Toiselta puolen taas, kuta suurempi valtio on, sitä enemmän

yleistä valtaa se myöntää vallanpitäjille, sitä enemmän heillä on

kiusauksia ja keinoja valtaansa väärin käyttää. Kuta enemmän siis

hallituksella on valtaa pitää kansaa aisoissa, sitä suurempi valta

pitää esivallalla puolestaan olla hillitäkseen hallitusta.

Tästä kaksinaisesta suhteesta seuraa, että esivallan, hallituksen ja

kansan välinen jatkuva verranto ei ole mikään mielivaltainen käsite,

vaan johdonmukainen seuraus valtion laadusta. Siitä seuraa vielä että,

koska toinen äärimäisistä jäsenistä, nimittäin kansa, on arvoltaan

muuttumaton, joka kerta kun kaksistettu suhde lisääntyy tai vähenee,

yksinkertainen suhde puolestaan lisääntyy tai vähenee, mikä ei voi

muuten tapahtua kuin että keskusluku yhtä usein muuttuu. Tästä voimme

tehdä sen johtopäätöksen, ettei ole olemassa vaan yhdenlainen ja ainoa

hallitusmuoto, vaan että täytyy olla yhtä monta eri hallitusmuotoa,

kuin on erisuuruisia valtioita.

Jos jonkun kansan tavat sitä vähemmin ovat sopusoinnussa lakien kanssa,

kuta lukuisampi kansa on, niin tutkimme eikö tästä jotenkin selvästi

seuraa, että hallitus on sitä heikompi, kuta enemmän jäseniä siinä on.

Selvittääksemme tämän mielipiteen erotamme jokaisen virkamiehen

persoonassa kolme olennaisesti erilaista tahtoa. Ensiksi: yksilön oman

tahdon, joka tähtää yksinomaan hallitsijan etuun; tahdon, jota voi

sanoa joukko-tahdoksi ja joka on yleinen hallitukseen nähden ja

yksityinen valtioon nähden, jonka osa hallitus on; kolmanneksi: kansan

tahdon eli esivallan tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden,

katsottuna kokonaisuudeksi, että hallitukseen nähden, katsottuna

kokonaisuuden osaksi. Täydellisen lainsäädännön alalla yksityis- ja

yksilöllistahdon tulee olla melkein mitätön, hallitukselle ominaisen

joukkotahdon suuresti voimakkaampi, ja siis yleisen ja esivalta-tahdon

kaikkien muiden tahtojen ojennusnuora. Luonnonjärjestyksen mukaan

päinvastoin näiden eri tahtojen toiminta vilkastuu kuta enemmän ne

keskittyvät. Yleistahto on aina heikoin; joukko-tahto on toisessa

sijassa, ja yksityistahto kaikista muista etusijassa. Täten siis

jokainen ensiksi on oma itsensä, sitten virkamies ja sitten vasta

kansalainen. Tämä asteikko on vallan vastainen sille, jota

yhteiskuntajärjestys vaatii.

Edellytettyämme tämän oletamme että hallitus olisi yhden ainoan

henkilön käsissä. Silloin yksityistahto ja joukko-tahto olisivat

täydelleen yhtyneet, ja jälkimäisellä tässä tapauksessa olisi suurin

määrä voimakkuutta, mikä sillä voi olla. Koska tästä määrästä riippuu

vallan käyttäminen, ja koska hallituksen ehdoton valta, ollen aina sama

kuin kansan valta, ei vaihtele, niin siitä seuraa, että toiminnaltaan

tehoisin on se hallitus, joka on yhden ainoan henkilön käsissä.

Jos päinvastoin oletamme hallituksen yhtyvän ylimpään valtaan,

nimittäin, että hallitsija on esivalta ja kansalaiset virkamiehiä,

silloin joukko-tahdolla, joka on täydelleen sekaantunut yleistahtoon,

ei ole enempää vaikuttavaisuutta kuin tällä ja se myöntää

yksityistahdolle koko sen vallan. Täten siis hallitus, joskohta sillä

yhä vielä tällöinkin on sama ehdoton valta, kuitenkin on mitä

vähimmässä määrin toimivana.

Nämä johtopäätökset ovat kieltämättömiä, ja vielä toiset mietteet ovat

omansa niitä vahvistamaan. Saattaa siis esim. huomata, että virkamiehet

joukkoyhteydessään harjottavat paljon laajempaa toimintaa kuin

kansalainen omassa piirissään, ja sentähden yksityistahdolla

edellisessä on paljon enemmän vaikutusvaltaa. Sillä jokaisella

virkamiehellä on melkein aina joku erityinen hallinnollinen tehtävä,

kun sitävastoin kukin kansalainen, erityisyksilönä, ei ole osallinen

mistään esivaltaistehtävästä. Muuten valtion laajetessa sen todellinen

valta kasvaa, vaikka se ei kasva suhteellisesti laajuuteensa. Mutta kun

valtio pysyy samana, ei hallitus saavuta suurempaa valtaa, vaikka

virkamiehistö kasvaa, sillä onhan hallitus valtion vallanpitäjä, ja

onhan tämä valta aina samanlainen. Sentähden hallituksen toiminta tämän

suurilukuisuuden tähden vähenee, ilman että sen valta voisi lisääntyä.

Huomattuamme, että hallitus heikkenee mikäli virkamiesten luku kasvaa,

niin tulee siis kansan lisääntyessä kurissapitävän vallan enetä. Tästä

teemme sen johtopäätöksen, että virkamiesten suhteen hallitukseen tulee

olla päinvastainen kuin alamaisten suhteen hallitsijaan, s.o. kuta

enemmän valtio kasvaa, sitä suuremmassa määrin hallituksen tulee

keskittyä siten, että esimiesten luku vähenee suhteellisesti kansan

lisääntymiseen.

Antaaksemme näille eri muodoille määrätyt nimet, huomautamme ensiksi,

että hallitsija voi uskoa hallituksen koko kansalle tai ainakin

suurimmalle osalle kansaa siten, että on olemassa enemmän kansalaisia,

jotka ovat virkamiehiä, kuin on yksinkertaisia yksityisihmisiä.

Tällaiselle hallitusmuodolle annetaan nimi kansanvalta.

Hallitsija voi myöskin uskoa hallituksen ainoastaan muutamien käsiin,

niin että on enemmän yksinkertaisia kansalaisia kuin virkamiehiä, ja

tällaista hallitusmuotoa sanotaan ylimysvallaksi.

Viimein hallitsija saattaa uskoa koko hallituksen yhden ainoan

virkamiehen käsiin. Tämä kolmas muoto on yleisin, ja sitä sanotaan

yksin- tai kuningasvallaksi.

Huomautamme, että kaikki nämä hallitusmuodot, varsinkin kaksi

edellistä, saattavat alaltaan laajeta tai supistua ja että niiden

äärirajat saattavat laajeta hyvinkin avaroiksi. Kansanvalta näet voi

käsittää koko kansan tai supistua ainoastaan puoleen. Ylimysvalta

vuorostaan saattaa puolesta kansan lukumäärästä rajattomasti supistua

ja lopulta tyytyä mitä pienimpään lukumäärään. Kuningasvaltakin joskus

sallii jakoa, joko isän ja pojan tai kahden veljen välillä tai vielä

toisinkin. Spartassa oli aina kaksi kuningasta, ja Rooman valtakunnassa

nähtiin samanaikuisesti kahdeksan keisaria, ilman että valtakunta siltä

oli jaettu. On olemassa yksi kohta, jossa jokainen hallitusmuoto

sekaantuu seuraavaan hallitusmuotoon. Ja huolimatta mainitusta kolmesta

ominaisesta hallitusmuodosta saattaa hallitus itse teossa pukeutua yhtä

moneen muotoon kuin valtiossa on kansalaisia.

Lisäksi jokainen näistä hallitusmuodoista erityisessä suhteessa saattaa

jakautua eri alaosiin, joista toista hallitaan toisella, toista

toisella tavalla, ja näistä kolmen päämuodon eri yhdistelmistä saattaa

syntyä koko joukko sekamuotoja, joista kukin saattaa monistua

yksinkertaisten muotojen kautta.

Kaikkina aikoina on paljon väitelty siitä, mikä on paras hallitusmuoto,

eikä ole otettu huomioon, että jokainen hallitusmuoto erityisissä

tapauksissa on paras, toisissa taas huonoin. Koska nyt eri valtioissa

virkamiesten lukumäärän[189] suhteen tulee olla päinvastainen

kansalaisten lukumäärälle, niin me puolestamme teemme sen

johtopäätöksen, että kansanvaltainen hallitus yleensä sopii pienille,

ylimysvaltainen hallitus keskinkertaisen suurille ja yksinvalta

suurille valtioille.

Näiden tutkistelujen johdolla saavutamme tiedon siitä, mitkä ovat

kansalaisten velvollisuudet ja oikeudet ja voiko niitä toisistaan

erottaa. Lisäksi saamme selville, mikä isänmaa on, mikä on sille

olennaista ja mistä kukin saattaa tuntea, onko hänellä isänmaa vai ei.

Täten tarkastettuamme jokaista yhteiskuntamuotoa erikseen tulemme niitä

vertaamaan toisiinsa huomataksemme niiden eri keskinäiset suhteet.

Näemme, miten toiset ovat suuria, toiset pieniä, toiset voimakkaita,

toiset heikkoja; miten toiset hätyyttävät, loukkaavat ja havittelevat

toisia ja miten ne tässä alituisessa vuorovaikutuksessaan aiheuttavat

enemmän onnettomuutta ja riistävät hengen useammalta ihmiseltä, kuin

jos ne kaikki olisivat säilyttäneet alkuperäisen vapautensa. Tulemme

tutkimaan, eikö yhteiskuntalaitoksessa ole tehty liian paljon tai liian

vähän; lisäksi, eivätkö eri yksilöt, jotka ovat riippuvaiset laeista ja

ihmisistä, kun sitävastoin yhteiskuntaliitot elävät keskinäisessä

luonnollisessa riippuvaisuudessa, joudu alttiiksi näiden kahden eri

tilan vaikutuksille, omaamatta niiden tuottamia etuja, ja eikö kenties

olisi parempi, ettei maailmassa olisi mitään yhteiskuntalaitosta, kuin

että siinä niitä on useampia, ja eikö juuri tämä sekatila, joka häälyy

kahtaalle, turvaamatta kumpaakaan, ole se _per quem neutrum licet, nec

tanquam in bello paratum esse, nec tanquam in pace securum?[190] Eikö

juuri tuo osittainen ja epätäydellinen yhtyminen aiheuta tyranniutta ja

sotaa? Ja eivätkö tyrannius ja sota ole ihmiskunnan suurimpia

vitsauksia?

Tutkimme vielä niitä parannuskeinoja, joita on keksitty näiden

epäkohtien poistamiseksi, kuten liittokuntia, jotka, jättäen kullekin

valtiolle sisäisen hallintonsa ohjat, asestavat sen jokaista ulkonaista

väärää hyökkäystä vastaan. Tutkimme miten voi perustaa hyvän

liittokunnan, mikä voi tehdä sen pysyväksi ja mitenkä laajalle voi

ulotuttaa liittokunnan oikeuden vahingoittamatta esivallan oikeutta.

Apotti Saint-Pierre oli ehdottanut, että kaikki Euroopan valtiot

muodostaisivat liittokunnan ylläpitääkseen keskenään alituista rauhaa.

Olisikohan todella mahdollista perustaa sellainen liittokunta? Ja jos

oletamme sen jo perustetuksi, niin tokkohan se voisi olla pysyvää

laatua?[191] Nämä tutkistelut johtavat meidät suorastaan kaikkiin

yleisoikeutta koskeviin kysymyksiin, jotka ovat omansa lopullisesti

valaisemaan valtio-oikeutta.

Lopuksi tarkastamme mitkä ovat sotaoikeuden varsinaiset perusteet ja

tutkimme miksi Grotius ja muut ovat esittäneet ainoastaan vääriä

perusteita.

Minua ei ihmetyttäisi, jos keskellä kaikkia tutkistelujamme Émile,

jolla on oikea arvostelukyky, keskeyttäisi minut sanoen: "Luulisi,

että kyhäämme kokoon rakennuksemme puusta emmekä ihmisistä,

niin säntillisesti sovitamme joka osasen paikoilleen!" "Tämä on

totta, ystäväni, mutta ajattelehan, ettei oikeus taivu ihmisten

intohimojen mukaan ja että meidän ensimäinen tehtävämme oli asettaa

valtio-oikeuden oikeat perusteet. Nyt, kun perustamme on laskettu, voit

tarkastaa mitä ihmiset sille ovat rakentaneet, ja saatpa nähdä kauniita

asioita!"

Nyt annan hänen lukea "Télémaque" kirjan ja hengissä seurata tätä

sankaria hänen retkelleen. Siirrymme onnelliseen Salentumiin ja hyvän

Idomeneuksen luo, joka onnettomuuksistaan viisastui. Jatkaessamme

tietämme kohtaamme monta Protesilausta, mutta emme ainoatakaan

Filoklesta. Adrastos, daunialaisten kuningas, lienee hänkin

löydettävissä. Mutta antakaamme lukijoiden mielikuvituksessaan seurata

matkojamme tai tehdä ne meidän asemestamme "Télémaque" kirja kädessä,

älkäämmekä heille tarjotko ikävystyttävää tehtävää, jota tekijäkin

välttää tai johon ryhtyy ainoastaan vastenmielisesti.

Muuten, koska Émile ei ole kuningas enkä minä jumala, emme ollenkaan

ole huolissamme siitä, ettemme voi jäljitellä Telemakhosta ja Mentoria

tekemällä ihmisille sellaista hyvää kuin he. Eipä näet kukaan paremmin

kuin me oivalla pysyä asemassaan, eikä kukaan vähemmin kuin me pyri

lentämään korkeammalle kuin minne siivet kantavat. Tiedämme, että sama

tehtävä on annettu kaikille ihmisille ja että jokainen, joka koko

sydämestään rakastaa hyvää, ja joka sitä voimiensa mukaan harjottaa,

on sen toteuttanut. Tiedämme, että Telemakhos ja Mentor ovat

mielikuvituksen luomia. Émile ei matkustele joutilaana, ja hän tekee

enemmän hyvää kuin jos olisi ruhtinas. Vaikka olisimme kuninkaita, emme

tekisi enempää hyvää. Jos olisimme kuninkaita ja samalla hyväntekeviä,

aiheuttaisimme tietämättämme tuhansia todellisia kärsimyksiä yhtä

ainoata näennäistä hyvää tekoa toteuttaessamme. Jos olisimme kuninkaita

ja viisaita, olisi ensimäinen hyvä työ, jonka tahtoisimme tehdä, se,

että luopuisimme kuninkuudestamme ja palaisimme siihen säätyyn, jossa

nyt elämme.

Olen maininnut mikä saattaa matkat ihmisille hyödyttömiksi. Seikka,

joka saattaa ne vielä hyödyttömämmiksi nuorisolle on se tapa, jolla

annetaan heidän noita matkoja tehdä. Kasvattajat, jotka ovat

halukkaammat huvittelemaan itseään kuin hankkimaan oppilaalleen

kehittävää opetusta, vievät oppilastaan kaupungista kaupunkiin,

linnasta linnaan, piiristä piiriin. Tai jos kasvattajat ovat oppineita

tai kirjailijoita, panevat he oppilaansa kuluttamaan aikansa

kirjastoissa, muinaiskalujen tutkijain luona, muinaisten muistomerkkien

esille kaivamiseen tai vanhojen kaiverrettujen kirjoitusten

kopioimiseen. Joka maassa he kiinnittävät huomionsa johonkin toiseen

vuosisataan; tämä on samaa kuin jos tutkisivat toisen maan oloja. Kun

he sitten suurilla kuluilla ovat kulkeneet halki Euroopan, oltuaan joko

kevytmielisyyden tai ikävän uhreina, he palaavat ilman että ovat

oppineet mitään, mikä voi heitä hyödyttää. Kaikki pääkaupungit ovat

toistensa kaltaiset, kaikki tavat niissä sekaantuvat; niihin ei pidä

mennä kansoja tutkimaan. Pariisi ja Lontoo ovat minun silmissäni sama

kaupunki. Niiden asukkailla tosin on muutamia erilaisia ennakkoluuloja,

mutta kummallakin niitä on yhtä paljon, ja kaikki heidän käytännölliset

periaatteensa ovat samat. Tiedetään minkälaisten ihmisten tulee

kokoontua hoveihin. Tiedetään millaisia tapoja liian tiheä ihmispaljous

ja varallisuuden epätasaisuus välttämättömästi kaikkialla matkaansaa.

Heti kun minulle puhutaan kaupungista, jossa on kaksisataa tuhatta

sielua, tiedän edeltäpäin, miten siinä eletään. Sitä, minkä voisin

tietää lisää näistä paikkakunnista, ei maksa vaivaa lähteä oppimaan.

Kaukaisissa maakunnissa, missä on vähemmän liikettä ja kauppaa, missä

ulkomaalaiset matkustavat vähemmin, joiden asukkaat vähemmin muuttavat

asuntoa ja joiden varallisuus ja asema vähemmin vaihtelee, tulee tutkia

kansan luonnetta ja tapoja. Tutustukaa ohimennen pääkaupunkiin, mutta

siirtykää siitä kauas tutkimaan itse maata. Oikeat ranskalaiset eivät

asu Pariisissa, vaan Tourainessa; englantilaiset ovat suuremmassa

määrin englantilaisia Merciassa kuin Lontoossa, ja espanjalaiset

enemmän espanjalaisia Galiciassa kuin Madridissa. Ainoastaan näin

etäisissä osissa maata kansassa ilmenee sen oikea luonne ja se

osottautuu sellaiseksi, kuin se vapaana sekoituksesta on. Siellä

hallituksen hyvät ja huonot vaikutukset paremmin tulevat näkyviin,

samoin kuin pitemmän säteen päässä olevan kaaren mittaus on tarkempi.

Tapojen välttämätön suhde hallitukseen on niin hyvin esitetty teoksessa

"Lakien henki" (l'Esprit des loix),[192] ettei saata näiden suhteiden

tutkimista varten suosittaa mitään parempaa kuin tätä teosta. Yleensä

on olemassa kaksi helppoa ja yksinkertaista sääntöä, joiden johdolla

saattaa arvostella hallitusten suhteellista kelvollisuutta. Toinen

niistä on väkiluku. Jokaisessa maassa, missä väkiluku vähenee, valtio

lähestyy perikatoaan, ja siinä maassa, jossa asukasluku enimmin kasvaa,

olkoonpa se sitten vaikka kaikkein köyhin, on ehdottomasti kaikkein

paras hallitus.

Mutta jotta näin olisi laita, tulee väkilukuisuuden olla luonnollinen

seuraus hallituksesta ja tavoista. Sillä jos se aiheutuisi

siirtokunnista tai muista teennäisistä ja ohimenevistä keinoista, niin

juuri nämä apukeinot todistaisivat epäkohdan olemassaoloa. Kun Augustus

sääsi lakeja naimattomuutta vastaan, niin nämä lait jo todistivat

Rooman vallan rappiotilaa. Hallituksen oivallisuuden tulee itsestään

johtaa kansalaisia avioliittoja solmimaan, mutta lait eivät saa heitä

siihen pakottaa. Tässä ei voi ottaa lukuun sitä, mikä tehdään pakosta,

sillä sellaista lakia, joka vastustaa olevia oloja, saattaa kiertää ja

se muuttuu täten tehottomaksi, vaan meidän tulee tutkia sitä, mitä

tehdään tapojen vaikutuksesta ja hallituksen luonnollista suuntaa

noudattamalla; ainoastaan näistä vaikutteista johtuvat pysyvät

tulokset. Tuon kelpo apotti de Saint-Pierren poliitilliset mielipiteet

olivat sellaiset, että hän aina haki pientä parannuskeinoa kullekin

yksityiselle epäkohdalle, sen sijaan että olisi etsinyt niiden kaikkien

yhteisen lähteen ja että olisi käsittänyt niitä voitavan poistaa

ainoastaan kaikki yhdellä haavaa. Ei ole tehokasta parannella erikseen

kutakin mätähaavaa, joka näyttäytyy sairaan ruumiissa, vaan tulee

puhdistaa koko veri, joka ne kaikki synnyttää. Kerrotaan, että

Englannissa jaetaan palkintoja maanviljelyksen kohottamista varten;

tämä riittää minulle todistamaan, ettei maanviljelys siellä enää kauan

ole oleva kukoistavalla kannalla.

Toisen todisteen hallituksen ja lakien suhteellisesta kelvollisuudesta

tarjoaa niinikään asukasluku, mutta toisella tavoin, nimittäin ei sen

runsaus, vaan sen sijoittuminen. Kaksi valtiota, jotka ovat yhtä suuret

ja joilla on sama asukasluku, saattavat mahtavuuteensa nähden olla

hyvin erilaiset; ja voimakkaampi niistä on aina se, jonka asukkaat ovat

tasaisemmin jakautuneet yli koko valtakunnan alueen. Se niistä, jolla

ei ole yhtä suuria kaupunkeja kuin toisella, ja joka siis on vähemmin

loistokas, on aina voittava sodassa toisen. Suuret kaupungit näet

uuvuttavat valtion ja aiheuttavat sen heikkouden. Niiden tuottama

rikkaus on vaan näennäinen ja pettävä; tosin on paljon rahoja, mutta

vähän todellista varallisuutta. Väitetään, että Pariisin kaupunki on

Ranskan kuninkaalle kokonaisen maakunnan arvoinen; minä puolestani

luulen, että se hänelle maksaa useamman maakunnan, että maakunnat

useammassa kuin yhdessä suhteessa ylläpitävät Pariisia ja että suurin

osa maakuntien tuloista tulvii tähän kaupunkiin, jääden siihen, koskaan

joutumatta kansan ja kuninkaan huostaan. On käsittämätöntä, ettei

kukaan tällä vuosisadalla, jolloin laskutaito on niin kehittynyt, saata

huomata, että Ranska olisi paljon mahtavampi, jos Pariisi häviäisi. Ei

siinä kyllin, ettei epätasaisesti jakautunut asutus ole edullinen

valtiolle, se on lisäksi vahingollisempi kuin itse asukasluvun

väheneminen, jälkimäinen kun näet tuloksena tuottaa nollan, kun

sitävastoin epäsuhtaisesti jakautunut asutus matkaansaa negatiivisen

tuloksen. Kun kuulen ranskalaisen ja englantilaisen, vallan ylpeinä

pääkaupunkiensa suuruudesta, keskenään väittelevän kummassa, Pariisissa

vai Lontoossa, on enemmän asukkaita, niin tämä minusta on samaa kuin

jos väittelisivät siitä, kummalla näistä kahdesta kansasta on huonompi

hallitus.

Tutkikaa kansaa ulkopuolella sen kaupunkeja, ainoastaan siten opitte

sitä tuntemaan. Ei hyödytä mitään nähdä hallituksen näennäistä muotoa,

jota koristavat hallinnon ulkonainen komeus ja virkamiesten kuluneet

puhetavat, ellei samalla tutki tuon hallituksen luonnetta, mikäli se

vaikuttaa kansaan, ja ellei tee tätä joka hallinnon asteella. Koska

muodon erilaisuus pohjaltaan jakautuneena käsittää eri asteet, oppii

tuntemaan tämän erilaisuuden ainoastaan perehtymällä kaikkiin noihin

eri asteisiin. Niinpä toisessa maassa oppii tuntemaan hallituksen

hengen alempien virkamiesten menettelystä; toisessa maassa taas on

tärkeätä nähdä miten kansan eduskunnan jäsenet valitaan, voidakseen

päättää onko totta, että kansa on vapaa. Missä maassa tahansa on

mahdotonta tuntea hallitusta, jos ainoastaan on nähnyt kaupungit, sillä

kansan henki ei koskaan ole sama kaupungeissa kuin maalla. Maaseutu

onkin maan olennainen osa, ja maaseudun asukkaat muodostavat

varsinaisen kansan.

Tämä tapa tutkia eri kansoja syrjäisissä maakunnissa ja heidän

alkuperäisten lahjojensa yksinkertaisuudessa vie yleiseen kokemukseen,

joka on sangen edullinen minun mielilauseelleni ja hyvin lohduttava

ihmissydämelle. Tämä kokemus on se, että kaikki kansat tällä tavoin

tarkastettuina näyttävät olevan paljon suurempiarvoiset. Kuta enemmän

he lähestyvät luontoa, sitä enemmän hyvyys on vallalla heidän

luonteessaan. Ainoastaan sulkeutumalla kaupunkeihin ja joutumalla

sivistyksen vaikutuksen alaisiksi he turmeltuvat ja muuttavat muutamat

vikansa, jotka johtuvat enemmän sivistyksen puutteesta kuin

häijyydestä, paheiksi, mitkä puusta katsoen ovat miellyttäviä, mutta

itse teossa ovat varsin turmiollisia.

Tämä kokemus opettaa, että siihen matkustustapaan, jota minä ehdotan,

yhtyy uusi etu. Koska nuoret henkilöt oleskelevat ainoastaan vähän

aikaa suurissa kaupungeissa, joissa vallitsee kauhea turmelus, niin

ovat he vähemmän alttiina sille, ja he säilyttävät, seurustellen

yksinkertaisempien ihmisten kanssa ja pienemmissä piireissä, varmemman

arvostelukyvyn, terveemmän maun ja kunniallisemmat tavat. Mutta muuten

ei Émilen suhteen tarvitse pelätä tuota tarttumaa; hänellä näet on

kaikki mikä tarvitaan sen välttämiseksi. Kaikista varokeinoista, joihin

tätä varten olen ryhtynyt, pidän suuriarvoisena rakkaudentunnetta, joka

hänellä on sydämessään.

Eipä enää tiedetä mitä todellinen rakkaus voi vaikuttaa nuorten

henkilöiden pyyteisiin, koska heidän kasvattajansa eivät sitä tunne sen

enempää ja sentähden vierottavat kasvattinsa siitä. Kuitenkin tulee

nuoren miehen osata rakastaa, muuten hän viettää irstasta elämää. On

tosin helppoa tässä suhteessa pettyä ulkokuoren suhteen. Minulle

mainitaan tuhansia nuoria miehiä, jotka tuntematta rakkautta elävät

hyvin siveästi. Mutta mainittakoon minulle yksikin aikamies, todellinen

varttunut mies, joka voisi väittää viettäneensä kokonaan siveän

nuoruudenajan ja joka todella on uskottava. Kaikkien hyveiden ja

velvollisuuksien suhteen koetetaan vaan ylläpitää ulkonaista

todennäköisyyttä. Minä taas etsin todellisesti olevaista ja olisin

pahan erehdyksen pauloissa, jos sitä voisi saavuttaa muilla keinoin

kuin minun ehdottamillani.

Ajatus herättää Émilen sydämessä lemmentunteita ennenkuin hän lähtee

matkoille, ei ole minusta lähtenyt. Seuraava tapaus on sen minussa

aiheuttanut.

Olin kerran Venetsiassa tervehtimässä erään nuoren englantilaisen

kasvattajaa. Oli talvi ja me istuimme kaminitulen ääressä. Silloin tuo

kasvattaja saa kirjeitä postista. Hän lukee ne ja lukee sitten yhden

niistä ääneen oppilaalleen. Se oli kirjoitettu englanniksi; minä en

siitä ymmärtänyt mitään. Mutta kirjettä luettaessa näin miten nuori

mies repi rikki hyvin sievät pitsikalvosimensa ja miten hän viskasi ne

tuleen niin hiljaa kuin suinkin, jotta ei sitä olisi huomattu. Tämä

oikullisuus minua hämmästytti ja katsoin häntä silmiin odottaen niissä

näkeväni mielenliikutusta. Mutta joskohta intohimojen ulkonaiset merkit

ovat jotenkin samat kaikilla ihmisillä, on tässä suhteessa eri

kansoilla eroavaisuuksia, joiden suhteen helposti voi erehtyä. Eri

kansoilla on eri ilmeet kasvoissa, samoinkuin heillä on eri

kielensäkin. Odotan kirjeen lukemisen loppua; sitten osotan

kasvattajalle hänen oppilaansa paljaita ranteita, joita hän kuitenkin

peitti niin hyvin kuin suinkin saattoi, ja sanoin: mitähän tuo

merkitsee?

Kasvattaja huomasi mikä oli tapahtunut, purskahti nauruun, syleili

oppilastaan tyytyväisen näköisenä, ja oppilaansa suostumuksella hän

antoi minulle toivomani selyksen.

"Ne kalvosimet", sanoi hän, "jotka herra John juuri on repinyt rikki,

ovat erään tämän kaupungin naisen hänelle äsken antama lahja. Nyt on

teidän tarpeellinen tietää, että herra John kotimaassaan on kihloissa

nuoren neitosen kanssa, jota hän suuresti rakastaa ja joka todella

ansaitsee, että häntä suuresti rakastetaan. Tämä kirje on tuon hänen

morsiamensa äidin kirjoittama, ja minä käännän teille siitä paikan,

joka aiheutti näkemänne hävitystyön."

"Luci ei ollenkaan hellitä niitä kalvosimia, joita valmistaa

herra Johnille. Neiti Betty Roldham tuli eilen viettämään

iltapäivää hänen parissaan ja tahtoi kaikin mokomin olla

avullisena Lucin työssä. Kun sain kuulla, että Luci tänään oli

noussut tavallista aikaisemmin, tahdoin tietää mitä hän teki,

ja näin hänen purkavan kaiken sen, minkä neiti Betti eilen oli

tehnyt. Hän ei tahdo, että hänen lahjassaan olisi ainoatakaan

rihmaa, joka olisi toisen käden punoma."

Herra John meni hetkisen kuluttua toiseen huoneeseen toisia kalvosimia

noutamaan, ja minä sanoin hänen kasvattajalleen: "Teillä on oppilas,

jolla on oivallinen luonne. Mutta puhukaapa minulle totta. Eikö neiti

Lucin äidin kirje ole keinotekoinen? Eikö se ole teidän keksimänne

juoni sitä naista kohtaan, joka on lahjoittanut oppilaanne repimät

kalvosimet?" "Ei suinkaan", sanoi hän, "asia on aivan tosi; minä

en ole saattanut huolenpitoani niin keinotekoiseksi; se on ollut

yksinkertainen ja täynnä intoa, ja Jumala on siunannut työni."

Tämän nuoren englantilaisen luonteenpiirre ei ole haihtunut

muististani. Täytyihän sen tehdä vaikutuksensa sellaiseen haaveilijaan

kuin minä.

Mutta onpa aika lopettaa. Saattakaamme herra John jälleen neiti Lucin

luo, s.o. Émile Sophiensa luo. Émile on hänelle tuova aivan yhtä hellän

sydämen kuin lähtiessään, mutta valistuneemman hengen, ja maahansa on

hän palaava suurempaa hyötyä tuottavana, sillä hän on oppinut tuntemaan

eri hallitukset kaikkien heidän paheidensa puolesta ja eri kansat

kaikilta heidän hyveiltään. Olenpa pitänyt huolta siitä, että Émile

kussakin maassa on liittynyt johonkin ansiokkaaseen mieheen

kestiystävyyden siteillä muinaiskansojen tapaan, ja olen oleva varsin

tyytyväinen, jos hän ylläpitää näitä tuttavuuksia ahkeran

kirjeenvaihdon muodossa. Lukuunottamatta sitä, että saattaa olla

hyödyllistä ja että aina on hauskaa vaihtaa ajatuksia kaukaisissa

maissa asuvien henkilöiden kanssa, tarjoaa tällainen kirjeenvaihto

oivallisen varokeinon kansallisten ennakkoluulojen valtaa vastaan, ne

kun koko elämänajan meitä ahdistavat ja lopulta panevat meidät

pauloihinsa. Ei mikään ole enemmän omansa riistämään noilta

ennakkoluuloilta niiden valtaa kuin tuollainen epäitsekäs ajatusten

vaihto järkevien henkilöiden kanssa, joita kunnioitamme ja joilla ei

ole noita meidän ennakkoluulojamme, vaan jotka niitä haihduttavat

omilla ennakkoluuloillaan, antaen meille lakkaamatta tilaisuuden

asettamaan niitä toisilleen vastakohdiksi ja siten vapautumaan niistä

kaikista. On suuri ero vaihtaako ajatuksia ulkomaalaisten kanssa heidän

ollessaan meidän maassamme vai sitten, kun he ovat palanneet omaan

maahansa. Edellisessä tapauksessa he ovat aina hienotunteiset sitä

maata kohtaan, jossa oleskelevat, ja tämä hienotunteisuus saattaa

heidät peittelemään oikeata ajatustaan siitä tai saattaa ainakin heidän

ajatuksensa siitä suosiollisemmaksi, niin kauan kuin siinä oleskelevat.

Palattuaan kotimaahansa heidän ajatuksensa suosiollisuus vähenee, ja

siitä seuraa, että heidän arvostelunsa on oikea. Näkisin kernaasti,

että ulkomaalainen, jonka mielipidettä kotimaani suhteen kysyn, olisi

käynyt maassani: mutta hänen mielipidettään kysyisin vasta silloin, kun

hän olisi palannut omaan maahansa.

* * * * *

Kulutettuamme melkein kaksi vuotta matkustelemalla muutamissa Euroopan

suurissa valtakunnissa mutta paljoa useammissa pikkuvaltakunnissa,

opittuamme kaksi tai kolme pääkieltä ja sitten kuin olemme nähneet sen,

mikä on todella mieltäkiinnittävää luonnonhistorian, hallituksen,

taiteiden ja ihmistuntemuksen alalla, niin Émile kärsimättömyyden

riuduttamana huomauttaa minulle, että matkustelemisemme loppu on

edessä. Silloin sanon hänelle. No hyvä, ystäväni, muistanet kaiketi

mikä on ollut matkojemme päätarkoitus; olet nähnyt paljon ja tehnyt

huomioita. Mikä nyt siis on huomioidesi lopullinen tulos? Minkä

päätöksen aiot tehdä? Jos metodini on oikea, hän on vastaava minulle

jotenkin seuraavaan tapaan:

"Minkäkö päätöksen aion tehdä? Sen päätöksen, että pysyn sellaisena,

joksi te olette minut tehnyt ja etten vapaaehtoisesti lisää mitään

muita kahleita niihin, jotka luonto ja lait minulle asettavat. Kuta

enemmän tutkin ihmisten tekoja heidän laitoksissaan, sitä selvemmin

huomaan, että he, kuta enemmän ponnistelevat tullakseen vapaiksi, sitä

enemmän orjuuttavat itsensä ja että he hukkaavat vapautensakin turhaan

ponnistellessaan sitä turvatakseen. Jotta heidän ei olisi pakko väistyä

olioiden tulvan edestä, he sitovat itsensä tuhansiin velvotuksiin. Kun

he sitten tahtovat astua vaan askeleenkin, he eivät voi, ja ovat

ihmeissään siitä, että kaikki heitä pidättää. Minusta tuntuu siltä kuin

tullakseen vapaaksi ei olisi tekeminen mitään; riittää ettei tahdo

lakata olemasta vapaa. Te, opettajani, olette tehnyt minut vapaaksi,

opettamalla minua mukautumaan välttämättömyyteen. Kohotkoon se eteeni

milloin hyvänsä; olen vastustamatta antava sen temmata itseni mukaansa,

minä en kiinny mihinkään, mikä voisi minua pidättää. Olen matkoillamme

koettanut löytää jotakin syrjäistä paikkaa, missä voisin olla

ehdottomasti oma itseni. Mutta missä maailman kulmassa voisikaan

ihmisten parissa eläen olla riippumaton heidän intohimoistaan? Kun

kaikkea tätä tarkoin punnitsin, huomasin että itse tämä toivomukseni

oli ristiriitainen. Sillä vaikka en kiintyisi mihinkään muuhun, niin

olisin ainakin kiintynyt siihen turpeeseen, jolle asettuisin asumaan.

Elämäni olisi liittynyt tähän maaperään, samoin kuin metsänneitojen

elämä oli liittynyt puihin. Olen saanut sen vakaumuksen, että, koska

hallitseminen ja vapaus ovat kaksi yhteensopimatonta käsitettä, en

voisi olla mökin valtias lakkaamatta olemasta oma valtiaani."