Nyt hain neuvoja filosofien teoksista, selailin heidän kirjojaan ja

tutkin heidän eri mielipiteitään. Huomasin heidät kaikki ylpeän

itsetietoisiksi, varmoiksi ja dogmaattisiksi, niin epäilevällä kannalla

kuin väittivätkin olevansa. He muka tiesivät kaikki, vaikka eivät

osanneet mitään todistaa, tehden lisäksi pilkkaa toinen toisestaan, ja

tämä kohta, yhteinen heille kaikille, näytti minusta ainoalta, missä

kaikki olivat oikeassa. Hyökätessään he ovat voitonvarmoja, mutta

puolustautuessaan vailla tarmoa. Jos punnitsette heidän perusteitaan,

huomaatte että ne kelpaavat ainoastaan repimään alas. Jos tarkastatte

heidän mielipiteitään, huomaatte ettei kahdella ole samaa mielipidettä.

He ottavat lukuun toisten näkökohdat ainoastaan voidakseen väitellä.

Kuuntelemalla heitä en suinkaan olisi vapautunut epävarmuudestani.

Käsitin, että ensimäinen syy tuohon hämmästyttävän suureen

mielipiteiden erilaisuuteen on ihmishengen rajoitettu kyvykkäisyys ja

että toinen syy on ylpeys. Meiltä puuttuu kokonaan mittapuu tälle

äärettömän suurelle koneistolle, emmekä voi laskea sen osien välisiä

suhteita; emme tunne sen peruslakeja emmekä sen lopputarkoitusta. Emme

tunne itseämme, emme omaa luontoamme emmekä meissä toimintaa

vaikuttavaa perusta. Tuskin tiedämme onko ihminen yksi- vai

moniolioinen olento; läpitunkemattomat salaisuudet ympäröivät meitä

joka taholla ja ne ovat ulkopuolella aistien havaintopiiriä. Luulemme,

että meillä on älyä niitä käsittämään, mutta itse teossa meillä ei ole

muuta kuin mielikuvitusta. Kukin raivaa itselleen tien tämän kuvitellun

maailman läpi ja luulee tuota tietänsä hyväksi; mutta ei kukaan voi

tietää viekö hänen tiensä perille. Kuitenkin tahdomme tunkea kaiken

ytimeen, tuntea kaikki. Mieluummin päätämme asioista umpimähkään ja

uskomme olematonta kuin tunnustamme ettei yksikään meistä tunne

olevaista. Jos kohta olemme vaan vähäinen osa suurta kokonaisuutta,

jonka ääret meiltä häipyvät käsittämättömiin ja jonka luoja antaa olla

mielettömien väittelyjemme esineenä, olemme kuitenkin niin turhamaiset,

että tahdomme päättää mitä tuo kokonaisuus itsessään on ja mikä on

meidän suhteemme siihen.

Vaikka filosofit kykenisivätkin löytämään totuuden, niin kuka heistä

harrastaisi totuutta itse totuuden vuoksi? Kukin tietää varsin hyvin,

ettei hänen järjestelmänsä ole paremmin perusteltu kuin muut

järjestelmät; mutta hän puolustaa sitä sentähden, että se on hänen oma

järjestelmänsä. Ei heidän joukossaan ole ainoatakaan, joka, tultuaan

tietämään toden ja väärän, ei pitäisi tutkiessaan huomaamaansa valhetta

toisen löytämää totuutta parempana. Missä on se filosofi, joka ei oman

kunniansa vuoksi olisi valmis pettämään ihmiskuntaa? Missä on se, joka

sydämensä syvyydessä pyrkisi muuhun kuin huomatuksi tulemiseen? Kunhan

hän vaan kohoaa yläpuolelle rahvasta ja himmentää kilpailijainsa

loiston, niin mitä enempää hän kaipaisi? Pääasia on ajatella toisin

kuin muut. Uskovaisten parissa hän esiintyy jumalankieltäjänä;

jumalankieltäjäin parissa hän taas esiintyisi uskovaisena.

Ensimäinen hyödyllinen tulos, jonka saavutin näistä mietteistä, oli se,

että opin rajoittamaan tutkisteluni siihen, mikä välittömästi herätti

mielenkiintoani ja pysymään kaikesta muusta syvästä tietämättömänä ja

antamaan epäilyksen levottomuuden vaivata itseäni ainoastaan sellaisten

seikkojen suhteen, jotka minusta olivat erityisen tärkeät tietää.

Käsitin lisäksi että filosofit, kaukana siitä, että olisivat

vapauttaneet minut turhista epäilyksistäni, päinvastoin olisivat

tehneet moninkertaisiksi minua jo ennestään vaivaavat epäilykset,

voimatta haihduttaa niistä ainoatakaan. Valitsin siis itselleni toisen

oppaan; ajatellen: tahdon vedota sisäisen valaisijan neuvoihin, se vie

minua vähemmin harhaan kuin nuo, tai jos viekin, on erehdykseni ainakin

oleva minun oma erehdykseni ja turmellun vähemmin seuratessani omia

mielihaaveitani kuin pannen itseni alttiiksi noiden valheille.

Kun sitten palautin mieleeni ne eri mielipiteet jotka syntymästäni

alkaen vuorotellen olivat temmanneet minut mukaansa, huomasin, että,

vaikka ei yksikään niistä ollut tarpeeksi selvä minussa herättämään

välitöntä vakaumusta, niissä kuitenkin piili eri totuuden asteita ja

että sisäinen hyväksymiseni niiden suhteen ilmeni tai jäi ilmenemättä

suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Kun tämän ensimäisen huomion

tehtyäni vertailin kaikkia näitä eri mielipiteitä toisiinsa, samalla

tukahuttaen ennakkoluulojen äänen, huomasin, että ensimäinen ja yleisin

niistä myöskin oli yksinkertaisin ja järjellisin ja että se vaan oli

esitettävä viimeiseksi, saavuttaakseen yleisen hyväksymisen.

Kuvitelkaa mielessänne kaikkia näitä vanhan ja uuden ajan

ajattelijoita, jotka olivat äärimäisyyksiin kehittäneet järjestelmänsä,

perustellen ne silloin voimaan, sattumukseen, sokeaan kohtalokkuuteen,

välttämättömyyteen, atomeihin, maailmansieluun, aineen elollisuuteen ja

kaikenlaiseen materialismiin, ja sitten kuuluisaa Clarkea, joka valaisi

maailmaa ja lopuksi teki selkoa olioiden olemuksesta ja kaikkien

olioiden alkuunpanijasta. Millä yleisellä ihastuksella ja

yksimielisellä hyväksymisellä olisikaan otettu vastaan tuo uusi

järjestelmä, joka on niin suuremmoinen, niin lohduttava, niin ylevä,

niin omansa mieltä ylentämään, antamaan hyveelle perustuksen, ja

samalla niin sattuva, niin kirkas, niin yksinkertainen, ja mielestäni

sellainen, että se ihmisjärjelle tarjoaa verrattain vähän

käsittämätöntä, kun sitävastoin kaikissa muissa järjestelmissä on

runsaasti järjettömyyksiä! Sanoin itsekseni: ratkaisemattomia seikkoja

kohtaa jokainen, kun ihmisjärki näet on liian rajoitettu voidakseen

niitä ratkaista. Ne eivät siis erityisesti todista ketään vastaan.

Mutta mikä ero suoranaisten todistuksien välillä! Eikö sillä pidä olla

etusija, joka selittää kaikki, kun asia ei hänelle tarjoa enempiä

vaikeuksia kuin muillekaan.

Kun minä nyt siis rakastan ennen kaikkea totuutta, enkä filosofiaa, ja

kun kokonaisen metodin asemesta olen omistanut itselleni helpon ja

yksinkertaisen ohjesäännön, joka vapauttaa minut todistelujen turhista

sanansaivarruksista, ryhdyn tämän sääntöni ohjaamana tutkimaan

sellaisia tietoja, jotka mieltäni kiinnittävät, ja olen päättänyt pitää

ilmeisen selvinä kaikkia näitä tietoja, joilta vilpittömän tutkimisen

jälkeen en voi kieltää hyväksymistäni, ja tosina kaikkia niitä, jotka

näyttävät olevan välttämättömässä yhteydessä edellisten kanssa. Lisäksi

olen päättänyt pitää epävarmoina kaikkia muita, niitä hylkäämättä tai

hyväksymättä ja vaivaamatta itseäni niitä selvittämällä silloin, kun

niistä ei ole saavutettavissa mitään käytännöllisesti hyödyllistä

tulosta.

Mutta mikä minä olen? Mikä oikeus minulla on arvostella asioita ja mikä

määrää arvosteluni? Jos ne johtuvat saamistani vaikutteista, väsytän

itseäni turhaan niitä tutkimalla. Tutkimukseni joko kokonaan raukeavat

tai niiden tulokset toteutuvat itsestään, ilman että minun tarvitsee

ryhtyä niitä ohjaamaan. Minun tulee siis ensin kääntää huomioni itseeni

oppiakseni tuntemaan sen välikappaleen, jota aion apunani käyttää ja

tietääkseni missä määrin voin sitä käyttäessäni siihen luottaa.

Olen olemassa, ja minulla on aistit, joiden avulla saan vaikutuksia

ulkomaailmasta. Siinä ensimäinen minua kohtaava totuus, joka minun on

pakko tunnustaa. Onko minulla oma itsenäinen tunne olemassaolostani,

vai tunnenko sen ainoastaan aistimuksieni kautta? Siinä ensimäinen

epäilykseni aihe, jota minun vastaiseksi on mahdoton selvittää. Kuinka

saatan tietää, ollen yhtenään joko välittömästi tai muistin

välityksellä aistimusten alaisena, onko tietoisuus minästä jotakin

ulkopuolella näitä aistimuksia olevaa, ja voiko se olla riippumaton

niistä?

Aistimukseni ovat jotakin minussa tapahtuvaa, ne kun saattavat minut

tietoiseksi olemassaolostani. Mutta niiden syy on minulle tuntematon,

ne kun syntyvät minussa tahtomattanikin ja kun ei ole minun vallassani

niitä synnyttää tai tyhjäksi tehdä. Tajuan siis selvästi että

aistimukseni, joka on minussa itsessäni ja sen syy eli esine, joka on

ulkopuolella minua, eivät ole sama asia. Siis en ainoastaan minä ole

olemassa, vaan on olemassa vielä muitakin olioita, nimittäin

aistimuksieni esineet. Ja vaikka nämä esineet olisivatkin pelkkiä

mielteitä, niin on se tosiseikka kumoamaton, etteivät nuo mielteet ole

minä itse.

Nyt sanon kaikkea, minkä havaitsen ulkopuolella itseäni ja mikä

vaikuttaa aisteihini, aineeksi; ja kaikkia niitä ainemääriä, joiden

huomaan yhtyneen yksityisolioiksi, sanon kappaleiksi. Siten kaikki

idealistien ja materialistien väittelyt kadottavat minun suhteeni

kaiken merkityksensä. Heidän tekemänsä erotus näennäisten ja

tosioloisten kappaleiden välillä on pelkkää mielikuvituksen harhailua.

Nyt olen jo päässyt yhtä suureen varmuuteen maailmankaikkeuden

olemassaolosta kuin omastanikin. Nyt rupean tutkistelemaan

aistimuksieni esineitä, ja kun huomaan itsessäni kyvyn niitä verrata

toisiinsa, tunnen omaavani toiminta-voiman, jota en ennen tietänyt

omistavani.

Havaitseminen on aistimista, vertaileminen on arvostelemista.

Arvosteleminen ja aistiminen ei ole sama asia. Aistiessani esineet

esiintyvät minulle erotettuina, yksinään, sellaisina kuin ne ovat

luonnossa; vertaillessani liikuttelen, siirtelen niitä niin sanoakseni

toistensa päälle, voidakseni muodostaa arvosteluni niiden

erilaisuudesta ja yhtäläisyydestä ja kaikista niiden suhteista yleensä.

Minun mielestäni toimivan ja järjellisen olennon kyky erottaa olioita

toisistaan on siinä, että se osaa antaa merkitystä sanalle _on_.

Turhaan etsin puhtaasti aistimuksellisessa oliossa tuota järjen lahjaa,

joka ensin vertaa ja sitten arvostelee; sen luonnosta en sitä voi

löytää. Tuollainen vaikutuksenalainen olio havaitsee jokaisen esineen

erotettuna tai on tajuava kokonaisuutena esineen, joka on kokoonpantu

kahdesta. Mutta koska sillä ei ole mitään kykyä tarkastella eri osia

niiden keskinäisiin suhteisiin nähden, ei se koskaan tule niitä

verranneeksi eikä lausuneeksi niistä arvostelua.

Kahden esineen samanaikuinen näkeminen ei ole niiden keskinäisten

suhteiden näkemistä eikä niiden eroavaisuuksien arvostelemista; useiden

esineiden perätysten tapahtuva havaitseminen ei ole niiden

luettelemista. Minulla voi samalla kertaa olla mielle suuresta kepistä

ja pienestä kepistä, ilman että niitä vertaan toisiinsa tai että

arvostelen toisen olevan suuremman toista aivan samoin kuin voin

samalla kertaa nähdä koko käteni laskematta sen sormia.[120]

Vertailevat käsitteet _suurempi, pienempi_, kuten myös lukukäsitteet

_yksi, kaksi_ j.n.e., eivät varmaankaan ole aistimuksia, jos kohta,

henkeni ei muodosta niitä muuten kuin aistimusten yhteydessä.

Sanotaan, että aistimuksellinen olento erottaa toisistaan aistimukset

niiden eroavaisuuksien kautta, jotka ovat olemassa niiden välillä. Tämä

kaipaa selitystä. Kun aistimukset ovat erilaiset, aistiva henkilö

erottaa ne niiden eroavaisuuksien nojalla; kun ne ovat samanlaiset,

hän erottaa ne toisistaan sen kautta, että havaitsee ne kunkin

erityisolioina. Mitenkä hän muuten yhtaikaisen aistimuksen avulla voisi

erottaa toisistaan kaksi samanlaista esinettä? Hänen täytyisi

välttämättömästi sekoittaa nämä kaksi esinettä ja pitää niitä samana,

etenkin jos seurataan järjestelmää, joka väittää, että ulottuvaisuuden

aistimukset ovat ulottuvaisuutta vailla.

Niin pian kuin kaksi vertailevaa aistimusta on tajunnassa, ovat ne

tehneet vaikutuksensa, kumpikin esine erikseen on aistittu ja samoin

molemmat yhdessä. Mutta niiden suhde ei siltä ole havaittu. Jos ei

tämän suhteen aiheuttama arvostelma olisi muuta kuin aistimus ja siis

johtuisi yksinomaan esineestä, eivät arvostelmani minua koskaan

pettäisi, koska se seikka ei koskaan petä, että aistin sitä, mitä

aistin.

Minkätähden siis erehdyn näiden kahden kepin keskinäiseen suhteeseen

nähden? Miksi sanon, esimerkiksi, että pienempi niistä on kolmasosa

suurempaa, vaikka se ei olekaan kuin neljäsosa? Minkätähden mielikuva,

s.o. aistimus, ei ole mallinsa, s.o. esineen kanssa yhtäpitävä?

Sentähden, että arvostellessani olen toimivana ja että vertaillessani

erehdyn ja että ymmärrykseni, joka arvostelee suhteita, sekoittaa

erehdyksiä aistimusten ilmaisemaan totuuteen, aistimusten, jotka

näyttävät esineet semmoisinaan.

Tähän liittyy vielä yksi miete, joka epäilemättä tulee teitä

hämmästyttämään, jos asiaa tarkemmin ajattelette, nimittäin se,

että jos me aistiemme käyttämiseen nähden olisimme yksinomaan

vaikutuksenalaisia, ei niiden välillä olisi mitään yhteyttä; meidän

olisi mahdotonta tietää, että kappale, jota koskemme, ja esine, jonka

näemme, ovat sama. Joko emme koskaan havaitsisi mitään ulkopuolella

itseämme, tai olisi mielestämme olemassa viisi eri perusainetta, joiden

yhteellisyyttä emme mitenkään voisi päästä huomaamaan.

Annettakoon tuolle henkeni kyvylle voida lähentää ja toisiinsa verrata

aistimuksiani mikä nimi tahansa, sanottakoon sitä huomiokyvyksi,

mietiskelyksi, harkinnaksi tai miksi vaan tahdotaan, aina pitää

paikkansa se seikka, että se on minussa eikä olioissa, että minä yksin

sen panen toimeen, jos kohta panen sen toimeen ainoastaan sen

vaikutuksen yhteydessä, jonka esineet minuun tekevät. Vaikka ei riipu

minun tahdostani aistia tai olla aistimatta, kykenen kuitenkin enemmän

tai vähemmän tutkimaan aistimaani.

En siis ole ainoastaan aistiva ja vaikutuksenalainen olento, vaan myös

toimiva ja järjellinen olento, ja sanokoon filosofia mitä tahansa,

rohkenen omistaa itselleni kunnian osata ajatella. Tiedänpä nyt ainakin

sen seikan, että totuus on itse olioissa, eikä ole minun arvostelevassa

hengessäni ja että minä, kuta vähemmin annan oman itseni vaikuttaa

arvosteluihini olioista, saatan olla sitä varmempi pääseväni lähemmäksi

totuutta. Siis ohjesääntöni antautua enemmän tunteen kuin järjen

ohjattavaksi on itse järjen vahvistama.

Saatuani täten niin sanoakseni varmuuden omasta itsestäni, alan

katsella ympärilleni ja näen kauhunsekaisen tunteen valtaamana olevani

heitetty ja upotettu tuohon rajattomaan kaikkeuteen ja ikäänkuin

hukkunut olioiden äärettömään mereen, ollenkaan tietämättä mitä ne ovat

suhteissa toisiinsa ja minuun. Tutkin niitä, havaitsen niitä, ja

ensimäinen esine, joka tarjoutuu verrattavakseni niihin, olen minä

itse.

Kaikki, minkä aisteillani havaitsen, on ainetta, ja minä johdan kaikki

aineen olennaiset ominaisuudet noista aistimuksien avulla havaituista

ominaisuuksista, jotka tekevät minulle mahdolliseksi ainetta havaita ja

jotka ovat siihen erottamattomasti yhdistetyt. Näen sen milloin

liikkeessä, milloin levossa,[121] mistä päätän, ettei liike eikä lepo

ole sille olennainen. Mutta liike, ollen toimintaa, on sellaisen syyn

seuraus, jonka puuttuminen juuri aiheuttaa levon. Kun siis ei mikään

seikka vaikuta aineeseen, se ei ollenkaan liiku. Ja juuri sentähden,

ettei se itse aiheuta liikettään, sen luonnollinen tila on

liikkumattomuus.

Huomaan kappaleissa kahdenlaista liikettä, nimittäin siirrettyä ja

itseperäistä eli vapaaehtoista. Edellisen liikkeen vaikuttava syy on

vieras liikkuvalle kappaleelle, jälkimäisen syy piilee itse liikkuvassa

kappaleessa. Tästä en tee sitä johtopäätöstä, että esim. kellon liike

olisi itseperäinen; sillä ellei mikään vieterin ulkopuolella oleva

seikka siihen vaikuttaisi, ei se pyrkisi ponnahtamaan takaisin eikä

vetäisi ketjua. Samasta syystä en myöskään hyväksy nesteiden

omaperäisyyttä, en edes tulenkaan, joka synnyttää niiden juoksevan

muodon.[122]

Kysytte minulta ovatko eläinten liikkeet omaperäisiä; vastaan etten

siitä tiedä mitään, mutta että yhdenmukaisuuden nojalla olisin taipuva

vastaamaan myöntävästi. Kysytte minulta edelleen mistä tiedän että

yleensä on olemassa omaperäistä liikettä. Vastaan tietäväni sen, koska

tunne sen minulle sanoo. Tahdon liikuttaa kättäni ja liikutan sitä,

ilman, että voi löytää muuta välitöntä liikkeen syytä kuin minun

tahtoni. Turhaa olisi koettaa järkisyillä minusta hävittää tätä

tunnetta. Se on vahvempi kuin mitä ilmeisin todistus. Se olisi yhtä

turhaa kuin koettaa minulle todistaa, etten ole olemassa.

Ellei olisi olemassa mitään omaperäistä ihmisten toiminnassa eikä

missään kaikesta siitä, mikä tapahtuu maan päällä, niin oltaisiin vielä

suuremmassa pulassa, kun tahdottaisiin ymmärtää liikunnan alkusyytä.

Minä puolestani olen siihen määrään varma siitä, että aineen

luonnollinen tila on olla levossa ja ettei aineella ole mitään kykyä

toimia, että nähdessäni kappaleen liikkuvan, heti päätän sen olevan

joko elollisen tai saaneen liikkeensä siirron kautta muualta. Minun

mieleni hylkää jokaisen ajatuksen epäorgaanisesta aineesta, joka

liikkuisi itsestään tai aikaansaisi jotain toimintaa.

Tämän näkyväisen kaikkeuden muodostaa aine, hajallinen, kuollut[123]

aine, jolta sen kokonaisuuteen nähden puuttuu läpikäyvä yhteys ja

järjestys sekä elollisen yhteyden tunne eri osien välillä. Onhan näet

varmaa, ettei meillä, jotka olemme osia siitä mekin, suinkaan ole

kaikkeustunteita. Tämä sama kaikkeus on liikkeessä, ja ollen

säännöllisen, yhdenmukaisen, yhtämittaisista laeista riippuvan

liikunnon alaisena siltä kokonaan puuttuu se vapaus, joka ilmenee

ihmisten ja eläinten omaperäisissä liikkeissä. Maailma ei siis ole

mikään suuri eläin, joka itsestään liikkuu ja sen liikunnon aiheuttaa

niinmuodoin joku sen ulkopuolella oleva syy, jota en havaitse. Mutta

sisäinen varmuus saattaa minulle tämän syyn olemassaolon niin ilmeisen

selväksi, etten voi nähdä auringon kiertävän rataansa ajattelematta

jotakin liikkeelle panevaa voimaa, ja että tietäessäni maan pyörivän

olen tuntevinani käden, joka sen panee pyörimään.

Jos täytyy olettaa yleisiä lakeja, joiden olennaisia suhteita aineeseen

en ollenkaan voi huomata, niin mitä etua siitä on? Näihin lakeihin,

jotka eivät suinkaan ole todellisia olioita, substansseja, vaikuttaa

siis joku toinen minulle tuntematon syy. Kokemuksen ja havaintojen

avulla olemme oppineet tuntemaan liikunnon lait. Nämä lait määräävät

seuraukset, näyttämättä syitä; ne eivät ollenkaan riitä selittämään

maailman järjestystä ja kaikkeuden kulkua. Descartes rakensi

arpanoppasista taivaan ja maan, mutta ei kyennyt antamaan noppasilleen

ensimäistä liikkeelle panevaa työntöä eikä saamaan sentrifugaalivoimaa

vaikuttamaan muulla tavalla kuin rotatsioniliikkeen avulla. Newton on

keksinyt painovoiman-lain, mutta painovoima tekisi yksin vaikuttaen

piankin kaikkeudesta liikkumattoman ainemöhkäleen. Paitsi tätä lakia

oli vielä löytäminen poistava voima, jotta taivaankappaleet saataisiin

kulkemaan avaruudessa kaarevia ratojaan. Sanokoon meille Descartes mikä

fyysillinen laki on aiheuttanut hänen pyörreliikkeensä; näyttäköön

meille Newton sen käden, joka sinkautti kiertotähdet niiden ratojen

tangenteille.

Liikunnon alkusyyt eivät ole aineessa. Se saa liikunnon muualta ja

antaa sitä muualle, mutta se ei itse sitä synnytä. Kuta enemmän tutkin

luonnonvoimien vuorovaikutusta, sitä enemmän vakaannun siinä

mielipiteessä, että siirtyen toisesta säännöllisestä seurauksesta

toiseen aina lopuksi täytyy tulla johonkin tahtoon, joka on alkusyy.

Sillä jos oletamme, että on olemassa loppumattomiin ulottuva syiden

sarja, tämä on sama kuin emme olettaisi mitään sellaista olevan.

Sanalla sanoen: Kaikki liikunto, joka ei ole toisen aiheuttama, ei voi

johtua muusta kuin omaperäisestä vapaaehtoisesta toiminnasta.

Elottomissa esineissä toiminta ilmenee pelkkänä liikuntona, eikä

todellista toimintaa voi olla ilman tahtoa. Siinä ensimäinen

perusajatukseni. Uskon siis, että tahto panee kaikkeuden liikkeelle ja

elähyttää luontoa. Siinä ensimäinen dogmini eli ensimäinen

uskonkappaleeni.

Mutta kuinka tahto voi synnyttää fyysillistä ja ruumiillista liikuntoa?

Sitä en tiedä, mutta tunnen itsessäni, että se sen synnyttää. Tahdon

toimia, ja toimin. Tahdon liikuttaa ruumistani, ja ruumiini liikkuu.

Mutta että eloton ja levossa oleva kappale itsestään joutuisi

liikkeeseen tai synnyttäisi liikuntoa, on käsittämätöntä, eikä siitä

ole esimerkkejä. Tunnen tahdon sen aikaansaannoksista, enkä sen

luonnosta. Tunnen tahdon liikunnon vaikuttavana syynä; mutta jos

käsittää ainetta liikunnon aiheuttajaksi, tämä on selvästi samaa kuin

käsittäisi seurausta ilman syytä, eli kuin ei käsittäisi ollenkaan

mitään.

Yhtä vähän kuin voin käsittää kuinka tahtoni liikuttaa ruumistani, yhtä

vähän käsitän kuinka aistimukseni voivat vaikuttaa sieluuni. En edes

ymmärrä miten toinen näistä salatuista seikoista on voinut näyttää

helpommalta selittää kuin toinen. Mitä minuun tulee, olenpa sitten joko

vaikutuksenalainen tai itse vaikuttavana, näyttää minusta aivan

käsittämättömältä voida yhdistää molempia substansseja. On sangen

outoa, että lähdetään juuri tästä käsittämättömyydestä, kun tahdotaan

sulattaa molemmat substanssit yhdeksi, ikäänkuin niin erilaatuiset

ilmiöt paremmin voitaisiin selittää yhden esineen suhteen kuin kahden.

Juuri esittämäni dogmi on tosin hämärä, mutta sillä on lopulta

kuitenkin merkityksensä. Se ei sodi järkeä eikä havaintoa vastaan.

Voiko nyt materialismista sanoa samaa? Eikö ole selvää, että liikunto,

jos se olisi aineelle olennainen, olisi siitä erottamaton, esiintyisi

siinä aina yhtä vahvana, aina samana aineen jokaisessa osassa, että se

olisi muualle siirtymätön ja ettei se voisi lisääntyä eikä vähentyä. Ei

voisi silloin ajatellakaan ainetta lepotilassa olevana. Kun minulle

sanotaan, että liikunto ei ole aineelle olennainen, vaan että se on

sille välttämätön, tahdotaan minua pettää sanoilla, joita olisi

helpompi kumota, jos niissä olisi hieman enemmän järkeä. Sillä aineen

liikunto on joko aineesta itsestään peräisin ja siinä tapauksessa sille

olennainen, tai siirtyy se aineeseen tuntemattoman syyn vaikutuksesta,

ollen siinä tapauksessa aineelle välttämätön ainoastaan mikäli

vaikuttava syy siihen vaikuttaa, ja siten olemme tulleet taas

ensimäiseen vaikeuteen.

Yleiset abstraktiset käsitteet ovat ihmisten suurimpien erehdysten alku

ja juuri. Metafyysillinen sekasotku ei vielä koskaan ole auttanut

löytämään ainoatakaan totuutta; se on vaan täyttänyt filosofian

järjettömyyksillä, jotka panevat häpeämään, niin pian kuin niiltä on

riistänyt niiden suurisanaisen muodon. Sanokaa, ystäväni, herätetäänkö

teissä mitään tosi käsitettä, kun teille puhutaan sokeasta voimasta,

joka on hajallaan koko luonnossa? Luullaan, että lausumalla nuo hämärät

sanat "yleinen voima", "välttämätön liikunto" todella sanotaan jotakin,

eikä itse teossa sanota niin mitään. Liikunnon käsite ei ole muuta kuin

käsite siirtymisestä toisesta paikasta toiseen. Ei ole mitään liikuntoa

ilman suuntaa, sillä yksilö ei saata samalla kertaa liikkua kaikkiin

suuntiin. Mihin suuntaan nyt siis aine välttämättömästi liikkuu? Onko

aineella kokonaisuudessaan yhdenkaltainen liikunto, vai onko kullakin

atomilla erityinen liikuntonsa? Edellisen käsityksen mukaisesti aineen

pitäisi muodostaa luja jakamaton möhkäle; jälkimäisen käsityksen mukaan

sen pitäisi muodostaa pelkkä hajallinen, koossapysymätön neste, eikä

koskaan olisi mahdollista, että kaksi atomia yhtyisi. Mihin suuntaan

käy tämä koko aineelle yhteinen liikunto? Käykö se suoran viivan, vaiko

ympyränkehän suuntaan, ylöspäin vai alaspäin, oikealle vai vasemmalle?

Jos kullakin aineen molekyylillä on erityinen suuntansa, niin mitkä

ovat kaikkien näiden suuntien ja näiden eroavaisuuksien syyt? Jos

jokainen aineen atomi ja molekyyli vaan pyörisi keskipisteensä

ympärillä, ei koskaan mikään esine siirtyisi toiseen paikkaan, eikä

olisi olemassa mitään siirtynyttä liikettä. Ja silloinkin täytyisi tuon

kiertoliikkeen suunta olla määrätty. Sanoa abstraktisesti, että

aineessa on liikuntoa on sama kuin lausua sanoja, jotka eivät merkitse

mitään. Ja sanoa siinä olevan suunnaltaan määrätyn liikkeen on sama

kuin olettaa, että on olemassa syy, joka tuon liikkeen määrää. Kuta

moninaisemmiksi oletan erityiset voimat, sitä enemmän uusia syitä

minulla on selitettävänä, ilman että koskaan löydän mitään johtavaa,

kaikille yhteistä vaikuttajaa. Kaukana siitä, että voisin mielessäni

kuvailla esiintyvän järjestystä alkuaineiden satunnaisessa yhtymisessä,

en edes saata ajatella niiden kesken vallitsevan taistelua; ja niin on

kaikkeuden kaaos minulle vielä käsittämättömämpi kuin sen

sopusuhtaisuus. Ymmärrän, että maailmanrakenne ei voi olla ihmishengen

käsitettävissä; mutta jos joka ihminen ottaa sitä selittääkseen, tulee

hänen puhua sillä tavalla, että hänen puhettaan voi ymmärtää.

Jos nyt liikkeessä oleva aine osottaa, että on olemassa tahto, niin

erityisten lakien mukaan liikkuva aine puolestaan osottaa minulle, että

on olemassa järki. Siinä minun toinen uskonkappaleeni. Toimiminen,

vertaaminen, valitseminen ovat toimivan ja ajattelevan olennon työtä.

Siis tuo olento on olemassa. Missä sen näette? Kysytte minulta. En

ainoastaan kiertävissä taivaankappaleissa ja auringossa, joka antaa

meille valon, en ainoastaan minussa itsessäni, vaan lampaassa

laitumella, linnussa, joka lentää, kivessä, joka putoaa, lehdessä, jota

tuuli kuljettaa. Arvostelen maailmanjärjestystä, vaikka en tunne

sen lopputarkoitusta, koska minun, arvostellakseni tätä järjestystä,

vaan tarvitsee verrata yksityisosia keskenään, tutkia niiden

yhteisvaikutusta ja niiden suhdetta ja ottaa huomioon niiden

sopusuhtaisuus. En tiedä miksi kaikkeus on olemassa, mutta en voi olla

näkemättä miten se on muodosteltu; alati huomaan sen hartaan

yhdyssuhteen, jonka mukaisesti oliot tukevat toisiaan. Olen kuin

ihminen, joka ensikerran näkee avatun kellon eikä herkeä ihmettelemästä

sen koneistoa, vaikka ei tiedä mihin sitä käytetään eikä ole nähnyt

kellon taulua. En tiedä, sanoisi hän, mihin tuo kaikki kelpaa; mutta

huomaan, että jokainen osanen on tehty muita varten. Ihmettelen tekijää

hänen yksityiskohtia myöten tarkan työnsä tähden ja ja olen aivan varma

siitä, etteivät kaikki nuo rattaat kulje tuolla tavoin sopusuhtaisesti

muun kuin jonkun lopputarkoituksen vuoksi, jota minun on mahdoton

huomata.

Vertailkaamme eri tarkoitusperiä, keinoja, kaikenlaisia määrättyjä

suhteita ja kuunnelkaamme sitten sisäistä tunnettamme. Mikä terve

henki voisi olla kuulematta sen todistusta? Onko olemassa sitä

ennakkoluuloista vapaata ihmistä, jolle kaikkeuden selvästi havaittava

järjestys ei todistaisi korkeimman järjen olemassaoloa? Kuinka paljo

viisasteluja tarvitaankaan, kun ei tahdota tunnustaa olioiden kesken

vallitsevan sopusointua ja jokaisen osan ihmeteltävää vaikutusta muiden

säilymiseksi? Puhuttakoon minulle mielin määrin yhdistelmistä ja

sattumuksista. Mitä teitä hyödyttää saada minut vaikenemaan, ellette

minussa saa heräämään vakaumusta, ja miten minulta voitte riistää

ehdottoman tunteen, joka tahtomattanikin aina puhuu teitä vastaan? Jos

elimelliset ruumiit ovat syntyneet sattuman vaikutuksesta tuhansilla

eri tavoilla, ennenkuin ovat saaneet pysyväisen muodon; jos ensin on

muodostunut vatsoja ilman suita, jalkoja ilman päitä, käsiä ilman

käsivarsia, kaikenlaisia epätäydellisiä elimiä, jotka ovat hävinneet

kun eivät ole voineet pysyä olemassa, niin miksi ei yksikään tuollainen

muodoton yritelmä enää ole nähtävissä? Minkätähden luonto on laatinut

itselleen lakeja, joiden alaisena se alunpitäen ei ole ollut? Minua ei

ollenkaan hämmästytä, että se, mikä itsessään on mahdollista tapahtuu,

kun muodostumisen vaikeuden ovat syrjäyttäneet sen vaatimat

monilukuiset koeyhtymät, sen myönnän. Mutta jos minulle tultaisiin

sanomaan, että sattumalta yhteenliitetyt kirjasimet ovat muodostaneet

Eneidin aivan sen muotoiseksi kuin se on, niin en panisi tikkua ristiin

todistaakseni, ettei se ole valhe. Te unohdatte, sanotaan minulle,

yhdistymiskokeiden moninaisuuden. Mutta miten monta tuollaista koetta

täytyy minun olettaa saadakseni lopullisen yhtymisen mahdolliseksi?

Minä puolestani, joka en tunne muita kuin yhden, panen äärettömyyden

yhtä vastaan, että sen tulos ei ole sattuman tuottama. Ottakaa tämän

lisäksi huomioon, että nuo yhdistymiset ja satunnaisuudet eivät koskaan

johtaisi muihin kuin yhdistyneiden alkuaineiden laatuisiin tuloksiin,

että elimistö ja elämä eivät ole atomien satunnaisen yhtymisen seuraus

ja että kemisti yhdistellessään seoksiaan ei saa niitä tuntemaan eikä

ajattelemaan sulatusahjossaan.[124]

Olen lukenut hämmästyksen, melkeinpä harmin valtaamana Nieuventit'iä!

Kuinka tämä mies on voinut ryhtyä kirjoittamaan kirjaa luonnon

ihmeistä, jotka osottavat luojansa viisautta? Vaikka hänen kirjansa

olisi koko maailman kokoinen, ei hän sittenkään voisi siinä käsitellä

koko aihettaan. Niinpian kuin tahtoo syventyä yksityisseikkoihin, jää

suurin ihme, kaiken sopusointu ja -suhtaisuus huomaamatta. Ja elävien,

elimellisten olentojen syntyminen on ihmishengelle syvä salaisuus. Se

ylipääsemätön juopa, jonka luonto on asettanut eri lajien väliin,

jotta ne eivät sekoittuisi, näyttää mitä selvimmällä tavalla sen

tarkoitukset. Se ei ole tyytynyt säätämään järjestystä, se on vielä sen

lisäksi ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin, ettei mikään voisi tätä

järjestystä hämmentää.

Kaikkeudessa ei ole sitä oliota, jota ei voisi jossakin suhteessa pitää

kaikkien muiden yhteisenä keskuksena, minkä ympärille ne kaikki ovat

järjestetyt niin, että ne molemminpuolisesti ovat keinona ja

tarkoitusperänä toistensa suhteen. Ajatus ei voi sekaantumatta ja

harhailematta syventyä noihin loppumattomiin suhteisiin, joista ei

yksikään sekaannu eikä häviä tuossa suuressa joukossa. Kuinka monien

mielettömien olettamien avulla onkaan koetettu selittää tämä sopusointu

johtuvaksi sattuman varassa liikkuvan aineen sokeasta rakenteesta! Ne,

jotka kieltävät tarkoituksenmukaisuuden, joka ilmenee tämän suuren

kokonaisuuden kaikkien osien välillä, koettavat turhaan peittää

laverruksiaan abstraktsioneilla, rinnastuksilla, yleiskäsitteillä ja

kuvakielellä. Mitä tehnevätkin, minun on mahdoton käsittää niin

pysyväisesti järjesteltyä oliojärjestelmää, ajattelematta samalla sitä

järjestävää järkeä. Ei riipu minusta uskoa, että vaikutuksenalainen

kuollut aine on voinut synnyttää eläviä ja tuntevia olentoja, että

sokea sattuma on voinut synnyttää järjellisiä olentoja, että se, mikä

ei ajattele, on voinut synnyttää olentoja, jotka ajattelevat.

Uskon siis, että maailmaa hallitsee voimakas ja viisas tahto. Minä sen

huomaan, tai ennemmin sen tunnen, ja se tieto on minulle tärkeä. Mutta

onko tämä samainen maailma iankaikkinen vai luotu? Onko olemassa koko

olemistolle yhteinen alkuperus? Onko niitä kaksi vai useampia ja

minkäluontoisia ne ovat? Siitä en tiedä mitään, enkä huolikaan tietää.

Mikäli nämä tiedot alkavat minua huvittaa, olen tekevä parastani

hankkiakseni ne itselleni. Mutta siihen saakka pidättäydyn

turhanpäiväisistä kysymyksistä, jotka kyllä voivat häiritä

itserakkauttani, mutta ovat hyödyttömät minun elämäntavalleni ja liian

korkeat minun järjelleni.

Muistakaa aina, etten suinkaan opeta tuntemaani vakaumusta, vaan

että sitä esitän. Olkoon aine ikuinen tai luotu, olkoon sillä

vaikutuksenalainen perustus tai olkoon se tätä perustusta vailla,

varmaa on aina, että kaikki muodostaa ykseyden ja ilmaisee yhtä järkeä.

Sillä en voi havaita mitään, mikä ei olisi järjestettynä tähän samaan

järjestelmään ja mikä ei puolestaan auttaisi pyrkimään samaan

tarkoitusperään, nimittäin kaiken säilyttämiseen määrätyn järjestyksen

rajoissa. Tätä olentoa, joka tahtoo ja voi, tätä itsetoimivaa olentoa,

tätä olentoa, minkälainen lieneekin, joka panee kaikkeuden liikkeeseen

ja määrää kaiken, sanon Jumalaksi. Yhdistän tähän nimeen ne käsitykset

järjestä, voimakkuudesta ja tahdosta, jotka minulla on ja lisäksi

käsityksen hyvyydestä, joka on niiden välttämätön seuraus. Mutta en

siltä tunne sen paremmin sitä olentoa, jolle olen tuon nimen antanut.

Se pysyy saavuttamattomana sekä havainnolleni että järjelleni. Kuta

enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän joudun ymmälle. Tiedän vallan

varmaan, että se on olemassa ja että se on olemassa itsensä kautta;

tiedän, että minun olemassaoloni on alistettu riippuvaiseksi sen

olemassaolosta ja että kaikki tuntemani oliot ovat vallan samassa

asemassa. Näen Jumalan kaikkialla hänen teoissaan, tunnen hänet

itsessäni, näen hänet ympärilläni. Mutta heti kun tahdon tutkia mitä

hän on itsessään, missä hän on, mikä hän on, minkälainen hänen

olemuksensa on, silloin hän minulta häviää ja sekaisin menneet

ajatukseni eivät enää tajua mitään.

Ollen puutteellisuuteni tietoisuuden läpitunkemana en aio koskaan

ryhtyä pohtimaan Jumalan olemuksen laatua, ellei tunne hänen

suhteestaan minuun minua siihen pakota. Sellaiset pohtimiset ovat aina

liian uskallettuja. Ymmärtäväisen ihmisen ei pidä koskaan vapisematta

antautua niihin, sillä olkoon hän varma siitä, ettei hän ole luotu

tunkemaan niiden syvyyteen. Sillä Jumaluutta ei loukkaa niin paljon se,

ettei sitä ollenkaan ajatella, kuin se, että sitä ajatuksissa

vääristellään.

Saatuani selville ne Jumaluuden ominaisuudet, joiden kautta voin

käsittää sen olemassaolon, palaan takaisin itseeni ja alan tutkia mikä

arvoaste minulla on siinä järjestetyssä olemistossa, jota korkein

olento ohjaa ja jota minä kykenen tutkimaan. Huomaan kieltämättä

olevani ensimäisiä lajiini nähden. Sillä vallassani olevien

tahdonkeinojeni kautta, joilla panen tahtoni täytäntöön, minulla on

enemmän voimaa vaikuttaa kaikkiin muihin minua ympäröiviin olioihin,

mielin määrin antautua niiden vaikutuksen alaiseksi tai vetäytyä siitä

pois kuin yhdelläkään niistä on vaikuttaa minuun vasten tahtoani ja

pelkän fyysillisen kiihotuksen kautta; järkeni nojalla minä olen ainoa,

joka voin luoda yleissilmäyksen kaikkeen. Mikä olento täällä maan

päällä, paitsi ihmistä, saattaa tehdä huomioita kaikkien muiden

suhteen, mitata, laskea ja edeltäpäin nähdä niiden liikkeet ja

vaikutukset ja yhdistää yhteisen olemassaolon tunteen oman yksityisen

olemassaolon tunteeseen? Mitä naurettavaa siinä on, että ajattelen

kaiken olevan luodun minua varten, jos minä nyt kerran olen ainoa

olento, joka osaan asettaa sen suhteeseen itseeni?

On siis totta, että ihminen on asumansa maapallon kuningas. Sillä hän

ei ainoastaan lannista kaikkia eläimiä eikä ainoastaan taitonsa avulla

käytä hyväkseen luonnonvoimia, vaan on ainoa maailmassa, joka voi niin

tehdä. Vieläpä hän anastaa itselleen mietiskelynsä avulla tähdetkin,

joita hän ei voi lähestyä. Näytettäköön minulle maan päällä elävä

eläin, joka osaisi käyttää tulta ja ihailla aurinkoa. Kuinka! Minä voin

tehdä huomioita, tuntea oliot ja niiden suhteet; voin tajuta mitä on

järjestys, kauneus, hyve; voin mietiskellen tarkastaa kaikkeutta,

kohota havaitsemaan sitä ohjaavaa kättä, voin rakastaa hyvää ja sitä

tehdä; minäkö antaisin verrata itseäni eläimiin? Alhainen sielu, surkea

filosofiasi sinut tekee niiden kaltaiseksi, tai ennemmin: tahdot

turhaan alentaa itseäsi. Henkiset kykysi todistavat periaatteitasi

vastaan, hyväntahtoinen sydämesi väittää oppisi vääräksi, ja itse

lahjojesi väärinkäyttäminen todistaa vasten tahtoasi näiden lahjojen

erinomaisuutta.

Minä, jolla ei ole mitään järjestelmää tuettavana, minä yksinkertainen,

vakava ihminen, jota ei mikään puoluekiihko tempaa mukaansa, joka en

tavoittele kunniaa saada olla minkään oppilahkon päämiehenä, minä olen

tyytyväinen siihen asemaan, johon Jumala minut on asettanut, enkä

lähinnä häntä näe mitään, joka olisi parempaa kuin se laji, johon

kuulun. Ja jos saisin valita asemani olioiden sarjassa, niin minkä

paremman voisin valita kuin ihmisenä olemisen?

Tämä miete saattaa minut heltymään sen sijaan että tekisi minut

ylpeäksi, sillä tämä asema ei ole minun oma valitsemani, se ei ole

voinut olla olennon ansio, jota ei vielä ollut olemassakaan. Voinko

nähdä olevani niin huomatussa asemassa onnittelematta itseäni niin

kunniakkaasta paikasta ja siunaamatta sitä kättä, joka minut siihen on

asettanut. Heti kun menen itseeni, herää sydämessäni kiitollisuuden ja

siunaamishalun tunne sukuni luojaa kohtaan, ja tästä tunteesta johtuu

ensimäinen kunnianosotukseni hyväntekevälle jumaluudelle. Hartaasti

ihailen ylintä valtiutta, sen hyvät teot saattavat mieleni heltymään.

Minulle ei tarvitse opettaa tätä jumalanpalvelusta, sen on minulle

luonto itse opettanut. Eikö ole luonnollinen seuraus rakkaudestamme

itseämme kohtaan, että kunnioitamme suojelijaamme ja että rakastamme

sitä, joka tahtoo meidän parastamme.

Mutta kun minä, saadakseni lopultakin tietää yksilöllisen asemani

lajiini nähden, tarkastelen tämän lajin eri arvoasteita ja ihmisiä,

joilla niitä on, niin mikä minusta oikeastaan tulee? Mikä näky! Missä

on havaitsemani järjestys? Luonnon kuva näytti minulle pelkkää

sopusointua ja tasasuhtaisuutta, ihmissuvun kuva näyttää pelkkää

hämmennystä ja epäjärjestystä. Elementtien kesken vallitsee järjestys,

ihmisten kesken sekasorto. Eläimet ovat onnellisia, niiden kuningas

yksin on onneton! Oi viisaus, missä ovat lakisi? Oi kaitselmus, niinkö

sinä hallitset maailmaa? Hyvää tekevä olento, mihin on voimasi

joutunut? Näen pahan maailmassa.

Voitteko uskoa, hyvä ystävä, että nämä surulliset mietteet, nämä

ilmeisen selvät ristiriitaisuudet synnyttivät minun mielessäni sen

ylevän käsityksen sielusta, johon tähänastiset tutkimukseni eivät

olleet johtaneet. Mietiskellessäni ihmisen luontoa, luulin löytäväni

siinä kaksi toisistaan selvästi eroavaa perusjohdetta, joista toinen

kohottaa ihmisen tutkimaan ikuisia totuuksia, rakentamaan oikeutta ja

siveellisesti kaunista, kohottaa henkiseen maailmaan, jonka

tutkisteleminen on viisaan suurin nautinto, toinen taas vajottaa hänet

häneen itseensä, orjuuttaa hänet riippuvaksi aisteista ja niitä

palvelevista intohimoista ja estää näiden kautta kaiken sen, johon

ensimäinen perusjohde häntä innosti. Tuntiessani olevani näiden kahden

vastakkaisen voiman vaikutuksen ja ristiriidan esineenä, sanoin

itselleni: ei, ihminen ei ole mikään ykseys. Minä tahdon, ja en tahdo,

minä tunnen itseni samalla kertaa orjaksi ja vapaaksi. Huomaan hyvän,

rakastan sitä, mutta teen pahaa. Olen toimivana kuunnellessani järjen

ääntä ja olen vaikutuksenalainen, kun intohimot tempaavat minut

mukaansa. Ja pahin tuskani langetessani on se tietoisuus, että olisin

voinut vastustaa.

Nuori mies, kuunnelkaa minua luottamuksella; olen alati puhuva vallan

vilpittömästi. Jos omatunto on ennakkoluulojen tulos, olen epäilemättä

väärässä, eikä todistettavaa moraalia ole olemassa. Mutta jos se

seikka, että asettaa itsensä kaiken muun edelle, on ihmisen

luonnollinen taipumus ja jos kuitenkin ihmisen sydämessä on

synnynnäinen oikeuden tunne, niin poistakoon se, joka tekee ihmisestä

yksinkertaisen olennon, nämä ristiriitaisuudet, ja minäkin olen valmis

tunnustamaan, että hänet muodostaa yksi ainoa substanssi.

Huomaatte, että tällä sanalla substanssi ymmärrän yleensä olioita,

joilla on joku alkuperäinen ominaisuus, jättäen kaikki erityiset ja

toissijaiset muodostelut sikseen. Jos nyt kaikki alkuperäiset

ominaisuudet, jotka tunnemme, voivat yhdistyä yhdeksi samassa oliossa,

niin ei saa olettaa muita kuin yhtä ainoata substanssia. Mutta jos on

ominaisuuksia, jotka keskenään sulkevat pois toisensa, on myöskin yhtä

monta substanssia kuin noita poissulkemisia. Tulette miettimään tätä

seikkaa; minun ei puolestani tarvitse, sanokoon Locke mitä tahansa,

muuta kuin tuntea aine ulottuvaiseksi ja jakautuvaiseksi, ollakseni

varma siitä, ettei se voi ajatella. Ja jos joku filosofi tulee minulle

sanomaan puiden tuntevan ja kallioiden ajattelevan,[125] niin turhaan

hän koettaa saada minut hämmennyksiin rikkiviisailla todisteluillaan;

minä en voi huomata häntä muuksi kuin sangen vähän luotettavaksi

viisastelijaksi, joka mieluummin antaa tunteen kiville, kuin myöntää,

että ihmisellä on sielu.

Kuvitelkaamme mielessämme kuuroa ihmistä, joka kieltää äänen

olemassaolon, se kun ei koskaan ole kajahtanut hänen korvaansa. Asetan

hänen eteensä kielisoittimen, jonka panen soimaan koskettamalla toisen

yhdenmukaiseksi viritetyn soittimen kieliä. Kuuro näkee kielen

värähtelevän ja minä sanon hänelle: "Ääni vaikuttaa tämän." "Ei

suinkaan", vastaa hän, "syy kielen värähtelemiseen on siinä itsessä.

Tuo värähteleväisyys on kaikille kappaleille yhteinen ominaisuus." "Jos

niin on", väitän minä, "niin näyttäkää minulle tuo värähteleväisyys

muissa kappaleissa tai ainakin syy tämän kielen värähtelemiseen." "Sitä

en voi", vastaa kuuro, "mutta koska en voi käsittää, miten tämä kieli

värähtelee, niin miksi minun täytyy mennä selittelemään sitä juuri

teidän mainitsemanne äänen avulla, josta minulla ei ole vähintäkään

käsitystä? Sehän on samaa, kuin selittää hämärä seikka vielä hämärämmän

syyn avulla. Tehkää siis nuo 'äänenne' minulle havaittaviksi, muuten

väitän, etteivät ne ollenkaan ole olemassa."

Kuta enemmän tutkistelen ihmishengen ajatusta ja luontoa, sitä enemmän

huomaan materialistien päätelmien olevan tämän kuuron ihmisen

päätelmien kaltaisia. He ovat todellakin kuurot sisäiselle äänelle,

joka varsin selvästi ja tajuttavasti heille huutaa: kone ei ajattele;

ei ole sitä liikuntoa eikä muotoa, joka synnyttäisi punnitsevaa

ajattelemista. Sinussa on jotakin, joka pyrkii murtamaan ne siteet,

mitkä sitä puristavat. Paikallisuus ei ole sinun mittasi, koko

avaruus, ei ole tarpeeksi suuri sinulle. Tunteillasi, haluillasi,

rauhattomuudellasi, ylpeydelläsikin on toinen perusta, kuin tämä ahdas

ruumis, johon tunnet itsesi kahlehdituksi.

Ei mikään aineellinen olio ole itsestään toimiva, ja minä, minä olen.

Turhaan minua vastaan väitellään tässä suhteessa, minä tunnen, että

niin on, ja tämä tunne puhuu minulle vakuuttavammin kuin sitä vastaan

taisteleva järki. Minulla on ruumis, johon muut oliot vaikuttavat ja

joka puolestaan vaikuttaa niihin. Tämä molemminpuolinen vaikutus on

epäilemätön. Mutta tahtoni on riippumaton aisteistani, myönnän tai

vastustan, sorrun tai voitan, ja tunnen aivan täydellisesti itsessäni

milloin teen mitä olen tahtonut tehdä tai milloin vaan antaudun

intohimojeni valtaan. Minulla on aina valta tahtoa, mutta ei voimaa

panna tahtomaani täytäntöön. Kun antaudun viettelemyksien valtaan,

toimin ulkonaisten esineiden kiihotuksen alaisena. Kun moitin itseäni

tästä heikkoudestani, kuuntelen ainoastaan tahtoani. Olen orja

paheideni suhteen ja vapaa tunnonvaivojeni suhteen. Vapaudentunto

minussa sammuu vaan siinä tapauksessa, että turmellun ja että lopuksi

estän sielun äänen nousemasta ruumiin lakia vastaan.

Tunnen tahdon ainoastaan sen tunteen kautta, joka minulla on omasta

tahdostani, enkä järkeäkään paremmin tunne. Kun minulta kysytään mikä

syy määrää tahtoani, kysyn minä vuorostani mikä syy määrää järkeäni.

Sillä on selvää, että nämä kaksi syytä ovatkin vaan yksi ainoa syy. Ja

jos tarkoin ymmärtää ihmisen olevan vapaan arvostellessaan hänen

järkensä olevan ainoastaan kyvyn vertailla ja lausua johtopäätöksiä,

niin huomaa, ettei hänen vapautensa ole muuta kuin samankaltainen

tai siitä johtunut kyky. Ihminen valitsee hyvän sen mukaan,

mitä hän pitää oikeana; jos hän arvostelee väärin, niin hän valitsee

pahasti. Mikä siis on se syy, joka määrää hänen tahtoaan? Se on

hänen arvostelukykynsä. Ja mikä on se syy, joka määrää hänen

arvostelukykynsä? Se on hänen henkinen kykynsä, hänen voimansa

arvostella. Määräävä syy on hänessä itsessään. Siitä, mikä menee

kaiketi tämän ulkopuolelle, en enää ymmärrä mitään.

Epäilemättä minulla ei ole vapautta olla tahtomatta omaa hyvääni, enkä

ole vapaa tahtomaan että minun kävisi pahoin. Mutta vapauteni on juuri

siinä, etten voi tahtoa muuta kuin sitä, mikä minulle on soveliasta tai

mitä minä pidän soveliaana, ilman että mikään minulle vieras seikka

minua rajoittaisi. Onko siitä, ettei minulla ole valtaa olla muuta kuin

mitä olen, seurauksena se, etten ole oma herrani?

Kaiken toiminnan perusta on vapaan olennon tahdossa, kauempaa ei

voitane sitä etsiä. Sana vapaus ei ole merkitystä vailla, vaan sana

välttämättömyys. Olettaa, että joku toiminta, joku seuraus ei johtuisi

toimivasta perusvaikutteesta, on todella aivan samaa kuin olettaa

seurauksia, jotka ovat ilman syytä; se on joutumista kehäpäätelmiin.

Joko ei ole olemassa mitään ensimäistä vaikutinta, tai kaikilta

ensimäisiltä vaikuttimilta puuttuu edelläkäypä syynsä, ja silloin ei

ole mitään tosi tahtoa ilman vapautta. Ihminen on siis vapaa

toimintansa suhteen ja semmoisena aineettoman substanssin elähyttämä.

Siinä kolmas uskonkappaleeni. Näistä kolmesta ensimäisestä tulette

helposti johtamaan muut, ilman että minun enää tarvitsee jatkaa niiden

luettelemista.

Jos ihminen on toimiva ja vapaa, hän toimii itsestään. Ei mikään

kaikesta siitä, minkä hän tekee vapaasta tahdostaan, sovellu

kaitselmuksen järjestettyyn järjestelmään, eikä sitä voida pitää sen

aiheuttamana. Kaitselmus ei tahdo sitä pahaa, minkä ihminen tekee

väärin käyttäen sitä vapautta, jonka se hänelle antaa, mutta se ei estä

häntä sitä tekemästä, ehkä siksi, että tämä paha niin heikon olennon

puolelta sen silmissä on mitätön, tai ettei se voi ehkäistä ihmistä

häiritsemättä hänen vapaata toimintaansa ja siten aiheuttamatta vielä

enemmän pahaa huonontamalla hänen luonnettaan. Se on tehnyt ihmisen

vapaaksi siinä tarkoituksessa, että hän ei tekisi pahaa, vaan hyvää

oman valintansa mukaan. Se on luonut hänet kykeneväksi tekemään tämän

valintansa niitä ominaisuuksia oikein käyttämällä, jotka se hänelle on

antanut. Mutta se on siihen määrään rajoittanut hänen voimansa, että

sen hänelle suoma tilaisuus vapauden väärinkäyttämiseen ei voi häiritä

yleistä tapahtumain kulkua. Paha, jonka ihminen tekee, lankeaa hänen

omille hartioilleen, missään suhteessa muuttamatta maailmanjärjestystä

ja estämättä ihmissukua olemasta olemassa vasten tahtoaankin. Ken

napisee siitä, ettei Jumala estä tekemästä pahaa, napisee siitä, että

Jumala on antanut ihmiselle niin erinomaiset luonnon lahjat, että hän

on ihmissuvun toiminnan yhteyteen liittänyt siveellisyyden, joka sitä

ylentää, ja että hän on antanut ihmiselle oikeuden hyveeseen. Korkein

nautinto on tyytymys itseensä ja juuri tätä tyytymystä ansaitaksemme

ja sen saavuttaaksemme olemme asetetut maan päälle, vapaudella

varustettuina, juuri sentähden intohimot meitä johtavat kiusaukseen ja

omatunto meitä pidättää. Mitä muuta itse jumalallinen kaikkivalta olisi

voinutkaan tehdä meidän hyväksemme? Olisiko se voinut painaa luontoomme

ristiriitaisuuden ja palkita hyvästä teosta sitä, jolla ei ollut

valtaa, joka ei kyennyt pahaa tekemään? Kuinka, olisiko pitänyt

rajoittaa ihmisen toiminta vaistosta riippuvaksi ja tehdä hänet

eläimeksi, estääkseen hänet pahasta? Ei, henkeni Jumala, minä en

koskaan moiti sinua siitä, että olet tehnyt henkeni kuvaksesi, että

voisin olla vapaa, hyvä ja onnellinen kuten sinä.

Luontaisten ominaisuuksiemme väärinkäyttäminen meidät tekee

onnettomiksi ja pahoiksi. Murheemme, huolemme ja tuskamme johtuvat

meistä itsestämme.

Henkinen paha on kieltämättä oma tekomme ja ruumiillinen paha ei olisi

mitään ilman paheitamme, jotka sen ovat tehneet meille tuntuvaksi. Eikö

luonto anna meidän tuntea tarpeitamme olemassaolomme vuoksi? Eikö

ruumiillinen kipu ole merkkinä siitä, että koneisto on joutumassa

epäkuntoon, ja huomautus siitä, että se on korjattava? Entä sitten

kuolema ... eivätkö häijyt ihmiset myrkytä meidän elämäämme ja omaa

elämäänsä? Mutta kukapa tahtoisi elää aina? Kuolema on niiden vaivojen

lääke, jotka itse itsellenne hankitte; luonto on tahtonut, ettette

alituisesti kärsisi. Kuinka vähässä määrässä onkaan alkuperäisessä

yksinkertaisuuden tilassa elävä ihminen alttiina kärsimyksille! Hän

elää melkein vapaana taudeista ja intohimoista, hän ei aavista eikä

tunne kuolemaa. Ja kun hän tuntee sen lähestyvän, tekevät hänen kurjat

olonsa sen hänelle toivotuksi, ja silloin se ei enää ole hänelle paha.

Jos tyytyisimme olemaan mitä olemme, ei meillä olisi mitään

valittamista kohtalomme suhteen. Mutta sen kautta, että etsimme

kuviteltua onnea, hankimme itsellemme tuhansia todellisia ikävyyksiä.

Sen, joka ei osaa kestää pientä kärsimystä, tulee varustautua paljon

kärsimään. Kun on pilannut terveytensä epäsäännöllisellä elämällä,

tahtoo saattaa sen entiselleen lääkkeillä; silloin lisää tuntemaansa

onnettomuuteen vielä toisen, jota pelkää. Kuoleman edeltäpäinnäkeminen

tekee sen hirvittäväksi ja jouduttaa sitä. Kuta enemmän sitä tahtoo

paeta, sitä enemmän tuntee sen lähestyvän. Ja niin ihminen elämänsä

aikana kuihtuu ja kuolee pelosta, napisten luontoa vastaan niiden

vaivojen vuoksi, jotka itselleen on hankkinut loukkaamalla luontoa.

Ihminen, älä etsi pahan aiheuttajaa; se olet sinä itse. Ei ole

olemassa mitään muuta pahaa kuin minkä sinä teet tai mikä sinulle

tehdään, ja kumpikin tulee sinulle sinusta itsestäsi. Yleinen paha voi

esiintyä ainoastaan epäjärjestyksen yhteydessä, ja minä näen

maailmanjärjestelmässä järjestyksen, joka ei muutu. Yksityinen paha

piilee yksistään kärsivän olennon tunteissa, ja näitä tunteita hän ei

ole saanut luonnolta, vaan on ne itse antanut itselleen. Tuskalla on

ainoastaan vähän valtaa semmoiseen ihmiseen nähden, olipa kuka tahansa,

joka ei paljon pohdi asioita, jolla siis ei ole muistoja ja joka ei

edeltäpäin ajattele. Poistakaa meidän turmiollinen edistymisemme,

poistakaa erehdyksemme ja paheemme, poistakaa se, mikä on ihmisen

aikaansaamaa, ja kaikki on oleva hyvin.

Siinä, missä kaikki on hyvin, ei ole mitään vääryyttä. Oikeus ja hyvyys

ovat eroamattomasti toisiinsa yhdistyneet. Hyvyys on välttämätön

seuraus rajattomasta voimasta, rakkaudesta itseemme; tämä on olennainen

jokaiselle olennolle, joka sitä itsessään tuntee. Se, joka voi tehdä

kaiken, laajentaa niin sanoakseni olemassaoloaan muiden olentojen

olemassaolon yhteydessä. Voiman alituisena toimena on synnyttää ja

säilyttää; se ei vaikuta muuhun kun siihen, mikä on olemassa. Jumala ei

ole mikään kuolleiden Jumala, hän ei voisi hävittää ja olla paha

vahingoittamatta itseään. Se, joka voi tehdä kaikkea, ei voi tahtoa

muuta kuin hyvää.[126] Siis kaikki hyvän olennon, ollen kaikkivoipa,

tulee myöskin olla korkeimmassa määrässä oikeudellinen, muuten hän

olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Sillä rakkaus järjestykseen, josta

järjestys syntyy, on hyvyys, ja se rakkaus taas, jonka kautta

järjestyksen olemassaolo säilyy, on oikeus.

Jumala, sanotaan, ei ole luoduilleen mitään velkaa. Minä taas luulen,

että hän on heille velkaa kaiken sen, minkä on heille luvannut,

antaessaan heille elämän. Antaessaan heille käsityksen hyvästä ja

saattaen heidät tuntemaan, että he sitä tarvitsevat, hän on luvannut

suoda sen heille. Kuta enemmän syvennyn itseeni, kuta enemmän tutkin

itseäni, sitä selvemmin luen sieluuni kirjoitetut sanat: "Ole

oikeudellinen, niin olet onnellinen." Siitä ei kuitenkaan näy

merkkiäkään, jos katselee asioiden nykyistä tilaa. Paha ihminen

menestyy, ja oikeamielistä sorretaan. Mutta huomatkaa myöskin, mikä

paheksumisen tunne meissä syttyy, kun tässä odotuksessamme petymme!

Omatunto nousee ja napisee luojaansa vastaan; se huokaa hänelle: sinä

olet minut pettänyt.

Minä sinut pettänyt, sinä röyhkeä ihminen! Kuka sen on sinulle sanonut?

Onko sielusi tehty olemattomaksi? Oletko lakannut olemasta? Oi Brutus!

Oi poikani! Älä häpäise ylevää elämääsi tekemällä siitä loppu! Älä

heitä toivoasi ja mainettasi Filippin kentille! Miksi sanot: "hyve ei

maksa mitään", jos kerran menet nauttimaan palkkaa omasta hyveestäsi?

Luulet kuolevasi. Päinvastoin vasta alat elää, ja silloin, silloin minä

olen pitävä kaikki, minkä sinulle olen luvannut.

Päättäen kärsimättömien kuolevaisten napisemisista luulisi, että Jumala

on heille velkaa palkinnon, ennenkuin se on ansaittu ja että hän on

velvollinen maksamaan heille edeltäkäsin heidän hyveensä. Oi, olkaamme

ensin hyviä, niin sitten olemme olevat onnellisia! Älkäämme vaatiko

palkintoa, ennenkuin olemme voittaneet, älkäämmekä palkkaa, ennenkuin

olemme tehneet työn. "Meidän pyhitetyissä leikeissämme voittajiksi

tulleita", sanoo Plutarkos, "ei seppelöidä kilparadalla, vaan vasta

silloin, kun he ovat sen kiertäneet."

Jos sielu on aineeton, voi se elää kauemmin kuin ruumis. Ja jos se elää

kauemmin kuin ruumis, on kaitselmus puhdistettu syyllisyydestä. Vaikka

minulla ei olisi muuta todistusta sielun aineettomuudesta kuin häijyjen

voitto ja oikeamielisten sortaminen tässä maailmassa, niin yksin sekin

estäisi minua tuota aineettomuutta epäilemästä. Niin räikeä epäsointu

yleisessä sopusointuisuudessa panisi minut etsimään selvitystä.

Sanoisin itsekseni: Kaikki ei meiltä ole loppunut elämän loputtua;

kaikki palaa jälleen kuoleman kautta järjestykseen. Todella tuntisin

olevani pulassa kysyessäni itseltäni missä ihminen olisi, kun kaikki

se, minkä hän aistimillaan havaitsi, olisi hävitetty. Tämä kysymys ei

enää tuota minulle vaikeuksia, kun olen tunnustanut olevani kaksi

substanssia. On selvä asia että, kun ruumiillisen elämäni aikana en

havaitse muuten kuin aistimieni avulla, se, mikä ei niihin vaikuta, jää

minulta huomaamatta, Kun yhteys ruumiin ja sielun välillä on katkennut,

käsitän toisen niistä voivan haihtua, toisen säilyä. Sillä miksikä

toisen häviäminen aiheuttaisi toisen häviämisen? Päinvastoin olivat ne,

ollen laadultaan niin erilaiset, yhdistettyinä pakollisessa tilassa ja

palaavat tämän yhdistymisen lakattua kumpikin luonnolliseen tilaansa.

Toimiva ja elävä substanssi saa takaisin kaiken sen voiman, jota se

käytti pannakseen vaikutuksenalaisen, kuolleen substanssin liikkeeseen.

Oi, paheeni saattavat minut liiankin hyvin tuntemaan, että ihminen

eläessään elää vaan puoleksi ja että sielun elämä alkaa vasta ruumiin

kuoltua.

Mutta minkälainen on tämä elämä? Ja onko sielu luonnostaan kuolematon?

Sitä en tiedä. Rajoitettu ymmärrykseni ei käsitä mitään rajoitettua.

Kaikki se, jota sanotaan äärettömäksi, ei ole minun käsitettävissäni.

Mitä voin minä kieltää tai myöntää, mitä mietiskellä sen suhteen, jota

en voi käsittää? Luulen sielun elävän ruumiin jälkeen tarpeeksi kauan

järjestyksen säilyttämiseksi; mutta kenpä tietää, riittääkö se

ikuisuutta varten. Sen ainakin käsitän miten ruumis kuluu ja häviää

sen eri osien hajoamisen kautta, mutta en voi käsittää mitään

samankaltaista häviämistä mitä ajattelevaan olioon tulee. Ja koska en

saata kuvitella miten se voisi kuolla, oletan, ettei se kuole

ollenkaan. Ja koska kerran tämä olettama minua lohduttaa, eikä ole

mitenkään järkeä vastaan sotiva, niin miksi pelkäisin antautua sen

valtaan?

Olen tietoinen sielustani; tiedän sen olemassaolon tunteen ja ajatuksen

kautta. Tiedän sen olevan olemassa, tietämättä mikä sen olemus on. En

voi mietiskellä sellaisia käsitteitä ja niistä tehdä johtopäätöksiä,

joita minulla ei ole. Tiedän hyvin, että tietoisuus _minästä_ jatkuu

ainoastaan muistin avulla ja että minun, voidakseni todella olla sama,

täytyy muistaa olleeni olemassa. Mutta nyt minä kuolemani jälkeen en

voisi muistaa mikä olen eläessäni ollut, ellen samalla muistaisi mitä

olen tuntenut ja siis myöskin mitä olen tehnyt. Enkä ollenkaan epäile,

ettei tämä muisto vielä kerran aiheuttaisi hyvien onnea ja pahojen

tuskantunteita. Täällä maan päällä tuhannet palavat intohimot imevät

itseensä sisäisen tunnon ja johtavat harhaan omantunnon äänen.

Nöyrtyminen ja vastoinkäymiset, jotka hyveen harjoittaminen tuo

mukanaan, estävät tuntemasta sen viehätyksiä. Mutta kun vapautuneina

niistä pettävistä kuvista, joita ruumis ja aistit aiheuttavat, pääsemme

ylevää nautintoa tuntien katselemaan kaikkein ylintä olentoa ja

tuntemaan niitä ikuisia totuuksia, joiden lähde hän on, kun

järjestyksen kauneus valtaa hämmästyksellä kaikki sielunvoimamme, ja

kun yksinomaan vertaamme sitä minkä olemme tehneet, siihen, mikä meidän

olisi pitänyt tehdä, silloin omantunnon ääni saa takaisin voimansa ja

valtansa. Silloin on puhdas sisäisen tyytyväisyyden synnyttämä nautinto

ja itsensä alentamisen tunteesta johtunut katkera katumus

loppumattomien tunteiden kautta ilmaiseva sen kohtalon, jonka kukin on

itselleen valmistanut. Älkää kysykö minulta, hyvä ystävä, onko muita

onnen ja vaivan lähteitä. Sitä en tiedä. Mutta jo ne, jotka kuvittelen

oleviksi, riittävät minua lohduttamaan tämän elämän suhteen ja

toivomaan toista elämää, En sano, että hyvät tulevat palkituiksi, sillä

mitä muuta hyvää etevä olento voi odottaa, kuin saada olla olemassa

luonteensa vaatimusten mukaisesti. Mutta sanon heidän tulevan

onnellisiksi, koska heidän luojansa, kaiken oikeuden luoja, ollen

tehnyt heidät tunteellisiksi olennoiksi, ei ole luonut heitä kärsimään

ja koska he maan päällä eivät ole väärinkäyttäneet vapauttaan eivätkä

siten ole antaneet vikojensa pettää itseään heidän tarkoitusperänsä

suhteen. Mutta he ovat kärsineet tässä elämässä ja he tulevat sen

vuoksi palkituiksi tulevassa. Tämä käsitys perustuu enemmän

tietoisuuteen hyvyydestä, joka hyvyys minusta näyttää jumalallisesta

olemuksesta erottamattomalta, kuin tietoisuuteen ihmisen ansiosta. Minä

vaan oletan, että maailmanjärjestyksen lait huomataan ja että Jumala on

muuttumaton.[127]

Älkää myöskään kysykö minulta ovatko pahojen vaivat ikuiset ja

osottaako hyvyyttä heidän luojansa puolelta tuomita heidät ainaisesti

kärsimään. Minä olen tässäkin suhteessa tietämätön enkä ole turhaan

niin utelias, että rupeaisin selittämään tarpeettomia kysymyksiä. Mitä

minä huolin siitä, miten pahojen käy? Vähät minä välitän heidän

kohtalostaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että heidät

tuomittaisiin ikuiseen vaivaan. Jos ylin oikeus kostaa, niin sen kosto

alkaa jo tämän elämän aikana. Te ja teidän erehdyksenne, oi

kansakunnat, olette sen toimeenpanijoita. Ylin oikeus käyttää teidän

toisillenne tuottamia onnettomuuksia rangaistakseen rikoksia, jotka

noita onnettomuuksia ovat aiheuttaneet. Teidän kateuden, ahneuden ja

kunnianhimon kalvamissa kyllästymättömissä sydämissänne kostavat

intohimot rankaisevat pahoja tekojanne keskellä luuloteltua onneanne.

Mitä tarvitsette mennä etsimään helvettiä toisesta elämästä? Se on jo

tässä elämässä pahojen sydämessä.

Siellä, missä meidän haihtuvat tarpeemme ja mielettömät pyrkimyksemme

loppuvat, siellä pitää myöskin intohimojemme ja rikostemme loppua.

Mihin turmelukseen voisivatkaan puhtaat, ruumiista vapaat henget olla

kykeneviä? Miksi he olisivat pahoja, kun eivät mitään tarvitse? Jos he

vapaina törkeistä intohimoistamme ovat täydelleen onnelliset

tarkatessaan olentoja, niin he eivät voi tahtoa muuta kuin mikä on

hyvää. Ja onko mahdollista, että jos ken lakkaa olemasta paha, hän

voisi olla ainaisesti onneton? Siinä seikka, jota olen taipuvainen

uskomaan, vaivaamatta itseäni koettamalla sitä lopullisesti ratkaista.

Oi, laupias ja hyvä Olento! Minkälaiset sinun päätöksesi lienevätkin,

minä niitä ihailen! Jos rankaiset iankaikkisesti pahoja, minä tunnustan

heikon järkeni mitättömyyden sinun oikeutesi edessä. Mutta jos noiden

onnettomien tunnonvaivat tulevat aikanaan lakkaamaan, jos heidän

vaivansa loppuvat ja jos sama rauha kerran on odottava meitä kaikkia,

silloin sinua siitä ylistän. Onhan paha ihminen veljeni. Kuinka monasti

olen ollut kiusauksessa tulla hänen kaltaisekseen. Vapautukoon hän

kurjuutensa ohella myöskin ilkeydestään, joka sitä seuraa; olkoon hän

onnellinen kuten minä. Kaukana siitä, että hänen onnensa minussa

herättäisi kateutta, se päinvastoin vaan lisää minun onneani.

Tällä tavoin, tutkistellen Jumalaa hänen teoissaan ja tutkien häntä

niiden hänen ominaisuuksiensa suhteen, jotka minun oli tärkeätä tuntea,

minun on onnistunut asteittain laajentaa ja täydentää sitä aluksi

epätäydellistä ja rajoitettua käsitystä, jonka olin itselleni

muodostanut tästä äärettömästä olennosta. Mutta joskin tämä käsitys on

tullut ylevämmäksi ja suuremmaksi, niin se samalla on vähemmän

sopusoinnussa inhimillisen järjen käsityskyvyn kanssa. Sitä myöten kuin

hengessäni lähestyn iankaikkista valkeutta, sen loisto minua häikäisee,

minua hämmentää, ja minun on pakko luopua kaikista maallisista

tiedoistani, joiden avulla olen voinut sitä mielessäni kuvitella.

Jumala ei ole ruumiillinen eikä aisteilla havaittava. Ylin järki, joka

johtaa maailmaa, ei enää ole maailma itse. Turhaan kohotan ja väsytän

järkeäni käsittääkseni tuon järjen olemusta. Kun ajattelen sen antavan

elämää ja toimintakykyä elävälle substanssille, joka hallitsee eläviä

olentoja, kun kuulen sanottavan, että sieluni on olemukseltaan henkinen

ja että Jumala on henki, niin tunnen närkästyväni tuosta jumalallisen

olemuksen alennustilasta, ikäänkuin jos Jumala ja minun sieluni

olisivat samaa laatua, ikäänkuin Jumala ei olisikaan ainoa ehdoton

olento, ainoa, joka todella on itsestään toimiva, tunteva, ajatteleva,

tahtova, ainoa, jolta saamme ajatuksen, tunteet, toimintakyvyn, tahdon,

vapauden ja koko olemuksemme. Olemme vapaat ainoastaan sentähden, että

hän sen tahtoo, ja hänen selittämätön substanssinsa on meidän

sielullemme se, mikä meidän sielumme on ruumiillemme. Onko hän luonut

aineen, oliot, henget, maailman, siitä en tiedä mitään. Luomisen

ajatteleminen mieltäni hämmentää ja menee yli ymmärrykseni. Uskon sitä

mikäli sitä voin käsittää. Mutta tiedän, että hän on muodostanut

kaikkeuden ja kaiken, mitä on olemassa, että hän on kaiken tehnyt,

kaiken järjestänyt. Jumala on ikuinen, ilman epäilystä, mutta voiko

henkeni tajuta ikuisuuskäsitettä? Miksi tyytyä sanoihin, jotka ovat

vailla käsitettä? Minä käsitän vain, että hän on olemassa ennen

luomakuntaa, että hän on olemassa niin kauan kuin se kestää ja että hän

on vielä sittenkin, jos kaikki kerran loppuu. Että olento, jota en

käsitä, antaa olemassaolon toisille olennoille, se vaan on hämärää ja

käsittämätöntä. Mutta että oleminen ja olemattomuus itsestään

vaihtuisivat toinen toiseksi, se on ilmeinen ristiriitaisuus, se on

selvä järjettömyys.

Jumala on järkiolento, mutta miten? Ihminen on järkiolento kun hän

tekee järjellisiä johtopäätöksiä, mutta ylimmän järjen ei tarvitse

tehdä johtopäätöksiä. Sille ei ole olemassa premissejä ja

johtopäätöksiä, ei edes pohdittavia seikkoja. Se on puhtaasti

intuitiivinen, se näkee kaiken, mikä on olemassa samalla kuin kaiken,

mikä voi olla olemassa. Kaikki totuudet muodostuvat sille yhdeksi

ainoaksi käsitteeksi, kuten myös kaikki paikat yhdeksi kohdaksi ja

kaikki ajanjaksot yhdeksi hetkeksi. Inhimillinen mahti vaikuttaa

välikappaleiden avulla, jumalallinen mahti vaikuttaa itsestään. Jumala

voi sentähden, että hän tahtoo, hänen tahtonsa muodostaa hänen

voimansa. Jumala on hyvä, ei mikään ole selvempää. Mutta inhimillinen

hyvyys ilmenee rakkautena lähimäistä kohtaan, Jumalan hyvyys rakkautena

järjestykseen, sillä järjestyksen avulla hän ylläpitää koko olemiston

ja sitoo joka osan kokonaisuuteen. Jumala on oikeudellinen, siitä olen

varma, sillä oikeus on seuraus hänen hyvyydestään. Inhimillinen vääryys

on ihmisten oma teko, eikä Jumalan. Siveellinen epäjärjestys, joka

filosofien mielestä todistaa kaitselmusta vastaan, on minun silmissäni

päinvastoin todistus sen puolesta. Mutta inhimillinen oikeus ilmenee

siinä, että annetaan kullekin mikä hänelle kuuluu ja Jumalan oikeus

siinä, että hän vaatii tilille jokaisen vastaamaan siitä, minkä hän on

hänelle antanut.

Joskohta minun onnistuu asteittain löytää nämä ominaisuudet, joista

minulla ei ole mitään ehdotonta käsitystä, niin tapahtuu se vaan

keinotekoisten johtopäätösten, järkeni oikean käyttämisen avulla. Mutta

vakuutan ne tosiksi, vaikka en niitä ymmärrä, ja oikeastaan se ei ole

mitään vakuuttamista. Turhaan sanon itselleni: Jumala on semmoinen,

tunnen sen, minussa on todistuksia siitä; en kuitenkaan sen paremmin

ymmärrä kuinka Jumala voi olla sellainen.

Sanalla sanoen, mitä enemmän ponnistelen tutkien hänen ääretöntä

olemustaan, sitä vähemmin sitä käsitän. Mutta se on olemassa, ja tämä

tieto minulle riittää. Kuta vähemmän sitä ymmärrän, sitä enemmän sitä

ihailen. Nöyrtyen sanon sille: olentojen olento, minä olen, koska sinä

olet. Kun alituisesti kohdistan ajatukseni sinuun, kohoan olemukseni

lähteille. Viisaimmin käytän järkeäni kun tunnustan sen mitättömyyden

sinun edessäsi. Henkeni riemuitsee, heikkouteni on suloinen, kun tunnen

sinun suuruutesi painavan minut maahan.

Johdettuani täten aisteilla havaittavista esineistä saamani vaikutuksen

ja sisäisen tuntoni avulla, joka saattaa minut arvostelemaan syitä

luonnollisen ymmärrykseni mukaan, ne päätotuudet, jotka minulle olivat

tärkeät tuntea, on minun vielä tutkiminen mitkä perusjohteet minun

tulee niistä saada käytökselleni ja mitä sääntöjä minun tulee itselleni

tehdä täyttääkseni tarkoitukseni maan päällä sen aivoituksen

mukaisesti, joka minut on tänne asettanut. Seuraten yhä edelleen omaa

menettelytapaani en johda näitä sääntöjä oppineen filosofian

periaatteista, vaan löydän ne syvältä sydämestäni, kirjoitettuina

luonnon häviämättömillä kirjaimilla. Minun tarvitsee vaan kysyä

itseltäni mitä tahdon tehdä. Kaikki, minkä tunnen hyväksi on hyvä,

kaikki, minkä tunnen pahaksi, on paha. Paras ratkaisija omantunnon

asioissa on omatunto, ja ainoastaan silloin, kun sen kanssa tinkii,

täytyy turvautua järkeilemisen viisasteluihin. Ensimäinen kaikista

huolista on huoli itsestämme. Mutta kuinka usein kuitenkin sisäinen

ääni sanoo meille, että teemme pahoin, kun muiden kustannuksella

hankimme itsellemme tyydytystä! Luulemme noudattavamme luonnon

vaikutusta, mutta itse teossa sitä vastustamme. Kuunnellessamme mitä se

sanoo aisteillemme, emme pane arvoa siihen, mitä se sanoo sydämellemme.

Toimiva olento tottelee, vaikutuksenalainen olento käskee. Omatunto on

sielun ääni, intohimot ovat ruumiin ääni. Onko ihme, että nämä kaksi

ääntä usein vastustavat toisiaan? Ja kumpaa silloin tulee kuulla?

Liiankin usein järki meidät pettää, ja meillä on täydellinen oikeus

olla sen neuvoja seuraamatta. Mutta omatunto ei petä koskaan, se on

ihmisen oikea opas; se on sielulle samaa, mitä vaisto on

ruumiille.[128] Ken sitä tottelee, tottelee luontoa eikä pelkää

eksyvänsä. Tämä kohta on tärkeä, jatkoi hyväntekijäni, huomatessaan,

että tahdoin häntä keskeyttää; sallikaa minun hiukan laajemmin sitä

selittää.

Kaiken toimintamme siveellinen arvo on riippuvainen siitä miten itse

sitä arvostelemme. Jos on totta, että hyvä on hyvää, tulee näin olla

syvimmässä sydämessämme, samoin kuin teoissamme. Ja oikeudellisuuden

ensimäinen palkinto on se, että tuntee sitä harjottavansa. Jos

siveellinen hyvyys on luontomme mukainen, ei ihminen voi olla

tervehenkinen eikä terveruumiinen muussa tapauksessa kuin että hän on

hyvä. Ellei niin ole, jos ihminen on luonnostaan paha, ei hän voi

lakata olemasta paha, joutumatta turmioon. Hyvyys on siinä tapauksessa

häneen nähden pelkkä rikos luontoa vastaan. Ihminen, joka olisi luotu

vahingoittamaan lähimäisiään, kuten susi on luotu kuristamaan

saaliinsa, olisi ihmisenä yhtä paljon väärään suuntaan kehittynyt kuin

sääliä tunteva susi eläimenä, ja ainoastaan hyve silloin meissä

herättäisi omantunnonvaivoja.

Menkäämme itseemme, nuori ystävä! Tutkikaamme, syrjäyttäen kaikki omat

etumme, mihin taipumuksemme meidät vievät. Kumpi näky meitä enemmän

miellyttää, vaivojen, vaiko onnen? Kumpi teko meitä enemmän viehättää

ja jättää meihin miellyttävämmän vaikutuksen, kun se on tehty, hyvä vai

paha teko? Kenen kohtaloon te teattereissamme otatte osaa? Rikoksetko

teitä miellyttävät, vuodatatteko kyyneliä niiden tekijäin puolesta?

Kaikki on meille yhdentekevää, sanotaan, paitsi oma etumme. Ja

kuitenkin päinvastoin ystävyyden ja inhimillisyyden suloisuus lohduttaa

meitä tuskissamme, ja nauttiessammekin olisimme liian yksinäisiä ja

kurjia, ellei meillä olisi ketään, jonka kanssa niitä jakaisimme. Ellei

ihmisen sydämessä ole mitään siveellistä, niin mistä johtuu tuo

sankarillisten tekojen valtaava ihaileminen, tuo innostusta uhkuva

rakkaus suuriin henkiin? Missä suhteessa tämä hyveeseen innostuminen on

meidän yksityiseen etuumme? Miksi tahtoisin mieluummin olla Cato, joka

raatelee sisälmyksiään, kuin voittava Caesar? Poistakaa sydämistämme

tuo rakkaus kauniiseen, ja poistatte samalla koko elämän viehätyksen.

Se, jonka alhaiset intohimot hänen ahtaassa mielessään ovat

tukahuttaneet nämä suloiset tunteet, se, joka aina keskittämällä kaikki

itseensä on lopuksi joutunut pitämään ainoastaan itsestään, ei enää voi

innostua, hänen jäinen sydämensä ei enää syki ilosta, viehkeä

heltyminen ei koskaan saa hänen silmiään kostumaan, hän ei nauti enää

mistään. Tuo onneton ei enää tunne, ei enää näe; hän on jo kuollut.

Mutta kuinka paljon lieneekin pahoja ihmisiä maan päällä, on kuitenkin

vähän noita raadollisia sieluja, jotka omia etujaan lukuunottamatta

ovat tulleet välinpitämättömiksi kaikelle, mikä on oikeata ja hyvää.

Vääryys voi meitä miellyttää ainoastaan siinä tapauksessa, että siitä

hyödymme; muuten aina tahdomme, että viatonta suojeltaisiin. Jos

kadulla tai tiellä näemme väkivallan- tai vääryydenteon, niin heti

sisimmässä sydämessämme syttyy vihan ja paheksumisen tunne, joka

saattaa meidät pitämään sorretun puolta. Mutta mahtavampi voima

pidättää meitä; laki ottaa meiltä oikeuden suojella viattomuutta. Jos

taas päinvastoin joku laupeuden- tai jalomielisyydenteko tapahtuu

silmiemme edessä, niin minkä ihailun, minkä rakkauden se meissä

herättää! Ken ei silloin sanoisi itsekseen: minä olisin tahtonut tehdä

samoin. Meihin nähden on varmaan yhdentekevää, onko joku ihminen

kaksituhatta vuotta sitten ollut paha tai hyvä, ja kuitenkin vanhanajan

historia meitä liikuttaa aivan kuin sattuisivat sen tapaukset meidän

päivinämme. Mitä minun on tekemistä Catilinan rikosten kanssa?

Tarvitseeko minun ehkä pelätä joutuvani hänen uhrikseen? Miksi siis

kammoan häntä aivan yhtä suuresti kuin olisi hän aikalaiseni? Emme

vihaa pahoja ainoastaan sentähden, että he voivat meitä vahingoittaa,

vaan sentähden, että he ovat pahoja. Emme ainoastaan itse tahdo olla

onnellisia, tahdomme myöskin muut onnellisiksi. Ja kun tuo onni ei

mitenkään haittaa meidän onneamme, se sitä vaan lisää. Sanalla sanoen

tunnemme vasten tahtoammekin sääliä onnettomuuteen joutuneita kohtaan;

kun näemme heidän onnettomuutensa, kärsimme siitä. Turmeltuneimmatkaan

eivät voi kokonaan kadottaa sitä ominaisuutta; usein se saattaa heidät

ristiriitaan oman itsensä kanssa. Ryöväri, joka ryöstää ohikulkevia,

poistaa siitä huolimatta köyhän miehen puutteita, ja raain murhamies

tukee tainnoksiin mennyttä ihmistä.

Puhutaan omantunnon äänestä, joka salaisesti rankaisee salatut rikokset

jopa usein saattaa ne ilmi. Oi, ken meistä ei olisi koskaan kuullut

tuota häiritsevää ääntä! Puhutaan kokemuksen perusteella ja

tahdottaisiin tukahuttaa tuo tyrannimainen tunto, joka meille tuottaa

niin paljon vaivoja. Totelkaamme luontoa; olemme silloin oppivat

tuntemaan miten lempeästi se hallitsee ja miten suloiselta tuntuu, kun

sitä toteltuaan voi antaa itselleen hyvän todistuksen itsestään. Paha

ihminen pelkää itseään ja koettaa itseään paeta. Hän on iloinen

kohdistaessaan huomionsa ulkopuolelle itseään. Hän kääntää levottomat

katseensa ympärilleen ja etsii jotakin seikkaa, joka häntä huvittaisi.

Ilman katkeraa ivaa, ilman loukkaavaa pilkkaa hän olisi alati

surullinen. Rienaava nauru on hänen ainoa huvinsa. Kunnon ihmisen

hilpeys sitävastoin on sisäistä laatua. Hänen naurunsa ei ole

pahanilkistä, vaan iloista; hänellä on hilpeytensä lähde itsessään, hän

on yhtä iloinen yksinään kuin seurassa. Hän ei ota tyytyväisyyttään

niiltä, jotka häntä lähestyvät, vaan jakaa sitä heille.

Luokaa silmänne kaikkiin maailman kansakuntiin, lukekaa läpi kaikki

historiat. Noissa niin monissa epäinhimillisissä ja oudoissa tavoissa

palvella Jumalaa, tuossa tapojen ja luonteiden tavattomassa

erilaisuudessa huomaatte kauttaaltaan vallitsevan samojen siveellisten

periaatteiden, saman tiedon hyvästä ja pahasta. Vanha pakanallinen

maailma synnytti inhottavia jumalia, joita täällä maan päällä olisi

rangaistu rikollisina ja jotka tarjosivat ylimpänä onnellisuutena

rikoksilla ja tyydytetyillä intohimoilla saavutettua onnea. Mutta

turhaan oikeaksi pyhitetty rikos astui ikuisesta olopaikastaan maan

päälle; siveellinen vaisto ajoi sen pois ihmissydämistä. Samalla

kun ylistettiin Jupiterin irstailuja, ihailtiin Ksenokrateen

kohtuullisuutta. Siveä Lukretia ihaili siveetöntä Venusta.

Sankarillinen roomalainen uhrasi pelon Jumalille; hän palveli jumalaa,

joka oli silponut isäänsä ja kuoli nurisematta oman isänsä käden

kautta. Mitä suurimmat miehet kunnioittivat mitä halveksittavimpia

jumaluuksia. Luonnon pyhä ääni, jumalien ääntä voimakkaampana, teki

itsensä kunnioitetuksi maan päällä ja näytti siirtävän rikoksen ja

rikolliset taivaaseen.

Ihmisen sisimmässä sielussa siis on synnynnäinen oikeuden ja hyvyyden

periaate, jonka mukaan me omista perusohjeistamme huolimatta

tuomitsemme omat ja muiden teot hyviksi tai pahoiksi. Tälle perukselle

annan omantunnon nimen.

Mutta tätä sanaa lausuessani kuulen niin sanottujen viisaiden joka

taholla nostavan suuren huudon: Lapsuuden erehdyksiä, kasvatuksesta

johtuneita ennakkoluuloja; näin he kaikki yhdessä huutavat.

Ihmishengessä muka ei ole mitään, mikä ei olisi kokemuksen kautta

saatua, ja me teemme johtopäätöksemme joka asiasta ainoastaan

omaksumiemme käsitteiden nojalla. Eivätkä he vielä pysähdy tähän. He

uskaltavat edelleen kieltää tuon ilmeisen ja yleisen yhtäläisyyden eri

kansakuntien välillä, ja ihmisten päättelemistavan aivan päivänselvää

yhdenkaltaisuutta vastustaakseen he noutavat pimeydestä jonkun

salaperäisen heille yksin tunnetun esimerkin, ikäänkuin kaikki

luontaiset taipumukset olisivat tyhjäksi tehdyt yhden kansan

turmeltumisen tähden ja ikäänkuin koko suku olisi kelvoton, niin pian

kuin siinä on muutama epäsikiö. Mitä hyötyä on kaikkea epäilevällä

Montaignella siitä, että vaivaa itseään kaivamalla esiin jostakin

maailman kolkasta tavan, joka on vastainen oikeuden käsitteelle? Mitä

häntä hyödyttää uskoa mitä epäilyttävimpien matkailijoiden

auktoriteettiin ja kieltää tuo auktoriteetti mitä kuuluisimmilta

kirjailijoilta? Kumoaisivatko muutamat tuskin uskottavat, paikallisiin

ja meille tuntemattomiin syihin perustuvat omituiset tavat yleisen

johtopäätöksen, joka on tehty kaiken muun suhteen toisilleen

vastaisten, mutta tässä ainoassa suhteessa yhtäpitävien kansojen

yhdenkaltaisuuden perusteella. Oi Montaigne, sinä joka ylpeilet

suoruudestasi ja totuudenrakkaudestasi, ole suora ja tosi, jos tämä on

filosofille mahdollista, ja sano minulle onko maailmassa maata, jossa

vakaumuksestaan kiinnipitäminen, lempeys, hyväntekeväisyys,

jalomielisyys katsottaisiin rikokseksi, missä kunnon miestä

halveksittaisiin ja petollista kunnioitettaisiin?

Kukin, sanotaan, auttaa yhteishyvää oman etunsa vuoksi. Mistä sitten

johtuu se seikka, että oikeamielinen ihminen auttaa sitä omaksi

vahingokseen? Mitä merkitsee mennä kuolemaan omaksi edukseen?

Epäilemättä ei kukaan toimi muun vuoksi kuin omaksi edukseen. Mutta

ellei ole olemassa siveellistä hyvää, joka on otettava lukuun, ei voida

oman edun avulla koskaan selittää muita kuin pahojen ihmisten tekoja.

Onpa uskottavaa, ettei koetetakaan mennä pitemmälle. Olisipa liian

katala sellainen filosofia, joka joutuisi pulaan hyveellisten tekojen

suhteen, jonka harrastajat eivät voisi niistä muuten selviytyä kuin

keksimällä niille alhaisia tarkoitusperiä ja hyveettömiä aiheita ja

jonka olisi pakko halventaa Sokratesta ja parjata Regulusta. Jos joskus

mokomat opit voisivat ruveta itämään meidän keskuudessamme, niin

luonnon ja järjen ääni heti nousisi niitä vastaan, eikä se sallisi

yhdenkään niiden tunnustajan puhdistaa itseään sillä, että hän on

vakaumuksesta, mikä on.

Minun tarkoitukseni ei ole tässä ryhtyä metafyysillisiin selittelyihin,

jotka menevät sekä minun ymmärrykseni että teidän ymmärryksenne yli ja

jotka lopulta eivät johda mihinkään tulokseen. Olen jo teille sanonut,

etten tahdo filosofeerata kanssanne, vaan että tahdon auttaa teitä

neuvottelemaan sydämemme kanssa. Jos tunnette, että olen oikeassa, niin

se minulle riittää, vaikka kaikki filosofit näyttäisivät toteen, että

olen väärässä.

Näyttääkseni olevani oikeassa, minun vaan tarvitsee saattaa teidät

erottamaan hankkimamme käsitteet synnynnäisistä, luontaisista

käsitteistämme. Sillä tunnemme, ennenkuin opimme tuntemaan, ja koska

emme opi tahtomaan omaa hyväämme ja karttamaan omaa pahaamme, vaan

omaamme tuon vaiston luonnostamme, niin samoin rakkaus hyvään ja viha

pahaa kohtaan ovat meille yhtä luontaiset kuin rakkaus itseemme.

Omantunnon toiminta ei ole johtopäätöksien tekemistä, vaan se on

tuntemista. Joskohta kaikki mielteemme tulevat ulkoapäin, ovat ne

tunteet, jotka määräävät noiden mielteiden arvon, meissä itsessämme, ja

ainoastaan tunteiden kautta meillä on tieto sopivaisuudesta ja

sopimattomuudesta meidän ja olioiden välillä sekä siitä, pitääkö meidän

niitä etsiä, vai karttaa.

Olemassaolo on meille samaa kuin tunteminen. Tunteemme ovat kieltämättä

aikaisemmat kuin älyllisyytemme; meillä on ollut tunteita, ennenkuin

meillä oli käsitteitä.[129] Mikä tahansa lieneekin syy olemassaoloomme,

se syy on huolehtinut säilymisestämme antaen meille luontomme mukaiset

tunteet, eikä voitane kieltää, etteivät ainakin ne olisi synnynnäisiä.

Mitä yksilöön tulee, nämä tunteet ovat: rakkaus itseämme kohtaan, kivun

pelko, kuoleman kauhu, hyvinvoinnin halu. Mutta jos ihminen on

luonnostaan yhteiskuntaoloihin taipuva, jota seikkaa ei voi epäillä,

tai ainakin yhteiskunnalliseksi tarkoitettu, on hän se ainoastaan

muiden synnynnäisten, sukuunsa suhteutuvien tunteiden kautta. Sillä jos

vaan tarkastelee ruumiillista tarvetta, huomaa että se kaiketi enemmän

vierottaa ihmisiä toisistaan, kuin heitä lähentää toisiinsa. Nyt syntyy

omantunnon vaikuttava ääni tästä kaksinaisesta suhteesta itseensä ja

lähimäisiinsä. Se, että tietää mikä on hyvää, ei vielä ole samaa kuin

että sitä rakastaisi. Ihmisellä ei ole hyvästä synnynnäistä tietoa.

Mutta heti kun järki tekee sen ihmiselle tunnetuksi, hänen omatuntonsa

saattaa hänet sitä rakastamaan. Ja tämä tunne on synnynnäinen.

En näin ollen luule, ystäväiseni, olevan mahdotonta selittää omantunnon

välitöntä, itse järjestä riippumatonta perustaa luonnostamme johtuvien

seurauksien avulla. Ja joskin se olisi mahdotonta, niin se toiselta

puolen ei ole tarpeellistakaan. Sillä koska ne, jotka kieltävät tämän

koko ihmissuvun tunteman ja tunnustaman peruksen, eivät millään tavalla

todista sen olemattomuutta, vaan tyytyvät ainoastaan tätä

olemattomuutta väittäen puolustamaan, niin me, vakuuttaessamme sen

olevan olemassa seisomme yhtä vankalla pohjalla kuin he ja meillä on

vielä sisäinen todistus, omantunnonääni, joka todistaa omasta

puolestaan. Joskin arvostelukykymme ensi valossa aluksi häikäistymme ja

oliot näyttäyvät meille hämärinä, sekavina, niin odottakaamme siksi,

kunnes heikot silmämme uudelleen aukenevat ja vahvistuvat, ja pian

näemme nuo samat oliot järjen valossa semmoisina, kuin luonto ne meille

alusta asti on näyttänyt. Tai olkaamme yksinkertaisempia ja vähemmän

turhamielisiä, tyytykäämme niihin alkuperäisiin tunteihin, jotka

huomaamme itsessämme, koska kerran tutkimisemme, ellei se johda meitä

harhaan, aina johtaa meidät niihin. Omatunto, omatunto! Jumalallinen

vaisto! Kuolematon, taivaallinen ääni, tietämättömän, rajoitetun, mutta

järjellisen ja vapaan olennon erehtymätön opas! Pettämätön hyvän ja

pahan tuomari, sinä, joka teet ihmisen Jumalan kaltaiseksi! Sinä olet

ihmisen luonnon täydellisyyden, hänen tekojensa siveellisyyden

aiheuttaja. Ilman sinua en itsessäni tunne olevan mitään muuta, joka

kohottaisi minut eläintä ylemmäksi, kuin tuo surkea etuoikeus harhailla

erehdyksestä erehdykseen säännöttömän ymmärryksen ja perustaa vailla

olevan järjen avulla.

Olemme täten, Jumalan kiitos, päässeet vapaiksi koko tuosta

pelottavasta filosofiasta. Voimme olla ihmisiä olematta oppineita.

Vapautettuina kuluttamasta elämäämme moraalin tutkimisessa meillä on

mitä vähimmillä kustannuksilla saatavissa varmempi opas tässä

äärettömässä inhimillisten mielipiteiden sokkelossa. Mutta se ei vielä

riitä, että tämä opas on olemassa. Tulee osata tunnustaa se ja seurata

sitä. Jos se puhuu joka sydämelle, niin miksi on niin vähän niitä,

jotka sitä kuuntelevat? Siksi, että se puhuu meille luonnon kielellä,

jonka kaikki on saattanut meidät unhottamaan. Omatunto on ujo; se

rakastaa yksinäisyyttä ja rauhaa. Maailma ja melu sitä pelästyttävät.

Ennakkoluulot, joista sen väitetään syntyneen, ovat sen pahimmat

viholliset; se pakenee niitä tai vaikenee niiden edessä. Niiden meluava

ääni tukehuttaa sen äänen ja estää sitä pääsemästä kuuluviin.

Innottelevaisuus rohkenee sitä matkia ja kehottaa sen nimessä

rikokseen. Tuntien itsensä hylätyksi se vihdoin menettää rohkeutensa.

Se ei enää puhu, se ei enää meille vastaa. Ja kun niin kauan on sitä

halveksinut, on yhtä vaivalloista taas saada se takaisin kuin oli saada

se karkotetuksi.

Kuinka usein olen tutkiessani väsynyt, kun olen tuntenut rintani

kylmyyttä! Kuinka usein surumielisyys ja ikävä, vuodattaen myrkkyään

ensimäisiin mietiskelyihini, tekivät ne minulle sietämättömiksi!

Kuivettunut sydämeni omisti totuudenrakkaudelle ainoastaan heikon,

laimean innon. Sanoin itsekseni: Miksi vaivata itseään etsimällä

semmoista, jota ei ole olemassa. Siveellinen hyvä on pelkkä haave. Ei

ole mitään muuta hyvää kuin aistilliset nautinnot. Oi jos kerran on

kadottanut henkisten nautintojen maun, kuinka silloin on vaikeata saada

se takaisin! Kuinka paljon vaikeampaa kuitenkin on saada sitä, ellei

sitä koskaan ole ollut! Jos olisi olemassa ihminen, niin kurja, ettei

hän elämänsä aikana olisi tehnyt mitään, jonka muisto saattaisi hänet

tyytyväiseksi itseensä ja iloiseksi siitä, että on elänyt, niin tämä

ihminen ei koskaan kykenisi tuntemaan itseään. Ja voimatta tuntea, mikä

hyvyys piilee hänen luonnossaan, hän olisi pakosta paha ja ikuisesti

onneton. Mutta luuletteko, että maan päällä olisi ainoatakaan ihmistä,

niin turmeltunutta, ettei hän koskaan olisi tuntenut sydämessään

taipumusta tehdä hyvää? Tuo taipumus on niin luonnollinen ja niin

suloinen, että on mahdotonta sitä aina vastustaa, ja muisto siitä

ilosta, jonka se kerran on aiheuttanut, riittää elvyttämään sitä yhä

uudelleen. Ikävä kyllä, sitä on alussa vaikea tyydyttää, on tuhansia

syitä olla noudattamatta sydämen taipumusta. Väärä viisaus pidättää

sitä inhimillisen minän ahtaiden rajojen sisällä, ja tuhansia

miehuullisia ponnistuksia tarvitaan, ennenkuin uskaltaa mennä noiden

rajojen yli. Hyvän teon palkinto on sen tekemisen tuottama mielihyvä,

ja tämän palkinnon saa vasta kun on sen hyvin ansainnut. Ei mikään ole

viehättävämpää kuin hyve, mutta siitä täytyy nauttia, jotta sen

huomaisi. Kun sitä tahtoo itselleen saada, se ensin muuttaa itsensä

tuhansiin pelottaviin muotoihin, kuten tarun Proteus, ja näyttäytyy

lopuksi omassa muodossaan vaan niille, jotka eivät ole väsyneet sitä

tavoittelemasta.

Alituisesti taistellen luontaisten tunteiden kanssa, jotka puhuivat

minulle yhteishyvän puolesta, ja järkeni kanssa, joka kohdisti kaikki

minuun itseeni, olisin koko elämäni ajan häälynyt näiden kahden seikan

välillä, tehden pahaa, rakastaen hyvää, aina vasten omaa itseäni, ellei

uusi selkeys olisi valaissut sydäntäni ja ellei mielipiteitäni

varmistava totuus olisi edelleen vakaannuttanut elämäntapaani ja

saattanut minua sopusointuun itseni kanssa. Turhaan koetetaan

perustella hyvettä yksistään järjen pohjalla. Mikä varma perusta sille

siten voitaisiin antaa? Hyve, sanotaan, on järjestyksen rakkautta.

Mutta voiko sitten tämä rakkaus minussa olla voimakkaampi kuin oman

hyvinvointini rakkaus? Annettakoon minulle selvä ja riittävä syy, jonka

nojalla voisin edelliselle antaa etusijan. Pohjaltaan tuo heidän luultu

perustuksensa on pelkkää sanaleikkiä, sillä minä puolestani voin sanoa,

että pahe on järjestyksen rakkautta, vaikka toiseen suuntaan.

Kaikkialla, missä on tunnetta ja älyllisyyttä, on olemassa jonkunmoinen

siveellinen järjestys. Ero on siinä, että hyvä ihminen järjestyy

suhtautuen kokonaisuuteen, mutta paha järjestää kokonaisuuden

suhtautumaan itseensä. Jälkimäinen tekee itsensä olemiston keskukseksi,

edellinen mittaa säteensä ja pysyy kehässä. Silloin hyvä ihminen on

järjestynyt oikeaan suhteeseen Jumalaan, joka on yhteinen keskus, ja

luotuihin, jotka kaikki muodostavat konsentrisia ympyröitä. Ellei

Jumaluutta ole, on ainoastaan paha järjellinen; hyvä ihminen toimii

silloin järjettömästi.

Oi lapseni, jospa kerran voisitte tuntea mistä raskaasta taakasta on

vapautunut, kun tyhjennettyään inhimillisten mielipiteiden turhuuden

kalkin ja maistettuaan intohimojen katkeruutta, vihdoin löytää niin

läheltä itseään viisaudentien, tämän elämän vaivojen palkinnon ja sen

onnenlähteen, jonka suhteen on ollut epätoivoisa. Kaikki luonnonlain

säätämät velvollisuudet, jotka ihmisten vääryys melkein oli hivuttanut

pois sydämestäni, painuvat siihen uudelleen, kun kuulen mainittavan

iankaikkista oikeutta, joka ne minulle määrää ja joka näkee, täytänkö

ne. Tunnen itsessäni enää vaan suuren hyvää tahtovan olennon työn ja

välikappaleen, olennon, joka tekee hyvää ja tekee minullekin hyvää, jos

tahtoni mukautuu hänen tahtonsa mukaan ja jos minä oikein käytän

vapauttani. Suostun hänen säätämäänsä järjestykseen, varmana siitä,

että itse kerran tulen täydellisesti siitä nauttimaan ja siinä olemaan

onnellinen. Sillä mikä onnellisuus on suloisempi kuin se, että tuntee

itsensä kuuluvaksi järjestelmään, jossa kaikki on hyvin. Kun kipu minua

ahdistaa, kannan sitä kärsivällisesti ajatellen, että se on ohimenevä

ja että sen aiheuttaa ruumis, joka ei ole minulle olennainen. Jos ilman

todistajia teen hyvän työn, tiedän, että se kuitenkin huomataan, ja

huolehdin käytöksestäni tässä elämässä tulevaa varten. Kärsiessäni

vääryyttä sanon itselleni: Oikeamielinen olento, joka ohjaa kaikkea,

kyllä tietää antaa minulle hyvitystä. Ruumiini tarpeet, elämäni

kärsimykset tekevät minulle ajatuksen kuolemasta siedettävämmäksi.

Minulla on vaan vähemmän siteitä katkaistavana, kun kerran täytyy

jättää kaikki.

Minkätähden sieluni on aistimieni alainen ja kahlehdittu tähän

ruumiiseen, joka sitä orjuuttaa ja kiusaa? En siitä tiedä mitään.

Olenko minä tunkenut Jumalan salaisuuksiin? Mutta saatan olematta

julkean rohkea tehdä yksinkertaisia olettamia. Ajattelen itsekseni,

että jos ihmishenki olisi jäänyt vapaaksi ja puhtaaksi, mitä ansiokasta

siinä silloin olisi, että se rakastaisi ja noudattaisi järjestystä,

jonka se huomaisi ja jonka rikkomisesta sillä ei olisi mitään etua. Se

olisi onnellinen, se on totta, mutta sen onnesta puuttuisi korkein

aste: hyveen kunnia ja hyvä todistus omasta itsestään. Se olisi

ainoastaan enkelien kaltainen, mutta epäilemättä hyveellinen ihminen on

kerran oleva jotakin enempää kuin ne. Koska sielu on yhtä voimakkailla

kuin käsittämättömillä siteillä yhdistetty kuolevaiseen ruumiiseen,

panee tämän ruumiin säilyttämisen huoli sielun asettamaan kaiken

johonkin suhteeseen sen kanssa ja saattaa sielun harrastamaan

sellaista, mikä on vastaista yleiselle järjestykselle, jota sielu

kuitenkin kykenee havaitsemaan ja rakastamaan. Näin ollen vapauden

oikea käyttäminen koituu sielulle samalla sekä ansioksi että

palkinnoksi, ja se valmistaa itselleen ainaisen onnen taistelemalla

maallisia intohimoja vastaan ja ylläpitämällä alkuperäistä tahtoansa.

Jos nyt siinäkin alennustilassa, jossa tämän elämän aikana olemme,

kaikki alkuperäiset taipumuksemme ovat oikeutettuja, kaikki paheemme

johtuvat meistä itsestämme, niin miksi valitamme olevamme niiden ikeen

alaisia? Miksi moitimme kaiken luojaa niistä vaivoista, jotka itse

hankimme itsellemme ja niistä vihollisista, joita itse asestamme

itseämme vastaan? Oi, älkäämme turmelko ihmistä! Silloin hän aina on

oleva hyvä, vailla kärsimyksiä ja aina onnellinen, vapaana

omantunnonvaivoista. Rikokselliset, jotka sanovat pakosta tehneensä

rikoksensa, ovat yhtä valheellisia kuin kurjia ihmisiä. Mitenkä he

eivät ollenkaan huomaa, että heikkous, joka panee heidät valittamaan,

on heidän oma aiheuttamansa, että heidän ensimäinen turmeltumisensa

johtuu heidän omasta tahdostaan, että tahtomalla ensin antautua

viettelemyksien valtaan lopuksi sen tekevät vasten tahtoansakin ja

tekevät ne siten vastustamattomiksi? Epäilemättä ei enää riipu heistä,

tahtovatko olla pahoja ja heikkoja, vai eivätkö, mutta heidän

vallassaan oli olla tulematta sellaisiksi. Oi miten helposti olisimme

itsemme ja intohimojemme valtiaat tämänkin elämän kestäessä, jos

ymmärtäisimme silloin, kun meillä ei vielä ole mitään pysyväisiä

tottumuksia ja kun henkemme alkaa varttua, kiinnittää huomiomme niihin

seikkoihin, jotka tulee tuntea, voidaksemme oikein antaa arvonsa

niille, joita emme tunne, jos vakavasti tahtoisimme kehittää henkisiä

lahjojamme, emme loistaaksemme muiden silmissä, vaan ollaksemme hyviä

ja viisaita luontomme mukaisesti ja tehdäksemme itsemme onnellisiksi

täyttämällä velvollisuutemme. Tämä harrastus tuntuu meistä ikävältä ja

vaivalloiselta, koska ajattelemme sitä vasta silloin, kun jo olemme

paheen turmelemat ja kokonaan intohimojemme vallassa. Muodostamme

itsellemme varmat mielipiteet, ennenkuin vielä tunnemme hyvän ja pahan.

Ja käyttämällä sitten kaiken suhteen tätä väärää mittaa, emme anna

yhdellekään seikalle sen oikeata arvoa.

On erittäinkin yksi ikäkausi, jolloin vielä vapaa, mutta palava,

levoton, tuntematonta onnea halajava sydän etsii tätä arvoa uteliaana,

epävarmana, aistien pettämänä ja kiintyy lopuksi sen valhekuvaan,

luullen löytävänsä sen sieltä, missä se ei ole. Nämä harhanäöt ovat

mitä minuun tulee kestäneet liiankin kauan. Oi, olen liian myöhään

oppinut ne tuntemaan enkä ole voinut niitä kokonaan karkottaa. Ne

kestävät yhtä kauan kuin tämä kuolevainen ruumis, joka on niiden

aiheuttaja. Mutta ainakin ne turhaan viettelevinä minulle näyttäytyvät;

ne eivät enää minua petä. Tunnen ne siksi, mitä ne ovat ja halveksin

niitä, vaikkakin niitä seuraan. Kaukana siitä, että niissä näkisin

onneni lähteen, näen niissä sen ehkäisijän. Kaihoan sitä hetkeä,

jolloin ruumiinnesteistä vapaana olisin minä itse, jolloin olisin vapaa

ristiriidasta, jakautumisesta, jolloin en tarvitsisi muuta kuin

itseäni, ollakseni onnellinen. Tosin olen onnellinen jo tässä elämässä,

minä kun pidän kaikkia sen vaivoja vähäpätöisinä ja katson sitä melkein

vieraaksi olemukselleni, ja kun kaikki tosihyvä, jonka siitä voin

saada, riippuu itsestäni.

Kohotakseni jo edeltäpäin niin paljon kuin mahdollista tähän onnen,

voiman ja vapauden tilaan, harjotan henkeäni mietiskelemällä yleviä

asioita. Mietiskelen kaikkeuden järjestystä, en selittääkseni sitä

turhilla järjestelmillä, vaan lakkaamatta ihaillakseni siinä

ilmaantuvaa viisasta luojaa. Keskustelen hänen kanssaan, annan hänen

jumalallisen olemuksensa läpitunkea kaikki henkiset lahjani. Hellyn

hänen hyvistä teoistaan, siunaan häntä hänen antimistaan, mutta en

häntä rukoile. Mitä häneltä pyytäisin? Ettäkö hän minun tähteni

muuttaisi kaiken olevaisen järjestyksen, ettäkö hän minun hyväkseni

tekisi ihmeen? Minä, jonka ennen kaikkea tulee rakastaa hänen

viisautensa säätämää ja hänen kaitselmuksensa ylläpitämää järjestystä,

minäkö tahtoisin, että tämä järjestys minun tähteni häiriytyisi? Ei,

sellainen julkea anominen ansaitsisi ennemmin rangaistusta kuin että se

täytettäisiin. En myöskään häneltä pyydä voimaa tehdä hyvää; miksi näet

häneltä pyytäisin sellaista, jonka hän on minulle antanut? Eikö hän ole

antanut minulle omaatuntoa, voidakseni rakastaa hyvää, ja järkeä,

voidakseni sen tuntea, sekä vapautta, voidakseni sen valita? Jos teen

pahoin, en voi itseäni millään puhdistaa, sillä teen niin sentähden,

että niin tahdon. Jos pyydän häntä muuttamaan tahtoni toiseksi, se on

samaa, kuin pyytäisin häneltä mitä hän pyytää minulta. Se on samaa kuin

tahtoa, että hän tekisi minun tehtäväni ja minä siitä saisin palkan.

Olla tyytymätön tilaansa on sama kuin tahtoa, ettei enää olisi ihminen,

tahtoa muuta kuin olevaista, s.o. tahtoa epäjärjestystä ja pahaa.

Oikeuden ja totuuden lähde, laupias, hyvä Jumala! Luottamuksessani

sinuun on sydämeni ylin toivo se, että sinun tahtosi tapahtuisi.

Yhdistämällä oman tahtoni sinun tahtoosi teen minkä sinä teet, mukaudun

sinun hyvyyteesi. Jo ennakolta luulen olevani osallinen ylimmästä

onnellisuudesta, joka on hyvyytesi palkka.

Sen oikeutetun epäilyksen tähden, joka minulla on itseni suhteen,

pyydän häneltä tai oikeammin odotan hänen oikeudellisuudeltaan yhtä

ainoata seikkaa, nimittäin sitä, että hän, jos erehdyn, korjaa

erehdykseni, jos tämä on minulle vaarallinen. Olen rehellinen ihminen

ja tunnustan sentähden, etten ole erehtymätön. Minun mitä varmimmilta

totuuksilta näyttävät mielipiteeni ovat ehkä kaikki vääriä. Sillä mikä

ihminen ei pitäisi kiinni omista mielipiteistään ja kuinka monet

ihmiset ovat yhtä mieltä joka asian suhteen? Minua pettävät harhaluulot

johtuvat kyllä minusta itsestäni, mutta hän yksin voi minut niistä

parantaa. Olen tehnyt kaiken, minkä olen voinut, päästäkseni tuntemaan

totuuden, mutta sen lähde on liian korkealla. Jos voimani eivät riitä

mennäkseni etemmäksi, niin mistä voidaan minua syyttää? Silloin tulisi

totuuden lähestyä minua.

Kunnon pappi oli puhunut innokkaasti. Hänen mielensä oli liikutuksen

vallassa, ja niin oli minunkin mieleni. Luulin kuulevani jumalallisen

Orpheuksen laulavan ensimäisiä hymnejään ja opettavan ihmisille miten

jumalia on palveltava. Siitä huolimatta minulla oli koko joukko

vastaväitteitä tehtävänä, sen huomasin. Mutta minä en tehnyt

ainoatakaan, koska ne olisivat olleet omiaan enemmän hämmentämään kuin

vakuuttamaan ja koska minulla oli sama sisäinen vakaumus kuin

hänelläkin. Mikäli hän omantuntonsa mukaisesti minulle puhui, minun

omatuntoni tuntui vahvistavan hänen sanojaan tosiksi.

Ne mielipiteet, jotka juuri olette minulle esittänyt, sanoin hänelle,

näyttävät minusta uudemmilta siihen nähden, mitä ette sano tietävänne,

kuin siihen nähden, mitä näytätte uskovan. Huomaan niissä, melkein

kauttaaltaan teismiä eli luonnollista uskontoa, jonka kristityt

mielellään tahtovat sekoittaa ateismiin eli uskonnottomuuteen, vaikka

se on sille vallan päinvastainen oppi. Mutta katsoen siihen tilaan,

missä tällä hetkellä olen uskoon nähden, minun tulee siinä enemmän

vahvistua kuin heikontua, ja minusta tuntuu vaikealta olla vallan

teidän kannallanne, kun en ole yhtä viisas kuin te. Ollakseni kuitenkin

yhtä vakava-aikeinen, tahdon asiaa itsekseni pohtia. Minuakin tulee

sisäinen tunne johtamaan, kuten teitä, ja te olette itse minulle

huomauttanut, että ei ole hetken asia saada sitä vaikuttamaan, kun

kauan on pakottanut sen vaikenemaan. Olen painanut sananne sydämeeni;

minun täytyy niitä miettiä. Jos tarkan mietiskelyn jälkeen saan saman

vakaumuksen kuin te, olette te minun viimeinen apostolini ja minä olen

teidän proselyyttinne kuolemaan asti. Opettakaa kuitenkin minua

edelleenkin. Olette sanonut minulle vasta puolet siitä, mikä minun

tulee tietää. Puhukaa minulle ilmestyksestä, pyhästä raamatusta, noista

hämäristä dogmeista, joiden suhteen lapsuudestani saakka olen ollut

epätietoinen, voimatta niitä käsittää ja niihin uskoa, ja tietämättä

hylätäkö vai hyväksyä ne.

Pyyntösi täytän kernaasti, poikani, sanoi hän syleillen minua, tahdon

sanoa kaikki, mitä ajattelen. En suinkaan aio avata sydäntäni

ainoastaan puoleksi, mutta se toivomus, jonka juuri minulle ilmaisitte,

oli välttämätön, ennenkuin saatoin tuntea olevani oikeutettu puhumaan

teille peittelemättä. Tähän asti en teille ole sanonut mitään, josta en

luulisi teillä olevan hyötyä ja josta minulla sydämessäni ei olisi

täydellinen vakaumus. Sen tutkistelun laita, joka vielä on tekemättä,

on aivan toinen. Näen siinä vaan hämmennystä, salaperäisyyttä,

hämäryyttä; en siihen tuo lisäksi muuta kuin epävarmuutta ja

epäilystä. Vapisten teen päätökseni ryhtyä siihen ja tulen puhumaan

teille pikemmin epäilyksistäni kuin mielipiteistäni. Jos teidän

mielipiteillänne olisi lujempi pohja, niin epäröisin esittää teille

omia mielipiteitäni, mutta siinä tilassa, missä nyt olette, on teille

hyödyllistä ajatella kuten minä.[130] Älkää muuten antako sanoilleni

muuta arvoa kuin minkä järkenne sallii. En näet tiedä, vaikka olisin

erehtynyt. On vaikeata asioita pohtiessa olla toisinaan käyttämättä

varmuuteen vivahtavia sanoja, mutta muistakaa, että kaikki minun varmat

väitteeni tässä kohden ovat pelkkiä epäilemisen aiheita. Etsikää itse

totuutta. Minä puolestani lupaan teille ainoastaan puhuvani ilman

vilppiä.

Näette minun esityksessäni ainoastaan luonnonuskonnon. Tuntuu sangen

oudolta ajatella, että kaipaisimme muuta uskontoa. Miten voin tietää,

että minulla olisi se tarve? Missä suhteessa olen syyllinen, kun

palvelen Jumalaa niiden tiedonlahjojen mukaisesti, jotka hän suo minun

hengelleni ja niiden tunteiden mukaisesti, jotka hän sydämessäni

herättää? Mikä on se siveellinen puhtaus, mikä se ihmiselle hyödyllinen

ja säätäjälleen kunniaa tuottava dogmi, jonka saatan johtaa

positiivisesta opista, mutta en, tuota oppia tuntematta, luontaisten

taipumusten oikeasta käyttämisestä? Näyttäkää minulle mitä pitää lisätä

luonnonlain säätämiin velvollisuuksiin Jumalan kunniaksi, yhteiskunnan

hyväksi ja omaksi edukseni ja minkä semmoisen hyveen te johdatte

uudesta uskosta, ettei se olisi seuraus minun opistani. Ylevimmät

ajatuksemme Jumalasta saamme ainoastaan järjen kautta. Katselkaa

luonnon vaihtelevaa näkyä, kuunnelkaa sisäistä ääntä. Eikö

Jumala ole ilmaissut kaikkea silmillemme, omalletunnollemme ja

arvostelukyvyllemme? Mitä ihmiset voivat meille ilmaista lisäksi?

Heidän selityksensä vaan alentavat Jumalan arvoa, sillä niiden kautta

Jumalalle annetaan inhimillisiä intohimoja. Kaukana siitä, että

erityiset dogmit tekisivät käsityksen suuresta olennosta selvemmäksi,

ne sitä vaan hämmentävät. Ne eivät jalosta sitä, vaan halventavat

sitä ja lisäävät sitä peittävään salaperäisyyteen mielettömiä

ristiriitaisuuksia, tehden ihmiset ylpeiksi, suvaitsemattomiksi ja

julmiksi sekä saattaen rauhan asemesta tulen ja miekan raivoten

vallitsemaan maan päällä. Kysyn itseltäni mitä tämä kaikki hyödyttää,

osaamatta siihen vastata. Näen siinä vaan ihmisten rikokset ja

ihmissuvun onnettomuudet.

Minua vastaan väitetään ilmestyksen olevan välttämättömän, jotta

ihmiset oppisivat oikean tavan palvella Jumalaa hänen tahtonsa

mukaisesti; todistuksena mainitaan ne erilaiset, sangen omituiset tavat

palvella Jumalaa, joita ihmiset ovat panneet käytäntöön. Mutta ei

ollenkaan huomata syynä tähän erilaisuuteen olevan juuri sen

harhaluulon, että muka olisi ilmestyksiä. Siitä perin kun kansat ovat

keksineet sen, että ovat panneet Jumalan puhumaan, ovat ne panneet

hänet puhumaan, kukin omalla tavallaan, ja ovat antaneet hänen sanoa

juuri sitä, mitä ovat tahtoneet. Ellei oltaisi kuultu muuta kuin mitä

Jumala sanoo ihmissydämelle, ei koskaan olisi ollut maan päällä muuta

kuin yksi ainoa uskonto.

Tarvittiin yhdenmukaista jumalanpalvelusta, sitä en kiellä. Mutta

oliko tämä seikka niin tärkeä, että sitä varten täytyi panna liikkeelle

koko jumalallisen mahdin komeus? Älkäämme sekoittako keskenään

uskonnonmenoja ja uskontoa. Jumala vaatii sydämen palvelusta, ja se on

aina samanlainen, jos se vaan on vakavaa laatua. Mieletöntä

turhamaisuutta todistaa se, että kuvitellaan Jumalan panevan niin

suurta arvoa papin vaatetuksen muotoon, hänen lausumiensa sanojen

järjestykseen, alttarin ääressä tehtyihin liikkeisiin ja kaikkiin hänen

polvistumisiinsa. Oi ystäväni, vaikka tahtoisitte olla kuinka

ylevämielinen tahansa, olisitte aina kuitenkin maassa matava. Jumala

tahtoo, että häntä palveltaisiin hengessä ja totuudessa. Tämä on

kaikkien uskontojen, kaikkien maiden ja kaikkien ihmisten velvollisuus.

Mitä tulee ulkonaisiin menoihin, niin on aivan poliisivallan asia,

pitääkö niissä noudattaa yhdenmukaisuutta hyvän järjestyksen vuoksi.

Sitä varten ei tarvita ilmestystä.

Nämä mietteet eivät olleet minun ensimäisiäni. Ollen kasvatuksen

aiheuttamien ennakkoluulojen vallassa ja täynnä tuota vaarallista

itserakkautta, joka aina pyrkii johtamaan ihmistä ulkopuolelle hänen

piiriään, ponnistelin alentaakseni ylimmän olennon minun käsitysalaani,

kun en itse ollut kyllin vahva ylentämään heikkoja käsitteitäni hänen

luokseen. Koetin saattaa ne äärettömän kaukana toisistaan olevat

suhteet, jotka hän on luonut oman luontonsa ja minun luontoni välille,

lähemmäksi toisiaan. Halusin saada välittömämpiä ilmauksia,

yksityiskohtaisempia tietoja, ja tyytymättä tekemään Jumalaa ihmisten

kaltaiseksi tahdoin saada yliluonnollisia selityksiä, siten ollakseni

samalla lähimäisiäni etevämpi. Tahdoin itselleni erityistä

jumalanpalvelusta; tahdoin, että Jumala minulle ilmoittaisi, mitä hän

ei ollut muille ilmoittanut tai mitä eivät olisi kyenneet ymmärtämään

kuten minä.

Pitäen sitä näkökantaa, joka minulla oli, yhteisenä näkökantana, josta

kaikki uskovaiset lähtivät pyrkimään selkeämpään jumalanpalvelukseen,

löysin luonnonuskonnon dogmeista ainoastaan uskonnon alkeet yleensä.

Tarkastelin noita maan päällä olevia eri uskonlahkoja, jotka syyttävät

toisiaan valheellisuudesta ja erehtymisestä ja kysyin: _mikä niistä on

oikea?_ Jokainen vastasi: "minun lahkoni on se oikea", jokainen sanoi:

"minä yksin ja minun kannattajani ajattelemme oikein, kaikki muut ovat

erehtyneet." _Ja miten tiedätte, että teidän lahkonne on oikea?_ Koska

Jumala sen on sanonut.[131] Ja kuka teille takaa, että Jumala sen on

sanonut? Pastorini, joka sen hyvin tietää. Pastorini käskee minua sitä

uskomaan, ja minä sen uskon. Hän vakuuttaa minulle, että kaikki ne,

jotka väittävät toisin kuin hän, valehtelevat, enkä minä sentähden

kuuntele mitä he sanovat.

Kuinka, ajattelin minä, eikö totuus olekaan yksi? Voiko se, mikä minun

mielestäni on totta, teidän mielestänne olla väärää? Jos se, joka on

oikealla tolalla, seuraa samaa menettelytapaa kuin se, joka on väärällä

tolalla, niin mitä ansioita tai vikoja on toisella enemmän kuin

toisellakaan? Heidän valintansa on sattuman varassa; olisi kohtuutonta

antaa heidän vastata siitä. Se olisi samaa kuin palkita tai rangaista

heitä siitä, että ovat syntyneet siinä tai siinä maassa. Mutta

ken julkeaa sanoa Jumalan näin tuomitsevan, loukkaa hänen

oikeudellisuuttaan.

Kaikki uskonnot ovat oikeat ja Jumalalle otolliset, tai jos on olemassa

yksi erityinen uskonto, jonka hän ihmisille määrää ja josta

tietämättömiä hän rankaisee, niin hän on varustanut sen varmoilla,

selvästi huomattavilla tunnusmerkeillä, jotta se erotettaisiin ja

tunnustettaisiin ainoaksi oikeaksi uskonnoksi. Nämä tunnusmerkit ovat

kaikkina aikoina, kaikkialla yhtä selvästi huomattavissa kaikille

ihmisille, suurille ja pienille, oppineille ja oppimattomille,

eurooppalaisille, intialaisille, afrikkalaisille ja raakalaisille. Jos

olisi olemassa maan päällä sellainen uskonto, jota tunnustamattomat

kaikki joutuisivat iankaikkiseen vaivaan, ja jos jossakin paikkaa

maailmaa olisi joku kuolevainen, vaan yksi ainoakin, jolle tuo uskonto

ei olisi voinut antaa varmuutta oikeudestaan, niin olisi tämän uskonnon

Jumala kohtuuttomin ja julmin kaikista tyranneista.

Etsimmekö siis vakavasti totuutta? Älkäämme tehkö mitään myönnytyksiä

syntymälle, isiemme ja pappien auktoriteetille, vaan alistakaamme

kaikki, minkä he lapsuudestamme asti ovat meille opettaneet,

omantuntomme ja järkemme punnittavaksi. Turhaan minulle huudetaan:

Polje järkesi. Mutta tätä saattaa minulta vaatia sekin, joka minua

pettää. Todistettakoon minulle järkisyillä, että minun on sokeasti

alistaminen ja polkeminen järkeni.