Kaikki jumalantuntemus, jonka voin saavuttaa tarkastamalla

maailmankaikkeutta ja oikein käyttämällä tietolahjojani, rajoittuu

siihen, mitä teille jo yllä olen selittänyt. Jos tahtoo tietää enemmän,

täytyy turvautua erityisiin keinoihin. Mutta inhimillinen auktoriteetti

ei voi olla näitä keinoja, sillä koska ei mikään ihminen ole toiseen

lajiin kuuluva kuin minä, saatan minä oppia tuntemaan kaiken sen, minkä

kuka ihminen tahansa luonnollista tietä on tullut tuntemaan; toinen

ihminen saattaa erehtyä yhtä hyvin kuin minäkin. Jos minä uskon sen,

mitä hän sanoo, ei se tapahdu senvuoksi, että hän sen sanoo, vaan

sentähden että hän sen todistaa. Ihmisten todistukset eivät siis

pohjaltaan ole muuta kuin minun oman järkeni todistuksia, eivätkä ne

ole minään lisänä niihin luonnollisiin keinoihin, jotka Jumala on

minulle antanut oppiakseni tuntemaan totuuden.

Totuuden apostoli, mitä teillä siis on minulle sanottavaa sellaista,

jonka suhteen minä en voisi olla tuomari? Jumala itse on puhunut,

kuulkaa hänen ilmestystään. Se on toinen asia. Jumala on puhunut, kas

siinä tosiaan suuri sana. Ja kenelle hän on puhunut? Hän on puhunut

ihmisille. Minkätähden siis en siitä ole mitään kuullut? Hän on antanut

muille ihmisille tehtäväksi ilmoittaa teille hänen sanansa. Minä

ymmärrän, ne ovat siis ihmisiä, jotka minulle tulevat sanomaan sen,

minkä Jumala on sanonut. Mieluummin olisin kuullut Jumalan itsensä

puhuvan. Se ei olisi tuottanut hänelle sen enempää vaivaa, ja minä

olisin ollut turvassa petoksilta. -- Hän turvaa teidät petoksilta

julistamalla palveiijoidensa kutsumuksen. -- Millä tavoin? Ihmeidenkö

kautta? Ja missä ovat nuo ihmeet? Kirjoissa. Ja kuka on tehnyt nuo

kirjat? Ihmiset. Ja kuka on nähnyt nuo ihmeet? Ihmiset, jotka niistä

todistavat. Kuinka! Aina vaan inhimillisiä todistuksia, aina vaan

ihmisiä, jotka minulle kertovat mitä muut ihmiset heille ovat

kertoneet. Kuinka paljon ihmisiä Jumalan ja minun välilläni!

Katsastakaamme kuitenkin, tutkikaamme, verratkaamme, tarkastakaamme

asiain todellisuutta. Oi, jos Jumala olisi suvainnut päästää minut

tekemästä kaikkea tätä, olisinko häntä siltä palvellut vähemmän

hartaalla sydämellä?

Punnitkaa, hyvä ystävä, mihin kauheaan väittelyyn täten olen joutunut,

miten suunnattoman paljon tarvitsen tietoja, voidakseni perehtyä

harmaimpaan muinaisuuteen, tutkiakseni, punnitakseni ja verratakseni

keskenään ennustuksia, ilmestyksiä, tekoja ja kaikkia maailman kaikissa

maissa tavattavia uskon muistomerkkejä, määrätäkseni niiden ajan,

paikan, perustajat ja muut niitä koskevat seikat. Kuinka tarkka

arvostelukyky minulle onkaan välttämätön, voidakseni erottaa

todenperäisen siitä, mikä on arvelua, verrata vastaväitteitä ja niihin

annettuja vastauksia, käännöksiä ja alkuperäisiä tekstejä, arvostella

todistajien puolueettomuutta, tervettä järkeä ja tietoja, tietää, eikö

ole jätetty mitään mainitsematta, eikö mitään lisäämättä, eikö ole

mitään sovitettu väärään paikkaan, eikö mitään muutettu ja vääristelty,

poistaa jäljellä olevat ristiriitaisuudet, päättää mikä paino on

pantava vastustajien vaikenemiseen heitä vastaan tuotujen tosiseikkojen

suhteen, lisäksi päättää, ovatko nämä tosiseikat tulleet heidän

tietoonsa, ovatko he katsoneet niitä sen arvoisiksi, että kannattaisi

niihin vastata, olivatko kirjat niin yleisesti levinneitä, että meidän

aikaamme säilyneet olisivat voineet joutua heidän luettavikseen,

olemmeko me olleet tarpeeksi rehellisiä antaaksemme heidän kirjojensa

vapaasti levitä keskuudessamme ja antaaksemme heidän pontevimpien

vastaväitteidensä olla siinä muodossa, johon he ne ovat pukeneet.

Jos nyt kaikki nämä kirjalliset todistuskappaleet on saatu

uskottaviksi, täytyy ryhtyä etsimään todistuksia niiden

alkuunpanijoiden kutsumuksesta. Täytyy hyvin tuntea kohtalon lait ja

satunnaiset näennäisyydet, voidakseen päättää mitkä ennustukset eivät

voi käydä toteen ilman ihmeen tapahtumista. Täytyy täydellisesti tuntea

alkukielten omituisuudet ja luonne, ymmärtääkseen mikä niissä on

ennustusta, mikä pelkkä puhetaidollinen käänne. Täytyy edelleen tietää

mitkä tapaukset ovat sopusoinnussa luonnon järjestyksen kanssa ja mitkä

eivät ole, voidakseen sanoa, mihin määrään taitava ihminen voi lumota

yksinkertaisten silmät ja hämmästyttää valistuneitakin ihmisiä.

Täytyy tutkia mitä laatua ihmeen tulee olla ja mikä on oleva sen

todellisuusarvo, jotta siihen ei ainoastaan pitäisi uskoa, vaan että

lisäksi olisi rangaistuksen alainen, jos sitä epäilisi. Täytyy verrata

väärien ja oikeiden ihmeiden todistuksia ja löytää varmoja sääntöjä,

joiden avulla ne erottaa toisistaan. Sanalla sanoen, täytyy saada

selville, miksi Jumala valitsee sanansa, todistukseksi keinoja, jotka

itse niin suuresti kaipaavat todistusta, ikäänkuin hän tekisi pilkkaa

ihmisten heikkouskoisuudesta ja tahallaan karttaisi oikeita keinoja,

saadakseen heidät varmoiksi asiasta.

Olettakaamme jumalallisen majesteetin suvaitsevan alentaa itsensä

siihen määrään, että tekisi ihmisestä pyhän tahtonsa ilmaisijan. Onko

edes siinä tapauksessa järjellistä ja onko oikein vaatia, että koko

ihmiskunta kuuntelisi tuon palvelijan ääntä, ellei sille olisi

ilmaistu, että hän todella on se palvelija? Onko oikein ja

kohtuullista, ettei hänelle todistuskappaleiksi anneta muuta kuin

muutamia erityisiä merkkejä harvojen tuntemattomien ihmisten

läsnäollessa, joista kaikki muut ihmiset eivät koskaan saa tietää

muulla tavalla kuin kulkupuheen kautta? Jos tämän maailman kaikissa

maissa pidettäisiin tosina kaikkia kansan ja heikkopäisten ihmisten

näkemiä ihmeitä, olisi jokainen lahko oikea, ja olisi olemassa enemmän

ihmeitä kuin luonnollisia tapauksia. Ja suurin ihme kaikista olisi se,

että siellä, missä innottelijoita vainotaan, ei tapahtuisi ollenkaan

ihmeitä. Luonnon muuttumaton järjestys parhaiten saattaa tuntemaan

sen viisaan käden, joka sitä ohjaa. Jos tapahtuisi paljon

poikkeavaisuuksia, en enää tietäisi mitä ajatella. Mitä muuten minuun

tulee, uskon liian vahvasti Jumalaan, voidakseni uskoa niin monia

hänelle niin vähän arvoa tuottavia ihmeitä.

Olettakaamme, että joku ihminen tulee puhumaan meille seuraavaan

tapaan: "Kuolevaiset, minä julistan teille Korkeimman tahtoa. Tuntekaa

minun sanoistani se, joka minut lähettää. Minä käsken auringon muuttaa

rataansa, tähtien ryhmittyä toisin, vuorten tasoittua, virtojen nousta,

maan muuttaa muotoa." Kuka ei kaikkien näiden ihmeiden tapahtuessa heti

tuntisi luonnon herraa? Luonto ei tottele pettureita. Heidän ihmeensä

tapahtuvat kadunkulmissa, erämaissa ja huoneissa. Siellä heidän on hyvä

menestyksellä toimia pienen katselijajoukon edessä, joka jo edeltäkäsin

on taipuvainen uskomaan kaikki. Ken rohkenee minulle sanoa kuinka

paljon silminnäkijöitä tarvitaan, jotta ihme saataisiin uskottavaksi?

Jos oppinne todistukseksi tehdyt ihmeenne itse tarvitsevat

todistamista, niin mitä ne hyödyttävät? Olisi yhtä hyvä, jos ne

jäisivät tekemättä.

Tärkein tutkimus kysymyksessä olevan opin suhteen on vielä

suorittamatta. Jos kerran ne, jotka sanovat Jumalan tekevän ihmeitä

täällä maan päällä, väittävät paholaisenkin niitä toisinaan

jäljittelevän, emme mitä parhaimminkaan todistettujen ihmeiden suhteen

ole tulleet sen pitemmälle kuin ennen. Ja koska Faraon noidat

rohkenivat itse Mooseksen läsnäollen tehdä samat merkit, mitkä hän teki

Jumalan käskystä, niin miksi he hänen poissaollessaan eivät samalla

oikeudella vaatisi itselleen samaa auktoriteettia? Tulemme siis siihen,

että todistettuaan oppinsa ihmeiden avulla täytyy todistaa ihmeet

oppinsa[132] avulla, jotta ei tarvitse pelätä paholaisen töitä

pidettävän Jumalan töinä. Mitä ajattelette tästä kehäpäätelmästä?

Koska tämä oppi on Jumalasta, täytyy sillä olla jumalallisuuden

leima. Sen ei ainoastaan tule selvittää niitä sekavia käsitteitä,

jotka mietiskellessämme olemme siitä muodostaneet, vaan sen tulee

myöskin säätää meille jumalanpalveluksen ja siveellisyyden

perusohjeita, jotka ovat sopusoinnussa niiden ominaisuuksien kanssa,

joiden kautta käsitämme sen olemuksen. Mutta jos se opettaisikin

meille vaan järjettömiä asioita, jos se herättäisi meissä vaan

vastenmielisyydentunteita lähimäistämme ja pelkoa itseämme kohtaan, jos

se kuvailisi meille vaan vihaisen Jumalan, luulevaisen, kostonhimoisen,

puolueellisen ja ihmisiä vihaavan, sodan ja taistelujen Jumalan, joka

aina on valmis hävittämään ja musertamaan, joka aina puhuu tuskista ja

vaivoista, kerskaillen rankaisevansa viattomiakin, niin minä en

sydämessäni tuntisi tämän hirvittävän Jumalan vetävän minua puoleensa

ja varoisin jättämästä luonnonuskontoa, omistaakseni tuon toisen.

Ymmärrättehän hyvin, että välttämättömästi täytyisi valita. Teidän

Jumalanne ei ole meidän Jumalamme, sanoisin noille lahkolaisille. Se,

joka heti alusta valitsee itselleen yhden kansan ja hylkää koko muun

ihmiskunnan, ei ole kaikkien ihmisten yhteinen isä. Se, joka määrää

iankaikkiseen vaivaan suurimman osan luomistaan olennoista, ei ole se

laupias ja hyvä Jumala, jonka järkeni on minulle näyttänyt.

Dogmien suhteen järki minulle sanoo, että niiden tulee olla selvät ja

ilmeisen todet. Jos luonnonuskonto on riittämätön, tämä riittämättömyys

johtuu siitä epäselvyydestä, johon se jättää meille opettamansa suuret

totuudet. Ilmoituksen tehtävä on selittää meille nämä totuudet

ihmishengelle käsitettävällä tavalla, saattaa ne sen käsityspiiriin,

saattaa se ymmärtämään ne niin, että se niihin uskoisi. Usko lujentuu

ja vakaantuu ymmärryksen avulla. Paras kaikista uskonnoista on se, joka

on kaikista ehdottomasti selvin. Se, joka täyttää salaperäisyydellä ja

ristiriitaisuuksilla minulle saarnaamansa opin, saa minut juuri sen

kautta sitä epäilemään. Jumala, jota minä palvelen, ei ole mikään

pimeyden Jumala; hän ei ole antanut minulle ymmärrystä kieltääkseen

minua sitä käyttämästä. Sanoa minulle, että alistaisin järkeni, on sama

kuin loukata tämän järkeni luojaa. Totuuden palvelija ei tahdo

kahlehtia järkeäni, vaan valaisee sitä.

Olemme jättäneet syrjään kaiken inhimillisen auktoriteetin, mutta ilman

sitä en voi ymmärtää, miten ihminen voisi toisessa herättää vakaumusta

saarnaamalla hänelle järjetöntä oppia. Asettakaamme hetkeksi nuo kaksi

ihmistä vastakkain ja ottakaamme selville mitä he voivat toisilleen

sanoa tuolla terävällä tavalla, joka on molemmille omituinen.

_Uskonintoilija_. "Järki teille sanoo, että kokonainen on osaansa

suurempi, mutta minä opetan teille Jumalan nimessä että osa on

kokonaista suurempi."

_Järkeilijä_. "Ja kuka te olette, että uskallatte minulle sanoa Jumalan

olevan ristiriidassa itsensä kanssa? Ja ketä minä paremmin uskon,

häntä, joka järkeni kautta minulle opettaa ikuisia totuuksia, vai

teitä, joka hänen nimessään minulle puhutte järjettömyyksiä?"

_Uskonintoilija_. "Minua, sillä minulle annettu tehtävä on varmempi.

Minä todistan teille heti järkähtämättömästi, että hän minut lähettää."

_Järkeilijä_. "Kuinka! Te aiotte todistaa minulle, että Jumala lähettää

teidät todistamaan itseään vastaan? Ja minkälaisia tulevatkaan

todistuksenne olemaan, jotta ne voisivat minulle todistaa olevan

uskottavampaa, että Jumala puhuu minulle teidän suunne kautta kuin

minulle antamansa ymmärryksen kautta?"

_Uskonintoilija_. "Ymmärrys, jonka hän teille on antanut! Oi teitä, te

mitätön, viheliäinen ihminen! Ikäänkuin te olisitte ensimäinen

jumalaton, joka erehtyy synnin turmeleman järkensä suhteen!"

_Järkeilijä_. "Jumalan mies, te ette myöskään ole ensimäinen konna,

joka todistaa kutsumuksensa pätevyyden röyhkeydellään."

_Uskonintoilija_. "Kuinka! Osaavatko filosofitkin sanoa loukkauksia!"

_Järkeilijä_. "Osaavat toisinaan, kun pyhimykset näyttävät heille hyvää

esimerkkiä."

_Uskonintoilija_. "Oh, minulla on oikeus loukata; minä puhun Jumalan

nimessä."

_Järkeilijä_. "Olisi hyvä, jos näyttäisitte valtakirjanne, ennenkuin

alatte puhua etuoikeuksistanne."

_Uskonintoilija_. "Minun oikeuteni on epäämätön. Taivas ja maa

todistavat minun puolestani. Seuratkaa tarkoin ajatuksenkulkuani, sitä

teiltä pyydän."

_Järkeilijä_. "Teidän ajatuksenkulkuanne! Semmoinen on teille

tuntematon asia. Kun näytätte minulle, että järkeni johtaa minua

harhaan, samalla teette tyhjäksi kaiken, minkä se mahdollisesti olisi

voinut tuoda esiin teidän puolustukseksenne. Ken tahtoo hylätä järjen

pätevyyden, sen täytyy osata vakuuttaa nojaamatta itse järkeen. Kuinka

minä voin tietää, ett'ei se olekin vaan minun synnin turmelema järkeni,

joka saattaa minut myöntämään tosiksi teidän sananne, jos näet

oletamme, että teidän onnistuisi järkisyillä saada minut uskomaan sitä,

mitä sanotte? Ja sitäpaitsi, minkä todistuksen, mitä syitä te luulette

voivanne tuoda esiin, jotka olisivat ilmeisemmin todet kuin se aksiomi,

joka niiden tulisi todistaa erehdykseksi? On aivan yhtä uskottavaa,

että oikea johtopäätös on valheellinen, kuin että osa on kokonaista

suurempi."

_Uskonintoilija_. "Mikä suuri ero! Minun todistuksiani vastaan ei voi

mitään huomauttaa. Ne ovat yliluonnollista laatua."

_Järkeilijä_. "Yliluonnollista! Mitä se sana merkitsee? Minä en sitä

ymmärrä."

_Uskonintoilija_. "Muutoksia luonnonjärjestyksessä, ennustuksia,

ihmeitä, kaikenlaisia ihmetöitä."

_Järkeilijä_. "Ihmetöitä, ihmeitä! Minä en ole semmoisia koskaan

nähnyt."

_Uskonintoilija_. "Muut ovat niitä nähneet teidän puolestanne.

Joukoittain todistajia on olemassa ... kansojen todistus..."

_Järkeilijä_. "Onko kansojen todistus yliluonnollista laatua?"

_Uskonintoilija_. "Ei, mutta koska se on yksimielinen, ei sitä voi

väittää vääräksi."

_Järkeilijä_. "Ei ole mitään epäämättömämpää kuin järjen perusteet,

eikä voi vaatia järjettömyyttä uskottavaksi ihmisten todistusten

nojalla. Vielä kerran siis: antakaa meidän nähdä yliluonnollisia

todistuskappaleita, sillä ihmiskunnan todistus ei ole sitä laatua."

_Uskonintoilija_. "Oi paatunutta sydäntä. Armo ei vielä puhu teille

mitään."

_Järkeilijä_. "Se ei ole minun vikani. Sillä teidän mukaanne on jo

täytynyt vastaanottaa armo, jotta voisi sitä itselleen pyytää. Puhukaa,

te siis minulle sen asemesta."

_Uskonintoilija_. "Oi sitähän juuri teen, mutta te ette minua kuuntele.

Mutta mitä te sanotte ennustuksista?"

_Järkeilijä_. "Sanon ensiksikin, etten ole kuullut ennustuksia enempää

kuin olen nähnyt ihmeitäkään. Sanon edelleen, ettei mikään ennustus

minusta voi olla uskomista vaativa asia."

_Uskonintoilija_. "Pahanhengen palvelija! Miksi ennustukset teistä

eivät voi olla uskottavia?"

_Järkeilijä_. "Siksi, että siihen tarvittaisiin kolme seikkaa, jotka

eivät voi tapahtua samaan aikaan, nimittäin että minä olisin ollut

ennustuksen todistajana, että samoin olisin ollut sen täyttymyksen

todistajana ja että minulle olisi todistettu, ettei tämä täyttyminen

sattumalta olisi sopinut yhteen ennustuksen kanssa. Sillä vaikka

ennustus olisi täsmällisempi, selvempi ja ilmeisempi kuin geometrinen

aksiomi, ei sen täyttyminen, jos se täyttyisi, ankarasti ajateltuna,

todistaisi mitään ennustuksen lausujasta, koska sattuman varaan

lausutun ennustuksen selvyys ei tee sen täyttymistä mahdottomaksi.

"Nähkää siis, mihin teidän luullut yliluonnolliset todistuksenne,

ennustuksenne ja ihmeenne vievät. Ne johtavat uskomaan kaikkea tuota

muiden uskon nojalla ja alistamaan ihmisten auktoriteetin alle Jumalan

auktoriteetin, joka vetoaa järkeeni. Jos ne ikuiset totuudet, jotka

henkeni käsittää, voisivat jollakin tavoin järkkyä, ei minulla enää

olisi mitään totuudellista, ja kaukana siitä, että varmasti tietäisin

teidän puhuvan Jumalan nimessä, en edes olisi varma siitä, että hän on

olemassa."

Kas siinä paljon vaikeuksia, poikani, eikä siinä vielä kaikki. Niin

monesta erilaisesta toinen toistaan tuomitsevasta ja poissulkevasta

uskonnosta on vaan yksi ainoa oikea, jos sellaista yleensä on.

Päästäkseen tietämään, mikä on oikea, ei riitä tutkia yhtä noista

uskonnoista, vaan täytyy tutkia kaikki uskonnot. Eikä saa missään

suhteessa tuomita, ennenkuin on saanut selväksi vastaväittäjien

kannan.[133] Tulee verrata vastaväitteitä todistuksiin, tulee tietää

kaikki, mitä kukin muiden suhteen huomauttaa ja mitä hän heille vastaa.

Kuta enemmän joku mielipide meistä näyttää todistetulta, sitä enemmän

meidän tulee ottaa selville, mihin kaikki ne ihmiset perustavat

vakaumuksensa, jotka eivät pidä sitä todistettuna. Hyvin yksinkertainen

olisi jokainen, joka luulisi riittävän, että kuuntelee oman puolueen

johtajia, oppiakseen tuntemaan vastapuolueen perusteet. Missä on

semmoisia teologeja, jotka voivat kehua rehellisyyttään? Missä on

niitä, jotka tehdäkseen tyhjiksi vastustajiensa perustelut, ensin

eivät koettaisi niitä huonontaa. Jokainen loistaa oman puolueen

keskuudessa. Mutta moni, joka omien puoluelaistensa parissa on ylpeä

todisteluistaan, tekisi hyvin tyhmän henkilön vaikutuksen noilla

samoilla todisteluillaan toisen puolueen kannattajien parissa. Jos taas

tahdotte saada tietoja kirjoista, niin mikä oppineisuus teidän onkaan

hankkiminen itsellenne, kuinka monta kieltä opittava, kuinka monta

kirjastoa läpikäytävä, kuinka suunnattoman paljo luettava! Ja kuka

sitten minua ohjaisi oikein valitsemaan luettavani? Tuskinpa voisi

yhdestä maasta löytää vastapuolueen paraimpia kirjoja, saatikka sitten

kaikkien puolueiden. Ja jos ne löytäisi, kumottaisiin ne pian.

Poissaoleva on aina väärässä, ja vakaumuksella lausutut huonot

perusteet kumoavat helposti hyvät perusteet, jotka taas esitetään

ylenkatseellisesti. Sitäpaitsi kirjat usein johtavat meidät harhaan,

eivätkä ne aivan tarkoin ilmaise kirjoittajiensa mielipiteitä. Jos

olette koettanut muodostaa itsellenne käsitystä katolisesta uskosta

Bossuetin[134] kirjan mukaan, niin elettyänne meidän keskuudessamme

olette tullut huomaamaan, ettette suinkaan ole saavuttanut toivottua

tulosta. Olette tullut huomaamaan, että se oppi, jolla vastataan

protestanttien vastaväitteisiin, ei ollenkaan ole sama kuin se, jota

opetetaan kansalle, ja ettei Bossuetin kirja ollenkaan ole saarnatuolin

oppien mukainen. Jos tahtoo hyvin oppia arvostelemaan jotakin uskontoa,

ei pidä tutkia sitä sen tunnustajien kirjoittamista kirjoista, vaan

tulee mennä sitä oppimaan heidän itsensä luo. Täten saamme vallan

toisen käsityksen. Kullakin tunnustajalla on omat perusluulonsa, omat

mielipiteensä, tapansa ja ennakkoluulonsa, jotka muodostavat hänen

uskonsa yleisen laadun; ja jotka ovat otettavat huomioon, jotta voisi

tuosta uskosta tehdä johtopäätöksiä.

Kuinka monta suurta kansaa onkaan, jotka eivät ollenkaan painata

kirjoja ja jotka eivät lue meidän kirjojamme. Miten he voivat saada

käsitystä meidän mielipiteistämme? Ja miten me puolestamme heidän

mielipiteistään? Me teemme heistä pilkkaa ja he meistä. He eivät tunne

meidän perusteitamme emmekä me heidän perusteitaan. Ja jos meidän

matkustajamme tekevät niistä pilkkaa, ei heidän tarvitse muuta kuin

matkustaa meidän maahamme, maksaakseen meille samalla mitalla. Missä

maassa ei olisi järkeviä, rehellisiä ja kunnon ihmisiä, totuuden

ystäviä, jotka sitä tunnustaakseen eivät pyydä muuta kuin että

oppisivat sen tuntemaan. Mutta kuitenkin jokainen luulee löytävänsä sen

ainoastaan omasta uskonnostaan ja pitää muiden kansakuntien uskontoja

mielettömyyksinä. Eivät siis nuo vieraat uskonnot ole niin nurinkurisia

kuin miltä ne meistä näyttävät, tai sitten se järjellisyys, jota me

huomaamme omassa uskonnossamme, ei todista mitään.

Meillä on Euroopassa kolme pääuskontoa. Yksi uskoo yhteen ainoaan

ilmestykseen, toinen kahteen, kolmas kolmeen. Kukin kammoaa ja kiroaa

noita toista kahta, syyttää niitä sokeudesta, paatumuksesta,

itsepäisyydestä ja valheesta. Kuka puolueeton ihminen uskaltaa mennä

ratkaisemaan niiden välistä riitaa, ellei hän ensin tarkoin ole

punninnut niiden todistuksia ja kuunnellut niiden perusteluja? Se

niistä, joka uskoo yhteen ainoaan ilmestykseen, on vanhin ja näyttää

olevan varmin; se, joka uskoo kolmeen, on nykyaikaisin ja tuntuu

johdonmukaisimmalta; se, joka uskoo kahteen ilmestykseen ja hylkää

kolmannen, voi kyllä olla paras kaikista, mutta sillä on varmaan kaikki

ennakkoluulot vastassaan. Sen epäjohdonmukaisuus on silmäänpistävä.

Kaikkea kolmea ilmestystä esittävät pyhät kirjat ovat kirjoitetut

vierailla kielillä, joita näihin ilmestyksiin uskovat kansat eivät

ymmärrä. Juutalaiset eivät enää ymmärrä hepreankieltä, kristityt eivät

ymmärrä hepreaa eivätkä kreikkaa, turkkilaiset ja persialaiset eivät

ymmärrä arabiankieltä, ja nykyiset arabialaiset itse eivät enää puhu

Muhammedin kieltä. Eikö ole todellakin yksinkertainen tuo tapa opettaa

ihmisiä, puhua heille aina nojautumalla kieleen, jota he eivät

ollenkaan ymmärrä? Käännetäänhän nuo kirjat, näin minulle sanotaan.

Kauniisti sanottu! Kuka voi minulle vakuuttaa, että nuo kirjat on

oikein käännetty ja että edes on mahdollista niitä oikein kääntää? Ja

koska Jumala kerran niin paljon tekee, että puhuu ihmisten kanssa, niin

miksi hän tarvitsee tulkkia?

Minä en koskaan pääse käsittämään, että se, minkä jokainen ihminen on

velvollinen tietämään, olisi suljettuna kirjoihin ja että se ihminen,

jolla ei ole tilaisuutta oppia tuntemaan näitä kirjoja eikä niitä

ymmärtäviä henkilöitä, saisi kärsiä rangaistuksen tietämättömyydestään,

joka ei ole tahallinen. Aina vaan kirjoja! Mikä vimma! Siitä syystä,

että Eurooppa on täynnä kirjoja, eurooppalaiset pitävät niitä

välttämättöminä, ajattelematta, että on olemassa kolme neljäsosaa

maapallosta, joissa semmoisia ei koskaan ole nähty. Eivätkö kaikki

kirjat ole ihmisten kirjoittamia? Mitenkä siis ihminen niitä tarvitsisi

oppiakseen tuntemaan velvollisuutensa ja miten hän on oppinut tuntemaan

ne ennenkuin nuo kirjat olivat kirjoitetut? Hän joko itsestään oppii ne

tuntemaan tai on vapaa niitä tuntemasta.

Meidän katolilaisemme pitävät suurta melua kirkon mahtivallasta. Mutta

mitä he sillä voittavat, jos heillä pitää olla yhtä paljon todistuksia

lujentaakseen samaista mahtivaltaa kuin muilla opeilla niitä on

hankkiakseen opetuksilleen luottamusta. Kirkko määrää, että sillä on

määräämisvalta. Eikö se ole oikein erinomaisesti todistettu

auktoriteetti? Jos ette pysähdy tähän, palaatte takaisin kaikkeen,

mistä äsken olemme keskustelleet ja väitelleet.

Tunnetteko monta kristittyä, jotka olisivat vaivanneet itseään tarkoin

tutkimalla sitä, mitä juutalaiset tuovat esiin heitä vastaan? Jos

muutamat siltä ovat saaneet vihiä, on tämä tapahtunut kristittyjen

kirjoittamien teosten kautta. Todella oiva tapa oppia tuntemaan

vastustajiensa perusteluja! Mutta mitä tehdä? Jos joku uskaltaisi

meidän keskuudessamme julkaista kirjoja, joissa peittelemättä

suosittaisiin juutalaisuutta, niin rankaisisimme tekijää, kustantajaa

ja kirjakauppiasta.[135] Tällainen poliisivalta on mukava ja voi aina

olla varma siitä, että on oikeassa. On sangen miellyttävää nolata

sellaisia ihmisiä, jotka eivät uskalla puhua.

Ne meistä, joilla on tilaisuus keskustella juutalaisten kanssa, eivät

pääse sen pitemmälle. Sillä nuo ihmisparat tuntevat olevansa meidän

mielivallastamme riippuvaisia. Se sorto, jota heitä kohtaan

harjotetaan, tekee heidät pelokkaiksi. He tietävät kuinka helppo

kristillisen rakkauden on tehdä vääryyttä ja olla julma. Mitä he

rohkenisivat sanoa panematta itseänsä alttiiksi sille vaaralle, että me

julistamme heidät jumalanpilkkaajiksi? Ahneus kannustaa intoamme, ja he

ovat liian rikkaat, voidakseen meidän silmissämme olla oikeassa.

Oppineimmat ja valistuneimmat ihmiset ovat aina sangen varovaisia,

Voitte käännyttää jonkun kurjan raukan, joka maksua vastaan herjaa

lahkolaisiaan; voitte saada jonkun viheliäisen vanhojen vaatteiden

kaupustelijan keskustelemaan kanssanne, ihmisen, joka teitä

imarrellakseen siihen suostuu. Ja te voitatte, sillä tuollaiset ihmiset

ovat joko tietämättömiä tai halpamielisiä. Mutta heidän oppineet

uskonveljensä hymyilevät hiljaa itsekseen tyhmyydellenne. Mutta

luuletteko että siellä, missä tuntisivat itsensä turvallisiksi, olisi

yhtä helppo tulla toimeen heidän kanssaan? Sorbonnessa, se on

päivänselvä, koskevat Messiaasta lausutut ennustukset Jeesusta

Kristusta. Mutta on yhtä selvä, että niillä Amsterdamin rabbiinien

keskuudessa ei ole mitään yhteyttä hänen kanssaan. Minä en luule

koskaan saavani tarkalleen tietää juutalaisten perusteluja, ellei

heillä ole vapaata valtiota, kouluja ja yliopistoja, joissa vaaratta

voisivat puhua ja väitellä. Silloin vasta voimme saada tietää mitä

heillä on sanottavaa.

Konstantinopolissa turkkilaiset vapaasti lausuvat perustelunsa, mutta

me emme siellä rohkene tuoda esiin meidän perustelujamme. Siellä on

meidän vuoromme madella. Onko vääryys turkkilaisten puolella, jos he

vaativat meiltä samaa kunnioitusta Muhammetia kohtaan, johon me emme

ollenkaan usko, kuin me vaadimme juutalaisilta Jeesusta Kristusta

kohtaan, johon he eivät usko sen enempää? Ovatko turkkilaiset väärässä

ja olemmeko me oikeassa? Minkä oikeudellisuuden perusteen mukaan meidän

tulee ratkaista tämä kysymys?

Kaksi kolmannesta ihmisistä ei ole juutalaisia, ei muhamettilaisia

eikä kristittyjä, ja kuinka monta miljoonaa ihmistä onkaan, jotka

eivät koskaan ole kuulleet puhuttavan Mooseksesta, Jeesuksesta

Kristuksesta ja Muhammedista? Mutta sitä ei uskota. Väitetään, että

lähetyssaarnaajamme kulkevat kaikkialla. Se on helposti sanottu. Mutta

ovatko he käyneet vielä tuntemattoman Afrikan sydänosissa, joihin tähän

asti ei yksikään eurooppalainen ole tunkenut? Ovatko he käyneet

tataarien maan sisäosissa, seuraamassa ratsain kuljeskelevia heimoja,

joita ei muukalainen koskaan pääse lähestymään, ja jotka kaukana

siitä, että olisivat kuulleet puhuttavan paavista, tuskin tuntevat

Suur-Lamaa?[136] Ovatko he käyneet Amerikan suunnattomilla mantereilla,

joissa kokonaiset kansakunnat eivät vielä tiedä, että toisen maanosan

ihmiset ovat panneet jalkansa heidän manterelleen? Menevätkö he vielä

Japaniin, josta heidät juoniensa vuoksi iäksi on karkotettu ja jossa

tulevat sukupolvet eivät heidän edeltäjistään saa muuta tietää, kuin

että he olivat viekkaita juonittelijoita, jotka teeskennellen pyhää

innostusta olivat tulleet vähitellen anastamaan maan hallinnon?

Menevätkö he Aasian ruhtinasten haaremeihin julistamaan evankeliumia

tuhansille orjaraukoille? Mitä pahaa ovat tämän maanosan naiset

tehneet, ettei yksikään lähetyssaarnaaja voi heille saarnata oikeata

uskoa? Joutuvatko he kaikki helvettiin siksi, että ovat sisään

suljetut?

Ja vaikka olisikin totta, että evankeliumia julistettaisiin yli

koko maailman, niin mitä sillä voitettaisiin? Kun ensimäinen

lähetyssaarnaaja jonakin päivänä on tullut maahan, on edellisenä iltana

varmaan joku kuollut, ilman että on voinut häntä kuulla. Sanokaa

minulle mitä tuon jonkun suhteen on tehtävä? Ja vaikka koko maailmassa

ei olisi kuin yksi ainoa ihminen, jolle ei koskaan olisi saarnattu

Jeesuksesta Kristuksesta, niin olisi hänen suhteensa tehty huomautus

yhtä sattuva kuin jos se olisi tehty ihmiskunnan neljänneksen suhteen.

Kun evankeliumin palvelijat ovat puhuneet vieraille kansoille, niin

mitä he ovat niille sanoneet semmoista, minkä järjellisesti voisi

hyväksyä heidän sanojensa nojalla ja joka ei vaatisi mitä tarkinta

tutkimista. Julistatte minulle Jumalaa, joka on syntynyt ja kuollut

kaksi tuhatta vuotta sitten toisessa päässä maailmaa jossakin pienessä

kaupungissa, ja sanotte minulle, että kaikki ne, jotka eivät usko tätä

salaperäistä asiaa, joutuvat kadotukseen. Kas siinä todella liian

outoja asioita, jotta niitä niin vaan heti voisi uskoa nojaten yhden

ihmisen auktoriteettiin, ihmisen, jota ei tunne! Miksi Jumalanne on

antanut näiden tapausten, joita tahtoo velvottaa minua tietämään,

tapahtua niin kaukana minusta? Onko se rikos, ettei tiedä mitä

antipodeille tapahtuu? Voinko minä arvata, että toisella

pallonpuoliskolla on ollut heprealainen kansa ja Jerusalemin kaupunki?

Yhtä hyvin voisi velvottaa minut tietämään mitä tapahtuu kuussa.

Sanotte tulevanne minulle siitä puhumaan. Mutta miksi ette ole tullut

puhumaan siitä isälleni tai miksi tuomitsette vanhuksen kadotukseen

siitä, ettei hän ole noista asioista koskaan mitään tietänyt? Pitääkö

hänen ikuisesti kärsiä rangaistusta teidän hitautenne tähden, hänen,

joka oli niin hyvä, niin hyväätekeväinen ja joka ei muuta etsinyt kuin

totuutta? Olkaa rehelliset, asettukaa minun sijaani. Sanokaa minulle,

pitääkö minun todella vaan teidän todistuksenne nojalla uskoa kaikki ne

uskomattomat asiat, joista minulle puhutte, ja pitääkö minun osata

ymmärtää ne monet väärät teot sen oikeamielisen Jumalan yhteydessä,

jota minulle julistatte? Pyydän teitä, antakaa minun mennä näkemään tuo

kaukainen maa, jossa nuo niin monet ihmeet ovat tapahtuneet, mutta

joista tässä maassa ei ole kuultu mitään; antakaa minun mennä

kuulemaan, miksi tuon Jerusalemin asukkaat ovat kohdelleet Jumalaa kuin

rosvoa. He eivät ole tunnustaneet häntä Jumalaksi, näin sanotte. Mitä

pitäisi siis minun tehdä, joka en koskaan ole kuullut puhuttavan

hänestä muuten kuin teidän kauttanne? Jatkatte huomauttaen, että heitä

on rangaistu, että he ovat hajotetut, sorretut ja orjuutetut, ettei

kukaan heistä enää lähesty tuota samaa kaupunkia. Aivan niin, he ovat

varmaan ansainneet kaiken tämän. Mutta mitä sanovat nykyiset asukkaat

esi-isiensä jumalanmurhasta? He sen kieltävät, eivät hekään tunnusta

Jumalaa Jumalaksi. Aivan sama ajettiinko heidät pois tai ei.

Kuinka! Tuossa samassa kaupungissa, jossa Jumala on kuollut, eivät

aikaisemmat eivätkä myöhäisemmät asukkaat ole tunnustaneet häntä, ja te

tahdotte, että minä hänet tunnustaisin, minä, joka olen syntynyt

kaksituhatta vuotta myöhemmin ja tuhannen peninkulman päässä sieltä.

Ettekö käsitä, että minun, ennenkuin voin uskoa tuota kirjaa, jota te

sanotte pyhäksi, ja josta en ymmärrä mitään, täytyy muiltakin kuin

teiltä saada tietää, milloin se on tehty ja kuka sen on tehnyt, miten

se on säilynyt, miten se on joutunut teidän luettavaksenne, mitä tässä

maassa tuovat esiin ne, jotka sen pyhyyden kieltävät, vaikka tietävät

yhtä hyvin kuin te kaiken sen, mitä te minulle opetatte. Käsittänette

hyvin, että minun välttämättömästi täytyy lähteä Eurooppaan, Aasiaan,

Palestiinaan, ja että minun täytyy tutkia itse kaikki. Minun pitäisi

olla hullu, jos sitä ennen teitä kuuntelisin.

Nämä sanat tuntuivat minusta järkeviltä, ja väitän vielä lisäksi, että

jokaisen järkevän ihmisen saman tilaisuuden sattuessa tulee puhua

samoin ja karkottaa hyvin kauas sellainen jumalansanan julistaja, joka,

ennenkuin on näyttänyt todistustensa luotettavaisuuden, kiireisesti

pyrkii opettamaan ja kastamaan. Mutta minä väitän edelleen, ettei ole

sitä ilmestystä, jonka suhteen nämä samat vastaväitteet tai toiset

samanlaiset eivät olisi yhtä päteviä tai pätevämpiä kuin kristinuskon

suhteen. Ja siitä seuraa, että, ellei ole muuta kuin yksi ainoa oikea

uskonto ja jos jokainen ihminen on velvollinen kadotuksen uhalla sitä

noudattamaan, niin täytyy panna koko elämänsä kaikkien uskontojen

tutkimiseen, niihin syventymiseen, niiden ymmärtämiseen; täytyy

matkustella niissä maissa, joissa ne ovat saaneet alkunsa. Ei kenkään

ole vapaa tästä ihmisen ensimäisestä velvollisuudesta, ei kenelläkään

ole oikeutta luottaa toisen johtopäätöksiin. Yksinomaan työstään elävän

käsityöläisen, lukutaitoa vailla olevan maanviljelijän, nuoren hennon

ja heikon tytön, joka tuskin voi nousta vuoteeltaan, kaikkien täytyy

poikkeuksetta tutkia, mietiskellä, pohtia, matkustaa, kulkea halki

maailman. Silloin ei enää ole olemassa ainoatakaan kansaa, jolla olisi

vakituiset asuinsijansa. Koko maailma on oleva täynnä pelkkiä

pyhiinvaeltajia, jotka suurilla kustannuksilla ja monta kovaa kokien

kulkevat omin silmin näkemään, vertaamaan ja itse tutkimaan niitä eri

uskontoja, joita maailmassa noudatetaan. Hyvästi silloin ammatit,

taiteet, inhimilliset tieteet ja kaikki yhteiskunnalliset toimet!

Silloin ei enää voisi olla muuta harrastusta kuin uskonnon tutkiminen.

Ja suurella vaivalla saa se, jolla on vankin terveys, joka on parhaiten

käyttänyt aikaansa ja järkeänsä ja joka on elänyt useampia vuosia kuin

muut, vihdoin vanhoilla päivillänsä tietää mistä hänen on kiinni

pitäminen, ja paljon hän tietää, jos ennen kuolemaansa saa selville

mitä uskontoa hänen elämässään olisi pitänyt tunnustaa.

Jos tahdotte lieventää tätä menettelytapaa ja antaa hiukankin valtaa

ihmisten auktoriteetille, niin silloin heti annatte sille kaikki. Jos

kristityn isän poika tekee oikein noudattaessaan ilman mitään

edelläkäypiä perusteellisia ja puolueettomia tutkimisia isänsä

uskontoa, niin miksikä turkkilaisen poika tekisi väärin samoin

noudattaessaan oman isänsä uskontoa? Rohkenen vaatia kaikkia maailman

suvaitsemattomia ihmisiä koettamaan vastata tähän jotakin semmoista,

että se tyydyttäisi järkevää ihmistä.

Noiden perustelujen ahdistamina toiset mieluummin tekevät Jumalan

vääryyden Jumalaksi ja saattavat hänet ennemmin rankaisemaan viattomia

heidän isiensä pahoista teoista, kuin luopuvat raa'asta dogmistaan.

Toiset pääsevät pälkähästä siten, että kohteliaasti lähettävät

enkelin valistamaan ketä tahansa, joka, joskohta mitä syvimmässä

tietämättömyydessä, on elänyt siveellistä elämää. Kaunis keksintö tuo

enkeli! Tyytymättä kahlehtimaan meitä juonittelemalla, he tekevät

juonittelemisen välttämättömäksi itse Jumalallekin.

Huomaatte, hyvä ystävä, mihin järjettömyyteen ylpeys ja

suvaitsemattomuus vievät, kun jokainen tahtoo itsepäisesti pitää kiinni

omasta mielipiteestään ja luulee itse olevansa oikeassa ja muun

ihmiskunnan väärässä. Minä otan sen rauhan Jumalan, jota palvelen ja

josta teille puhun, todistajaksi siitä, että kaikki tutkimiseni ovat

olleet vakavia. Mutta huomatessani, että ne eivät johtaneet eivätkä

koskaan tulisi johtamaan mihinkään suotuisaan tulokseen ja että olin

vajoamaisillani rannattomaan mereen, käännyin takaisin ja sovitin

uskoni alkuperäisten käsitteideni ahtaisiin puitteisiin. En ole koskaan

voinut uskoa Jumalan kadotuksen uhalla määräävän, että minun pitäisi

olla niin oppinut. Olen siitä syystä paiskannut kaikki kirjat kiinni.

On olemassa vaan yksi kirja, joka on auki, jokaisen silmän luettavana,

ja se on luonnon kirja. Tätä suurta ja ylevää kirjaa lukiessani opin

palvelemaan ja kunnioittamaan sen jumalallista tekijää. Ei voi

kenellekään antaa anteeksi sitä, ettei ole tätä kirjaa lukenut, sillä

se puhuu kaikille ihmisille kieltä, jota jokainen ymmärtää. Vaikka

olisin syntynyt autiolla saarella, vaikka en olisi nähnyt muita ihmisiä

kuin itseni, vaikka en koskaan olisi saanut tietää mitä on tapahtunut

eräässä kolkassa maailmaa, niin voisin kuitenkin harjottamalla järkeäni

ja sitä viljelemällä sekä oikein käyttämällä niitä välittömiä

ominaisuuksia, jotka Jumala minulle antaa, oppia itsestäni hänet

tuntemaan, häntä rakastamaan ja häntä miellyttääkseni täyttämään kaikki

velvollisuuteni maan päällä. Mitä opettaa minulle koko ihmisten tieto

enempää?

Mitä ilmestykseen tulee, tuntisin ehkä, jos olisin parempi ajattelija

ja jos olisin enemmän oppinut, sen totuuden ja sen hyödyn, mikä sen

onnellisilla tunnustajilla on. Mutta joskin huomaan olevan sitä

puolustavia todistuksia, joita en voi kumota, niin huomaan myöskin

olevan sitä vastaan tehtyjä huomautuksia, joita en voi kumota. On

olemassa niin paljo päteviä syitä sitä vastaan ja sen puolesta, että

minä, kun en tiedä mille puolelle kallistuisin, en sitä hyväksy enkä

hylkää. Hylkään ainoastaan velvotuksen sitä tunnustaa, koska tämä

luultu velvotus minusta näyttää mahdottomalta ymmärtää Jumalan

oikeamielisyyden yhteydessä ja koska hän kaukana siitä, että olisi sen

kautta poistanut esteet autuaaksi tulemisen tieltä, päinvastoin sen

kautta olisi lisännyt niiden lukua ja tehnyt ne ylitsepääsemättömiksi

suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Muuhun nähden tässä suhteessa olen

kunnioittavasti epäilevällä kannalla. En ole itsestäni niin suuria

luuleva, että pitäisin itseäni erehtymättömänä. Muut ihmiset ovat ehkä

voineet tehdä päätelmiä siinä, missä minä olen neuvoton. Minä ajattelen

omasta puolestani, enkä heidän puolestaan. En heitä moiti enkä

jäljittele. Heidän arvostelukykynsä voi olla parempi kuin minun. Mutta

minun vikani ei ole, ettei heidän arvostelukykynsä ole minun.

Tunnustan teille myöskin, että raamatun-kirjojen majesteetillisuus

minua hämmästyttää ja että evankeliumin pyhyys liikuttaa sydäntäni.

Katsokaa filosofien kirjoja kaikkine suurine sanoineen. Kuinka ne ovat

pieniä tämän rinnalla! Onko mahdollista, että samalla niin ylevä ja

yksinkertainen kirja olisi ihmisten tekemä? Onko mahdollista, että se,

jonka historian se kertoo, olisi vaan ihminen? Onko se esitystapa, joka

siinä kirjassa ilmenee, innottelijan tai kunniaa himoitsevan

lahkolaisen? Mikä lempeys, mikä tapojen puhtaus! Mikä liikuttava

viehkeys hänen opetuksissaan, mikä ylevyys hänen periaatteissaan! Mikä

syvä viisaus hänen sanoissaan, mikä mielenmaltti, mikä hienous ja

sattuvaisuus hänen vastauksissaan ja mikä valta intohimojen yli! Missä

on se ihminen, missä se oppinut, joka ymmärtää toimia, kärsiä ja kuolla

osottamatta heikkoutta ja teeskentelemättä rohkeutta. Kun Plato

kuvailee oikeamielisen ihmisen ihannetta,[137] rikoksen ja häväistyksen

uhrina, mutta kuitenkin hyveen kaikkia palkintoja ansaitsevana,

kuvailee hän piirre piirteeltä Jeesusta Kristusta. Yhtäläisyys on niin

silmäänpistävä, että kaikki kirkkoisät sen ovat huomanneet ja ettei ole

mahdollista erehtyä sen suhteen. Kuinka täytyykään ihmisen olla sokea

ja ennakkoluulojen vallassa, voidakseen verrata Sophroniskuksen poikaa

Marian poikaan? Mikä ero näiden molempien välillä! Sokrates, joka kuoli

tuskitta ja häpeättä, suoritti osansa helposti loppuun asti. Ja ellei

tuo helppo kuolema olisi tuottanut kunniaa hänen elämälleen, voisi

luulla, että Sokrates, niin henkevä kuin olikin, oli pelkkä sofisti.

Hän keksi moraalin, sanotaan. Mutta muut olivat sitä jo käytännössä

harjottaneet ennen häntä. Hän vaan sanoi mitä he olivat tehneet; hän

vaan johti oppinsa heidän näyttämistään esimerkeistä. Aristeides oli

ollut oikeamielinen, ennenkuin Sokrates oli sanonut mitä oikeamielisyys

on. Leonidas oli kuollut isänmaansa edestä, ennenkuin Sokrates oli

tehnyt isänmaanrakkauden ihmisen velvollisuudeksi. Sparta oli kohtuutta

rakastava, ennenkuin Sokrates oli ylistänyt sen kohtuutta. Ennenkuin

hän oli määritellyt hyveen, oli Kreikassa kosolta hyveellisiä ihmisiä.

Mutta mistä Jeesus oli omien kansalaistensa keskuudessa saanut tuon

ylevän ja puhtaan moraalin, jota hän yksin on opettanut ja josta hän

yksin on antanut esimerkin?[138] Mitä rajuimman uskonkiihkoisuuden

helmassa tekee korkein viisaus itsensä huomatuksi, ja mitä

sankarillisimmat hyveet ja niiden koristelemattomuus tuottivat kunniaa

halveksittavimmalle kaikista kansoista. Ystäviensä kanssa rauhallisesti

ajatuksia vaihtavan Sokrateen kuolema on helpoin, mitä saattaa toivoa.

Jeesuksen kuolema, hänen, joka kuoli kidutettuna, häväistynä,

pilkattuna, koko kansan kiroamana, on kauheinta, mitä saattaa pelätä.

Sokrates, ottaessaan vastaan myrkkymaljan, siunaa sitä henkilöä, joka

sen itkien hänelle ojentaa. Jeesus rukoilee petomaisten pyöveliensä

puolesta keskellä kauheimpia tuskiaan. Jos Sokrateen elämä ja kuolema

ovat viisaan elämä ja kuolema, on Jeesuksen elämä ja kuolema Jumalan.

Pitäisikö meidän ehkä sanoa evankelistain kertomusten keksityn huvin

vuoksi? Hyvä ystävä, semmoista ei keksitä, ja Sokrateen elämäntyö on

vähemmin todistettavissa kuin Jeesuksen Kristuksen elämäntyö.

Pohjaltaan siten vaan työnnettäisiin vaikeus syrjään, mutta sitä ei

voitettaisi. Olisiko vielä käsittämättömämpää, että useat ihmiset

yhdessä olisivat tehneet tuon kirjan kuin että yksi ainoa olisi antanut

siihen aihetta? Juutalaiset kirjailijat eivät koskaan olisi voineet

käyttää sellaista kirjoitustapaa eivätkä luoda sellaista moraalia, ja

evankeliumi sisältää niin suuria, niin valtaavia totuuksia ja niin

täydellisesti mukailemattomia, että niiden keksijä olisi vielä

hämmästyttävämpi ilmiö kuin itse kirjan sankari. Mutta kaiken tämän

ohella on evankeliumi täynnä uskomattomia, järkeä vastaan sotivia

seikkoja, joita jokaisen järjellisen ihmisen on mahdoton käsittää ja

hyväksyä. Mitä tehdä keskellä kaikkia näitä ristiriitaisuuksia? Aina

olla, lapseni, vaatimaton ja varovainen, hiljaa itsekseen kunnioittaa

sitä, mitä ei voi hylätä eikä ymmärtää, nöyrtyä suuren olennon edessä,

joka yksin tietää totuuden.

Kas siinä se epäilevä kanta, jolla vastoin tahtoanikin olen pysynyt.

Mutta tämä epäileminen ei suinkaan minua kiusaa, sillä se ei ulotu

olennaisesti vaikuttamaan toimintaani, ja olen hyvin varma

velvollisuuksien peruslaadun suhteen. Palvelen Jumalaa sydämeni

yksinkertaisuudessa. Pyrin tietämään vaan sen, mikä on tärkeätä

toiminnalleni. Mitä niihin dogmeihin tulee, jotka eivät vaikuta

tekoihini eivätkä siveellisyyteeni ja joiden suhteen niin monet ovat

ahdistuksessa, minä en anna niiden huolestuttaa itseäni. Pidän kutakin

eri uskontoa hyödyllisenä laitoksena, joka itsekukin maassaan määrää

yhden ja saman tavan kunnioittaa Jumalaa yleisten menojen kautta. Ja

niillä voi mielestäni jokaisella olla oikeutuksensa, katsoen

ilmanalaan, hallitukseen, kansanhenkeen tai johonkin muuhun

paikalliseen seikkaan, jotka kaikki tekevät toisen uskon suositummaksi

kuin toisen, sen mukaan mikä paikka ja aika on kysymyksessä. Sydämen

vilpittömyys on olennaisinta jumalanpalveluksessa. Jumala ei hylkää

niiden kautta hänelle osotettua kunnioitusta, jos se on sydämestä

lähtenyt, tapahtukoon se missä muodossa tahansa. Kun se uskonnonmuoto,

jota minä seuraan, kutsuu minua kirkkoon jumalanpalvelukseen, täytän

siellä mahdollisimman tarkasti minulle määrätyt menot, ja omatuntoni

nuhtelisi minua, jos ehdollani jättäisin jonkun kohdan noudattamatta.

Tiedätte että pitkän kirkonkirouksen jälkeen herra Mellareden

välityksellä sain luvan jälleen ryhtyä virkaani, voidakseni ansaita

elatukseni. Ennen luin messun välinpitämättömästi, kuten ajanpitkään

tekee mitä arvokkaimpia seikkoja, jos niitä toistaa liian usein,

Senjälkeen, kuin olen saanut uudet periaatteeni, toimitan sen

suuremmalla hartaudella. Annan korkeimman olennon majesteettiuden,

hänen läsnäolonsa ja ihmishengen riittämättömyyden vallata itseni,

ihmishengen, joka niin vähän ymmärtää sitä, mikä on yhteydessä sen

luojan kanssa. Ajatellen, että kannan hänen eteensä kansan rukoukset

määrättyä tapaa noudattamalla, seuraan tarkoin kirkkosääntöjen

määräyksiä. Lausuessani olen tarkkaavainen; pidän tarkasti huolta

siitä, etten unhota ainoatakaan sanaa, etten jätä täyttämättä

ainoatakaan menoa. Kun pyhän ehtoollisen siunaamisen hetki lähenee,

vajotan mieleni hartauteen, tehdäkseni sen sillä mielellä, jota kirkko

ja sakramentin ylevyys vaatii. Koetan saada oman järkeni vaikenemaan

ylimmän järjen edessä. Sanon itselleni: Kuka sinä olet, että

uskaltaisit mitata ääretöntä valtiutta? Lausun kunnioittavasti

asetussanat ja lisään niiden vaikuttavaisuutta kaikella sillä uskolla,

johon suinkin olen kykenevä. Niin paljo käsittämätöntä kuin tässä

salaperäisessä toimituksessa onkin, en pelkää, että minua tuomiopäivänä

rangaistaan siitä, että olisin sitä sydämessäni saastuttanut.

Saatuani kunnian toimittaa pyhää virkaa, joskin alimmalla asteella, en

tee enkä sano koskaan mitään, joka saattaisi minut arvottomaksi

täyttämään pyhiä velvollisuuksiani. Tulen aina saarnaamaan hyvettä

ihmisille ja kehottamaan heitä tekemään hyvää. Ja mikäli voin, näytän

heille hyvää esimerkkiä. Ei ole ehkä minun vallassani saada heitä

rakastamaan uskontoa ja vahvistaa heidän uskoaan dogmeihin, jotka

todella ovat hyödyllisiä ja joihin jokainen ihminen on velvollinen

uskomaan, mutta varjelkoon Jumala minua koskaan heille saarnaamasta

suvaitsemattomuuden raakaa dogmia, yllyttämästä heitä kammoamaan

lähimäisiään ja sanomaan toisille: Te olette kadotuksen omat,

ulkopuolella kirkkoa ei ole mitään autuutta.[139] Jos minulla olisi

korkeampi arvo, niin tämä seikka tuottaisi minulle ikävyyksiä, mutta

olen liian huomaamaton, jotta minun tarvitsisi juuri paljoa pelätä enkä

enää voi arvossa joutua alemmaksi kuin mitä olen. Ja mitä

tapahtuneekin, en napisemisellani loukkaa jumalallista oikeutta enkä

rupea valhettelijaksi pyhää henkeä vastaan.

Olen kauan halunnut kunniaa päästä kirkkoherraksi ja haluan sitä

vieläkin, mutta olen jo lakannut sitä toivomasta. Hyvä ystävä, ei

mikään ole minusta niin kaunista kuin olla sielunpaimen. Hyvä

sielunpaimen on hyvyyden palvelija, aivan niinkuin hyvä esivalta on

oikeuden palvelija. Sielunpaimenella ei koskaan ole mitään pahaa

tehtävänä. Ellei hän aina itse voi tehdä hyvää, niin hän kuitenkin aina

oikein täyttää tehtävänsä, kehottaessaan muita hyvää tekemään, ja usein

hän siinä onnistuu, jos hän voi saada muut kunnioittamaan itseään. Oi

jospa kerran saisin pienen seurakunnan vuoristossamme ja kunnon ihmisiä

hoidettavakseni! Miten onnellinen silloin olisin! Sillä minusta tuntuu

kuin voisin tehdä seurakuntalaiseni onnellisiksi. En tekisi heitä

rikkaiksi, mutta ottaisin osaa heidän köyhyyteensä. Vapauttaisin heidät

köyhyyden seuralaisesta: häpeästä ja ylenkatseesta, joka on

sietämättömämpää kuin itse puute. Saattaisin heidät pitämään sovusta ja

yhdenarvoisuudesta, jotka usein poistavat kurjuuden ja aina tekevät

kykeneväksi sitä kestämään. Kun he huomaisivat, ettei minun ole missään

suhteessa parempi olla kuin heidän ja että kuitenkin eläisin

tyytyväisenä, he oppisivat tyytymään kohtaloonsa ja elämään

tyytyväisinä kuten minäkin. Opettaessani panisin vähemmän painoa kirkon

henkeen kuin evankeliumin henkeen, jonka dogmit ovat yksinkertaisemmat

ja jonka moraali on ylevämpi, jossa huomaa vähän uskonnollisia menoja

ja paljon laupeudentöitä. Ennenkuin heille opettaisin mitä on

tekeminen, pyrkisin esimerkilläni näyttämään sen, jotta he hyvin

huomaisivat minun todella ajattelevan samoin kuin puhun. Jos minulla

olisi protestantteja naapureina tai seurakunnassani, en tekisi mitään

erotusta heidän ja varsinaisten seurakuntalaisteni välillä sen suhteen,

mikä koskee kristillisiä laupeudentöitä. Koettaisin saada heidät kaikki

rakastamaan toisiaan yhtä paljon, pitämään toisiaan veljinä,

kunnioittamaan kaikkia uskontoja ja elämään rauhassa, kukin omaa

uskontoaan tunnustaen. Olen sitä mieltä, että yllyttää jotakin ihmistä

luopumaan siitä uskosta, johon hän syntymästään asti on kuulunut, on

sama kuin yllyttää häntä pahaan tekoon ja siis myös samaa kuin itse

tehdä pahoin. Säilyttäkäämme asiain yleinen järjestys sinällään, kunnes

olemme enemmän valistuneet. Kunnioittakaamme kaikkien maiden lakeja,

älkäämme häiritkö niiden meille määräämää jumalanpalvelusta älkäämmekä

yllyttäkö kansalaisia tottelemattomuuteen. Sillä emme ollenkaan

varmasti voi tietää tuottaako heille onnea se, että vaihtavat entiset

mielipiteensä toisiin, ja tiedämme toiselta puolen aivan varmaan, että

tottelemattomuus lakeja kohtaan on paheksuttava.

Olen nyt, nuori ystävä, suullisesti tehnyt teille uskontunnustukseni

sellaisena kuin Jumala sen lukee minun sydämessäni. Te olette

ensimäinen, jolle sen olen tehnyt. Te olette ehkä myöskin ainoa. Niin

kauan kuin on olemassa luja usko ihmisten keskuudessa, ei pidä häiritä

rauhallisia sieluja eikä saattaa levottomiksi yksinkertaisia ihmisiä

esittämällä heille vaikeuksia, joita eivät voi poistaa ja jotka

häiritsevät heidän rauhaansa voimatta heitä valistaa. Mutta jos kerran

kaikki on alkanut horjua, tulee säilyttää runko oksien kustannuksella.

Kiihottuneet, epävarmat, melkein sammuneet omattunnot, jotka ovat siinä

tilassa, missä olen huomannut teidän omantuntonne olleen, tarvitsevat

vahvistusta ja herätystä. Ja jotta voisi rakentaa ne ikuisten

totuuksien pohjalle, täytyy täydellisesti repiä alas ne huojuvat

pilarit, joiden nojassa ne vielä luulevat lepäävänsä.

Olette siinä tähdellisessä iässä, jolloin mieli avautuu saamaan

varmuutta kaikesta, jolloin sisällinen ihminen muodostuu ja luonne

syntyy ja jolloin ihminen koko elämänsä ajaksi valitsee joko hyvän tai

pahan. Myöhemmässä iässä olemussubstanssimme on kovettunut, ja siihen

painuneet uudet vaikutukset eivät enää jätä mitään jälkeä. Nuori mies,

sulkekaa sydämeenne, joka vielä on taipuisa, totuuden leimamerkki. Jos

olisin varmempi omien mielipiteiden suhteen, olisin kanssanne

puhellessani käyttänyt dogmaattista ja päättävää puhetapaa. Mutta olen

ihminen, tietämätön, erehtyväinen ihminen, mitä siis olisin voinut

tehdä? Olen peittelemättä avannut teille sydämeni. Olen esittänyt

teille varmana sen, mitä pidän varmana. Olen esittänyt epäilykseni

epäilyksinä, arveluni arveluina. Olen sanonut teille epäilyksieni ja

uskoni syyt. Nyt on teidän tekeminen johtopäätöksenne. Olette ottanut

itsellenne ajatusaikaa. Tämä varovaisuus on viisasta ja saattaa minut

ajattelemaan teistä hyvää. Alkakaa saattamalla omatuntonne siihen

tilaan, että se haluaa valistusta. Olkaa vilpitön itseänne kohtaan.

Omaksukaa itsellenne minun mielipiteistäni ne, jotka teissä ovat

herättäneet vakaumusta, ja hylätkää loput. Ette vielä ole niin paheen

turmelema, että tarvitsisi pelätä teidän valitsevan väärin. Ehdotan

teille, että keskenämme siinä suhteessa pohtisimme asiaa, mutta heti

kun alkaa väitellä jostakin, kiivastuu. Turhamielisyys ja itsepäisyys

sekottuvat asiaan ja vilpittömyys katoaa. Hyvä ystävä, älkää koskaan

väitelkö, sillä väittelemällä ei valista itseään eikä muita. Mitä

minuun tulee, niin olen mietiskellyt monta vuotta, ennenkuin olen

saanut vakaumukseni. Minä pidän kiinni siitä, omatuntoni on

rauhallinen, sydämeni tyytyväinen. Jos tahtoisin uudestaan ryhtyä

tutkimaan mielipiteitäni, en voisi tehdä sitä sen puhtaammalla

totuudenrakkaudella, ja minun jo toimintakykyään menettänyt henkeni ei

enää kykenisi niin hyvin totuutta tuntemaan. Pysyn sinä, mikä olen,

sillä pelkään että huomaamattani intohimoksi kehittyvä taipumukseni

mietiskelyyn jäähdyttäisi intoani hyveenharjoittamiseen ja että voisin

joutua takaisin entiseen epäilemistilaani, enää löytämättä keinoa

päästä siitä pois. Enemmän kuin puolet elämääni on kulunut; minulla on

jäljellä juuri tarpeeksi aikaa käyttää hyväkseni sen kestäessä saamaani

kokemusta ja hyvittää hairahduksiani hyveellisellä elämällä. Jos

erehdyn, tapahtuu se vastoin tahtoani. Hän, joka lukee sydämeni

salaisuudet, tietää hyvin, etten rakasta sokeuttani. Ollen kykenemätön

omien voimieni avulla siitä pääsemään, ei minulla ole muuta keinoa

siitä vapautuakseni kuin nuhteeton elämä. Ja jos Jumala kivistäkin voi

herättää Abrahamille lapsia, on myöskin jokaisella ihmisellä oikeus

toivoa valistuvansa, kun hän tekee itsensä sitä ansainneeksi.

Jos minun mietiskelyni johtavat teitä ajattelemaan samoin kuin minä

ajattelen, jos minun mielipiteeni tulevat teidänkin mielipiteiksenne ja

jos meillä tulee olemaan sama uskontunnustus kummallakin, niin tässä

neuvo, jonka teille annan: Älkää enää panko elämäänne kurjuuden ja

epätoivon tuottamille kiusauksille alttiiksi, älkää enää häpeällisesti

eläkö muiden mielivallasta riippuvana älkääkä enää syökö armoleipää.

Palatkaa isänmaahanne, omistakaa esi-isienne usko, tunnustakaa sitä

vilpittömällä sydämellä, älkääkä enää siitä luopuko. Se on hyvin

yksinkertainen ja hyvin pyhä. Minä pidän sitä kaikkien maailman

uskontojen joukossa ainoana, jonka moraali on puhdas ja joka parhaiten

tyydyttää järkeä. Mitä matkakustannuksiin tulee, älkää niistä

huolehtiko; ne teille kyllä hankitaan. Älkää liioin antako valtaa

väärälle häpeälle, ikäänkuin paluunne teitä halventaisi. Pahasta, vaan

ei hyvästä teosta, nouskoon häpeänpuna poskillenne. Olette vielä siinä

iässä, jolloin kaikki annetaan anteeksi, mutta jolloin ei enää

rankaisematta tehdä syntiä. Jos vaan tahdotte kuulla omantuntonne

ääntä, niin tuhannet turhat esteet poistuvat sen puhuessa. Tulette

huomaamaan, että katsoen siihen epävarmuuteen, jonka vallassa olemme,

on anteeksiantamattoman itseviisasta tunnustaa muuta uskontoa kuin

sitä, jota syntymästään asti on joutunut tunnustamaan, ja että se

ihminen menettelee kavalasti, joka ei noudata vilpittömällä sydämellä

tunnustamansa uskonnon vaatimuksia. Jos hän erehtyy, niin hän riistää

itseltään suuren anteeksisaamisen mahdollisuuden korkeimman tuomarin

istuimen edessä. Eikö Jumala ennemmin anna anteeksi erehdystä, joka on

kasvatuksen seuraus, kuin erehdystä, jonka itse on valinnut?

Poikani, säilyttäkää sielunne semmoisena, että aina voitte toivoa

jumalan olevan olemassa, niin ette koskaan tule sitä epäilemään. Ja

muuten, minkä uskonnon omaksuttekin, muistakaa, että tosiuskonnolliset

velvollisuudet ovat riippumattomat inhimillisistä laitoksista, että

vilpitön sydän on Jumaluuden todellinen temppeli, että kaikissa maissa

ja kaikissa uskonnoissa lain huippuna pidetään sitä, että rakastaa

Jumalaa yli kaiken ja lähimäistään niinkuin itseään. Muistakaa vielä,

että ei ole ainoatakaan uskontoa, joka vapauttaisi siveellisistä

velvollisuuksista, että nämä ovat uskonnon olemus, että niistä tärkein

on sydämessään palvella Jumalaa ja että ilman uskoa ei ole mitään

todellista hyvettä.

Karttakaa niitä, jotka teeskennellen selittävänsä luontoa kylvävät

ihmisten sydämiin lohduttomia oppeja ja joiden näennäinen skeptillisyys

on sata kertaa ratkaisevampi kuin heidän vastustajiensa päättävät

sanat. Ylimielisinä teeskennellen yksin olevansa valistuneita,

rehellisiä ja vilpittömiä, he käskevästi pakottavat meitä alistumaan

heidän muka ratkaiseviin johtopäätöksiinsä ja koettavat uskotella

antavansa meille olemiston todelliset perussyyt niiden käsittämättömien

järjestelmien muodossa, jotka he ovat mielikuvituksessaan rakentaneet.

Kumoamalla, hävittämällä ja polkemalla maahan kaiken sen, mitä ihmiset

kunnioittavat, he riistävät surevilta viimeisen lohdutuksen heidän

kurjuudessaan, poistavat rikkailta ja mahtavilta heidän intohimojensa

ainoan esteen ja hävittävät sydämistä rikoksen seuralaiset:

omantunnonvaivat ja hyveen toivon, sekä kerskaavat vielä olevansa

ihmiskunnan hyväntekijöitä. Totuus, sanovat he, ei koskaan ole

ihmiselle vahingollinen. Minä sen uskon kuten hekin, ja se mielestäni

parhaiten todistaa, että heidän opetuksensa eivät ole yhtäpitäviä

totuuden kanssa.[140]

Hyvä nuorukainen, olkaa vakaa ja vilpitön ja samalla nöyrä. Ymmärtäkää

olla tietämätön, niin ette petä itseänne ettekä muita. Jos sitten

kehitetyt lahjanne tekevät teidät kykeneväksi puhumaan ihmisille, niin

puhukaa heille aina vaan omantuntonne mukaisesti, huolimatta siitä,

saatteko tunnustusta, vai ettekö saa. Tietojen väärinkäyttäminen

herättää epäilyksiä. Kaikki oppineet halveksivat yhteisen kansan

mielipiteitä. Jokainen tahtoo omata oman mielipiteensä. Ylpeilevä

filosofia johtaa vapaa-ajattelemiseen, samoin kuin sokea usko

puolestaan vie uskonkiihkoon. Karttakaa äärimäisyyksiä. Pysykää aina

lujana totuuden tiellä tai siinä, mikä teistä teidän sydämenne

yksinkertaisuudessa näyttää olevan totta, siitä koskaan poikkeamatta

turhamielisyyden tai heikkouden vuoksi. Rohjetkaa tunnustaa jumalaa

filosofien keskuudessa, rohjetkaa saarnata inhimillisyyttä

suvaitsemattomille. Saatte ehkä olla yksin tukemassa mielipidettänne,

mutta kannatte sydämessänne tunnustusta, joka teille korvaa ihmisten

antamaa tunnustusta. Rakastakoot he teitä tai vihatkoot, lukekoot tai

halveksikoot teidän kirjoituksianne, se on samantekevää. Puhukaa sitä,

mikä on totta; tehkää sitä mikä on hyvää. Ihmiselle on etupäässä

tärkeätä täyttää velvollisuutensa maan päällä, ja vasta silloin kun hän

unhottaa itsensä, hän tekee työtä oman itsensä hyväksi. Poikani,

yksityiset edut meitä pettävät; mutta oikeamielisen ihmisen toivo ei

petä koskaan. Amen.

* * * * *

Olen tähän liittänyt tämän tunnustuksen mutta en ole tehnyt sitä

siinä tarkoituksessa, että sitä pitäisi käyttää ojennusnuorana

uskonnollisissa asioissa, vaan esimerkkinä siitä tavasta, miten voi

järkevästi käsitellä tätä ainetta oppilaansa kanssa, poikkeamatta siitä

metodista, jota olen koettanut esittää. Niin kauan kuin ei ollenkaan

ota vaikutuksia ihmisten auktoriteetista eikä synnyinmaansa

ennakkoluuloista, ei järjen tietokyky saata viedä meitä kauemmaksi

luonnon tuntemuksessa kuin luonnonuskontoon, ja siihen aion pysähtyä

Émileni suhteen. Jos hänellä vielä tulee olla toinen uskonto, ei

minulla enää ole oikeutta tässä suhteessa häntä opastaa, vaan on hänen

itsensä se valitseminen.

Teemme työtä sopusuhtaisesti luonnon kanssa ja sillävälin kuin se

muodostaa fyysillistä ihmistä, me koetamme muodostaa moraalista

ihmistä. Mutta meidän edistymisemme eivät käy rinnan. Ruumis on jo

roteva ja vahva, kun sielu vielä on voimaton ja heikko, ja mitä

inhimillinen taito saaneekaan aikaan, ruumiin kehitys käy aina järjen

kehityksen edellä. Tähän asti olemme kaikin tavoin ponnistelleet

viivyttääksemme edellistä ja jouduttaaksemme jälkimäistä, jotta ihminen

aina pysyisi niin eheänä kuin suinkin on mahdollista. Kehittämällä

luonnetta olemme koettaneet syrjäyttää heräävää aistillisuutta; olemme

lieventäneet sitä viljelemällä järkeä. Henkiset esineet ovat hillinneet

aistillisten esineiden vaikutuksen; johtamalla nuorukaisen olioiden

alkujuureen, olemme vapauttaneet hänet aistien vallasta; olihan

luonnollista kohota luonnon tutkimisesta sen luojaan.

Kun olemme tulleet näin pitkälle, olemme saavuttaneet melkoisesti uutta

vaikutusvaltaa oppilaaseemme nähden ja paljon uusia keinoja puhuaksemme

hänen sydämellensä. Nyt vasta hän huomaa varsinaista etua siitä, että

on hyvä, että tekee hyvää kaukana ihmisten katseista ja ilman että lait

häntä siihen pakottavat, että on oikeamielinen jouduttuaan jumalallisen

tahdon ja oman tahtonsa väliseen ristiriitaisuuteen, että täyttää

henkensäkin uhalla velvollisuutensa ja että sydämessään ylläpitää

hyveellisyyttä, ei ainoastaan rakkaudesta järjestykseen, joka aina

jokaisessa ihmisessä on vähäisempi kuin rakkaus itseensä, vaan myöskin

rakkaudesta olemuksensa alkuunpanijaan, joka rakkaus sulaa yhteen

tuohon samaan oman olemuksen rakkauteen, niin että hän toivoo saavansa

nauttia tuota pysyväistä onnea ja rauhaa, jota hyvä omatunto ja ylimmän

olennon havaitseminen hänelle lupaavat toisessa elämässä, sittenkuin

hän hyvin on käyttänyt tätä elämää. Jos tämä usko häviää, en näe enää

muuta kuin vääryyttä, ulkokullaisuutta ja valhetta ihmisten

keskuudessa. Yksityisetu, joka kilpailun vallitessa välttämättömästi

pääsee kaikesta muusta voitolle, opettaa jokaista verhoamaan pahetta

hyveen naamarilla. Kaikkien muiden ihmisten tulee hyödyttää minua

omalla kustannuksellaan, kaikki kohdistukoon yksinomaan minuun;

kuolkoon koko ihmiskunta, jos se on tarpeellista, vaivoihin ja

kurjuuteen, kunhan minulta vaan säästyy tuskan ja nälän hetki: tuolla

lailla puhuu jokainen uskoa vailla oleva henkilö, joka yksistään turvaa

järkeensä. Minä olen koko elinaikani väittävä: Ken sydämessään sanoo,

ettei Jumalaa ole olemassa ja kuitenkin muiden kuullen puhuu toisin,

hän on joko valhettelija tai mieletön.

Lukija huomaa, että kaikista ponnistuksistani huolimatta te ja minä

emme koskaan näe Émileäni samassa valossa. Te kuvittelette häntä aina

muiden nuorten miesten kaltaiseksi, aina huimapäiseksi, rajun

tungettelevaksi, häälyväksi ja harhailevaksi toisesta juhlasta toiseen,

toisesta huvista toiseen, koskaan kiintymättä varmasti mihinkään.

Hymyilette nähdessänne minun tekevän tulisesta, vilkkaasta ja elämän

kuohuvimmassa iässä olevasta kiivaasta nuoresta miehestä filosofin ja

teologin. Sanotte: tuo haaveilija tavoittelee alati harhakuviaan.

Esittämällä meille omituista oppilastaan hän ei ainoastaan kasvata

häntä, vaan suorastaan luo hänet, takoo hänet ulos aivoistaan. Ja

luullessaan seuraavansa luontoa hän siitä poistuu joka hetki. Mutta

minä, kun vertaan oppilastani teidän oppilaisiinne, en voi huomata mitä

yhteistä heillä voisi olla. Koska minun oppilaani on kasvatettu niin

eri lailla, olisi sula ihme, jos hän jossakin suhteessa olisi heidän

kaltaisensa. Hän kun on viettänyt lapsuutensa nauttien koko sitä

vapautta, jota he nauttivat nuoruudessaan, alkaa hän nuoruudessaan

alistua siihen säännöllisyyteen, joihin heidät on pakattu lapsina. Tämä

säännöistä riippuminen muuttuu noille muille vitsaukseksi, he rupeavat

sitä kammoamaan, pitäen sitä yksinomaan opettajiensa pitkällisenä

tyrannimaisuutena ja luulevat jättävänsä lapsuudeniän taakseen

ainoastaan siten, että ravistavat hartioiltaan jokaisen ikeen.[141] He

koettavat silloin korvata vahinkonsa siitä pitkästä pakkotilasta, jossa

heitä on pidetty, kuten raudoistaan vapautunut vanki ojentaa, liikuttaa

ja taivuttaa jäseniään. Émile sitävastoin pitää kunnianaan tulla

mieheksi ja alistua heräävän järjen ikeeseen. Hänen jo kehittynyt

ruumiinsa ei enää tarvitse noita tavallisia toistuvia liikkeitä ja

rupeaa itsestään pysymään levollisena, kun sitävastoin hänen puoleksi

kehittynyt henkensä vuorostaan pyrkii vapaasti ja täydesti kehittymään.

Näin siis järjellisyyden ikä on noille toisille mielivaltaisen

vallattomuuden ikä, Émilelle taas järjellisen harkinnan ikä.

Jos tahdotte tietää, hekö vai Émile tässä suhteessa paremmin seuraavat

luonnon järjestystä, niin tarkatkaa niissä nuorukaisissa ilmeneviä

eroavaisuuksia, jotka ovat sitä lähempänä tai kauempana: tarkatkaa

maalaisnuorukaisia ja tutkikaa, ovatko he yhtä vallattomat kuin teidän

nuorukaisenne. "Lapsuudessaan," sanoo herra le Beau, "huomaa villien

alati olevan toimessa ja harjottavan eri leikkejä, jotka panevat

ruumiin liikkeeseen; mutta tuskin he ovat saavuttaneet nuorukaisiän,

kuin muuttuvat levollisiksi ja haaveileviksi ja harrastavat ainoastaan

vakavia tai vaaranalaisia leikkejä."[142] Émile, joka on kasvatettu

kokonaan nuorten maalaisten ja villien vapaudessa, on muuttuva ja

tyyntyvä vallan kuin he, vartuttuaan nuoreksi mieheksi. Koko ero on

ainoastaan se, ettei hän yksinomaan toimi leikkimistä ja ravinnon

hankkimista varten, vaan että hän on oppinut työnsä ja leikkiensä

ohella ajattelemaan. Saavutettuaan siis tämän ikärajan seuraamalla

osotettua tietä on hän oleva aivan valmis astumaan sille kehitysuralle,

jolle nyt hänet johdatan. Ne mietiskelyn aiheet, jotka hänelle osotan,

kiihottavat hänen uteliaisuuttaan, ne kun ovat itsessään kauniit, ne

kun ovat vallan uudet hänelle ja hän kun on kykenevä niitä ymmärtämään.

On luonnollista että taas teidän opettamanne nuorukaiset, joita on

ikävystytetty ja väsytetty äitelillä opetuksillanne, pitkäveteisillä

moraalisaarnoillanne ja iänikuisilla katkismuksillanne, kieltäytyvät

kehittämästä henkeänsä, kun tämä kehitys on heille saatettu niin

vastenmieliseksi, että he lisäksi kieltäytyvät noudattamasta niitä

tuskallisia määräyksiä, joilla heitä alati on vaivattu ja

mietiskelemästä luojaansa, joka on heille kuvattu heidän huvituksiensa

viholliseksi. Kaikkea tätä kohtaan he ovat saaneet pelkkää

vastenmielisyyttä ja inhoa; pakko on kääntänyt heidän mielensä siitä

pois. Millä keinoin siis saadaan heidät vastedes näitä asioita

harrastamaan, kun he alkavat itse määrätä toimintaansa? He tarvitsevat

jotakin uutta, joka heitä miellyttäisi, he eivät enää huoli ollenkaan

siitä, mitä sanotaan lapsille. Samoin minä menettelen oppilaani

suhteen; kun hän on varttunut mieheksi, puhun hänelle kuin miehelle

ainakin, enkä sano hänelle mitään muuta kuin mikä hänelle on uutta. Ja

juuri samasta syystä kuin muut sitä pitävät ikävänä, hän on pitävä sitä

huvittavana.

Täten olen saattanut hänet kaksinkertaisesti voittamaan aikaa,

viivyttämällä luonnon edistymistä järjen edistymisen hyväksi;

mutta tokko itse teossa olen tuota edistystä viivyttänyt? En,

olen vaan estänyt mielikuvitusta sitä jouduttamasta; olen pannut

toisenlaista opetusta vastapainoksi niille ennenaikaisille

tiedoille, jotka nuorukainen saa muualta. Kun me, sillävälin kuin

kasvatustoimenpiteidemme tulva tempaa hänet mukaansa, johdamme hänet

päinvastaiseen suuntaan toisilla kasvatuskeinoilla, ei tämä menettely

ole hänen poistamistaan hänen oikeasta paikastaan, vaan hänen siinä

pysyttämistään.

Luonnon oikea hetki saapuu viimein; täytyyhän sen saapua. Koska ihmisen

täytyy kuolla, täytyy hänen myöskin jatkaa sukuansa, jotta ihmissuku ja

maailmanjärjestys pysyisivät yllä. Kun niistä merkeistä, joista

aikaisemmin olen puhunut, huomaatte tämän tärkeän hetken lähestyvän,

niin luopukaa heti käyttämästä entistä puhe- ja kohtelutapaanne. Hän on

tosin vielä ohjattavananne, mutta ei enää ole suoranainen oppilaanne.

Hän on nyt ystävänne, hän on nyt mies. Kohdelkaa häntä tästälähin

sellaisena.

Kuinka! Pitääkö minun luopua vaikutusvallastani hetkellä, jolloin se on

minulle mitä tärkein? Pitääkö minun jättää varttunut nuorukainen omiin

hoteisiinsa hetkellä, jolloin hän kaikkein vähimmin osaa ohjata omaa

toimintaansa ja jolloin hän on enimmin alttiina hairahduksille? Pitääkö

minun luopua oikeuksistani juuri silloin, kun hänelle on tärkeintä,

että niitä käytän? Oikeuksista! Kuka käskee niistä luopumaan? Mutta nyt

vasta hänen oikeutensa astuvat voimaan. Tähän asti ette ole hänen

suhteensa saavuttanut mitään ilman pakkoa tai viekkautta. Auktoriteetti

ja velvollisuuden laki olivat hänelle tuntemattomat. Saadaksenne hänet

tottelemaan, oli teidän turvautuminen joko pakkoon tai pettämiseen.

Mutta ottakaapa huomioon, kuinka monella uudella siteellä nyt olette

kahlehtinut hänen sydämensä. Järki, ystävyys, kiitollisuus ja monet

muut kiintymyksen tunteet puhuvat hänelle kieltä, jota hän ei voi

väärinkäsittää. Pahe ei vielä ole saattanut häntä kuuroksi niiden

äänelle. Vastaiseksi hän kykenee tuntemaan ainoastaan luonnollisia

intohimoja. Ensimäinen niistä kaikista, nimittäin rakkaus itseensä,

saattaa hänet vaikutuksenne alaiseksi; saman tekee myös tottumus. Jos

hetken kuohahtava mielijohde hänet viekin pois luotanne, niin katumus

tuo hänet pian takaisin luoksenne. Ainoa, mikä pysyy, on hänen

kiintymyksensä teihin; kaikki muut tunteet ovat ohimenevää laatua ja

haihtuvat toistensa keskinäisestä vaikutuksesta. Jollette anna hänen

tavoiltaan turmeltua, niin hän on aina oleva ohjaukseenne taipuvainen.

Vasta silloin kun hän jo on turmeltunut hän rupeaa vastahakoiseksi.

Myönnän kernaasti että, jos peittelemättä rupeatte vastustamaan hänen

herääviä halujaan ja jos varomattomasti kohtelette rikoksina niitä

uusia luonnontarpeita, joita hän itsessään alkaa tuntea, hän ei teitä

kauan kuuntele. Sillä niin pian kuin hylkäätte minun metodini, en enää

vastaa teille mistään. Muistakaa aina, että olette luonnon palvelija,

silloin ette koskaan ole oleva sen vihollinen.

Mutta miten on nyt meneteltävä? Tavallisesti oletetaan, että tässä

suhteessa ainoastaan on olemassa kaksi mahdollisuutta, nimittäin joko

nuorukaisen heränneiden taipumusten suosiminen tai niiden

vastustaminen; joko hänen tyranninaan tai alttiina auttajanaan

oleminen. Mutta kummallakin on niin vaaralliset seuraukset, ettei voi

kyllin varovaisesti valita niiden välillä.

Ensimäinen keino, joka tarjoutuu tämän vaikeuden syrjäyttämiseksi on,

että nuori mies naitetaan niin pian kuin suinkin mahdollista. Tämä on

kieltämättä varmin ja luonnollisin ratkaisu. Epäilen kuitenkin, tokko

se on paras ja hyödyllisin. Sanon myöhemmin syyni. Vastaiseksi

mainitsen vaan, että nuoret miehet ovat naitettavat mieskuntoisuuden

iässä. Mutta tämän iän he saavuttavat liian aikaisin. Me itse olemme

syynä siihen, että se on ennenaikainen; se olisi viivytettävä

täydelliseen varttumiseen asti.

Jos tarvitsisi ainoastaan kuunnella luonnollisia taipumuksia ja seurata

niiden viittauksia, niin tämä kysymys olisi helposti ratkaistu. Mutta

on olemassa niin paljo ristiriitaisuutta luonnon oikeuksien ja

yhteiskuntalakiemme välillä, että täytyy, voidakseen sovittaa ne

yhteen, lakkaamatta turvautua mutkiin ja verukkeihin. Täytyy käyttää

paljo taidokkaisuutta voidakseen estää yhteiskuntaihmistä muuttumasta

kokonaan teeskennellyksi.

Tässä edellä esittämieni perusteiden nojalla luulen

osottamieni keinojen ja muiden niiden kaltaisten avulla ainakin

kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti voitavan pysyttää

tietämättömyyttä haluista sekä aistien puhtautta. Tämä on niin totta,

että germaaneille nuori mies, joka ennen mainittua ikää menetti

viattomuutensa, ainaiseksi siitä menetti kunniansa. Ja historioitsijat

johtavat syystä näiden kansojen nuoruuden aikana noudattamasta

puhtaudesta heidän voimakkaan ruumiinrakenteensa ja lukuisat lapsensa.

Saattaapa suurestikin pidentää tuota viattomuuden aikaa, ja muutama

vuosisata sitten tämä oli Ranskassa hyvin tavallista. Mainitsen vaan

yhden monista tunnetuista esimerkeistä, nimittäin Montaignen isän, joka

oli erittäin omantunnonmukainen ja totuutta rakastava sekä vahva ja

hyvin terve mies; hän vannoi menneensä naimisiin siveytensä

säilyttäneenä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, ja sitä ennen hän

oli palvellut soturina Italian sodissa. Hänen poikansa kirjoituksista

saattaa nähdä minkä virkeyden ja hilpeämielisyyden tämä isä säilytti

yli kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Epäilemättä päinvastainen

mielipide perustuu enemmän meidän tapoihimme ja ennakkoluuloihimme kuin

sukumme tuntemukseen yleensä.

Voin siis sivuuttaa meidän nuorisomme tässä suhteessa tarjoaman

kokemuksen; se näet ei todista mitään nuorukaisen suhteen, joka on

kasvatettu eri lailla kuin se. Ottaen huomioon, ettei luonnolla

kysymyksessä olevassa suhteessa ole mitään määrärajaa, jota ei voisi

lykätä lähemmäksi tai kauemmaksi, luulen voivani loukkaamatta sen

lakeja olettaa, että Émile tähän asti minun huolenpitoni avulla on

pysynyt alkuperäisessä viattomuudentilassa, mutta nyt huomaan tämän

onnellisen ajan päättyvän. Ollen yhä kasvavien vaarojen ympäröimänä,

hän on pujahtava minulta pakoon, mitä tehnenkin. Ensimäisen tilaisuuden

ilmaantuessa (eikä tämä tilaisuus ole kauan viipyvä) hän on seuraava

aistiensa sokeata vaistoa. Saattaa panna tuhatta yhtä vastaan siitä,

että hän on syöksyvä turmioon. Olen tarpeeksi ajatellut inhimillisiä

tapoja, tietääkseni, mikä voittamaton vaikutus tällä ensi askeleella on

koko elämän jälkiosaan. Jos teeskentelen ja olen kuin en mitään näkisi,

on hän käyttävä hyväkseen heikkouttani; luullen pettävänsä minua hän

minua halveksii, ja minä olen kanssasyyllinen hänen turmioonsa. Jos

koetan saattaa hänet jälleen oikealle tielle, tämä on jo myöhäistä,

eikä hän enää minua kuule. Muutun hänelle epämukavaksi, vihatuksi,

sietämättömäksi. Ennen pitkää hän on vapautuva minusta. Minulla ei siis

ole enää tarjona muuta kuin yksi ainoa järkevä keino, nimittäin se,

että teen hänet vastuunalaiseksi omista teoistaan, että ainakin turvaan

hänet erehdyksen yllätyksiltä ja että peittelemättä osotan hänelle

häntä ympäröivät vaarat. Tähän asti olen häntä pidättänyt hänen

tietämättömyytensä avulla; nyt tulee häntä pidättää hänen tietojensa

avulla.

Nämä uudet ohjaukset ovat tärkeät, ja tuntuu luontevalta tarkastaa

näitä asioita korkeammalta näkökohdalta. Nyt on tullut se hetki,

jolloin minun on, niin sanoakseni, tekeminen hänelle tiliä, osottaminen

miten hänen tulee käyttää aikaansa ja miten minun omaa aikaani,

selittäminen mikä hän on ja mikä minä olen, mitä minä teen, mitä hän on

tehnyt, mitä olemme toisillemme velkaa, kaikki hänen siveelliset

suhteensa, kaikki hänen muille antamansa sitoumukset ja muiden hänelle

antamat, kuinka pitkälle hän on päässyt lahjojensa kehityksessä, mikä

kehitys hänellä vielä on jäljellä, häntä kehitysurallaan kohtaavat

vaikeudet, missä kohdin vielä voin häntä auttaa, missä taas hän yksin

vastedes voi itseään auttaa, lopuksi missä tähdellisessä tilassa hän

parhaillaan on, mitkä uudet vaarat häntä ympäröivät ja kaikki ne vankat

järkisyyt, joiden pitää kehottaa häntä tarkoin valvomaan itseään,

ennenkuin kuuntelee herääviä halujaan.

Huomatkaa, että aikaihmistä johtaessanne teidän tulee menetellä aivan

päinvastoin kuin lasta ohjatessanne. Älkää ollenkaan epäröikö ilmaista

hänelle noita vaarallisia salaisuuksia, jotka häneltä niin kauan ja

niin huolellisesti olette peittänyt. Koska hänen vihdoinkin täytyy ne

tuntea, on tärkeätä, ettei hän niitä saa tietää muilta eikä itsestään,

vaan yksinomaan teiltä. Koska hänen tästälähin on pakko asettua

sotajalalle niitä vastaan, tulee hänen, välttääkseen ikäviä yllätyksiä,

tuntea vihollisensa.

Nuoret miehet, joiden huomaamme olevan hyvin perehtyneitä näihin

asioihin, ilman että itse tietävät miten se on tapahtunut, eivät

koskaan ole rangaistuksetta saavuttaneet kokemustaan. Koska tämä

sopimaton valaisu ei käsitä mitään kunniallista esinettä, se ainakin

saastuttaa niiden mielikuvituksen, joille se on tarjottu valmistaen

heidät omaksumaan tuon valaisun antajien paheet. Tämä ei vielä ole

kaikki. Antamalla tuollaisia tietoja palvelijat tunkeutuvat lapsen

ajatusmaailmaan, saavuttavat hänen suosionsa ja saattavat hänet

pitämään kasvattajaansa synkkänä ja ikävänä henkilönä, ja heidän

salaisten keskustelujensa lempiaiheita on tuon kasvattajan

panetteleminen. Jos oppilas on saatettu näin pitkälle, voi opettaja

empimättä vetäytyä syrjään, sillä hän ei enää voi aikaansaada mitään

hyvää.

Mutta miksi lapsi valitsee itselleen erityisiä uskottuja? Aina niiden

tyranniuden vuoksi, jotka johtavat sen kasvatusta. Miksi hän salaisi

heiltä mitään, ellei hänen olisi pakko jotakin salata? Miksi lapsi

valittaisi heidän menettelyään, ellei sillä olisi mitään syytä

valituksiin? Luonnollisesti kasvattajat ovat lapsen ensi uskotuita.

Huomaa siitä innosta, jolla lapsi rientää heille kertomaan mitä

ajattelee, että se luulee ajatelleensa vaan puoleksi, ennenkuin on

heille kertonut mitä ajattelee. Olkaa varma siitä, että, jos lapsi ei

teidän puoleltanne pelkää nuhdesaarnoja ja moitetta, se on aina sanova

teille kaiken, ja ettei sille rohjeta uskoa mitään sellaista, jota sen

pitäisi salata teiltä, jos varmaan tiedetään, ettei se teiltä salaa

mitään.

Mikä enimmin saattaa minut luottamaan metodiini, on se, että, kun mitä

tarkimmin tutkin sen tuloksia, en voi nähdä oppilastani ainoassakaan

elämän tilassa, jolloin hän ei näyttäisi minulle jotakin miellyttävää

puolta. Sinäkin hetkenä, jolloin intohimon raivokkaisuus tempaa hänet

mukaansa ja jolloin hän napisee sitä kättä vastaan, joka häntä

pidättää, jolloin hän tekee vastarintaa ja alkaa solua pois käsistäni,

jolloin hän on kuohuvan mielenliikutuksen tai kiivauden alaisena,

huomaan hänessä hänen alkuperäistä vilpittömyyttään. Hänen sydämensä,

joka on yhtä viaton kuin hänen ruumiinsakin, ei tunne sen enempää

teeskentelyä kuin pahettakaan. Moite ja ylenkatse eivät ole tehneet

häntä raukkamaiseksi. Halpamainen pelko ei koskaan ole opettanut häntä

teeskentelemään. Hän on varomattoman ajattelematon kuin viattomuus

ainakin, hän on epäröimättä luonnollinen eikä vielä tiedä mitä

pettäminen hyödyttää. Hänen sielussaan ei ole mitään liikettä, jota

eivät hänen suunsa ja silmänsä ilmaise; ja usein minä huomaan hänessä

liikkuvat tunteet, ennenkuin hän itse.

Niin kauan kuin hän näin avomielisesti ilmaisee minulle sisimpänsä ja

mielellään sanoo minkä itsessään tuntee, ei minulla ole mitään

pelättävää. Mutta jos hän muuttuu pelokkaaksi, varovammaksi puheissaan

ja jos huomaan hänen puheissaan häpeän tuottamaa ensimäistä noloutta,

niin silloin hänen vaistonsa jo on kehittymässä, eikä enää ole

hetkeäkään hukattavana. Ja ellen kiireisesti anna hänelle kysymystä

koskevia tietoja, on hän pian vasten tahtoani saava nuo tiedot.

Varsin moni lukijoistani, vaikka hyväksyykin minun periaatteeni,

luultavasti arvelee, että tässä kohdin ei tarvita muuta kuin sattumalta

tarjoutuva keskustelu, jotta koko seikka saisi hyvän ratkaisun. Mutta

kuinka suuresti erehtyvät ne, jotka luulevat, että ihmissydäntä täten

voisi ohjata! Se, minkä nuorukaiselle sanomme, ei merkitse mitään,

ellemme ole valmistaneet sitä hetkeä, jolloin tuomme sanottavamme

esiin. Ennen kylvämistä on pelto kynnettävä: hyveen siemenet itävät

hitaasti, ja vaaditaan pitkällisiä valmistuksia, ennenkuin sen idut

juurtuvat. Yksi seikka, joka saattaa saarnat niin kovin hyödyttömiksi,

on se, että niitä pidetään kaikille erotuksetta ja valinnatta. Kuinka

voidaankaan luulla että sama saarna sopii niin erilaisissa

mielentiloissa oleville kuulijoille, joilla on erilaiset lahjat, eri

luonne, ikä, sukupuoli, sääty ja erilaiset mielipiteet? Tuskin on

kahta, joille se, mikä kaikille sanotaan, täydelleen sopisi. Ja

kaikilla mielentiloillamme on niin vähä pysyväisyyttä, että tuskin on

kahta hetkeä kunkin ihmisen elämässä, jolloin sama puhe tekisi häneen

saman vaikutuksen. Tästä voitte päättää, onko sovelias aika kuunnella

viisauden vakavaa opetusta, kun leimuava aistillisuus hämmentää

ymmärryksen ja panee tahdon hirmuvaltansa alaiseksi. Älkää siis koskaan

puhuko järkeä nuorille miehille, edes heidän saavutettua järkevyyden

iän, ellette aikaisemmin ole saattanut heitä kykeneviksi sitä

käsittämään. Suurin syy siihen, että niin monet puheet menevät hukkaan

oppilailta on opettajissa eikä oppilaissa. Pedantti ja kasvattaja

sanovat jotenkin samaa; mutta edellinen sanoo sanottavansa umpimähkään,

jälkimäinen taas ainoastaan silloin kun hän on varma ohjeensa

vaikuttavaisuudesta.

Niin kuin unissakävijä, harhaillessaan unensa aikana, kulkee

nukuksissaan syvyyden partaalla, johon syöksyisi, jos hänet äkkiä

herätettäisiin, samoin minun Émileni, vaeltaen tietämättömyyden unessa,

välttää vaaroja, joita ei huomaa; jos äkkiä hänet herätän, hän on

hukassa. Koettakaamme siis ensin poistaa hänet kuilun partaalta ja

sitten herätämme hänet näyttääksemme hänelle tuon kuilun kauempaa.

Kirjat, yksinäisyys, toimettomuus, veltto ja paikoillaan-istujan elämä,

seurustelu naisten ja nuorten miesten kanssa -- siinä ne hänen iälleen

vaaralliset polut, joita myöten voitokkaasti on kulkeminen ja jotka

alati johtavat häntä vaarojen partailla. Muiden aistiesineiden muodossa

koetan eksyttää pois hänen aistillisuutensa; antaen hänen

elonhengilleen toisen suunnan, vierotan ne pois siltä uralta,

jota myöten ne jo alkoivat virrata. Harjottamalla nuorukaista

vaivalloisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ehkäisen häntä viekottelevan

mielikuvituksen toiminnan. Kun käsivarret tekevät paljon työtä,

mielikuvitus lepää. Kun ruumis on hyvin väsynyt, sydän ei rupea

hehkumaan. Pikimmin vaikuttava ja helpoin varokeino on temmata hänet

pois siitä vaarasta, minkä eräät paikkakunnat tarjoavat. Vien hänet

ensin pois kaupungista ja kauas niistä esineistä, jotka voivat häntä

houkutella. Mutta tämä ei riitä; missä erämaassa, missä korven

synkeikössä hän voisikaan vapautua takaa-ajavista viekottelevista

kuvista! Ei näet hyödytä mitään poistaa itse vaaran aiheet, ellei

myöskin poista niiden muistoa, ellei taitavasti osaa nuorukaista

erottaa kaikesta; ellei hänen ajatuksiaan saa johdetuiksi pois hänen

omista mielikuvituksistaan, olisi yhtä hyvin voinut jättää hänet

siihen, missä hän sitä ennen oli. Émile on oppinut käsityön, mutta

siihen emme tällä kertaa turvaudu. Hän on perehtynyt maanviljelykseen

ja pitää siitä, mutta maanviljelys ei meille riitä. Ne toimet, joihin

hän jo on hyvin perehtynyt, muuttuvat hänelle pelkäksi ulkonaiseksi

tottumukseksi, ja kun hän niitä harjottaa, niin tällainen toiminta ei

ole juuri minkään arvoinen. Hän näet ajattelee vallan muuta, pää ja

käsivarret toimivat erikseen. Hän tarvitsee uutta tointa, joka

uutuudellaan hänen mieltään kiinnittää, joka pitää häntä jännityksessä,

joka miellyttää, joka vaatii uutteruutta ja joka synnyttää

ruumiinliikettä, sanalla sanoen tointa, johon hän antautuu

intohimoisesti ja täydesti. Ainoa, joka minusta näyttää yhdistävän

kaikki nämä ehdot on metsästys. Jos metsästys yleensä on viatonta

huvia, jos se yleensä sopii ihmiselle, niin nyt jos koskaan on siihen

turvauduttava. Émilellä on kaikki ne ominaisuudet, joita vaaditaan

hyvältä metsästäjältä; hän on roteva, taitava, kärsivällinen ja

väsymätön. Epäilemättä hän on mieltyvä tähän urheiluun; hän on siihen

paneva ikänsä koko hehkun ja hän on sitä harjottaessaan ainakin

joksikin aikaa vapautuva niistä vaarallisista taipumuksista, jotka

syntyvät veltosta elintavasta. Metsästys karkaisee sydäntä yhtä paljon

kuin ruumistakin. Se totuttaa näkemään verta ja tekee julmaksi. On

kuvailtu Dianaa lemmen viholliseksi, ja tämä vertauskuva on hyvin

sattuva: lemmenkaiho herää ainoastaan viehkeässä lepotilassa, mutta

raju urheilu tukahuttaa hempeät tunteet. Ulkona metsissä ja kedoilla

rakastaja ja metsästäjä saavat niin erilaisia vaikutelmia, että he

samoihin esineihin kiinnittävät vallan eri mielikuvia. Viileät

varjopaikat, lehdot ja miellyttävät lymypaikat, jotka ovat edellisen

haaveilujen esineitä, ovat jälkimäisen mielestä pelkkiä metsäriistan

laitumia, aidoilla turvattuja metsäaloja, metsälintujen piilopaikkoja.

Missä edellinen kuulee ainoastaan satakieliä ja linnunlauluja, siellä

toinen kuulee vaan metsätorven toitotusta ja koirien haukuntaa;

edellinen kuvittelee pelkkiä puuttaria ja keijukaisia, jälkimäinen taas

metsämiehiä, koiraparvia ja hevosia. Jos maalla kuljette kahden

tämänlaisen erilaatuisen ihmisen seurassa, huomaatte pian heidän

puheistaan, ettei maailma heidän molempien mielestään ole

samannäköinen, ja että heidän ajatusmaailmansa on yhtä erilainen kuin

heidän huvituksiensa valinta.

Saatan ymmärtää, miten nämä molemmat harrastussuunnat voivat yhtyä ja

kuinka lopulta voi saada aikaa kaikkeen. Mutta nuoruuden intohimoiset

harrastukset eivät niin hevin jakaudu; jos annatte nuorukaiselle yhden

ainoan toimen, joka häntä miellyttää, niin hän pian unhottaa kaiken

muun. Haluamiemme seikkojen vaihteleva monilukuisuus johtuu tietojen

monilukuisuudesta, ja ensimäiset tuntemamme huvittavat seikat ovat

kauan aikaa ainoat, joita etsimme. En tahdo että Émile viettäisi koko

nuoruutensa eläimiä surmaamalla, enkä edes kaikin puolin rupea

puolustamaan tätä julmaa intohimoista urheilua. Mielestäni sitä

puolustaa riittävästi se seikka, että se on omansa ehkäisemään

vaarallisemman intohimon puhkeamista, niin että nuorukainen

kylmäverisesti voi kuunnella, kun puhun siitä ja että minä voitan aikaa

kuvaillakseni sitä hänelle, sitä kuitenkaan eleille kiihottamatta.

Ihmiselämässä on kehityskohtia, jotka ovat senlaatuiset, ettei niitä

koskaan unhota. Sellainen on Émilen elämässä se aika, jonka

ohjaamisesta tässä puhun; tämän ohjauksen tulisi jättää vaikutuksensa

koko hänen loppuikäänsä. Koettakaamme siis piirtää ohjeemme hänen

muistiinsa niin syvälle, etteivät ne koskaan siitä kulu pois. Eräs

aikamme erehdyksiä on se, että liiaksi käytetään paljasta järkeä,

ikäänkuin ihmiset olisivat pelkkiä ajattelevia olentoja. Laiminlyömällä

merkki- ja kuvakieltä, joka puhuu mielikuvitukselle, on menetetty mitä

tehokkain kaikista kielistä. Sanan aikaansaama vaikutus on aina heikko,

ja puhuja tunkee sydämeen paljon paremmin silmiensä avulla, kuin

kuulijansa korvien kautta. Kun kaikessa turvaudumme pelkkään

järkiperäiseen perusteluun, olemme supistaneet ohjeemme sanoihin,

antamatta niille eloa toiminnan muodossa. Pelkkä järki ei ole

toimintakykyinen, se tosin joskus pidättää jostakin teosta, harvoin se

kiihottaa toimimaan, eikä se yksinään koskaan ole tehnyt mitään suurta.

Alituinen järkeileminen on pikkusielujen piintynyt tapa. Vahvoilla

sieluilla on vallan toinen kieli; tämän kielen avulla ihmisissä

herätämme vakaumuksia ja saamme heidät toimimaan.

Olen tehnyt sen huomion, että ihmisillä nykyaikana on vaikutusvaltaa

toisiinsa ainoastaan voiman ja itsekkäiden etujen nojalla, kun

sitävastoin muinaiskansat vaikuttivat toisiinsa paljon enemmän

vakuuttavaisuudella ja tuntehikkaisuudella, he kun eivät laiminlyöneet

merkki- ja kuvakieltä. Kaikki sopimukset tehtiin ennen muinoin

juhlallisia menoja noudattaen, jotka tekivät nuo sopimukset

loukkaamattomammiksi. Ennenkuin väkivalta pääsi voimaan, jumalat olivat

ihmiskunnan esivalta. Heidän edessään yksityisihmiset tekivät

sopimuksensa, solmivat liittonsa ja antoivat lupauksensa; maan pinta

oli se kirja, johon he merkitsivät asiakirjansa. Kalliot, puut,

kiviröykkiöt, jotka näillä menoilla oli pyhitetty ja saatettu

alkuasukkaiden kunnioituksen esineeksi, olivat tämän kirjan lehtiä, ja

nämä lehdet olivat alati avoinna kaikkien katseille. "Valakaivo",

"Elävän ja näkevän kaivo", "Mamren vanha tammi", "todistajan

kiviröykkiö",[143] -- tuollaisia olivat ne tosin jykeänmuotoiset,

mutta kunnianarvoiset muistomerkit, jotka olivat todisteina sopimusten

pyhyydestä; ei yksikään käsi olisi uskaltanut häiväisten koskea näihin

muistomerkkeihin, ja ihmisten uskollisuutta takasivat paljon varmemmin

nämä mykät todistajat kuin meidän päivinämme lakien koko ankaruus.

Mitä tulee hallitukseen, teki ennen muinoin kuninkaallisen mahdin

majesteetillinen komeus valtavan vaikutuksen ihmisiin. Ulkonaiset

arvonmerkit, valtaistuin, valtikka, purppuravaippa, kruunu, diadeemi

olivat heidän mielestään pyhiä esineitä. Nämä heidän kunnioittamansa

merkit saattoivat sen miehenkin kunnioituksen esineeksi, jota ne

koristivat. Ilman sotureja, ilman uhkauksia häntä toteltiin, niin pian

kuin hän puhui. Tätä nykyä, kun tahallisesti poistetaan nämä

arvonmerkit,[144] -- niin mikä seuraakaan tästä ylenkatseesta? Se, että

kuninkaallisen majesteettiuden tietoisuus haihtumistaan haihtuu

kaikista sydämistä, että kuninkaat ainoastaan asestetuilla

sotalaumoilla voivat hankkia itselleen alamaistensa kuuliaisuutta ja

että alamaisten kunnioitus yksinomaan supistuu heidän rangaistuksen

pelkoonsa. Kuninkaat eivät enää vaivaa itseään pitämällä diadeemia

eivätkä ylhäiset arvonmerkkejään, mutta heillä täytyy alati olla

satatuhatta käsivartta valmiina toimeenpanemaan heidän käskyjään.

Vaikka tämä heistä voikin tuntua mukavammalta, saattaa helposti

huomata, ettei tämä vaihetus ajan pitkään ole kääntyvä heidän

hyödykseen.

Muinaiskansojen kaunopuheisuuden avulla saavuttamat tulokset ovat

kerrassaan ihmeteltävät; mutta tämä kaunopuheisuus ei ollut yksinomaan

kaunista ja hyvin sovitettua puhetta, vaan saavutti suurimmat

tuloksensa juuri silloin, kuin puhuja puhui kaikkein vähimmin. Syvin

vaikutus aikaansaatiin merkeillä eikä sanoilla; esitettävää ei sanoin

lausuttu, se osotettiin. Se esine, joka tarjotaan silmän nähtäväksi,

kiihottaa uteliaisuutta, panee mielen jännityksellä odottamaan sitä,

mitä tullaan sanomaan, ja usein tämä esine yksinään on jo sanonut

kaiken. Kun Trasybulos ja Tarqvinius leikkasivat poikki unikkoja, kun

Aleksanteri painoi sinettiään lemmikkinsä huulille ja kun Diogenes

lähti astumaan Zenon edestä, niin he kaikki ilmaisivat ajatuksensa

paljoa paremmin kuin jos olisivat pitäneet pitkiä puheita. Mitkä pitkät

lauseet ja käänteet olisivat voineet yhtä hyvin tuoda esiin samoja

ajatuksia! Kun Dareios sotajoukkoineen on hyökännyt skyyttalaisten

maahan, lähettää skyyttalaisten kuningas hänelle linnun, sammakon,

hiiren ja viisi nuolta. Lähetti antaa hänelle lahjansa ja palaa mitään

sanomatta. Meidän päivinämme tuo mies olisi käynyt hullusta. Mutta

siihen aikaan tämä hirvittävä puhe ymmärrettiin, ja Dareios palasi niin

nopeasti kuin suinkin saattoi omaan maahansa. Pankaapa näiden merkkien

sijaan sanoja; kuta uhkaavammat nämä sanat ovat, sitä vähemmän ne

pelottavat; ne olisivat kaikuneet kerskailulta, ja Dareios olisi vaan

nauranut niille.

Kuinka suurta tarkkaavaisuutta roomalaiset omistivat merkkikielelle!

Eri iän ja säädyn mukaiset vaatteet, toogat, sotilasvaippa, ylimysten

purppurapäärmeinen mekko, bullat, senaattorinpuvut, sella curulis,

liktorit, liktorien vitsakimput, kirveet, kultaseppeleet, yrtit,

lehdet, suosionhuudot, riemukulut -- kaikki heillä oli ulkonaista

upeutta, edustusta ja juhlamenoa, ja kaikki vaikutti kansalaisten

sydämiin. Valtiolle oli tärkeätä, että kansa kokoontui johonkin

erityiseen paikkaan, että se näki Capitoliumin tai oli sitä näkemättä,

että se oli kääntyneenä senaattiin päin tai siitä poispäin, että se

neuvotteli jonakin erityisenä päivänä. Syytetyt muuttivat pukua, samoin

viranhakijat; soturit eivät kerskanneet urotöistään, vaan näyttivät

haavojaan. Kuvitellessani meidänaikaista puhujaa Caesarin kuoleman

johdosta koettelemassa liikuttaa kansan mieltä, luulen että hän

tyhjentäisi kaikki taiteen tavalliset apulähteet ja antaisi ylen

intomielisen kuvauksen vainajan haavoista, verestä ja ruumiista.

Antonius, joskohta onkin kaunopuheinen ei sano mitään tuollaista; hän

antaa tuoda kansan nähtäviin Caesarin ruumiin. Mikä kaunopuheisuus!

Mutta tämä aineesta poikkeamiseni vie minut siitä liian kauas, kuten on

useiden muidenkin laita. Mutta nämä minun poikkeamiseni toistuvat liian

usein, jotta niitä voisi, pitkät kun ovat, kärsiä. Palaan siis asiaan.

Älkää koskaan ladelko nuorisolle kuivia järkeilyjä. Jos tahdotte saada

järkiseikat nuorten ymmärrettäviksi, niin pukekaa ne johonkin

havainnolliseen muotoon. Antakaa hengen kielen tunkea sydämeen, niin

silloin se ymmärretään. Toistan sen vielä kerran: kylmät järkisyyt

voivat määrätä mielipiteidemme laadun, mutta ne eivät määrää

toimintaamme; ne panevat meidät uskomaan, mutta ne eivät pane

toimimaan; meille näytetään mitä meidän tulee ajatella, mutta ei

näytetä mitä meidän pitää tehdä. Jos tämä on totta aikaihmisiin nähden,

on se kahta todempaa nuorisoon nähden, tämä kun vielä on aistimaailman

kahleissa ja ajattelee ainoastaan mitä se havainnon nojalla voi

kuvitella.

Vaikka olen ryhtynyt edellä mainittuihin valmistaviin varokeinoihin,

olen siis tarkoin varova äkkiä menemästä Émilen huoneeseen ja pitämästä

hänelle taitamattomasti pitkäveteistä puhetta siitä kysymyksestä,

jota tahdon hänelle valaista. Aluksi koetan herättää hänen

mielikuvitustaan; olen valitseva ajan, paikan ja esineet, jotka

parhaiten soveltuvat siihen vaikutelmaan, minkä tahdon aikaansaada.

Olen kutsuva niin sanoakseni koko luonnon keskustelujemme todistajaksi.

Olen iäiseltä olennolta, jonka tekoa luonto on, anova puheeni totuuden

vahvistusta ja olen ottava hänet ratkaisijaksi Émilen ja minun

välilläni, Olen osottava sitä paikkaa, missä olemme, kallioita, metsiä,

ympäröiviä vuoria hänen ja minun lupauksien muistomerkeiksi. Olen

katseihini, äänenpainooni ja kättenliikkeisiini paneva sen innon ja

hehkun, jota tahtoisin hänessäkin herättää. Silloin olen puhuva, ja hän

on minua kuunteleva. Liikutus on valtaava mieleni, ja hänkin on

heltyvä. Ollen itse velvollisuuksieni läpitunkema olen saattava hänen

omat velvollisuutensa hänelle arvokkaammiksi. Olen elähyttävä ja

vahvistava perusteluni kuvilla ja vertauksellisilla lauseilla. En ole

eksyvä pitkiin, sekaviin ja tehottomiin perussääntöihin, vaan olen

vapaasti ilmaiseva uhkuvat tunteeni. Järkeni on tekevä puheeni

vakavaksi ja aaterikkaaksi, mutta sydämeni ei ole koskaan saava

sisällystään kyllin ilmaistuksi. Kun silloin osotan hänelle kaiken,

minkä olen hänen hyväkseen tehnyt, osotan sen siinä valossa kuin olisin

sen tehnyt omaksi hyväkseni. Hän on silloin huomaava hellän

kiintymykseni olevan syynä kaikkiin huolenpitoihini. Kuinka

hämmästyneeksi ja liikutetuksi hän käy minun näin äkkiä muuttaessani

puhettani! Sen sijaan että masentaisin hänen mieltänsä alati puhumalla

hänelle hänen edustaan, olen tästälähin puhuva hänelle ainoastaan minun

edustani, ja täten saan hänen mielensä vielä enemmän heltymään. Olen

hänen nuoressa sydämessään puhaltava entistä leimuavampaan liekkiin

kaikki ne ystävyyden, jalomielisyyden ja kiitollisuuden tunteet, jotka

aikaisemmin olen herättänyt ja joiden ravitseminen on niin mieluisaa.

Olen painava häntä poveani vastaan, vuodattaen heltymyksen kyyneleitä

ja olen sanova: sinä olet minun hyväni, lapseni, minun tekojeni tulos,

sinun onnestasi odotan omaa onneani; jos sinä petät toiveeni, riistät

minulta kaksikymmentä vuotta elämääni ja aiheutat vanhojen päivieni

onnettomuuden. Täten saa nuoren miehen kuuntelemaan ja piirtää hänen

sydämensä pohjaan muiston siitä, mitä on puhunut.

Tähän asti olen antanut esimerkkejä siitä, miten kasvattajan tulee

ohjata oppilastaan vaikeissa tiloissa. Viimeksi koskettelemani

kysymyksen suhteen olen koettanut samaa; mutta monen kokeen jälkeen

luovun siitä varmaan tietäen, että ranskankieli on liian teeskennelty,

jotta se kirjassa soveltuisi ilmaisemaan sitä yksinkertaista

luontevuutta, jota eräänlaiset kysymykset vaativat.

Ranskankieli, näin sanotaan, on sivein kaikista kielistä; minun

mielestäni se on kaikkein säädyttömin kieli. Sillä luullakseni kielen

siveys ei ole siinä, että huolellisesti vältetään säädyttömiä

käänteitä, vaan siinä, että tällaiset käänteet kokonaan puuttuvat.

Todella täytyy koettaessaan niitä välttää, niitä ajatella; eikä

todellakaan ole toista kieltä, jota käyttäen olisi vaikeampi puhua

puhtaasti -- mikä merkitys tälle sanalle annettaneenkin --, kuin

ranskankieli. Lukija kun aina on taitavampi huomaamaan epäsiveätä

merkitystä kuin mitä tekijä on sitä poistamaan, hän alati loukkaantuu

kaikesta. Mitenkä se, mikä käy sisään saastaisista korvista voisi olla

itseensä tartuttamatta tätä saastaa? Sitävastoin kansalla, jolla on

hyvät tavat, on myöskin jokaista käsitettä vastaava sovelias sana, ja

nämä sanat ovat aina säädylliset; sillä niitä käytetään aina

säädyllisellä tavalla. On mahdotonta kuvitella siveämpää kieltä kuin

raamatun kieli, juuri senvuoksi, että kaikki siinä on sanottu luontevan

yksinkertaisesti. Jos tahtoo saada samat seikat säädyttömiksi,

tarvitsee ainoastaan kääntää ne ranskaksi. Se minkä aion sanoa

Émilelleni on kaikuva kokonaan säädylliseltä ja siveältä hänen

korvissaan. Mutta jotta lukija siitä saisi saman vaikutuksen, pitäisi

hänellä olla yhtä puhdas sydän kuin Émilellä.

Olenpa lisäksi sitä mieltä, että mietteet puheen todellisesta

puhtaudesta ja paheen väärästä hienostelusta voisivat hyvin puolustaa

paikkaansa ja olla hyödylliset niissä moraalia käsittelevissä

keskusteluissa, joihin tämä aine johtaa; sillä oppiessaan

siveellisyyden kieltä tulee oppilaani myöskin oppia ulkonaisen

säädyllisyyden kieltä, ja hänen tulee samalla saada tietää, miksi nämä

kaksi kieltä ovat niin erilaiset. Miten liekään, väitän puolestani

seuraavaa: jos niiden tehottomien määräysten asemesta, joita ennen

aikaa lakkaamatta saarnataan nuorisolle, ja joille se nauraa

saavutettuaan iän, jolloin ne olisivat paikallaan, jos sanon minä,

odottaa ja valmistaa sitä hetkeä, jolloin nuoriso kykenee ymmärtämään,

ja jos silloin nuorukaiselle esittää luonnon lait täyden totuuden

valossa, jos hänelle osottaa niitä ruumiillisia ja henkisiä

kärsimyksiä, jotka näiden lakien rikkominen matkaansaa, mikä seikka

todistaa niiden oikeuden; jos puhuen synnytyksen käsittämättömästä

mysteeriosta huomauttaa nuorukaiselle sitä viehätystä, jonka luoja

yhdistää tähän toimitukseen, tuota kaikkia muita poissulkevaa

kiintymystä, joka saattaa sen niin suloiseksi ja vielä lisäksi

uskollisuuden ja siveyden velvollisuuksia, jotka tuota toimitusta

ympäröivät ja jotka kohottavat sen viehätystä toteuttamalla sen

tarkoitusta; jos kuvaa avioliittoa ei ainoastaan mitä suloisimpana

liittona, vaan myös loukkaamattomana ja pyhimpänä sopimuksena ja jos

pontevasti panee painoa kaikkiin niihin perusteihin, jotka saattavat

niin pyhät siteet kaikkien ihmisten kunnioitusta ansaitseviksi ja jotka

tuottavat vihaa ja kirouksia sen päälle, joka uskaltaa niiden puhtautta

saastuttaa; jos hänen eteensä luo vaikuttavan ja todellisuuden mukaisen

kuvan irstauden kauheudesta, sen järjettömästä tylsyttäväisyydestä, ja

siitä vähitellen ja huomaamatta yltyvästä vietistä, jonka vaikutuksesta

ensimäinen harha-askel johtaa yhä uusiin hairahduksiin, lopulta syösten

uhrinsa turmioon; jos, sanon minä, hänelle ilmeisen selvästi osottaa

miten terveys, voima, rohkeus, hyveet, jopa itse rakkauskin ja kaikki

ihmisen tosihyvä perustuu siveään mieleen, niin olen varma siitä, että

hänet täten saatetaan tavoittelemaan ja rakastamaan tuota siveyttä ja

että hän on oleva taipuvainen omaksumaan ne keinot, jotka hänelle

tarjotaan tuon siveyden säilyttämiseksi. Sillä niin kauan kuin sitä

säilyttää, sitä myös kunnioittaa. Sitä ylenkatsoo vasta silloin, kun

sen on menettänyt.

On vallan väärä käsitys, että taipumus pahaan olisi kukistamaton ja

ettei ihminen kykenisi sitä voittamaan, ennenkuin on tottunut

lankeamaan sen pauloihin. Aurelius Victor kertoo,[145] että useat

miehet tunsivat niin hehkuvaa rakkautta Kleopatraan, että

vapaaehtoisesti hengellään ostivat yhden hänen seurassaan vietetyn yön,

eikä tällainen uhraus ole mahdoton miehelle, joka on intohimon

huumaama. Mutta olettakaamme, että mitä raivokkaimman intohimon

valtaama mies, joka mitä vähimmin osaisi hillitä aistillisuuttaan,

näkisi mestauksensa valmistukset ja välikappaleet, ollen varma että hän

näiden kautta neljännestuntia myöhemmin olisi saava surmansa. Aivan

varmaan tämä mies tästä hetkestä alkaen voittaisi kiusauksensa, jopa

hän vallan helposti sitä voisi vastustaa. Pian se kauhea kuva, joka

liittyisi tuohon viettelykseen, haihduttaisi itse viettelyksen, ja kun

se näin alati kohtaisi vastustusta, se lopulta väsyisi palaamasta.

Ainoastaan tahtomme laimeus aiheuttaa kaiken heikkoutemme, ja meillä on

aina voimaa tehdä sitä, mitä voimakkaasti tahdomme: _Volenti nihil

difficile_.[146] Oi, jospa kammoaisimme pahetta yhtä paljon kuin

rakastamme elämää, niin pidättäytyisimme yhtä helposti houkuttelevasta

rikoksesta kuin houkuttelevasta myrkystä, jota tarjotaan herkkupalassa!

Kuinka ei huomata, että, jos kaikki tässä suhteessa nuorukaiselle

annetut ohjaukset ovat tehottomat, ne eivät vastaa hänen ikänsä

käsityskykyä ja että on ylen tärkeätä annettaessa ohjeita minkä

ikäisille ihmisille tahansa pukea nuo ohjeet muotoon, joka miellyttää.

Puhukaa nuorukaiselle vakavasti, kun niin vaaditaan; mutta olkoon

sanottavallanne aina sellainen viehätys, että se pakostakin panee teitä

kuuntelemaan. Älkää kuivasti vastustako nuoren miehen mielihaluja,

älkää tukahuttako hänen mielikuvitustaan, ohjatkaa sitä peläten, että

se muuten synnyttää hirviöitä. Puhukaa hänelle rakkaudesta, naisista,

huvituksista, puhukaa niin, että hän puheessanne havaitsee sellaista

viehätystä, joka hyväilee hänen nuorta sydäntään. Älkää laiminlyökö

mitään saavuttaaksenne hänen luottamuksensa. Ainoastaan ollen hänen

uskottunsa olette hänen ohjaajansa. Silloin ei teidän enää tarvitse

pelätä, että häntä ikävystytätte. Hän on antava teille enemmän aihetta

puhumaan, kuin mitä itse haluattekaan.

En hetkeäkään epäile, että Émile itsestään on tuleva siihen, minne

häntä tahdon johtaa, jos seuraamalla yllä mainittuja periaatteita olen

osannut ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin ja jos olen osannut

Émilelleni puhua tavalla, joka vastaa hänen ikänsä saavuttamaa

käsityskantaa. Enkä myöskään epäile, että hän varsin mielellään on

alistuva minun huolenpitooni ja että hän, häntä ympäröivien vaarojen

syvästi järkyttämänä, on sanova minulle palavan innokkaasti kuin hänen

ikäisensä nuori mies ainakin: "Oi ystäväni, suojelijani, opettajani,

käyttäkää edelleen sitä täysivaltaisuutta, josta aiotte luopua juuri

sillä hetkellä, jolloin minulle on tärkeintä, että sitä harjotatte.

Tähän asti se on johtunut minun heikkoudestani, nyt on se teillä oleva

sen nojalla, että minä sitä tahdon, ja se on oleva minulle kahta

pyhempi. Puolustakaa minua kaikilta minua piirittäviltä vihollisilta,

ja etenkin niiltä vihollisilta, jotka ovat omassa sydämessäni ja jotka

minua pettävät. Valvokaa omien tekojenne tulosta, jotta se olisi teidän

arvoisenne. Tahdon totella teidän lakejanne ja olen aina tahtova. Jos

joskus olisin teitä kohtaan tottelematon, se tapahtuisi tahtomattani.

Saattakaa minut vapaaksi suojelemalla minua intohimoiltani, jotka

pakolla minut valtaavat. Estäkää minua olemasta niiden orjana ja

pakottakaa minua olemaan oma valtiaani, niin etten tottele aistejani,

vaan järkeäni."

Kun olette johtanut oppilaanne näin pitkälle (ja jos tämä ei onnistu,

on se teidän vikanne), niin varokaa liian pian ottamasta hänen

sanoistaan kiinni peläten, että, jos valtanne joskus voisi tuntua

hänestä raskaalta, hän voisi luulla olevansa oikeutettu siitä

vapautumaan syyttäen teitä hänen lupauksensa pakollisesta

anastamisesta. Tällaisella hetkellä varomus ja arvokas vakaumus ovat

paikallaan. Ja tällainen kanta on vaikuttava häneen kahta syvemmin, kun

hän nyt ensi kerran huomaa teidän sille asettuvan.

Teidän tulee siis sanoa hänelle: "Nuori mies, teet ajattelemattomasti

vaikeita sopimuksia; pitäisi ne ensin hyvin tuntea, ennenkuin on oikeus

niitä tehdä. Et tiedä kuinka raivokkaasti aistillisuus tempaa ikäisesi

paheiden kuiluun, tehden sen nautinnon houkuttelevaa kuvaa näyttämällä.

Sielusi ei suinkaan ole halpamielinen, sen tiedän; et koskaan söisi

sanaasi, mutta kuinka monasti ehkä katuisit sen antaneesi! Kuinka

monasti kiroisit sitä miestä, joka sinua rakastaa, kun hänen on pakko

raadella sydäntäsi pelastaakseen sinut uhkaavista vaaroista!

Odysseuksen tavoin, joka seireenein laulun lumoamana huusi

tovereilleen, että he irrottaisivat hänen kahleensa, sinä nautintojen

hurmaamana olet tahtova murtaa sinua ehkäisevät siteet. Olet väsyttävä

minua valituksillasi, olet soimaava minua hirmuvallastani silloin, kun

mitä hellimmin harrastan parastasi. Vaikka yksinomaan ajattelen miten

saattaisin sinut onnelliseksi, vedän puoleeni sinun vihasi. Oi Émileni!

en koskaan voi kestää sitä surullista tietoisuutta, että sinä minua

vihaat; sinun onnesikin on liian kallis siitä hinnasta. Rakas nuori

mies, etkö huomaa, että velvottamalla itseäsi minua tottelemaan,

samalla velvotat minua sinua ohjaamaan, unhottamaan itseni omistaakseni

kaiken huolenpitoni sinulle, olemaan kuuntelematta sinun valituksiasi,

napinaasi, alati vastustamaan sinun ja minun toivomuksia? Panet

hartioilleni ikeen, joka on raskaampi kuin oma ikeesi. Ennenkuin me

molemmat alistumme siihen, punnitkaamme voimiamme. Ota mietintäaikaa,

anna samoin minulle aikaa asiata ajatellakseni, ja tiedä, että se, joka

on kaikkein hitain lupaamaan, on uskollisin antamaansa lupausta

pitämään."

Tietäköön myös lukija itse, että kuta enemmän hän epäröi ennenkuin

sitoutuu lupaukseen, sitä helpompi on oleva sen lupauksen täyttämystä

toteuttaa. On tärkeätä, että nuori mies tietää lupaavansa paljon ja

että te lupaatte vielä enemmän. Kun hetki on tullut ja kun hän on niin

sanoakseni allekirjoittanut kontrahdin, muuttakaa silloin puhetapaanne,

luokaa niin paljo lempeyttä valtaanne, kuin olette ilmaissut

osottavanne ankaruutta. Sanokaa hänelle: "Nuori ystäväni, kokemusta

sinulta puuttuu, mutta minä olen menetellyt niin, ettei sinulta puutu

järkevyyttä. Nyt kykenet kaikkialla näkemään minun menettelyni

vaikuttimet; sinun tarvitsee ainoastaan odottaa kunnes tulet

kylmäverisemmäksi. Tottele minua aina ensin ja kysy sitten käskyni

syytä; tähän olen aina oleva valmis, niin pian kuin kykenet tyynesti

minua kuuntelemaan, enkä koskaan ole epäröivä valita sinua tuomariksi

meidän välillämme. Sinä lupaat olla taipuvainen ja tottelevainen, ja

minä lupaan käyttäväni tätä tottelevaisuutta ainoastaan tehdäkseni

sinut onnellisimmaksi kaikista ihmisistä. Takeena lupaukseni

täyttämyksestä on minulla se menestyminen, joka tähän asti on tullut

osaksesi. Jos voit löytää jonkun ikäisesi, joka olisi viettänyt yhtä

onnellista elämää kuin sinä, niin en enempää lupaa mitään."

Kun täten olen perustellut valtani, on ensimäinen huoleni oleva

syrjäyttää välttämättömyyttä sitä käyttää. En ole säästävä mitään

vaivaa, yhä enemmän saavuttaakseni hänen luottamustaan ja tullakseni

yhä enemmän hänen sydämensä uskotuksi ja hänen huviensa hallitsijaksi.

Kaukana siitä, että tukahuttaisin hänen ikänsä taipumukset, olen

päinvastoin niihin tutustumalla koettava saada keinon niitä hillitä.

Olen perehtyvä hänen mielipiteisiinsä voidakseni niitä ohjata enkä

suinkaan ole etsivä hänelle kaukaista onnea nykyisen kustannuksella. En

tahdo, että hän joskus tulevaisuudessa on oleva onnellinen, vaan aina,

jos tämä on mahdollista.