Nol mostra gia, ben che in suo cor ne ri_Émile eli Kasvatuksesta

Sophie ei ole muuttanut ryhtiään; mutta huolimatta hänen

vaatimattomasta ilmeestään ja maahan luoduista katseistaan, hänen hellä

sydämensä sykkii ilosta ja sanoo hänelle, että Telemakhos on löydetty.

Jos tässä lähemmin kuvaan heidän viattoman rakkautensa ehkä ylen

luontevaa ja yksinkertaista tarinaa, pidetään tätä yksityiskohtaista

selontekoa kenties turhanpäiväisenä laverteluna; mutta mielestäni siinä

ollaan väärässä. Silloin näet ei tarpeeksi oteta huomioon mikä vaikutus

miehen ensi suhteella naiseen tulee olla kummankin koko elämänjuoksuun.

Ei huomata, että ensimäinen syvä tunne, joka on yhtä voimakas kuin

rakkaus tai sitä korvaava kiintymys, ulotuttaa vaikutuksensa varsin

kauas, joskohta ei havaita sen vuosien karttuessa jatkuvaa ketjua, joka

ei kuitenkaan katkea ennen kuolemaa. Kasvatusopillisissa tutkielmissa

meille annetaan suuria, tehottomia ja turhantarkkoja selontekoja lasten

velvollisuuksista; eikä sanota sanaakaan koko kasvatuksen tärkeimmästä

ja vaikeimmasta osasta, nimittäin siitä tähdellisestä kehityskohdasta,

joka muodostaa sillan lapsuudeniästä miehuudenikään. Jos minun on

onnistunut tällä tutkistelullani jossakin suhteessa aikaansaada jotakin

hyödyllistä, niin se on tapahtunut sen nojalla, että olen perinpohjin

käsitellyt tätä tärkeätä kasvatuksen kohtaa, jonka muut ovat jättäneet

huomioon ottamatta, ja etten ole tässä yrityksessäni antanut

turhanpäiväisen hienotunteisuuden enkä kielen tarjoomien vaikeuksien

itseäni säikyttää. Jos olen saanut sanotuksi sen, mikä on sanottava,

olen tehnyt velvollisuuteni; vähät siitä, olenko kirjoittanut romaanin.

Romaani, joka käsittelee ihmisluontoa, on epäilemättä luettava

arvokkaisiin romaaneihin. Jos ei se toteudu muualla kuin tässä minun

kirjassani, niin onko syy minun? Sen pitäisi esittää sukuni historia.

Te, jotka nurjalla kasvatuksellanne turmelette ihmissuvun, te tahdotte

kirjastani välttämättömästi tehdä romaanin.

Toinen näkökohta, joka vielä vahvistaa ensimäistä, on se, ettei tässä

ole kysymys nuorukaisesta, joka lapsuudestaan alkaen on ollut alttiina

pelolle, himoille, kateudelle, ylpeydelle ja kaikille niille

intohimoille, joita käytetään tavallisten kasvatusmetodien

välikappaleina, vaan että tässä on kysymys nuoresta miehestä, joka nyt

tuntee ei ainoastaan ensimäisiä rakkaudentunteitaan, vaan yleensä

ensimäisiä intohimontunteitaan, ja että tästä intohimosta, joka

kenties on oleva ainoa hänen elämässään kokemansa voimakas tunne,

riippuu se viimeinen muoto, jonka hänen luonteensa on saava. Hänen

katsantokantansa, hänen tunteensa ja hänen pysyvän kiintymyksen

vakaannuttamat harrastuksensa tulevat saavuttamaan järkähtämättömän

vakavuuden, jota ei mikään saa horjumaan.

Saattaa helposti käsittää, että Émile ja minä tällaisen illan jälkeen

emme voi kuluttaa yötämme pelkkään nukkumiseen. Kuinka? Voiko pelkkä

samannimisyys vaikuttaa näin vahvasti ymmärtäväiseen ihmiseen? Onko

olemassa yksi ainoa Sophie mailmassa? Ovatko he kaikki toistensa

kaltaiset niin hyvin sielultaan kuin nimeltään? Ovatko kaikki

Sophie-nimiset naiset, jotka hän kohtaa, hänen Sophiensa? Onko Émile

hullu, kun näin innostuu tuntemattomaan naiseen, jonka kanssa ei

koskaan ennen ole puhunut? Odota, nuori mies, tutki ja havaitse. Ethän

edes vielä tiedä, kenen talossa olet. Kun sinun kuulee puhuvan, luulisi

sinun jo olevan omassa talossasi.

Mutta nyt ei ole sopiva aika antaa opetuksia; kaikkein vähimmän

tällaiset ohjeet ovat omansa vakuuttamaan Émileä. Ne päinvastoin

herättävät hänessä uutta mielenkiintoa Sophiehen nähden, hän kun näet

haluaa perustella ja puolustaa kiintymystään. Tämä samannimisyys, tämä

kohtaaminen, jota hän pitää satunnaisena, minun epäröivä varovaisuuteni

-- kaikki tämä vaan kiihottaa hänen levottomia pyyteitään. Sophie

tuntuu jo hänestä liian arvokkaalta ja kunnioitusta ansaitsevalta,

jotta hän ei olisi varma siitä, että saa minutkin hänestä pitämään.

Tiesin jo edeltäpäin aivan varmaan, että Émile seuraavana aamuna oli

koettava pukeutua huonoon matkapukuunsa niin huolellisesti kuin

suinkin. Tämä tapahtuukin. Minä itsekseni nauran hänen innolleen

koettaa käyttää hyväkseen talon liinavaatteita. Arvaan hänen

ajatuksensa; huomaan mielikseni, että hän lainaamalla näitä

vaatekappaleita ja ajattelemalla niiden palauttamista tarkoittaa

kirjevaihdon alkamista tämän talon asukkaiden kanssa, täten saadakseen

aihetta lähetyksiin, ehkäpä itsekin palaamaan tänne.

Olin odottanut, että Sophiekin puolestaan olisi pukeutunut hieman

huolellisemmin; mutta siinäpä erehdyin. Tällainen jokapäiväinen

kiemailu kelpaa niille, jotka tahtovat ainoastaan miellyttää.

Todellinen rakkaus käyttää hienompia keinoja, sillä kun on vallan

toiset vaatimukset. Sophie on pukeutunut vielä yksinkertaisemmin kuin

edellisenä iltana, jopa huolimattomammin, joskohta nyt kuten aina

noudattaen mitä tarkkatuntoisinta puhtautta. Tässä huolimattomuudessa

näen vaan sen verran kiemailua, kuin se on jotakin tavatonta. Sophie

tietää hyvin, että huolellisempi puku on jonkunmoinen tunteiden

ilmaisu, mutta hän ei näy tietävän, että huolimattomampi puku niinikään

on tunteiden ilmaisua. Hän näet sen muodossa osottaa, ettei tyydy

miellyttämään puvullaan, vaan että tahtoo herättää mieltymystä

persoonallaan. Mitä muuten rakastava mies välittää puvuista, kunhan

vaan huomaa, että häntä ajatellaan. Ollen jo varma vallastaan Sophie ei

huoli sulollaan kahlehtia Émileä, vaan antaa Émilen itsensä sitä hakea.

Sophielle ei enää riitä, että Émile sen ilmeisesti huomaa, hän tahtoo,

että hän muutenkin olettaa sitä olevaksi. Onhan Émile muuten siitä

tarpeeksi nähnyt voidakseen arvata muun.

On luultavaa, että Sophie ja hänen äitinsä meidän viimeisen

keskustelumme aikana eivät myöskään ole pysyneet ääneti. Epäilemättä

siinä on saatu tunnustuksia ja annettu neuvoja. Seuraavana aamuna

kaikki kokoontuvat hyvin valmistuneina. Nuoret ystävämme eivät vielä

ole nähneet toisiaan kokonaista päivää eivätkä vielä ole sanoneet

toisilleen sanaakaan, ja jo näkee, että he toisiaan ymmärtävät. Heidän

seurustelunsa ei ole tuttavallista; päinvastoin se on pakollista,

pelokasta. He eivät puhu toisilleen; heidän alas luodut katseensa

näyttävät välttävän toisiaan, ja tämäkin on vaan molemminpuolisen

ymmärtämyksen merkkejä. He välttävät toinen toistaan, mutta se

tapahtuu kummankin suostumuksesta. He tuntevat jo salaperäisyyden

välttämättömyyden, ennenkuin ovat toisilleen sanoneet mitään.

Lähtiessämme pyydämme lupaa itse saada tuoda takaisin lainaamamme

vaatteet. Émilen suu pyytää tätä lupaa isältä ja äidiltä, mutta hänen

tyttäreen kääntämänsä katseet pyytävät sitä häneltä paljon

rukoilevammin. Sophie ei sano mitään, ei anna mitään merkkiä; mutta hän

punastuu, ja tämä punastuminen on vielä selvempi vastaus kuin hänen

vanhempiensa antama.

Meidän sallitaan palata, mutta meitä ei pyydetä tällä kertaa viipymään.

Tämä menettely on luonteva; tarjotaan vieraanvaraisuutta yömajaa vailla

oleville matkustajille, mutta ei ole sopivaa, että rakastaja on yötä

lemmittynsä kodissa.

Tuskin olemme lähteneet tästä rakkaasta talosta, kun Émile ajattelee

asettumista lähistöön; läheisinkin maja tuntuu hänestä jo liian

etäiseltä. Hän tahtoisi olla yötä linnan vallihaudassa. "Nuori

houkkio!" sanon hänelle surkuttelevalla äänenpainolla, "kuinka, joko

intohimo sinut sokaisee? Etkö enää huomaa, mikä on soveliasta ja

järkevää? Sinä poloinen, luulet rakastavasi ja tahdot saattaa

lemmittysi häpeään! Mitä sanottaisikaan hänestä, jos saataisiin kuulla,

että nuori mies, joka poistuu hänen kodistaan, on yötä lähistössä? Sinä

sanot häntä rakastavasi. Aiotko siis pilata hänen maineensa? Onko tämä

palkka siitä vieraanvaraisuudesta, jota hänen vanhempansa ovat meille

osottaneet? Tahdotko sinä tuottaa häpeää sille, jolta odotat onneasi?"

"Vähät minä", näin hän vastaa, "välitän ihmisten turhista puheista ja

heidän vääristä epäilyistään. Olettehan itse opettanut minua niitä

halveksimaan. Kukapa paremmin tietää kuin minä itse, että kunnioitan

Sophieta ja kuinka suuresti tahdon panna häneen arvoa? Minun

kiintymykseni ei ole tuottava hänelle häpeää, vaan kunniaa, se on oleva

hänen arvoisensa. Kun sydämeni ja huomaavaisuuteni kaikkialla osottavat

hänelle sitä kunnioitusta, jota hän ansaitsee, niin miten siis voin

hänen mainettaan himmentää?" "Rakas Émile", vastaan minä häntä

syleillen, "sinä puhut omasta puolestasi; opihan puhumaan hänenkin

puolestaan. Älä vertaa toisen sukupuolen kunniaa toisen sukupuolen

kunniaan, niillä on vallan eri perusteensa. Nämä perusteet ovat yhtä

vahvat ja järkevät, ne kun samalla tavoin johtuvat luonnosta; ja sama

hyve, joka saattaa sinut mitä itseesi tulee halveksimaan ihmisten

puheita, velvottaa sinua ottamaan ne huomioon rakastamaasi naiseen

nähden. Sinun kunniasi riippuu itsestäsi, mutta hänen kunniansa ja hyvä

maineensa on myös riippuvainen muista. Jos sinä sen arvon ylläpitämistä

laiminlöisit, solvaisisit omaakin kunniaasi. Ja sinä et toimisi niin

kuin olet velvollinen toimimaan, jos olet syynä siihen, ettei häntä

kohdella niin kuin sopii ja tulee."

Silloin selitän hänelle syyt tähän eroon ja saan hänet käsittämään,

kuinka väärin olisi luulla, että ne ovat kokonaan vailla merkitystä.

Kuka muuten on Émilelle sanonut, että hänestä on tuleva Sophien

puoliso, Sophien, jonka tunteita hän ei tunne, jonka sydän tai

vanhemmat ehkä ovat tehneet aikaisempia sitoumuksia, jota hän ei

sanalla sanoen ollenkaan tunne ja jolla kenties ei ole ainoatakaan

niistä ominaisuuksista, mitkä tekevät avioliiton onnelliseksi? Eikö hän

tiedä, että pieninkin pahennus on nuorelle tytölle poispyyhkimätön

häpeäpilkku, jota ei poista edes avio sen aiheuttajan kanssa? Kukapa

tunteellinen mies tahtoisi syöstä turmioon sen naisen, jota rakastaa?

Kuka kunnon mies tahtoisi saattaa sen onnettoman naisen alati itkemään

sitä onnettomuutta, että on häntä miellyttänyt?

Nuori mies, pelästyneenä esittämistäni johtopäätöksistä, hän, joka aina

liikkuu äärimäisyyksissä, luulee jo, ettei hän voi poistua tarpeeksi

kauas Sophien kodista. Hän jouduttaa askeleitaan, nopeasti rientääkseen

pois täältä. Hän katselee ympärilleen, eikö kukaan meitä kuuntele. Hän

uhraisi tuhat kertaa oman onnensa sen henkilön kunnialle, jota

rakastaa. Hän kernaammin olisi häntä koko elämässään näkemättä, kuin

tuottaisi hänelle ainoatakaan mielipahaa. Tämä on ensimäinen hedelmä

siitä huolenpidosta, jolla olen koettanut hänen nuoruudestaan alkaen

kehittää hänen sydäntään sellaiseksi, että se kykenisi oikealla tavoin

rakastamaan.

Meidän on siis löytäminen olopaikka, joka on tarpeeksi kaukana ja

tarpeeksi lähellä. Etsimme, tiedustelemme. Viimein saamme tietää, että

runsaasti parin Ranskan peninkulman päässä sijaitsee kaupunki. Menemme

sieltä etsimään itsellemme asuntoa, sillä jos asettuisimme lähellä

oleviin kyliin, voisi olomme tuntua epäiltävältä. Tuohon kaupunkiin

saapuu viimein nuori rakastaja täynnä lempeä, toivoa, iloa ja ennen

kaikkea hyviä tunteita. Ja täten vähitellen ohjaten hänen heräävää

intohimoaan sellaiseen, mikä on hyvää ja kunniallista, valmistan

kaikille hänen muillekin taipumuksilleen samaan suuntaan menevän

kehityksen.

Lähestyn tavoittelemaani päämäärää; se haamoittaa jo edessäni. Kaikki

suuret vaikeudet on voitettu, kaikki suuret esteet poistettu. Minulla

ei ole muuta jäljellä tehtävää kuin se, että varon pilaamasta työni

hedelmiä, ennenaikaisesti jouduttamalla sen päättymistä. Koska

ihmiselämän kulku on jotakin niin epävarmaa, niin välttäkäämme ennen

kaikkea tuota väärää varovaisuutta uhrata nykyisyys tulevaisuudelle,

tämä on usein samaa kuin uhraisi sellaiselle, mitä ei koskaan tule

olemaan. Jos joku aika on sovelias elämän nauttimiseen, niin se varmaan

on nuoruudeniän loppu, jolloin ruumiin- ja sielunvoimat ovat

saavuttaneet suurimman joustavuutensa ja jolloin ihminen, ollen

keskitiessä elämänuraansa varsin kaukaa näkee ne molemmat äärikohdat,

jotka saattavat hänet huomaamaan elämän lyhyyden. Jos varomaton nuoriso

erehtyy, se ei johdu nautinnonhimosta, vaan siitä, että se hakee

nautintoa sieltä, missä sitä ei ole löydettävissä, ja että se

valmistaen itselleen onnetonta tulevaisuutta ei edes osaa käyttää

hyväkseen nykyisyyttä.

Tarkastakaapa nyt Émileäni, joka on täyttänyt kaksikymmentä vuotta.

Hänellä on hyvä kasvu, hänellä on hyvä ruumiillinen ja henkinen

kehitys, hän on vahva, terve, kätevä, taitava, roteva, täynnä

tunteellisuutta, järkevyyttä, hyvyyttä, ihmisrakkautta; hänellä on

hyvät tavat ja aistia; hän rakastaa kaunista, tekee hyvää, hän on vapaa

julmien intohimojen orjuudesta, lisäksi vapaa yleisen mielipiteen

ikeestä, mutta viisauden lain alainen, herkkä ystävyyden äänelle,

omistaa kaikki hyödylliset taidot, jopa hänellä on monta miellyttävää

seurustelutaipumusta. Hän välittää varsin vähän rikkauksista, hänellä

on toimeentulonsa mahdollisuus omissa käsissään, eikä hänen tarvitse

pelätä, että häneltä puuttuisi leipää, minne tahansa hän tuleekin. Nyt

häntä hurmaa alkava intohimo; hänen sydämensä aukee rakkauden ensi

liekeille. Hänen suloiset harhaluulonsa aukaisevat hänelle uuden

ihanuuden ja nautinnon maailman. Hänen rakkautensa esine on

miellyttävä, ja vielä suuremmassa määrin miellyttävä luonteensa kuin

persoonansa puolesta. Émile toivoo ja odottaa vastarakkautta, jota hän

tuntee ansaitsevansa. Sydänten sopusoinnusta, kunniallisten tunteiden

yhtäläisyydestä on syntynyt tämä ensi kiintymys. Se on oleva

pysyvää laatua. Émile antautuu luottamuksella jopa järkevällä

punniskelulla tämän mitä ihanimman hurmauksen valtoihin; hän on vapaa

pelosta, katumuksesta ja tunnonvaivoista, eikä hänellä ole muuta

levottomuudentunnetta kuin se, josta onni on erottamaton. Mitäpä muuten

puuttuisi hänen onnestaan? Tutkikaa, miettikää ja kuvitelkaa, mikä

häneltä vielä puuttuu ja mitä vielä voisi lisätä siihen, mitä hänellä

jo on. Onhan hänellä kaikki se hyvä, mitä voi saavuttaa. Siihen ei voi

lisätä mitään toista hyvää muuten kuin jonkun hänen jo omistamansa

hyvän kustannuksella. Hän on niin onnellinen kuin ihminen suinkin

voi olla. Lyhentäisinkö nyt näin suloista onnellisuuden aikaa?

Himmentäisinkö niin puhdasta hurmaustilaa? Oi, koko elämän arvo on

hänen mielestään siinä onnessa, jota hän nyt nauttii. Mitä muuta voisin

hänelle antaa, joka korvaisi hänelle tätä onnea, jos sen häneltä

riistäisin? Vaikkapa nyt johtaisin hänen onnensa sen huippuun,

karkottaisin sen suurimman viehätyksen. Tuota ylintä onnea on sata

kertaa suloisempi toivoa kuin saavuttaa; siitä nauttii enemmän sitä

odottaessaan kuin siitä osallisena ollessaan. Oi, hyvä Émile! rakasta

ja ollos rakastettu! Nauti kauan ennenkuin omistat; nauti samalla

kertaa lemmestä ja viattomuudesta. Luo itsellesi paratiisi maan päällä

odottaessasi toista paratiisia. Minä en suinkaan ole lyhentävä tätä

elämäsi onnellista aikaa. Olen päinvastoin verhoava sen lumouksen

harsolla ja olen sitä pidentävä niin kauan kuin suinkin. Oi! täytyyhän

sen kuitenkin loppua, jopa piankin. Mutta olen ainakin tekevä sen

pysyväiseksi muistissasi, ja menettelevä niin, ettet koskaan ole katuva

sitä nauttineesi. Émile ei unhota, että meidän tulee viedä takaisin

lainaamamme vaatekappaleet. Heti kun ne ovat kunnossa, otamme hevoset

ja lähdemme matkaan hyvää vauhtia. Tällä kertaa Émile matkaan

lähtiessään tahtoisi jo olla perillä. Kun sydän aukenee intohimoille,

se samassa herää kärsimään elämän vastuksista ja ikävyyksistä. Ellen

minä ole aikaani turhaan hukannut, ei Émile ole kuluttava elämäänsä

tällä tavoin.

Pahaksi onneksi tie on hyvin mäkinen ja vaikeakulkuinen. Eksymme, hän

sen ensiksi huomaa, ja tulematta kärsimättömäksi ja valittamatta hän

ponnistaa kaiken tarkkaavaisuutensa jälleen löytääkseen oikean tien.

Hän harhailee kauan, ennenkuin tämä onnistuu, mutta on yhä vaan yhtä

kylmäverinen. Tämä ehkä lukijan mielestä on vailla kaikkea merkitystä;

mutta minun mielestäni sillä on suuri merkitys, minä kun tunnen hänen

hehkuvan luonteensa. Tässä nyt huomaan hedelmät niistä ponnistuksista,

joita hänen lapsuudestaan asti olen tehnyt karaistakseni häntä

kestämään välttämättömyyden kolhauksia.

Viimein saavumme perille. Meidät otetaan paljon yksinkertaisemmin mutta

myöskin paljon ystävällisemmin vastaan kuin ensi kerralla; olemmehan

nyt vanhoja tuttavia. Émile ja Sophie tervehtivät toisiaan hieman nolon

näköisinä eivätkä yhä vielä puhu toistensa kanssa; mitäpä he juuri

voisivatkaan toisilleen sanoa meidän läsnäollessamme? Se keskustelu,

joka heillä tulisi olla, ei siedä kuulijoita. Mennään kävelemään

puutarhaan. Tässä puutarhassa on pengermällä laaja vihannestarha ja

puistona hedelmätarha, johon on istutettu kaikenlaisia suuria ja

kauniita hedelmäpuita. Tämän puutarhan läpi virtaa eri tahoille somia

puroja ja siinä on kukkasarkoja täynnä kukkia. "Mikä kaunis paikka!"

huudahtaa Émile, jolla aina on Homeros mielessään ja jonka innostus on

ylimmillään. "Luulenpa näkeväni edessäni Alkinouksen puutarhan."

Neitonen tahtoisi tietää, mikä tuo Alkinous on, ja äiti sitä kysyy.

"Alkinous", sanon minä heille, "oli Korkyran kuningas. Homeros on

kuvannut hänen puutarhaansa; ja henkilöt, joilta odottaisi

hyvää aistia, ovat arvostelleet sitä liian yksinkertaiseksi ja

koruttomaksi.[179] Tällä Alkinouksella oli rakastettava tytär,

joka sen päivän edellisenä yönä, jolloin muukalainen otettiin

kestiystävällisesti vastaan hänen kodissaan, näki unta, että hän pian

oli saava itselleen miehen." Sophie hämmästyy suuresti; punastuu ja luo

katseensa alas, puree kieltänsä; hänen hämmennystilaansa ei voi

kuvailla. Isää huvittaa sitä vielä lisätä, hän puuttuu puheeseen ja

sanoo, että nuori kuninkaantytär itse pesi vaatteita joessa.

"Uskotteko, että hän ei edes pitänyt arvoansa alentavana kosketella

likaisia pöytäliinoja, vaikka ne levittivät pahaa ruuan hajua?"

Sophie, johon tämä isku osuu, unhottaa luontaisen ujoutensa ja

puolustautuu innokkaasti; hänen isänsä muka hyvin tietää ettei pientä

liinavaatteiden pesua varten tarvittaisi ketään muuta kuin häntä, jos

vaan olisi annettu tämä toimi hänelle,[180] ja että hän kernaasti

tekisi vielä enemmänkin, jos hänelle vaan sitä uskottaisiin. Tätä

sanoessaan Sophie katsoo minuun salaa ja osottaen levottomuutta, jolle

en malta olla nauramatta, koska luen hänen viattomassa sydämessään sitä

pelokasta kuohuntaa, joka on saattanut hänet puhumaan. Hänen isänsä on

niin armoton, että paljastaa tämän hänen ajattelemattomuutensa

kysymällä häneltä ivallisesti mistä syystä hän oikeastaan kääntää

puheen itseensä ja mitä yhteistä hänellä on Alkinouksen tyttären

kanssa. Häveten ja vavahdellen hän vaikenee eikä juuri enää rohkene

hengittää tai luoda kehenkään katseitaan. Suloinen neitonen! Nyt ei

enää ole aika teeskennellä; vasten tahtoasikin olet paljastanut

tunteesi.

Sophien onneksi tämä vähäinen kohtaus pian on unhotettu; Émile on

ainoa, joka siitä ei ole ymmärtänyt mitään. Kävelyä jatketaan, ja nuo

nuoret ihmiset, jotka ensin olivat meidän rinnallamme, vaivoin

mukautuvat meidän hitaaseen astuntaamme. Huomaamattaan he astuvat

meistä edelle, he lähestyvät toisiaan ja rupeavat viimein puhelemaan

keskenään, ja viimein huomaamme heidät hyvän matkan päässä itsestämme.

Sophie näyttää tarkkaavaiselta ja vakavalta; Émile puhuu ja viittoo

käsillään innokkaasti ja vilkkaasti. Heidän keskustelunsa ei suinkaan

näytä heitä ikävystyttävän. Runsaasti tunnin kestäneen kävelyn jälkeen

palataan; heitä kutsutaan, he tulevat, mutta vuorostaan hitaasti, ja

huomaamme, että he käyttävät tätä aikaa hyväkseen. Lopulta heidän

keskustelunsa äkkiä lakkaa, ennenkuin ovat niin lähellä, että voisimme

heidän puhettaan kuulla, ja he jouduttavat askeleitaan saapuakseen

luoksemme. Émile puhuttelee meitä avomielisesti ja ystävällisesti;

hänen silmänsä säteilevät ilosta. Kuitenkin hän levottomana kääntää

katseensa Sophien äitiin nähdäkseen, miten hän on häntä kohteleva.

Sophie ei osaa käyttäytyä yhtä huolettoman vapaasti. Lähestyessään

meitä hän näyttää olevan vallan häpeissään siitä, että kävelee kahden

kesken nuoren miehen kanssa; ja kuitenkin hän usein näin on ollut

muiden nuorten miesten seurassa, siitä olematta hämillään ja ilman että

sitä olisi pidetty sopimattomana. Hän rientää äitinsä luo hieman

hengästyneenä, virkkaen muutaman sanan, joilla ei ole suurta

merkitystä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän jo kauan ollut meidän

muiden seurassa.

Siitä tyytyväisyyden säteilystä, joka välkkyy näiden rakastettavien

lapsukaisten otsilla, huomaa, että tämä keskustelu on vapauttanut

heidän nuoret sydämensä raskaasta painosta. He ovat tosin

yhtä vaiteliaat toistensa seurassa kuin ennen, mutta heidän

vaiteliaisuutensa on vähemmin pakollinen. Se johtuu nyt enää vaan

Émilen kunnioituksesta ja Sophien kainoudesta ja molempien

kunniallisuudesta. Joskus kuitenkin Émile rohkenee hänelle virkkaa

jonkun sanan, joskus hän siihen vastaa. Mutta Sophie ei koskaan tätä

tehdäkseen aukaise suutansa katseillaan tutkistelematta äitinsä silmiä.

Enimmin näyttää hänen käytöstapansa muuttuneen minuun nähden. Hän

osottaa minulle hartaampaa kunnioitusta, hän katselee minua

mielenkiinnolla, hän puhuu minulle sydämellisesti. Hän tarkkaa sitä,

mikä voi minua miellyttää. Huomaan, että olen saavuttanut hänen

kunnioituksensa ja että hän varsin mielellään tahtoisi saavuttaa minun

kunnioitukseni. Ymmärrän, että Émile on hänelle puhunut minusta.

Luulisi melkein heidän tehneen salaliiton voittaakseen minut

puolelleen. Näin ei kuitenkaan ole laita, ja Sophieta itseään ei ole

niin helppo voittaa. Émile kenties enemmän tarvitsee minun

vaikutusvaltaani Sophiehen nähden, kuin Sophien vaikutusvaltaa minuun

nähden. Oi tuota miellyttävää paria!... Ajatellessani että nuoren

ystäväni tunteellinen sydän on suonut minulle huomatun sijan ensi

keskustelussaan lemmittynsä kanssa, nautin vaivojeni palkkaa. Hänen

ystävyytensä on minulle kaiken maksanut.

Meidän käyntimme toistuvat. Nuorten keskustelut käyvät laajemmiksi.

Émile, ollen lempensä hurmaama, luulee jo pian saavuttavansa onnensa.

Mutta hän ei saa mitään suoranaista tunnustusta Sophielta; tämä häntä

kuuntelee, mutta ei sano mitään. Émile tuntee täydelleen hänen

kainoutensa; sellainen varovainen vaiteliaisuus ei häntä ollenkaan

ihmetytä. Hän tietää miellyttävänsä Sophieta. Hän tietää, että isä

naittaa lapsensa. Hän siis olettaa Sophien odottavan vanhempiensa

käskyä. Hän pyytää Sophielta luvan tuota käskyä anoakseen hänen

vanhemmiltaan; Sophie ei tätä vastusta. Émile puhuu minulle asiasta,

minä puhun siitä Sophien vanhemmille Émilen nimessä, jopa hänen

läsnäollessaankin. Mikä yllätys hänelle kuulla, että Sophie on

riippuvainen yksistään omasta tahdostaan ja että hänen, tehdäkseen

Émilen onnelliseksi, ainoastaan tarvitsee sitä tahtoa. Nyt ei Émile

enää ollenkaan ymmärrä Sophien menettelyä. Hänen luottamuksensa

heikkenee. Hän käy levottomaksi, hän huomaa vähemmän edistyneensä, kuin

mitä on luullut. Ja silloin hän käyttää mitä hellimmän rakkauden

liikuttavimpia sanoja Sophieta taivuttaakseen. Émile ei ole kykenevä

arvaamaan sitä, mikä häntä vahingoittaa. Ellei sitä hänelle sanota, ei

hän sitä koskaan ole tietävä, ja Sophie on liian ylpeä sitä hänelle

sanoakseen. Ne vaikeudet, jotka Sophieta estävät päätöstään tekemästä,

saattaisivat toisen mitä innokkaimmin suostumaan; hän ei ole unhottanut

vanhempiensa opetusta. Hän on köyhä; Émile on rikas, sen hän tietää.

Kuinka paljo siis on tarpeen, jotta Émile voisi saavuttaa hänen

kunnioituksensa ja luottamuksensa! Kuinka paljo avuja häneltä

vaaditaan, jotta tämä epätasaisuus poistettaisiin? Mutta mitenkä Émile

tulisi ajatelleeksi näitä esteitä? Tietääkö hän edes olevansa rikas?

Huoliiko hän edes siitä ottaa selkoa? Kiitos taivaan, hänen ei

ollenkaan tarvitsisi olla rikas, hän kun on hyväntekeväinen muutenkin.

Sen hyvän, minkä hän tekee, hän luo esiin sydämestään eikä

kukkarostaan. Hän uhraa onnettomille aikansa, huolenpitonsa,

hellyytensä, koko persoonansa. Ja arvostellessaan omia hyviä tekojaan

hän tuskin rohkenee ottaa lukuun sitä rahaa, jota hän tarvitseville

jakelee.

Kun hän ei tiedä miten selittää Sophien epäsuosiota, hän lukee sen

omaksi syykseen, sillä kuka rohkenisi syyttää oikullisuudesta ihailunsa

esinettä? Hänen itserakkautensa nöyryytys kiihottaa tyytymättömän

lemmen tuottamia tuskia. Hän ei enää lähesty Sophieta sen sydämen

miellyttävällä luottamuksella, joka pitää itseään hänen sydämensä

arvoisena; hän on pelokas ja epäröivä Sophien seurassa. Hän ei enää

toivo häntä taivuttavansa hellyydellä, vaan herättämällä hänessä

sääliä. Joskus hänen kärsivällisyytensä väsyy; närkästys on vähällä

astua sen sijaan. Sophie näyttää arvaavan uhkaavaa rajuilmaa ja katsoo

häneen. Tämä ainoa katse lauhduttaa ja masentaa hänet; hän on entistään

nöyrempi.

Ollen suunniltaan tämän itsepäisen vastahakoisuuden ja voittamattoman

vaiteliaisuuden tähden Émile avaa sydämensä ystävälleen. Hänelle hän

uskoo epätoivoisesti alakuloisen sydämensä surut; hän rukoilee häneltä

apua ja neuvoja. Mikä läpitunkematon mysteerio! "Sophie harrastaa minun

kohtaloani, sitä en voi epäillä: kaukana siitä, että hän minua

välttäisi, hän viihtyy minun seurassani. Tullessani hän osottaa iloa,

mennessäni surua. Hän vastaanottaa ystävällisesti huomaavaisuuteni.

Palvelukseni näyttävät häntä miellyttävän. Hän suvaitsee antaa minulle

neuvoja, joskus käskyjäkin. Siitä huolimatta hän hylkää kiihkeät

pyyntöni ja rukoukseni. Kun rohkenen puhua aviosta, hän ankarasti

vaatii minua vaikenemaan, ja jos vielä sanon sanankin, hän jättää minut

heti paikalla. Minkä kummallisen syyn perustuksella hän saattaakaan

tahtoa, että minä olisin hänen omansa? Te, jota hän kunnioittaa,

josta hän pitää ja jota hän ei rohkene käskeä vaikenemaan, puhukaa te

hänelle ja saattakaa hänet puhumaan. Auttakaa ystäväänne, kruunatkaa

työnne; älkää antakaa näkemänne huolenpidon kääntyä oppilaanne

onnettomuudeksi. Oi, se, minkä hän on teiltä saanut, on oleva syynä

hänen onnettomuuteensa, ellette auta häntä onneansa saavuttamaan."

Puhun Sophien kanssa ja vähällä vaivalla saan häneltä houkutelluksi

salaisuuden, jonka jo tiesin ennenkuin hän sen oli minulle sanonut.

Vaikeampi on minun saada häneltä lupa ilmaista se Émilelle. Viimein hän

siihen suostuu, ja minä käytän tätä lupaa hyväkseni. Ilmaisuni saattaa

Émilen hämmästykseen, josta hän ei tahdo voida tointua. Hän ei

ollenkaan käsitä sellaista hienotunteisuutta. Hän ei voi ymmärtää, mitä

muutama markka enempi tai vähempi voi vaikuttaa luonteeseen ja avuihin.

Kun huomautan hänelle, kuinka paljon ne vaikuttavat ennakkoluuloihin,

hän purskahtaa nauruun. Ja ollen ilmi ihastuksissaan hän tahtoo heti

paikalla lähteä repimään rikki kaiken, heittämään pois kaiken ja

luopumaan kaikesta, mitä hän omistaa, jotta hänellä olisi kunnia olla

yhtä köyhä kuin Sophie ja jotta voisi palata hänen luokseen sen

arvoisena, että kelpaisi hänelle puolisoksi.

"Mitä?" sanon hänelle pysäyttäen hänet ja vuorostani nauraen hänen

kiivauttaan; "Eikö nuori älysi koskaan ole kypsyvä, ja etkö koskaan opi

tulemaan järkeväksi, kun olet filosofeerannut koko ikäsi? Etkö huomaa,

että toteuttamalla mielettömän tuumasi vielä pahennat asiaasi ja teet

Sophien vallan taipumattomaksi? Se on vaan vähäinen etu, että olet

häntä varakkaampi, mutta se olisi liian suuri etu, jos hänen tähtensä

olisit uhrannut koko omaisuutesi. Ja jos ei hänen ylpeytensä ole

sallinut hänen vastaanottaa sinulta edellistä, miten hän voisi suostua

jälkimäistä vastaanottamaan? Jos hän ei saata sietää sitä, että hänen

miehensä voisi moittia häntä siitä, että häneltä on saanut rikkautensa,

niin voineeko hän sen paremmin kärsiä, että hänen miehensä on hänen

tähtensä köyhtynyt? Sinä poloinen, vapise pelosta, ettei hän epäilisi

sinulla olleen tätä tuumaa. Rupea päinvastoin säästäväiseksi ja

huolelliseksi rakkaudesta häneen, jotta hän ei syyttäisi sinua siitä,

että koetat häntä viekkaudella saavuttaa ja että tahallisesti muka

tahtoisit hänelle uhrata sen, minkä kuitenkin oman huolimattomuutesi

kautta menettäisit."

"Luuletko muuten että suuri omaisuus häntä pelottaa ja että hänen

vastahakoisuutensa johtuu itse sinun rikkaudestasi? Ei, rakas Émile;

sillä on vanhempi ja painavampi syynsä siinä, että rikkaus painaa

leimansa omistajansa sydämeen. Hän tietää että rikkaat aina antavat

etusijan varallisuussuhteiden eduille. Kaikki rikkaat pitävät kultaa

sisäisiä avuja parempana. Verratessaan toisiinsa rahaa ja palveluksia

he eivät luule jälkimäisten koskaan korvaavan edellistä ja arvelevat,

että se on heille suuressa kiitollisuuden velassa, joka koko ikänsä on

heitä palvellut, syöden heidän leipäänsä. Mitä sinun siis on tekeminen,

Émile, rauhottaaksesi Sophien näiden epäilyksien suhteen? Saata hänet

hyvin tuntemaan itsesi; mutta se ei ole yhden päivän työ. Näytä

hänelle, että jalossa sielussasi omistat aarteita, jotka täysin

saattavat hänet tyyntymään niiden aineellisten aarteiden suhteen, jotka

onnettomuudeksi omistat. Voita hänen vastustuksensa kestävyydellä ja

mieltäsi malttamalla; pakota hänet suurten ja jalomielisten tunteidesi

avulla unohtamaan rikkautesi. Rakasta häntä, palvele häntä ja palvele

hänen kunnianarvoisia vanhempiansa. Todista hänelle, ettei

kiintymyksesi ole mielettömän ja haihtuvan intohimon tulos, vaan

sydämeesi häviämättömästi painuneiden tunteiden tulos. Anna

onnenjumalattaren suosiollaan solvaiseman arvosi täysin päästä

oikeuksiinsa. Ainoastaan täten sisäinen arvosi ja varallisuutesi

tulevat sopusointuisiksi!"

On helppo arvata kuinka iloiseksi tämä puheeni saattaa nuoren miehen,

kuinka suuresti se lisää hänen itseluottamustaan ja toivoaan, kuinka

tyytyväinen hän on ajatellessaan, että hänen, tehdäkseen Sophielle

mieliksi, tarvitsee tehdä aivan samaa, minkä hän tekisi, jos Sophieta

ei olisi olemassa, tai jos hän ei häntä rakastaisi. Sen, joka vaan on

oikein ymmärtänyt Émilen luonteen, on varsin helppo kuvitella, miten

hän tässä tapauksessa menettelee.

Näin olen siis päässyt molempien kelpo nuorten ihmisten uskotuksi ja

heidän rakkautensa välittäjäksi. Mikä kaunis tehtävä kasvattajalle!

niin kaunis, ettei minulla elämässäni ole ollut mitään muuta tehtävää,

joka niin suuresti olisi minua kohottanut omissa silmissäni ja joka

olisi tehnyt minut niin tyytyväiseksi itseeni. Muuten tämä tehtävä ei

ole vailla miellyttäviä puoliaan: olen aina tervetullut taloon; minuun

luotetaan täydellisesti, kun näet toivotaan, että minä järjestelen

rakastavien asiat. Émile ollen alati peloissaan siitä, että voisi minua

pahottaa, ei koskaan ole ollut niin nöyrä. Nuori, neitonen on minulle

ylen ystävällinen; minä vaan en anna tämän ystävällisyyden itseäni

pettää enkä siitä itselleni omaksu muuta kuin minkä tiedän minun

persoonaani tarkoittavan. Siten hän välillisesti hankkii itselleen

korvausta siitä pelonsekaisesta kunnioittavuudesta, jota hän Émilessä

ylläpitää. Minun persoonani muodossa hän antaa Émilelle tuhansia helliä

hyväilyjä; hän ennemmin kuolisi, kuin jakaisi niitä itse Émilelle. Ja

tämä, joka tietää, etten minä hänen asiaansa tahdo vahingottaa, on ilmi

ihastuksissaan siitä, että minun välini Sophiehen ovat niin hyvät.

Émile siis lohduttaa itseään kun Sophie kävelymatkalla kieltäytyy

antamasta hänelle käsivarttansa, kun tämä tapahtuu sen nojalla, että

hän mieluummin vastaanottaa minun tarjoamani käsivarren. Émile poistuu

napisematta ja puristaen kättäni, sanoen minulle matalalla äänellä ja

katseellaan: ystävä, puhukaa minun puolestani. Hartaasti hän katsein

meitä seuraa; hän koettaa kasvoistamme lukea tunteemme ja liikkeistämme

arvata puheemme sisällyksen. Hän tietää, ettei mikään siitä, mitä me

kaksi puhumme, ole hänelle yhdentekevää. Oi, hyvä Sophie! kuinka

vilpitön sydämesi iloitsee, kun voit Telemakhoksen kuulematta

keskustella hänen Mentorinsa kanssa! Kuinka rakastettavaa suoruutta

osottaen annat hänen lukea tuossa hellässä sydämessä kaiken mikä siinä

tapahtuu. Kuinka suurella mielihyvällä paljastat kaiken kunnioituksesi

hänen oppilastansa kohtaan! Kuinka liikuttavan luontevasti annat hänen

tarkoin tutustua kaikkein hellimpiin tunteisiisi! Kuinka teeskennellyn

vihaisena lähetät luotasi tuon tungettelevan nuoren miehen, kun

kärsimättömyys pakottaa hänet meitä keskeyttämään. Kuinka viehättävän

närkästyneenä sinä häntä soimaat hänen kömpelyydestään, kun hän tulee

estämään sinua sanomasta hänestä hyvää ja minua sitä kuulemasta sekä

sinua minun vastauksistani saamasta yhä uutta aihetta häntä

rakastaaksesi.

Émile, viimein päästyään niin pitkälle, että häntä siedetään ilmeisenä

kosijana, osaa myöskin panna voimaan kaikki oikeutensa tässä suhteessa;

hän puhuu, on kärsimätön, rukoilee, muuttuu rasittavan kehottelevaksi.

Vaikka Sophie puhuu hänelle ankarasti ja kohtelee häntä tylysti, hän ei

siitä välitä, kunhan hän vaan saa sanoa sanottavansa. Viimein hän

suurella vaivalla saa Sophien taipumaan siihen, että hän puolestaan

julkisesti asettuu Émileen nähden lemmityn hallitsevaan asemaan, että

määrää hänelle mitä hänen tulee tehdä, että käskee sen asemesta että

pyytäisi, että ottaa vastaan, sen sijaan että kiittäisi, että määrää

Émilen käyntien luvun ja ajan, että kieltää häntä tulemasta ennen

määräpäivää ja viipymästä määrähetkeä kauemmin. Tätä kaikkea hän ei tee

pilalla, vaan hyvin vakavasti. Vaikka hän hyvin vastahakoisesti otti

itselleen nämä oikeudet, hän sen sijaan niitä pannessaan käytännössä

täytäntöön osottaa ankaruutta, joka usein saattaa Émile paran katumaan,

että hän on ne hänelle myöntänyt. Mutta mitä tahansa Sophie käskeekin,

Émile ei pane vastaan, ja usein hän poistuessaan saamaansa käskyä

täyttämään luo minuun ilosta säteileviä katseita, jotka minulle

sanovat: huomaatte, että hän on ottanut minut valtoihinsa. Tällävälin

tuo ylpeä nuori nainen katsoo häneen salavihkaa ja nauraa itsekseen

orjansa ylpeyttä.

Albano ja Rafael, lainatkaa minulle siveltimenne kuvatakseni

lemmenhurmausta. Jumalallinen Milton, opeta minun karkealle kynälleni

taito kuvata lemmen ja viattomuuden tuottamaa iloa. Mutta ei niin;

peittäkää ennemmin valheellinen taitonne luonnon pyhän totuuden edessä!

Kunhan vaan sydämenne ovat tunteelliset ja sielunne vilpittömät, niin

antakaa mielikuvituksenne pakotta leijailla kahden nuoren rakastavan

lemmenonnen ympärillä, jotka vanhempiensa ja ohjaajiensa silmien edessä

häiritsemättä antautuvat tuon heitä hurmaavan suloisen harhaluulon

valtoihin ja jotka pyyteidensä huumauksessa hitaasti lähestyvät

päämäärää, palmikoiden kukista ja kiehkuroista ne onnelliset siteet,

jotka ovat yhdistäneet heidät kuolemaan asti. Niin monet viehkeät kuvat

huumaavat minutkin; minä kokoan ne ilman järjestystä ja yhtenäisyyttä,

sillä niiden minussa aiheuttama ihastus estää minua niitä yhtenäisesti

esittämästä. Oi, kukapa ihminen, jolla on sydäntä, ei mielessään osaisi

luoda eteensä kuvia niistä eri tiloista, joissa ovat isä, äiti, tytär,

kasvattaja, kasvatti, ja heidän kaikkien yhteisvaikutuksesta tuon parin

avion solmimiseksi, parin, joka on mitä suloisin ja joka rakkautensa ja

hyveensä vuoksi mitä parhaiten ansaitsee onnensa!

Nyt kun Émile ponnistaa kaikki voimansa miellyttääkseen, hän alkaa

tuntea niiden huvittavien taitojen arvoa, jotka on itselleen hankkinut.

Sophie laulaa mielellään; Émile laulaa hänen mukanaan. Hän tekee vielä

enemmän, hän opettaa hänelle soitantoa. Sophie on vilkas ja notkea ja

hyppelee mielellään. Émile tanssii hänen kanssaan. Hän muuttaa hänen

hyppelynsä tanssiaskeleiksi, hän kehittää hänen tanssitaitoaan. Nämä

oppitunnit ovat miellyttäviä; vallaton iloisuus niitä elähyttää ja

lieventää rakkauden pelokasta kunnioitusta. Rakastajan on sallittu

hurmaantuneena antaa tällaista opetusta; hänen on lupa esiintyä

valtijattarensa valtijaana.

Talossa on vanha vallan rappiolla oleva piano. Émile korjaa ja virittää

sen. Hän on yhtä taitava soitinten tekijä kuin puuseppä. Hän on aina

pitänyt periaatteenaan oppia olemaan vailla toisen apua kaikessa, minkä

itse suinkin voi tehdä. Talo sijaitsee kauniissa seudussa. Émile

piirtää paikkakunnalta monen näköalan, joiden piirustamiseen Sophie

joskus ottaa osaa ja joilla hän koristaa isänsä työhuoneen seiniä.

Nähdessään Émilen piirustavan, Sophie jäljittelee häntä ja kehittyy

täten hänen taidostaan. Näin hän viljelee kaikkia kykyjään, ja hänen

sulonsa kaunistaa niitä kaikkia. Hänen isänsä ja äitinsä muistavat

entisen varallisuutensa nähdessään jälleen ympärillänsä taiteiden

kukoistavan, jotka yksin saattoivat heille tuon varallisuuden

rakkaaksi. Lempi on kaunistava koko heidän talonsa; lempi yksin siinä

saattaa kuluitta ja vaivatta vallitsemaan samat huvit, joita ennen

olivat sinne koonneet ainoastaan rahoilla ja ikävyyksillä.

Samoin kuin epäjumalanpalvelija aarreantimilla kunnioittaa

palveluksensa esinettä ja koristaa ihailemansa jumaluuden alttaria,

rakastaja ei tyydy lemmittynsä etevyyksiin, vaan tahtoo lakkaamatta

hänelle lisätä uusia kaunistuksia. Tuo lemmitty tosin ei niitä tarvitse

häntä miellyttääkseen, mutta rakastajan on tarve häntä kaunistaa. Täten

hän luulee osottavansa hänelle uutta kunnioitusta; täten hänen

nautintonsa katsella lemmittyään saa uuden viehätyksen. Hänen

mielestään ei mikään kauneus ole paikallaan, ellei se korista ylintä

kauneutta. Se tarjoaa samalla liikuttavan ja naurettavan näyn, että

huomaa Émilen innokkaasti hommaavan opettaakseen Sophielle kaiken sen,

minkä itse tietää, kysymättä, tokko se, mitä aikoo opettaa, on hänen

mielensä mukaista tai hänelle sopivaa. Émile puhuu Sophielle kaikesta,

hän selittää hänelle kaikki lapsellisella innolla. Hän luulee, että

hänen vaan tarvitsee jotain sanoa, jotta Sophie sen heti ymmärtäisi. Jo

edeltäpäin hän kuvittelee sitä huvia, jonka hänelle on tuottava

järkeileminen, filosofeeraaminen Sophien kanssa. Hän pitää turhana

jokaista saavuttamaansa tietovarastoa, jota ei voi levittää Sophien

eteen. Hän melkein punastuu, kun tietää jotakin, jota Sophie ei tiedä.

Nyt siis Émile opettaa Sophielle filosofiaa, fysiikkaa, matematiikkaa,

historiaa, sanalla sanoen kaikkea. Sophie seuraa mielellään hänen

innokasta opetustaan ja koettaa siitä hyötyä. Kuinka tyytyväinen Émile

on, kun hänellä on tilaisuus polvistuneena Sophien edessä jaella

opetustaan. Hänen mielestään silloin taivas on auennut hänen eteensä.

Kuitenkin tämä asento, joka on oppilaalle vielä epämukavampi kuin

opettajalle, ei ole edullinen opetukselle. Silloin näet ei tiedä minne

on kääntäminen silmänsä, välttääkseen niitä seuraavia katseita, ja kun

molempien katseet kohtaavat toisensa, ei opetus silti luista paremmin.

Ajattelemisen taito ei ole vieras naisille, mutta heidän tulee

kosketella ainoastaan järkiperäisiä tieteitä. Sophie käsittää kyllä

kaiken, mutta vaan vähän painuu hänen mieleensä. Enimmin hän edistyy

moraalin ja aistia kysyvien aineiden alalla. Mitä fysiikkaan tulee, hän

siitä painaa mieleensä ainoastaan jonkunmoisen käsityksen yleisistä

luonnonlaeista ja maailmanjärjestelmästä. Joskus, kävelyillä

tarkastaessaan luonnonihmeitä, heidän viattomat ja puhtaat sydämensä

rohkenevat kohota sen luojaan asti. He eivät pelkää hänen läsnäoloaan,

vaan paljastavat yhdessä sydämensä hartauden hänen edessään.

Kuinka! tuhlaako kaksi rakastavaa kukoistavan ikänsä aikana

kahdenolonsa uskonnollisten kysymysten pohtimiseen? Viettävätkö he

aikaansa lausumalla katkismustaan? Mitäpä hyödyttäisi halventaa sitä,

mikä on ylevää! Epäilemättä he sitä tavallaan lausuvat siinä

harhaluulon hurmauksessa, joka viehättäen heidät valtaa; he näet

huomaavat toinen toisensa täydelliseksi, he rakastavat toisiaan, he

keskustelevat innostuneina siitä, mikä antaa hyveelle sen arvon. Se

uhraus, jonka he sille tekevät, saattaa sen heille rakkaaksi. Niissä

intohimon puuskauksissa, jotka heidän on voittaminen, he joskus yhdessä

vuodattavat kyyneleitä, jotka ovat puhtaammat kuin taivaan kaste, ja

nämä vienot kyynelet tarjoavat heidän elämälleen sen lumouksen. He ovat

ihanimman hurmaustilan alaiset, jota ihmissielut koskaan ovat kokeneet.

Heidän kieltämyksensäkin lisää heidän onneaan ja saattaa heitä itseänsä

kunnioittamaan uhrautumisensa takia. Te aistilliset ihmiset, te ruumiit

ilman sielua, kerran hekin tuntevat teidän nautintoanne, ja tulevat

koko ikänsä kaihoamaan sitä onnellista aikaa, jolloin tuon nautinnon

itseltään kielsivät.

Huolimatta tästä nuorten hyvästä sovusta ja toistensa ymmärtämyksestä,

esiintyy kuitenkin joskus erimielisyyttä, jopa kinaakin. Neitonen näet

ei ole vailla oikkuja eikä nuorukainen vailla kiivautta. Mutta nämä

pienet rajuilmat menevät pian ohi ja ovat omansa vielä enemmän

vahvistamaan heidän kiintymystään. Kokemus lisäksi opettaa Émilelle,

ettei hänen niitä enää tarvitse suuresti pelätä, kun näet sopiminen

hänelle aina on enemmän hyödyllinen kuin mitä itse epäsopu on

vahingollinen. Ensimäisen sovintokohtauksen hyvä menestys panee hänet

seuraavistakin samaa toivomaan. Siinä hän erehtyy, mutta jos ei

menestys aina olekaan yhtä tuntuva, tuottaa hänelle mielihyvää se

kokemus, että Sophien vilpitön harrastus hänen sydämensä suhteen yhä

vaan lisääntyy. Joku kysynee mikä varsinainen hyöty tästä siis on.

Kernaasti tähän vastaan, olletikkin sentähden, että tämä esimerkki

antaa minulle tilaisuuden esittää hyvin hyödyllisen perusohjeen ja

vastustaa toista hyvin turmiollista.

Émile rakastaa, hän ei siis ole huimapää; ja vielä paremmin käsitämme,

ettei tuo hallitseva Sophie ole nainen, joka hänelle myöntää vapauksia.

Mutta kun varovaisella viisaudella kaikissa seikoissa on rajansa, olisi

taipuvampi syyttämään häntä liiasta ankaruudesta kuin liiasta

lempeydestä; hänen isänsäkin joskus pelkää että hänen liiallinen

ylpeytensä voi muuttua kopeudeksi. Heidän salaisimmissa kohtauksissaan

Émile ei rohkenisi pyytää pienintäkään suosiota, ei edes sitä

toivoakaan; ja kun Sophie joskus heidän kävelyllään suvaitsee tarttua

kädellään hänen käsivarteensa, niin Émile tuskin joskus rohkenee

huoaten painaa hänen kättään poveansa vastaan. Kuitenkin hän kauan

epäröityään rohkenee salaa suudella hänen hamettaan, ja monasti hän on

niin onnellinen, ettei Sophie ole tätä huomaavinaan. Eräänä päivänä,

kun Émile hieman julkisemmin tahtoo harjottaa samaa vapautta, Sophie

siitä suuresti pahastuu. Émile on itsepäinen, Sophie ärtyy; närkästys

saattaa jälkimäisen lausumaan muutamia pisteleviä sanoja, joita Émile

ei siedä niihin vastaamatta. Lopun päivästä he kulkevat nyrpeinä huuli

lerpassa ja eroavat toisistaan hyvin tyytymättöminä.

Sophie on pahalla tuulella. Hänen äitinsä on hänen uskottunsa; mitenkä

Sophie voisikaan häneltä peittää suruaan? Tämähän on hänen ensimäinen

epäsopunsa ja kinastelunsa. Ja vaikka se on vaan tunnin kestävä, se on

silti niin vakavaa laatua. Hän katuu vikaansa. Äiti antaa hänelle luvan

sen hyvittää, isä häntä siihen suorastaan käskee.

Seuraavana päivänä Émile, ollen levoton, palaa tavallista aikaisemmin.

Sophie on auttamassa äitiään pukeutumaan; isäkin on samassa huoneessa.

Émile astuu sisään kunnioittavana, mutta surullisen näköisenä. Tuskin

isä ja äiti ovat häntä tervehtineet, kun Sophie kääntyy; ja ojentaen

hänelle kätensä hän kysyy hymyilevällä äänenpainolla, miten hän voi. On

selvää, ettei hän ojenna tätä sievää kättä täten muussa tarkoituksessa,

kuin että sitä suudeltaisiin. Émile tarttuu siihen, mutta ei sitä

suutele. Sophie, hieman hämillään, vetää kätensä pois, tehden sen niin

sulavasti kuin suinkin. Émile, joka ei ole perehtynyt naisten juoniin

ja joka ei käsitä mitä oikut hyödyttävät, ei niin pian unhota eikä

rauhoitu. Huomatessaan Sophien pulan hänen isänsä ivallaan saattaa

hänen pulmallisen tilansa kahta vaikeammaksi. Tyttö parka, ollen

häpeissään ja nöyryytetty, ei enää tiedä mitä tehdä ja antaisi mitä

tahansa, jos vaan voisi itkeä. Kuta enemmän hän koettaa itseään

hillitä, sitä raskaammaksi käy hänen sydämensä. Hänen silmästään valuu

viimein vastoin hänen tahtoaankin kyynel. Émile huomaa tämän kyynelen,

lankee polvilleen, tarttuu hänen käteensä ja suutelee sitä moneen

kertaan palavasti. "Hiisi vieköön, olettepa liian hyvä", sanoo isä

purskahtaen nauruun; "minä puolestani olisin ankarampi noille

hupakoille ja rankaisisin sitä suuta, joka olisi minua loukannut."

Émile, jota tämä puhe on rohkaissut, luo äitiin rukoilevan katseen; ja

luullen hänen antavan suostumuksen merkin, hän lähestyy vavisten

Sophien kasvoja, joka kääntää pois päänsä ja joka pelastaakseen suunsa,

kääntää ruusunpunaisen poskensa häntä kohti. Mutta nyt Émile käy

tungettelevaksi; Sophie tekee ainoastaan heikkoa vastarintaa. Mikä

suudelma, ellei se olisi ryöstetty äidin nähden! Ankara Sophie, ole

varuillasi. Hän on usein pyytävä saada suudella hamettasi toivoen, että

joskus kiellät tämän pyynnön.

Tämän perin ankaran rangaistuksen jälkeen isä lähtee huoneesta jollekin

asialle, äiti lähettää jollakin verukkeella Sophien pois; sitten hän

kääntyy Émilen puoleen ja sanoo hänelle jotenkin vakavalla

äänenpainolla: "Hyvä herra, minä luulisin, että nuori mies, joka on

niin hyvästä perheestä ja niin hyvin kasvatettu kuin te, joka on sekä

jalotunteinen että hyväntapainen, ei tahtoisi palkinnoksi syöstä

häpeään perhettä, joka on hänelle osottanut ystävyyttään. Minä en vaadi

liiallista jäykkyyttä ja pidättäytyväisyyttä; tiedänhän mitä tulee

antaa anteeksi vilkkaalle nuorisolle, ja se, minkä silmieni edessä olen

kärsinyt, teille sen tarpeeksi todistaa. Kysykää ystävänne mieltä

velvollisuuksienne suhteen, ja hän on teille sanova mikä ero on isän ja

äidin läsnäolon hyväksymän leikillisyyden ja sen vapauden välillä, joka

anastetaan kaukana heistä, väärinkäyttämällä heidän luottamustaan ja

tehden ansaksi sama suosio, joka heidän silmiensä edessä on kokonaan

viatonta laatua. Hän on sanova teille ettei tyttäreni ole menetellyt

väärin teitä kohtaan muussa kuin siinä, ettei ole heti ensi kerralla

huomannut mitä hänen ei olisi pitänyt koskaan kärsiä. Hän on sanova

teille että kaikki se mitä suosiona pidetään, todella siksi muuttuu ja

että on kunnon miehen arvolle alentavaa hyväkseen käyttää nuoren

neitosen yksinkertaisuutta ja salaisesti omaksua itselleen ne oikeudet,

joita hänen sitten täytyy kärsiä kaikkien nähden. Sillä vaikka

tiedetäänkin mitä säädyllisyys ja hyvä tapa voi julkisuudessa sietää,

niin ei tiedetä mihin salaperäisyyden varjossa pysähtyy se, joka yksin

on päähänpistojensa arvostelija ja tuomari."

Tämän oikeutetun nuhdesaarnan jälkeen, joka paljon enemmän on suunnattu

minuun kuin oppilaaseeni, tämä viisas äiti jättää meidät, ja minä jään

ihailemaan hänen harvinaisen viisasta varovaisuuttaan, joka katsoo

vähäpätöiseksi sitä, että hänen nähtensä painetaan suutelo hänen

tyttärensä huulille, mutta joka pelästyy sitä, että rohjetaan kahden

kesken ollen suudella hänen hamettaan. Kun tämän johdosta ajattelen

inhimillisten periaatteiden mielettömyyttä, käsitän, miksi kieli on

kahta siveämpi, kuta turmeltuneempi sydän on, ja kuinka ihmiset kahta

tarkemmin noudattavat ulkonaista säädyllisyyttä, kuta vilpillisemmät he

pohjaltaan ovat.

Tässä tilaisuudessani terottaessani Émilen mieleen velvollisuuksia,

joihin minun jo aikaisemmin olisi pitänyt häntä tutustuttaa, minussa

herää uusi miete, joka kenties tuottaa Sophielle enimmin kunniaa, mutta

jota kuitenkin varon ilmaisemasta häntä rakastavalle miehelle. Tämä

miete on se, että Sophien niin sanottu ylpeys ilmeisen selvästi ei ole

muuta kuin hyvin viisasta varovaisuutta, jonka muodossa hän turvaa

itsensä omilta pyyteiltään. Hänellä kun onnetonta kyllä on hyvin

herkästi leimahtava luonne, hän pelkää ensimäistä kipinää ja koettaa

kaikin voimin sitä itsestään poistaa. Sophie ei ole ylpeydestä ankara,

vaan nöyryydestä. Hän anastaa Émileen nähden vallan, jota ei toivo

voivansa ylläpitää itseensä nähden; hän siis ikäänkuin turvautuu

Émileen hillitäkseen itseään. Jos hänellä olisi enemmän luottamusta

itseensä, hän olisi paljon vähemmin ylpeä. Jos ei siis ota lukuun tätä

yhtä ainoata seikkaa, niin hän olisi mitä sovinnollisin ja lempein

nainen. Kukapa kärsivällisemmin sietää loukkausta? Kukapa enemmän

pelkää loukkaavansa muita? Kellä on joka suhteessa vähemmän

vaatimuksia, paitsi hyveeseen nähden? Eikä hän edes ole ylpeä itse

hyveestään, vaan on ylpeä ainoastaan sitä varjellakseen; ja kun hän

vaaratta voi antautua sydämensä tunteiden valtoihin, hän hyväilee

rakastajaansakin. Mutta hänen varovainen äitinsä ei edes miehelleen

ilmaise kaikkia näitä yksityisseikkoja; ei miesten pidä kaikkea tietää.

Kaukana siitä, että Sophie olisi ylpeä valloituksestaan, hän siitä on

päinvastoin tullut entistään ystävällisemmäksi ja vaatimattomammaksi

kaikkia kohtaan, lukuunottamatta ehkä yhtä ainoata, joka on tämän

muutoksen aiheuttanut. Riippumattomuuden tunne ei enää paisuta hänen

jaloa sydäntään. Hän riemuitsee vaatimattomana voitosta, joka häneltä

riistää vapauden. Hänen käytöksensä on pakollisempi ja hänen

puhetapansa pelokkaampi siitä perin kun hän ei enää punastumatta kuule

mainittavan rakastajan nimeä. Mutta tyytyväisyys pilkottaa esiin tämän

hänen pakollisuutensa alta, eikä edes hänen häpynsä ole tuskallinen

tunne. Etenkin silloin hänen käytöstapansa erilaisuus pistää silmään,

kun äkkiarvaamatta nuorta väkeä tulee vieraiksi. Nyt kun hän ei enää

heitä pelkää, se ylenmääräinen varovaisuus, jota hän heidän suhteensa

ennen noudatti, on suuressa määrin kadonnut. Kun hän nyt on tehnyt

ratkaisevan päätöksensä, hän epäröimättä osottautuu kohteliaaksi niille

miehille, jotka hänelle ovat yhdentekevät. Koska hän ei ole niin

vaativainen heidän avujensa suhteen, hänellä kun ei enää ole

harrastuksia heihin nähden, hän pitää heitä tarpeeksi rakastettavina

henkilöinä, jotka eivät koskaan tule hänelle olemaan mitään.

Jos todellinen rakkaus yleensä voi turvautua keikailuun, niin

luulisinpä näkeväni siitä merkkejä siinä tavassa, jolla Sophie

käyttäytyy heidän seurassaan lemmittynsä läsnäollessa. Luulisi ettei

hän tyydy siihen palavaan intohimoon, jonka hehkua hän hänessä

ylläpitää viehättävällä kylmäkiskoisuuden ja hyväilyn sekaisella

menettelyllä, vaan että hän lisäksi katsoo soveliaaksi kiihottaa tätä

samaa intohimoa herättämällä lemmityssään hieman levottomuutta. Olisi

taipuvainen luulemaan, että hän tahallaan saattaen nuoret vieraansa

iloisiksi tahtoisi kiusata Émileä antautumalla itseänsä niin pukevaan

hilpeydenpurkaukseen, johon hän ei rohkene antautua Émilen seurassa.

Mutta Sophie on liian tarkkaavainen, liian hyvä ja ymmärtäväinen

todella Émileä kiusatakseen. Tätä vaarallista kiihotuskeinoa kuitenkin

hänen rakkautensa ja kunniallisuutensa lieventävät, korvaten viisasta

varovaisuutta. Sophie osaa tehdä Émilen levottomaksi ja jälleen

rauhoittaa häntä silloin, kun tämä on paikallaan. Jos hän joskus

saattaakin hänet hieman levottomaksi, hän ei kuitenkaan koskaan tuota

hänelle surua. Antakaamme siis hänelle anteeksi se vähäinen huoli, jota

hän tuottaa lemmitylleen, kun otamme huomioon, että hän sen tekee

pelosta, ettei voisi tarpeeksi lujasti kiinnittää häntä itseensä.

Mutta minkä vaikutuksen on tämä pieni juonittelu tekevä Émileen? Onko

hän oleva mustasukkainen, vai ei? Tätä kysymystä meidän tulee

tarkastaa. Tällaiset poikkeemukset sisältyvät myöskin kirjani

tarkoitukseen ja vievät minua varsin vähän pois itse aineestani.

Olen aikaisemmin osottanut miten sellaisissa seikoissa, jotka riippuvat

yksinomaan yleisestä mielipiteestä, kateus valtaa ihmissydämen. Mutta

rakkauden laita on toinen; sen herättämä mustasukkaisuus näyttää niin

läheisesti perustuvan luontoon, että on hyvin vaikea olla uskomatta,

ettei se johtuisi siitä, ja eläintenkin tarjoama esimerkki, joista

monet ovat vallan raivokkaan mustasukkaiset, tuntuu kumoamatta sitä

todistavan. Ihmistenkö mielipide kenties opettaa kukkoja tappelussa

toisiaan raatelemaan ja härkiä puskemaan toisensa kuoliaaksi?

Vastenmielisyys kaikkea kohtaan, mikä häiritsee ja vastustaa meidän

mielihyväntunteitamme, on luonnollinen, sitä ei voitane kieltää.

Jossakin määrin halu yksinomaan omistaa sellaista, mikä meitä

miellyttää, niinikään perustuu luontoon. Mutta kun tämä halu

muuttuneena intohimoksi kiihtyy raivoksi tai epäluuloiseksi ja

riuduttavaksi päähänpistoksi, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi,

silloin on laita toisin. Tällä intohimolla voi olla perustansa

luonnossa, mikä kuitenkaan ei aina tapahdu; tässä suhteessa tulee siis

tehdä eroa.

Eläinmaailmasta noudettua esimerkkiä olen aikaisemmin tarkastanut

tutkistelussani "Discours sur l'inégalité". Ja kun nyt sitä uudestaan

punnitsen, näyttää tarkastukseni tulos tarpeeksi vankalta, jotta voin

kiinnittää siihen lukijan huomion. Siinä tekemiini erotuksiin lisään

tässä ainoastaan, että luontoon perustuva mustasukkaisuus suuressa

määrin aiheutuu sukuvietin voimakkaisuudesta, joten tämän vietin

ollessa tai näyttäessä olevan rajaton mustasukkaisuus on ylimmillään.

Silloin näet koiras mittaa oikeuksiaan tarpeidensa mukaan eikä koskaan

voi nähdä toista koirasta pitämättä sitä julkeana kilpailijana.

Tällaisissa eläinlajeissa naaraat antautuvat aina ensin eteen

sattuvalle koiraalle, joten ne kuuluvat niille ainoastaan valloituksen

oikeuden nojalla, aiheuttaen alituisia taisteluja koirasten välillä.

Niissä lajeissa taas, joissa koiras yhtyy yhteen ainoaan naarakseen,

joissa parittelu muodostaa jonkunmoisen moraalisen siteen, jonkunmoisen

avioliiton, naaras kuuluu oman valitsemuksensa nojalla sille koiraalle,

jolle se on antautunut, ja kieltäytyy kaikilta muilta. Ja koska

koiraalla on takeena naaraan uskollisuudesta se seikka, että se

kiintymyksestä on tehnyt valintansa, se on vähemmin levoton nähdessään

muita koiraita ja elää levollisemmin niiden kanssa. Tällaisiin

eläinlajeihin kuuluvat koiraat myöskin hoitelevat poikasia. Ja yhden

tuollaisen luonnonlain nojalla, jota emme voi havaita ilman heltymystä,

näyttää naaras koiraalle korvaavan sitä hellyyttä, jota se osottaa

poikasille.

Kaikki tehdyt havainnot siis yhdessä todistavat, ettei muutamien

eläinlajien koirasten raivokkaasta mustasukkaisuudesta voi tehdä sitä

johtopäätöstä, että se muka olisi luonnollinen ihmisiin nähden. Ja

vaikka ottaakin huomioon kuumat ilmanalat, joissa monivaimoisuus on

vallalla, tämä seikka vaan vahvistaa juuri lausumaani mielipidettä.

Monivaimoisuudesta näet johtuu noissa ilmanaloissa elävien aviomiesten

tyrannillinen varovaisuus, koska näet heidän oman heikkoutensa

tietoisuus saattaa heidät turvautumaan pakkokeinoihin, kiertääkseen

luonnonlakeja.

Meidän ajan ihmisissä, jotka tosin tässä suhteessa vähemmin

kiertävät näitä lakeja, mutta jotka sen tekevät päinvastaisessa ja

inhottavammassa suhteessa, saa mustasukkaisuus alkunsa enemmän

yhteiskunnassa vallitsevista intohimoista kuin alkuperäisestä

luonnonvaistosta. Useimmissa liehakoitsevissa lemmensuhteissa rakastaja

enemmän vihaa kilpailijoita kuin mitä rakastaa lemmittyään. Hän pelkää,

ettei saavuta yksinomaista suosiota; tämä on sen itserakkauden

vaikutusta, jonka synnyn olen osottanut ja hänen turhamielisyytensä

kärsii siitä enemmän kuin hänen rakkautensa. Muuten meidän nurinkuriset

yhteiskuntaolomme ovat saattaneet naiset niin teeskenteleviksi[181] ja

ovat niin suuressa määrin kiihottaneet heidän himojaan, että tuskin voi

luottaa mitä enimmin koeteltuun naiskiintymykseen ja että he tuskin

enää voivat antaa sellaista uskollisuudentodistetta, joka poistaisi

pelon kilpailijoiden suhteen.

Oikean rakkauden laita on toinen. Olen äsken mainitussa tutkistelussani

osottanut, ettei tämä tunne ole niin luonnollinen kuin luullaan. On

suuri ero miehen lemmittyänsä kohtaan tunteman tavaksi muuttuneen

viehkeän kiintymyksen ja tuon hillittömän intohimon välillä, joka

huumautuu esineensä luulotellusta suloudesta, niin ettei tämä esine

enää näyttäy sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tällainen intohimo,

joka vaatii itselleen yksinomaista etusijaa ja suosiota, eroaa tässä

suhteessa turhamielisyydestä ainoastaan siinä, että jälkimäinen vaatien

kaikkea, itse mitään myöntämättä, aina on kohtuuton, kun sitävastoin

rakkaus, antaen yhtä paljon kuin vaatii, on itsessään kohtuutta täynnä

oleva tunne. Kuta enemmän rakkaus antaa, sitä herkkäluuloisempi se on.

Sama harhaluulo, joka sen aiheuttaa, saattaa sen myös helposti

herkkäuskoiseksi. Jos rakkaus onkin levoton, kunnioitus on täynnä

luottamusta, eikä kunniallisessa sydämessä koskaan ole ollut rakkautta

ilman kunnioitusta, sillä ei kukaan rakasta lemmityssään muita

ominaisuuksia kuin sellaisia, joihin panee arvoa.

Sittenkuin kaikki tämä on tarkoin selvillä, saattaa varmasti sanoa,

minkälaista mustasukkaisuutta Émile kykenee tuntemaan. Sillä koska

tällä intohimolla tuskin on ituja ihmissydämessä, määrää yksinomaan

kasvatus sen muodon. Kun Émile rakastaa ja jos silloin mustasukkaisuus

hänet valtaa, hän ei ole oleva äkkipikainen, äreä ja epäluuloinen, vaan

hiljainen, tunteellinen ja pelokas. Hän on tunteva itsensä enemmän

levottomaksi kuin kiihottuneeksi. Hän on paljon enemmän koettava

voittaa lemmittynsä kuin uhata kilpailijaansa. Hän on syrjäyttävä tämän

kilpailijansa, jos voi, kuten esteen ainakin, häntä kuitenkaan

vihamiehenään pitämättä. Jos hän häntä kuitenkin todella vihaisi, tämä

viha ei johdu kilpailijan rohkeudesta koettaa riistää häneltä sydäntä,

jota hän tavoittelee, vaan siitä todellisesta tuon sydämen menettämisen

vaarasta, johon tuo kilpailija hänet saattaa. Eipä hän ole niin

mieletön, että tuntisi epäoikeutetun ylpeyden itsessään loukatuksi

siitä, että joku rohkenee hänen kanssaan kilpailla. Hän näet ymmärtää,

että lemmityn yksinomaisen suosion saavuttaminen perustuu yksistään

ansioon ja että sen on kunnia, jonka onnistuu tuo suosio saavuttaa;

tämän vuoksi hän on paneva parastaan ollakseen rakastettava, ja

luultavasti hän on onnistuva. Vaikka tuo jalomielinen Sophie on

kiihottanut Émilen rakkautta saattamalla hänet hieman levottomaksi,

niin hän varsin taitavasti osaa asettaa niin, ettei tuo levottomuus

pääse yltymään ja että hän siitä saa korvausta. Ja kilpailijoille,

joita Sophie kärsi ainoastaan pannakseen Émilen koetukselle, ennen

pitkää toimitetaan läksijäiset.

Mutta minne olenkaan huomaamattani joutunut? Oi Émile! Mikä sinusta

onkaan tullut? Tunnenko sinua enää oppilaakseni? Kuinka syvälle

näytätkään vajonneesi? Missä onkaan tuo ankarasti kasvatettu

nuorukainen, joka uhmaili vuodenaikojen ankaruutta, joka karkaisi

ruumistaan mitä raskaimmilla töillä ja joka alisti sielunsa yksinomaan

viisauden lakien alaiseksi, joka oli ennakkoluuloille ja intohimoille

voittamaton, joka ei rakastanut muuta kuin totuutta, joka väistyi

ainoastaan järjen edestä ja joka ei huolinut mistään muusta kuin siitä

mikä oli hänen omaansa? Nyt kun toimeton elämä on häntä hemmotellut,

hän antaa naisten ohjata itseään! Heidän huvinsa ovat hänen

harrastuksensa esineenä, heidän tahtonsa on hänen lakinsa. Nuori

neitonen on hänen kohtalonsa ratkaissut. Émile makaa tomussa hänen

edessään ja nöyryyttää itsensä. Vakava Émile on lapsen leikkikaluna.

Näin vaihtelevat elämän näyt. Joka elämäniällä on omat vaikuttimensa,

jotka panevat sen liikkeelle. Mutta ihminen on aina sama.

Kymmenvuotiaana häntä johtavat makeat leivokset; kaksikymmenvuotiaana

häntä ohjaa hänen lemmittynsä, kolmenkymmenvuotiaana hänen huvinsa,

neljäkymmenvuotiaana kunnianhimo, viisikymmenvuotiaana saituus. Mutta

milloin hän yksinomaan tavoittelee viisautta? Onnellinen se, joka

vasten tahtoaankin saatetaan viisauden ohjattavaksi! Vähät siitä, mikä

tässä on oppaana, kunhan päämäärä vaan saavutetaan. Sankarit, jopa

viisaatkin ovat maksaneet tämän veron inhimilliselle heikkoudelle. Onpa

olemassa esimerkki miehestä, jonka kädet ovat kehrävartta kääntäneet ja

josta kuitenkin on tullut suuri mies.

Jos tahdotte saada hyvän kasvatuksen ulotuttamaan vaikutuksensa koko

elämään, niin ylläpitäkää nuoruudenaikana lapsen hyviä tapoja. Ja kun

oppilaanne on kehittynyt sellaiseksi, kuin hänen tulee olla, niin

pitäkää huolta siitä, että hän on sellainen kaikkina aikoina. Tämä on

viimeinen täydellisyyden leima joka teidän on painaminen työhönne.

Etenkin tästä syystä on tärkeätä jättää nuorille miehille edelleen

heidän ohjaajansa; sillä muuten ei tarvitse pelätä, etteivät he ilman

häntäkin löytäisi vastinetta rakkaudelleen. Kasvattajat ja etenkin isät

erehtyvät siinä, että toinen elintapa estää toista ja että,

niinpiankuin on varttunut suureksi, heti tulee luopua kaikesta mitä

teki pienenä ollessaan. Jos näin olisi laita, niin mitä hyödyttäisi

huolellisesti kasvattaa lapsia, koska ne hyvät tai huonot tavat, jotka

niihin istutettaisiin, häviäisivät lapsuuden mukana, ja koska

muuttamalla elintapaa vallan toiseksi, välttämättömästi myöskin

ajatustapa muuttuisi?

Samoin kuin ainoastaan suuret taudit heikontavat muistikykyä, niin

ainoastaan suuret intohimot löyhentävät tapoja. Vaikka makumme ja

harrastuksemme vaihtuvat, niin tätä vaihtumista, joskohta se joskus

onkin sangen pikainen, voi vähitellen tapahtuva tottumattomuus saattaa

vähemmin tuntuvaksi. Ohjaajan tulee menetellä harrastustemme

vaihtumisen suhteen samoin kuin taitavan taiteilijan värivivahdusten

vaihtelun suhteen, nimittäin, että siirtyminen toisesta toiseen

tapahtuu huomaamatta; hänen näet tulee niin hyvin sekoittaa ja levittää

värit, ettei mikään liian räikeänä pistä esiin, ja lisäksi tulee hänen

levittää useita värejä yli koko maalauksensa. Tämän säännön vahvistaa

kokemus. Kohtuuttomien ihmisten pyyteet, harrastukset ja tunteet

vaihtuvat joka päivä; heidän ainoa pysyvä ominaisuutensa on juuri tämä

vaihtelevaisuus. Mutta säännöllinen ihminen palaa aina vanhoihin

tapoihinsa eikä edes vanhuudessaan menetä mieltymystä niihin

huvituksiin, joista hän lapsena piti.

Jos menettelette niin, että nuorukaiset astuessaan varttuneempaan ikään

eivät ylenkatso edellistä ikäänsä, etteivät he omistaessaan uusia

tapoja hylkää entisiä tapojaan ja että he aina mielellään tekevät sitä,

mikä on hyvää, lukuunottamatta aikaa, jolloin ovat sitä alkaneet, niin

siten ainoastaan olette pelastanut työnne ja voitte olla varmat

kasvattienne suhteen heidän kuolinpäiväänsä asti. Sillä vaarallisin

mullistus ja muutos tapahtuu juuri siinä iässä, jota teidän nyt tulee

valvoa. Aina kaihoamme tätä ikää, ja sentähden emme myöhemmin hevin

menetä niitä taipumuksia ja harrastuksia, jotka tuossa iässä olemme

saaneet; mutta jos ne keskeytyvät, eivät ne koko elämässä enää palaa.

Suurin osa niistä tottumuksista, joita luulette juurruttavanne lapsiin

ja nuorukaisiin, eivät ole todellisia tottumuksia, koska he ovat

ainoastaan pakollisesti niihin alistuneet ja koska he, noudattaen niitä

vastahakoisesti, ainoastaan odottavat hetkeä, jolloin voivat niistä

vapautua. Olemalla vankeudessa ei totu siellä mielellään olemaan.

Silloin tottumus, kaukana siitä, että vähentäisi vastenmielisyyttä,

sitä päinvastoin lisää. Näin ei ole Émilen laita, joka on tehnyt

lapsuudessaan kaiken vapaaehtoisesti ja huvikseen ja joka mieheksi

vartuttuaan vaan tuntee tottumuksen valtaan liittyvän salaisen

vapaudentunteen. Toimelias elämä, kätten työ, ruumiin harjotukset ja

liike ovat hänelle käyneet niin tärkeiksi, ettei hän kärsimättä voisi

niistä luopua. Jos hänet äkkiä pakottaisi hemmoteltuun ja

paikallaolijan elämään, se olisi samaa kuin hänet vangitsisi,

kahlehtisi ja saattaisi pakolliseen ja luonnottomaan tilaan.

Epäilemättä siitä kärsisi yhtä paljon hänen mielialansa kuin hänen

terveytensä. Tuskin hän voi vapaasti hengittää hyvin suljetussa

huoneessa; hän tarvitsee vapaata, raitista ilmaa, liikettä, väsyttävää

työtä. Silloinkin, kun hän on polvillaan Sophien edessä, hän ei malta

olla joskus katsahtamatta ulos kentille ja haluamatta samoilla niiden

halki Sophien seurassa. Kuitenkin hän pysyy alallaan, silloin kun hänen

tulee pysyä; mutta hän on levoton, kiihottunut, ja näyttää taistelevan

itsensä kanssa. Sittenkin hän jää paikoilleen, sillä hän on

kahlehdittu. "Siinä sen nyt näkee", huomauttanee joku, "millaisten

tarpeiden orjaksi olette hänet saattanut, millaisiin rajoituksiin

olette hänet pakottanut." Kaikki tämä on totta; olen saattanut hänet

alistumaan ihmistä rajoittavaan tilaan.

Émile rakastaa Sophieta, mutta mitkä jälkimäisen viehättävät

ominaisuudet ovat etupäässä hänet vallanneet? Tunteellisuus, hyve ja

siveyden rakkaus. Pannessaan arvoa tähän lemmittynsä siveyden

rakkauteen, ei hän suinkaan itse siitä ole luopunut. Mihin Sophie

puolestaan on kiintynyt? Kaikkiin niihin tunteisiin, jotka ovat hänen

lemmittynsä sydämelle luontaiset, nimittäin todellisen hyvän

kunnioitukseen, kohtuullisuuteen, yksinkertaisuuteen, jaloon

epäitsekkyyteen, komeilun ja rikkauksien halveksumiseen. Émilellä oli

nämä hyveet, ennenkuin rakkaus oli voinut häntä niihin innostaa. Missä

suhteessa Émile siis oikeastaan on muuttunut? Hän on vaan saanut

lisäsyitä ollakseen sellainen kuin hän on; ainoastaan tässä suhteessa

hän on entisestään erilainen.

En saata kuvitella, että se, joka jotenkin tarkkaavasti on lukenut tätä

kirjaa, voisi luulla kaikkien Émilen nykyiseen tilaan yhtyvien

asianhaarojen olevan sattuman kokoamia. Koska nyt kaupungeissa on

kosolta rakastettavia neitosia, niin onko se pelkkä sattuma, että juuri

se, joka häntä miellyttää, elää kaukana syrjäisessä tyyssijassa.

Sattumaltako Émile on hänet kohdannut? Sattumaltako he toisilleen ovat

sopivat, sattumaltako he eivät voi asua samalla paikkakunnalla?

Sattumaltako Émile löytää olopaikan ainoastaan kaukana hänestä,

sattumaltako Émile kohtaa Sophieta niin harvoin ja sattumaltako hänen

on pakko nähdä niin paljo vaivaa joskus häntä tavatakseen? Hän

veltostuu, näin väittänee joku. Päinvastoin hän karaistuu. Hänen täytyy

olla niin vahva, kuin miksi olen hänet kehittänyt, voidakseen vastustaa

niitä rasituksia, jotka Sophie hänelle aiheuttaa.

Émile asuu runsaasti kahden Ranskan peninkulman päässä Sophien

kodista. Tämä matka on kuin ahjon palkeet; sen avulla minä karkaisen

lemmen nuolia. Jos he asuisivat naapureina tai jos Émile voisi käydä

häntä katsomassa, mukavasti istuen hyvissä vaunuissa, hänen

rakkautensakin olisi hyvin mukavaa laatua, ja hän rakastaisi häntä

kuten pariisilainen. Olisikohan Leander tahtonut kuolla Heron puolesta,

ellei meri olisi heitä toisistaan erottanut? Lukija, päästä minut tästä

enempää puhumasta. Jos oikein ymmärrät oppiani, niin voit hyvin

yksityisseikkoja myöten seurata ohjeitani.

Ensi kertoina, jolloin kävimme Sophieta katsomassa, vuokrasimme

ratsuhevoset, päästäksemme pikemmin perille. Pidämme tätä

matkustustapaa mukavana, ja vielä viidennelläkin käynnillämme käytämme

yhä vaan samaa tapaa. Nyt on meitä odotettu. Yli puolen peninkulman

päässä matkamme päämäärästä huomaamme ihmisiä tiellä. Émile katselee,

hänen sydämensä sykkii kiihkeästi; hän tuntee Sophien muiden joukosta,

hän syöksyy alas ratsunsa selästä, lähtee juoksemaan, rientää hurjasti

eteenpäin ja saapuu tuon rakastettavan perheen luo. Émile pitää

kauneista hevosista; hänen ratsunsa on hurja, ja huomatessaan olevansa

vapaa se lähtee kiitämään karkuun halki kentän. Minä lähden sen jälkeen

ja saan sen vaivoin kiinni ja tuon sen saapuville. Pahaksi onneksi

Sophie pelkää hevosia, minä en siis hevosineni rohkene häntä lähestyä.

Émile ei huomaa mitään, mutta Sophie kuiskaa hänelle korvaan, minkä

vaivan hän on tuottanut ystävälleen. Nyt Émile rientää vallan

häpeissään luokseni, tarttuu hevosten suitsiin ja jää meistä jäljelle;

on vallan oikein, että kummallakin on vuoronsa. Hän ratsastaa edelleen

vapauttaakseen meidät hevosista. Kun hänen näin on pakko jättää Sophie,

ei hän enää pidä ratsastamista niin mukavana matkustuskeinona.

Hengästyneenä hän jalan palaa luoksemme ja kohtaa meidät puolitiessä.

Kun teemme seuraavan matkamme Sophien kotiin, Émile ei enää huoli

hevosista. "Miksi?" kysyn häneltä. "Voimmehan ottaa mukaamme rengin

niistä pitämään huolta." "Oi", sanoo hän, "tuottaisimmeko niin paljon

vaivaa tälle arvoisalle perheelle? Huomaattehan, että se tahtoo ravita

sekä vieraita että heidän hevosiaan." "On totta", sanon minä, "että he

ovat jalomielisen vieraanvaraisia, kuten köyhänpuoleiset ihmiset

ainakin. Rikkaat, jotka kaikessa komeilussaan ovat itaroita, ottavat

vastaan ainoastaan ystäviään, kun sitävastoin köyhät suovat

vieraanvaraisuutta ystäviensä hevosillekin." "Menkäämme siis sinne

jalan", hän sanoi; "tottakai te sen uskallatte tehdä, te, joka niin

mielellänne otatte osaa lapsenne väsyttäviin huvituksiin." "Hyvin

kernaasti", minä heti virkan; "mielestäni ei lemmittynsä luo kulkevan

sovikaan mennä niin muhkean meluavasti."

Tullessamme lähemmäksi kohtaamme äidin ja tyttären vielä kauempana kuin

ensi kerralla. Nuolen nopeudella riennämme heidän luokseen. Émile on

vallan kuin hikeen uitettu; rakas käsi suvaitsee nenäliinalla pyyhkiä

hänen poskiaan. Ja vaikka kaikki maailman hevoset olisivat

käytettävänämme, ei meitä enää haluttaisi niitä käyttää.

Kuitenkin on sangen haikeata, ettemme koskaan voi viettää iltaa

yhdessä. Kesä kuluu, päivät alkavat käydä lyhyemmiksi. Mitä tahansa

sanonemmekin, ei meidän koskaan anneta palata kotiimme yöllä; ja

ellemme saavu jo varhain aamulla, täytyy meidän kohta tulomme jälkeen

taas lähteä matkaan. Kun meitä sitten suuresti säälitään ja

surkutellaan, äiti arvelee viimein, että kun ei sovi meitä pitää yötä

talossa, saattaa samasta kylästä löytää yömajan, jota joskus voimme

käyttää. Tämän kuultuaan Émile paukuttaa käsiään ja vavahtelee ilosta.

Ja Sophie vallan huomaamattaan sinä päivänä, jolloin hänen äitinsä on

saanut tämän onnellisen tuuman, suutelee häntä tavallista enemmän.

Vähitellen ystävyyden viehkeys ja viattomuuden aiheuttama

tuttavallisuus vakautuu meidän välillämme. Sophien tai hänen äitinsä

määrääminä päivinä minä tavallisesti tulen ystäväni kanssa; välistä

annan hänen mennä yksin. Luottamus ylentää mieltä, eikä enää sovi

kohdella miestä lapsena. Mitä olisinkaan kasvatuksellani saavuttanut,

ellei oppilaani ansaitsisi kunnioitustani? Joskus sattuu niinkin, että

minä menen ilman häntä; silloin hän on alakuloinen, mutta ei napise.

Mitäpä muuten hänen napinansa hyödyttäisi! Sitäpaitsi hän tietää, etten

minä suinkaan hänen etujansa vahingoita. Jos menemme yhdessä tai

eriksemme, on luonnollista, ettei mikään sää meitä pidätä; me näet

olemme ylen ylpeät saapuessamme surkuteltavassa tilassa perille.

Valitettavasti Sophie meiltä riistää tämän kunnian, kieltämällä meitä

tulemasta huonolla säällä. Ainoastaan tässä suhteessa huomaan hänet

hänelle salassa antamilleni ohjeille vastahakoiseksi.

Eräänä päivänä, kun Émile on mennyt yksin ja jolloin odotan häntä

palaavaksi vasta seuraavana päivänä, hän kuitenkin saapuu jo samana

iltana. Minä sanon hänelle häntä syleillen: "Kuinka, rakas Émile, sinä

jo palaat ystäväsi luo!" Mutta sen sijaan että hän vastaisi hyväilyyni,

hän sanoo minulle hieman nyrpeänä: "Älkää luulko minun tulevan niin

pian vapaasta tahdosta; se tapahtuu toisen tahdosta. Sophie käski minun

palata; palaan siis tehden Sophielle enkä teille mieliksi."

Liikutettuna tästä luontevasta avomielisyydestä minä häntä uudelleen

syleilen, sanoen: "Sinä suora sielu ja vilpitön ystävä, älä salaa

minulta sitä mikä minulle kuuluu. Jos tuletkin hänen tahdostaan,

niin sen kuitenkin tunnustat minun tähteni. Paluusi on hänen

aikaansaannostaan, mutta sinun suoruutesi ja vilpittömyytesi on minun

aikaansaannostani. Säilytä aina tuo jalojen sielujen ylevä

vilpittömyys. Saatamme antaa välinpitämättömien ihmisten ajatella mitä

tahtovat. Mutta olisi rikollista antaa ystävän pitää hyveellisenä

ansiona sellaista, mitä ei häntä varten ole tehnyt."

Varon tarkoin hänen silmissään alentamasta tämän tunnustuksen arvoa,

nimittäin huomauttamalla, että se osottaa suuremmassa määrin hänen

rakkauttaan kuin jalomielisyyttään ja että hän vähemmin tahtoo

itseltään riistää ansion tästä paluusta kuin lukea sitä Sophien

kunniaksi. Mutta hänen palaamisensa laatu paljastaa hänen huomaamattaan

minulle hänen sydämensä luonteen. Jos hän saapuu levollisesti ja hitain

askelin, uneksien lemmestään, hän ei sinä hetkenä ole ollut muuta kuin

Sophien rakastaja. Jos hän taas saapuu pitkin askelin, hikisenä, joskin

ollen hieman huonolla tuulella, niin hän on Mentorinsa ystävä.

Kaikesta tästä huomaa, että nuori ystävä ei suinkaan vietä koko

elämäänsä Sophien luona ja ettei hän käy häntä katsomassa niin usein

kuin tahtoisi. Yksi tai pari matkaa viikossa -- siihen rajoittuu hänen

saamansa lupa. Ja hänen käyntinsä, jotka usein kestävät ainoastaan

puoli päivää, jatkuvat harvoin seuraavaan päivään asti. Hän käyttää

paljon enemmän aikaa toivoessaan Sophieta jälleen näkevänsä tai

iloitessaan hänen näkemisestään kuin yhdessäoloon hänen kanssaan.

Siitäkin ajasta, jonka hän panee noihin matkoihinsa, hän viettää

vähemmän Sophien luona, kuin meno- ja paluumatkalla. Hänen tuntemansa

ilo on tosi, puhdas ja suloinen, mutta versoo enemmän mielikuvituksessa

kuin todellisuudessa, ja se kiihottaa hänen rakkauttaan,

veltostuttamatta hänen sydäntään.

Niinä päivinä, jolloin hän ei käy Sophien luona, hän ei ole

toimettomana eikä istu huoneessa paikallaan. Noina päivinä hän on

entinen Émile; silloin hän ei ole entisestään ollenkaan muuttunut.

Silloin hän useimmiten samoilee läheisellä maaseudulla, jatkaen

luonnonhistoriallisia tutkimuksiaan. Hän havaitsee ja tutkii

maanlaatua, sen tuotteita, sen viljelystä. Hän vertaa täten kokemiansa

uusia maatöitä jo tuntemiinsa; hän hakee erilaisuuksien syitä. Kun hän

huomaa toisenlaisen menettelytavan näille seuduille sopivammaksi, hän

sen ilmaisee maanviljelijöille. Niinpä hän ehdottaa paremmanmuotoista

auraa ja teettää sellaisen omien piirustustensa mukaan. Jos hän löytää

höystösavi-kerroksia, hän opettaa heille tällä paikkakunnalla

tuntemattoman höystösaven käytännön. Usein hän itse ryhtyy raatamaan.

Kaikki hämmästyvät nähdessään hänen käyttävän heidän työaseitaan

taitavammin kuin he itse, kyntävän syvempiä ja suorempia vakoja kuin he

itse, kylvävän tasaisemmin ja valmistavan taitavammin kevättaimilavoja.

He eivät tee hänestä pilaa kuten sellaisista, jotka ainoastaan pitävät

kauniita esitelmiä maanviljelyksestä. He näet huomaavat, että hän sitä

todella itse osaa harjottaa. Sanalla sanoen, Émile ulotuttaa intonsa ja

harrastuksensa kaikkeen, mikä tuottaa olennaista ja yleistä hyötyä.

Tähänkään hän ei pysähdy. Hän käy talonpoikien taloissa, ottaa selkoa

heidän tilastaan, heidän perheistään, heidän lastensa luvusta, heidän

viljelysmaidensa alasta, maantuotteiden laadusta, näiden menekistä,

heidän varallisuudestaan, veroistaan, veloistaan, j.n.e. Hän ei jakele

paljoa rahaa, tietäen, että sitä tavallisesti käytetään huonosti; mutta

hän osottaa miten heidän tulee rahojaan käyttää, ja saattaa rahojen

käyttämisen huolimatta heidän kokemattomuudestaan raha-asioissa, heille

hyödylliseksi. Hän hankkii heille työväkeä ja maksaa heille usein

heidän päivätyönsä omista töistään. Yhdelle hän korjauttaa tai katattaa

hänen puoleksi rappeutuneen majansa, toiselle hän muokkauttaa hänen

peltonsa, joka varojen puutteessa on jätetty kesannoksi; toiselle hän

ostaa lehmän, hevosen ja kaikenlaista karjaa hänen menettämänsä karjan

sijaan. Kaksi naapuria on vähällä alkaa käräjöidä keskenään, hän

voittaa heidän luottamuksensa ja saa heidät sopimaan. Muuan mies

sairastuu; hän hankkii hänelle lääkärinhoitoa, jopa hoitaa häntä

itse.[182] Toinen joutuu mahtavan naapurinsa sorron alaiseksi; Émile

häntä suojelee ja rupeaa hänen välittäjäkseen. Köyhille kihlatuille hän

valmistaa tilaisuuden mennä naimisiin. Muuan hyvä vaimo on menettänyt

rakkaan lapsensa; hän menee hänen luokseen, lohduttaa häntä eikä heti

lähde pois tultuansa. Hän ei ylenkatso köyhiä, hän ei kiireisesti lähde

onnettomien luota. Usein hän syö niiden talonpoikaisihmisten luona,

joita auttaa; hän jää myöskin niiden luo aterioimaan, jotka eivät hänen

apuansa tarvitse. Ollen toisten hyväntekijä ja toisten ystävä hän ei

unhota, että pitää itseään heidän vertaisenaan. Sanalla sanoen, hän

tekee aina omalla persoonallaan yhtä paljon hyvää kuin rahoillaan.

Joskus hän suuntaa retkensä tuon onnellisen olopaikan tienoille. Onhan

se toivo tarjona, että hän salavihkaa saisi nähdä Sophien, nähdä

hänet hänen kävelyllään, ilman että hän Émileä näkisi. Mutta Émile

vihaa kaikkea kieroutta käytöksessään, eikä hän osaa eikä tahdo

mitään saavuttaa vilpillisesti. Hänessä on tuota rakastettavaa

hienotunteisuutta, joka hyväilee ja ravitsee itserakkautta omantunnon

antamalla hyvällä itsetodistuksella. Hän noudattaa ankarasti

maanpakolaisuuttaan, eikä koskaan tule niin lähelle Sophien kotia, että

hän sattumalta saisi sellaista, josta tahtoo kiittää yksinomaan

Sophieta. Sen sijaan hän täynnä iloa harhailee lähistössä, etsien

lemmittynsä jälkiä, heltyen hänen näkemästään vaivasta ja niistä

pitkistä kävelyretkistä, jotka hän on tehnyt häntä miellyttääkseen.

Käyntiensä edellisinä päivinä Émile usein menee johonkin läheisyydessä

olevaan meijeritaloon tilaamaan ruokatavaroita seuraavan päivän

aamiaista varten. Hän kääntää meidän kävelymme vallan kuin sattumalta

tuohon suuntaan; sattumalta astumme sisälle ja huomaamme hedelmiä,

leivoksia ja kermaa. Sophie, tuo herkkusuu, ei suinkaan ole kiittämätön

tällaisesta huomaavaisuudesta ja tuottaa kernaasti kunniaa

hankkimillemme herkuille. Minäkin aina saan osani hänen kiitoksistaan,

vaikka en niitä ollenkaan olisi ansainnut. Tämä on pikku tytön

sotajuonta, jotta hän kiittäessään olisi vähemmin hämillään. Isä ja

minä syömme leivoksia ja juomme viiniä. Mutta Émilellä on naisten maku;

hän vaanii aina jotakin kermalautasta, johon Sophie on kastellut

lusikkaansa.

Kun leivoksia tarjotaan, puhun Émilelle niistä kilpajuoksuista, joihin

hän lapsena otti osaa. Tahdotaan tietää mitä kilpajuoksuja ne olivat.

Minä teen selkoa asiasta, ja se herättää hilpeyttä. Kysytään Émileltä,

vieläkö hän osaa juosta. "Paremmin kuin koskaan ennen", hän vastaa.

"Olisinpa kovin pahoillani, jos olisin unhottanut tämän taidon." Joku

seuraan kuuluvista henkilöistä mielellään haluaisi nähdä hänen

juoksevan, mutta ei rohkene sitä hänelle sanoa. Joku toinen ottaa sen

sanoakseen. Émile suostuu. Käsketään saapuville pari kolme lähiseudun

nuorta miestä. Määrätään palkinto, ja paremmin matkiaksemme noita

entisiä kilpaleikkejä, panemme leivoksen määräkohtaan. Kaikki

kilpailevat ovat valmiina. Isä antaa lähtömerkin lyöden kätensä yhteen.

Nopsajalkainen Émile halkoo ilmaa ja on määrämatkan päässä, ennenkuin

nuo kolme kömpelystä tuskin ovat lähteneet liikkeelle. Émile

vastaanottaa palkinnon Sophien käsistä, ja yhtä jalomielisenä kuin

Aeneas hän jakelee siitä kaikille voitetuille.

Keskellä suosionosotuksia ja voitonriemua Sophie rohkenee vaatia

voittajaa kilpailemaan ja kehuu juoksevansa yhtä hyvin kuin hän. Émile

ei kieltäydy astumasta kilpakentälle hänen kanssaan. Ja sillävälin kun

neitonen valmistautuu kilpailuun, kun hän molemmilta kupeilta

kiinnittää ylös hameensa ja kun hän, ollen halukkaampi paljastamaan

Émilen katseille pienen siron jalkansa kuin voittamaan häntä

kilpajuoksussa, katselee ovatko hänen hameensa tarpeeksi lyhyet, Émile

kuiskaa jotakin äidille korvaan; tämä hymyilee ja antaa suostumuksen

merkin. Silloin Émile asettuu kilpailijattaren viereen. Tuskin on

lähtömerkki annettu, kun Sophie lähtee juoksemaan ja kiitää eteenpäin

nopeana kuin lintu.

Naiset eivät osaa juosta. Kun he lähtevät pakoon, saa heidät

aina kiinni. Juoksu ei ole ainoa urheilu, jota he harjottavat

taitamattomasti, mutta se on ainoa, jota he suorittavat vailla

suloutta. Heidän kyynäspäänsä kohoavat silloin taaksepäin ja ovat

kiinni vyötäisissä; tämä saattaa heidät naurettavan näköisiksi. Ja

heidän korkeat korkonsa, joilla he harppailevat eteenpäin, saattavat

heidät heinäsirkkojen kaltaisiksi, jotka tahtovat juosta eteenpäin

hyppimättä.

Émile, joka ei luule, että Sophie juoksee paremmin kuin muut naiset, ei

viitsi edes liikkua paikaltaan, vaan antaa ivallisesti hymyillen hänen

lähteä juoksemaan. Mutta Sophie on ketterä, ja hänellä on matalat

korot. Hänen ei tarvitse turvautua mihinkään keinotekoiseen, jotta

hänen jalkansa näyttäisivät pieniltä. Hänen ehätyksensä on niin suuri,

että Émilen, saavuttaakseen tämän uuden Atalantan, on kiireisesti

lähteminen juoksemaan: niin kaukana hän jo näkee Sophien edessään.

Émile lähtee siis vuorostaan liikkeelle, kiitäen edelleen kotkan

tavoin, joka hyökkää saaliinsa kimppuun. Hän ajaa häntä takaa, on jo

vallan hänen kintereillään ja saavuttaa viimein tuon vallan

hengästyneen neitosen, panee varovasti vasemman käsivartensa hänen

vyötäryksensä ympärille, nostaa hänet ilmaan kuin höyhenen, ja painaen

tätä suloista taakkaa sydämelleen hän täten päättää kilpajuoksun ja

antaa hänen ensin kosketella päämäärää. Sitten hän huutaa: Sophie on

voittanut, ja notkistaen toisen polvensa hänen edessään, hän tunnustaa

itsensä voitetuksi.

Näihin moninaisiin toimituksiimme liittyy oppimamme ammatin

harjottaminen. Ainakin kerran viikossa ja kaikkina niinä päivinä,

jolloin huono sää ei salli meidän samoilla ulkona, menemme me, Émile ja

minä, tekemään työtä käsityöläis-mestarin luo. Emme siellä työskentele

muodon vuoksi, henkilöinä, jotka ovat yläpuolella tätä ammattia, vaan

täydellä todella ja kuin oikeat käsityöläiset ainakin. Kerran Sophien

isä tulee meitä tervehtimään ja tapaa meidät työssä eikä jätä

ihastuneena kertomatta vaimolleen ja tyttärelleen mitä on nähnyt.

Menkääpä katsomaan tuota nuorta miestä työpajassa, ja saatte nähdä

halveksiiko hän köyhälistön oloja. Saattaa kuvitella kuinka iloisena

Sophie kuuntelee tätä puhetta. Asiasta puhutaan vielä toistamiseen, ja

muutkin tahtoisivat yllättää Émileä hänen työssään. Minulta kysellään

asiata kuitenkin niin, kuin ei tarkoitettaisi mitään erityistä, ja

sittenkuin äiti ja tytär ovat saaneet tietää työpäivämme, he tulevat

sinä päivänä vaunuilla kaupunkiin.

Astuessaan sisään verstaaseen Sophie huomaa sen toisessa päässä nuoren

miehen paitahihasillaan ja hiukset epäjärjestyksessä sekä niin työhönsä

kiintyneenä, ettei hän ollenkaan huomaa häntä. Sophie pysähtyy ja antaa

äidilleen merkin. Émilellä on taltta toisessa kädessä ja toisessa

puuvasaran pää, johon hän juuri on tekemässä reikää. Sitten hän sahaa

poikki laudan ja panee poikkisahaamansa laudanpätkän höylälankkujen

väliin sitä sileäksi höylätäkseen. Tämä näky ei saata Sophieta

nauramaan; se päinvastoin häntä liikuttaa ja herättää hänessä

kunnioitusta. Nainen, kunnioita herraasi; hän tekee työtä sinun

edestäsi, hän ansaitsee sen leivän, joka sinua ravitsee; sellainen on

oikea mies.

Heidän siinä katsellessaan häntä minä huomaan heidät ja vedän Émileä

hihasta. Hän kääntyy, näkee heidät, heittää pois työkalunsa ja rientää

heidän luokseen päästäen ilohuudon. Antauduttuaan ensi ilonhuumauksen

valtoihin hän pyytää heitä istumaan ja jatkaa työtään. Mutta Sophie ei

malta jäädä istumaan; hän nousee vilkkaana, kulkee läpi verstaan,

tutkii työkaluja, koskettaa sileitä lautoja, ottaa höylänlastuja

permannolta, katselee käsiämme ja sanoo sitten rakastavansa tätä

ammattia, se kun on puhdas. Tuo riehakko koettaa jäljitelläkin Émileä.

Valkealla ja heikolla kädellään hän lykkää laudalle höylän; höylä

luistaa eteenpäin, mutta ei pysty puuhun. Luulen näkeväni lemmen

jumalan liitelevän ilmassa, nauravan ja räpyttävän siipiään; luulen

kuulevani hänen päästävän iloisia huutoja ja sanovan: Herkules on

kostettu.

Tällävälin äiti tiedustelee mestarilta: "Paljonko annatte palkkaa

noille nuorille miehille?" "Rouvaseni, annan kummallekin kaksikymmentä

sou'ta[183] päivässä sekä ruuan. Mutta jos tuo nuorukainen tahtoisi,

niin hän ansaitsisi paljon enemmän, sillä hän on seudun paras työmies."

"Kaksikymmentä sou'ta päivässä ja ruoka!" huudahtaa äiti hellästi.

"Niin on, rouvani", sanoo mestari. Nyt äiti rientää Émilen luo,

syleilee häntä, painaa häntä povelleen vuodattaen kyyneleitä ja

voimatta sanoa muuta kuin toistaa moneen kertaan: poikani, poikani!

Juteltuaan hetken meidän kanssamme, kuitenkaan häiritsemättä työtämme,

sanoo äiti tyttärelleen: "Lähtekäämme, on jo myöhä, eikä meidän sovi

antaa itseämme odottaa." Sitten hän lähestyy Émileä, näpäyttää häntä

poskelle sanoen: "Kas niin, kelpo työmies, etkö tahdo tulla meidän

kanssamme?" Émile vastaa hänelle kovin surullisella äänellä: "Olen

tehnyt sopimuksen mestarin kanssa, kysykää häneltä." Mestarilta

kysytään, tahtoisiko hän päästää meidät menemään. Hän vastaa, ettei

voi. "Minulla on kiireisiä töitä", sanoo hän, "ja niiden tulee olla

valmiit ylihuomenna. Luottaen näihin herroihin, olen päästänyt pois

tarjoutuneita työmiehiä. Jos nämäkin lähtevät luotani, en enää tiedä,

mistä saan toisia, enkä silloin voi saada työtä valmiiksi luvatuksi

päiväksi." Äiti ei tähän virka mitään; hän odottaa, että Émile puhuisi.

Mutta hän painaa päänsä alas ja vaikenee. "Hyvä herra", sanoo äiti

hänelle, hieman oudoksuen tätä äänettömyyttä, "eikö teillä ole mitään

tähän sanottavaa?" Émile katsoo hellästi hänen tyttäreensä ja sanoo

ainoastaan nämä sanat: "Näettehän, että minun täytyy jäädä." Tämän

jälkeen naiset poistuvat jättäen meidät siihen. Émile saattaa heitä

ovelle asti, seuraa heitä sitten katseillaan niin kauas kuin voi,

huokailee, ja palaa työhönsä mitään puhumatta.

Matkalla äiti, joka on hieman loukkaantunut, puhuu tyttärelleen tästä

omituisesta menettelystä. "Kuinka", hän sanoo, "oliko ehkä niin

vaikeata antaa mestarille korvausta ilman että he itse jäivät työhön,

ja eikö tuo niin tuhlaileva nuori mies, joka ilman pakkoa sirottelee

rahojaan, enää raskitse niitä käyttää sopivissa tilaisuuksissa?" "Oi,

hyvä äiti", virkkaa Sophie, "suokoon Jumala, ettei Émile panisi rahaan

niin suurta arvoa, että käyttäisi sitä rikkoakseen antamansa lupauksen,

syödäkseen rankaisematta sanansa ja täten ollakseen syynä siihen, että

toinenkin sanansa syö! Tiedänhän, että hänen olisi helppo korvata

mestarille se vahinko, joka aiheutuisi hänen poistumisestaan; mutta

siten hän saattaisi sielunsa rikkauden orjaksi ja tottuisi asettamaan

sen velvollisuuksiensa edelle ja luulemaan, että on vapaa kaikesta,

kunhan vaan maksaa. Émilen katsantokanta on toinen, ja minä toivon,

ettei hän sitä minun tähteni muuta. Luuletteko ettei jääminen ole

maksanut mitään itsehillitsemystä? Äiti, älkää pettykö; minun tähteni

hän jäi työhön, näin sen hänen silmistään."

Silti Sophie ei ole välinpitämätön lemmen oikeiden vaatimusten suhteen.

Päinvastoin hän siinä suhteessa on ankara ja vaativainen; kernaammin

hän ei tahtoisi ollenkaan olla rakastettu, kuin että häntä vaan

laimeasti rakastettaisiin. Hänessä on oman arvonsa ja kunnioituksen

tietoisuuden herättämää ylpeyttä, ja se vaatii muilta samaa

kunnioitusta, jota se itseään kohtaan tuntee. Hän ylenkatsoisi sydäntä,

joka ei tuutisi hänen sydämensä koko arvoa ja joka ei rakastaisi häntä

hänen hyveidensä vuoksi yhtä paljon ja enemmän kuin hänen suloutensa

vuoksi; hän ylenkatsoisi sydäntä, joka ei asettaisi häntäkin edelle

velvollisuuttaan ja joka ei asettaisi häntä edelle kaikkea muuta

maailmassa. Hän ei ole toivonut itselleen lemmittyä, joka ei tuntisi

muuta lakia kuin hänen tahtonsa; hän näet tahtoo hallita miestä, joka

ei hänen kauttaan ole menettänyt miehenarvoaan. Niinpä Kirke halveksii

Odysseuksen seuralaisia, jotka on noitunut halvoiksi eläimiksi, ja

antautuu Odysseukselle, jota ei ole voinut noitumalla muuttaa.

Mutta lukuunottamatta tätä loukkaamatonta ja pyhää velvollisuutta

Sophie on äärettömän tarkka kaikista omista oikeuksistaan, hän pitää

ankarasti silmällä miten tunnollisesti Émile niitä kunnioittaa, kuinka

innokkaasti hän täyttää hänen toivomuksensa, kuinka taitavasti hän ne

arvaa, miten täsmällisesti hän saapuu määrähetkellä. Hän ei tahdo että

Émile tulisi myöhemmin eikä aikaisemmin; hän tahtoo että hän olisi

säntillinen. Jos hän tulisi aikaisemmin, hän asettaisi oman tahtonsa

edelle, jos hän tulisi myöhemmin, se osottaisi laiminlyömistä. Hänkö

laiminlöisi Sophieta! tämä ei tapahtuisi kahta kertaa. Sophien

epäoikeutettu epäilys oli kerran vähällä turmella kaiken, mutta onneksi

hän on oikeudellinen ja kohtuullinen ja osaa jälleen hyvittää väärän

tekonsa.

Eräänä iltana meitä odotetaan Sophien kodissa: Émile on saanut käskyn

tulla. Meitä tullaan vastaanottamaan, mutta meitä ei ollenkaan näy.

"Mitä heille onkaan tapahtunut, mikä onnettomuus on heitä kohdannut? He

eivät edes ole lähettäneet mitään sanaa." Ilta kuluu heiltä heidän

meitä odottaessaan. Sophie parka luulee meitä kuolleiksi; hän on

epätoivoissaan, mitä suurimman levottomuuden vallassa ja valvoo yönsä

itkien. Jo illalla on lähetetty henkilö meistä tietoja noutamaan, ja

tämän henkilön on määrä palata seuraavana aamuna. Hän palaa toisen

seurassa, joka on meidän lähettämämme ja joka suusanallisesti meidän

puolestamme pyytää anteeksi, sanoen, että voimme hyvin. Seuraavassa

tuokiossa me itse saavumme paikalle. Silloin kohtaus äkkiä muuttuu.

Sophie pyyhkii kyyneleensä, tai jos hän vielä niitä vuodattaa, ne ovat

vihankyyneleitä. Hänen ylpeälle sydämelleen ei tuota tyydytystä se

varmuus, että olemme elossa. Émile siis elää ja on turhaan antanut

itseään odottaa.

Heti tultuamme Sophie tahtoo vetäytyä huoneeseensa. Mutta vanhemmat

vaativat, että hän jää meidän seuraamme; hänen täytyy totella. Mutta

hän muuttaa heti paikalla menettelyä ja teeskentelee levollisuutta ja

tyytyväisyyttä, joka toisiin epäilemättä olisi tehnyt todellisen

vaikutuksen. Isä tulee luoksemme ja sanoo: "Olette tuottaneet

ystävillenne levottomuutta; täällä on niitä, jotka eivät sitä teille

hevin anna anteeksi." "Kuka sitten? isäni?" kysyy Sophie hymyillen niin

ystävällisesti kuin suinkin saattaa. "Mitä se sinua liikuttaa", vastaa

isä, "kunhan se vaan et ole sinä." Sophie ei vastaa vaan luo katseensa

alas käsityöhönsä. Äiti vastaanottaa meidät kylmän ja pakollisen

näköisenä. Émile on hämillään eikä uskalla puhutella Sophieta. Tämä

puhuttelee häntä ensiksi, kysyy häneltä miten hän voi, pyytää häntä

istumaan ja osaa niin hyvin näytellä, että nuori mies, joka ei vielä

ymmärrä rajujen mielenliikutusten ääntä, antaa tämän kylmäverisyyden

viedä itsensä harhaan ja on vähällä itse loukkaantua. Poistaakseni

hänen erehdyksensä minä yritän tarttua Sophien käteen ja suudella sitä,

kuten minun välistä on tapana. Mutta hän vetää kätensä pois rajusti ja

sanoo: "Hyvä herra", niin omituisella äänenpainolla, että ehdoton liike

heti paljastaa Émilelle hänen tunteensa.

Huomattuaan ilmaisseensa tunteensa Sophie ei enää pakota itseään

teeskentelyyn. Hänen näennäinen kylmäverisyytensä muuttuu ivalliseksi

ylenkatseeksi. Hän vastaa kaikkeen, mitä hänelle sanotaan,

yksitoikkoisen lyhyesti ja hitaasti sekä epävarmasti, ikäänkuin

peläten, että hänen äänensä ilmaisisi liiaksi närkästystä. Émile on

puolikuollut kauhusta ja katselee häntä surevan näköisenä ja koettaa

saada Sophien katsomaan häneen, jotta hän hänen katseistaan voisi

lukea, mitä hän oikein ajattelee. Sophie ärtyy hänen luottamuksestaan

vielä enemmän ja luo häneen katseen, joka vie häneltä halun anoa

toista. Émile on vallan suunniltaan ja vapisee eikä onneksi rohkene

häntä puhutella eikä katsoa; sillä vaikka hän viattomanakin olisi

voinut kestää Sophien vihaa, ei jälkimäinen koskaan olisi antanut

hänelle anteeksi.

Nyt minä huomaan, että on minun vuoroni ja että on aika selittää asia;

menen siis Sophien luo. Tartun jälleen hänen käteensä, jota hän nyt ei

vedä pois, sillä hän on vähällä pyörtyä. Sanon hänelle lempeästi:

"Rakas Sophie, me olemme onnettomia, mutta te olette järkevä ja

oikeamielinen; te ette voi meitä tuomita meitä kuulematta. Kuulkaa

siis, mitä meillä on sanottavaa." Hän ei vastaa mitään, ja minä puhun

seuraavasti:

"Läksimme matkaan eilen kello neljä. Meidän oli määrä saapua kello

seitsemän, ja lähdemme aina aikaisemmin, kuin mikä olisi välttämätöntä,

voidaksemme tiellä levätä kun lähestymme taloanne. Olimme jo kulkeneet

kolme neljännestä matkasta, kun surkeat valitushuudot kaikuivat

korvaamme. Ne läksivät eräästä vähän matkan päässä olevasta notkosta.

Riennämme huutojen suuntaan ja huomaamme miesparan, joka, palatessaan

hieman juopuneena ratsain kaupungista, oli pudonnut niin raskaasti

hevosen selästä, että oli taittanut jalkansa. Huudamme apua; ei kukaan

vastaa. Koetamme asettaa haavottuneen takaisin hevosen selkään, mutta

se ei meille onnistu. Pienimmästäkin liikkeestä tuo onneton kärsii

kauheita tuskia. Nyt ei meillä ole muu neuvona kuin köyttää hevonen

kiinni syrjäisen metsikön puuhun, muodostaa käsivarsistamme paarit, ja

nostaa niille haavottunut. Sitten kannamme häntä niin varovasti kuin

suinkin, seuraten hänen osottamaansa tietä, joka johtaa hänen kotiinsa.

Matka oli pitkä ja meidän täytyi moneen kertaan levätä. Saavumme

viimein perille uupuneina väsymyksestä. Meidät kohtaa katkera yllätys,

kun huomaamme tuntevamme hänen talonsa ja että tuo poloinen on sama

mies, joka niin sydämellisesti vastaanotti meidät sinä päivänä, jolloin

ensi kerran tulimme näille seuduille. Siinä mielen kiihtymyksessä

ollen, joka oli meidät kaikki vallannut, emme tähän hetkeen saakka

olleet toisiamme tunteneet."

"Tällä miehellä oli vaan kaksi pientä lasta. Hänen vaimonsa, joka juuri

makasi synnytysvuoteessa, pelästyi siihen määrään nähdessään hänen

tässä tilassa palaavan, että hän tunsi haikeata kipua ja muutaman

tunnin kuluttua synnytti lapsensa. Mitä tehdä tällaisessa tapauksessa

syrjäisessä mökissä, jossa ei voinut toivoa mitään apua? Émile silloin

läksi noutamaan metsikköön jättämäämme hevosta, nousi sinne saavuttuaan

sen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa hakemaan haavalääkäriä

kaupungista. Hän antoi tälle hevosen, ja kun hän ei kyllin pian

löytänyt sairaanhoitajatarta, hän palasi jalan erään palvelijan

seurassa, lähetettyään toisen palvelijan teidän luoksenne. Tällävälin

minä olin suuressa pulassa, kuten saattaa arvata, minun kun oli

yhtaikaa hoitaminen jalkansa taittanutta miestä ja lapsivuoteessa

makaavaa vaimoa. Hain kokoon talosta kaiken, mitä suinkin luulin

voivani käyttää auttaakseni molempia."

"En enää mainitse teille yksityiskohtia seikkailumme lopusta; siitähän

ei tässä ole kysymys. Kello oli kaksi aamulla, ennenkuin kumpikaan

meistä sai hetkeäkään lepoaikaa. Viimein, ennen päivänkoittoa saavuimme

tässä lähellä olevaan majataloomme, jossa odotimme teidän heräämistänne

kertoaksemme teille seikkailumme."

Vaikenen mitään lisäämättä. Mutta ennenkuin kukaan sanoo sanaakaan,

Émile lähestyy lemmittyään, kohottaa ääntänsä ja sanoo hänelle

jäntevämmin kuin mitä olin odottanut: "Sophie, sinusta riippuu

kohtaloni, sinä sen hyvin tiedät. Voit saattaa minut menehtymään

suruun; mutta älä luule, että voit saada minut unhottamaan

inhimillisyyden oikeuksia. Ne ovat minulle pyhemmät kuin sinun

oikeutesi; niistä en koskaan luovu sinun tähtesi."

Tämän kuultuaan Sophie ei vastaa, vaan nousee, panee käsivartensa hänen

kaulaansa ja suutelee häntä poskelle. Sitten hän ojentaa kättään

verrattoman sulavasti ja sanoo: "Émile, ota tämä käsi, se on sinun.

Ole, milloin vaan tahdot, puolisoni ja herrani. Olen koettava ansaita

tätä kunniaa."

Tuskin on Sophie häntä suudellut, kun isä ihastuneena taputtaa käsiään

huutaen: vielä kerta, vielä kerta! Eikä Sophie anna toistamiseen

itseään kehotella, vaan painaa heti kaksi suudelmaa Émilen toiselle

poskelle. Mutta melkein samassa tuokiossa hän pelästyy kaikkea mitä

juuri on tehnyt, pakenee äitinsä syliin ja peittää äidin povelle

häpeästä punottavat kasvonsa.

Jätän kuvaamatta yleisen ilon; onhan luonnollista, että kaikki sitä

tuntevat. Päivällisen jälkeen Sophie kysyy olisiko kovin pitkä matka

mennä katsomaan poloisia sairaita. Sophieta haluttaa sinne mennä, ja

tämä on hyvä teko; lähdetään matkaan. Sairaat loikovat kumpikin

vuoteessaan. Émile näet oli hankkinut toisen vuoteen. Heidän

ympärillään on henkilöitä, jotka heitä hoitavat. Émile oli tästä

pitänyt huolen. Mutta lisäksi molemmat potilaat ovat niin köyhissä

oloissa, että kärsivät yhtä paljon puutteestaan kuin sairaudestaan.

Sophie saa vaimoparalta esiliinan ja sijoittaa hänet mukavammin

vuoteeseensa; samoin hän sitten tekee sairaalle miehellekin. Hänen

hellä ja pehmeä kätensä osaa löytää kaiken, mikä voi koskea sairasten

ruumiiseen ja asettelee pehmeämmin heidän kivistäviä jäseniään. He

tuntevat saavansa huojennusta, kun hän vaan heitä lähestyy, luulisi

hänen arvaavan kaiken, mikä voi tuottaa heille kipua. Tämä niin hieno

neitonen ei inhoa epäsiisteyttä eikä huonoa ilmaa, ja osaa poistaa

molemmat, häiritsemättä ketään ja tuottamatta sairaille vaivaa. Hän,

joka aina muuten on niin siveän kaino, joskus ylpeäkin, hän, joka ei

mistään hinnasta olisi sormenpäälläänkään koskenut miehen vuoteeseen,

kääntelee ja muuttelee haavottunutta siitä ollenkaan välittämättä ja

panee hänet mukavampaan asentoon, niin että hän siinä voi pysyä

kauemmin. Armeliaisuuden into on hyvinkin siveyden arvoinen. Kaiken,

minkä hän tekee, hän suorittaa niin kevyesti ja taitavasti, että

miesparka tuntee huojennusta, tuskin huomaamatta, että häneen on

koskettu. Vaimo ja mies siunaavat yhdessä tuota rakastettavaa neitosta,

joka heitä säälii ja lohduttaa. Hän on taivaan enkeli, jonka Jumala on

heille lähettänyt; ainakin hän on yhtä lempeä ja hyvä. Émile on

heltynyt ja katselee häntä vaieten. Mies, rakasta naistoveriasi; Jumala

on antanut hänet sinulle sinua lohduttamaan vaivoissasi, huojentamaan

kärsimyksiäsi, siinä todellinen nainen!

Vastasyntynyt kastetaan. Molemmat rakastavat ovat kummeina, ja heidän

sisällään liikkuu palava toivomus antaa toisille tilaisuus samanlaiseen

palvelukseen. He halajavat tuota toivottua hetkeä, he luulevat sen jo

olevan sangen lähellä. Kaikki Sophien arvelut ovat haihtuneet, mutta

nyt vasta minun arveluni alkavat. Rakastavat eivät vielä ole niin

pitkällä kuin ajattelevat; kaiken tulee tapahtua säännöllisessä

järjestyksessä.

Eräänä aamuna, jolloin he eivät ole nähneet toisiaan kahteen päivään,

minä astun Émilen huoneeseen kirje kädessä ja sanon hänelle katsoen

häntä lujasti silmiin: "Mitä tekisit, jos sinulle kerrottaisiin, että

Sophie on kuollut?" Hän huutaa ääneensä, nousee väännellen käsiään ja

katsoo minuun vaieten ja menehtynein katsein. "Vastaahan toki", minä

sanon yhtä tyynenä. Silloin hän ärtyneenä kylmäverisyydestäni lähestyy

minua silmät palaen vihasta ja pysähtyen melkein uhkaavassa asennossa.

"Mitäkö tekisin ... sitä en tiedä; sen ainakin tiedän, etten eläessäni

tahtoisi jälleen nähdä sitä, joka olisi minulle tämän sanoman

kertonut." "Rauhoitu", sanon hymyillen; "hän elää ja voi hyvin, hän

ajattelee sinua ja odottaa meitä tänä iltana. Mutta menkäämme ensin

kävelemään ja jutelkaamme."

Se intohimo, joka hänet on vallannut, ei enää salli hänen, kuten ennen,

antautua puhtaasti järkiperäisiin keskusteluihin. Itse tuon intohimon

avulla tulee herättää hänen mielenkiintoaan, jotta hän tarkkaisi

neuvojani. Tätä on tarkoittanut tuo kauhea johdantoni; nyt olen varma

siitä, että hän on minua kuunteleva.

"Meidän tulee olla onnellisia, rakas Émile; se se on jokaisen tuntevan

olennon päämäärä; se on ensimäinen luonnon meihin istuttama halu, se on

ainoa, joka ei meitä koskaan hylkää. Mutta missä on onni? Ken sen

tietää? Jokainen sitä etsii, eikä kukaan sitä löydä. Kulutamme elämämme

sitä etsiessämme, ja kuolemme, ilman että olemme sitä saavuttaneet.

Nuori ystäväni, kun syntymäsi jälkeen otin sinut syliini ja kun huusin

ylintä Olentoa sen sitoumuksen todistajaksi, jonka rohkenin ottaa

täyttääkseni, ja kun pyhitin oman elämäni sinun onnellesi, niin

tiesinkö itse mihin sitouduin? En; sen ainoastaan tiesin, että

saattamalla sinut onnelliseksi, itse varmasti tulisin onnelliseksi.

Tehdessäni sinun hyväksesi nämä hyödylliset ponnistukset, tiesin että

ne edistäisivät yhteistä onneamme."

"Niin kauan kuin emme tiedä, mitä meidän tulee tehdä, viisaus on siinä,

että olemme toimimatta. Tämä on perusohje, jota ihminen kaikkein

enimmin tarvitsee ja samalla se, jota hän kaikkein vähimmin osaa

seurata. Se, joka etsii onnea tietämättä missä se on, on alttiina

vaaralle sitä paeta ja siitä poistua; jokaista eteen sattuvaa

harhatietä pitkin. Mutta eipä joka mies osaa olla levollisena ja

toimimatta. Ollen täynnä levotonta intoa onnea etsiäksemme, erehdymme

kernaammin etsinnässämme kuin suostuisimme kokonaan sen etsinnästä

herkeämään. Ja jos kerran olemme poistuneet siltä oikealta

näkökannalta, jonka nojalla meidän olisi pitänyt sitä tuntea, emme enää

voi tätä näkökantaa palauttaa."

"Joskohta olin saman tietämättömyyden valloissa, koetin välttää

mainittua erehdystä. Sitoutuessani sinusta huolta pitämään päätin olla

astumatta ainoatakaan turhaa askelta ja sinuakin siitä estää. Pysyin

luonnon tiellä odottaen, että se minulle näyttäisi onnen tien. Kävi

selville, että nämä molemmat tiet lankesivat yhteen ja että siis

tietämättäni olinkin seurannut onnen tietä."

"Ole sinä todistajani ja tuomarini; en koskaan ole sinulta tätä tointa

kieltävä. Alkuvuosiasi ei koskaan ole uhrattu seuraaville vuosille;

olet nauttinut kaikkea sitä hyvää, minkä luonto on sinulle antanut.

Niistä kärsimyksistä, jotka se on pannut niskoillesi ja joita en ole

voinut sinusta torjua, olet tuntenut ainoastaan sellaisia, jotka ovat

olleet omansa karkaisemaan sinua muilta kärsimyksiltä. Ainoastaan

välttääksesi suurempaa kärsimystä olet pienempää saanut kestää. Et ole

kokenut vihaa etkä orjuutta. Olet ollut vapaa ja tyytyväinen ja

sentähden olet pysynyt oikeamielisenä ja hyvänä. Sillä kärsimykset ja

pahe ovat toisistaan erottamattomat; ihminen näet ei koskaan muulloin

tule häijyksi kuin silloin, kun hän on onneton. Oi jospa lapsuutesi

muisto pysyisi vanhuuteesi asti. Tuntien hyvän sydämesi en pelkää, että

sydämesi koskaan muistelisi sitä aikaa siunaamatta sitä kättä, joka

tuota ikääsi ohjasi."

"Astuttuasi järkevyyden ikään olen turvannut sinut ihmisten

mielipiteiltä; sydämesi auettua tunteille, olen suojannut sinua

intohimojen vallalta. Jos olisin voinut saada tuon sisäisen

levottomuutesi jatkumaan kuoloosi asti, olisi työni ollut varmasti

taattua, ja sinä olisit alati niin onnellinen kuin ihminen saattaa

olla. Mutta, rakas Émile, turhaan olen kastellut sieluasi Styks virran

vedessä, en kuitenkaan ole voinut saattaa sitä täydelleen

haavottumattomaksi. Eteesi kohoaa uusi vihollinen, jota et vielä ole

oppinut voittamaan, ja jonka vallasta en enää voi sinua vapauttaa. Tämä

vihollinen olet sinä itse. Luonto ja kohtalo olivat jättäneet sinut

vapaaksi. Sinä saatoit kestää puutetta ja ruumiillista tuskaa; mutta

sielun tuskat olivat sinulle tuntemattomat. Et ollut riippuvainen

mistään muusta kuin inhimillisten olojen suhteista. Nyt olet

riippuvainen kaikista sinussa heränneistä ja kehittyneistä pyyteistäsi.

Opittuasi haluamaan olet saattanut itsesi halujesi orjaksi. Kuinka

monet tuskat saattavatkaan raadella sieluasi, ilman että mitään sinussa

muuttuu, ilman että mikään sinua loukkaa, ilman että mikään sinun

olemustasi koskettelee! Kuinka monta kärsimystä voitkaan tuntea,

olematta sairas! Kuinka usein saatat kokea kuolontuskaa, siltä

kuolematta! Valhe, erehdys, epäilys voi saattaa sinut epätoivoon."

"Olet teatterissa kuullut miten sankarit, äärettömien tuskien

valtaamina, ovat täyttäneet näyttämön mielettömillä huudoillaan, olet

nähnyt heidän osottavan naisellista surua, itkevän lasten tavoin ja

täten niittävän yleisön suosionosotuksia. Muistelepa miten paheksuit

noita valitushuutoja, tuota voivotusta, se kun lähti miehistä, joilta

sopi odottaa ainoastaan järkähtämättömyyttä ja lujuutta. 'Kuinka',

sanoit täynnä paheksumista, 'ovatko nuo sellaisia esimerkkiä, jotka

tarjotaan meidän seurattaviksemme, ne esikuvat, jotka annetaan meidän

jäljiteltäväksemme! Pelätäänkö, ettei ihminen olisi tarpeeksi pieni,

tarpeeksi onneton ja heikko, ellei vielä hänen heikkoudelleen

suitsuteta hyveen pettävää uhrisavua?' -- Nuori ystäväni, ole vastedes

leppeämpi näyttämöä kohtaan; nyt on itsestäsi tullut näyttämösankari!"

Nol mostra gia, ben che in suo cor ne rida.[178]