Ettekö koskaan ole lukenut "Kleopatraa" tai "Cassandraa" tai muita

tämänkaltaisia kirjoja? Tuollaisten kirjojen tekijä valitsee tunnetun

tapauksen; sitten hän sovittaa sen tarkoituksiinsa, koristaa sitä

keksimillään yksityiskohdilla ja henkilöillä, joita ei koskaan ole

ollut olemassa sekä kyhäämillään kuvauksilla, täten liittäen

toisen mielikuvituksensa tuotteen toiseen, tehdäkseen teoksensa

lukemisen miellyttäväksi. Minä huomaan tuskin muuta eroa tällaisten

romaanien ja tavallisten historiallisten teosten välillä kuin että

romaaninkirjoittaja antautuu enemmän oman mielikuvituksensa valtoihin,

historioitsija taas enemmän mukautuu toisten mielikuvitukseen. Tähän

voisin vielä lisätä, että edellinen asettaa itselleen jonkun

siveellisessä suhteessa hyvän tai huonon päämäärän, jonka jälkimäinen

kokonaan sivuuttaa.

Joku saattaa huomauttaa, että historiallisen esityksen tarkkuus

herättää vähempää mielenkiintoa kuin tapojen ja luonteiden tarkka

kuvaaminen; kunhan vaan ihmissydän on hyvin kuvattu, ei muka merkitse

juuri mitään, onko tapahtumat tarkoin todellisuuden mukaan kerrottu;

sillä -- näin arvellaan -- mitä meitä liikuttavat kaksi tuhatta vuotta

sitten sattuneet tapaukset? Se, joka näin arvelee, saattaa olla

oikeassa, kunhan nuo kuvat on esitetty luonnon mukaisesti; mutta jos

suurin osa niistä perustuu yksistään historioitsijan mielikuvitukseen,

joudumme saman epäkohdan alaiseksi, jota juuri olemme tahtoneet välttää

ja teemme kirjailijoiden määräysmahdille myönnytyksen, jota emme ole

tahtoneet tehdä opettajalle. Jos oppilaani ei saa nähdä muita kuin

mielikuvituksen hiomia kuvia, pidän parempana, että ne ovat minun oman

käteni kuin muiden piirtämiä; ainakin ne silloin soveltuvat hänelle

paremmin.

Huonoimmat historioitsijat nuorukaiselle ovat ne, jotka aina lausuvat

oman arvelunsa. Esittäkööt ennemmin tosiseikkoja, jotta hän itse saa

niitä arvostella; siten hän oppii tuntemaan ihmisiä. Jos tekijän

arvostelu häntä alati opastaa, näkee hän kaikki yksinomaan toisen

silmällä; ja kun tämä silmä häneltä puuttuu, hän ei enää näe mitään.

Sivuutan meidän ajan historian, ei ainoastaan sentähden, että se on

vailla omintakeista luonnetta ja että sen ihmiset kaikki ovat toistensa

kaltaiset, vaan myös sentähden, että historioitsijamme, yksinomaan

koettaessaan loistaa, laativat vahvavärisiä kuvia, jotka useinkaan

eivät esitä mitään.[105] Yleensä muinaisajan historioitsijat tekevät

vähemmän muotokuvia ja osottavat vähemmän sattuvaa sukkeluutta kuin

arvostelujensa järkevyyttä. Kuitenkin tulee heidänkin joukostaan

huolellisesti valita muutamia, eikä aluksi valita niitä, joilla on

tarkin arvostelukyky, vaan ne, jotka ovat yksinkertaisimmat. Minä

puolestani en tahtoisi panna nuorukaisen käsiin Polybiosta enkä

Sallustiusta. Tacitus on vanhuksien kirja, nuoret eivät sitä kykene

ymmärtämään. On tärkeätä, että ensin oppii ihmisten teoista tuntemaan

ihmissydämen ensi piirteet, ennenkuin voi tunkea sen syvyyksiin; tulee

osata ensin käsittää tosiseikkoja, ennenkuin ymmärtää periaatteita.

Periaatteita käsittelevä filosofia kuuluu kokemuksen alaan. Nuorison ei

pidä yleistää; koko sen opetuksen tulee tapahtua yksityissääntöjen

muodossa.

Tukydides on mielestäni historioitsijoiden todellinen peruskuva. Hän

kertoo tosiseikat niitä arvostelematta; mutta hän ei laiminlyö

ainoatakaan sivuseikkaa, joka on omansa helpottamaan meille noiden

tosiseikkojen arvostelemista. Hän asettaa kaiken, mistä kertoo, lukijan

silmien eteen; kaukana siitä, että itse asettuisi tapausten ja lukijain

väliin, hän päinvastoin itse kokonaan väistyy syrjään; emme luule

lukevamme, luulemme näkevämme. Valitettavasti hän aina puhuu sodista,

emmekä näe hänen teoksissaan juuri mitään muuta kuin sellaista, mikä on

vähimmin opettavaista, nimittäin taisteluja. "Kymmenen tuhannen

palausretki" ja Caesarin historialliset teokset osottavat melkein

samoja avuja ja vikoja. Kelpo Herodotos, joka ei tee muotokuvia eikä

periaatteellisia huomautuksia, joka on sujuva, teeskentelemätön ja

täynnä yksityisseikkoja, mitkä mitä suurimmassa määrin ovat omansa

mieltä kiinnittämään ja huvittamaan, olisi kenties paras kaikista

historioitsijoista, elleivät nuo samaiset yksityisseikat usein eksyisi

yksinkertaisiin lapsellisuuksiin, jotka pikemmin tärvelevät nuorison

maun, kuin ne sitä kehittävät. Sillä, joka hänen teoksiaan lukee, tulee

jo olla arvostelukykyä. En tässä tahdo pitemmältä puhua Liviuksesta,

hänenkin vuoronsa on vielä tuleva; mainitsenhan vaan, että hän on

politikoitsija ja puhuja, sanalla sanoen kaikkea muuta kuin mikä sopii

kysymyksessä olevalle iälle.

Historia on yleensä puutteellinen siinä, ettei se mainitse muita kuin

havainnollisia ja huomattavia tapauksia, jotka saattaa muistiin

kiinnittää nimien, paikkojen, vuosilukujen ja päivämäärien muodossa;

mutta näiden tapausten hitaat ja vähitellen toteutuvat syyt, joita ei

samalla tavoin voi panna merkille, jäävät aina tuntemattomiksi.

Luullaan usein, että joku taistelukentällä saavutettu voitto tai

kärsitty tappio on syynä johonkin vallankumoukseen, joka jo ennen tuota

taistelua oli välttämätön. Sota näet vaan tuo ilmi sellaisia tapauksia,

jotka jo ovat sisäisten siveellisten syiden aiheuttamia, mutta joita

historioitsijat harvoin kykenevät huomaamaan.

Filosofisen tutkimuksen henki on tosin kääntänyt monen tämän vuosisadan

kirjailijan punnitsevan huomion tähän suuntaan; mutta minä epäilen,

tokko totuus on saavuttava voittoa heidän työstään. Järjestelmä-raivo

näet on vallannut heidät kaikki, eikä kukaan koeta nähdä olioita

sellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin ne sopivat heidän

järjestelmäänsä.

Näihin muistelmiin voi lisätä, että historia paljon enemmän osottaa

tekoja kuin itse ihmisiä, se kun kuvaa viimemainittuja ainoastaan

muutamina erityisinä hetkinä, heidän ollessaan paraatipuvuissaan; se

näyttää ainoastaan julkiseen elämään osaaottavan ihmisen, joka on

valmistautunut sen varalle, että häntä huomattaisiin. Se ei seuraa

häntä hänen taloonsa, työhuoneeseensa, perheeseensä, hänen ystäviensä

pariin, se kuvaa häntä ainoastaan sellaisena, kuin hän on edustavana,

sanalla sanoen enemmän hänen pukuansa kuin häntä itseään.

Minä puolestani aluksi valitsisin elämäkertoja tutkiakseni

ihmissydäntä; sillä niissä ihminen ei voi peittää itseään,

historioitsija seuraa häntä kaikkialle, jättämättä hänelle yhtään

vapaata hetkeä, yhtään ainoata piilopaikkaa, missä voisi välttää

tarkastajan terävää silmää, ja juuri kun toinen luulee parhaiten

piilottuneensa, toinen parhaiten hänet paljastaa. "Ne", sanoo

Montaigne, "jotka kirjoittavat elämäkertoja, miellyttävät minua

kaikkein enimmin, he kun enemmän kiinnittävät huomionsa päätöksiin kuin

tapahtumiin, enemmän sisäiseen kuin ulkonaiseen toimintaan; senvuoksi

Plutarkos on minun miehiäni."

On totta, että joukkoon liittyneiden ihmisten tai kansojen luonne

suuresti eroaa yksityisihmisen luonteesta ja että se tuntisi

ihmissydäntä hyvin puutteellisesti, joka ei tutkisi sitä sellaisena

kuin se esiintyy ihmispaljoudessa. Mutta yhtä totta on, että tulee

alkaa tutkimalla yksityisihmistä voidakseen arvostella ihmisiä ja että

se, joka täydelleen tuntisi kunkin yksilön taipumukset, voisi arvata

niiden kaikki kansan yhteiskuntaruumiissa tapahtuvat monipuoliset

vaikutukset.

Minun on taaskin tässä turvautuminen muinaisajan ihmisiin

mainitsemistani syistä sekä sentähden, että nykyajan kirjoitustyylistä

on karkotettu kaikki perhe-elämästä noudetut, näennäisesti

vähäpätöiset, mutta itse teossa todet ja kuvaavat yksityispiirteet.

Tästä syystä meidän kirjailijamme esittävät ihmisiä heidän

yksityiselämässään yhtä upeapukuisina kuin he esiintyvät maailman

näyttämöllä. Säädyllisyys, jota noudatetaan yhtä ankarasti

kirjoituksissa kuin teoissa, ei enää salli julkisesti lausua sellaista,

mitä se sallii julkisesti tehtävän. Ja kun siis ei voida kuvata ihmisiä

muuten kuin julkisesti esiintyvinä, ei heitä opi tuntemaan sen enempää

kirjoista kuin näyttämöiltämme. Turhaan siis uudelleen ja yhä uudelleen

kirjoitetaan kuninkaiden elämäkertoja, uutta Suetoniusta ei kuitenkaan

ole syntyvä.[106]

Plutarkos on mestari juuri tuollaisten yksityispiirteiden

kuvaamisessa, joita me emme enää rohkene tuoda esiin. Hän osottaa

vallan jäljittelemätöntä luontevuutta kuvatessaan suuria miehiä

pienoispiirteiden muodossa, ja hän on onnistunut niin hyvin näiden

piirteiden valinnassa, että usein sana, hymyily tai kädenliike riittää

tuomaan esiin hänen sankarinsa luonnetta. Leikkisällä sanalla Hannibal

rauhoittaa pelästyneen sotajoukkonsa, niin että se hymyillen seuraa

häntä siihen taisteluun, joka saattaa Italian hänen valtoihinsa.

Kun näen Agesilauksen kuvattuna keppihevosen selässä, tunnen

todellista mieltymystä tähän suuren kuninkaan voittajaan. Kun Caesar

kulkee kurjan kylän läpi ja keskustelee ystäviensä kanssa, paljastaa

hän huomaamattaan vilpillisyytensä sanoessaan että korkein päämäärä,

jota hän tavotteli, oli tulla Pompejuksen vertaiseksi. Aleksanteri

Suuri tyhjentää lääkepikarin sanomatta sanaakaan; tämä on hänen

elämänsä kaunein hetki. Aristides kirjoittaa oman nimensä

maanpakoonajo-liuskalle, täten vahvistaen liikanimensä.[107] Filopoimen

riisuu yltään vaippansa ja pilkkoo puita kestiystävänsä keittiössä.

Tällaisissa esityksissä ilmenee todellinen kuvaustaito. Luonteen

peruskuva ei ilmene suurissa piirteissä eikä itse luonne suurissa

teoissa, vaan se paljastaa itsensä pienoispiirteissä. Se, mikä tapahtuu

julkisessa elämässä, on joko liian jokapäiväistä tai liian

valmisteltua. Ja melkein yksinomaan sellaiseen uuden ajan historian

kirjoituksen arvokkaisuus sallii historioitsijoidemme kiinnittää

huomionsa.

Kuluneen vuosisadan suurimpia miehiä oli kieltämättä Turenne. Hänen

elämäkertansa kirjoittajalla on ollut uskallusta tehdä hänen

elämäkertansa mieltäkiinnittäväksi mainitsemalla pienoispiirteitä,

jotka saattavat meitä häntä tuntemaan ja rakastamaan. Mutta kuinka

monta niistä on pidetty välttämättömänä jättää mainitsematta, vaikka ne

olisivat saattaneet meitä tuntemaan ja rakastamaan häntä vielä enemmän.

Mainitsen tässä niistä vaan yhden, jonka olen saanut luotettavasta

lähteestä ja jota Plutarkos ei suinkaan olisi jättänyt mainitsematta,

mutta jonka Ramsai epäilemättä olisi sivuuttanut teoksessaan, jos olisi

saanut sen tietää.

Eräänä hyvin kuumana kesäpäivänä vikomtti Turenne, lyhyet valkoiset

liivit yllä ja yömyssy päässä, nojasi ulos eteisensä ikkunasta. Eräs

hänen palvelijoistaan astuu sisään ja luulee, puvun erehdyttämänä,

häntä kyökkipalvelijaksi, joka oli hänen hyvä toverinsa. Sisään astunut

palvelija lähestyy hiljaa ja antaa herralleen takapuoleen lyönnin

kädellä, joka ei suinkaan ollut kevyt. Lyönnin esine kääntyy heti

ympäri. Palvelija huomaa pelosta vavisten herransa kasvot. Hän

heittäytyy vallan masentuneena polvilleen: "Armollinen herra, luulin

teitä Yrjöksi"... "Vaikkapa olisinkin ollut Yrjö", huudahtaa

Turenne, hieroen takapuoltaan, "et olisi saanut lyödä niin kovasti."

Tällaista eivät nykyajan kirjailijat rohkene kertoa. Te kurjat

ihmiset! olkaa alati vailla luonnollisuutta ja sydäntä; paaduttakaa

mielenne arvottomassa säädyllisyydentunteessanne ja saattakaa

itsenne ylenkatsotuiksi jäykässä arvokkaisuudessanne! Mutta

sinä, kelpo nuorukainen, joka luet kertomuksen tästä piirteestä, ja

joka heltyen tunnet tuota lempeyttä, mitä Turenne osotti ensi

vihankuohahduksessakin, lue edelleen miten tuossa suuressa miehessä oli

pieniä heikkouksiakin, niin pian kuin oli kysymys hänen syntyperästään

ja nimestään. Huomaa, että tämä sama Turenne aina alttiisti itse astui

syrjään veljensäpojan edestä, jotta selvästi olisi nähty, että tämä

lapsi oli hallitsevan suvun pää. Vertaa toisiinsa näitä vastakohtia,

rakasta luontoa, halveksi yleistä mielipidettä ja opi tuntemaan

ihminen.

Hyvin harvat ihmiset kykenevät käsittämään minkä vaikutuksen täten

ohjattu lukeminen voi tehdä nuorukaisen kokemattomaan mieleen. Oltuamme

kumartuneina kirjojen yli lapsuudesta alkaen ja tottuneina lukemaan

ajattelematta, lukemamme tekee meihin varsin vähän vaikutusta, etenkin

sentähden, että meillä itsellämme jo on samat intohimot ja

ennakkoluulot kuin historian ja elämäkertojen kuvaamilla ihmisillä.

Kaikki, minkä he tekevät, tuntuu meistä luonnolliselta, me kun olemme

poikenneet luonnollisuuden tilasta ja kun arvostelemme muita itsemme

mukaan. Mutta kuvitelkaapas minun periaatteideni mukaan kasvatettua

nuorukaista, esimerkiksi minun Émileäni, jonka kahdeksantoista vuotta

kestänyt tunnollisen huolellinen kasvatus on pitänyt pääsilmämääränään

kehittää hänen arvostelukykynsä tervejärkiseksi ja säilyttää hänen

sydämensä turmeltumattomana. Kuvitelkaa häntä, esiripun noustessa ensi

kertaa, luomassa katseensa maailman näyttämölle tai ennemmin seisovana

näyttämön takana ja nähden näyttelijöiden pukeutuvan ja riisuutuvan

sekä laskien ne köydet ja väkipyörät, joiden liikuttama karkea koneisto

häikäisee katsojien silmiä. Pian on hän ensi hämmästyksestä

toinnuttuaan tunteva häpeää ja ylenkatsetta sukuansa kohtaan. Hän on

närkästyen huomaava koko ihmiskunnan pettävän itseään ja alentuvan

tällaisiin lasten leikkeihin. Hän on sureva sitä, että veljet

raatelevat toisiaan turhien haaveiden vuoksi ja että he muuttuvat

villipedoiksi, kun eivät ole tyytyneet olemaan ihmisiä.

Jos oppilaalla vaan on luonnollista taipumusta, jos opettaja varovasti

valitsee hänelle aiottua kirjallisuutta ja jos hän ohjaa häntä siihen

suuntaan kuin hänen ajatuksenjuoksunsa tulee käydä, on varmaa, että

tämäntapainen lukeminen on tarjoava oppilaalle oppijakson

käytännöllistä filosofiaa, joka epäilemättä on parempi ja helpommin

tajuttavissa kuin kaikki ne turhanpäiväiset filosofeeraukset, joilla

nuorukaisten päät sekotetaan kouluissamme. Seurattuaan Pyrrhuksen

seikkailunomaisia tuumia Kineas kysyy häneltä, minkä sellaisen

todellisen edun hänelle voipi tuottaa maailman valloitus, jota etua hän

ei jo nykyhetkestä nauttisi ilman niin suurta vaivannäköä. Meistä tämä

kysymys tuntuu sukkeluudelta, joka pian haihtuu mielestämme. Mutta

Émile on pitävä sitä hyvin viisaana huomautuksena, jonka hänkin heti

olisi tehnyt ja joka ei koskaan ole haihtuva hänen mielestään, siinä

kun ei ole mitään vastaista ennakkoluuloa, joka voisi estää sen

vaikutusta. Kun Émile sitten lukee tämän huimapäisen miehen elämää, on

hän huomaava miten kaikki hänen suuret tuumansa lopulta johtivat hänet

siihen, että hän sai surmansa naisen kädestä, eikä hän ole ihaileva

tuota näennäistä sankarillisuutta, vaan on tuon suuren sotapäällikön

kaikissa urotöissä ja tuon suuren valtiomiehen kaikissa juonissa

ainoastaan huomaava toimenpiteitä ja askeleita, jotka saattoivat hänet

tuon tuhoatuottavan tiilikiven alle, joka halvan kuoleman muodossa teki

lopun hänen päivistään ja tuumistaan.[108]

Tosin eivät kaikki valloittajat ole suistuneet surman suuhun, eivätkä

kaikkien vallananastajien yritykset ole rauenneet mitättömiin.

Monet heistä saattavat näyttää onnellisiltakin niiden mielestä,

jotka ovat takertuneet yleisiin ennakkoluuloihin. Mutta se, joka

kiintymättä ulkokuoreen, arvostelee ihmisten onnea ainoastaan heidän

sydämensä tilan mukaan, on pitävä heidän menestymistäänkin heidän

onnettomuutenaan, sillä hän huomaa miten heidän halunsa ja kalvavat

huolensa laajenevat ja kasvavat heidän onnensa mukana, hän huomaa miten

he hengästyvät yhä pyrkiessään eteenpäin, ilman että kuitenkaan koskaan

saavuttavat päämääräänsä. Hän on pitävä heitä noiden kokemattomien

matkailijoiden kaltaisina, jotka ensi kerran kulkevat alpeilla ja

luulevat joka rinnettä kiivetessään pääsevänsä alppien yli, mutta jotka

saavuttuaan huipulle näkevätkin edessään vielä korkeampia

alppihuippuja.

Sittenkuin Augustus oli masentanut omat kansalaisensa ja kukistanut

kilpailijansa, hän hallitsi neljäkymmentä vuotta suurinta valtakuntaa,

mikä koskaan on ollut olemassa. Mutta estikö koko tämä ääretön valta

häntä survaisemasta päätään palatsinsa muuriin ja täyttämästä avarata

linnaansa huudoillaan, kun hän Varukselta vaati takaisin hävitettyjä

legioniansa? Vaikka hän olisikin voittanut kaikki vihollisensa, niin

mitä nämä turhat voitot olisivat häntä hyödyttäneet, kun kaikenlaiset

vastukset lakkaamatta versoivat hänen ympärillään, kun hänen rakkaimmat

ystävänsä väijyivät hänen henkeänsä ja kun hän sai itkeä kaikkien

omaistensa häpeää tai kuolemaa? Tuo poloinen tahtoi hallita maailmaa

eikä osannut hallita omaa huonettaan. Mikä oli seuraus tästä

laiminlyömisestä? Hän näki veljenpoikansa, ottopoikansa ja vävynsä

kuolevan näiden parhaassa iässä. Hänen tyttärenpoikansa joutui niin

ahtaalle, että hänen täytyi syödä patjansa täytettä pitkittääkseen

muutamaksi tunniksi kurjaa elämäänsä; hänen tyttärensä ja

tyttärentyttärensä kuolivat peitettyään hänet häpeällään, toinen

kurjuuteen ja nälkään autiolla saarella, toinen vankilassa mestaajan

kädestä. Hän itse, onnettoman perheensä viimeksi elävä jäsen, antoi

oman vaimonsa taivuttaa hänet jälkeläisekseen määräämään ihmishirviön.

Tämä oli tuon maailmanhallitsijan kohtalo, jota niin suuresti on

ylistelty maineensa eikä onnensa vuoksi. Tokkohan yksikään hänen

maineensa ja onnensa ylistäjistä tahtoisi sitä saavuttaa samasta

hinnasta?

Olen tässä ottanut esimerkiksi kunnianhimon. Mutta kaikkien

inhimillisten intohimojen temmellys tarjoaa samanlaista opetusta sille,

joka tahtoo tutkia historiaa oppiakseen itseään tuntemaan sekä tulla

viisaaksi vainajien kustannuksella. Nyt lähenee se aika, jolloin

Antoniuksen elämä on tarjoava nuorukaiselle paljon lähemmältä

omaksuttavaa opetusta kuin Augustuksen elämä. Émile on tuskin osaava

selvittää itselleen kaikkia noita vieraita seikkoja, jotka kohtaavat

hänen huomiotaan tällä hänen uudella tutkimusalallaan. Mutta hän on

osaava karkottaa intohimojen harhakuvat, jo ennenkuin ne syntyvät. Ja

kun hän huomaa, että ne kaikkina aikoina ovat soaisseet ihmisiä, hän

käsittää jo edeltäpäin millä tavoin ne tulisivat häntä sokaisemaan, jos

hän antautuisi niiden valtoihin. Nämä opetukset eivät tosin ole hänelle

soveliaat, sen hyvin tiedän; ehkä ne tarvittaessa ovat liian myöhäiset

ja riittämättömät; mutta muistakaa, ettei tarkoitukseni ole ollutkaan

niitä johtaa tästä historian lukemisesta. Sitä alettaessa asetinkin

toisen päämäärän; ja jos se ei ole täydelleen saavutettu, on syy

opettajan.

Ottakaa huomioon että itserakkauden kehityttyä vertailunalainen _minä_

alati toimii ja ettei nuorukainen koskaan tarkkaa muita palaamatta

omaan itseensä ja vertaamatta itseään muihin. Tulee siis tietää mille

sijalle hän asettuu vertaistensa parissa, heitä tutkittuaan. Olen

huomannut siitä tavasta, jolla nuoriso pannaan lukemaan historiaa,

että annetaan nuorten itsensä ikäänkuin muuttua kaikiksi niiksi

henkilöiksi, joista lukevat, että annetaan heidän vuoroin olla

Cicerona, Trajanuksena, Aleksanterina; täten heidät estetään tunkemasta

itseensä ja kukin huomaa haikeudekseen, ettei olekaan muuta kuin mitä

itse on. Tällä menettelytavalla on kieltämättä edulliset puolensa.

Mutta jos Émileni vaan kerrankin tuollaista vertailua tehdessään

tahtoisi olla toinen kuin mikä hän itse on, olkoonpa tuo hänen

ihannekuvansa sitten vaikka Sokrates tai Cato, niin kaikki on hukassa.

Se, joka rupeaa tulemaan vieraaksi itselleen, lopulta unhottaa itsensä

kokonaan.

Filosofit eivät suinkaan tunne ihmisiä parhaiten; sillä he näkevät

heitä ainoastaan filosofian ennakkoluulojen valossa, enkä minä tunne

ainoatakaan tiedettä, jolla niitä olisi niin paljo. Villi-ihminen

arvostelee meitä paljon tervejärkisemmin kuin mikään filosofi. Tämä

näet tuntee omat vikansa, paheksuu meidän vikojamme ja sanoo itsekseen:

"me olemme kaikki häijyjä." Villi taas tarkastaa meitä ollen vapaa

mielenliikutuksesta ja sanoo: "te olette mielettömiä." Hän on oikeassa,

sillä ei kukaan tee pahaa itse pahan vuoksi. Minun oppilaani on tuon

villin kaltainen, ero on vaan se, että Émile, joka on enemmän ajatellut

ja verrannut toisiinsa käsitteitä sekä nähnyt lähempää erehdyksiämme,

on enemmän varuillaan itsensä suhteen ja tekee johtopäätöksiään

ainoastaan siitä minkä tuntee.

Meidän omat intohimomme ovat syynä siihen, että paheksumme toisten

ihmisten intohimoja; oma etumme panee meitä vihaamaan häijyjä. Jos he

eivät tekisi meille mitään pahaa, tuntisimme heitä kohtaan enemmän

sääliä kuin vihaa. Se paha, minkä häijyt ihmiset meille tekevät,

saattaa meidät unhottamaan sen pahan, jonka he tekevät itselleen.

Antaisimme heille helpommin anteeksi heidän paheensa, jos voisimme

tietää kuinka suuresti heidän oma sydämensä heitä rankaisee. Heidän

syyllisyytensä me kyllä huomaamme, mutta heidän rangaistustaan emme

näe; edut ovat ilmeiset, mutta rangaistus toteutuu sisällisesti. Se,

joka luulee nauttivansa paheidensa hedelmistä, on itse teossa yhtä

suuren sisäisen levottomuuden ahdistama kuin jos hän ei olisi

aikeissaan onnistunut. Levottomuuden esine tosin on muuttunut, mutta

itse levottomuus on yhtä suuri. Turhaan sellainen ihminen kerskaa

onnestaan ja salaa sydämensä tilan; hänen käytöksensä paljastaa sen

hänen tahtomattansakin. Mutta jotta sitä voisi huomata, tulee itse olla

vapaa tästä tilasta.

Ne intohimot, jotka meillä ovat yhteiset muiden kanssa, miellyttävät

meitä; ne taas, jotka ovat ristiriidassa omien taipumustemme kanssa,

herättävät paheksumistamme. Ja niistä johtuvalla epäjohdonmukaisuudella

moitimme sellaista, jota kernaasti jäljittelisimme, jos olisimme

toisten asemassa. Vastenmielisyys ja harhaluulo ovat välttämättömät,

jos meidän on pakko toisen puolelta kärsiä sellaista pahaa, minkä itse

tekisimme, jos olisimme hänen sijassaan.

Mitä siis on tarpeen jotta voisi oikein arvostella ihmisiä?

Suuri harrastus oppia heitä tuntemaan ja suuri puolueettomuus

arvostelemisessa, kyllin tunteellinen sydän käsittämään kaikki

inhimilliset intohimot ja tarpeeksi tyyneyttä niitä välttämään. Jos

elämässä yleensä on tähän tutkimukseen soveltuvaa ajankohtaa, se on

tämä, jonka olen valinnut Émilelle. Aikaisemmin ihmiset olisivat olleet

hänelle vieraat, myöhemmin hän olisi ollut heidän kaltaisensa. Yleinen

mielipide, jonka vallan hän näkee edessään, ei vielä ole saanut valtaa

häneen nähden, ne intohimot, joiden vaikutuksen hän huomaa, eivät vielä

ole päässeet riehumaan hänen sydämessään. Hän on ihminen, hän harrastaa

veljiensä menestystä; hän on oikeamielinen, hän arvostelee vertaisiaan.

Mutta jos hän arvostelee heitä oikein, ei hän suinkaan tahtoisi olla

kenenkään sijassa; sillä kun kaikkien heidän itsensä aiheuttamien

kärsimysten tarkoitus perustuu sellaisiin ennakkoluuloihin, joita

hänellä ei ole, tuntuu tuo tarkoitus hänestä joutavalta ja tyhjältä.

Kaikki, mitä _hän_ haluaa, on hänen saavutettavissaan. Kenestä hän

olisikaan riippuvainen, hän kun riittää itselleen ja on vapaa

ennakkoluuloista? Hänellä on vahvat käsivarret ja hyvä terveys;[109]

hän on kohtuuden ystävä, hänellä on vähän tarpeita ja kyky niitä

tyydyttää. Ollen ehdottoman vapauden ravitsema hän kuvittelee orjuutta

suurimmaksi onnettomuudeksi. Hän surkuttelee noita poloisia kuninkaita,

jotka ovat alamaistensa orjia; hän surkuttelee noita raukkoja, jotka

kuvittelevat olevansa viisaita, mutta jotka kuitenkin laahaavat

arvottoman maineensa kahleita; hän surkuttelee noita houkkiomaisia

rikkaita, jotka ovat ylellisyytensä marttyyreitä; hän surkuttelee noita

kerskailevia irstailijoita, jotka teeskentelevät tuntevansa mielihyvää,

vaikka koko elinaikansa ikävästyvätkin. Hän surkuttelisi sellaista

vihamiestäkin, joka tekisi hänelle pahaa, sillä hän huomaisi hänen

häijyydestään, että hän olisi onneton. Hän ajattelisi näin: koska tuo

mies on katsonut tarpeelliseksi vahingoittaa minua, hän on saattanut

kohtalonsa riippuvaiseksi minun kohtalostani.

Vielä askel eteenpäin, niin olemme saavuttaneet päämäärän. Itserakkaus

on hyödyllinen, mutta samalla vaarallinen ase; usein se haavoittaa

kättä, joka sitä käyttää, ja harvoin se tekee hyvää samalla tekemättä

pahaa. Kun Émile ajattelee asemaansa ihmiskunnassa ja huomaa sen niin

onnelliseksi, saattaa hänelle tulla se kiusaus, että lukee oman

järkensä kunniaksi sen, minkä kasvattajan järkevä huolenpito on

aikaansaanut, ja että lukee onnensa omaksi ansiokseen. Hän on sanova

itsekseen: "minä olen viisas, ja ihmiset ovat hulluja." Samalla

kun hän heitä säälii, hän heitä halveksii; pitäen itseään onnellisena

on hän arvaava onnensa liian korkeaksi, ja luullen itseään muita

onnellisemmaksi luulee hän sitä paremmin ansainneensa. Tämä erehdys

on enimmin pelättävissä, se kun on vaikein syrjäyttää. Jos hän

säilyttäisi tällaisen vakaumuksen, olisi hän varsin vähän hyötynyt

kasvatuksestamme; ja jos pitäisi valita kahden pahan välillä, luulen

melkein, että valitsisin ennakkoluulot harhakuvineen kuin tämäntapaisen

ylpeyden.

Suuret miehet eivät erehdy etevämmyytensä suhteen; he sen huomaavat ja

tuntevat ja ovat siitä huolimatta vaatimattomia. Kuta suuremmat

henkiset lahjat heillä on, sitä enemmän he tuntevat kuinka paljo heiltä

puuttuu. He eivät ylpeile siitä, että ovat meitä etevämmät, vaan ovat

pikemmin nöyrät siitä, mikä heiltä puuttuu, ja mitä tulee heidän

yksinomaisiin luonnonlahjoihinsa, ovat he liian järkevät kopeillakseen

lahjoista, joita eivät itse ole itselleen antaneet. Rehellinen mies

voipi olla ylpeä hyveestään, se kun on jotakin hänestä itsestään

aiheutunutta; mutta mistä lahjakas mies oikeastaan olisi ylpeä? Oliko

kenties Racinen ansio, ettei hän ollut Pradon'in kaltainen ja Boileaun

ansio, ettei hän ollut Cotin'in[110] kaltainen.

Tässä on vielä otettava huomioon vallan toinen seikka. Pysykäämme alati

tavallisuuksien alalla. En ole edellyttänyt oppilaassani harvinaista

neroa enkä myöskään täydellistä lahjattomuutta. Olen valinnut hänet

keskinkertaisesti lahjakkaiden joukosta, osottaakseni mitä kasvatus voi

vaikuttaa ihmiseen. Kaikki harvinaiset tapaukset ovat poikkeuksia

säännöistä. Kun siis Émile, johtuen kasvatustavastani, pitää omaa

katsantotapaansa, käytöstään ja tunne-elämäänsä muiden vastaavia

ominaisuuksia parempina, hän on oikeassa. Mutta jos hän tämän vuoksi

luulee olevansa luonnonlahjoiltaan etevämpi sekä enemmän luonnon

suosima kuin muut, hän on väärässä. Hän erehtyy, hänen erehdyksensä on

poistettava tai edeltäpäin ehkäistävä, muuten on syytä pelätä, että on

liian myöhäistä sitä karkottaa.

Ei ole ainoatakaan mielettömyyttä, josta ei voisi parantaa ihmistä,

ellei hän ole täysi hullu, paitsi turhamielisyyttä. Tästä näet voi

parantaa ainoastaan kokemus, jos yleensä mikään keino siitä parantaa;

ainakin saattaa sen syntyessä estää sitä kasvamasta. Älkää siis

yrittäkökään tuhlailla nuorukaiselle kauniita järkeviä puheita,

todistaaksenne hänelle, että hän on ihminen kuin muutkin ja samojen

heikkouksien alainen. Antakaa hänen itsensä sitä kokea, muuten hän ei

koskaan ole sitä huomaava. Tässä on taas sellainen tapaus, että minun

on poikkeaminen omista säännöistäni, nimittäin se tapaus, että

tahallisesti panen oppilaani alttiiksi sellaisille tapahtumille, jotka

ovat omansa todistamaan hänelle, ettei hän ole meitä viisaampi.

Edellämainitun silmänkääntäjän seikkailuja voisi monella tavoin

toistaa. Antaisin imartelijoiden häneen nähden käyttää koko taitoaan;

jos huimapäät viekottelisivat hänet johonkin ajattelemattomaan tekoon,

antaisin hänen kärsiä sen tuottamat ikävät seuraukset; jos veijarit

houkuttelisivat hänet pelaamaan, jättäisin hänet heidän käsiinsä ja

antaisin heidän pettää häntä.[111] Antaisin heidän suitsuttaa hänelle

ylistysuhria, vetää häntä nenästä ja peijata häneltä hänen rahansa. Ja

kun he olisivat ryöstäneet hänet puti puhtaaksi ja lopuksi nauraisivat

hänelle, minä vielä päälle päätteeksi hänen läsnäollessaan kiittäisin

heitä siitä opetuksesta, jonka ovat suvainneet hänelle antaa. Ainoa

ansa, johon joutumasta häntä tarkoin suojelisin, olisi portot. Ainoa

huojennus, jonka hänelle myöntäisin olisi se, että hänen kanssaan

jakaisin kaikki ne vaarat, joiden alaiseksi antaisin hänen joutua, sekä

kaikki solvaukset, jotka tulisivat hänen osakseen. Kärsisin kaikkea

tätä vaieten, valittamatta ja soimaamatta, koskaan hänelle sanomatta

sanaakaan. Saattaa olla varma siitä, että tämä johdonmukainen

hienotunteisuus ja kaikki ne kärsimykset, joita hän on nähnyt minun

kestävän hänen tähtensä, tekevät suuremman vaikutuksen hänen sydämeensä

kuin hänen omat kärsimyksensä.

En malta olla tässä huomauttamatta kasvattajien väärästä arvokkuudesta,

he kun turhanpäiten näyttelevät oppineen osaa, alentaen oppilaitaan ja

kohdellen heitä aina lapsina ja koettaen aina olla yläpuolella heitä

kaikessa, minkä antavat heidän tehdä. Sen sijaan, että näin masennetaan

heidän nuorta rohkeuttaan, ei pitäisi säästää mitään kohottaakseen

heidän itseluottamustaan. Kasvattajan tulee kohdella heitä

vertaisinaan, jotta heistä todella tulisi hänen vertaisensa; ja jos he

eivät vielä kykene kohoamaan hänen tasalleen, tulee kasvattajan

häpeättä ja empimättä alentua heidän tasalleen. Hänen tulee ajatella,

ettei hänen kunniansa enää ole hänessä itsessään, vaan hänen

oppilaassaan; hänen tulee jakaa hänen vikansa, poistaakseen ne. Hänen

tulee noudattaa tuon uljaan roomalaisen esimerkkiä, joka nähdessään

sotajoukkonsa pakenevan ja voimatta jälleen koota sitä, asettui

soturiensa etunenään ja huusi: "he eivät pakene, vaan seuraavat

päällikköänsä." Menettikö hän tämän kautta kunniaansa? Kaikkea muuta.

Täten uhraten kunniansa hän sitä vaan lisäsi. Velvollisuudentunnon

voima ja hyveen kauneus nostavat tahtomattammekin hyväksymisemme ja

ihailumme ja kumoavat mielettömät ennakkoluulomme. Jos minä saisin

korvapuustin täyttäessäni niitä velvollisuuksia, jotka Émilen kasvatus

minulle asettaa, niin en suinkaan kostaisi tuota korvapuustia, vaan

olisin siitä kaikkialla ylpeä, ja epäilen suuresti, voisiko missään

maailmassa olla niin halpamielistä ihmistä, ettei hän minua siitä

entistä enemmin kunnioittaisi.[112]

Kuitenkaan ei oppilas saa olettaa opettajansa arvostelukykyä ja

kokemusta yhtä rajoitetuksi kuin hänen omansa on eikä luulla että

opettaja on yhtä helposti petettävissä kuin hän itse. Sellainen käsitys

on luonnollinen lapsessa, joka ei osaa havaita ja vertailla ja joka

luulee kaikkien ihmisten olevan hänen kannallaan ja joka ei anna

luottamustaan kellekään, joka ei osaa asettua sen kannalle. Mutta

Émilen ikäinen nuorukainen, joka jo on melkoisen järkevä, ei enää ole

niin hölmö, että noin suuresti erehtyisi, ja varsin paha olisi, jos

niin olisi laita. Se luottamus, jota hänen tulee tuntea kasvattajaansa,

on toisenlainen. Sen tulee perustua järjen vaikutus voimaan, tietojen

etevämmyyteen, sanalla sanoen etevyyksiin, joita nuorukainen kykenee

tuntemaan ja joiden hyödyn häneen itseensä nähden hän käsittää. Pitkä

kokemus on tuottanut hänelle sen vakaumuksen, että hänen kasvattajansa

häntä rakastaa, että tämä kasvattaja on viisas ja valistunut mies, joka

tahtoo hänen onneaan ja tekee sellaista, mikä voi tuottaa hänelle tuon

onnen. Hän siis epäilemättä tietää, että hänen oman etunsa vuoksi tulee

kuunnella hänen neuvojansa. Jos siis opettaja antaisi pettää itseään

kuten oppilas, hän menettäisi oikeuden oppilaaltaan vaatia

kuuliaisuutta ja hänelle jaella opetusta. Vielä vähemmin oppilas saa

olettaa, että opettaja tahallaan antaa hänen langeta ansoihin tai että

hän itse virittää ansoja hänen yksinkertaisuudelleen. Mitä siis tulee

tehdä, jotta samalla vältettäisiin nämä kaksi vaikeutta? Parasta ja

luonnollisinta on olla teeskentelemätön ja totuutta harrastava kuten

oppilaskin, huomauttaa hänelle häntä uhkaavia vaaroja, ja lisäksi

näyttää ne hänelle selvästi, havainnollisesti, mutta liiottelematta,

ilman äreyttä ja turhantarkkaa pitkäveteisyyttä, ennen kaikkea

antamatta neuvoja käskyjen muodossa, ainakaan ei ennen kuin neuvonne

ovat käskyiksi muuttuneet ja käskevä äänenpaino on tullut

välttämättömäksi. Jos hän sitten itsepäisesti pitää kiinni omasta

tahdostaan, kuten hyvin usein saattaa tapahtua, niin älkää enää sanoko

hänelle mitään. Jättäkää hänet vapaaksi, seuratkaa häntä ja menetelkää

samoin kuin hän, vieläpä päälle päätteeksi iloisesti, teeskentelemättä,

antautukaa huvin valtoihin jos suinkin mahdollista yhtä

hilpeämielisesti kuin hän. Jos tämän menettelytavan seuraukset käyvät

arveluttaviksi, niin olettehan te läsnä niitä ehkäisemässä; kieltämättä

nuorukainen, nähdessään sekä kokemukseen perustuvan arvostelukykynne

että ystävällisyytenne, on tunteva kunnioitusta edellistä ja

kiitollisuutta jälkimäistä kohtaan. Kaikki hänen vikansa ovat siteitä,

jotka hän itse tarjoaa teille, voidaksenne tarvittaessa häntä niiden

avulla pidättää. Tässä kohdin on opettajan suurin taito siinä, että

osaa aiheuttaa opettavia tilaisuuksia ja ohjata kehotuksiaan niin, että

edeltäpäin tietää milloin nuorukainen myöntyy ja milloin hän tekee

vastarintaa, jotta voi alati tarjota hänelle kokemuksen antamaa

ohjausta, koskaan panematta häntä alttiiksi liian suurille vaaroille.

Huomauttakaa hänelle niitä vikoja, joihin hän osottaa taipumusta,

ennenkuin hän joutuu niiden valtoihin. Jos hän jo on niiden alaiseksi

joutunut, niin älkää moittiko häntä niistä, siten näet vaan

kiihottaisitte ja paaduttaisitte hänen itserakkauttaan. Opetus, joka

herättää närkästystä, ei tuota hyötyä. En tiedä mitään sopimattomampaa

soimausta kuin tämä: "Olinhan sen sinulle sanonut." Paras keino

muistuttaa oppilaallenne mitä olette hänelle sanonut on se, että

näytätte unhottaneenne sen. Päinvastoin, kun huomaatte hänen olevan

häpeissään siitä, ettei ole teitä uskonut, haihduttakaa lempeästi nuo

hänen häpeäntunteensa sydämellisillä sanoilla. Hän on epäilemättä

hellästi kiintyvä teihin, huomatessaan että te unhotatte itsenne hänen

tähtensä, ettette häntä mahtipontisesti vielä lisäksi nolaa, vaan että

häntä lohdutatte. Mutta jos hänen oman mielipahansa lisäksi vielä häntä

soimaatte, rupeaa hän teitä vihaamaan ja on pitävä sääntönään olla

kuuntelematta neuvojanne, ikäänkuin näyttääkseen, ettei hän pidä niitä

yhtä tärkeinä kuin te.

Sitäpaitsi lohdutuksenne muoto saattaa häntä hyödyttää, ja sen se tekee

vielä suuremmassa määrin, jos hän ei sen vilpittömyyttä epäile. Jos

esimerkiksi sanotte hänelle, että lukemattomat muut ovat syypäät

samoihin vikoihin kuin hän, panette hänen aikeilleen aika salvan ja

oikaisette häntä, vaikka näytätte häntä ainoastaan säälivän. Siihen

näet, joka luulee olevansa muita ihmisiä parempi, kehotus hakea

lohdutusta heidän esimerkistään epäilemättä vaikuttaa hyvin

masentavasti, sillä se johtaa siihen ajatukseen, että hän enintään voi

väittää, että he eivät ole häntä paremmat.

Tähän vikojen aikaan soveltuvat hyvin tarut ja sadut. Arvostelemalla

syyllistä vieraan naamarin muodossa oikaisemme häntä loukkaamatta. Ja

hän ymmärtää silloin, ettei tuo satu ole valhetta, huomatessaan minkä

totuuden se sisältää häneen itseensä nähden. Lapsi, jota ei koskaan ole

petetty imartelevalla ylistelyllä, ei ymmärrä mitään ylempänä

tutkistelemastani eläinsadusta. Mutta se ajattelematon nuorukainen,

joka juuri on joutunut imartelijan petoksen uhriksi, käsittää ihmeen

hyvästi, että korppi oli suuri hölmö. Täten hän yksityistapauksesta

johtaa yleisen ohjesäännön; ja hänen saavuttamansa kokemus, jonka

muuten pian unhottaisi, painuu sadun avulla hänen mieleensä. Ei ole

ainoatakaan moraalista tietoa, jota ei voisi saavuttaa muiden tai oman

kokemuksen nojalla. Niissä tapauksissa, jolloin on vaarallista itse

saavuttaa tällainen kokemus, johdettakoon se historiasta. Mutta jos

omalla kokeilulla ei ole vahingollisia seurauksia, on parasta että

nuori mies siihen antautuu; sitten saattaa satujen avulla muodostaa

hänen tuntemistaan yksityistapauksista yleisiä ohjesääntöjä.

En kuitenkaan tarkoita, että näiden ohjesääntöjen tulee olla täysin

kehitettyjä tai edes sanoin lausuttuja. Ei mikään ole niin turhaa ja

nurinkurista kuin se moraalinen opetus, joka asetetaan useimpien

eläinsatujen loppuun, ikäänkuin tämä moraali ei selviäisi tai ikäänkuin

sen ei ainakin pitäisi selvitä itse sadusta, niin että lukija sen

huomaa. Miksi siis liittämällä tämä moraali loppuun riistetään häneltä

huvi itse löytää se. Opettamistaito piilee siinä, että oppilas tuntee

huvia opetuksesta. Jotta se siis häntä huvittaisi, ei hänen oma

järkensä saa jäädä siihen määrään toimettomaksi puheenne suhteen, ettei

hänellä ole mitään tekemistä ymmärtääkseen teitä. On tärkeätä että

opettajan itserakkaus aina antaa sijaa oppilaankin itserakkaudelle; on

tärkeätä, että oppilas voi itsekseen sanoa: minä käsitän, tajuan,

toimin ja opin. Syynä siihen, että italialaisen komedian ilveilijä

tekee ikävystyttävän vaikutuksen on muun muassa se että hän yhä

selittelee katsojille kömpelöitä sukkeluuksia jotka kaikki ilman

sitäkin liian hyvin ymmärtävät. Minä puolestani en ollenkaan tahdo,

että opettaja ja vielä vähemmin kirjailija, olisi tuollainen ilveilijä

Tulee aina saattaa itsensä ymmärrettäväksi; mutta ei pidä sanoa

kaikkea: se näet, joka sanoo kaiken, sanoo itse teossa sangen vähän,

sillä lopulta ei kukaan häntä kuuntele. Mitä merkitsevät nuo neljä

säettä jotka La Fontaine liittää sen satunsa loppuun joka kertoo

pöyhistelevästä sammakosta? Pelkääkö hän ettei häntä olla ymmärretty?

Tarvitseeko tämän suuren maalaajan kirjoittaa nimet niiden esineiden

alle joita kuvaa? Kaukana siitä, että hän täten yleistäisi moraaliansa,

hän yksityistää sitä ja ikäänkuin rajoittaa sen mainitsemiinsa

esimerkkeihin ja estää ulotuttamasta sitä muihin. Minä neuvoisin

ennenkuin lasketaan tämän verrattoman tekijän sadut nuorukaisen käteen,

jättämään niistä pois nuo johtopäätökset, joiden avulla tekijä vaivaa

itseään selittämällä sellaista, minkä jo on sanonut yhtä selvästi kuin

miellyttävästi. Jos ei oppilaanne ymmärrä noita satuja ilman

loppuselitystä, voitte olla varma siitä, ettei hän niitä ymmärrä edes

tämän avulla.

Olisi varsin tärkeätä, että mainitun kirjailijan sadut luettaisiin

järjestyksessä, joka enemmän vastaisi kasvattavaa tarkoitusta ja

nuorukaisen tunne-elämän ja tietojen kehitysmäärää. Saattaako kuvitella

mitään järjettömämpää kuin se, että seurataan satukokoelman

numerojärjestystä, ottamatta huomioon tarpeen ja tilaisuuden

vaatimusta! Ensin siinä on satu korpista, sitten heinäsirkasta,[113]

sitten sammakosta, sitten kahdesta muulista j.n.e. Mieleeni johtuu

etenkin satu muuleista, muistellessani nuorukaista, joka oli kasvatettu

pankkialaa varten ja jonka päähän oli ahdettu mitä kummallisimpia

ajatuksia tämän uran erinomaisuudesta. Tämä nuorukainen luki, oppi

ulkoa, lausui ja lausui toistamiseen tätä satua lukemattomat kerrat,

siitä koskaan saamatta epäedullista käsitystä urasta, jolle hän oli

määrätty. Enpä koskaan ole nähnyt lasten kelvollisesti käytännössä

toteuttavan lukemansa sadun opetusta, enkä edes koskaan ole tavannut

ketään, joka olisi koettanut heitä saattaa sitä toteuttamaan. Tällaisen

ulkoluvun verukkeena on siveellinen opetus; mutta sekä äidin että

lapsen todellinen tarkoitus onkin se, että lukuisa koolla oleva seura

kääntäisi huomionsa pienokaiseen, kun hän lausuu satujaan. Hän

unhottaakin ne kaikki suuremmaksi tultuaan, silloin kun ei enää kysytä

niiden esittämistä, vaan niiden opetuksien noudattamista. Sanon siis

vielä kerran, että ainoastaan aikaihmiset voivat tuollaisista saduista

oppia, ja nyt on se aika käsissä, jolloin Émilen tulee niihin ryhtyä.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole kajota kaikkiin yksityiskohtiin, ja sen

vuoksi osotan yleispiirtein mitkä tiet johtavat pois oikealta tieltä,

jotta opittaisiin niitä välttämään. Luulen että oppilaanne seuraten

minun osottamaani tietä on ostava itselleen ihmisten ja itsensä

tuntemusta mahdollisimman halvalla hinnalla ja että te saatatte hänet

kykeneväksi tarkastamaan onnen vaiheita, ilman että kadehtii sen

suosikkeja, sekä tyytymään itseensä, ilman että luulee olevansa muita

ihmisiä viisaampi. Aluksi olette hänestä tehnyt toimivan henkilön,

sittemmin tehdäksenne hänestä katsojan; nyt on työnne vietävä perille

saakka; katsojien istuimilta näet havaitsemme esineet sellaisina, kuin

ne näyttävät olevan; itse näyttämöllä näemme ne sellaisina kuin ne

ovat. Saadaksemme yleiskatsauksen jostakin, tulee meidän asettua

määrämatkan päähän: mutta nähdäksemme yksityiskohdat tulee meidän

lähestyä tarkastuksemme esinettä. Mutta millä oikeudella nuorukainen

astuu sisään maailman hyörinään? Mikä oikeus hänellä on perehtyä näihin

synkkiin mysteerioihin? Pelkät huvitukset täyttävät hänen ikänsä

harrastukset; tähän saakka on hänen määräysvaltansa rajoittunut

yksistään häneen itseensä, ja tämä määräysvalta ei merkitse juuri

mitään. Ihminen on arvottomin kaikista tavaroista; ja tärkeistä

omistamisoikeuksistamme on oman persoonamme omistaminen aina kaikkein

vähäpätöisin.

Kun näen miten vilkkaimman toiminnan iässä annetaan nuorukaisten

harjottaa puhtaasti mieteperäisiä opintoja, ja miten he sitten ilman

vähintäkään kokemusta sysätään ulos maailmaan ja toimiin, loukataan

mielestäni yhtä paljo järkeä kuin luontoa, enkä enää ihmettele että

niin harvat ihmiset tietävät, miten heidän tulee menetellä ja

käyttäytyä. Mikä eriskummainen ajatussuunta saattaakaan meidät oppimaan

niin paljon hyödyttömiä seikkoja, kun toiminnan taitoa sitävastoin

pidetään vallan arvottomana! Väitetään, että meitä kasvatetaan

yhteiskunta-elämää varten, mutta itse teossa meitä opetetaan kuin

jokaisen meistä tulisi koko ikänsä yksin mietiskellä kopissaan tai

välinpitämättömien ihmisten kanssa pohtia ilmasta temmattuja

kysymyksiä. Luullaan opetettavan elämisen taitoa lapsille, kun niille

opetetaan muutamia ruumiin väänteitä ja muutamia puhetapoja, jotka ovat

vailla kaikkea merkitystä. Minäkin olen opettanut Émilelle elämisen

taitoa, sillä olen opettanut häntä elämään oman itsensä seurassa ja

lisäksi ansaitsemaan leipänsä; mutta tämä ei riitä. Elääkseen

maailmassa tulee osata kohdella ihmisiä, tulee tuntea ne keinot, joiden

avulla heihin voi vaikuttaa, tulee osata laskea yksityisetujen

vaikutukset ja vastavaikutukset yhteiskuntaelämässä ja niin tarkoin

edeltäpäin arvata tapahtumia, että harvoin erehtyy yrityksissään tai

että kumminkin aina on valinnut parhaat keinot onnistuakseen. Lait

eivät salli nuorukaisten hoitaa omia asioitaan ja vapaasti määrätä

omaisuutensa käyttämistä. Mutta mitä nämä varokeinot heitä

hyödyttäisivät, jos he eivät täysi-ikäisyyden aikaan asti voisi koota

mitään kokemusta? He eivät olisi voittaneet mitään tällä odotusajalla

ja olisivat yhtä kokemattomia kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisinä

kuin viisitoistavuotiaina. Epäilemättä tulee estää nuorta miestä, jota

tietämättömyytensä sokaisee tai intohimonsa vievät harhaan,

vahingoittamasta itseään. Mutta joka iässä on sopivaa olla hyväntekevä

ja viisaan miehen ohjatessa tukea onnettomia, jotka ovat avun

tarpeessa.

Imettäjät ja äidit kiintyvät lapsiin sen huolenpidon nojalla, jota

omistavat niille. Yhteiskunnallisten hyveiden harjottaminen painaa

ihmissydämen syvimpään rakkauden ihmiskuntaan; hyvää tekemällä tulemme

itse hyviksi, sen varmempaa keinoa en tunne. Totuttakaa oppilastanne

kaikkiin niihin hyviin tekoihin, jotka ovat hänelle tarjona. Olkoon

tarvitsevien etu aina myös hänen oma etunsa. Älköön hän auttako heitä

ainoastaan kukkarollaan, vaan myöskin huolenpidollaan. Palvelkoon ja

suojelkoon hän heitä ja uhratkoon heille oman persoonansa ja aikansa ja

hoitakoon heidän asioitaan; koko elämässään ei hän ole hoitava sen

jalompaa virkaa. Kuinka monet sorretut, joita ei koskaan olisi kuultu,

saavuttavat oikeutta, kun hän sitä pyytää heille, osottaen tuota

pelotonta lujuutta, jonka hyveen harjoittaminen tuottaa, kun hän

pakottaa suurten ja rikkaiden ovet aukenemaan, kun hän, jos niin

tarvitaan, menee valtaistuimen juurelle asti saattamaan kuuluviin

onnettomien äänen, joilta kaikki tiet ovat heidän kurjuutensa takia

tukitut ja joita pelko tulla rangaistuksi muiden heille tekemistä

vääryyksistä estää valittamastakin.

Mutta teemmekö siis Émilestä harhailevan ritarin, vääryyksien

poistajan, maankulkijan? Pitääkö hänen sekaantua yleisiin asioihin,

esiintyä viisaana ja lakien suojelijana ylhäisten virkamiesten ja

hallitsijan edessä, syyttäjänä tuomarin tykönä ja asianajajana

oikeudessa? Tämä kaikki on minulle yhdentekevää. Leikkisät ja

naurettavat nimet eivät muuta asioiden luonnetta. Émile on tekevä

kaikkea, minkä tietää hyödylliseksi ja hyväksi. Sen enempää hän ei ole

tekevä, ja hän tietää, ettei hänelle mikään muu ole hyödyllistä ja

hyvää tehdä, kuin se mikä sopii hänen iälleen. Hän tietää, että hänen

ensimäinen velvollisuutensa kohdistuu häneen itseensä, että

nuorukaisten tulee olla varuillaan itseensä nähden, olla varovaisia

käytöstavassaan, osottaa kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan, olla

ujoja ja hienotuntoisia, niin etteivät aiheettomasti puhu,

vaatimattomia välinpitämättömissä seikoissa, mutta uskaliaita tekemään

hyvää ja rohkeita sanomaan totuutta. Sellaisia olivat nuo mainehikkaat

roomalaiset, jotka ennenkuin pääsivät julkisiin virkoihin viettivät

nuoruutensa päivät ahdistaen rikosta ja puolustaen viattomuutta,

tavoittelematta muuta etua kuin sitä, että oppisivat ja kehittyisivät

palvelemalla oikeutta ja suojelemalla hyviä tapoja.

Émile ei pidä torasta ja riidasta, ei ihmisten[114] eikä edes eläinten

kesken. Hän ei koskaan ole ärsyttänyt kahta koiraa tappeluun eikä

härnännyt koiraa ajamaan takaa kissaa. Tämä rauhallinen luonnonlaatu on

hänen kasvatuksensa tulos, se kun ei ole ollenkaan kiihottanut hänessä

itserakkautta eikä liian suurta luuloa itsestään, vaan on taivuttanut

hänet pois hakemasta mielihyvää hallitsemisesta ja toisten

onnettomuudesta. Hän kärsii nähdessään toisten kärsivän; tämä on

luonnollinen tunne. Se että nuori mies paatuu jopa nauttii nähdessään

tuntevan olennon kärsivän, johtuu hänen turhamielisyydestään, joka

saattaa hänet luulemaan olevansa joko viisautensa tai etevämmyytensä

nojalla vapaa tuosta kärsimyksestä. Sellainen henkilö, jonka henki on

pidetty vapaana tällaisesta nurinkurisuudesta, ei myöskään lankea sen

tuottaman paheen uhriksi. Émile on siis rauhaa rakastava. Onnen kuva

häntä miellyttää ja kun hän voi olla osallisena sen aikaansaamisessa,

tuottaa tämä hänelle lisäkeinon itse tuntemaan onnellisuutta. Minulla

ei ole syytä olettaa, että hän nähdessään onnettomia osottaisi heitä

kohtaan tuota tehotonta ja julmaa sääliä, joka tyytyy surkuttelemaan

niitä kärsimyksiä, mitkä voisi parantaa. Hänen toiminnanhaluinen

hyväntekeväisyytensä on pian antava hänelle sellaisen auttamistaidon,

jota kovasydämisempi ei voisi saavuttaa tai jonka saavuttaisi vasta

myöhemmin. Jos hän näkee toveriensa kesken vallitsevan eripuraisuutta,

koettaa hän sovittaa heidät keskenään. Jos hän näkee murheellisia,

ottaa hän selvän heidän huolistaan. Jos hän näkee kahden ihmisen

vihaavan toinen toistaan, tahtoo hän tietää heidän vihamielisyytensä

syyn. Jos hän näkee jonkun poloisen kituvan mahtavan tai rikkaan

sorrosta, hän tutkii ne salaiset juonet, jotka tätä sortoa verhoavat.

Ja hänen näin osottaessaan myötätuntoisuutta kaikkia onnettomia

kohtaan, eivät ne keinot, joiden avulla heidän kärsimyksensä ovat

lopetettavissa, ole hänelle yhdentekevät. Mitä on meidän siis

tekeminen, jotta tästä hänen taipumuksestaan saavuttaisimme hänen

iälleen soveltuvan hyödyn? Meidän tulee järjestää hänen toimenpiteensä

ja tietonsa ja turvautua hänen intoonsa näitä molempia lisätäksemme.

En väsy toistamiseen terottamasta tätä ohjettani: antakaa kaikki

opetuksenne nuorukaisille ennemmin tekojen kuin puheiden muodossa.

Älkööt he oppiko kirjoista mitään sellaista, minkä kokemus voi heille

opettaa. Kuinka mieletöntä on harjottaa heitä puhujiksi, ennenkuin

heillä on mitään puhuttavaa ja luulla että, heidän vielä istuessaan

koulunpenkillä, voi saada heidät omistamaan intohimoisen puheen voimaa

ja koko kehottelutaidon pontevuutta, heillä kun ei ole mitään halua

ketään kehotella. Kaikki kaunopuheisuuden säännöt tuntuvat pelkältä

lorulta siitä, joka ei osaa sitä käyttää hyväkseen. Mitä hyödyttää

koulupoikaa tietää kuinka Hannibal menetteli taivuttaakseen soturinsa

kulkemaan alppien yli? Jos näiden korupuheiden asemesta opetatte

hänelle, miten hänen tulee taivuttaa opettajansa myöntämään hänelle

lomaa koulusta, voitte olla varma siitä, että hän tarkkaavammin seuraa

osviittojanne.

Jos tahtoisin opettaa kaunopuheisuutta nuorukaiselle, jonka kaikki

intohimot jo olisivat kehittyneet, osottaisin hänelle lakkaamatta

esineitä, jotka olisivat omansa näitä hänen intohimojaan kiihottamaan

ja tutkisin hänen kanssaan millaista kieltä hänen tulisi käyttää

puhuessaan toisten ihmisten kanssa saadakseen heidät edistämään hänen

omia pyyteitään. Mutta minun Émileni ei ole niin edullisessa asemassa

kaunopuheisuuteen nähden. Hänellä kun on melkein yksinomaan aineellisia

tarpeita, tarvitsee hän vähemmin muita kuin muut tarvitsevat häntä. Ja

kun hänellä ei ole mitään heiltä pyydettävää itseään varten, ei se,

mihin hän tahtoo heitä kehottaa, niin läheltä koske häntä, että hän sen

johdosta suuresti innostuisi. Siitä seuraa, että hän yleensä puhuu

yksinkertaisesti ja ilman kuvalauseita. Hän jättää puheestaan pois

kaiken koristelun, sillä hänen tarkoituksensa on yksistään se, että

häntä ymmärretään. Hänellä on sangen vähän ajatelmia, sillä hän ei ole

tottunut yleistämään käsitteitään; hän käyttää ainoastaan harvoja

vertauskuvia, sillä hän on harvoin intohimoisessa mielentilassa.

Kuitenkaan hän ei ole vallan tyvenmielinen ja kylmä. Hänen ikänsä,

tapansa ja harrastuksensa eivät sitä sallisi. Nuoruuden hehkuaikana

hänen veressään pidättyneet ja puhdistuneet elonhenget johtavat hänen

sydämeensä lämmön, joka loistaa hänen katseistaan, jonka huomaa hänen

puheistaan, jonka näkee hänen teoissaan. Hänen puheessaan ilmenee

erityinen paino, jopa joskus kiivauskin. Häntä innostava jalo tunne

antaa hänelle voimaa ja mielen lentoa. Hän kun on ihmisrakkauden

läpitunkema, kuvastuu hänen sieluntilansa hänen puheessaan. Hänen

jalossa avomielisyydessään on jotakin selittämättömän lumoavaa, joka

puuttuu muiden ihmisten keinotekoisesta kaunopuheisuudesta. Hän näet

oikeastaan onkin kaunopuheinen, hänen kun vaan tarvitsee näyttää mitä

tuntee, herättääkseen kuulijoissaan samoja tunteita.

Kuta enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän huomaan että, jos täten

saatamme hyväntekeväisyysvaiston toimimaan ja jos onnistumisemme tai

epäonnistumisemme johdosta punnitsemme näiden syitä, on olemassa varsin

vähän hyödyllisiä tietoja, joita ei voisi viljellä nuorukaisen

mielessä. Lisäksi huomaan, että hän kaikkien todellisten tietojen

lisäksi, jotka voidaan saavuttaa kouluissa, on kokoava vielä tärkeämpiä

tietoja, nimittäin saavuttamansa tietomäärän käyttämistaidon elämään

nähden. On mahdotonta, ettei hän, näin harrastaessaan kanssaihmistensä

parasta, aikaisin oppisi punnitsemaan ja arvostelemaan heidän tekojaan,

harrastuksiaan, huvejaan, ja yleensä antamaan oikeampaa arvoa sille,

mikä on omansa vahingoittamaan ihmisonnea, kuin mitä ne ihmiset voivat

tehdä, jotka eivät harrasta kenenkään menestystä eivätkä koskaan tee

mitään muiden hyväksi. Ne, jotka eivät koskaan hoida muita kuin omia

asioitaan, ovat liian intohimoisia tervejärkisesti arvostellakseen

asioita. He kun kohdistavat kaiken itseensä ja katsovat hyvää ja pahaa

yksistään oman etunsa valossa, täyttävät he mielensä lukemattomilla

naurettavilla ennakkoluuloilla, ja kaikkea mikä vastustaa heidän

pienintäkin etuaan, he oitis pitävät maailmanlopun merkkinä.

Jos laajennamme itserakkautemme niin, että se ulottuu muihinkin

ihmisolentoihin, muutamme sen hyveeksi. Ei ole ainoatakaan sydäntä,

jossa tämä hyve ei voisi versoa. Kuta vähemmän huolenpitomme esine

välittömästi yhtyy meihin itseemme, sitä vähemmän tarvitsee pelätä

yksityisedun harhakuvaa. Kuta enemmän yleistämme tuota etua, sitä

kohtuullisemmaksi se tulee, ja rakkautemme ihmiskuntaan ei ole muuta

kuin rakkautta oikeuteen. Jos siis tahdomme, että Émile rakastaisi

totuutta ja sitä tuntisi, niin asettakaamme niin, ettei hän itse

suinkaan ole toimiensa keskipisteenä. Kuta enemmän hän omistaa toimensa

muiden ihmisten onnelle, sitä valistuneemmat ja viisaammat nämä toimet

ovat ja sitä vähemmin hän on erehtyvä hyvän ja pahan suhteen. Mutta

älkäämme koskaan salliko hänen sokeasti suosivan jotakin erityistä

ihmistä, sillä tällainen erityissuosinta perustuu yksinomaan

persoonalliseen mieltymykseen tai vääriin ennakkoluuloihin. Ja miksipä

hän vahingoittaisi toista, hyödyttääkseen toista? Varsin vähän hän

huolii siitä, kenen osaksi suurempi onni tulee, kunhan se vaan edistää

mahdollisimman suurta yhteisonnen määrää, Tämä on viisaan ensimäinen

harrastus, omien harrastusten jälkeen; sillä jokainen on sukunsa jäsen

eikä osa toista yksilöä.

Voidaksemme estää sääliä huononemasta heikkoudeksi, tulee meidän siis

yleistää se ja ulotuttaa se koko ihmiskuntaan. Silloin emme antaudu sen

valtoihin kuin mikäli se on sopusuhtainen oikeuden kanssa, sillä

kaikista hyveistä oikeus on se, joka enimmin edistää ihmisten

yhteishyvää. Sekä järki että rakkaus itseemme käskee meitä säälimään

koko sukuamme enemmän kuin yksityisihmisiä, ja häijyjen sääliminen on

hyvin suurta julmuutta koko ihmiskuntaa kohtaan.

Muuten tulee muistaa, että nämä keinot, joiden avulla näin käännän

oppilaani huomion pois itsestään, kuitenkin ovat suoranaisessa

yhteydessä hänen kanssaan; niistä näet johtuu sisäinen mielihyväntunne,

ja saattamalla oppilaani hyväntekeväksi ja siis toisten etua

harrastavaksi edistän hänen omaa oppimistaan ja kehitystään.

Olen ensin näyttänyt keinot ja nyt osotan niiden vaikutukset. Mitä

suuria näkökohtia vähitellen avautuu hänen sielussaan! Mitkä ylevät

tunteet tukahuttavat hänen sydämessään alhaisten intohimojen idut!

Minkä tarkan arvostelukyvyn ja järkevyyden huomaan syntyvän hänessä

hänen kehitetyistä hyvistä harrastuksistaan ja siitä kokemuksesta, joka

panee suuren sielun rajoittamaan toivomuksensa mahdollisuuden ahtaaseen

alaan ja joka matkaansaa, että muita etevämpi ihminen, kun ei voi

kohottaa heitä omalle kehitysalalleen, osaa alentua heidän kannalleen.

Kun oikeuden todet periaatteet, kauneuden oikeat esikuvat ja

ihmisolentojen kaikki siveelliset suhteet ja järjestyksen tuntemus

juurtuvat hänen mieleensä, hän näkee jokaisen olion oikean paikan ja

syyn, joka hänet siitä erottaa. Hän näkee mikä voi tuottaa hyvää ja

mikä sitä voi ehkäistä. Ilman että hän itse on kokenut inhimillisiä

intohimoja, hän tuntee niiden harhakuvat ja pettävän temmellyksen.

Aineeni valtaamana jatkan, vaikka minulla ei suinkaan ole korkeata

ajatusta lukijoiden mielipiteistä aatteideni suhteen. Ovathan he jo

kauan olleet sitä mieltä, että minä harhailen mielikuvituksen

pilvientakaisissa maissa; minä puolestani huomaan heidän yhä

harhailevan ennakkoluulojen maassa. Poiketessani niin kauas yleisistä

mielipiteistä en kuitenkaan päästä niitä silmistäni; tutkin ja pohdin

niitä, en siinä tarkoituksessa, että niitä seuraisin tai pakenisin,

vaan punnitakseni niitä järjen vaa'alla. Joka kerta kun se pakottaa

minut niistä poikkeamaan, tiedän kokemuksesta aivan varmasti, etteivät

lukijani noudata esimerkkiäni. Tiedänhän että he itsepäisesti pitävät

totena ainoastaan sellaista, minkä itse näkevät, ja katsovat siis minun

esittämääni nuorukaista haaveolennoksi, hän kun eroaa niistä, joihin he

häntä vertaavat. He eivät ollenkaan ota huomioon, että hänen

välttämättömästi täytyy olla erilainen, koska hän on kasvatettu vallan

eri lailla, koska hän tuntee vallan toisenlaisia tunteita ja koska hän

on saanut vallan toisen opetuksen kuin he. Olisi paljon kummallisempaa,

jos hän olisi heidän kaltaisensa kuin että hän on sellainen, joksi

häntä kuvaan. Hän ei ole ihmisen, vaan luonnon kasvattama ihminen.

Tietysti hän on hyvin kummallinen heidän mielestään.

Tämän teoksen alussa en esittänyt mitään, jota eivät kaikki olisi

voineet nähdä samassa valossa kuin minä; sillä lähtökohta, nimittäin

ihmisen syntymä, on meille kaikille yhteinen. Mutta kuta kauemmaksi

etenemme, minä viljelläkseni luontoa, te sitä turmellaksenne, sitä

enemmän tiemme eroavat toisistaan. Minun oppilaani erosi kuusivuotiaana

varsin vähän teidän oppilaistanne, joita ette vielä olleet ehtineet

nurjasti kasvattaa. Nyt heillä ei enää ole mitään samanlaista, ja

miehuudenikä, jota oppilaani lähenee, on osottava hänet vallan

erilaiseksi, ellen ole turhaan hukannut vaivaani. Tietomäärä on ehkä

yhtä suuri kummallakin puolella; mutta tietojen laatu on vallan

erilainen. Ihmettelette kenties löytäessänne minun oppilaassani yleviä

tunteita, joista toisissa ei vielä ole ituakaan; mutta ottakaapa

huomioon, että nuo muut jo kaikki ovat filosofeja ja teologeja,

ennenkuin Émile edes tietää mitä filosofia on ja ennenkuin hän edes on

kuullut puhuttavan Jumalasta.

Jos siis joku sanoisi minulle: ei millään siitä, jota oletat, ole

vastinetta todellisuudessa; eivät nuorukaiset ole sellaisia, heillä on

se tai se intohimo, he tekevät sitä tai tätä -- niin tämä tuntuisi

samalta kuin joku kieltäisi että päärynäpuu koskaan voisi kasvaa

suureksi puuksi, kun siitä meidän puutarhoissamme nähdään pelkkiä

kääpiömuotoja.

Pyydän noita niin alttiita arvostelijoita ottamaan huomioon, että minä

tiedän kaikki heidän vastaväitteensä yhtä hyvin kuin he itse ja että

niitä luultavasti olen punninnut kauemmin kuin he. Ja koska minulla ei

ole mitään etua heidän pettämisestään, on minulla oikeus vaatia, että

he ainakin malttaisivat tutkia, missä kohdin minä erehdyn. Seuratkoot

sydämen ensi kehitystä siinä tai siinä tilassa, voidakseen huomata

kuinka paljon toinen yksilö saattaa erota toisesta, riippuen

erilaisesta kasvatuksesta; verratkoot sitten minun antamaani kasvatusta

niihin tuloksiin, joita siitä odotan ja sanokoot missä kohdin olen

tehnyt vääriä johtopäätöksiä. Vasta silloin minulla ei ole mitään

vastattavaa.

Minut saattaa varmemmaksi väitteissäni ja tätä varmuuttani puolustaa se

seikka, etten antaudu järjestelmä-innon valtoihin ja että turvaudun

niin vähän kuin suinkin todisteluun, vaan että luotan ainoastaan

tekemiini huomioihin. En ollenkaan nojaa sellaiseen, mitä olen

kuvitellut, vaan sellaiseen, mitä olen nähnyt. On totta, etten ole

rajoittanut kokemuksieni esineitä yhden ainoan kaupungin alaan tai

ainoastaan yhteen ihmisluokkaan. Mutta verrattuani toisiinsa kaikkia

eri säätyluokkia ja kansoja, tehden sen elämässä, jota olen viettänyt

niitä havaitsemalla, olen sivuuttanut epäolennaisena kaiken sen, minkä

huomasin toisessa kansassa enkä toisessa, toisessa säätyluokassa enkä

toisessa, enkä ole pitänyt ehdottomasti olennaisena ihmiselle muuta

kuin mikä on yhteistä kaikille, lukuunottamatta ikää, säätyä ja

kansallisuutta.

Jos siis seuraten tätä metodiani lapsuudesta alkaen tarkkaatte

nuorukaista, joka ei ole pakotettu mihinkään erityiseen muotoon ja joka

niin vähän kuin suinkin on riippuvainen mahtivallasta ja toisten

mielipiteistä, niin kenen kaltainen hän enemmän on, minunko oppilaani,

vai teidän? Tämä kysymys on mielestäni ratkaistava voidaksemme tietää,

olenko minä väärässä.

Ihminen ei helposti ala ajatella: mutta niin pian kuin hän on alkanut,

hän ei enää lopeta. Ken kerran on ajatellut, on aina ajatteleva; jos

ymmärrys kerran on harjaantunut mietiskelyyn, se ei enää voi pysyä

toimettomana. Saattaisi siis luulla, että minä, koska ihmisäly ei

luonnostaan ole niin altis toimimaan, oletettuani siinä kykyjä, joita

sillä ei ole, pidän sitä liian kauan suljettuna käsite- ja aatepiiriin,

joka sen jo olisi pitänyt jättää.

Mutta otettakoon ensiksikin huomioon, että vaikka tahtoo kasvattaa

luonnonihmistä, ei sillä ole tarkoitus hänestä tehdä villiä ja

karkottaa häntä korven syvyyteen, vaan että riittää kun hän suljettuna

yhteiskuntaelämän pyörteeseen osaa vastustaa intohimojen mukaansa

tempaavaa virtaa ja ihmisten mielipiteiden valtaa, että hän näkee omin

silmin, tuntee omalla sydämellään ja ettei mikään muu mahti häntä

hallitse kuin hänen oma järkensä. Hänen ollessaan tässä tilassa on

selvää, että nuo monet ulko-oliot, jotka häneen vaikuttavat, hänen

mielessään syntyvät monenlaiset tunteet ja eri keinot tyydyttää

varsinaisia tarpeitaan välttämättömästi hänessä synnyttävät paljon

käsitteitä, joita hänellä muuten ei koskaan olisi ollut tai jotka hän

olisi saanut vasta myöhemmin. Täten älyn luonnollinen kehitys tulee

nopeammaksi eikä raukea. Saman ihmisen, jonka metsissä asuen täytyisi

jäädä typeräksi, täytyy tulla järkeväksi ja ymmärtäväiseksi eläessään

kaupungeissa, vaikkapa hän siellä olisikin pelkkä katsoja. Ei mikään

ole enemmän omansa tekemään viisaaksi kuin sellaisten mielettömien

tekojen näkeminen, joihin emme ota osaa; ja sekin, joka niihin ottaa

osaa, voi niistä saada opetusta, ellei hän anna niiden viedä itseään

kokonaan harhaan ja ellei hän niistä johdu samoihin erehdyksiin, kuin

niiden varsinaiset harjottajat.

Lisäksi tulee ottaa huomioon, että meillä, jotka olemme kykyjemme

rajoittamat havainnollisia seikkoja tajuamaan, ei ole mitään kykyä

omistamaan filosofian abstraktisia käsitteitä ja puhtaasti

järkiperäisiä aatteita. Niitä saavuttaaksemme meidän tulee joko

vapautua ruumiistamme, johon olemme niin lujasti kiinnitetyt, tai

läpikäydä hidas kehitys toiselta asteelta toiselle, tai myöskin siirtyä

nopeasti, melkein hypähtäen yli tuon kuilun, ottaen jättiläisaskeleen;

tähän lapsi ei kykene ja siihen aikamieskin tarvitsee varta vasten

tehtyjä portaita. Mutta minun on hyvin vaikea käsittää, miten nämä

voitaisiin rakentaa.

Se käsittämätön olento, joka käsittää kaiken ja joka antaa maailmalle

liikunnon ja muodostaa kaikki eri olennot, ei ole silmiemme nähtävissä

eikä kättemme kosketeltavissa; hän pakenee kaikkeja aistejamme. Työ on

näkyvissä, mutta tuon työn mestari on piilossa. Ei ole mikään pieni

seikka edes tuntea, että hän on olemassa; ja kun olemme päässeet niin

pitkälle, kun itseltämme kysymme kuka hän on, missä hän on, silloin

huimaa päätämme emmekä enää tiedä mitä ajatella.

Locke kehottaa ensin kiintymään hengen tutkimiseen ja sitten siirtymään

aineellisten esineiden tutkimiseen. Mutta tämä metodi johtaa

taikauskoon, ennakkoluuloihin ja erehdyksiin eikä järkevyyteen ja

luonnon järjestettyyn kehitykseen, se on samaa kuin jos sitoisi verhon

silmilleen silloin kun tahtoisi nähdä. On täytynyt kauan tutkia

aineellisia esineitä voidakseen saada todellisen käsityksen hengistä ja

edes aavistaa niiden olemassaoloa. Päinvastainen menettely on omansa

ainoastaan johtamaan materialismiin.

Koska aistimme ovat tietojemme ensimäiset välikappaleet, ovat

havainnolliset esineet ensimäisiä, joita välittömästi tajuamme. Sanalla

_henki_ ei ole mitään merkitystä sen mielessä, joka ei ole

filosofeerannut. Henki on pelkkä aistillinen esine rahvaan ja lasten

mielestä. Kuvittelevathan he, että on olemassa henkiä, jotka huutavat,

puhuvat, lyövät ja meluavat. Myönnettäneen siis, että henget,

joilla on käsivarret ja kieli, ovat suuresti esineiden kaltaisia.

Sentähden kaikki maailman kansat, paitsi juutalaiset, ovat

tehneet itselleen ruumiillisia jumalia. Me itse, käyttäessämme

sanoja henki, kolminaisuus, persoona, olemme suurimmaksi osaksi

antropomorfisteja.[115] Myönnän, että meitä opetetaan sanomaan Jumalan

olevan kaikkialla; mutta uskomme myöskin ilman olevan kaikkialla,

ainakin meidän ilmakehässämme, ja sana henki merkitsee alkuperäisesti

henkäystä, tuulen henkäystä. Niin pian kuin totutetaan ihmisiä

lausumaan sanoja niitä ymmärtämättä, on sittemmin helppo saada heidät

sanomaan mitä vaan tahtoo.

Tietoisuus omasta vaikutusvoimastamme muihin esineisiin on arvattavasti

alussa pannut ihmisen luulemaan että, kun nämä esineet vaikuttavat

meihin, tämä tapahtui samalla tavoin kuin meidän vaikutuksemme niihin.

Täten siis ihminen alussa rupesi olettamaan elämää kaikissa olennoissa,

joiden vaikutuksen alaiseksi joutui. Huomatessaan itsensä heikommaksi

useimpia noista olennoista, kun ei tuntenut niiden voiman rajoja,

ihminen luuli sitä rajattomaksi ja teki niistä jumalia heti kun oli

huomannut ne ruumiillisiksi olennoiksi. Alkuaikoina ihmiset jokaisen

kohtaamansa ilmiön pelästyttäminä, eivät pitäneet mitään luonnossa

elottomana. Aineellisuuden käsite ei ole kehittynyt sen nopeammin kuin

henkisyyden käsite, kun näet edellinen on myöskin abstraktsioni.

Alkuihmiset täten täyttivät maailmanavaruuden aistein havaittavilla

jumalilla. Tähdillä, tuulilla, vuorilla, joilla, puilla, kaupungeilla,

taloillakin, sanalla sanoen kaikella oli henkensä, jumalansa, elämänsä.

Labanin kuvat, villien henkiolennot, neekerien taikakalut, kaikki siis

ihmisten luomaa, olivat kuolevaisten ensimäisiä jumaluuksia.

Monijumalaisuus oli heidän ensimäinen uskonnonmuotonsa ja kuvien

kumartaminen heidän ensimäinen jumalanpalveluksensa. He ovat voineet

kohota yhden ainoan Jumalan käsitykseen vasta silloin, kun ovat

ruvenneet yhä enemmän yleistämään käsitteitään ja ovat kyenneet

hakemaan ensimäistä syytä, kokoamaan olentojen eri sarjat yhden ainoan

kokonaiskäsitteen alaan ja antamaan merkitystä käsitteelle

_substanssi_, joka on kaikista abstraktsioneista suurin. Jokainen

lapsi, joka uskoo Jumalaan, on siis epäjumalanpalvelija tai ainakin

antropomorfisti. Ja jos ensin mielikuvitus on luonut kuvan Jumalasta,

on harvinaista, että ymmärrys häntä käsittää. Tähän vaaraan johtaa

Locken metodi.

Koska näin vallan huomaamattani olen tullut kosketelleeksi abstraktista

substanssi-käsitettä, huomautan lisäksi että meidän olettaessamme yhtä

ainoata substanssia, tulee omistaa sille yhteensopimattomia

ominaisuuksia, jotka ovat keskenään ristiriitaiset, kuten ajatus ja

ulottuvaisuus, joista jälkimäinen on olennaisesti jaollinen ja joista

edellinen on vailla kaikkea jaollisuutta. On muuten selvää, että

ajatus, tai jos niin tahdotaan, tunne-elämä, on alkuperäinen ja

erottamaton ominaisuus substanssissa, johon se kuuluu, ja että

ulottuvaisuuden laita on sama substanssiin nähden. Tästä teemme sen

johtopäätöksen, että ne olennot, jotka menettävät toisen näistä

ominaisuuksista, menettävät substanssinkin, johon tuo ominaisuus

kuuluu, että siis kuolema yksinkertaisesti on substanssien eroamista ja

että ne olennot, joissa nuo molemmat ominaisuudet esiintyvät

yhdistyneinä, ovat kokoonpannut noista kahdesta substanssista,

mainittujen ominaisuuksien kannattajista.

Punnittakoon nyt kuinka suuri ero vielä on olemassa kahden substanssin

ja jumalallisen luonnon käsityksen välillä, sen selvyyttä kaipaavan

käsityksen välillä, joka meillä on sielumme vaikutuksesta ruumiiseemme

ja Jumalan vaikutuksesta kaikkiin olentoihin. Miten käsitteet luominen,

tyhjiinraukeaminen, kaikkialla-läsnäolo, iankaikkisuus, kaikkivalta,

Jumalan ominaisuudet, sanalla sanoen kaikki nuo käsitteet, jotka ollen

niin epämääräisiä ja himmeitä, ovat ainoastaan harvojen tajuttavissa,

ja jotka rahvaan mielestä eivät ollenkaan ole himmeitä, se kun ei

niistä ymmärrä mitään, miten kaikki nämä käsitteet tulevatkaan

täysivoimaisina, s.o. täydessä himmeydessään, tarjoutumaan nuorille

mielille, jotka vielä ovat ensimäisten aisti-toimintojen valloissa ja

jotka eivät tajua muuta kuin sellaista, mihin käsin voi koskea? Turhaan

avataan ympärillämme äärettömyyden kuilut; läpsi ei niistä kauhistu,

sillä sen heikot katseet eivät voi tunkea niiden syvyyteen. Kaikki on

lapsille ääretöntä, ne eivät osaa asettaa ääriä millekään. Tämä ei

johdu siitä, että ne käyttäisivät liian pitkiä mittoja, vaan siitä,

että niiden ymmärrys on niin lyhyt. Olenpa huomannut, etteivät ne

kuvittele äärettömyyttä läheisemmäksi eivätkä etäisemmäksi tuntemiansa

ulottuvaisuusmittoja. Ne arvostelevat rajatonta alaa enemmän jalkojensa

kuin silmiensä avulla; niiden mielestä se ei ulotu kauemmaksi kuin

minne ne jaksavat kulkea. Jos niille puhuu Jumalan voimakkaisuudesta.

luulevat ne häntä jotenkin yhtä vahvaksi kuin isäänsä. Joka seikassa on

lapsilla niiden oma kokemus mahdollisuuden mittana ja senvuoksi ne

pitävät kaikkea, mistä kuulevat puhuttavan pienempänä kuin mitä omasta

kokemuksestaan tuntevat. Sellainen on tiedottomuuden ja henkisen

kehittymättömyyden langettama arvostelu. Aias pelkäsi ottelua

Akilleuksen kanssa, mutta vaati Jupiteria taisteluun, hän kun tunsi

Akilleuksen, mutta ei Jupiteria. Muuan sveitsiläinen talonpoika, joka

luuli olevansa rikkain kaikista ihmisistä ja jolle koetettiin selittää

mikä mies kuningas on, kysyi ylpeän näköisenä, olikohan kuninkaalla

sata lehmää vuorilaitumella.

Arvaan monen lukijoistani ihmettelevän, etten koko oppilaani alkuikänä

ole puhunut hänelle mitään uskonnosta. Viisitoistavuotiaana hän ei

tietänyt että hänellä yleensä on sielu, ja ehkei hänen vielä ole aika

oppia sitä edes kahdeksantoistavuotiaana. Jos hän näet saa tietää sen

liian aikaiseen, on se vaara tarjona, ettei hän sitä koskaan ole

käsittävä.

Jos minun tulisi kuvata mitä vastenmielisintä typeryyttä, niin tekisin

sen esittämällä pedanttimaisen opettajan, joka ahtaa lasten päähän

katkismusta. Jos tahtoisin tehdä lapsen hulluksi, pakottaisin sen

selittämään ulkoa lukemaansa katkismusläksyä. Minua vastaan kaiketi

väitetään, että useimmat kristinuskon dogmeista ovat mysterioita ja

että jos pitäisi odottaa kunnes ihmisäly kykenisi niitä käsittämään, ei

riittäisi odottaa kunnes lapsi varttuisi mieheksi, vaan pitäisi odottaa

kunnes mies jo olisi muuttanut manalle. Tähän vastaan ensiksi, että on

olemassa mysterioita, joita ihmisen on mahdoton sekä ymmärtää että

uskoa, enkä huomaa niiden opettamisesta lapsille muuta hyötyä kuin sen,

että aikaisin oppivat valhettelemaan. Lisäksi huomautan, että sen,

joka hyväksyy mysteriat, tulee ainakin käsittää, että ne ovat

käsittämättömiä; ja lapset eivät edes kykene tätä ajatusta omistamaan.

Siinä iässä jolloin kaikki on mysterioita, ei oikeastaan olekaan mitään

varsinaisia mysterioita.

"Täytyy uskoa Jumalaan tullakseen autuaaksi." Tämän dogmin

väärinkäsittäminen on syynä verenhimoiseen suvaitsemattomuuteen ja

kaikkiin noihin turhiin oppeihin, jotka antavat kuoliniskun

ihmisjärjelle totuttamalla sitä tyytymään tyhjiin sanoihin. Epäilemättä

ei tule hukata hetkeäkään ansaitakseen iankaikkista autuutta; mutta jos

sen saavuttamiseksi riittää, että toistetaan muutamia sanoja, en huomaa

mikä estäisi täyttämästä taivasta kottaraisilla ja harakoilla lapsien

asemesta.

Uskomisen velvollisuus edellyttää sen mahdollisuutta. Filosofi, joka ei

usko, tekee väärin, hän kun käyttää väärin viljelemäänsä järkeä, ollen

kykenevä tajuamaan hylkäämiänsä totuuksia. Mutta mitä uskoo lapsi, joka

tunnustaa kristinuskoa? Se uskoo minkä ymmärtää, ja se ymmärtää niin

vähän mitä se pannaan sanomaan, että se hyväksyy yhtä kernaasti vallan

päinvastaista, minkä sille sanotte. Lasten ja useiden aikaihmisten usko

on niin sanoakseni maantieteellinen kysymys. Onko luettava niiden

ansioksi että ovat syntyneet Roomassa eivätkä Mekassa? Jos toiselle

lapsista sanoo, että Muhammed on Jumala profeetta, niin hän on

toistava: Muhammed on Jumala profeetta, jos toiselle taas sanoo, että

Muhammed on petturi, se on toistava: Muhammed on petturi. Kumpikin

näistä lapsista olisi väittänyt sitä mitä toinen väitti, jos sen

asumapaikka olisi ollut siellä, missä toisen. Saattaako siis kahden

näin samankaltaisen taipumuksen nojalla olettaa toisen pääsevän

paratiisiin ja toisen joutuvan helvettiin? Kun lapsi sanoo uskovansa

Jumalaan, se ei itse teossa usko häneen, vaan Paavoon ja Pekkaan, jotka

sille sanovat että on olemassa olento, jota sanotaan Jumalaksi. Ja

lapsi uskoo sen Euripideksen tavoin, joka tunnustaa:

"Oi Zeus, min nimeltä mä tunnen vaan".[116]

Meidän vakaumuksemme on se, ettei yksikään ennen järki-ikää kuollut

lapsi jää vaille iankaikkista autuutta. Tätä samaa uskovat katolilaiset

kaikista lapsista, jotka ovat kastetut, vaikka ne eivät olisikaan

koskaan kuulleet puhuttavan Jumalasta. On siis tapauksia, jolloin voi

tulla autuaaksi uskomatta Jumalaan, ja nämä tapaukset esiintyvät joko

lapsuudessa tai hulluissa ihmisissä, kun ihmismieli on kykenemätön

sellaiseen toimintaan, joka kohoaa Jumalan tuntemukseen. Koko ero minkä

huomaan teidän ja minun mielipiteeni välillä on, että te väitätte

lapsilla jo seitsenvuotisina olevan tämän taipumuksen ja että minä en

luule heillä sitä olevan edes viidentoistavuotiaina. Olin minä väärässä

tai oikeassa, niin ei tässä ole kysymys mistään uskonkappaleesta, vaan

yksinkertaisesta luonnonhistoriallisesta havainnosta.

Samalla perusteella on selvää, että henkilö, joka on saavuttanut

vanhuudeniän uskomatta Jumalaan, ei siltä tule karkotetuksi hänen

kasvojensa edestä tulevassa elämässä, jos hänen sokeutensa ei ole

tahallinen, ja minä väitän ettei se aina ole tahallinen. Myönnättehän

tämän ainakin mielenvikaisiin nähden, joilta tauti riistää henkiset

kyvyt, riistämättä heiltä heidän ihmisominaisuuttaan; ei se siis

myöskään voi riistää heiltä heidän oikeuttaan nauttia Luojansa hyvistä

teoista. Miksi ei siis myönnetä samaa niiden suhteen, jotka,

erotettuina yhteiskunnasta lapsuudestaan alkaen, ovat viettäneet vallan

raakalaista elämää vailla kaikkia niitä tietoja ja sitä valistusta,

joka saavutetaan ainoastaan ihmisten parissa.[117] Sillä onhan

kokemus todistanut mahdottomaksi, että sellainen raakalainen koskaan

voisi ajatuksineen kohota tuntemaan oikeata Jumalaa. Järki sanoo

meille, ettei ihminen ole syyntakeinen muusta kuin tahallisista

hairahduksistaan, ja ettei hänelle siis voi lukea rikokseksi

auttamatonta tietämättömyyttä. Tästä seuraa, että iäisen oikeuden

edessä jokaista ihmistä, joka uskoisi, jos hänellä olisi uskoon

vaadittavat edellytykset, pidetään uskovaisena, ja että rangaistavaan

epäuskoon tekevät itsensä syypäiksi ainoastaan ne, jotka ummistavat

sydämensä totuudelta.

Varokaamme julistamasta totuutta niille, jotka eivät kykene sitä

ymmärtämään, sillä siten istuttaisimme erehdyksen totuuden sijaan.

Olisi parempi ettei olisi mitään käsitystä Jumaluudesta, kuin että

siitä olisi alhainen, sekava, sitä alentava ja sen ylevää arvoa

vastaamaton käsitys. On näet vähempi erehdys olla sitä kokonaan

tuntematta, kuin että siitä on arvoton käsitys. "Tahtoisin mieluummin",

sanoo kelpo Plutarkos,[118] "ettei luultaisi Plutarkosta olevankaan

maailmassa, kuin että sanottaisiin Plutarkoksen olevan väärämielisen,

kateellisen ja niin tyrannimaisen, että vaatii enempää, kuin mitä

ihmiskyky voi aikaansaada."

Suuri epäkohta johtuu siitä, että vääriä Jumaluuden kuvia painetaan

lasten mieleen, sillä ne pysyvät siinä koko elämäniän ja lapset eivät

enää aikaihmisinäkään voi kuvitella Jumalaa toisenlaiseksi, kuin mitä

lapsina kuvittelivat. Olen tavannut Sveitsissä hyvän ja hurskaan äidin,

joka oli niin varma tämän periaatteen oikeudesta, ettei hän ollenkaan

opettanut pojalleen uskontoa tämän lapsena ollessa, peläten että hänen

poikansa tyytymättömänä tähän saamaansa puutteelliseen tietoon

menettäisi halun järkevyyden ikään vartuttuaan hankkia itselleen siitä

parempaa tietoa. Tämä lapsi kuuli aina ympäristönsä puhuvan Jumalasta

hartaudella ja kunnioittavasti, ja niin pian kuin hän itse tahtoi

Jumalasta puhua, vaadittiin häntä vaikenemaan, ja huomautettiin, että

tämä aine oli liian ylhäinen ja suuri hänelle. Tämä varovaisuus

kiihotti hänen uteliaisuuttaan, ja hänen itserakkautensa saattoi hänet

hartaasti halajamaan sitä hetkeä, jolloin saisi tuntea tuon syvän

häneltä niin huolellisesti salatun mysterion. Kuta vähemmin hänelle

puhuttiin Jumalasta, sitä vähemmin sallittiin hänen itsensä Jumalasta

puhua, ja sitä enemmän hän Jumalaa ajatteli. Tämä lapsi näki Jumalaa

kaikkialla. Minä puolestani pelkään, että jos liioitellaan tällaisen

salaperäisyyden ylläpitämistä, siten nuorukaisen mielikuvitus liiaksi

kiihottuu, että hänen päänsä menee pyörälle ja että hänestä lopulta

uskovaisen asemesta voi tulla uskonkiihkoinen.

Mutta mitään tällaista ei meidän tarvitse pelätä Émileni suhteen, hän

kun alati kääntää pois tarkkaavaisuutensa kaikesta, mikä käy yli hänen

käsityskykynsä, kuunnellen mitä syvimmällä välinpitämättömyydellä

sellaista, mitä ei ymmärrä. Hän on kuullut niin paljon seikkoja, joiden

johdosta on tottunut sanomaan: tämä ei ollenkaan liikuta minua, että

yksi seikka lisää ei tuota hänelle mitään päänvaivaa. Ja kun hän

levottomana rupeaa pohtimaan näitä suuria kysymyksiä, ei tämä johdu

siitä, että hän olisi kuullut niitä esitettävän, vaan siitä, että hänen

oman järkensä edistyminen kääntää hänen tutkimushalunsa niihin.

Olemme nähneet mitä tietä varttunut ihmishenki lähestyy näitä

salaisuuksia ja myönnän kernaasti ettei se luonnon järjestystä seuraten

edes keskellä yhteiskuntaoloja pääse sen perille ennen kuin

varttuneessa iässä. Mutta koska samaisessa yhteiskunnassa

välttämättömäsi piilee syitä, jotka jouduttavat intohimojen kehitystä,

niin todella poikettaisiin luonnon järjestyksestä ja tasapainotila

häiriytyisi, ellei samanaikaisesti joudutettaisi niiden tietojen

kehkeytymistä, jotka ovat omansa hillitsemään intohimoja. Kun ei ole

meidän vallassamme hillitä liian nopeata kehitystä, tulee yhtä nopeasti

koettaa edistää kaikkea sellaista, joka on tuon kehityksen

luonnollisessa yhteydessä, jotta ei järjestys häiriytyisi ja jotta

sellaiset kehitysvirtaukset, joiden on määrä kulkea rinnan, eivät

eroaisi eri tahoille, ja jotta ihminen, joka jokaisena elämänsä hetkenä

on yksi ainoa jakamaton kokonaisuus, ei olisi yhteen kykyynsä nähden

toisella ja muihin nähden toisella kannalla.

Mutta mitä vaikeuksia näen tässä kohoavan eteeni! Ja nämä vaikeudet

ovat kahta suuremmat senvuoksi, että ne piilevät vähemmän itse olioissa

kuin niiden ihmisten raukkamaisuudessa, jotka eivät rohkene niitä

voittaa. Minä ainakin aluksi rohkenen esittää nuo vaikeudet. Lapsi on

kasvatettava isänsä uskontoon; sille todistetaan aina hyvin tarkasti

että tämä uskonto, oli se mikä tahansa, on aina oikea ja että kaikki

muut uskonnot ovat pelkkää hullutusta ja mielettömyyttä. Mutta

todistusperusteiden pätevyys on ehdottomasti riippuvainen siitä

maasta, missä todistelu tapahtuu. Lähteköön turkkilainen, joka

Konstantinopolissa asuen pitää kristinuskoa niin naurettavana,

Pariisiin, huomatakseen, mitä siellä arvellaan muhamettilaisuudesta.

Varsinkin uskonnon alalla ennakkoluulot rehottavat. Mutta me, jotka

pidämme silmämääränämme joka suhteessa ravistaa pois niiden ikeen, me,

jotka emme tahdo tehdä mitään myönnytyksiä piintyneelle yleiselle

arvovallalle, me, jotka emme tahdo opettaa Émilellemme mitään, mitä hän

ei itsestään voisi oppia missä maassa tahansa -- niin, mihin uskontoon

me kasvatamme hänet? Mihin uskonlahkoon päästämme tämän luonnonihmisen?

Vastaus on hyvin yksinkertainen, kuten luulen. Emme kiinnitä häntä

mihinkään erityiseen uskontoon tai lahkoon, vaan teemme hänet

kykeneväksi valitsemaan sen, jonka hänen järkensä paras käyttäminen

hänelle osottaa.

Incedo per ignes

Suppositos cineri doloso.[119]

Mutta vastuksista huolimatta, rohkeasti eteenpäin! Intoni ja hyvä

tarkoitukseni ovat tähän asti korvanneet varovaa viisautta. Toivon

etteivät nämä tukeni minua vastedeskään tarvittaessa petä. Lukijat,

älkää pelätkö, että minä tekisin itseni syypääksi varovaisuuteen,

joka on arvoton totuuden ystävälle. En koskaan ole unhottava

mielilausettani; mutta sallittakoon minun epäillen kohdella omia

arastelujani. Sen sijaan, että omasta puolestani tässä sanoisin

teille mitä ajattelen, mainitsen mitä asiasta ajatteli eräs mies,

joka oli minua etevämpi. Takaan niiden tapausten ja seikkojen

totuudenmukaisuuden, jotka nyt aion kertoa. Ne ovat todella sattuneet

sen selonteon kirjoittajalle, jonka tähän kopioituna liitän. Päättäkää,

lukijat, voiko niistä tehdä tutkimuksenalaiseen kysymykseemme nähden

hyödyllisiä johtopäätöksiä. En tahdo teille tyrkyttää toisen enkä omaa

mielipidettäni ojennusnuoraksi; tarjoan sen teidän arvosteltavaksenne.

"Siitä on kolmekymmentä vuotta, kun muuan maastaan karkotettu nuori

mies eräässä Italian kaupungissa huomasi joutuneensa äärimäiseen

kurjuuteen. Hän oli synnyltään kalvininuskoinen, mutta jouduttuaan

ajattelemattoman teon kautta avuttomana pakolaisena oleskelemaan

vieraassa maassa hän leipää saadakseen kääntyi toiseen uskoon. Siinä

kaupungissa oli vastakääntyneiden koti; hän otettiin siihen.

Opettamalla häntä tuntemaan erimielisyyksiä uskonnon asioissa hänessä

herätettiin epäilyksiä, joita hänellä ei ennen ollut ollut, ja

saatettiin hänet tuntemaan paha, jota hän sitä ennen ei ollut tuntenut.

Hän kuuli puhuttavan uusista dogmeista, hän näki tapoja, jotka

tuntuivat vielä oudommilta; hän näki ne ja oli joutua niiden uhriksi.

Hän koetti paeta, mutta teljettiin sisään; hän valitti, mutta

rangaistiin siitä. Ollen sortajiensa mielivallan alaisena hän huomasi

itseään kohdeltavan rikollisena siitä syystä, ettei ollut taipunut

rikollisuuteen. Ne, jotka tietävät kuinka ensimäistä kertaa koettu

väkivalta ja vääryys kiihottaa nuorta kokematonta sydäntä, kuvitelkoot

hänen sydämensä tilaa. Raivonkyyneleet vuotivat hänen silmistään,

paheksumisen tunteet tukehuttivat häntä. Hän rukoili apua taivaalta ja

ihmisiltä, hän uskoi itsensä kaikille, eikä kukaan häntä kuullut.

Hän näki ainoastaan halpamielisiä palvelijoita, jotka alistuivat

kärsimään sitä häpeällistä kohtelua, millä häntä loukattiin, tai tuohon

samaan rikollisuuteen osallisia, jotka tekivät pilkkaa hänen

vastustelemisestaan ja jotka yllyttivät häntä tekemään kuten he itse.

Hän olisi ollut hukassa ilman erästä kunnon pappia, joka jossakin

asiassa oli tullut vastakääntyneiden kotiin. Hän sai tilaisuuden kysyä

tältä salaa neuvoa. Tämä pappi oli köyhä ja tarvitsi itse kaikkien

apua; mutta sorrettu tarvitsi hänen apuansa vielä enemmän, eikä hän

siis epäröinyt auttaa häntä pakenemaan, vaikka pelkäsikin siten

voivansa hankkia itselleen vaarallisen vihamiehen."

"Päästyään rikosta pakoon, uudestaan joutuakseen köyhyyteen, nuori mies

taisteli menestyksettä kohtaloansa vastaan. Kerran hän kuitenkin jo

luuli sen voittaneensa. Ensimäinen onnenvälke sai hänet unhottamaan

sekä kärsimyksensä että suojelijansa. Pian hänet kohtasi rangaistus

tästä kiittämättömyydestä. Kaikki hänen toiveensa raukesivat. Hänen

nuoruutensa ei voinut häntä auttaa, sillä hänen haaveileva mielensä

pilasi kaiken. Omaamatta tarpeeksi lahjoja ja kykyä helposti tullakseen

toimeen, osaamatta olla tarpeeksi vaatimaton tai tarpeeksi häijy hän

kuitenkin ajatteli niin monenlaista, ettei voinut päästä mihinkään

tulokseen. Jouduttuaan taas yhtä kurjaan tilaan kuin ennen ja ollen

vailla leipää ja kotia ja nälkään kuolemaisillaan hän muisti

hyväntekijänsä."

"Hän palaa hänen luoksensa, löytää hänet ja otetaan hyvin vastaan.

Pappi muistaa hänet nähdessään hyvän tekonsa. Sellainen muisto tuottaa

aina iloa. Tämä mies oli luonnoltaan ihmisystävällinen ja sääliväinen;

hänen omat kärsimyksensä saattoivat hänet ymmärtämään toisten

kärsimyksiä, eivätkä hyvät olot vähääkään olleet koventaneet hänen

sydäntään. Sitäpaitsi viisaat opit ja valistunut hyveisyys olivat

lujentaneet hänen luontaista hyvyyttään. Hän ottaa turviinsa nuoren

miehen, toimittaa hänelle asunnon, antaa hänelle suosituksensa ja jakaa

hänen kanssaan vähät varansa, jotka tuskin riittävät kahdelle. Hän

tekee vielä enemmän: hän opettaa ja lohduttaa häntä ja neuvoo hänelle

tuon vaikean taidon kärsivällisesti kestää vastoinkäymisiä. Te

ennakkoluuloiset ihmiset, olisitteko odottaneet tätä kaikkea papilta ja

italialaiselta?"

"Tämä kunnon hengellinen mies oli köyhä savoijilainen apulaispappi,

joka nuoruuden-seikkailun tähden oli joutunut piispansa epäsuosioon ja

joka oli kulkenut vuorten yli hakemaan toimeentuloa, mikä häneltä

kotimaassaan puuttui. Hän ei ollut vailla henkevyyttä ja kirjallista

sivistystä. Nämä ominaisuudet sekä miellyttävä ulkomuoto olivat

tuottaneet hänelle suosijoita, jotka olivat hankkineet hänelle paikan

erään ministerin perheessä tämän pojan kasvattajana. Mutta hän piti

köyhyyttä riippuvaisuutta parempana, eikä tietänyt miten on

käyttäytyminen ylhäisten parissa. Hän ei pysynyt kauan mainitun

henkilön luona, mutta ei siltä lähtiessään pois hänen luotaan

menettänyt hänen kunnioitustaan. Ja kun hän vietti moitteetonta elämää

ja sai kaikki itseensä mieltymään, eli hän siinä toivossa, että vielä

uudelleen oli pääsevä piispansa suosioon ja että tältä oli saava

vuoristossa jonkun pienen pappilan, missä voisi viettää loppuikänsä. Se

oli hänen kunnianhimonsa viimeinen päämäärä."

"Luonnollinen vaisto veti häntä nuoren pakolaisen puoleen ja saattoi

hänet häntä tarkoin tutkistelemaan. Hän huomasi, että onnettomuus jo

oli kuihduttanut hänen sydämensä, että solvaukset ja ylenkatse olivat

masentaneet hänen mielensä ja että hänen ylpeytensä muuttuneena

katkeraksi harmiksi saattoi hänet pitämään ihmisten tekemää vääryyttä

ja heidän kovuuttaan luontaisena rikollisuutena ja hyveen valhekuvana.

Hän oli huomannut uskonnon olevan ainoastaan omanvoiton pyyntiä

kätkevän naamarin sekä jumalanpalveluksen ainoastaan tukevan

ulkokullaisuutta. Hän oli huomannut miten turhanpäiväisissä

viisastelevissa väittelyissä paratiisi ja helvetti joutuivat

sanasutkausten esineeksi. Hän oli huomannut alkuperäisen ja ylevän

jumaluus-käsitteen ihmisten outojen mielihaaveilujen vääristelemäksi.

Ja arvellen että täytyy, voidakseen uskoa Jumalaan, luopua käyttämästä

järkeä, jonka kuitenkin on häneltä saanut, hän piti naurettavia

haaveilujamme yhtä paljon ylenkatsetta ansaitsevina kuin sitä esinettä,

johon ne kohdistamme. Ollenkaan tuntematta olevia oloja ja voimatta

vähääkään kuvitella olioiden alkuperää, hän vajosi tyhmään

tietämättömyyteensä, syvästi halveksien kaikkia, jotka näistä seikoista

luulivat tietävänsä enemmän kuin hän."

"Kaiken uskonnon hylkääminen johtaa inhimillisten velvollisuuksien

unhottamiseen. Tällainen kehitys oli tämän vapaa-ajattelijan sydämessä

jo edistynyt puolitietä kauemmaksi. Ja kuitenkaan hän ei ollut

luonnostaan pahuuteen taipuva; mutta uskon puute ja kurjuus, jotka

vähitellen olivat tukahuttaneet hänen luontaiset taipumuksensa, vetivät

häntä nopeasti perikatoa kohti, niin että hän tavoiltaan vajosi

kerjäläiseksi ja siveellisiltä käsitteiltään jumalankieltäjäksi."

"Joskohta tämä paha melkein välttämättömästi näytti vievän onnettomaan

loppuun, ei se vielä ollut kehittynyt huippuunsa. Tuolla nuorella

miehellä oli tietoja, eikä hänen kasvatustaan oltu laiminlyöty. Hän

oli siinä onnellisessa iässä, jolloin veren kuohuminen alkaa kiihottaa

sielua, saattamatta sitä aistillisuuden orjaksi. Hänen sielunsa oli

vielä säilyttänyt kaiken joustavuutensa. Luontainen häveliäisyys ja ujo

luonne syrjäyttivät hänestä pakollisuuden tunteen ja pidensivät hänen

elämässään tuota aikaa, jossa te niin huolellisesti koetatte pidättää

oppilastanne. Raa'an turmeluksen ja vastenmielisen paheen esimerkki ei

suinkaan ollut vilkastuttanut hänen mielikuvitustaan, vaan oli

päinvastoin sitä tylsistyttänyt. Pitkät ajat inho hänessä korvasi

hyvettä, säilyttäen hänen viattomuutensa; tämän hän oli menettävä vasta

viehättävämpien viettelysten ilmaannuttua."

"Pappi huomasi vaaran sekä keinot sen poistamiseksi. Vaikeudet eivät

häntä pelästyttäneet; hänen tehtävänsä häntä miellytti, ja hän päätti

panna sen täytäntöön ja palauttaa hyveen tielle häpeällisestä

kohtalosta pois tempaamansa nuorukaisen. Hän menetteli varovaisesti

tuumaansa toteuttaessaan; tehtävän ylevyys kannusti hänen rohkeuttaan

ja innosti häntä keksimään jalon pyrkimyksensä arvoisia keinoja.

Menestyi asia miten tahansa, hän oli varma siitä, ettei hänen aikansa

ollut kulunut turhaan. Ken tahtoo tehdä vaan hyvää, onnistuu aina

yrityksissään."

"Aluksi hän hankki itselleen vastakääntyneen luottamuksen siten, ettei

vaatinut mitään palkkaa hyvistä teoistaan, ettei tehnyt itseään

kiusalliseksi, ettei pitänyt mitään saarnoja, vaan että aina asettui

toisen kannalle ja esiintyi nöyränä ja vähäarvoisena, ollakseen enemmän

hänen vertaisensa. Oli mielestäni sangen liikuttavaa nähdä, miten

vakava mies rupesi harhateille joutuneen nuorukaisen toveriksi ja miten

hyveisyys alentui käyttämään säädyttömyyteen vivahtavaa puhetapaa,

karkottaakseen sen kahta varmemmin. Kun tuo kevytmielinen nuori mies

tuli papille tekemään mielettömiä tunnustuksiaan ja purkamaan hänelle

sydäntään, pappi kuunteli häntä ja teki hänen tunnustuksensa helpoksi.

Hyväksymättä pahetta hän osotti harrastavansa kaiken selville saamista.

Sopimaton moite ei koskaan keskeyttänyt nuoren miehen sanatulvaa eikä

saattanut hänen sydäntään raskaaksi. Se mielihyvä, jolla hän luuli

itseään kuunneltavan, lisäsi hänen omaa nautintoansa saada sanoa

kaikki. Ja niin nuori mies teki täydellisen tunnustuksensa,

ajattelematta, että mitään tunnusti."

"Tarkoin tutkittuaan nuoren miehen tunteita ja luonnetta pappi huomasi

selvästi että hän, vaikka ei ollut tiedoton ikäänsä nähden, oli

unhottanut kaiken, mikä hänen oli tärkeätä tietää ja että se

häpeällinen tila, johon kohtalo oli hänet saattanut, hänessä tukahutti

kaiken oikean tiedon hyvästä ja pahasta. On olemassa sellainen

tylsistymisen aste, joka riistää sielulta koko sen eloisuuden; sisäinen

ääni ei voi päästä sen kuuluviin, joka yksinomaan ajattelee miten saisi

itsensä ravituksi. Turvatakseen tuon onnettoman nuorukaisen häntä niin

läheltä uhkaavalta siveelliseltä kuolemalta pappi aluksi herätti

hänessä itserakkautta ja -kunnioitusta. Hän osotti hänelle miten hänen

tulevaisuutensa oli tuleva nykyisyyttä onnellisemmaksi, jos hän hyvin

käytti lahjojaan. Hän elvytti hänen sydämessään jalomielistä intoa,

kertomalla muiden kauniita tekoja. Antamalla hänen ihailla noiden

tekojen toimeenpanijoita hän herätti hänessä halun tehdä samanlaisia

tekoja. Vierottaakseen hänet hänen huomaamattaan joutilaasta ja

kuljeskelevasta elämästään antoi hän hänen kopioida otteita arvokkaista

teoksista; ollen tarvitsevinaan näitä otteita hän piti vireillä hänessä

kiitollisuuden jaloa tunnetta. Hän opetti häntä välillisesti näiden

kirjojen avulla. Hän saattoi hänet taas kohoamaan omissa silmissään,

jotta hän ei olisi luullut olevansa kokonaan kykenemätön hyvää tekemään

ja ettei hän enää suorastaan olisi itseään halveksinut."

"Muuan pikkuseikka tarjoaa tilaisuuden arvostella miten taitavasti tuo

hyväntekevä mies vallan oppilaansa huomaamatta kohotti hänen sydämensä

alennuksen tilasta, ilman että hän ilmaisi tahallansa tahtovansa häntä

opettaa. Tuon papin rehellisyys oli niin yleisesti tunnettu ja hänen

arvostelukykynsä niin varma, että useat henkilöt kernaammin jakoivat

almunsa hänen kättensä kautta kuin kaupunkien rikkaiden pappien

välityksellä. Kun hänelle eräänä päivänä oli annettu vähän rahoja

köyhille jaettavaksi, nuori mies, lukien itsensä köyhiin kuuluvaksi,

oli kyllin heikko pyytämään niistä itselleen osan. 'Ei toki', sanoi

pappi, 'mehän olemme veljiä, te kuulutte talooni, enkä minä voi koskea

näihin minun huostaani uskottuihin rahoihin, kun on kysymys omista

tarpeistani.' Sitten hän antoi hänelle omista rahoistaan sen verran

kuin hän oli pyytänyt. Tämäntapaiset opetukset harvoin menevät hukkaan

nuorukaisten sydämiltä, jotka eivät vielä ole aivan turmeltuneet."

"Olenpa kyllästynyt puhumaan kolmannessa persoonassa, ja tämähän onkin

vallan turha vaiva; sillä epäilemättä olette arvannut, rakas

kansalainen, että tuo onneton pakolainen olen minä itse. Luulen olevani

tarpeeksi kaukana nuoruuteni säännöttömästä elämästä rohjetakseni sitä

tunnustaa. Ja se käsi, joka minut siitä pelasti, ansaitsee kyllin,

joskin hieman itse saan hävetä, että ainakin jossakin määrin kunnioitan

sen hyviä tekoja."

"Syvimmän vaikutuksen minuun teki se, että näin arvoisan opettajani

yksityiselämässä ulkokullaisuudesta vapaata hyvettä, heikkoudesta

vapaata inhimillisyyttä, että kuulin aina suoraa ja yksinkertaista

puhetta ja huomasin että elämä ja toiminta aina vastasi tätä puhetta.

En koskaan huomannut hänen ottavan lukuun sitä, menivätkö hänen

auttamansa henkilöt iltakirkkoon vai eivät, kävivätkö usein ripillä,

paastosivatko määräpäivinä ja pidättyivätkö liharuuista, enkä kuullut

hänen velvottavan heitä tuollaisiin ehtoihin, joita ilman, vaikka

kuolisi nälkään, ei voi toivoa mitään apua tekopyhiltä ihmisiltä."

"Nämä huomiot minua rohkaisivat, mutta en kuitenkaan millään muotoa

hänen edessään kopeillen näyttänyt vastakääntyneen teeskenneltyä intoa.

Päinvastoin en ollenkaan häneltä salannut mitä ajattelin, eikä hän

siitä näyttänyt ollenkaan loukkautuvan. Joskus olisin voinut ajatella

näin: hän antaa minulle anteeksi välinpitämättömyyteni sitä uskoa

kohtaan, johon olen kääntynyt, ottaen huomioon että olen yhtä

välinpitämätön sen uskon suhteen, jossa olen syntynyt; hän tietää ettei

nykyinen välinpitämättömyyteni ole puolueellinen. -- Mutta en oikein

tietänyt mitä minun piti ajatella, kun joskus kuulin hänen hyväksyvän

dogmeja, jotka olivat roomalais-katolisen kirkon opin vastaisia ja kun

hän näytti pitävän vähäarvoisina kaikkia tämän kirkon ulkonaisia

menoja."

"Olisin luullut häntä salaiseksi protestantiksi, ellen olisi huomannut

hänen uskollisesti noudattavan noita samoja menoja, joihin näytti

panevan jotenkin vähän arvoa; ja kun olin nähnyt hänen täyttävän

papinvelvollisuuksiaan yhtä täsmällisesti silloinkin, kun ei kukaan

häntä tarkannut, kuin seurakunnan edessä, en enää tietänyt mitä

ajatella näistä ristiriitaisuuksista. Lukuunottamatta sitä ainoata

hairahdusta, joka aikaisemmin oli aiheuttanut hänen epäsuosioon

joutumisensa ja jonka seurauksista hän yhä vielä sai kärsiä, oli hänen

elämänsä mallikelpoinen, hänen tapansa nuhteettomat, hänen puheensa

rehellistä ja älykästä. Eläen mitä tuttavallisimmin hänen luonaan opin

joka päivä kunnioittamaan häntä enemmän. Kun näin runsas minua kohtaan

osotettu hyvyys kokonaan oli vallannut sydämeni, odotin levottoman

uteliaasti sitä hetkeä, jolloin olin saava tietää mihin periaatteeseen

nojasi näin yhtenäinen mutta samalla omituinen elämä."

"Tämä hetki ei tullut aivan pian. Ennenkuin hän avasi sydämensä

oppilaalleen, hän koetti hänen mielessään saada itämään ne järkevyyden

ja hyvyyden siemenet, jotka siihen oli kylvänyt. Vaikeinta oli minusta

hävittää jonkunmoinen ylpeä ihmisviha, jonkunmoinen katkeruus maailman

rikkaita ja onnellisia kohtaan, ikäänkuin olisivat saaneet rikkautensa

ja onnensa minun kustannuksellani. Tuo nuoruuden mieletön turhamaisuus,

joka pakenee kaikkea nöyrtymistä, vielä kiihotti minussa tätä karsasta

mielialaa. Ja itserakkauteni, jota opettajani koetti minussa pitää

vireillä, saattoi minut ylpeäksi ja ihmiset vielä halpamaisemmiksi

minun silmissäni, täten lisäten heitä kohtaan tuntemaani vihaan

ylenkatsetta."

"Suoranaisesti vastustamatta tätä ylpeyttä opettajani esti sitä

muuttumasta kovasydämisyydeksi, ja riistämättä minulta itsekunnioitusta

hän lievensi siihen yhtynyttä lähimmäiseni halveksimista. Poistamalla

pettävän ulkokuoren ja näyttämällä minulle sen peittämät todelliset

kärsimykset hän opetti minut surkuttelemaan kanssaihmisteni erehdyksiä,

heltymään heidän kurjuudestaan ja enemmän heitä säälimään kuin

kadehtimaan. Häntä liikuttivat inhimilliset heikkoudet, hän kun näet

syvästi tunsi omat heikkoutensa, ja senvuoksi hän kaikkialla huomasi

ihmisten olevan omien ja muiden paheiden uhreja; hän näki köyhien

kituvan rikkaiden ikeen, ja rikkaiden omien ennakkoluulojensa ikeen

alla. Usko minua, sanoi hän, että harhaluulomme eivät suinkaan peitä

kärsimyksiämme, vaan päinvastoin niitä lisäävät, saattamalla meidät

pitämään itsessään arvottomia seikkoja suuriarvoisina ja pannen meitä

luulemaan että meillä on lukemattomia tarpeita, joita emme ilman noita

harhaluuloja huomaisikaan. Sielunrauha on siinä, että halveksimme

kaikkea, mikä voisi sielua häiritä. Se ihminen, joka enimmin panee

arvoa elämään, osaa siitä vähimmin nauttia, ja se joka innokkaimmin

tavoittelee onnea, on aina kaikkein onnettomin."

"Oi mitä surullisia kuvia! huudahdin katkerana; jos täytyy itseltään

kieltää kaikki, mitä hyödyttää, että on syntynyt, ja jos täytyy

halveksia itse onneakin, kuka silloin osaa olla onnellinen? Minä,

vastasi pappi eräänä päivänä, ja hänen äänenpainonsa minua hämmästytti.

Tekö onnellinen! Te, joka elätte niin huonoissa oloissa, köyhänä,

maanpakolaisena ja sorrettuna, tekö voisitte olla onnellinen! Mitä

sitten olette tehnyt tullaksenne onnelliseksi? -- Lapseni, hän virkkoi,

sanon sen teille kernaasti."

"Tämän jälkeen hän ilmoitti minulle, että hän aikoi tehdä minulle

tunnustuksensa, sittenkuin minä olin hänelle tehnyt tunnustukseni. Olen

teille avaava koko sydämeni -- näin hän sanoi minua syleillen. Olette

näkevä minut, jollette aivan sellaisena kuin olen, ainakin sellaisena

miltä itsestäni näytän. Kun olette kuullut koko uskontunnustukseni,

kun täydelleen tunnette sieluntilani, olette huomaava miksi pidän

itseäni onnellisena, ja miten itse voitte tulla onnelliseksi, jos

ajattelette kuten minä. Mutta tämänkaltaiset tunnustukset eivät ole

hetken työtä. Tarvitsen aikaa esittääkseni teille kaiken, mitä

ajattelen ihmiskohtalosta ja elämän oikeasta arvosta. Valitkaamme

sopiva hetki ja paikka voidaksemme kaikessa rauhassa antautua tähän

keskusteluun."

"Ilmaisin erityistä harrastusta häntä kuullakseni. Kohtaustamme ei

lykätty seuraavaa aamua kauemmaksi. Oli kesä; nousimme aamun

koittaessa. Hän vei minut ulkopuolelle kaupunkia korkealle kummulle,

jonka juurella virtasi Po-joki; sen vesi välkkyi kastelemiensa

viljavien rantojen välillä. Etäisyydessä alppien ääretön jono kehysti

maisemaa. Nousevan auringon säteet kiiltelivät jo tasangoilla; puut,

kummut ja talot loivat kentille pitkiä säteitään, ja näin tuo mitä

ihanin taulu, jota ihmissilmä saattaa nähdä, kaunistui vielä

vivahdusrikkaammaksi lukemattomista eri valovaikutuksista. Tuntui siltä

kuin luonto olisi eteemme luonut koko suuremmoisen upeutensa,

tarjotakseen meille aihetta keskusteluumme. Täällä tuo rauhan mies,

jonkun aikaa ääneti katseltuaan edessään olevaa näkyä, rupesi puhumaan

minulle seuraavaan tapaan."

Savoijilaisen apulaispapin uskontunnustus.

Lapseni, älkää odottako minulta oppineita puheita älkääkä syviä

tutkisteluja. En ole suuri filosofi, enkä pyrikään pääsemään filosofin

kirjoihin. Mutta saatanpa välistä luottaa terveeseen järkeeni ja

rakastan aina totuutta. En tahdo kanssanne väitellä enkä koettaa teille

tyrkyttää vakaumustani, minulle on tarpeeksi saada teille esittää mitä

sydämeni yksinkertaisuudessa ajattelen. Tutkistelkaa minun puhuessani

omaa sydäntänne; siinä kaikki mitä pyydän. Jos erehdyn, teen sen

ainakin vailla kaikkea vilppiä; tämä riittänee turvaamaan minua siitä,

että erehdykseni luettaisiin minulle rikokseksi. Jos taas te samalla

tavoin erehtyisitte, ei siinä olisi mitään pahaa. Jos taas ajatukseni

ovat oikeat, niin onhan meillä molemmilla järki ja kummallekin on

hyödyllistä sitä kuunnella. Miksi ette muuten te voisi ajatella samoin

kuin minä?

Olen syntynyt köyhistä talonpoikaisvanhemmista, ja säätyni määräsi

minut maata viljelemään. Mutta pidettiinpä sopivampana, että

ansaitsisin leipäni pappina, ja keksittiin keinoja, jotka tekivät

minulle opiskelemisen mahdolliseksi. Vanhempani eivät suinkaan, sen

paremmin kuin minä itse, ajatelleet, että minun opinnoillani tulisi

etsiä sitä mikä on hyvää, totta ja hyödyllistä, vaan oli minun

tutustuminen ainoastaan siihen, mitä vaadittiin papin arvon

saavuttamiseksi. Opin sen, mitä tahdottiin minun oppivan, ja sanoin

niin kuin tahdottiin minun sanovan; tein vaaditut lupaukset, ja minusta

tehtiin pappi. Mutta ennen pitkää huomasin, että sitoutuessani elämään

toisin kuin mies olin luvannut enemmän kuin mitä voin täyttää.

Koetetaan luulotella meitä, että omatunto on ennakkoluulojen tulos;

kuitenkin tiedän omasta kokemuksesta, että se huolimatta kaikista

ihmisen säätämistä laeista vaatii seuraamaan luonnon järjestystä.

Turhaan meiltä kielletään sitä tai tätä; omatunto moittii meitä aina

varsin heikosti, jos olemme tehneet sellaista, minkä luonto sallii, ja

etenkin mitä se meille määrää. Oi, kelpo nuorukainen, se ei vielä ole

sanonut mitään aisteillenne, eläkää vielä kauan siinä onnellisessa

tilassa, jonka kestäessä sen ääni on viattomuuden ääni. Muistakaa aina,

että luontoa loukataan vielä enemmän, kun koetetaan ennättää sen edelle

kuin silloin, kun sen vaatimuksia vastustetaan. Aluksi pitää oppia

vastustamisen taito, jotta sitten tietäisi milloin voi myöntyä

tekemättä rikosta.

Nuoruudestani alkaen olen kunnioittanut avioliittoa luonnon

alkuperäisenä pyhimpänä säädöksenä. Luovuttuani oikeudesta siihen

astua päätin olla sitä häpäisemättä. Olin näet huolimatta

koulusivistyksestäni ja luvuistani aina viettänyt säännöllistä ja

vaatimatonta elämää ja olin siten säilyttänyt muuttumattoman kirkkaana

alkuperäisen arvostelukykyni. Maailmalla kuulemani perusohjeet eivät

olleet himmentäneet sitä ja köyhyyteni poisti minusta ne viettelykset,

jotka meille sanelevat paheen viisasteluja.

Mutta juuri tuo päätökseni tuotti minulle turmion. Kunnioitukseni

toisten vuodetta kohtaan paljasti minun hairahdukseni. Häväistys oli

sovitettava: minut vangittiin, pantiin viralta pois ja karkotettiin, ja

olin siis paljon enemmän tunnollisuuteni kuin hillittömyyteni uhri. Ja

ne nuhteet, joita epäsuosioon jouduttuani sain kuulla, antoivat minulle

aihetta tehdä sen johtopäätöksen, ettei useinkaan tarvitse muuta kuin

tehdä hairahduksensa raskauttavammaksi päästäkseen kärsimästä

rangaistusta.

Muutamat tämänkaltaiset kokemukset riittävät johtamaan ajattelevan

miehen pitkälle. Nähdessäni kaikki käsitteeni oikeudesta,

kunniallisuudesta ja kaikista ihmisvelvollisuuksista surullisten

huomioideni johdosta kumotuiksi, menetin joka päivä jonkun aikaisemmin

muodostuneista mielipiteistäni; jäljellejääneet mielipiteeni eivät enää

riittäneet muodostamaan yhtenäistä kokonaisuutta, joka olisi voinut

omin voimin pysyä pystyssä, ja niin tunsin vähitellen periaatteideni

kirkkauden himmenevän. Ja kun lopulta en enää tietänyt mitä ajatella,

olin joutunut samaan tilaan, jossa te nyt olette; ero oli vaan se, että

epäuskoisuuteni, ollen kypsyneemmän iän myöhäinen hedelmä, oli saanut

alkunsa suuremmista kärsimyksistä ja tuli sen kautta vaikeammaksi

hävittää.

Olin tuossa epävarmuuden ja epäilyksen tilassa jota Descartes vaatii

totuuden etsimisen lähtökohdaksi. Tämä tila ei ole omiaan kestämään

kauan; se on sekä levottomuutta herättävä että tuskallinen. Ainoastaan

rikokseen viehättyminen ja hengen tylsistyminen voivat meitä siinä

pidättää. Minun sydämeni ei suinkaan vielä ollut niin turmeltunut, että

tuo tila olisi minua miellyttänyt; eikä mikään paremmin säilytä tapaa

pohtia asioita kuin että on tyytyväisempi itseensä kuin kohtaloonsa.

Tuumin siis kuolevaisten surullista kohtaloa, jotka ajelehtivat

inhimillisten mielipiteiden merellä, vailla peräsintä ja kompassia,

ollen myrskyisten intohimojensa vallassa, ilman muuta opasta kuin

kokematon merimies, joka ei tunne reittiä ja joka ei tiedä mistä tulee

ja minne menee. Sanoin itselleni: rakastan totuutta, etsin sitä enkä

sitä löydä; näytettäköön se minulle, ja minä olen siihen kiintyvä.

Minkätähden täytyykään sen karttaa hehkuvaa sydäntä, joka on luotu sitä

ihailemaan?

Vaikka usein olen kärsinyt raskaampia kärsimyksiä, en koskaan ole

viettänyt niin hellittämättömän epämiellyttävää elämää kuin noina

levottomina ja tuskaisina aikoina, jolloin lakkaamatta harhaillen

epäilyksestä epäilykseen pitkistä mietiskelyistäni sain tallelle

pelkkää epävarmuutta, hämäryyttä, ja ristiriitaisia käsityksiä

olemukseni alkusyystä ja velvollisuuksieni laadusta.

Mitenkä voi järjestelmällisesti ja täydestä vakaumuksesta olla

epäilijä, sitä en käsitä. Sellaisia filosofeja joko ei ole olemassa,

tai jos sellaisia on, ovat he kaikkein onnettomimpia ihmisten joukossa.

Epäilys sellaisten seikkojen suhteen, jotka meidän on tärkeätä tuntea,

on ihmishengelle sietämättömän tukala tila; se ei sitä jaksa kauan

kestää. Tahtomattansakin se tekee päätöksen toiseen tai toiseen

suuntaan ja se kernaammin pettyy kuin on mitään uskomatta.

Minun pulaani vielä suurensi se seikka, että olin syntynyt kirkon

helmassa, joka itse päättää kaikki ja joka ei siedä mitään epäilystä,

että yhden ainoan uskon kohdan hylkääminen saattoi minut hylkäämään

kaikki muutkin ja että mahdottomuus hyväksyä niin monta järjetöntä

uskon asiaa vierotti minut pois järjellisistäkin. Sanomalla minulle:

usko kaikki, minut estettiin mitään uskomasta, enkä lopulta enää

tietänyt mihin olin pysähtyvä.