Monet, jotka viisaalla menettelyllä tahtoisivat ohjata nuorisoa siten,

että se olisi turvattu aistillisuuden pauloilta, herättävät siinä

kammoa rakkautta kohtaan ja tahtoisivat kernaasti saada nuorukaista

pitämään rikoksena pelkkää rakkauden ajattelemistakin, ikäänkuin

rakkaus olisi ainoastaan vanhuksia varten. Kaikilla näillä

erhetyttävillä opetuksilla, joita sydän ei hyväksy, ei ole mitään

vakuuttavaa voimaa. Nuori mies, jota varmempi vaisto johtaa, nauraa

salaa noille ikäville perusohjeille, joita teeskentelee noudattavansa,

vaikka hän itse teossa vaan odottaa sitä hetkeä, jolloin saa osottaa,

että ne ovat turhia. Kaikki tämä on vasten luontoa. Seuraamalla

päinvastaista tietä olen varmemmin saavuttava saman päämäärän. En

suinkaan jätä ravitsematta sitä viehkeätä tunnetta, jota hän palavasti

halajaa; olen päinvastoin kuvaileva sitä elämän ylimmäksi onneksi,

sillä se se todella onkin. Ja koska tätä tunnetta hänelle kuvailen,

tahdon, että hän antautuisi sen valtaan. Huomauttamalla hänelle minkä

hurmauksen sydänten sopusointuinen liitto luo aistilliseen nautintoon,

herätän hänessä inhoa irstailua kohtaan ja teen hänet viisaaksi

herättämällä hänessä lemmentunteita.

Kuinka typerän yksipuolinen on se, joka pitää nuoren miehen herääviä

aistillisia haluja pelkkinä järkevyyden opetusten esteinä. Minä

puolestani pidän niitä oikeana keinona saattaa hänet näitä samoja

opetuksia halukkaasti omistamaan. Ei mikään muu voi hillitä intohimoja

kuin intohimot itse. Niiden mahdin avulla tulee voittaa niiden

tyrannius, ja luonnosta itsestä tulee aina noutaa soveliaat keinot

luonnon järjestämiseksi.

Émile ei ole luotu sitä varten, että aina eläisi yksin; ollen

yhteiskunnan jäsen on hänellä velvollisuuksia, jotka hänen on

täyttäminen. Luotuna elämään ihmisten parissa hänen tulee heidät

tuntea. Hän tuntee ihmisen yleensä, hänen tulee vielä oppia tuntemaan

yksilöt. Hän tietää mitä maailmassa tehdään; hänen on vielä ottaminen

selville, miten siinä eletään. On aika näyttää hänelle tämän suuren

näyttämön ulkopuolet, jonka kaikki salaiset näytännöt hän jo tuntee.

Hän ei enää ole tarkastava sitä nuoren huimapään typerällä ihailulla,

vaan arvostellen kuin terve- ja suorajärkinen mies ainakin. Tosin hänen

intohimonsa voivat viedä häntä harhaan; milloin ne eivät johtaisi

erehdyksiin niitä, jotka niiden valtoihin antautuvat? Mutta ainakaan

eivät muiden ihmisten intohimot tule häntä pettämään. Jos hän ne

huomaa, on hän näkevä ne viisaan silmällä, ilman että heidän

esimerkkinsä on häntä villitsevä ja ilman että heidän ennakkoluulonsa

viekottelevat häntä harhapoluille.

Samoin kuin on olemassa ikä, joka soveltuu tieteisiin perehtymiseen, on

myöskin ikä, jolloin on sopiva perehtyä maailmantuntemukseen. Jokainen,

joka sen saavuttaa liian nuorena, on koko ikänsä sen sitoma kykenemättä

valitsemaan, punnitsemaan, ja joskohta hän on itserakkaasti taitonsa

tunteva, ei hän koskaan oikein tiedä mitä tekee. Mutta se, joka

saavuttaa saman tuntemuksen, sittenkuin kykenee käsittämään ne

perusteet, joihin se nojaa, on seuraava sen ohjeita sitä suuremmalla

tajulla ja siis myöskin tarkemmin ja luontevammin. Antakaa

ohjattavakseni kahdentoista vuotias lapsi, jolla ei ole mitään tietoja,

niin olen antava sen teille takaisin viidentoistavuotiaana yhtä

tiedokkaana kuin se lapsi on, jota te olette opettanut hennosta iästä

alkaen ja erotus on oleva ainoastaan se, että teidän oppilaanne tiedot

ovat ainoastaan hänen muistissaan, mutta minun oppilaani tiedot hänen

arvostelevassa ymmärryksessään. Tai päästäkää kahdenkymmenenvuotias

nuori mies seuraelämään, ja jos hänellä on hyvä ohjaus on hän vuoden

kuluttua oleva rakastettavampi ja arvostelevamman kohtelias kuin se,

joka lapsuudestaan on liikkunut seuraelämässä. Edellinen näet kyeten

punnitsemaan kaikkia seuraelämän eri muotojen syitä, jotka perustuvat

eri ikään, säätyyn ja eri sukupuoliin, voi niistä johtaa määrättyjä

perusohjeita ja ulottaa nämä odottamattomiinkin tapahtumiin.

Jälkimäinen sitävastoin, jonka yksinomaisena ohjauksena on hänen

seurustelutottumuksensa, on hämillään, kun outo tapaus esiintyy.

Kaikki Ranskan nuoret tytöt kasvatetaan luostareissa aina siihen ikään

asti, jolloin heidät naitetaan. Huomaako siltä että heidän silloin on

vaikea omaksua noita tapoja, jotka heille ovat niin uudet, ja voiko

syyttää Pariisin naisia siitä, että he muka olisivat kömpelön ja

hämmästyneen näköiset ja että eivät tuntisi seurustelutapoja sentähden,

etteivät ole liikkuneet seuraelämässä lapsuudesta alkaen? Tämä

ennakkoluulo johtuu itse seuraihmisistä, jotka eivät tunne mitään

tärkeämpää kuin tämä mitätön tietomäärä ja jotka erehtyen kuvittelevat,

ettei voi alkaa liian aikaisin sitä hankkiakseen.

On kyllä totta, ettei pidä odottaa liian kauan. Se, joka on viettänyt

koko nuoruutensa ajan kaukana suuresta seuraelämästä, on lopun

elämäänsä siinä liikkuessaan oleva hämillään, pakollisen näköinen, on

puhuva aina sopimattomalla hetkellä ja on käytöksessään tuova ilmi

kömpelyyttä ja taitamattomuutta, joista ei seuraelämässä liikkuminen

enää voi vierottaa pois ja joka muuttuu kahta naurettavammaksi, jos

ponnistelee siitä vapautuakseen. Jokaisella opiskelulla on sovelias

aika, joka on tunnettava, ja vaaransa, jotka tulee välttää. Varsinkin

kysymyksessä oleva opiskelu niitä tarjoaa kosolta, mutta minä en

panekaan oppilastani niille alttiiksi ryhtymättä varokeinoihin noiden

vaarojen torjumiseksi.

Jos metodini joka suhteessa saavuttaa tarkoituksensa, jos se väistäen

yhtä epäkohtaa, välttää toisenkin, on se mielestäni hyvä ja minä olen

osunut oikeaan. Tämän luulen huomaavani siitä apukeinosta, jonka

metodini minulle tässä kohdin tarjoaa. Jos tahdon olla ankara ja

kylmänkiskoinen oppilaalleni, menetän hänen luottamuksensa ja hän on

pian salaava tarkoituksensa minulta. Jos taas tahdon olla kohtelias ja

suvaitsevainen tai ummistaa silmäni, mitä häntä silloin hyödyttää olla

johtoni alaisena? Siinä tapauksessa suorastaan hyväksyn hänen

säännöttömän elintapansa ja huojennan hänen omaatuntoaan oman

omantuntoni kustannuksella. Jos vien hänet seuraelämään siinä

yksinomaisessa tarkoituksessa, että hän siellä saavuttaisi kokemusta,

on hän saavuttava enemmän kokemusta kuin mitä tahdonkaan. Jos taas

pidän hänet siitä erillään aina viimeiseen hetkeen asti, niin mitä hän

silloin on oppinut minulta? Kaiken, paitsi ihmisille tärkeimmän taidon,

nimittäin sen, että osaisi elää kanssaihmistensä parissa. Jos

huolenpidollani koetan hänelle hankkia liian etäistä etua, ei hän ole

paneva siihen mitään arvoa; hän näet panee arvoa ainoastaan

nykyisyyteen. Jos tyydyn hankkimaan hänelle huvituksia, niin mitä hän

sillä voittaa? Hän veltostuu, sen sijaan että siitä saisi oppia.

Pois kaikki tämä. Minun keinoni poistaa kaikki nämä vaikeudet.

Sydämesi, näin sanon nuorelle miehelle, tarvitsee naistoveria;

menkäämme etsimään sellaista naista, joka sinulle sopii. Hän kenties ei

ole niin helposti löydettävissä, sillä oikea ansiokkaisuus on aina

harvinainen. Mutta älkäämme hätäilkö älkäämmekä väsykö etsimästä.

Epäilemättä sellainen nainen on olemassa, ja lopulta hänet löydämme,

tai ainakin löydämme naisen, joka tuota ihannettamme enimmin

lähentelee. Annettuani nuorelle miehelle tämän päämäärän, joka kylläkin

hivelee hänen itserakkauttaan, vien hänet ulos maailmaan. Mitä muuta

minun tarvitseekaan asiasta sanoa? Ettekö huomaa, että jo olen tehnyt

kaikki?

Jokainen saattaa kuvitella onnistuuko minun, kuvatessani Émilelle hänen

lemmittyään, hänessä herättää mielenkiintoa, osaanko hänelle tehdä

miellyttäviksi ja rakkaiksi ne ominaisuudet, joita hänen tulee

rakastaa, ja kykenenkö kääntämään hänen tunteensa siihen, mitä hänen

tulee tavoitella, ja kääntämään ne pois siitä, mitä hänen tulee paeta.

Olisinpa taitamattomin kaikista ihmisistä, ellen jo edeltäpäin voisi

saattaa häntä rakastuneeksi, ennenkuin hän tuntee erityistä rakkautensa

esinettä. Se ei merkitse mitään, että se rakkauden esine, jota hänelle

kuvailen, on minun mielikuvitukseni luoma; riittää että tämä kuva panee

hänet inhoamaan muita, jotka voisivat häntä viekotella ja että hänelle

kaikkialla tarjoutuu vertauskohtia, jotka antavat hänen pitää omaa

ihannettaan parempana hänen elämässä kohtaamiaan muita naisia, jotka

häneen tekevät jonkun vaikutuksen. Mitäpä todellinen rakkaus muuta on

kuin harhakuva, vaihe, luulotelma? Rakastamme paljon enemmän luomaamme

ihannetta kuin sitä esinettä, johon tuon ihanteemme liitämme. Jos

näkisimme rakkauden esineemme juuri sellaisena kuin se on, ei maan

päällä olisi rakkautta. Kun lakkaamme rakastamasta, on rakastamamme

henkilö sama kuin ennenkin, mutta me emme enää näe häntä samanlaisena.

Lumouksen verho lankeaa ja rakkaus haihtuu. Kun siis luon Émilelle

mielikuvituksen ihannekuvan, on minun vallassani vertailla, minun on

helppo karkottaa todellisuusolioiden synnyttämät harhakuvat.

Silti en tahdo, että nuorta miestä petettäisiin hänelle kuvaamalla

sellaista täydellisyyden perikuvaa, jota ei ole olemassa. Mutta olen

suorittava valintani siten, että hänen tulevalla lemmityllään on

sellaiset viat, jotka Émilelle soveltuvat ja häntä miellyttävät ja

jotka ovat omansa korjaamaan hänen vikojaan. En myöskään tahdo, että

hänelle valheteltaisiin, väittämällä että se rakkauden esine todella on

olemassa, joka hänelle kuvataan. Mutta jos tämä kuva häntä miellyttää,

hän pian on haluava sen vastinetta todellisuudessa. Toivomuksesta

olettamukseen siirtyminen on helppo; tätä varten tarvitaan ainoastaan

muutamia taitavia selityksiä, jotka havainnollisten piirteiden muodossa

antavat tuolle kuvitellulle esineelle selvemmän totuudenleiman. Minä

puolestani tahtoisin mennä niinkin pitkälle, että antaisin tuolle

naiselle nimen. Sanoisin hymyillen: Olkoon tulevan morsiamesi nimi

Sophie, tämä on hyväenteinen nimi;[147] jos sillä naisella, jonka tulet

omaksesi valitsemaan, ei ole tätä nimeä, hän ainakin on oleva ansiokas

sitä kantamaan. Voimmehan siis jo edeltäpäin osottaa hänelle tätä

kunniaa. Kun on noudattanut kaikkia näitä yksityisseikkoja ja jos

viisaasti osaa kiertäen välttää vastaamasta hänelle myöntävästi ja

kieltävästi, ovat hänen epäilyksensä muuttuvat varmuudeksi. Hän on

luuleva, että häneltä tahallisesti salataan hänen tuleva puolisonsa,

jonka hän aikanansa on näkevä. Jos on päästy näin pitkälle ja jos hyvin

valiten on näytetty hänelle tarvittavat luonnepiirteet, kaikki muu on

oleva helppoa. Hänet saattaa melkein vaaratta viedä ulos maailmaan.

Häntä tulee vaan suojella aistillisuuden houkutuksilta, hänen sydämensä

on kyllä turvissa.

Joko Émile nyt kuvittelee minun luomaani rakastettavaa mallikuvaa

todellisen henkilön muotoisena tai ei, niin tämä kuva, jos se on hyvin

tehty, on yhtä suuresti saattava hänet mieltymään kaikkeen, mikä on

tuon kuvan näköistä ja on vierottava hänet kaikesta, mikä ei ole sen

näköistä, aivan kuin hän mielessään kätkisi todellisen henkilön kuvaa.

Tässä siis on hyvin edullinen keino turvata hänen sydämensä niiltä

vaaroilta, jotka häntä välttämättömästi tulevat kohtaamaan, ja

hillitsemään hänen aistillisuuttaan mielikuvituksen avulla, ja se on

ennen kaikkea pelastava hänet noiden "kasvattajattarien" käsistä, jotka

kiskovat niin kalliin palkan ja jotka kasvattavat nuoren miehen

kohteliaaksi riistämällä häneltä kaiken hänen kunniallisuutensa! Sophie

on niin kaino! Millä silmin siis Émile on katseleva noiden mainittujen

naisten tungettelevan houkuttelevaa käytöstapaa. Sophie on niin

yksinkertaisen teeskentelemätön. Miten siis noiden naisten tavat

voisivat häntä miellyttää? Hänen ihanteensa ja noista naisista

saavuttamiensa kokemuksien välillä on liian suuri juopa, jotta he

koskaan voisivat käydä hänelle vaarallisiksi.

Kaikki ne, jotka puhuvat lasten kasvatuksesta, ovat samojen

ennakkoluulojen ja periaatteiden johtamia, heillä kun on huono

huomio- ja vielä huonompi harkintakyky. Nuorison hairahtuminen ei synny

luonnonlaadusta eikä aistillisuudesta, vaan edeltäpäin saadusta

väärästä käsityksestä. Jos tässä olisi kysymys pojista, joita

kasvatetaan oppikouluissa, ja tytöistä, joita kasvatetaan luostareissa,

osottaisin, että tämä väitteeni on tosi heihinkin nähden. Sillä

ensimäinen opetus, jonka sekä edelliset että jälkimäiset saavat, ja

joka samalla on ainoa hedelmiä tuottava, on opetus paheeseen; luonto ei

kuitenkaan heitä turmele, vaan esimerkki. Jos koulujen ja luostarien

oppilaat jätetään pahojen tapojensa valtaan, niin on heidän

turmeluksensa muuttuva parantumattomaksi. Puhun ainoastaan kodin

kasvatuksesta. Jos tarkastatte isänkodissaan maaseudulla järkevästi

kasvatettua nuorukaista sinä hetkenä, jolloin hän saapuu Pariisiin tai

astuu suureen maailmaan, huomaatte silloin että hänellä kaikesta, mikä

on kunniallista, on oikeat ajatukset ja että hänen tahtonsa on yhtä

terve kuin hänen järkensä. Huomaatte hänen halveksivan pahetta ja

kammoavan irstaisuutta. Porttoa vaan mainittaessakin näette hänen

silmissään loistavan viattomuuden paheksuvan välkkeen. Minä väitän

ettei yksikään tuollainen nuori mies voisi voittaa kammoaan niin että

astuisi noiden onnettomien synkkiin asuntoihin, vaikka tietäisikin

heidän tarkoituksensa ja tuntisi aistillisuuden tyydytyksen halua.

Jos puolen vuotta myöhemmin jälleen tarkastatte samaa nuorta

miestä, ette enää häntä tunne. Hänen vapaat puhetapansa, hänen

maailmanmiehen ylvästelevät mielipiteensä ja hillitsemättömät tapansa

saattaisivat luulemaan häntä vallan toiseksi, ellei hänen entiseen

yksinkertaisuuteen kohdistuva pilkkansa, hänen häpeänsä, kun tuota

yksinkertaisuuden tilaa hänelle muistutetaan, osottaisi, että hän on

sama ja että hän siitä punastuu. Oi kuinka suuresti hän on vähässä

ajassa muuttunut! Mistä johtuu niin suuri ja äkillinen muutos?

Luonnonlaadunko kehityksestä? Mutta eikö hänen luonnonlaatunsa hänen

kodissaan olisi samoin kehittynyt; mutta varmaankaan hän ei siellä

olisi saanut noita puhetapoja eikä noita mielipiteitä. Vai olisiko se

johtunut ensimäisistä aistillisista nautinnoista? Ei suinkaan. Kun

alkaa niihin antautua, on pelokas, levoton, pakenee päivänvaloa ja

melua. Ensimäiset aistilliset nautinnot ovat aina salaperäisyyteen

verhottuja; häveliäisyys kohottaa niiden viehätystä samalla kun se

niitä peittelee. Ensimäinen rakastajatar ei saata nuorukaista

röyhkeäksi, vaan ujoksi. Kokonaan ollen hänelle niin uuden aseman

herättämien ajatusten valloissa nuori mies täydelleen vajoa siitä

nauttimiseen ja pelkää alati sen menettävänsä. Jos hän esiintyy

meluavana, ei hän ole intohimoinen eikä rakastunut; niin kauan kuin hän

kerskailee, hän ei vielä ole nauttinut.

Toisenlainen ajatustapa on yksin aiheuttanet tämän muutoksen. Hänen

sydämensä on vielä sama kuin ennen, mutta hänen mielipiteensä ovat

muuttuneet. Hänen tunteensa, jotka hitaammin muuttuvat, ovat vähitellen

nekin muuttuvat noiden mielipiteiden vaikutuksesta, ja vasta silloin

hän on oleva todella turmeltunut. Tuskin hän on astunut maailmaan, kun

hän siinä saa osakseen toisen kasvatuksen, joka on vallan päinvastainen

hänen ensimäiselle kasvatukselleen, ja sen nojalla hän oppii

ylenkatsomaan sellaista, mitä ennen kunnioitti, ja panemaan arvoa

sellaiseen, mitä ennen ylenkatsoi. Saatetaan hänet pitämään

vanhempiensa ja opettajiensa antamia ohjeita turhantarkkoina loruina ja

heidän saarnaamiaan velvollisuuksia poikamaisena moraalina, jota hänen

suureksi vartuttuaan tulee halveksia. Hän pitää nyt kunnianasianaan

muuttaa käytöstapaansa; hän rupeaa yritteliääksi, tuntematta halua, ja

itserakkaan houkkiomaiseksi väärän häpeän takia. Hän ivaa hyviä tapoja

ennenkuin on saanut huonojen tapojen makua, ja kerskailee elävänsä

irstaasti, ennenkuin edes on oppinut irstailemaan. En koskaan ole

unhottava erään nuoren sveitsiläiskaartin upseerin tunnustusta. Hän

näet sanoi pitävänsä toveriensa meluavia huvituksia ikävinä, mutta ei

rohjennut vetäytyä niistä pois, peläten, että olisi joutunut heidän

pilkkansa esineeksi. "Harjottelen itseäni niihin, samoin kuin tupakan

käyttämiseen, huolimatta vastenmielisyydestäni; mieltymys niihin on

tuleva tottumuksesta. Eihän aina voi olla lapsi."

Tulee siis enemmän suojella maailmaan astuvaa nuorta miestä

turhamielisyydestä kuin aistillisuudesta; hän näet enemmän noudattaa

muiden taipumuksia kuin omiaan, ja itserakkaus tuottaa enemmän

irstailijoita kuin rakkaus.

Jos tämä hyväksytään, kysyn onko koko maailmassa ainoatakaan

nuorukaista, joka olisi paremmin turvattu kaikelta, mikä voi turmella

hänen tapojaan, tunteitaan ja periaatteitaan, kuin minun kasvattamani

nuori mies? Onko ainoatakaan, joka paremmin kykenisi vastustamaan

viettelemysten tulvaa? Miltä houkutukselta hän siis ei voisi

puolustautua. Jos hänen halunsa vetävät häntä toisen sukupuolen

puoleen, hän ei siinä löydä, mitä hakee, ja hänen muiden tunteiden

täyttämä sydämensä on häntä pidättävä siitä erillä. Jos hänen

aistillisuutensa häntä kiihottaa niin mistä hän on löytävä sille

tyydytystä? Aviorikoksen ja irstailun kammo on karkottava hänet yhtä

kauas portoista kuin naineista naisista, sillä läheisestä seurustelusta

tällaisten naisten kanssa aina alkaa nuorten miesten säännötön elämä.

Naimahaluinen tyttö saattaa olla kiemaileva; mutta hän ei ole rivo ja

julkea. Hän ei heittäydy nuoren miehen kaulaan, joka ehkä voisi hänet

naida, jos hän pitää häntä siveänä. Muuten on joku pitämässä silmällä

sellaista naista. Émile puolestaan ei myöskään ole jätetty kokonaan

omiin hoteisiinsa. Kummallakin on oleva suojelevana vartijana ainakin

pelko ja häpy, jotka ovat erottamattomat ensi haluista. He eivät heti

ole antautuvat mitä läheisimpään tuttavallisuuteen, eikä heillä ole

oleva aikaa siihen johtua ilman asteittain tapahtuvaa lähenemistä ja

ilman esteitä. Jos Émile tässä kohden menettelisi toisin, olisi hänen

jo pitänyt saada opetusta tovereiltaan ja olisi hänen pitänyt heiltä

oppia ilkkumaan pidättäyväisyyttään ja tulla julkeaksi kuten he. Mutta

kukahan ihminen lienee vähemmän taipuva matkimiseen kuin Émile? Kukahan

ottaa vähemmän vaikutusta ilkkuvista puheista kuin se, jolla ei ole

ennakkoluuloja ja joka ei pane mitään arvoa toisten ennakkoluuloihin?

Olenhan työskennellyt kaksikymmentä vuotta suojatakseni hänet

ilkkujoilta, he tarvitsevat siis useamman kuin yhden päivän voidakseen

häntä pettää. Naurettavaisuus näet Émilen silmissä on pelkkä

houkkioiden todistelu, eikä mikään tee välinpitämättömämmäksi ivan

suhteen kuin se, että on yläpuolella yleistä mielipidettä. Ivan

asemesta Émile vaatii todistusperusteita, ja kun hän on näin pitkälle

kehittynyt, ei minun tarvitse pelätä, että jotkut nuoret huimapäät

voisivat häntä minulta riistää. Minulla on omatunto ja totuus

puolellani. Jos ennakkoluulot kuitenkin tunkisivat hänen mieleensä,

niin merkitseehän kahdenkymmenenvuotinen kiintymys jotakin. Häntä ei

ikinä saada uskomaan, että minä muka olisin häneen ahtanut ikäviä ja

tehottomia opetuksia. Ja rehellisestä ja tunteellisesta sydämestä

uskollisen ja todellisen ystävän ääni kyllä on osaava karkottaa

kahdenkymmenen houkuttelijan äänet. Koska silloin vaan tarvitsee

hänelle osottaa, että he häntä pettävät ja että he teeskennellessään

kohtelevansa häntä miehenä, itse teossa kohtelevatkin häntä lapsena,

olen aina koettava olla teeskentelemätön, mutta vakava ja selvä

perusteluissani, jotta hän huomaisi, että juuri minä häntä kohtelen

miehenä. Olen sanova hänelle: "Huomaat että ainoastaan sinun etusi,

joka samalla on minun etuni, aiheuttaa tämän puheeni; muuta

tarkoitusperää sillä ei suinkaan ole. Mutta miksi nämä nuoret miehet

tahtovat sinua kehotella? Sen tähden, että tahtovat sinua houkutella;

he eivät sinua rakasta, he eivät ollenkaan harrasta parastasi. Heillä

on pääasiallisena vaikuttimenaan salainen kateudentunne siitä, että

sinä olet heitä parempi. He tahtovat saada sinut vajoamaan omalle

alhaiselle kannalleen, ja kun he moittivat sinua siitä, että sinä annat

johtaa itseäsi, tämä tapahtuu yksinomaan sentähden, että he tahtovat

itse sinua johtaa. Luuletko että sinä mitään voittaisit tällä

vaihetuksella? Onko heidän viisautensa ehkä niin suuri, ja onko heidän

päivän vanhuinen ystävyytensä vahvempi kuin minun ystävyyteni?

Voidaksemme panna painoa heidän ivailulleen pitäisi olla syytä panna

arvoa heidän auktoriteetilleen, ja mikä kokemus heillä olisi, jotta

voisivat väittää kasvatusohjeitaan meidän periaatteitamme paremmiksi?

Eivät he ole tehneet muuta kuin matkineet toisia huimapäitä, samoin

kuin tahtovat vuorostaan, että heitä matkittaisiin. Vapautuakseen

isiensä luulotelluista ennakkoluuloista, he alistuvat toveriensa

ennakkoluuloihin. En saata huomata mitä he täten voittavat, mutta

varmaankin he menettävät kaksi suurta etua, nimittäin isän

kiintymyksen, isän, jonka neuvot ovat helliä ja vilpittömiä ja isän

kokemuksen, joka saattaa tunnettujen seikkojen nojalla tekemään

johtopäätöksiä. Isät näet ovat olleet lapsia, mutta lapset eivät ole

olleet isiä."

"Mutta luuletko heitä vilpittömiksi ainakin huimapäisten

mielipiteidensä suhteen? Eivätpä edes tässä kohdin ole vilpittömiä,

rakas Émile. He pettävät itsensä sinua pettääkseen, he eivät edes ole

sovussa oman itsensä kanssa. Heidän sydämensä ilmaisee lakkaamatta

heidän valheellisuuttaan ja monasti heidän oma suunsa pettää heitä.

Niinpä joku heistä tekee naurunalaiseksi kaiken, mikä on kunniallista,

mutta hän joutuisi epätoivoon, jos hänen vaimonsa ajattelisi samoin

kuin hän. Toinen taas menee niin pitkälle että on välinpitämätön sen

naisen siveellisyyden suhteen, joka ei vielä ole hänen vaimonsa, toinen

on jo niin tuiki turmeltunut, että on välinpitämätön oman vaimonsa

siveellisyyden suhteen. Mutta ottakaamme askel vielä kauemmaksi ja

puhukaamme hänelle hänen omasta äidistään, niin saamme nähdä tahtoisiko

hän mielellään käydä aviorikoksen hedelmästä ja huonomaineisen naisen

pojasta, riistääkseen luonnolliselta perilliseltä hänen perintönsä,

sanalla sanoen tokko hän on suostuva siihen, että häntä kohdellaan

äpäränä! Kukapa heistä tahtoisi että hänen oma tyttärensä tahrattaisiin

sellaisella häpeällä, jolla hän peittää toisten tyttäriä? Ei ole

ainoatakaan heistä, joka ei uhkaisi henkeäsikin, jos hänen suhteensa

käytännössä rupeaisit toteuttamaan kaikkia niitä periaatteita, joita

hän sinulle tyrkyttää. Täten siis he paljastavat epäjohdonmukaisuutensa

ja näin huomaa, ettei yksikään heistä usko mitä sanoo. Tässä ovat

perusteeni, rakas Émile, punnitse heidän perusteitaan, jos heillä niitä

on, ja vertaa. Jos minä heidän tapaansa tahtoisin käyttää ylenkatseen

ja ivan aseita, niin huomaisit, että he olisivat paljon enemmän

alttiina ivalle, kuin konsanaan minä. Vakavaa tutkistelua en pelkää.

Pilkkaajien voittoriemu on lyhytaikainen; totuus pysyy mutta heidän

mieletön naurunsa kajahtaa kuulumattomiin."

Ette saata kuvitella kuinka tottelevainen Émile on

kaksikymmenvuotiaana. Kuinka eri lailla me ajattelemme, lukija ja minä.

Minä en käsitä miten Émile saattoi olla tottelevainen kymmenvuotiaana.

Sillä mikä vaikutusvalta minulla silloin oli häneen? Minun on täytynyt

käyttää viidentoista vuoden huolta ja työtä hankkiakseni itselleni tuon

vaikutusvallan. Silloin en häntä kasvattanut, vaan valmistin häntä

kasvattamista varten. Nyt hän on tarpeellisen valmistuksen läpikäynyt

ollakseen tottelevainen. Hän tuntee ystävyyden äänen, hän osaa totella

järkeä. Tosin näennäisesti myönnän hänelle riippumattomuuden; mutta hän

ei koskaan ole ollut minusta riippuvaisempi, sillä tämä riippuvaisuus

on vapaaehtoinen. Niin kauan kuin en voinut hallita hänen tahtoansa,

hallitsin hänen persoonaansa; en päästänyt häntä hetkeäkään silmistäni.

Tätä nykyä jätän hänet joskus omiin hoteisiinsa, sillä hallitsen häntä

alati. Jättäessäni hänet syleilen häntä ja sanon hänelle luottavaisen

näköisenä: "Émile, uskon sinut ystäväni haltuun, uskon sinut hänen

rehellisen sydämensä ohjattavaksi; hän on minulle vastuunalainen

sinusta."

Hetken vaikutus ei kykene turmelemaan terveitä tunteita, joita ei

mikään aikaisemmin ole järkyttänyt, eikä hävittämään vakaumuksia, jotka

välittömästi johtuvat järjen heränneestä tietämyskyvystä. Jos niissä

minun poissaollessani tapahtuukin joku muutos, ei se koskaan ole oleva

kestävää laatua, eikä oppilaani koskaan voi tarpeeksi hyvin peittää

tunteitaan, niin etten minä huomaisi vaaraa ennenkuin paha on

tapahtunut ja etten ajoissa olisi sitä häätämässä. Samoin kuin

ei ihminen yhtäkkiä turmellu, ei hän myöskään yks kaks opi

teeskentelemään. Ja mitä taitamattomin ihminen tässä suhteessa on

Émile, jolla koko elämässään ei ole ollut ainoatakaan tilaisuutta

teeskentelyyn.

Näiden ja tämänkaltaisten huolenpitojen kautta luulen niin hyvin

turvanneeni hänet vierailta vaikutuksilta ja rivoilta mielipiteiltä,

että kernaammin näkisin hänet mitä huonoimmassa seurassa Pariisissa

kuin yksin huoneessaan tai jossakin puistossa, alttiina kaikille

levottoman ikänsä vaikutuksille. Mitä sanottaneenkin, niin kaikista

vihollisista, jotka voivat vahingottaa nuorta miestä vaarallisin ja

ainoa, jota ei voi karkottaa, on hän itse; mutta jos tämä vihollinen on

vaarallinen, on se yksinomaan meidän syymme. Sillä kuten olen monta

monituista kertaa sanonut, aistillisuus herää ainoastaan

mielikuvituksen vaikutuksesta. Aistillisuus nuorukaisissa ei

varsinaisesti ole fyysillinen tarve; se ei edes ole mikään todellinen

tarve. Ellei aistillisuutta kohottava esine koskaan olisi kohdannut

silmiämme, ellei koskaan siveetön ajatus olisi tunkenut mieleemme, ei

tuo luultu tarve ehkä koskaan olisi esiintynyt meissä, ja olisimme

pysyneet siveellisesti puhtaina ilman koettelemuksia, ilman

ponnistuksia, mutta myös ilman omaa ansiotamme. Ei tiedetä, minkä

salaisen aistillisuuden kuohunnan nuorison veressä herättävät muutamat

kohtaukset ja näyt, ilman että nuoret itse osaavat itselleen selvittää

tämän ensi levottomuuden syytä, jota levottomuutta ei ole helppo

asettaa ja joka pian on uudelleen heräävä. Minä puolestani, kuta

enemmän ajattelen tätä tärkeätä käännekohtaa ja sen läheisiä tai

etäisiä syitä, sitä enemmän pidän varmana, että erakko, joka olisi

kasvanut korvessa ilman kirjoja, ilman erityistä opetusta ja joutumatta

tuntemaan naisia, siellä kuolisi siveässä viattomuudentilassa, vaikka

hän olisi minkä ikäinen tahansa.

Mutta tässä ei ole kysymys tuollaisesta villistä erakosta. Kun

kasvatamme ihmistä hänen vertaistensa keskuudessa ja yhteiskuntaa

varten, on mahdotonta, jopa mieletöntäkin aina ylläpitää hänessä

tuollaista terveellistä tietämättömyyttä. Viisauden pahimpia esteitä on

puolitiedokkaisuus. Niiden seikkojen muisto, jotka meihin ovat tehneet

tuntuvan vaikutuksen, saamamme vaikutelmat seuraavat meitä

yksinäisyyteen ja täyttävät sen, vastoin tahtoamme, viehättävämmillä

kuvilla kuin mitä niiden aiheuttajat ovat, ja tekevät yksinäisyyden

yhtä turmiolliseksi sille, joka nuo kuvat siihen on tuonut mukaansa,

kuin yksinäisyys on hyödyllinen sille, joka aina siinä seuratta

oleskelee.

Valvokaa siis huolellisesti nuorta miestä. Hän itse on osaava turvata

itsensä kaikelta muulta, mutta teidän on turvaaminen hänet häneltä

itseltään. Älkää jättäkö häntä yksin päivällä älkääkä yöllä, nukkukaa

ainakin hänen makuuhuoneessaan. Älköön hän panko maata ennenkuin on

väsymyksen valtaama, ja nouskoon hän vuoteeltaan heti kun herää. Olkaa

varuillanne vaiston suhteen, niin pian kuin ette enää ole tekemisissä

yksinomaan vaiston kanssa; se on hyvä niin kauan kuin se vaikuttaa

yksin, se on epäiltävä, niin pian kuin se sekaantuu ihmislaitoksiin.

Vaistoa ei pidä hävittää, se on vaan järjestettävä, mikä kenties on

vaikeampaa kuin sen täydellinen kukistaminen. Olisi hyvin vaarallista,

jos se opettaisi oppilastanne pettämään aistillisuuttaan ja hankkimaan

muunlaista korvausta menettämistään tilaisuuksista sitä tyydyttää. Jos

hän kerran on oppinut tällaisen vaarallisen korvauskeinon, hän on

hukassa. Siitä alkaen hänen ruumiinsa ja sydämensä on oleva alati

hermostunut ja hän on hautaan asti kantava tämän tavan surullisia

seurauksia, joka tapa on turmiollisimpia, minkä vallan alaisena nuori

mies voi olla. Epäilemättä olisi parempi... Jos tulisen luonteen

raivokkaisuus käy voittamattomaksi, niin sinua surkuttelen, rakas

Émile; mutta en hetkeäkään ole epäröivä, enkä ole salliva, että luonnon

tarkoitus tyhjäksi tehdään. Jos on välttämätöntä, että joudut tyrannin

valtoihin, niin kernaammin jätän sinut sen tyrannin käsiin, josta taas

voin sinut vapauttaa. Miten käyneekään, voin aina helpommin temmata

sinut naisten vallasta, kuin omien salaisten tapojesi kahleista.

Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti ruumis kasvaa ja tarvitsee

kaikki vastaanottamansa ravintoaineet. Pidättäytyväisyys on

silloin luonnon vaatimus, jota ei laiminlyö vahingoittamatta

ruumiinrakennettaan. Kahdenkymmenvuotiaasta alkaen sama

pidättäytyväisyys on siveellinen velvollisuus; on tärkeätä, että nuori

mies oppii hillitsemään itseään ja himojaan. Mutta moraalisilla

velvollisuuksillakin on sovittelunsa, poikkeuksensa ja sääntönsä. Kun

inhimillinen heikkous saattaa vuoroehdon valinnan välttämättömäksi,

niin valitkaamme kahdesta pahasta vähempi. Jokaisessa tapauksessa on

parempi joutua hairahdukseen kuin tottua paheeseen.

Muistakaa, etten tässä enää puhu minun oppilaastani, vaan teidän

oppilaastanne. Hänen intohimonsa, jotka olette päästäneet kuohumaan,

tekevät teidät vallan voimattomaksi. Tyytykää siis niihin

peittelemättä, älkääkä häneltä salatko hänen voittoaan. Jos osaatte

hänelle näyttää tuota hänen voittoaan sen oikeassa valossa, hän on sitä

pikemmin häpeävä kuin siitä ylpeilevä ja te pidätätte itsellenne

oikeuden johtaa häntä hänen hairahdustilassaan, niin ettei hän ainakaan

kokonaan syöksy turmeluksen kuiluun. On tärkeätä, ettei oppilas tee

mitään, jota ei opettaja tiedä ja tahdo, ei edes sitä, mikä on pahaa;

ja on sata kertaa parempi, että kasvattaja hyväksyy vian ja että hän

siinä erehtyy, kuin että oppilas häntä pettäisi ja että hän antautuisi

hairahdukseensa, ilman että kasvattaja siitä tietää mitään. Ken luulee

velvollisuudekseen ummistaa silmänsä jollekin seikalle, huomaa pian,

että hänen täytyy ummistaa ne kaikelle. Ensimäinen väärinkäytös, joka

siedetään, synnyttää toisenkin, ja näin syntynyt väärinkäytösten sarja

päättyy vasta kumoamalla kaiken järjestyksen ja halveksimalla kaikkia

lakeja.

Toinen erehdys, jota jo olen vastustellut, mutta joka ei koskaan ole

hellittävä pikkusieluja, on se, että aina koetetaan ylläpitää

opettajanarvokkaisuutta ja että tahdotaan oppilaan silmissä käydä

täydellisestä. Tällainen menettely on vallan järjetön. Kuinka ei

käsitetä, että koettamalla tuota arvokkaisuutta ylläpitää sen juuri

karkottaa, ja että sen, joka tahtoo että häntä kuunneltaisiin, tulee

asettua niiden kannalle, joille puhuu, ja että tulee olla ihminen

voidakseen vaikuttaa ihmissydämeen? Ei yksikään tuollaisista

täydellisistä ihmisistä liikuta toisen mieltä eikä siinä herätä

vakaumusta; sillä se, jota kehottelevat, ajattelee aina, että heidän on

hyvin helppo vastustella intohimoja, joita eivät itse tunne. Näyttäkää

oppilaallenne heikkouksianne, jos tahdotte parantaa hänet hänen omasta

heikkouksistaan. Nähköön hän teissä samojen taistelujen riehuvan, jotka

hän omassa itsessään tuntee, ja oppikoon hän hillitsemään itsensä kuten

tekin. Älköönkä hän sanoko kuten muut: "Nuo vanhukset, joita harmittaa,

etteivät enää ole nuoria, tahtovat kohdella nuoria miehiä vanhuksina,

ja kun kaikki heidän halunsa ovat sammuneet, he tahtovat lukea meidän

halumme rikoksiksi."

Montaigne kertoo eräänä päivänä kysyneensä herra de Langeyltä, kuinka

monta kertaa hänen Ranskan lähettiläänä Saksassa oli ollut pakko tulla

päihinsä kuningastaan palvellessaan. Minä puolestani kernaasti kysyisin

erään nuoren herran kasvattajalta, montako kertaa hän on astunut

huonomaineiseen taloon palvellakseen oppilastaan. Montako kertaa?

Erehdyn. Ellei ensi kerta riistä nuorelta irstailijalta halua sinne

palata, ellei hän sieltä palatessaan saa seuralaisekseen katumusta ja

häpeää, ellei hän teidän povellanne vuodata kyyneltulvia, niin hylätkää

hänet heti paikalla. Joko hän on hirviö, tai te olette hölmö;

kummassakaan tapauksessa ette voi häntä ollenkaan hyödyttää. Mutta

jättäkäämme nämä äärimäiset apukeinot, jotka ovat yhtä synkät kuin

vaarallisetkin, ja jotka eivät ole missään yhteydessä kasvatusmetodimme

kanssa.

Varsin moneen varokeinoon on ryhtyminen hyväsukuisen nuoren miehen

suhteen, ennenkuin voi jättää hänet alttiiksi tämän vuosisadan

irstaille tavoille. Nämä varokeinot ovat vaivaloisia, mutta ne ovat

välttämättömiä. Laiminlyöminen tässä suhteessa saattaa koko nuorison

turmioon. Nuoren iän säännöttömän elämän kautta ihmiset huononevat ja

kehittyvät sellaisiksi kuin he tätä nykyä ovat. He ovat paheissaankin

pikkumaiset ja pelokkaat, ja heillä on pikkusielut, sentähden, että

heidän kuluneet ruumiinsa ovat aikaisin turmeltuneet; tuskin heissä on

tarpeeksi elinvoimaa liikkuakseen. Heidän sisällystä kaipaavat

ajatuksensa ilmaisevat heidän henkensä tyhjyyttä, eivätkä he osaa

ajatella mitään suurta ja jaloa; he ovat vailla teeskentelemättömyyttä

ja voimakkuutta. Ollen joka suhteessa halpamieliset ja alhaisen ilkeät

osottavat he pelkkää turhamaisuutta, petollisuutta ja valheellisuutta;

heillä ei edes ole tarpeeksi rohkeutta olla huomattuja pahantekijöitä.

Sellaisia ovat ne ylenkatsetta ansaitsevat ihmiset, jotka kehittyvät

nuoruuden irstailusta. Jos nuorissa olisi yksi ainoakin, joka osaisi

pysyä kohtuullisena ja raittiina ja joka keskellä noita muita

turmeltuneita voisi säilyttää sydämensä, verensä ja tapansa

puhtaina heidän antamansa esimerkin saastutuksesta, niin hän

kolmenkymmenvuotiaana kykenisi maahan polkemaan koko tuon

hyönteisparven ja hallitsisi sitä helpommin kuin on hillinnyt itsensä.

Jos syntyperä ja suotuisat olot olisivat olleet Émileä tukemassa, hän

voisi jos tahtoisi olla tuo mies: mutta hän halveksii tuollaisia

ihmisiä liiaksi, tehdäkseen heidät orjikseen. Tarkatkaamme nyt miten

hän heidän ympäröimänään astuu maailmaan, ei sitä varten, että siinä

omistaisi hallitsevan aseman, vaan oppiakseen sitä tuntemaan ja sieltä

löytääkseen arvoisensa naistoverin.

Missä säädyssä tahansa hän on syntynyt, mihin seurapiiriin hän aluksi

astuneekin, on hänen ensi esiintymisensä oleva yksinkertainen ja vailla

ulkonaista loistoa. Jumala suokoon, ettei hän ole niin onneton, että

siinä rupeaisi loistelemaan. Noita ominaisuuksia, jotka ensi katseella

herättävät huomiota, hänellä ei ole, eikä hän niitä huoli hankkiakaan.

Hän panee liian vähän arvoa ihmisten mielipiteihin, pannakseen

arvoa heidän ennakkoluuloihinsa, eikä hän ollenkaan huoli siitä,

että häntä kunnioitettaisiin, ennenkuin hänet tunnetaan. Hänen

esiintymistapansa ei ole ujoa eikä turhamielistä; se on luonnollista ja

teeskentelemätöntä. Pakollinen jäykkyys ja teeskentely ovat hänelle

yhtä vieraita, ja hän on keskellä seurapiiriä sama kuin yksinään ja

ilman todistajia. Onko hän siltä raaka, ylimielinen ja tarkkaamaton

kenenkään puheelle? Päinvastoin; koska hän ei yksinäisyydessään pidä

kanssaihmisiään vähäarvoisina, miksi hän heitä ylenkatsoisi ollessaan

heidän parissaan? Tosin hän ei käytöstavassaan anna heille etusijaa

itseensä nähden, hän kun ei sydämessään pidä heitä itseään parempana;

mutta hän ei myöskään osota heille välinpitämättömyyttä, jota hän ei

ollenkaan tunne heitä kohtaan. Vaikka hän ei olekaan perehtynyt

hienoihin kohteliaisuuksiin, osottaa hän sitä huomaavaisuutta, joka

aiheutuu ihmisrakkaudesta. Hän ei tahdo nähdä kenenkään kärsivän, hän

ei ole teeskennellystä kohteliaisuudesta tarjoava paikkaansa toiselle,

mutta on kernaasti antava sen hänelle luontaisen hyvyytensä nojalla,

jos hän huomaa hänet unhotetuksi ja jos hän luulee tämän syrjäyttämisen

häntä surettavan. Sillä minun kasvattamalleni nuorukaiselle on oleva

helpompaa itse seisoa kuin nähdä toisen pakosta seisovan.

Joskohta Émile yleensä ei suuresti kunnioita ihmisiä, ei hän ole heitä

kohteleva ylenkatseellisesti, hän kun heitä säälii ja surkuttelee. Kun

hän ei voi saattaa heitä kiintymään todelliseen hyvään, antaa hän

heidän jäädä pitämään siitä kuvitellusta hyvästä, johon he tyytyvät,

sillä hän pelkää, että jos sen heiltä riistäisi, voimatta antaa muuta

sijaan, täten saattaisi heidät entistään onnettomammiksi. Hän siis ei

ole väittelijä eikä vastustuksenhaluinen; mutta hän ei myöskään ole

kohtelias imartelija. Hän sanoo oman mielipiteensä, vastustamatta

muiden mielipiteitä. Hän näet rakastaa vapautta enemmän kuin kaikkea

muuta, ja sen kauneimpia oikeuksia on suoruus.

Hän puhuu vähänlaisesti, hän kun ei huoli siitä, että huomio kääntyisi

häneen. Samasta syystä hän puhuu ainoastaan sellaista, mikä on

hyödyllistä; mikä muuten aiheuttaisi hänen puhettaan? Émile on liiaksi

hyvin kasvatettu ollakseen lörpöttelijä. Kielevyys johtuu

välttämättömästi halusta näyttää sukkelalta, josta kauempana olen

puhuva, tai siitä, että pannaan arvoa pikkuseikkoihin, joihin,

typerästi kyllä, luullaan muiden panevan yhtä paljon arvoa. Se, jolla

on tarpeeksi arvostelukykyä, antaakseen kullekin oliolle sen oikean

arvon, ei koskaan puhu liiaksi. Hän näet myöskin osaa arvostella missä

määrin häntä tarkataan ja mitä mielenkiintoa hänen puheensa voi

herättää. Yleensä ne ihmiset, jotka tietävät vähän, puhuvat paljon, ja

ne ihmiset, jotka tietävät paljon, puhuvat vähän. On helppo ymmärtää,

että vähätietoinen pitää tärkeänä kaikkea, minkä tietää, ja että hän

sen sanoo kaikille. Mutta tiedokas ja valistunut mies ei helposti

aukaise tietojensa kammiota: hänellä olisi ylen paljo sanottavaa, ja

hän tietää, että vielä hänenkin jälkeensä olisi paljo sanottavaa; hän

siis vaikenee.

Kaukana siitä, että Émile panisi pahaksensa toisten ihmisten tapoja,

hän päinvastoin sangen mielellään mukautuu niihin; sitä hän ei tee

näyttääkseen tapoihin perehtyneeltä tai kohteliaalta, vaan päinvastoin

peläten, että eroaisi muista, että häntä huomattaisiin. Hän ei koskaan

ole tyytyväisempi kuin silloin, kun ei kiinnitetä huomiota häneen.

Joskohta hän astuessaan maailmaan täydelleen on tuntematta sen tapoja,

ei hän siltä ole ujo ja arka. Jos hän pysytteleikse taustalla, tämä ei

tapahdu ujoudesta, vaan sentähden, että hän itse paremmin tehdäkseen

huomioita tahtoo olla huomaamattomassa paikassa. Se näet, mitä hänestä

ajatellaan, ei ollenkaan häntä liikuta, ja naurunalaiseksi joutuminen

ei häntä ollenkaan pelota. Tästä johtuu se, että hän aina on levollinen

ja kylmäverinen ja ettei väärä häpeäntunne häntä rasita. Tarkattakoon

häntä tai älköön tarkattako, niin hän aina tekee kaiken tehtävänsä

parhaan taitonsa mukaan; ja kun hänellä aina on huomiokykynsä

vallassaan hyvin tarkatakseen muita, niin hän osaa omistaa heidän

tapojaan monta vertaa helpommin kuin ennakkoluulojen orjat. Saattaa

sanoa, että hän omistaa seurustelutottumuksen niin helposti juuri

sentähden, että hän panee siihen niin vähän arvoa.

Älkää kuitenkaan saako liian suuria ajatuksia hänen

esiintymisryhdistään älkääkä verratko häntä teidän niin suuresti

miellyttäviin nuoriin seuraihmisiinne. Hän on vakava ja luja, mutta ei

itserakas; hänen käytöksensä on vapaata, mutta ei ylenkatseellisen

ylvästelevää. Röyhkeä esiintyminen kuuluu ainoastaan orjille, vapaa

ihminen on kaukana teeskentelevästä käytöstavasta. En vielä koskaan ole

nähnyt miehen, jolla on oikeata ja jaloa ylpeyttä sielussaan, sitä

ilmaisevan käytöksessään. Tämä taipumus on pikemmin olennainen

halpamaisille ja turhamielisille sieluille, jotka ainoastaan sillä

tavoin luulevat voivansa vaikuttaa ihmisiin. Luin eräästä kirjasta,

että kuuluisan Marcelin saliin kerran tuli vieras, jolta Marcel kysyi

mistä maasta hän oli kotoisin. "Olen englantilainen", vastaa vieras.

"Tekö englantilainen?" huomauttaa tanssimestari. "Olisitteko te

kotoisin tuolta saarelta, missä kansalaiset ovat osallisina maan

hallituksessa, ollen osana esivaltaa.[148] Hyvä herra, tuo kumartunut

otsa, tuo pelokas katse, tuo epävarma käynti ilmaisevat ainoastaan

arvonimen saanutta vaaliruhtinaan orjaa."

En tiedä osottaneeko tämä arvostelu suurta taitoa huomaamaan ihmisen

luonteen ja hänen ulkomuotonsa välistä suhdetta. Minä puolestani, jolla

ei ole kunnia olla tanssinopettaja, olisin ajatellut vallan

päinvastoin. Olisin sanonut: "Tuo englantilainen ei ole mikään

hovimies; en ole koskaan kuullut sanottavan, että hovimiehillä olisi

otsa kumarassa ja epävarma käynti. Mies, joka esiintyy epävarmana

tanssimestarin luona, saattaa esiintyä hyvinkin varmana alihuoneessa."

Varmaankin tuo herra Marcel luulee omia maalaisiaan pelkiksi

roomalaisiksi!

Se, joka rakastaa, tahtoo itse olla rakastettu; Émile rakastaa ihmisiä,

hän tahtoo siis heitä miellyttää. Kahta suuremmalla syyllä hän tahtoo

miellyttää naisia. Hänen ikänsä, hänen tapansa ja tuumansa, kaikki

yhdessä ylläpitää hänessä tätä halua. Sanon hänen tapansa, sillä niillä

on tässä suhteessa suuri merkitys. Ne miehet, joilla on hyvät tavat,

ovat naisten oikeita ihailijoita. He eivät ole, kuten muut, naisten

seurassa noin keikistelevän kohteliaita, mutta he osottavat harrastusta

ja huomaavaisuutta, joka on todempi ja tuntehikkaampi ja joka lähtee

sydämestä. Tuntisin siinä piirissä, joka ympäröi nuorta naista

sellaisen miehen, jolla on hyvät tavat ja joka voi hillitä luontonsa,

sadan tuhannen irstaan nuoren miehen joukosta. Voitte siis päättää

miten Émile on käyttäytyvä, jonka aistilliset tunteet vasta ovat

heränneet ja jolla on niin monta järkisyytä, mitkä neuvovat häntä niitä

vastustamaan! Luulenpa että hän naisten seurassa joskus on oleva ujo ja

pelokas; mutta tämä ujous ei suinkaan ole oleva heille epämiellyttävä,

ja vähimminkin veitikkamaiset heistä varmaankin usein osaavat nauttia

tuosta hänen ujomaisuudestaan, jopa sitä lisätäkin. Muuten

hänen kohtelias huomaavaisuutensa on tuntuvasti vaihteleva eri

asianhaarojen mukaan. Naimisissa olevien naisten seurassa hän on oleva

vaatimattomampi ja kunnioittavampi, nuorten naimaikäisten naisten

parissa taas vilkkaampi ja hellämielisempi. Hän ei koskaan hylkää

etsintänsä silmämäärää, ja sille naiselle, joka muistuttaa hänen

ihannettaan, hän aina on osottava enimmin huomaavaisuutta.

Ei kukaan ole oleva täsmällisempi kaiken sen

noudattamisessa, mikä perustuu luonnon järjestykseen, jopa hyvään

yhteiskuntajärjestykseenkin, mutta edellisen hän aina asettaa

jälkimäisestä edelle; niinpä hän on enemmän kunnioittava

yksityisihmistä, joka on häntä vanhempi, kuin ikäistään virkamiestä.

Koska hän on oleva nuorimpia mieshenkilöitä niissä seuroissa, joissa

tulee liikkumaan, on hän aina oleva vaatimattomimpia, ei sentähden,

että hän turhamielisesti tahtoisi näyttää nöyrältä, vaan sentähden,

että tuo vaatimattomuus johtuu luonnollisesta tunteesta ja että se

perustuu järkeen. Hän ei ole matkiva nuoren houkkion seurustelutapoja,

joka, huvittaakseen seurapiiriä, puhuu äänekkäämmin kuin viisaat

ihmiset ja keskeyttää vanhojen ihmisten puheet. Hän puolestaan ei

hyväksy sitä vastausta, jonka eräs vanha aatelismies antoi Ludvig

XV:lle; tämä kysyi häneltä kumpaa vuosisataa hän piti parempana, omaa,

vaiko kulunutta vuosisataa. Aatelismies näet vastasi: "Sir, olen

nuoruudessani oppinut kunnioittamaan vanhoja ihmisiä, nyt tulee minun

vanhuudessani oppia kunnioittamaan nuoria."

Émilellä kun on hellä ja tunteellinen mieli, vaikka hän ei pane arvoa

yleiseen piintyneeseen mielipiteeseen, on hän, joskohta hän kernaasti

miellyttää muita, kuitenkin varsin vähän välittävä siitä, pitävätkö he

häntä arvossa. Tästä seuraa, että hän on oleva enemmän sydämellinen

kuin kohtelias, ettei hän ole oleva ylpeä eikä komeileva ja että häntä

liikuttaa enemmin yksi ainoa hyväily kuin tuhannet ylistelyt. Samasta

syystä hän ei kuitenkaan ole laiminlyövä esiintymistapojaan eikä

ryhtiään, jopa hän on pitävä silmällä sitä, että hänen pukunsa on

huolellinen; tätä hän ei tee sentähden, että näyttäisi hienomakuiselta

mieheltä, vaan tehdäkseen ulkomuotonsa miellyttävämmäksi. Eipä hän

kuitenkaan koskaan ole esiintyvä kullalla kirjaillussa puvussa, eikä

komeuden ja rikkauden leima ole saastuttava hänen ulkoasuaan.

Huomattaneen, ettei kaikki tämä minun puoleltani vaadi mitään

laajojen käskyjen terottamista, vaan että se on pelkkä seuraus

alkukasvatuksestani. Tavallisesti meille kuvataan seurustelutaitoa

hyvin suurena salaperäisyytenä, ikäänkuin siinä iässä, jolloin se

hankitaan, sitä ei saavutettaisi luonnollisesti ja ikäänkuin ei tulisi

hakea sen ensi lakeja kunniallisesta sydämestä. Oikea kohteliaisuus on

siinä, että osotamme ihmisille hyväntahtoisuutta; se näyttäytyy

helposti siinä ihmisessä, jolla sitä on. Ainoastaan niitä varten,

joilla sitä ei ole, on täytynyt keksiä taito, joka teeskentelee

hyväntahtoisuutta.

"Opitun kohteliaisuuden turmiollisin vaikutus on se, että se opettaa

olemaan vailla niitä hyveitä, joita se teeskennellen jäljittelee.

Istutettakoon meihin kasvatuksen kautta ihmisrakkautta ja

hyväntekeväisyyttä, niin ei meiltä ole puuttuva kohteliaisuutta, tai,

oikeammin sanoen, emme sitä enää tarvitse."

"Jos ei meillä olekaan sellaista kohteliaisuutta, joka ilmenee

ulkonaisissa miellyttävissä seurustelutavoissa, niin on meillä sen

sijaan oleva sellainen käytöstapa, joka ilmaisee kunnon miestä ja

kansalaista: silloin meidän ei tarvitse turvautua valheellisuuteen."

"Sen sijaan, että olisimme teeskenteleviä miellyttääksemme, riittää,

että olemme hyvät; sen sijaan, että olisimme valheelliset

imarrellaksemme toisten heikkouksia, riittää, että olemme

suvaitsevaisia."

"Ne henkilöt, joita kohtelee tällä tavoin, eivät siitä tule ylpeiksi

eivätkä pilaannu; he siitä vaan tulevat kiitollisiksi ja

paremmiksi."[149]

Minusta tuntuu kuin, jos jokin kasvatustapa on omansa tuottamaan

sentapaista kohteliaisuutta, jota Duclos tässä vaatii, sellaista olisi

minun tähän asti suunnittelemani kasvatus.

Myönnän kuitenkin että Émile, noudattamalla näin eroavia periaatteita,

ei ole oleva muiden ihmisten kaltainen, ja Jumala suojelkoon häntä

koskaan tulemasta sellaiseksi. Mutta se, mikä erottaa hänet muista, ei

ole herättävä vastenmielisyyttä eikä pilaa. Ero on oleva tuntuva,

olematta epämiellyttävä. Émile on oleva, niin sanoakseni, rakastettava

muukalainen. Aluksi annetaan hänelle anteeksi hänen omituisuutensa ja

sanotaan: "Hän kyllä vielä on kehittyvä." Sitten totutaan hänen

seurustelutapoihinsa, ja kun huomataan, ettei hän niitä muuta,

annetaan ne hänelle toistamiseen anteeksi ja sanotaan: "Hän on

omituinen ihminen, mutta se ei tee mitään."

Häntä tosin ei juhlita kuin rakastettavaa miestä, mutta hänestä

pidetään, ilman että tiedetään miksi. Ei kukaan ole kehuva hänen

henkevyyttään, mutta hänet valitaan kernaasti mielipiteiden tuomariksi

lahjakkaiden ihmisten välillä. Hänen oma älykkäisyytensä on oleva

selkeä ja määrärajojen sisällä liikkuva; hänen mielensä on oleva suora

ja hänen arvostelukykynsä terve. Hän kun ei koskaan tavoittele uusia

aatteita, ei hän koskaan ole tunteva halua loistaa nerokkaisuudellaan.

Olen hänelle selittänyt, että kaikki terveelliset ja ihmisille todella

hyödylliset aatteet ovat kauimmin olleet tunnettuja, että ne ammoisista

ajoista ovat olleet ainoat oikeat yhteiskunnalliset siteet, ja että

erinomaisen etevillä henkilöillä ei enää ole muuta tarjona kääntääkseen

ihmisten huomion puoleensa kuin levitellä vahingollisia ja ihmissuvulle

turmiollisia aatteita. Tämä tapa tulla huomatuksi ei ollenkaan viehätä

Émileä: hän näet tietää, mistä löytää elämänsä onnen ja miten hän voi

edistää lähimäisensä onnea. Hänen tietojensa piiri ei ulotu kauemmaksi

hyödyllisyyden rajoja. Hänen tiensä on kaita ja tarkoin viitottu; hänen

kun ei tee mieli siltä poiketa, hän huomaamattomana sekaantuu samaa

polkua kulkeviin, eikä tahdo eksyä, eikä myöskään loistaa. Émile on

tervejärkinen mies, eikä tahdo olla mikään muu; turhaan koetetaan tätä

hänen ominaisuuttaan moittia, hän on aina pitävä sitä kunnianaan.

Joskohta halu olla muille miellyttävä ei täydelleen jätä häntä

välinpitämättömäksi muiden ihmisten mielipiteiden suhteen, hän on

omaksuva noista mielipiteistä ainoastaan sen, mikä välittömästi koskee

hänen persoonaansa, huolimatta mielivaltaisesta arvon panosta, jonka

lakina ovat ainoastaan muoti ja ennakkoluulot. Hän on pitävä

kunnianasiana tehdä hyvin kaiken, minkä tekee, jopa tehdä sen

paremminkin kuin moni muu. Juoksussa hän tahtoo olla keveäjalkaisin,

painissa vahvin, työssä taitavin, urheiluleikeissä notkein. Mutta hän

on varsin vähän tavoitteleva sellaisia etevämmyyksiä, jotka eivät ole

itsestään ilmeisen selvät ja jotka vaativat jonkun toisen arvostelun

tunnustusta, kuten esim. suurempaa nerokkaisuutta kuin toisella,

parempaa puhelahjaa, suurempaa oppineisuutta, ja vielä vähemmin

sellaisia, joilla ei ole mitään tekemistä persoonallisuuden kanssa,

kuten esim. ylhäisempää sukua, suurempana pidettyä rikkautta, suurempaa

luottoa, suuremman arvossapidon nauttimista ja suurempaa komeilua

ulkonaisessa esiintymisessä.

Hän rakastaa ihmisiä sentähden, että he ovat hänen vertaisiaan ja pitää

etenkin niistä ihmisistä, jotka enimmin ovat hänen kaltaisiaan sydämen

hyvyydessä, ja kun hän arvostelee tätä yhtäläisyyttä yhdenmukaisuuden

nojalla siveellisien asioiden punniskelussa, on hän iloitseva

saadessaan tunnustusta kaikesta, mikä koskee hyvää luonnetta. Hän ei

suorastaan ole ajatteleva: iloitsen siitä, että minulle annetaan

tunnustusta; vaan on ajatteleva: olen iloinen siitä, että tunnustetaan

se hyvä, minkä olen tehnyt; iloitsen siitä että ne ihmiset, jotka minua

kunnioittavat, samalla tuottavat kunnioitusta itselleen; niin kauan

kuin he arvostelevat asioita niin tervejärkisesti, on hyvä saada

osakseen heidän kunnioituksensa.

Tutkistellessaan ihmisiä heidän tapojensa ja esiintymisensä muodossa

samoin kuin hän aikaisemmin tutki heitä heidän historiassa ilmaantuvien

intohimojensa muodossa, on hänellä usein oleva aihetta tuumia sitä,

mikä tekee miellyttävän tai vastenmielisen vaikutuksen ihmissydämeen.

Hän pohtii nyt filosofisesti maun perusteita, ja tämäntapainen henkinen

työ hänelle sopii tämän kehitysajan kuluessa.

Kuta kauempaa etsii maun määritelmiä, sitä kauemmaksi eksyy. Maku ei

ole muuta kuin taito arvostella mikä miellyttää suurta laumaa ja mikä

taas sille on vastenmielistä. Jos siirtyy ulkopuolelle näitä rajoja, ei

enää tiedä mitä maku on. Tästä ei seuraa, että olisi enemmän

hyvämakuisia ihmisiä kuin huonomakuisia, sillä vaikka enimmät ihmiset

arvostelevat tervejärkisesti jokaista seikkaa, on kuitenkin harvoja,

jotka kaikissa seikoissa olisivat samaa mieltä kuin tuo enemmistö. Ja

vaikka yleisimpien makuarvostelujen yhtyminen muodostaa hyvän maun, on

kuitenkin vähän ihmisiä, joilla todella on makua, samoin kuin on

olemassa ainoastaan vähän kauniita ihmisiä, vaikka kauneus on tulos

yleisimpien kasvonpiirteiden yhtymästä.

On otettava huomioon, ettei tässä ole kysymys siitä, mikä meitä

miellyttää sentähden, että se on meille hyödyllistä, eikä siitä, mitä

vihaamme, sentähden, että se meitä vahingoittaa. Maku kohdistuu

ainoastaan välinpitämättömiin seikkoihin tai korkeintaan sellaisiin

seikkoihin, jotka herättävät mielenkiintoa huvittavaisuutensa tähden,

eikä sellaisiin, jotka ovat tarpeidemme yhteydessä. Tällaisten

seikkojen arvostelemiseen ei tarvita makua, pelkkä vaisto on riittävä.

Tämä tekee niin vaikeiksi ja mielivaltaisiksi puhtaat makukysymykset;

sillä paitsi vaistoa, joka määrää niiden rajat, emme huomaa muuta

järkevää syytä maun päätelmiin. Tulee lisäksi erottaa sen lait

siveellisissä asioissa sen laeista aineellisissa asioissa. Jälkimäiset

näyttävät vallan selittämättömiltä. On tärkeätä ottaa huomioon, että

moraalia yhtyy kaikkeen, mikä koskee jäljittelyä.[150] Täten saattaa

selittää kauneuksia, jotka näyttävät olevan ruumiillista laatua, mutta

jotka itse teossa eivät ole sellaisia. Tähän lisään, että maulla on

paikallisia lakeja, jotka saattavat sen lukemattomissa seikoissa

riippuvaiseksi ilmanalasta, tavoista, hallituksesta, asetuksista, että

toiset maun lait taas perustuvat ikään, sukupuoleen, luonteeseen ja

että tässä suhteessa ei pidä mauista väitellä.

Maku on luonnollinen kaikille ihmisille; mutta kaikilla ei ole samaa

maun määrää, se ei kehity kaikissa yhtä voimakkaaksi, ja jokaisen

ihmisen maku saattaa muuttua eri syiden vaikutuksesta. Sen maun mitta,

joka kullakin voi olla, riippuu kunkin tunteellisuudesta; mutta sen

kehitys ja esiintymismuoto riippuu niistä seurapiireistä, joissa kukin

on elänyt. Ensiksikin tulee elää monessa eri seurassa, voidakseen

toimeenpanna useita vertailuja; toiseksi tulee noiden seurojen olla

sellaisia, jotka harrastavat huvittelua, ja sellaisia, jotka ovat

joutilaina, sillä seuroissa, jotka kokoontuvat liiketoimia varten, ei

ole päämääränä huvi, vaan etu. Kolmanneksi tulee liikkua seuroissa,

joissa eriarvoisuus ei ole varsin suuri, joissa ennakkoluulojen

tyrannius on lievempi ja joissa nautinnolla on huomattavampi sija kuin

turhamielisyydellä. Sillä päinvastaisessa tapauksessa, muoti tukehuttaa

maun, emmekä tavoittele sitä, mikä miellyttää, vaan sitä, mikä tekee

huomatuksi.

Jälkimäisessä tapauksessa ei enää ole totta, että hyvä maku on

enemmistön maku. Miksi? Siksi, että esineet vaihtuvat. Silloin suurella

yleisöllä ei enää ole omaa arvosteluaan; se näet silloin enää

arvostelee vaan niiden mukaan, joita luulee itseään valistuneemmiksi;

se ei hyväksy sitä, mikä itsessään on hyvää, vaan sen, minkä nuo muut

ovat hyväksyneet. Pitäkää siis aina huolta siitä, että kukin ihminen

voi muodostaa oman mielipiteensä makuasioissa; silloin se, mikä

itsessään on miellyttävintä, on aina saavuttava useimmat äänet.

Ihmiset eivät teoissaan tee mitään kaunista muuten kuin

jäljittelemällä. Kaikki todella hyvät makumallit ovat noudetut

luonnosta. Kuta enemmän poistumme tästä mestarista, sitä sameammiksi

käyvät maalauksemme. Silloin valitsemme malleiksemme rakastamiamme

esineitä, ja se kauneus, jonka mielikuvitus luo ja joka on mielivallan

ja auktoriteetin alainen, on yksinomaan sellaista, joka on miellyttänyt

ohjaajiamme.

Ohjaajiamme taas ovat taiteilijat, ylhäiset, rikkaat; ja näiden ohjaaja

on heidän etunsa tai turhamielisyytensä; jälkimäiset hakevat

halukkaasti uusia rahankulutus-keinoja, voidakseen komeilla

rikkauksillaan, toiset taas koettavat käyttää hyväkseen noita

rikkauksia. Täten loistelias komeus perustaa valtansa ja saattaa meitä

pitämään sellaisesta, mikä on vaikeasti saavutettavissa ja mikä on

kallista. Silloin niin sanottu kauneus on kaukana luonnonnäköisyydestä,

päinvastoin se saa nimensä juuri siitä, että se on luonnonvastainen.

Tästä huomaamme miten kauneus ja huono maku ovat erottamattomat.

Kaikkialla, missä maku yhtyy tuhlailuun, se on väärä.

Etenkin eri sukupuolien välisessä seurustelussa maku, oli se sitten

hyvä tai paha, saa muotonsa; sen kehitys on välttämätön seuraus

tämänlaisen seurustelun tarkoituksesta. Mutta kun nauttimisen helppous

heikontaa miellyttämishalun, maku välttämättömästi huononee; ja tässä

piilee mielestäni toinen ja hyvin todennäköinen syy siihen, että hyvä

maku on yhteydessä hyvien tapojen kanssa.

Kysykää naisten makua aineellisissa seikoissa sekä niissä, jotka

riippuvat aistien arvostelusta, miesten makua taas siveellisissä

asioissa sekä niissä kysymyksissä, jotka enemmän perustuvat

ymmärrykseen. Kun naiset ovat sellaisia kuin heidän tulee olla, he

rajoittavat arvostelunsa käsityskykynsä alaan ja arvostelevat silloin

aina hyvin. Mutta niin pian kuin he tunkeutuvat kirjallisuuden

arvostelijoiksi, niin pian kuin rupeavat arvostelemaan kirjoja ja itse

tarmon takaa niitä kyhäilevät, he eivät enää ymmärrä mitään. Ne

kirjailijat, jotka teoksiensa suhteen pyytävät neuvoa oppineilta

naisilta, voivat aina olla varmat siitä, että saavat huonoja neuvoja.

Ne keikarit, jotka heiltä pyytävät neuvoa pukunsa suhteen, ovat aina

naurettavasti puetut. Minulla on pian oleva tilaisuus puhua tämän

sukupuolen oikeista kyvyistä, tavasta miten näitä kykyjä voi kehittää

ja niistä seikoista, joihin nähden niiden arvosteluun tulee nojata.

Sellaiset ovat ne yksinkertaiset mietteet, jotka asetan perustukseksi

niille keskusteluille, mitä aion pitää Émileni kanssa kysymyksestä,

joka hänen nykyiseen tilaansa ja tutkisteluunsa nähden ei suinkaan ole

yhdentekevää. Ja kelle se yleensä voisi olla yhdentekevä? Sen

tunteminen, mikä voi olla ihmisille miellyttävää tai vastenmielistä ei

ole tärkeä sille henkilölle, joka heitä tarvitsee, vaan myöskin sille,

joka tahtoo heitä hyödyttää. On tärkeätä silloinkin heitä miellyttää,

jos tahtoo heitä palvella. Ja kirjailemistaito on kaikkea muuta kuin

joutilaan työtä sille, joka käyttää sitä totuuden julistamiseen.

Jos minun kehittääkseni oppilaani makua olisi valittava maiden välillä,

joissa tämä kehitys vasta on kapaloissaan, ja toisten maiden, joissa se

jo olisi huonontunut, niin seuraisin takaperoista järjestystä, antaisin

hänen ensin oleskella jälkimäisissä ja sitten edellisissä. Tämän

valitsemuksen syy on se, että maku turmeltuu ylenmääräisestä

hienoudesta, joka saattaa herkkähuomioiseksi sellaiselle, mitä suuri

yleisö ei ollenkaan huomaa. Tämä hienostuminen johtaa kiistelynhaluun;

sillä kuta tarkemmin esineitä aprikoi, sitä moninaisemmiksi ne

muuttuvat. Tämä tarkka pohdinta tosin saattaa tunteen hienommaksi,

mutta vähemmin yhdenmukaiseksi. Silloin syntyy yhtä monta eri makua

kuin on ihmisiä. Väiteltäessä, mille on annettava etusija, laajenevat

filosofinen kyky ja tiedot, ja siten oppii ajattelemaan. Hienoja

huomioita saattavat ainoastaan hyvin kokeneet ihmiset tehdä, ne kun

tarjoutuvat havaitsijalle vasta kaikkien muiden huomioiden jälkeen, ja

kun ne henkilöt, jotka ovat tottumattomat suuriin seuroihin, niissä

ollessaan kiinnittävät huomionsa yksinomaan suuriin piirteisiin. Tätä

nykyä ei ole kenties koko maan pinnalla toista sivistynyttä seutua,

missä maku olisi huonompi kuin Pariisissa. Kuitenkin juuri tässä

pääkaupungissa hyvä maku kehittyy; ja Euroopassa julkaistaan harvoja

eteviä kirjoja, joiden tekijät eivät olisi olleet Pariisissa itseänsä

kehittämässä. Ne, jotka luulevat riittävän, että lukee tässä

kaupungissa kirjoitetut kirjat, erehtyvät. Opimme paljon enemmän

keskustellessamme kirjailijoiden kanssa kuin lukemalla heidän

teoksiaan. Eivätkä edes kirjailijatkaan ole niitä, joilta enimmin

oppii. Seurusteluelämän henki varsinaisesti kehittää ajattelevaa päätä

ja vie katseet niin kauas, kuin ne yleensä kantavat. Jos teillä on

neron kipinä, niin oleskelkaa vuosi Pariisissa. Pian on teistä tuleva

kaikki se, mikä teistä voi tulla, tai ei teistä koskaan tule mitään.

Saattaa oppia ajattelemaan niilläkin paikkakunnilla, missä huono maku

vallitsee; mutta ei saa ajatella samoin kuin ne, joilla on tuo huono

maku, ja tätä on hyvin vaikea välttää, jos kauan oleskelee heidän

parissaan. Tulee heidän avullaan täydellisentää sitä välikappaletta,

joka arvostelee, siten, että välttää käyttämästä sitä samoin kuin he.

Minä olen varova kehittämästä Émilen arvostelukykyä niin hienoksi, että

se siitä huononee; ja kun hänen arvostelemistaitonsa on tarpeeksi

hienostunut, niin että hän osaa tuntea ja verrata ihmisten eri makuja,

olen palauttava hänen oman makunsa kiintymään yksinkertaisempiin

esineisiin.

Olenpa hakeva vielä kaukaisempiakin keinoja säilyttääkseni hänen

makunsa puhtaana ja raikkaana. Keskellä huvitusten hyörinää olen osaava

hankkia meille molemmille hyödyllistä keskustelun aihetta, ja alati

kääntäen keskustelun seikkoihin, jotka häntä miellyttävät, olen

koettava saattaa nämä keskustelumme yhtä huvittaviksi kuin opettaviksi.

Nyt on hauskan lukemisen ja hauskojen kirjojen aika! Nyt on aika

lopettaa häntä eritellen selvittämään puhetta ja saattaa häntä

huomaamaan kaikki puhetaidon ja lausetavan kauneudet. Kielten oppiminen

näiden kielten itsensä vuoksi on vähäarvoista, niiden tuottama hyöty ei

ole niin suuri kuin luullaan; mutta kielten tutkiminen johtaa yleisen

kieliopin tutkimiseen. Tulee oppia latinaa, jotta oppisi hyvin ranskaa;

tulee tutkia ja verrata niitä molempia, jotta ymmärtäisi puhetaidon

säännöt.

On muuten olemassa jonkinlaista maun yksinkertaisuutta, joka tunkee

sydämeen ja jota tapaa ainoastaan muinaisten kirjailijain teoksissa.

Hän on kaunopuheisuudessa, runoudessa, kaikenlaisessa kirjallisuudessa,

samanlaisina kuin historia on kuvannut, jälleen huomaava nuo vanhat

esikuvat täynnä asiallisia tietoja ja selvänjärkevinä arvosteluissaan.

Meidän kirjailijamme taas sanovat varsin vähän, joskohta tuhlailevat

paljon sanoja. Kun alituisesti asetetaan heidän arvostelmansa

laeiksemme, ei suinkaan kehitetä meidän omaa arvostelukykyämme. Ero

vanhanajan ja meidän aikamme makujen välillä huomataan kaikista

muistomerkeistä, jopa hautakivistäkin. Meidän aikanamme hautapatsaat

peitetään ylistelyillä; vanhojen hautakiviin piirrettiin tosiseikkoja.

_Sta, viator, heroem calcas.[151]

Vaikka olisin nähnyt tämän kirjoituksen jossakin vanhanajan

hautakivessä, olisin heti arvannut, että se oli uudenaikainen, sillä ei

mikään ole meillä tavallisempaa kuin sankarin nimi, mutta vanhaan

aikaan se oli harvinainen. Sen sijaan, että muinaiskansat olisivat

sanoneet miestä sankariksi, he olisivat sanoneet mitä hän oli tehnyt

ansaitakseen tuon nimen.

Verratkaa tämän sankarin hautakirjoitukseen veltostuneen

Sardanapaloksen hautakirjoitusta:

_Olen rakentanut Tarsoksen ja Ankialoksen yhtenä päivänä, ja nyt olen

kuollut_.

Kumpi näistä kahdesta hautakirjoituksesta teidän mielestänne

sanoo enemmän? Meidän aikamme hautakirjoitus-tyyli kaikessa

mahtipontisuudessaan kelpaa ainoastaan ylistelyllään pullistamaan

kääpiöitä. Muinaiset ihmiset esittivät ihmisiä luonnollisin piirtein,

ja saattoi nähdä, että nuo ihmiset todella olivat ihmisiä. Xenofon

ylistää muutamien kymmenentuhannen paluuretkellä petoksen kautta

sortuneiden soturien muistoa ainoastaan seuraavilla sanoilla: "He

kuolivat nuhteettomina sotureina ja ystävinä." Mutta ajatelkaa mitkä

tunteet epäilemättä täyttivät tämän niin lyhyen ja yksinkertaisen

ylistyksen kirjoittajan sydämen. Se on todella surkuteltava, joka ei

pidä sitä ihastuttavan kauniina!

Termopylain solan lähellä olevassa marmoripatsaassa oli seuraava

kirjoitus:

_Matkamies, mene kertomaan Spartaan, että me olemme kuolleet tähän

uskollisina sen pyhille laeille_.

Helposti huomaa ettei "Académie des Inscriptions"[152] ole tuota

kirjoitusta tehnyt.

Olisin pahasti erehtynyt, ellei oppilaani, joka panee niin vähän arvoa

sanoihin, heti huomaisi tätä eroa ja ellei se vaikuttaisi hänen

lukemisiensa valintaan. Ollen ihastunut Demostheneksen miehekkääseen

kaunopuheisuuteen hän on sanova: Siinä oikea puhuja! Mutta lukiessaan

Ciceroa hän on sanova: Tuo mies on asianajaja.

Yleensä Émile on enemmän mieltyvä vanhanajan kuin meidän ajan

kirjoihin, jo yksin siitäkin syystä, että muinaiskirjailijat, ollen

ajassa aikaisemmat, ovat luontoa lähempänä ja että heidän neronsa on

enemmän omintakeista. Sanokoot La Motte ja apotti Terrasson mitä

sanonevatkin, niin ei ihmissuvulla ole mitään varsinaista järjen

edistymistä, kun näet kaikkea, mikä toiselta puolen voitetaan,

menetetään toiselta puolen. Kaikki henget lähtevät aina samasta

lähtökohdasta, ja kun se aika, joka käytetään sen selvilleottamiseen,

mitä toiset ovat ajatelleet, menee hukkaan oman ajatuskyvyn

kehittämiseltä, niin tosin on hankittu enemmän tietoja, mutta samalla

saavutettu vähemmän omintakeista hengenjoustavuutta. Henkemme on

harjotettu, samoin kuin käsivartemme, tekemään kaikki työaseiden

avulla, eikä mitään omilla voimillaan. Fontenelle sanoi että koko

väittely muinais- ja nykykansojen etevyyksistä supistuu siihen

kysymykseen, olivatko puut ennen muinoin korkeammat kuin tätä nykyä.

Jos maan viljeleminen on muuttunut, ei tällainen kysymys olisi

sopimaton.

Johdettuani Émilen täten puhtaan kirjallisuuden alkulähteille olen

hänelle myös näyttävä sen uudenaikaisten mukailevien lainailijoiden

säiliöihin johtavat lokaviemärit; s.o. käännän hänen huomionsa

sanomalehtiin, käännöksiin, sanakirjoihin; hän on luova katseen

kaikkeen tähän, sitten hän ne hylkää eikä koskaan enää niihin palaa.

Huvittaakseni häntä annan hänen kuunnella akademioiden loruja.

Huomautan hänelle, että kukin sen jäsenistä yksityisihmisenä on

arvokkaampi kuin tuollaisen seuran yhteydessä. Tästä Émile itsestään on

tekevä johtopäätöksensä näiden kauniiden laitosten hyödyllisyyden

suhteen.

Olen vievä Émilen teattereihin tutkimaan makua enkä tapoja; sillä

etenkin siellä maku näyttäyy niille, jotka osaavat tehdä havaintoja.

Jätä ohjeet ja moraali, sanon hänelle; tämä ei ole oikea paikka niiden

oppimiseen. Teatterin tehtävä ei ole saarnata totuutta, vaan miellyttää

ja huvittaa ihmisiä. Eipä missään koulussa opi niin hyvin taitoa

miellyttää ja huvittaa ihmissydäntä. Teatterin tutkiminen johtaa

runouden tutkimiseen; niillä on aivan sama päämäärä. Jos Émilellä vaan

on vähäinenkin harrastuksen kipinä runouteen, niin kuinka halukkaasti

hän on tutkiva runoilijain kieliä, kreikkaa, latinaa, italiaa!

Tämänlaatuiset opinnot ovat hänelle vapaaehtoista huvitusta ja

tuottavat juuri senkautta parempia hedelmiä. Ne ovat hänelle

miellyttäviä iässä ja olosuhteissa, jolloin sydän niin viehättävällä

harrastuksella kiintyy kaikenlaiseen kauneuteen, joka on omansa sitä

liikuttamaan. Kuvitelkaa miten minun Émileni ja toiselta puolen jonkun

koulun oppilas lukevat Eneidin neljättä kirjaa, Tibullusta tai Platonin

teosta "Pidot". Mikä ero! Kuinka suuresti toisen sydän heltyy

sellaisesta, joka toiseen ei tee mitään vaikutusta. Oi, hyvä nuori

mies! Pysähdy, keskeytä lukusi, huomaan, että olet liiaksi liikutettu.

Näen kernaasti, että rakkauden kieli sinua viehättää, mutta en soisi

että se sinua veisi harhateille. Ole vaan tunteellinen mies, mutta ole

samalla viisas. Jos olet vaan jompikumpi niistä, et ole mitään. Muuten

on minulle yhdentekevää, onnistuuko Émile hyvin vai ei vanhojen

kielten, kirjallisuuden ja runouden lukemisessa. Hän on oleva yhtä hyvä

mies, vaikka kaikesta tuosta ei tietäisi mitään, sillä kaikki

tuollaiset huvittavat ajanvietteet eivät suinkaan ole pääasia hänen

kasvatuksessaan.

Päätarkoitukseni opettaessani häntä tuntemaan ja rakastamaan kauneutta

sen kaikissa ilmenemismuodoissa, on se, että kiinnittäisin siihen hänen

taipumuksensa ja makunsa, että estäisin hänen luonnollisia pyyteitään

himmenemästä ja että estäisin häntä kerran pitämästä rikkauttaan

onnellisuutensa keinona, sillä onhan hänen löytäminen onnensa lähempää

itseänsä. Olen toisessa paikassa[153] sanonut, että maku on pelkkä

taito ymmärtää ja arvostella pikkuseikkoja, ja tämä on hyvin totta.

Mutta koska elämän miellyttäväisyydet johtuvat pikkuseikkojen

kudoksista, niin ei niiden tuntemus suinkaan ole yhdentekevä. Niiden

avulla opimme täyttämään elämämme saatavissamme olevalla hyvällä, joka

on omansa meitä koko todellisuus-arvollaan viehättämään. En tässä

tarkoita moraalista hyvää, joka perustuu hyvään sielunlaatuun, vaan

kaikkea, mikä vapaana yleisistä ennakkoluuloista on yhteydessä

aistinautinnon, todellisen elinnautinnon kanssa.

Sallittakoon minun, paremmin kehittääkseni mielipidettäni, hetkeksi

jättää Émileni syrjään, jonka puhdas ja raikas sydän ei voi tarjota

esimerkkiä muille tavallisille ihmisille, ja sallittakoon minun

itsestäni noutaa esimerkki, joka on havainnollisempi ja lähempänä

lukijan tapoja.

On olemassa asianhaaroja, jotka näyttävät muuttavan luontoa ja

muodostelevan paremmiksi tai pahemmiksi ne ihmiset, jotka ovat niiden

alaisina. Niinpä pelkuri muuttuu urhoolliseksi astuessaan Navarran

rykmenttiin. Kuitenkaan ei aina yksistään sotaväessä omisteta sen

yhteisön henkeä, johon kuuluu, eivätkä tämän hengen vaikutukset aina

kulje hyvään suuntaan. Olen monta kertaa kauhistuen ajatellut että,

jos minun onnettomuudekseni tänään täytyisi vieraassa maassa astua

erääseen virkaan, joka minulla on mielessä, huomenna melkein

välttämättömästi olisin tyranni, nylkyri, kansan sortaja, hallitsijan

vahingoittaja, asemani nojalla kaiken inhimillisyyden, kaiken oikeuden

ja kaiken hyveen vihollinen.

Samoin olisin, jos olisin rikas, tehnyt kaiken tehtäväni rikkaaksi

tullakseni. Olisin siis ylimielinen ja halpamainen, herkkä ja

hienotunteinen ainoastaan itseäni kohtaan, säälimätön ja kova kaikille

ihmisille, roskaväen kurjuuden ivallinen katselija, sillä roskaväeksi

sanoisin köyhiä, saattaakseni ihmiset unhottamaan, että itse ennen

kuuluin heidän luokkaansa. Lopuksi käyttäisin omaisuuttani huvieni

välikappaleena, ja huvini olisivat yksinomaisen harrastukseni esineenä;

näin olisin vajonnut kaikkien muiden kehityskannalle.

Mutta luulen että heistä suuresti eroaisin siinä, että pikemmin olisin

aistillinen ja hekumallinen kuin kopea ja turhamielinen ja että

pikemmin antautuisin ylenmääräiseen ventouteen kuin komeilemiseen. Jopa

jossakin määrin häpeisin liiaksi komeilla rikkaudellani ja luulisin

aina näkeväni jonkun upeuteni himmentämän kadehtijan kuiskaavan

naapurinsa korvaan: "Siinä veijari, joka pelkää, että hän veijariksi

tunnettaisiin!"

Niiden hyvien seikkojen äärettömästä paljoudesta, jotka peittävät maan

pinnan, valitsisin sen, mikä minua enimmin miellyttäisi ja minkä

parhaiten voisin itselleni omistaa. Tämän vuoksi olisi ensimäinen

rikkauksieni käyttö se, että niiden avulla ostaisin itselleni

joutoaikaa ja vapauden, joihin vielä lisäisin terveyden, jos se olisi

ostettavissa. Mutta koska sitä ei voi ostaa muulla kuin kohtuullisella

elintavalla, ja koska ilman terveyttä ei ole mitään oikeata huvia

maailmassa, olisin kohtuullinen, voidakseni tyydyttää aistillisia

himojani.

Pysyisin aina niin lähellä luontoa kuin mahdollista, voidakseni

tyydyttää siltä saamaani aistillisuutta; olisin näet varma siitä, että

kuta luonnollisemmat nautintoni olisivat, sitä voimakkaampaa

todellisuutta niistä löytäisin. Valitessani jäljittelyn esineitä

ottaisin sen aina malliksi, halujeni suhteen antaisin sille aina

etusijan, makuasioissa kysyisin aina siltä neuvoa; mitä ruokiin tulee,

valitsisin aina sellaiset, joita se on enimmin höystänyt ja jotka

kulkevat mitä harvimpien käsien kautta, ennenkuin saapuvat pöydällemme.

Ehkäisisin ne ruuan väärennykset, joilla koetetaan meitä pettää,

tarttuisin käsin huvin pikariin. Typerä ja raaka mässäämishaluni ei

rikastuttaisi ketään kyökkimestaria. He eivät kullastakaan saisi

minulle myydä myrkkyä herkkupalojen muodossa. Ruokapöytäni ei olisi

peitetty komealla lialla ja kaukaa tuoduilla haaskoilla. Tyydyttääkseni

aistillisuuttani en säästäisi mitään vaivaa, sillä siinä tapauksessa

vaivakin olisi huvia ja lisää ainoastaan tavoitellun huvin voimaa. Jos

tahtoisin nauttia jostakin maan ääristä tuodusta ruokalajista, menisin,

kuten Apicius, kernaammin itse sitä sieltä etsimään, kuin että sen

sieltä itselleni tilaisin. Sillä mitä harvinaisimmat ruuat ovat usein

vailla höystettä, jota ei tuoda niiden mukana ja jota ei yksikään

kyökkimestari niille voi antaa, nimittäin sen maan ilmaa, joka ne on

tuottanut.

Samasta syystä en matkisi niitä, jotka luulevat voivansa hyvin

ainoastaan siellä, missä eivät ole, ja jotka sentähden aina saattavat

ristiriitaan vuodenajat keskenään ja ilmanalat vuodenaikojen kanssa;

jotka, hakien kesää talvella, ja talvea kesällä, menevät kylmää

etsimään Italiaan ja lämmintä Pohjoismaihin, ajattelematta, että,

olettaessaan pakenevansa vuodenajan ankaruutta, juuri joutuvat sille

alttiiksi seuduilla, missä ei ole opittu siltä turvautumaan. Minä taas

jäisin siihen, missä olen, tai menettelisin vallan päinvastaisesti,

tahtoisin näet kultakin vuodenajalta ja ilmanalalta voittaa kaiken,

mikä niissä on miellyttävää ja omituista. Yhdistäisin koko joukon

erilaisia huvituksia ja tapoja, jotka eivät ollenkaan olisi toistensa

kaltaisia ja jotka aina versoisivat itse luonnossa. Viettäisin kesäni

Napolissa ja talveni Pietarissa; milloin hengittäisin Tarenton

viileissä luolissa lempeätä länsituulta ollen puoleksi loikovassa

asennossa, milloin taas vetäytyisin ilotulituksen valaisemaan

jäälinnaan, hengästyneenä ja väsyneenä tanssikemujen huveista.

Tahtoisin pöytäastioissani ja huoneideni sisustuksessa hyvin

yksinkertaisten koristekuosien muodossa jäljitellä vuodenaikojen

vaihtelevaisuutta ja kustakin vuodenajasta saada esille juuri sen

viehätykset, edeltäpäin kajoamatta seuraavan vuodenajan tarjoamaan

nautintoon. Siitä on näet vaan vaivaa eikä nautintoa, jos täten

häiritsee luonnon järjestystä, riistämällä siltä väkinäisesti tuotteita

joita se antaa vastenmielisesti ja kiroten riistäjää ja jotka eivät ole

hyvänlajisia eivätkä maukkaita, eivätkä siis ravitse vatsaa tai hyväile

kitalakea. Ei mikään ole mauttomampaa kuin ansarihedelmät. Ainoastaan

suurilla kustannuksilla jonkun Pariisin pohatan onnistuu uuniensa ja

ansariensa avulla tuottaa pitkin vuotta huonoja vihanneksia, ja huonoja

hedelmiä ruokapöydälleen. Jos minulla olisi kirsikkoja pakkasella ja

tuoksuavia meloneja talvisydämellä, niin mitä nautintoa minulla niistä

olisi, kun ei kitalakeni kaipaa mitään viileätä virvoketta?

Virvottaisiko mehuton kastanja minua mätäkuun paahtavassa helteessä?

Tokko pitäisin sitä suoraa päätä pannusta otettuna parempana

karviaismarjoja, mansikoita ja mehukkaita hedelmiä, joita maa minulle

vaivatta tarjoaa? Ken tammikuussa peittää uuninlaitansa keinotekoisesti

kasvatetuilla kasveilla, vaaleilla ja tuoksuttomilla kukilla, ei juuri

kaunista talvea, vaan riistää keväältä sen kaunistukset; se riistää

itseltään huvin mennä metsään poimimaan ensi orvokkia, tähystelemään

ensi nuppua ja huudahtaa ilmi ihastuksesta: kuolevaiset, ette ole

ylenannettuja, luonto elää vielä!

Jotta minua kodissani hyvin palveltaisiin, pitäisin ainoastaan harvoja

palvelijoita; tämä on tosin jo kerran sanottu, mutta ei haittaa sitä

vielä kerran toistaa. Porvari saa paljoa paremman palveluksen yhdeltä

ainoalta palvelijaltaan, kuin herttua kymmeneltä herralta, jotka

auliina häntä ympäröivät. Olen monasti ajatellut miten minä lasi

vieressäni pöydässä voin juoda milloin minua haluttaa; sitävastoin, jos

minulla olisi suuri ja komeasti palveltu pöytä, täytyisi kahdenkymmenen

henkilön toistaa juomapyyntöni, ennenkuin voisin sammuttaa janoni.

Kaikki se, mikä annetaan muiden toimitettavaksi, tehdään huonosti,

miten tahansa menetteleekin. En lähettäisi palvelijoitani puotiin

ostamaan, vaan menisin sinne itse. Menisin sinne sentähden, etteivät

palvelijani ennen minua tekisi sopimuksia kauppiaiden kanssa ja

voidakseni itse varmemmin valita ja maksaa huokeamman hinnan. Tämän

kautta samalla saisin hyväntekevää ruumiinliikettä ja näkisin vähän

mitä tapahtuu kotini ulkopuolella. Tämä näet virkistää ja on joskus

opettavaistakin. Sanalla sanoen menisin sinne saadakseni tilaisuuden

kävellä, ja onhan kävely aina jotakin. Ikävä johtuu liiaksi paikallaan

olevasta elämästä; kun liikkuu paljon, ei ehdi tuntea ikävää.

Ovenvartijat ja lakeijat ovat huonoja tulkkeja. Enpä tahtoisi että

tämäntapaiset ihmiset alituisesti olisivat välittäjiä minun ja muun

maailman välillä. Yhtä vähän tahtoisin liikkuessani ulkona aina kulkea

rämisevissä vaunuissa, ikäänkuin pelkäisin, että minua tultaisiin

puhuttelemaan. Sen ihmisen hevoset, joka liikkuu jalkapatikassa, ovat

aina valmiit. Jos nämä hevoset ovat väsyneet tai kipeät, hän sen tietää

ennen muita. Hänen ei tarvitse pelätä, että hänen on pakko tällä

verukkeella jäädä kotia, jos hänen ajurinsa saa päähänsä ottaa vapautta

juopotellakseen. Tiellä eivät tuhannet vastukset saata häntä

epätoivoisen kärsimättömäksi eivätkä pakota häntä jäämään yhteen

paikkaan, silloin kuin hän tahtoisi siivin päästä rientämään eteenpäin.

Sanalla sanoen, koska ei kukaan voi palvella meitä paremmin kuin me

itse, vaikka olisimme mahtavammat kuin Aleksanteri tai rikkaammat kuin

Kroisos, niin ei pidä toisilta vastaanottaa muita palveluksia kuin

sellaisia, joita emme itse voi itsellemme tehdä.

En tahtoisi linnaa asunnokseni; sillä asuisinhan ainoastaan yhdessä

huoneessa. Mikään yhteinen huone ei ole kenenkään oma, ja

palvelijoideni huoneet olisivat minulle yhtä vieraat kuin naapurini

huoneet. Itämaalaiset, vaikka ovatkin hyvin nautintoon meneviä, asuvat

kaikki hyvin yksinkertaisissa ja yksinkertaisesti sisustetuissa

huoneissa. He pitävät elämää matkana ja taloaan majatalona. Tällainen

katsantokanta ei hevin juurru meihin rikkaisiin länsimaalaisiin, jotka

järjestämme ulkonaisen elämämme niin, kuin eläisimme täällä maan päällä

ijäti. Mutta tahtoisinpa esittää vallan erilaisen katsantokannan, joka

johtaa vallan samaan tulokseen. Minusta tuntuu, että asettuminen niin

mukavasti ja ylellisesti asumaan yhteen paikkaan tietäisi samaa kuin

sulkeutuminen pois kaikista muista paikoista ja niin sanoakseni

vangiksi sulkeutuminen omaan linnaansa. Avara maailma on kuitenkin

varsin kaunis linna. Onhan kaikki tarjona rikkaalle, jos hän vaan

tahtoo siitä nauttia. _Ubi bene ibi patria_,[154] tämä on rikkaan

mielilause. Hän asettaa kotilietensä siihen, missä hänen rahansa on

kaikkivaltias. Hänen isänmaansa on kaikkialla, minne vaan hänen

raha-arkkunsa voidaan kuljettaa, samoin kuin Filip piti valloitettuna

jokaista linnoitusta, johon rahasäkeillä lastattu muuli saattoi tunkea

sisälle. Miksi siis ympäröidä itsensä muureilla ja porteilla, ikäänkuin

ei koskaan lähtisi niitä ulommaksi? Jos kulkutauti, sota tai kapina

karkottaa minut jostakin paikasta, niin menen toiseen paikkaan ja

tapaan siellä huoneustoni valmiina. Miksi vaivaisin itseäni

rakentamalla itselleni taloa, kun minulle rakennetaan taloja kaikkialla

maailmassa? Miksi minä, jolla on niin kiire nauttia elämästä, niin

kaukaa edeltäpäin valmistelisin nautintoja, jotka voin löytää tästä

päivästä alkaen? Emme voi saattaa kohtaloamme tyydytystä tuottavaksi,

jos lakkaamatta asetamme itsemme ristiriitaan itsemme kanssa. Sentähden

Empedokles moitti agrigentilaisia siitä, että he riensivät toisesta

huvista toiseen, ikäänkuin heillä ei olisi ollut muuta kuin yksi päivä

elettävänä, ja siitä että rakensivat, ikäänkuin heidän ei koskaan olisi

tarvinnut kuolla.

Mitä muuten minua hyödyttää niin avara huoneisto, kun minulla on niin

vähän asujaimia siihen asetettavana ja vielä vähemmän korukaluja sitä

täyttääkseni? Olisivathan huonekaluni yksinkertaiset kuten makunikin.

Minulla ei olisi taulukokoelmaa eikä kirjastoa varsinkaan siinä

tapauksessa, että rakastaisin kirjallisuutta ja olisin maalauksien

tuntija. Silloin tietäisin, etteivät sellaiset kokoelmat koskaan ole

täydelliset, ja se tieto, että ne ovat puutteelliset tuottaa enemmän

mielipahaa kuin jos niitä ei olisi ollenkaan. Tässä suhteessa itse

yltäkylläisyys synnyttäisi puutteen tietoisuuden; ei ole ainoatakaan

kokoilijaa, joka ei sitä olisi kokenut. Oikea tuntija älköön hankkiko

itselleen kokoelmaa. Se ei helposti pidä kokoelmiaan muiden nähtävinä,

joka itse itseään varten niitä osaa käyttää.

Peli ei ole rikkaalle soveltuva huvi; se on ainoastaan

tyhjäntoimittajien ajanvietettä. Minun huvitukseni antaisivat minulle

liiaksi työtä jättääkseen minulle aikaa niin joutavaan toimintaan. Minä

en ollenkaan pelaa, ollen yksinäinen ja köyhä, lukuunottamatta shakkia,

jota vaan joskus pelaan, ja jo sekin on liikaa. Jos olisin rikas,

pelaisin vielä vähemmän, ja pelaisin aina hyvin alhaisesta summasta,

jotta en näkisi tyytymättömiä kasvoja ja jotta en itse olisi

tyytymätön. Koska rikkaus ei voi olla pelihalun vaikuttimena, ei se voi

muuttua intohimoksi muissa kuin rappiolle joutuneissa henkilöissä. Se

voitto, jonka rikas mies voi saavuttaa pelissä, merkitsee hänelle aina

vähemmän kuin hänen tappionsa, ja kun kohtuullisen korkeissa peleissä,

joissa mahdollinen voitto uusista panoksista ajan pitkään kuluu, niin

että tappio yleensä kasvaa voittoa suuremmaksi, ei järkevästi

ajatteleva ihminen suuresti voi innostua huvitukseen, jossa

kaikenlainen vastuuvaara häntä kohtaa. Se, jonka turhamielisyyttä

hyväilee myötäinen onni, voi tavoitella sitä paljon huvittavammista

seikoista; ja onni esiintyy yhtä hyvin pienimmissä kuin suurimmissa

peleissä. Pelihalu, ollen ahneuden ja ikävän hedelmä, saa vallan

ainoastaan tyhjässä mielessä ja sydämessä; ja minusta tuntuu kuin olisi

minulla tarpeeksi tunnetta ja tietoja ollakseni vailla tuollaista

teennäistä tyydytystä. Harvoin näkee ajattelijain välittävän pelistä,

se kun keskeyttää heidän ajatustyönsä tai kääntää sen tehottomiin

ajatusesineisiin. Tämä onkin niitä etuja ja ehkä ainoa etu, jonka

tieteilynhalu on tuottanut, että se on jossakin määrin tukehuttanut

alhaista pelihimoa, nimittäin siinä suhteessa, että pidetään

mieltäkiinnittävämpänä todistella pelin hyödyllisyyttä kuin antautua

itse peliin. Minä puolestani vastustelisin peliä pelaajien parissa, ja

minua huvittaisi enemmän tehdä pilkkaa heistä nähdessäni heidän

menettävän kuin voittaa heiltä rahoja.

Olisin sama yksityiselämässäni kuin seurustelussani ihmisten kanssa.

Tahtoisin, että rikkauteni levittäisi kaikkialla mielihyvää ja ettei

se koskaan saattaisi huomaamaan ihmisten olojen epätasaisuutta.

Keikarimainen komeilu puvuissa on epämukava hyvin monessa suhteessa.

Voidakseni ihmisten parissa säilyttää mahdollisimman suuren vapauden,

tahtoisin olla puettu siten, että kaikensäätyisten ihmisten seurassa

näyttäisin olevani paikallani ja etten missään seurassa eroaisi muista.

Tahtoisin että ilman teeskentelyä ja pukuani muuttamatta voisin käydä

rahvaan miehestä jossakin ulkoravintolassa, ja Palais Royal'issa

ylhäiseen seuraan kuuluvasta henkilöstä. Ollen täten käytöstapani

valtias voisin aina paremmin hyväkseni käyttää kunkin säädyn

huvituksia. On olemassa naisia, näin sanotaan, jotka sulkevat ovensa

miehiltä, jotka käyttävät koruompeleisia kalvosimia, ja jotka eivät

vastaanota muita herroja kuin sellaisia, joilla on pitsikalvosimet.

Minä siis menisin viettämään päivääni muualle. Mutta jos nämä naiset

olisivat nuoria ja kauniita, voisin ehkä joskus pukea päälleni

pitsikalvosimet viettääkseni heidän seurassaan enintään yhden yön.

Ainoa seurustelutovereitani yhdistävä side olisi keskinäinen kiintymys,

harrastusten yhtäläisyys, luonteiden sopusointu; seurustelisin heidän

kanssaan ihmisenä enkä rikkaana; en koskaan kärsisi, että itsekkäisyys

tätä seurusteluani myrkyttäisi. Jos rikkauteni olisi sallinut minuun

jäädä hiukan inhimillisyyttä, olisin laajalti palvelevainen ja hyvän

tekevä; mutta tahtoisin nähdä ympärilläni seurustelutovereita enkä

hovia, ystäviä, enkä turvatteja. En suinkaan olisi vierasteni

suojelija, vaan isäntä. Riippumattomuus ja yhdenarvoisuus

säilyttäisivät ystävyyssuhteeni lahjomattoman puhtaina, ne

kun aiheutuisivat yksinomaan hyväntahtoisuudesta. Ja missä

velvollisuuksilla ja itsekkäillä pyyteillä ei olisi mitään sijaa,

siinä huvi ja ystävyys yksinään säätäisivät lakejaan.

Ei ystävä eikä rakastajatar ole ostettavissa. On tosin helppoa saada

naisia rahalla; mutta tällä keinoin ei saavuta ainoankaan rakkautta.

Kaukana siitä, että rakkaus olisi rahalla ostettavissa, raha

päinvastoin poikkeuksetta sen tappaa. Jokainen, joka maksaa, olkoonpa

sitten vaikka rakastettavin ihminen maailmassa, ei voi kauan olla

rakastettu, ainoastaan sentähden, että maksaa. Pian on hän maksava

toisen miehen puolesta, tai oikeammin tuo toinen on saava maksun hänen

rahoistaan; ja tämän kaksinaisen suhteen vallitessa, jonka itsekkäisyys

ja irstaus solmii ilman rakkautta, ilman kunniaa, ilman todellista

nautintoa, tuo ahne, uskoton ja kurja nainen, jota toinen halpamielinen

ja häneltä maksua kantava mies kohtelee samoin kuin tuo nainen kohtelee

sitä miestä, jolta vastaanottaa rahoja, kuittaa täten velkansa

kummallekin. Olisi varsin miellyttävää olla jalomielisen antelias

rakkautensa esineelle, ellei siitä syntyisi jonkinmoista

kauppasopimusta. Tunnen vaan yhden keinon tyydyttää tätä taipumusta

lemmittynsä suhteen, myrkyttämättä rakkautta, nimittäin että lahjoittaa

hänelle koko omaisuutensa ja sitten antaa hänen elättää itsensä. Toinen

asia on sitten mistä tuo nainen olisi löydettävissä, jonka suhteen

tuollainen menettely ei olisi mielettömyyttä.

Se, joka sanoi: "Lais on minun omani, mutta hän ei omista

minua",[155] lausui tyhjän sanan. Sellainen omistaminen, joka ei ole

molemminpuolinen, ei ole minkäänarvoinen; se voi enintään olla

sukupuolen omistamista, mutta ei ole itse henkilön omistamista. Missä

ei siveellisyys ole rakkauden perustuksena, ei muu ole suuriarvoista.

Eipä mikään ole helpommin käsitettävissä. Tässä suhteessa on

muulinajaja lähempänä onnea kuin miljonanomistaja.

Oi, jos voisimme tarpeeksi paljastaa paheen epäjohdonmukaisuudet, niin

kuinka selvästi huomaisi että se, joka on saanut himonsa tyydytetyksi,

itse teossa on suuresti pettynyt! Mistä johtuu tuo raaka halu turmella

viattomuus ja tehdä uhrikseen nuori olento, jota olisi pitänyt suojella

ja jonka tämän ensi askeleen kautta välttämättömästi vetää kurjuuden

kuiluun, mistä hän vapautuu vasta kuollessaan? Se johtuu eläimellisestä

himokkaisuudesta, turhamielisyydestä, typeryydestä, erehdyksestä eikä

mistään muusta. Eipä edes tämä huvi ole luonnollinen, vaan johtuu

ennakkoluulosta, jopa kaikkein alhaisimmasta ennakkoluulosta, se kun

perustuu itsehalveksimiseen. Se, joka tuntee olevansa kurjin ihmisistä,

pelkää, että häntä muihin verrattaisiin, ja tahtoo sentähden käydä

ensimäisestä, jotta häntä vähemmin halveksittaisiin. Päättäkää itse

ovatko ne, jotka tätä kuviteltua aistinautintoa himokkaimmin

tavoittelevat, koskaan rakastettavia nuoria miehiä, tokko ansaitsevat,

että heistä pidetään ja onko heidän itsepäisyytensä puolustettavissa.

Eivät suinkaan; se, jolla on miellyttävä ulkomuoto, arvoa ja

tunteellisuutta, pelkää varsin vähän lemmittynsä aikaisempaa kokemusta.

Ollen täynnä oikeutettua luottamusta hän sanoo hänelle: vähät siitä,

tunnetko sinä huvin; minun sydämeni lupaa sinulle sellaista huvia, jota

et koskaan ole tuntenut.

Vanha, irstailun kuluttama naistenihailija, joka on vailla

miellyttämistaitoa, kohtuullisuutta, hienotunteisuutta ja kaikkea

kunniallisuutta; joka on kykenemätön ja arvoton miellyttämään ketään

naista, joka on kotonaan miellyttävien ihmisten parissa, luulee nuoren

viattoman naisen luona voivansa korvata kaikkea tätä käyttämällä

hyväkseen hänen kokemattomuuttaan ja herättämällä tuon tytön vielä

uinailevaa aistillisuutta. Hänen viimeinen toivonsa on miellyttää

uutuuden viehätyksellä. Kieltämättä tämä on hänen taipumuksensa

salainen vaikutin; mutta hän pettyy. Hänen herättämänsä inho ei ole

vähemmin luonnollinen kuin se himo, jota hän tahtoisi herättää. Mutta

hän pettyy myöskin mielettömissä toiveissaan. Sama luonto pitää huolta

oikeuksiensa saavuttamisesta. Jokainen tyttö, joka myy itsensä, on jo

aikaisemmin antautunut toiselle, ja kun hän silloin on seurannut omaa

valintaansa, kykenee hän nyt siis vertailemaan nykyistä viettelijäänsä,

jota vertailua tämä juuri pelkää. Tämä ostaa siis itselleen kuvitellun

huvin ja saa siltä osakseen yhtä suuren halveksimisen.

Jos minä tulisin rikkaaksi ja jos muuttuisin kuinka suuresti tahansa,

en kuitenkaan yhdessä suhteessa koskaan muuttuisi. Vaikka olisin

menettänyt hyvät tapani ja hyveeni, olisi minulla kuitenkin jäljellä

vähän makua, älyä ja hienotunteisuutta, ja tämä estäisi minut

tuhlaamasta omaisuuttani, juoksentelemasta houkkiona harhakuvia

tavoittelemassa, se estäisi minut kuluttamasta kukkaroani ja

elinvoimiani panemalla itseni alttiiksi lasten petokselle ja ivailulle.

Jos olisin nuori, hakisin nuoruuden iloja, ja nauttiakseni niistä

täysin määrin, en niitä tavoittelisi rikkaan miehen tavoin. Jos taas

pysyisin sinä, mikä olen, olisi laita tietysti toinen. Tyytyisin

varovasti ikäni huveihin; tyytyisin niihin nautintoihin, jotka ovat

nauttimiskykyni mukaiset ja tukahuttaisin ne, jotka minulle

tuottaisivat pelkkää mielipahaa. En menisi panemaan harmaata partaani

alttiiksi nuorten tyttöjen ylenkatseelliselle ivalle; en voisi pakottaa

itseäni näkemään inhottavien hyväilyjeni panevan heidät voimaan pahoin

enkä kestäisi sitä, että he minusta kertoisivat mitä naurettavimpia

juttuja ja että he kuvailisivat vanhan marakatin inhottavaa himoa,

tehden sen kostaakseen hänelle tuon intohimon uhriksi joutumisensa. Jos

taas huonosti vastustetut tavat olisivat muuttaneet vanhat haluni

tarpeiksi, tyydyttäisin niitä kenties, mutta tekisin sen häveten ja

punastuen omaa heikkouttani. En ainakaan intohimoisesti tyydyttäisi

tarvettani. Tyydyttäisin sen niin hyvin kuin voisin, siinä kaikki. En

sen enempää kiinnittäisi huomiota heikkouteeni ja varsinkin tahtoisin,

että sillä olisi vain yksi ainoa todistaja. Ihmiselämällä on

toisenlaisia tyydytyksen lähteitä, kuin nuo tuollaiset kuivuvat. Kun

turhaan tavoittelee niitä nautintoja, jotka pakenevat, riistää

itseltään ne, jotka vielä ovat jääneet jäljelle. Antakaamme pyyteemme

muuttua vuosien mukana älkäämmekä muuttako ikää, enempää kuin

vuodenaikoja. Ihmisen tulee olla oma itsensä kaikkina aikoina eikä

taistella luontoa vastaan; tämä turha ponnistus riuduttaa elämää ja

estää meitä elämästä nauttimasta.

Rahvaalla ei ole koskaan ikävä; sen elämä on toimeliasta. Vaikka sen

huvitukset eivät ole vaihtelevia, ne ovat sen sijaan harvinaisia. Kun

se on monta päivää tehnyt väsyttävää työtä, se tuntee suloista

nautintoa muutaman vapaan päivän huveista. Pitkällisen työn ja lyhyiden

virkistyshetkien vaihteleminen höystää erityisesti tämän säätyluokan

huveja. Rikkaiden suuri vitsaus on ikävä. Keskellä niin lukuisia,

suurilla kustannuksilla hankittuja huveja, keskellä sitä suurta

ihmislaumaa, joka häärii heidän ympärillään heitä huvittaakseen, ikävä

heitä riuduttaa ja kuolettaa. He kuluttavat elämänsä ikävää

pakenemalla, ja kuitenkin se heidät saavuttaa; ja sen kestämätön taakka

painaa heidät maahan. Naisia varsinkin, jotka eivät enää tiedä mitä

toimittaa ja miten huvitella, ikävä kalvaa heikkohermoisuuden muodossa.

Se muuttuu heissä hirvittäväksi taudiksi, joka joskus riistää heiltä

järjen, viimein hengenkin. Minä puolestani en tunne kauheampaa kohtaloa

kuin mikä on kauniin pariisilaisen naisen osana, jos en ota lukuun

hänen rakastajansa kohtaloa; tämä näet kahlehtii itsensä häneen ja

muuttuu samoin toimettomaksi naissieluksi ja poistuu täten

kaksinkertaisesti säädystään. Ainoastaan tuo turhamielinen tyydytys,

että tietää saavuttaneensa kaunottarensa suosion, saattaa hänet

kestämään mitä surkeimman ikävien päivien pituutta, joita kuolevainen

koskaan on viettänyt.

Säädyllisyyssäännöt, muodit ja tavat, jotka johtuvat ylellisestä

komeudesta ja ylhäisistä elintavoista, pakottavat koko elämän mitä

ikävimmän yksitoikkoisuuden puitteisiin. Se huvi, joka hankitaan siinä

tarkoituksessa, että se muille näytettäisiin, menee kaikilta hukkaan;

eivät muut eikä itse sitä tunne miksikään huviksi.[156] Iva, jota

yleensä kaikessa niin suuresti pelätään, on aina sen lähellä sitä

pakottamassa ja rankaisemassa. Ihminen on naurettava ainoastaan silloin

kun hän takertuu jäykistyneisiin muotoihin; se, joka vaihtelee tilojaan

ja huvejaan, haihduttaa tänään eilen tekemänsä vaikutuksen. Hän vallan

katoaa muiden ihmisten ajatuksista, mutta hän nauttii itse; sillä hänen

oma itsensä on yhtenäinen joka hetki ja kaikessa mitä tekee. Minun

ainoa pysyvä menettelymuotoni olisi seuraava: joka tilaisuudessa olisin

välittämättä kaikista muista tilaisuuksista ja nauttisin kutakin päivää

itsekseen, huolimatta eilispäivästä ja huomisesta. Olisin rahvaan mies

rahvaan miehen parissa, maanviljelijä maanviljelijän seurassa, ja kun

puhuisin maanviljelyksestä, ei talonpoika saisi tilaisuutta ilkkua

tietämättömyyttäni. En menisi rakentamaan itselleni kaupunkia

maaseudulle enkä istuttaisi Tuileriain puistoa etäisessä maaseudussa

sijaitsevan asuntoni eteen. Jonkun miellyttävän ja hyvin siimekkään

kummun rinteelle rakentaisin itselleni pienen maalaistalon, valkean

talon vihreine ikkunaluukkuineen; ja vaikka olkikatto joka vuodenaikana

on paras, olisin kuitenkin niin komeudenhaluinen, että valitsisin, --

en juuri synkkiä kattopaasia, -- vaan kattotiilet, ne kun ovat

puhtaamman ja iloisemman näköiset kuin oljet, ja kun minun

kotiseudullani ei käytetä muuta katonpeitettä, joten tuollainen

tiilikatto hieman muistuttaisi minulle nuoruuteni onnellista aikaa.

Pihan asemesta minulla olisi karjapiha ja tallin asemesta navetta,

missä pitäisin lehmiä, saadakseni maitoa, josta paljon pidän.

Puutarhani olisi minulla vihannestarha, ja puiston asemesta istuttaisin

itselleni soman hedelmäpuutarhan, sentapaisen, josta kauempana tulen

puhumaan. Hedelmät olisivat ohikulkevien tarjona, niitä ei laskisi eikä

poimisi puutarhurini, enkä olisi niin saidan komeileva, että ympäröisin

tuon tarhani muhkealla säleaidalla, johon tuskin rohkenisi kajota. Tämä

vähäinen antelias tuhlailevaisuuteni ei tulisi minulle kalliiksi, sillä

olisin valinnut turvapaikkani jostakin syrjäisestä maaseudusta, missä

on vähän rahaa, mutta paljon elintarpeita ja missä yltäkylläisyys ja

köyhyys vallitsevat rinnan.

Sinne kokoisin seuran, joka olisi valitumpi kuin lukuisa ja johon

kuuluisi huvia rakastavia ja ymmärtäviä ystäviä ja naisia, jotka

osaavat nousta nojatuolistaan ja ottaa osaa maalaisleikkeihin sekä

joskus sukkulan ja korttien asemesta ottaa käteensä ongen, liimasaitan,

haravan ja viinirypälekorin. Siellä unhotettaisiin kaikki kaupungin

hienot tavat, ja muuttuneina maalla maalaisiksi huomaisimme äkkiä

joutuneemme keskelle kokonaista huvien sarjaa, eikä meitä joka ilta

vaivaisi muu kuin valinnan vaikeus seuraavan päivän varalle.

Ruumiinliike ja vilkastoiminen elämä antaisivat meille uuden vatsan ja

uuden maun. Kaikki ateriamme olisivat juhlapitoja, joissa ruokien

runsaus miellyttäisi enemmän kuin niiden hienous. Iloisuus,

maalaistyöt, vallattomat leikit ovat maailman ensimäisiä

kyökkimestareita, ja hienot herkut tuntuvat naurettavilta ihmisistä,

jotka auringonnoususta alkaen ovat liikkeellä. Tarjoilussa ei olisi sen

enempää järjestystä kuin komeuttakaan; ruokasali olisi kaikkialla,

puutarhassa, venheessä, puun juurella. Joskus mentäisiin kauas virkeän

lähteen partaalle, jota ympäröisi vihreä tuoksuva nurmikko ja jota

siimestäisivät tuuheat lepät ja pähkinäpuut. Sinne pitkä jono iloisia

juhlijoita laulaen toisi kemutarpeet. Nurmikko olisi pöytänä ja

tuolina, lähteen reunat olisivat tarjoilupöytänä, ja jälkiruoka

kasvaisi puissa. Ruokalajeja tarjottaisiin ilman mitään erityistä

järjestystä, sillä ruokahalu tekisi kaikki kursailemiset turhiksi. Kun

jokainen peittelemättä etusijassa pitäisi huolta itsestään, ei hän

panisi pahakseen, että kaikki muutkin samoin tekisivät. Tästä

sydämellisestä, mutta maltillisesta tuttavallisuudesta syntyisi, ilman

raakuutta, valheellisuutta ja jäykkyyttä, mitä hilpein kahakka, joka

olisi sata kertaa miellyttävämpi ja monta vertaa enemmän omansa

lähentämään sydämiä toisiinsa kuin tavallinen kohteliaisuus. Ei mikään

ikävä palvelija kuuntelisi puheitamme, itsekseen arvostellen

käytöstapaamme, laskien himokkaan näköisenä suupalojamme, iloiten

siitä, että antaisi meidän odottaa juomatavaroita, ja napisten liian

pitkää ateriaa. Olisimme omia palvelijoitamme, voidaksemme olla omia

isäntiämme, jokaista palvelisivat kaikki, aika kuluisi huomaamattamme,

ateria olisi samalla lepomme ja sitä kestäisi niin kauan kuin päivän

hellettä. Jos ohitsemme kulkisi joku maalaismies palaten työhönsä

työkalut olalla, ilahuttaisin hänen sydäntään muutamilla hyvillä

sanoilla, muutamalla hyvällä viininsiemauksella, jotka saattaisivat

häntä helpommin kantamaan vaivojaan. Minullakin olisi se ilo että

tuntisin sisimmässä sydämessäni hieman liikutusta ja että voisin

itsekseni sanoa: olen vielä ihminen.

Jos paikkakunnalla toimeenpantaisiin joku maalaisjuhla, olisin minä

seurani kanssa sen ensimäisiä osanottajia. Jos minun taloni

lähiseuduilla vietettäisiin häitä, -- maallahan niiden osaksi tulee

taivaan puolelta suurempi siunaus kuin kaupungeissa -- niin hyvin

tiedettäisiin, että minä rakastan iloa; ja minut niihin kutsuttaisiin.

Toisin mukaani muutamia juhla-antimia, jotka olisivat yhtä

yksinkertaisia kuin niiden vastaanottajat ja jotka kohottaisivat

juhlanviettoa, saisin siellä vastalahjaksi arvaamattoman kalliita

antimia, mitkä vertaisteni parissa ovat niin vähän tunnettuja,

nimittäin teeskentelemätöntä suoruutta ja todellista huvia. Söisin

illallista yhdessä heidän kanssaan heidän pitkän pöytänsä päässä;

yhtyisin vanhan kansanlaulun loppusäkeeseen ja tanssisin heidän

luuvassansa hilpeämpänä kuin suuren oopperan tanssiaisissa.

Tähän asti kaikki on hyvin -- huomauttanee joku --; mutta metsästys;

onko tuo maalla-oloa, kun ei käy metsällä? Ymmärrän: minä en halunnut

itselleni muuta kun maalaistaloa, mutta nähtävästi olin väärässä.

Oletanhan olevani rikas, minulla siis kaiketi pitää olla erityisiä

huvituksia, hävittäviä huvituksia. Se on jotakin vallan toista. Sitä

varten tarvitsen maa-alueita, metsiä, vartijoita, vuotuisia korkoja,

ylhäisiä arvonimiä ja ennen kaikkea pyhää savua ja vihkivettä.

Mainiota; mutta tällä maatilalla on oleva naapureita jotka kateellisina

ovat pitävät kiinni oikeuksistaan ja halukkaasti ovat koettavat anastaa

toisten oikeuksia. Metsävartijamme joutuvat tukkanuottasille, ehkäpä

heidän isäntänsäkin. Siitä syntyy koko joukko selkkauksia, riitoja,

vihaa ja ainakin käräjöimistä; tämä ei juuri ole hauskaa. Alustalaiseni

eivät suinkaan suopein silmin katsele miten minun jänikseni syövät

heidän eloansa ja miten villisikani ahmivat heidän papuaan. Kun ei

kukaan heistä rohkene tappaa vihollista, joka hävittää hänen työnsä

hedelmiä, tahtoo hän ainakin karkottaa sen pelloiltaan. Viljeltyään

koko päivän maitaan täytyy noiden ihmisten valvoa yönsä niitä

vartioidakseen; he tulevat pitämään vahtikoiria, rumpuja, metsätorvia

ja kiliseviä kelloja. Kaikki tämä synnyttää pahan melun, joka häiritsee

untani. Olen vasten tahtoanikin ajatteleva näiden ihmisparkojen

tukaluutta enkä voi pidättäytyä syyttämästä itseäni siitä. Jos minulla

olisi kunnia olla ruhtinas, ei tämä kaikki minua ollenkaan liikuttaisi.

Mutta ollen nuori nousukas, äsken syntynyt pohatta, en vielä olisi

voinut kokonaan muuttaa porvarillista sydäntäni.

Ei vielä siinä kaikki. Metsänriistan runsaus houkuttelisi muita

metsästäjiä, ja pian saisin ruveta ahdistelemaan salametsästäjiä. Minun

pitäisi hankkia itselleni vankiloita, vanginvartijoita, poliiseja ja

kaleereja: kaikki tämä tuntuu minusta jotenkin julmalta. Noiden

poloisten vaimot asettuisivat jonoon oveni eteen ja häiritsisivät minua

huudoillaan, tai sitten täytyisi heidät ajaa pois ja heitä pahoin

pidellä. Ne poloiset taas, jotka eivät olisi salaa metsästäneet

maillani ja joiden laihoja minun metsäeläimeni olisivat syöneet,

tulisivat puolestaan minulle valittamaan. Täten toisia rangaistaisiin

siitä, että olisivat tappaneet riistaani, toiset taas joutuisivat

häviölle siitä, että ovat tuota riistaa säästäneet. Mikä surullinen

valitsemisehto! Joka taholla näkisin kurjuutta ja kuulisin pelkkiä

valituksia. Tämä luullakseni suuressa määrin tärvelisi huvia mielin

määrin saada tuhota peltopyy- ja jänislaumoja melkein jalkojensa

juuresta.

Jos tahdotte vapauttaa huvinne hankaluuksista, niin älkää pitäkö niitä

yksinomaan itseänne varten. Kuta enemmän niistä nautitte yhdessä muiden

ihmisten kanssa, sitä puhtaampi on nautintonne oleva. En siis ole

tekevä mitään sentapaista kuin ne epäkohdat ovat, joista juuri puhuin,

vaan olen muuttamatta mielihalujani noudattava sellaisia, joita

kuvittelen vähimpiä kuluja vaativiksi. Olen asettuva asumaan sellaiseen

seutuun, missä metsästäminen on luvallinen kaikille ja jossa voin

antautua tähän huviin ilman hankaluuksia. Tosin on riistaa oleva

harvemmalta, mutta vaaditaan enemmän taitavuutta sitä etsittäessä, ja

sen saavuttaminen tuottaa enemmän huvia. Muistan aina miten valtaavasti

isäni sydän tykytti, kun hän lennosta ampui ensimäisen peltopyyn ja

miten ihastunut hän oli löytäessään jäniksen, jota koko päivän oli

etsinyt. Olenpa varma siitä, että hän yksin koiransa kanssa, pyssy

olalla, metsästyslaukku kupeella, ruutisarvi vyöllään, ja vähäinen

saalis mukanaan palasi kotia illalla, tuiki väsyneenä ja vaatteet

orjantappuroiden repiminä, mutta ollen tyytyväisempi päiväänsä kuin

kaikki teidän huvimetsästäjänne, jotka istuen hyvän hevosen selässä,

koko varasto ladattuja pyssyjä muassa, ottavat näistä toisen toisensa

jälkeen käteensä, laukaisevat ja tappavat ympärillä olevan riistan,

ilman että tämä vaatii taitoa, ilman että se tuottaa kunniaa tai juuri

sanottavaa ruumiinliikettä. Huvi ei ole vähäisempi, mutta nuo hankalat

epäkohdat vältetään, kun ei ole omia metsästysalueita vartioitavana

eikä salametsästäjiä rangaistavana eikä ihmisparkoja kiusattavana.

Tässä mielestäni kyllin aihetta valita minun menettelytapani. Eihän

kukaan loppumatta voi kiusata rahvasta, siitä itse saamatta ikävyyksiä:

kansan taukoamattomat kiroukset katkeroittavat ennemmin tai myöhemmin

riistan tarjoaman nautinnon. Toistan vielä kerran: se, että

yksinomaisesti itse tahdomme nauttia huveistamme, tappaa huvin. Oikeat

huvitukset ovat ne, jotka meille ovat yhteiset rahvaan kanssa; ne,

joita tahdomme yksistään itsellemme, soluvat käsistämme. Jos ne muurit,

jotka rakennutan puistoni ympärille, muuttavat sen synkäksi

aitaukseksi, olen vaan menettänyt paljon rahaa riistääkseni

itseltäni kävelypaikan; minun on pakko mennä sitä hakemaan muualta.

Omistusoikeuden paha henki saastuttaa kaiken, mihin se kajoaa. Rikas

tahtoo olla kaikkialla valtias, mutta hänen on hyvä olla ainoastaan

siellä, missä ei ole valtiaana; hänen on pakko alati paeta itseään.

Minä puolestani olen tässä suhteessa menettelevä, rikkaudestani

huolimatta, samoin kuin köyhänä ollessani, ollen nyt rikkaampi toisen

omaisuuden nojalla kuin mitä koskaan olen oman omaisuuteni nojalla,

anastan kaiken, mikä minua ympäristössäni miellyttää. Ei yksikään

valloittaja ole esiintyvä jäntevämpänä kuin minä. Käytän hyväkseni

ruhtinastenkin omaisuutta. Otan huostaani erotuksetta kaikki avoimet

maa-alueet, jotka minua miellyttävät; annan niille nimet, toisesta teen

itselleni puiston, toisesta pengertarhan, ja nyt olen niiden omistaja.

Tästälähin kävelen niissä vapaasti ja rangaistusta pelkäämättä. Palaan

sinne usein ylläpitääkseni omistusvaltaani. Käytän maata hyväkseni niin

paljon kuin tahdon, sitä kävelyilläni jaloillani polkemalla, eikä

kukaan saa päähäni tyrkytetyksi, että tuon maa-alueen nimellinen

omistaja, jonka minä täten itselleni anastan, saisi enemmän hyötyä sen

hänelle tuottamista rahoista, kuin mitä minä saan suorastaan tuota

aluetta käyttämällä. Jos minua tullaan häiritsemään kaivamalla ojia ja

istuttamalla pensasaitoja, en tästä säikähdä; otan puistoni

hartioilleni ja sijoitan sen muualle. Sopivia paikkoja ei puutu

lähistössä, ja voin täten kauan riistää alueita naapureiltani,

ennenkuin minulta turvapaikka on puuttuva.

Mikä tässä on sanottu olkoon koe osottaa oikeata makua todella

miellyttävien ajanvietteiden valinnassa. Sellainen on oikean nautinnon

henki. Kaikki muu on pelkkää harhaluuloa, mielikuvituksen houretta ja

mieletöntä turhamaisuutta. Jokainen, joka poikkeaa näistä ohjeista,

olkoon kuinka rikas tahansa, heittää kultansa tunkiolle eikä koskaan

ole tunteva elämän oikeata arvoa.

Minua vastaan väitetään epäilemättä, että sellaiset huvitukset ovat

tarjona jokaiselle ja ettei tarvitse olla rikas, niitä itselleen

hankkiakseen. Siihen juuri olen tahtonut tullakin. Meidän on hauska

silloin kun tahdomme. Ennakkoluulot yksin tekevät kaiken vaikeaksi ja

karkottavat meiltä onnen, ja on sata kertaa helpompi _olla_ onnellinen,

kuin _näyttää_ onnelliselta. Mies, jolla on makua ja joka tahtoo

antautua oikeaan nautintoon, voi erinomaisen hyvin tulla toimeen ilman

rikkautta; hänelle riittää, että on vapaa ja oma valtiaansa. Jokainen,

jolla on hyvä terveys ja jolta ei puutu tärkeimpiä elintarpeita, on

tarpeeksi rikas: tämä on Horatiuksen _aurea mediocritas_.[157] Te,

joiden raha-arkut ovat täydet, hakekaa siis joku muu käyttämistarkoitus

rahoillenne; nautintoa se ei voi teille hankkia. Émile ei ole _tietävä_

tätä kaikkea paremmin kuin minä; mutta kun hänen sydämensä on puhtaampi

ja terveempi, on hän sen _tunteva_ paljoa paremmin, ja jokainen

maailmassa tekemänsä havainto on hänessä tätä vakaumusta vahvistava.

Täten viettäessämme aikaamme etsimme alati Sophieta; emmekä häntä

löydä. Onkin ollut tärkeätä, ettei häntä niin pian ole löydetty, ja

olemmekin etsineet häntä sieltä, mistä varmasti tiesin, ettei hän

ollutkaan löydettävissä.[158]

Mutta nyt on viimein se hetki tullut, jolloin kiire tässä suhteessa on

tarpeen. Nyt on aika etsiä häntä todenteolla, muuten on pelkääminen,

että Émile hankkii itselleen vaimon, jota luulee oikeaksi, mutta että

hän vasta liian myöhään huomaa erehdyksensä. Hyvästi siis, Pariisi,

sinä kuuluisa kaupunki, sinä nielun, savun ja loan kaupunki, jossa

naiset eivät enää usko kunniallisuuteen eivätkä miehet hyveeseen.

Hyvästi, Pariisi; me etsimme rakkautta, onnea, viattomuutta, emmekä

siis koskaan ole olevat tarpeeksi kaukana sinusta.