NELJÄS KIRJA.

Kuinka pian kuluukaan elämämme täällä maan päällä! Sen ensimäinen

neljännes, on kulunut, ennenkuin tunnemme sen oikeata käyttämistä, ja

sen viimeinen neljännes kuluu, sittenkuin olemme lakanneet siitä

nauttimasta. Alussa emme osaa elää; eikä aikaakaan, emme enää voi elää.

Ja siitä ajasta, joka on näiden kahden hyödyttömän äärikauden välillä,

kolme neljännestä kuluu uneen, työhön, pakonalaisuuteen ja

kaikenlaisiin vaivoihin ja kärsimyksiin. Elämä on lyhyt, vähemmin

senvuoksi, että sitä kestää verrattain lyhyen aikaa, kuin senvuoksi,

ettei tästä lyhyestä ajasta meille jää juuri mitään jäljelle elämästä

nauttiaksemme. Joskohta kuolinhetki onkin kaukana synnyinhetkestä,

elämä on kuitenkin aina liian lyhyt, kun tuota aikaa huonosti

täytetään.

Synnymme niin sanoakseni kaksi kertaa: ensin olemassaoloa ja toiseksi

elämää varten, s.o. ensin sukuamme, toiseksi sukupuoltamme varten. Ne,

jotka pitävät naista joka suhteessa kehittymättömänä ihmisenä,

epäilemättä erehtyvät. Tosin ulkonainen vertailu puoltaa heidän

mielipidettään. Mieskuntaisuuden ikään asti erisukupuolisissa lapsissa

ei ole mitään, joka ilmeisesti erottaisi ne toisistaan. Niillä on

samanlaiset kasvot, samanlainen vartalo, samanlainen ihonväri,

samanlainen ääni, sanalla sanoen, ne ovat kokonaan toistensa kaltaiset.

Tytöt ovat lapsia, pojat ovat lapsia; sama nimi siis riittää näille

molemmille niin suuressa määrin toistensa kaltaisille olennoille. Ne

mieshenkilöt, joiden sukupuolen täydellinen kehitys ehkäistään,

säilyttävät tuon yhtäläisyyden koko elinikänsä. He ovat aina suuria

lapsia. Naiset eivät sitä ollenkaan menetä eivätkä monessa suhteessa

koskaan näytä olevan muuta kuin lapsia.

Mutta mies ei yleensä ole luotu aina pysymään lapsena. Hän vapautuu

lapsuuden tilasta luonnon määräämänä aikana, ja tämä käänneaika, vaikka

onkin varsin lyhyt, jättää sangen pitkällisiä vaikutuksia seuraavaan

ikäkauteen.

Aivan kuin meren kohina jo kauan edeltäpäin ennustaa myrskyä, tätä

myrskyisää mullistusta ilmaisee heräävien intohimojen ääni: kumea

kuohunta ennustaa vaaran lähenemistä. Lapsen mielialassa tapahtuu

muutos; usein toistuvat kiivauden purkaukset ja alituinen

mielenkiihotus saattavat miltei mahdottomaksi hillitä lasta. Se on

kuuro sille äänelle, joka ennen saattoi sen tottelevaiseksi; siitä on

tullut raivoava jalopeura, joka ei enää tottele kesyttäjäänsä ja joka

ei enää tunnusta mitään ohjausta.

Näihin muuttuvan mielialan merkkeihin liittyy selvästi huomattavia

muutoksia lapsen kasvoissa. Nämä näet kehittyvät ja saavat omituisen

leimansa. Leuvan harvat ja pehmeät haivenet tummenevat ja jäykistyvät.

Laulunääni muuttuu tai oikeammin katoaa joksikin aikaa. Tällä

kehitysasteella oleva ei ole lapsi eikä mies, eikä se voi käyttäytyä

kummankaan tavoin. Hänen silmänsä, nuo sielun kuvastimet, joissa ei

tähän asti ole ollut mitään erityistä ilmettä, muuttuvat puhuviksi ja

tuntehikkaiksi. Heräävä hehku niitä vilkastuttaa; niiden katseet

muuttuvat eloisammiksi, säilyttäen pyhän viattomuutensa, mutta

menettäen aikaisemman typeryytensä. Hän tietää jo että ne voivat

ilmaista liian paljon, hän alkaa osata niitä luoda maahan ja punastua.

Hän muuttuu tunteikkaaksi, ennenkuin tietää mitä tuntee, hän on levoton

ilman syytä. Kaikki tämä saattaa käydä hitaasti ja jättää kasvattajalle

toimimisaikaa. Mutta jos hänen vilkkautensa käy liian kärsimättömäksi,

jos kiivastuminen muuttuu raivoksi, jos hän vuoroin ärtyy ja heltyy,

jos hän syyttä vuodattaa kyyneleitä, jos henkilöiden läheisyydessä,

jotka alkavat käydä hänelle vaarallisiksi, hänen valtasuonensa sykkii

kiivaammin ja hänen silmänsä säihkyy, jos naisen käsi, tarttuessaan

hänen käteensä, panee hänet värähtämään, jos hän on hämillään tai

pelokas naisen läheisyydessä, silloin Odysseus, viisas Odysseus, ole

varuillasi! Ne säkit, jotka niin huolellisesti suljit, ovat auki.

Tuulet ovat jo irtipäästetyt; älä enää hetkeksikään luovu peräsimestä,

muuten kaikki on hukassa.

Nyt tapahtuu se uudestasynty, josta olen puhunut. Nyt näet ihminen

todella syntyy elämää varten, ja silloin ei mikään inhimillinen seikka

ole hänelle vieras. Tähän asti kasvattajan huolenpito on ollut pelkkää

lastenleikkiä; nyt vasta se saa varsinaisen merkityksensä. Tämä

ajankohta, jolloin tavallinen kasvatus lakkaa, on varsinaisesti se,

jolloin meidän kasvattavan toimintamme tulee alkaa. Mutta hyvin

voidaksemme esittää tätä uutta suunnitelmaa, tulee meidän korkeammalta

näkökohdalta tarkastaa niitä seikkoja, jotka ovat sen yhteydessä.

Vaistot ja vietit ovat ihmisen itsensä säilyttämisen tärkeimpiä

ylläpitäjiä. On siis sekä tehotonta että naurettavaa koettaa niitä

perin pohjin hävittää; se olisi luonnon korjailemista, Jumalan

luomakunnan parantelemista. Jos Jumala käskisi ihmisen hävittää ne

vietit, jotka hän itse on ihmiselle antanut, Jumala tahtoisi eikä

tahtoisi; hänen tahtonsa olisi ristiriitainen. Hän ei koskaan ole

antanut niin mieletöntä käskyä, ei mitään sellaista ole kirjoitettu

ihmissydämeen. Sitä näet, minkä Jumala määrää ihmisen tehtäväksi, hän

ei ilmoita toisen ihmisen kautta, vaan sanoo sen itse, piirtää sen itse

sydämen pohjaan.

Minä puolestani pitäisin sitä, joka tahtoisi estää viettien ja niistä

johtuvien intohimojen kehittymistä yhtä mielettömänä kuin sitä, joka

tahtoisi ne tukahuttaa. Ne, jotka luulevat tähänastisen tarkoitukseni

olleen tämän, ovat minua kovin väärin käsittäneet.

Mutta menettelisikö se järkevästi, joka sen nojalla että ihmisellä

luonnostaan on intohimoja, tekisi sen johtopäätöksen, että kaikki

intohimot, joita itsessämme tunnemme, ja jotka havaitsemme muissa, ovat

luonnolliset? Niiden alkulähde tosin on luonnollinen, mutta tuhannet

oudot purot ovat sitä lisänneet. Siitä on paisunut suuri virta, joka

lakkaamatta kasvaa, ja josta vaivoin löytäisi muutaman pisaran sen

alkuperäistä vettä. Luonnolliset viettimme ovat sangen rajoitetut. Ne

ovat vapautemme välikappaleita ja niiden tarkoitus on ylläpitämisemme.

Kaikki ne vietit, jotka meitä orjuuttavat ja voimiamme riuduttavat,

ovat ulkoa tulleita. Luonto ei meille niitä anna, me omaksumme ne

luonnon vahingoksi.

Intohimojemme alkujuuri, joka samalla on kaikkien muiden intohimojen

alkusyy ja perustus, ollen ainoa ihmiselle synnynnäinen ja pysyen

hänessä koko elämän ajan, on rakkaus itseemme. Se yksin on

alkuperäinen, syntymästä peritty ja aikaisempi kaikkia muita

intohimoja, nämä kun näet kaikki tavallansa vaan ovat sen muunnelmia.

Tässä suhteessa siis kaikki intohimot ovat luonnolliset. Mutta

suurimmalla osalla näitä muunnelmia on vieraat ja oudot syyt, joita

ilman ne eivät koskaan esiintyisi. Mainitut muunnelmat eivät suinkaan

ole meille hyödylliset, vaan päinvastoin vahingolliset. Ne näet

menettävät alkuperäisen merkityksensä ja muuttuvat epäsuhtaisiksi.

Silloin ihminen poistuu luonnosta, ja joutuu ristiriitaan itsensä

kanssa.

Rakkaus itseemme on aina jotakin hyvää ja luonnon järjestyksen

mukaista. Koska jokaisen erityisesti on pitäminen huolta

itsensäsuojelemisesta, on ja tulee jokaisen tärkeimpänä huolena olla

sitä alati valvoa, ja miten sitä muuten näin voisi valvoa, ellei sitä

kaikista enimmin harrastaisi?

On siis välttämätöntä, että rakastamme itseämme, jotta itseämme

suojelisimme; on välttämätöntä, että rakastamme itseämme enempi kuin

mitään muuta. Välitön seuraus tästä samasta tunteesta on se, että

rakastamme sitä, joka meitä suojelee. Jokainen lapsi kiintyy

imettäjäänsä. Romulus varmaankin oli kiintynyt siihen naarassuteen,

joka häntä imetti. Alussa tämä kiintymys on vallan vaistomainen. Se,

mikä edistää jonkun yksilön mielihyvää, vetää sitä puoleensa, se taas

mikä yksilöä vahingoittaa, työntää sitä luotaan; tuo johtuu sokeasta

vaistosta. Se seikka, joka muuttaa tämän vaiston tunteeksi, nimittäin

kiintymyksen rakkaudeksi ja vastenmielisyyden vihaksi, on ilmeinen

tarkoitus meitä vahingoittaa tai hyödyttää. Emme kiinny lämpimästi

tunteettomiin olentoihin, jotka yksinomaan seuraavat muilta saamiaan

vaikutteita; mutta ne, joilta odotamme hyvää tai pahaa, riippuen heidän

sisäisestä mielenlaadustaan ja tahdostaan, ne, joiden näemme vapaasti

toimivan hyödyksemme tai vahingoksemme, herättävät meissä samanlaisia

tunteita kuin ne, joita itse meille osottavat. Sitä, joka on meille

hyödyllinen, haemme; mutta sitä, joka _tahtoo_ meitä hyödyttää,

rakastamme. Sitä, joka meitä vahingoittaa, pakenemme; mutta sitä, joka

meitä _tahtoo_ vahingoittaa, vihaamme.

Lapsen ensimäinen tunne on rakkaus itseensä; toinen tunne, joka johtuu

tuosta ensimäisestä, on rakkaus niihin, jotka sitä ympäröivät. Sillä

siinä heikkoudentilassa, jossa lapsi on, se ei tunne ketään muusta kuin

saamastaan huolenpidosta ja hoidosta. Ensin lapsen kiintymys

imettäjäänsä ja opettajattareensa johtuu pelkästä tottumuksesta. Hän

hakee heidän seuraansa sentähden, että tarvitsee heitä ja että heidän

huolenpitonsa hänelle tuottaa mielihyvää. Tätä suhdetta saattaa

pikemmin sanoa tuttavuudeksi kuin hyväntahtoisuudeksi. Kestää kauan,

ennenkuin lapsi ymmärtää, että nuo henkilöt ovat hänelle hyödylliset ja

että he tahtovat häntä hyödyttää. Silloin vasta hän alkaa heitä

rakastaa.

Lapsi on siis luonnostaan taipuvainen hyväntahtoisuuteen, se

kun huomaa että kaikki, jotka sitä lähestyvät ovat halukkaat sitä

auttamaan, ja kun se tämän kokemuksen nojalla tottuu saamaan edullisen

ajatuksen ihmisistä. Mutta mikäli sen suhteet, sen tarpeet ja

kaikenlainen riippuvaisuus laajenevat, siinä herää tietoisuus tästä

riippuvaisuussuhteesta muihin, ja siitä syntyy käsitys velvollisuuksista

ja oikeuksista. Silloin lapsi muuttuu vallanhimoiseksi, kateelliseksi,

vilpilliseksi ja kostonhimoiseksi. Jos se taivutetaan kuuliaisuuteen,

se ei huomaa annetun käskyn tuottamaa hyötyä, vaan arvelee sitä

oikullisuuden tai vahingoittamishalun aiheuttamaksi ja rupeaa

tenäilemään. Jos taaskin lasta tottelee, niin se, niin pian kuin joku

seikka sen tahtoa vastustaa, huomaa siinä aikeellista vastustusta; se

lyö tuolia tai pöytää siitä, että se on sitä vastustanut. Rakkaus

itseemme, joka kohdistuu ainoastaan omaan yksilöömme, tulee

tyydytetyksi, kun varsinaiset tarpeemme tyydytetään. Mutta itse

rakkaus, joka vertailee, ei koskaan tyydy eikä saata tyytyä; tämä tunne

näet, joka saattaa meitä pitämään itseämme muita parempana, vaatii että

myöskin muut pitäisivät meitä itseään parempina, ja tämä on mahdotonta.

Siis lempeät ja hellät tunteet syntyvät rakkaudesta itseensä,

jotavastoin vihamieliset ja ärtyisät tunteet saavat alkunsa

itserakkaudesta. Sentähden ihmisen saattaa olennaisesti hyväksi se

ominaisuus, että hänellä on vähä tarpeita ja että hän vähän vertaa

itseään muihin; olennaisesti pahaksi taas hänet saattaa se seikka, että

hänellä on paljo tarpeita ja että hän paljon ottaa huomioon muiden

mielipiteitä. Nojaten tähän periaatteeseen helposti huomaa, miten

saattaa ohjata hyvään tai pahaan kaikki lasten ja aikaihmisten

mielenliikutukset. On totta että lasten on vaikea elämässä aina pysyä

hyvinä, koska eivät voi aina elää yksin, ja tämä vaikeus lisääntyy

välttämättömästi mikäli heidän suhteensa laajenevat. Ja etenkin tässä

suhteessa yhteiskunnan tarjoamat vaarat saattavat kasvattajan taidon ja

huolenpidon kahta tärkeämmäksi, jotta voisi estää ihmissydämestä sen

turmeluksen, joka syntyy uusien tarpeiden vaikutuksesta.

Sopivin tutkimusala ihmiselle ovat hänen omat olosuhteensa. Niin kauan

kuin hän yksinomaan tuntee olemuksensa fyysillisen puolen, tulee hänen

tutkia itseänsä suhteissaan olioihin. Tämä on hänen lapsuutensa

tehtävä. Kun hän rupeaa tuntemaan siveellistä persoonallisuuttaan,

tulee hänen tutkia suhteitaan ihmisiin. Tämä on koko hänen elämänsä

tehtävä, joka alkaa sillä kehitysasteella, mihin tarkastuksemme nyt on

ennättänyt.

Niin pian kuin nuorukainen tuntee naistoverin tarvetta, hän ei enää ole

erillään elävä olento, eikä hänen sydämensä ole yksin. Kaikki hänen

suhteensa sukuunsa, kaikki hänen sielunsa hellät tunteet heräävät

tuosta tarpeesta. Hänen ensimäinen intohimonsa panee pian kaikki hänen

muut intohimonsa kuohuksiin.

Vaiston pyyteet ovat epämääräiset. Toinen sukupuoli tuntee vetovoimaa

toisen puoleen; siinä ilmenee luonnon vietti. Valitseminen, parempana

pitäminen, persoonallinen kiintyminen ovat tietojen, ennakkoluulojen ja

tottumuksen aiheuttamia. Tarvitsemme aikaa ja tuttavuuksia kyetäksemme

rakkautta tuntemaan. Saatamme rakastaa vasta silloin kun olemme

arvostelleet, ja pitää jotakin henkilöä muita parempana vasta silloin,

kun olemme vertailleet. Nämä arvostelmat suoritamme huomaamattamme,

mutta siltä me todella ne teemme. Todellista rakkautta ihmiset aina

tulevat kunnioittamaan, mitä tätä vastaan väitettäneenkin; sillä vaikka

sen liian kiihkeät ilmaukset vievät meitä harhaan, ja vaikka se ei

sulje pois rakkautta tuntevasta sydämestä pahoja ominaisuuksia, joita

se suorastaan voi synnyttääkin, se kuitenkin edellyttää myöskin

kunnioitusta ansaitsevia ominaisuuksia, joita ilman ihminen ei

ollenkaan voisi rakkautta tuntea. Se rakkauden esineen valitsemus, joka

näyttää olevan ristiriidassa järjen kanssa, johtuu kuitenkin järjen

toiminnasta. On sanottu rakkauden jumalaa sokeaksi, vaikka hänellä on

paremmat silmät kuin meillä ja vaikka hän näkee sellaisia

ominaisuuksia, joita me emme kykene erottamaan. Siitä, jolla ei olisi

mitään käsitystä etevyydestä ja kauneudesta, kaikki naiset olisivat

yhtä hyvät, ja ensimäinen vastaan tullut olisi aina kaikkein

miellyttävin. Kaukana siitä, että rakkaus olisi luonnon synnyttämä, se

päinvastoin on luonnollisten viettien ojennusnuora ja hillitsijä. Se

muun muassa vaikuttaa sen, että, lukuunottamatta rakastettua henkilöä,

toinen sukupuoli tulee vallan välinpitämättömäksi toiseen sukupuoleen

nähden.

Mutta kohdistaessamme erityisen suosiomme ja kiintymyksemme johonkin

henkilöön, tahdomme että hän samoin tekisi meille. Rakkauden tulee olla

molemmanpuoleinen. Jotta saavuttaisi rakkautta, tulee tehdä itsensä

rakastettavaksi. Jotta minua pidettäisiin muita parempana, tulee minun

saattaa itseni toista rakastettavammaksi, jopa rakastettavammaksi

kaikkia muita, ainakin rakkauteni esineen silmissä. Siitä johtuu se,

että rupeamme vertaamaan itseämme heihin; siitä johtuu kilpailu ja

mustasukkaisuus. Sydän, joka on täynnä uhkuvia tunteita, kernaasti

tahtoo jaella muille sydämensä yltäkylläisyyttä. Tarpeesta omistaa

lemmitty syntyy pian tarve omistaa ystävä; se, joka on kokenut, miten

viehkeätä on olla rakastettu, tahtoo että kaikki häntä rakastaisivat.

Mutta kun kaikki tavoittelevat tällaista etusijaa, on välttämätöntä,

että monen toiveet jäävät tyydyttämättä. Rakkauden ja ystävyyden mukana

syntyvät erimielisyydet, vihamielisyys ja viha. Näin monen intohimon

helmasta yleinen mielipide kohottaa järkähtämättömän valtaistuimensa,

ja sen vallan alle taipuneet typerät kuolevaiset perustavat oman

olemuksensa yksinomaan muiden mielipiteille.

Jos näitä näkökohtia laajennamme, huomaamme mistä johtuu se

itserakkauden muoto, jota luulemme luonnolliseksi, ja miten rakkaus

itseemme, kun se lakkaa olemasta ehdoton tunne, suurissa sieluissa

muuttuu ylpeydeksi ja pienissä turhamielisyydeksi ja miten se kaikissa

ihmisissä saavuttaa ravintonsa lähimmäisen kustannuksella.

Tämäntapaisilla intohimoilla ei ole alkujuurta lasten sydämessä eikä

voi siinä syntyä itsestään. Me yksin ne siihen istutamme, yksistään

meidän syymme on se, että ne siihen juurtuvat. Mutta näin ei enää ole

nuorukaisen sydämen laita; miten tahansa menettelemmekään, ne siinä

syntyvät meidän toimenpiteistämme huolimatta.

Aluksi mainitsemme muutamia tärkeitä mietteitä puheena olevasta

kriitillisestä tilasta. Siirtymistä lapsuuden iästä mieskuntoisuuden

ikään ei luonto ole niin tarkasti määrännyt, ettei se vaihtelisi eri

yksilöissä, riippuen eri luonnonlaadusta, ja eri kansoissa, riippuen

ilmanaloista. On yleisesti tunnettua, mitä eroavaisuuksia tässä

suhteessa on huomattu kuumien ja kylmien maiden asukkaiden välillä, ja

jokainen on huomannut, että hehkuvaluontoiset ihmiset kehittyvät

aikaisemmin kuin muut. Mutta saattaapa erehtyä tässä suhteessa

vaikuttaviin syihin nähden ja luulla fyysillisten seikkojen

aiheuttamaksi sellaista, minkä alkusyy onkin etsittävissä henkisen

elämän alalla. Tämä on meidän vuosisatamme filosofian tavallisimpia

erehdyksiä. Luonnon tarjoama opetus on myöhäinen ja hidas, ihmisten

antama taas on melkein aina ennenaikainen. Edellisessä tapauksessa

aistit herättävät mielikuvituksen, jälkimäisessä mielikuvitus herättää

aistit; se antaa niille liian aikaisen toiminnan, joka ehdottomasti

hermostuttaa ja heikontaa ensin yksilöitä ja sitten ajan pitkään koko

sukua. Yleisempi ja varmempi huomio, kuin että eri ilmanaloilla on eri

vaikutus, on se, että mieskuntoisuus ja sukupuolen kypsyminen aina

tapahtuu aikaisemmin sivistyneillä kansoilla kuin sivistymättömillä ja

raakalaisilla kansoilla.[97] Lapsilla on erityinen tarkka vaisto

huomaamaan ulkonaisen säädyllisyyden teeskentelyn takaa haamoittavia,

tuon säädyllisyyden verhoamia huonoja tapoja. Tuo hienosteltu kieli

jota niille opetetaan, niille annetut hyvän käytöstavan ohjeet, se

salaperäisyyden harso, jota koetetaan levittää niiden silmien eteen,

ovat pelkkiä yllykkeitä niiden uteliaisuudelle. Siitä tavasta, jolla

tässä kohdin menetellään, johtuu ilmeisen selvästi, että juuri sitä,

mitä tahdotaan lapsilta salata, niille opetetaan, ja tämän opetuksen ne

kaikista saamistaan opetuksista parhaiten painavat mieleensä.

Jos vetoaa kokemukseen, huomaa missä määrin tämä mieletön menettely

jouduttaa luonnon työtä ja tärvelee luonnonlaadun. Tämä on pääsyitä

siihen, että rotu kaupungissa huononee. Nuorukaiset, jotka ennen aikaa

uupuvat, jäävät pieniksi, heikoiksi ja huonokasvuisiksi ja vanhenevat

sen sijaan että varttuisivat, samoin kuin viiniköynnös, joka pannaan

kantamaan hedelmiä keväällä, surkastuu ja kuihtuu ennen syksyä.

On tarpeellista elää sivistymättömän ja tavoiltaan yksinkertaisen

kansan keskuudessa, jos mielii tietää mihin ikään asti onnellinen

tietämättömyys saattaa pidentää lasten viattomuudentilaa. On samalla

liikuttavaa ja naurettavaa nähdä miten eri sukupuoliset henkilöt siellä

antautuvat sydämensä huolettomuuteen ja jatkavat huolimatta ikänsä ja

kauneutensa kukoistusajasta lapsuuden yksinkertaisia leikkejä, sekä

miten heidän tuttavallinen seurustelunsa parhaiten todistaa heidän

yhteisten huviensa viattomuutta. Kun sitten nämä miellyttävät nuoret

ihmiset menevät naimisiin, tulevat he, antaessaan toinen toiselleen

turmelemattoman olentonsa, toisilleen kahta rakkaammiksi. Taaja joukko

terveitä ja rotevia lapsia yhä lujemmin tukee liittoa, jota ei mikään

häiritse, ja tarjoaa heille hedelmiä palkkana viisaasti vietetyistä

alkuvuosista.

Koska se ikämäärä, johon päästyään ihminen tulee tietoiseksi

sukupuolestaan, vaihtelee yhtä paljon kasvatuksen kuin luonnon

vaikutuksesta, seuraa siitä, että voimme sen saavuttamista jouduttaa

tai viivyttää noudattamalla vastaavaa lasten kasvatustapaa. Ja koska

ruumis voittaa tai menettää voimakkaisuuttaan riippuen siitä,

viivytetäänkö vai joudutetaanko tätä kehitystä, on luonnollista, että

kuta enempi sitä koetetaan viivyttää, sitä enemmän nuorukainen saa

virkeyttä ja voimaa. Tässä puhun ainoastaan puhtaasti ruumiillisista

vaikutuksista; mutta pian saamme nähdä, että ne ovat laajemmatkin.

Näistä mietteistä johdan vastauksen tuohon niin usein tehtyyn

kysymykseen, sopiiko lapsille aikaisin selvitellä niiden uteliaisuuden

esinettä, vai onko parempi viedä niitä tässä suhteessa harhaan

viattomien erehdyksien muodossa. Mielestäni ei pidä tehdä kumpaakaan.

Ensiksi on näet otettava huomioon, ettei tämä uteliaisuus niissä herää,

ellei siihen ole annettu aihetta. On siis meneteltävä niin, ettei se

herää. Toiseksi sellaiset kysymykset, joihin ei ole pakko vastata,

eivät vaadi pettämään kysymyksen tekijää; parempi on olla kokonaan

vastaamatta sellaisiin kysymyksiin, kuin vastata valehtelemalla. Lapsi

ei ole sanottavasti hämmästyvä tällaisesta menettelystä, jos sitä sen

suhteen on noudatettu välinpitämättömissä seikoissa. Jos taas päätetään

antaa lapselle vastaus, niin tapahtukoon tämä hyvin yksinkertaisesti,

ilman salaperäisyyttä, ilman pulmallista epäröimistä ja ilman hymyilyä.

On paljon vähemmän vaarallista tyydyttää lapsen jo herännyttä

uteliaisuutta kuin sitä herättää.

Olkoot lapselle annetut vastaukset aina vakavat, lyhyet ja täsmälliset,

älköönkä niissä ilmaantuko mitään epäröimistä. Tuskin tarvitsee minun

lisätä, että niiden tulee olla totuuden mukaiset. Emme saata

huomauttaessamme lapsille miten vaarallista on valhetella

aikaihmisille, olla tuntematta, että vaara on vielä suurempi jos

aikaihmiset valhettelevat lapsille. Yksi ainoa valhe, jonka oppilas

opettajassaan huomaisi, turmelisi ainaiseksi kasvatuksen hedelmät.

Täydellinen tietämättömyys muutamien seikkojen suhteen ehkä olisi

lapsille soveliainta. Mutta oppikoot aikaisin sen, mitä on mahdoton

niiltä aina salata. On välttämätöntä, ettei lasten uteliaisuus herää

missään suhteessa, tai että se tyydytetään ennen sitä ikää, jolloin se

käy vaaralliseksi. Kasvattajan menettely kasvattinsa suhteen riippuu

suuressa määrin hänen erityisestä asemastaan, häntä ympäröivästä

seurasta, niistä olosuhteista, joihin hänen luullaan joutuvan, j.n.e.

On tässä suhteessa tärkeätä, ettei jätetä mitään sattuman varaan, ja

jos ei luulla että hän kuudenteentoista ikävuoteensa asti voi olla

tuntematta sukupuolten eroa, opetettakoon se hänelle jo ennenkuin hän

on täyttänyt kymmenen vuotta.

Minä en pidä siitä, että lasten kanssa puhuttaessa käytetään liian

huolellista kieltä ja että käytetään pitkiä mukailevia lauseita, minkä

lapset huomaavat, tämä kun tapahtuu siinä tarkoituksessa, että

vältettäisiin mainitsemasta asioita niiden omalla nimellään.

Siveillä tavoilla niissä asioissa on aina tunnusmerkkinään suuri

yksinkertaisuus. Mutta mielikuvitus, joka on läpeensä paheen tahraama,

saattaa korvan herkäksi ja pakottaa lakkaamatta hienostelemaan

puhetapaa. Karkea ja teeskentelemätön puhetapa ei ole vahingollinen,

mutta rivoja ajatuksia tulee välttää.

Vaikka häveliäisyys on luonnonmukainen ihmisessä, ei se lapsissa

ole synnynnäinen. Sillä häveliäisyys syntyy yksinomaan pahan

tietoisuudesta. Ja kun lapsilla ei ole eikä saa olla tätä tietoisuutta,

miten voisi niillä olla se tunne, joka on sen aiheuttama? Jos rupeaa

niille opettamaan, mitä häveliäisyys ja säädyllisyys on, opettaa niille

samalla että on olemassa häpeällisiä ja säädyttömiä seikkoja ja antaa

niille salaisen halun saavuttaa nuo seikat. Ennemmin tai myöhemmin ne

tyydyttävät tuon halun, ja ensimäinen kipinä, joka iskee niiden

mielikuvitukseen, ehdottomasti jouduttaa aistillisuuden heräämistä. Se,

joka punastuu, on jo syyllinen. Todellinen viattomuus ei häpeä mitään.

Lapsilla ei ole samoja haluja kuin aikaihmisillä. Mutta ollen

aikaihmisten tavoin eräiden luonnontarpeiden alaiset, jotka

epäsiisteydellään loukkaavat puhtaudenaistia, voipi niissä jo tämän

riippuvaisuuden yhteydessä antaa ohjausta säädyllisyyteen. Seuratkaamme

luonnon viittausta, joka sijoittaen samaan ruumiin kohtaan salaisten

nautintojen ja inhottavan epäsiistien luonnontarpeiden elimet, meissä

eri ikäasteilla herättää samanlaista häveliäisyyden tunnetta,

kulloinkin eri käsitteiden muodossa, nimittäin miehessä kohtuullisuuden

ja lapsissa siisteyden muodossa.

Minun mielestäni on olemassa vaan yksi ainoa tehoisa keino säilyttää

lapsissa niiden viattomuus, nimittäin se, että kaikki lapsia ympäröivät

henkilöt sitä kunnioittavat ja rakastavat. Ellei niin ole laita, on

koko se pidättäytyminen, jota koetetaan ylläpitää niissä, ennemmin tai

myöhemmin raukeava. Hymyily, silmien räpäyttäminen ja kuvaava liike

saattaa lapsille ilmaista kaiken, mitä on tahdottu salata. Ei muuta

tarvita kuin että ne huomaavat, että sitä on tahdottu salata, jotta ne

sen oppivat. Ne hienostuneet puhetavat ja käänteet, joita sivistyneet

ihmiset keskinäisessä keskustelussa käyttävät, eivät ollenkaan sovi

keskustellessa lasten kanssa, ne kun edellyttävät arvostelukykyä ja

kehitystä, joita lapsilta ei saa vaatia. Mutta jos todella panee arvoa

lasten luonnolliseen yksinkertaisuuteen, oppii helposti sen puhetavan,

jota keskustellessa niiden kanssa sopii käyttää. Puhetavassa voi

noudattaa eräänlaista teeskentelemättömyyttä, joka sopii viattomuudelle

ja joka viattomia olentoja miellyttää. Tällainen puhetapa poistaa

lapsesta vaarallisen uteliaisuuden. Kun sille puhuu kaikki

yksinkertaisesti, ei se epäilekään, että on jäänyt jotakin sille

sanomatta. Jos karkeihin sanoihin yhdistämme lasten käsityspiiristä

noudettuja vastenmielisyyttä herättäviä käsitteitä, tukahutamme

mielikuvituksen ensi leimahduksen. Emme kiellä lasta lausumasta näitä

sanoja tai näitä käsitteitä omistamasta, mutta herätämme siinä sen

huomaamatta vastenmielisyyttä niiden palauttamista kohtaan. Ja kuinka

paljon päänvaivaa tämä luonteva vapaus säästäisi niiltä, jotka

sydämensä pakosta aina avoimesti sanovat sanottavansa ja sanovat sen

niinkuin todella ovat sen itsessään tunteneet.

_Miten lapset tulevat maailmaan?_ Tämä on sangen pulmallinen kysymys,

jonka lapset vallan luonnollisesti tulevat tehneiksi; siitä annetaanko

tähän kysymykseen varomaton vai varovainen vastaus, joskus

ratkaisevasti riippuvat niiden tavat ja terveys koko elämän aikana.

Mukavin tapa, minkä äiti huomaa soveliaaksi päästäkseen pulmastaan

poikaansa pettämättä, on se että hän panee hänet asiasta vaikenemaan.

Tämä olisi hyvä keino, jos lapsi jo pienestä pitäen olisi siihen

totutettu välinpitämättömien seikkojen suhteen, niin ettei se tässä

kohtelussa epäilisi mitään salaperäisyyttä piilevän. Mutta harvoin äiti

pysähtyy tähän. "Se on naineiden ihmisten salaisuus", näin hän esim.

sanoo; "pikku poikien ei pidä olla niin uteliaita." Täten äiti kyllä

itse hyvin pääsee pulmastaan; mutta tietäköön hän, että pienokainen

tuon ylenkatseellisen kohtelun loukkaamana ei ole hetkeäkään lepäävä

ennenkuin on saanut tietää naineiden ihmisten salaisuuden, ja että hän

pian on saava sen tietääkin.

Sallittakoon minun mainita eräs vallan toisenlainen vastaus, jonka

kuulin annettavan samaan kysymykseen ja joka kahta enemmän herätti

huomiotani, se kun oli naisen antama, joka oli yhtä kaino puheissaan

kuin tavoissaan, mutta joka tarvittaessa osasi polkea väärät arvelut

ilkkuvien ihmisten moitteiden ja turhien puheiden suhteen, kun tiesi

poikansa menestyksen sekä hyveen edistämisen olevan kysymyksessä. Hänen

pikku pojaltaan oli vähää ennen virtsaa heittäessä lähtenyt sen mukana

pieni kivi, joka oli haavoittanut virtsaputkea; mutta tämä kipu oli jo

unhottunut. "Äiti", sanoi tuo pieni kyseliäs veitikka, "miten lapset

tulevat maailmaan?" "Poikani", vastaa äiti epäröimättä, "äidit

päästävät ne virtsansa mukana ulos itsestään ja tuntevat samassa usein

kipuja, jotka maksavat heille hengen." Houkkiot tälle naurakoot ja

hölmöt tuntekoot siveellisyytensä loukatuksi. Mutta ymmärtäväiset

punnitkoot, keksinevätkö koskaan järkevämpää ja tarkoituksenmukaisempaa

vastausta.

Ensinnäkin luonnollisen ja lapselle tunnetun tarpeen käsite kääntää

pois ajatukset salaperäisistä asianhaaroista. Tähän tulee lisäksi, että

kivun ja kuoleman mainitseminen luovat koko kysymykseen surumielisyyden

verhon, joka ehkäisee mielikuvituksen vilkkaan toiminnan ja tukahuttaa

uteliaisuuden. Kaikki johtaa ajatukset synnyttämisen seurauksiin, eikä

sen syihin. Ihmisluonnon heikkous, inhottavat seikat, kärsimyksen kuvat

-- siinä ne lähemmän tiedonannon tulokset, joihin tämä vastaus johtaa,

jos sen herättämä vastenmielisyys sallii lapsen tuollaisia lähempiä

tietoja pyytää. Mitenkä tähän suuntaan käyvissä keskusteluissa

levottomat intohimot pääsisivätkään syntymään! Kuitenkin tulee huomata,

ettei totuutta ole poljettu ja ettei ole tarvittu pettää oppilasta, sen

sijaan että häntä olisi opetettu.

Lapsenne lukevat kirjoja ja ammentavat niistä tietoja, joita heillä ei

olisi, jos eivät olisi niitä lukeneet. Lukiessa mielikuvitus kiihottuu

ja terottuu lukuhuoneen hiljaisuudessa. Jos he ottavat osaa

seuraelämään, he kuulevat kaksimielistä puhetta ja näkevät esimerkkejä,

jotka heitä hämmästyttävät. Heihin on siihen määrään istutettu se

käsitys, että ovat aikaihmisiä, että he kaikesta, minkä aikaihmiset

tekevät heidän läsnäollessaan, hakevat esiin sen, mikä heille itselleen

sopii. Onhan välttämätöntä, että he pitävät muiden tekoja kaavanaan,

kun muiden arvostelut ovat heidän lakeinaan. Ne palvelijat,

jotka tehdään riippuvaisiksi lasten tahdosta ja jotka siis pitävät

edullisena miellyttää heitä, huvittavat heitä heidän hyvien

tapojensa kustannuksella. Kevytmieliset lastenhoitajattaret puhuvat

nelivuotiselle lapselle sellaista, mitä ei edes julkein heistä kehtaisi

sanoa viidentoistavuotiaalle. Pian nämä naiset unhottavat minkä ovat

sanoneet; mutta lapset eivät unhota sitä, minkä ovat kuulleet. Rivot

puheet valmistavat siveettömyyttä. Turmeltunut palvelija saattaa lapsen

irstaaksi, ja yhteinen etu saattaa molemmat asiasta vaikenemaan.

Lapsi, joka on kasvatettu ikänsä vaatimusten mukaisesti on yksinäinen

olento. Se ei tiedä muunlaisesta kiintymyksestä kuin sellaisesta, joka

johtuu tottumuksesta. Se rakastaa sisartaan samoin kuin kelloaan, ja

ystäväänsä kuin koiraansa. Se ei tunne olevansa mitään erityistä

sukupuolta eikä mitään erityistä sukua. Mies ja nainen ovat sille yhtä

vieraita. Se ei sovita itseensä mitään siitä, mitä he tekevät ja

sanovat; se ei sitä huomaa eikä kuule, tai ei ollenkaan kiinnitä siihen

huomiotaan. Heidän puheensa eivät sitä huvita enempää kuin heidän

tekonsa. Kaikki tämä on sille vallan välinpitämätöntä. Tätä metodia

noudattamalla ei lapseen istuteta mitään keinotekoista erehdystä, vaan

ylläpidetään siinä luonnollista tietämättömyyttä. Se aika tulee,

jolloin luonto itse ottaa toimekseen opettaa oppilastaan, ja vasta

silloin se saattaa hänet kykeneväksi vahingotta omistamaan tuota

opetusta. Tässä ovat metodini pääpiirteet. Tarkoitukseni ei ole antaa

yksityiskohtaisia sääntöjä; mutta kuitenkin ne keinot, joita ehdotan

muita tarkoituksia varten, valaisevat vielä lisäksi tätäkin kysymystä.

Jos tahdotte saattaa järjestystä ja säännöllisyyttä herääviin

intohimoihin, niin pidentäkää niiden kehitysaikaa, jotta ne ehtivät

saada keskinäistä tasasuhtaisuutta, sitä myöten kuin ne syntyvät.

Silloin ei ihminen niitä säädä, vaan luonto itse. Kasvattajilla ei ole

muuta tehtävää kuin antaa luonnon järjestää omaa työtänsä. Jos kasvatti

olisi yksin, ei kasvattajalla tässä suhteessa olisi mitään tehtävää;

mutta kaikki, mikä edellistä ympäröi, kiihottaa hänen mielikuvitustaan.

Ennakkoluulojen tulva tempaa häntä mukaansa; jotta voitaisiin häntä

pidättää, tulee häntä voimakkaasti johtaa päinvastaiseen suuntaan.

Tunteen pitää hillitä mielikuvitusta ja järjen saattaa ihmisten

mielipiteet vaikenemaan. Kaikkien intohimojen lähde on tunne-elämän

vaikutustenalaisuus; mielikuvitus määrää niiden suunnan. On

välttämätöntä, että jokainen olento, joka tietää suhteensa muihin,

tuntee mielipahaa huomatessaan näiden suhteiden huononevan ja kun hän

kuvittelee tai luulee kuvittelevansa olevan olemassa toisia suhteita,

jotka paremmin sopivat hänen luonnolleen. Mielikuvituksen erehdykset

muuttavat kaikkien äärellisten olentojen, enkeleidenkin intohimot, jos

niillä niitä on,[98] paheiksi. Niiden pitäisi näet tuntea kaikkien

olentojen luonto, tietääkseen mitkä suhteet paraiten soveltuvat niiden

omalle luonteelle.

Kaiken inhimillisen viisauden ydin intohimojen kohteluun nähden on

lyhyesti seuraava: 1:ksi tulee tuntea ihmisen oikeat suhteet sekä mitä

tulee sukuun että yksilöön. 2:ksi tulee järjestää kaikki

mielenliikutukset näiden suhteiden mukaan.

Mutta onko ihmisen vallassa järjestää näitä mielenliikutuksia

erityisten suhteiden mukaisesti? Epäilemättä, jos hän osaa ohjata

mielikuvitustaan johonkin määrättyyn suuntaan tai saattaa sitä

tottumaan erityiseen toimintatapaan. Muuten ei ole niin paljoa kysymys

siitä, mitä ihminen tässä suhteessa voi aikaansaada itseensä nähden,

kuin siitä, missä määrin kasvattaja voi vaikuttaa oppilaaseensa,

valitsemalla ne olosuhteet, joihin hän hänet asettaa. Esittämällä

soveliaat keinot oppilaan pysyttämiseksi luonnon järjestyksen rajoissa

samalla tarpeeksi osotetaan miten hän niistä voi poistua.

Niin kauan kuin oppilaan vaikutuksenalaisuus rajoittuu hänen omaan

persoonaansa, ei hänen toimintansa ole siveellistä laatua. Vasta

silloin, kun tämä vaikutuksenalaisuus alkaa ulottua häntä itseään

ulommaksi, hän ensin saa ne aavistukset ja sitten ne selvät käsitteet

hyvästä ja pahasta, joiden nojalla hän todella kehittyy ihmiseksi ja

sukunsa olennaiseksi osaksi. Tähän ensimäiseen näkökohtaan meidän siis

ensin tulee kiinnittää huomiomme.

Se on vaikeata, sillä sitä varten täytyy hylätä ne esimerkit, jotka

ovat meitä lähinnä ja hakea sellaisia, jotka osottavat luonnon

järjestyksen mukaisesti tapahtuvaa asteittaista kehitystä.

Lapsi, joka on kaavamaisesti kasvatettu, hienosteltu ja sivistetty, ja

joka vaan odottaa milloin on saavuttava kyvyn panna käytäntöön saamansa

ennenaikaiset tiedot, ei koskaan erehdy sen hetken suhteen, jolloin se

tuon kyvyn saavuttaa. Sen tuloa se ei suinkaan kärsivällisesti odota,

vaan jouduttaa sitä; se saattaa verensä liian aikaiseen kuohuntaan. Se

tietää mikä on oleva sen halujen esine jo paljoa ennen kuin se niitä

kokee. Luonto ei sitä kiihota, se itse päinvastoin pakottaa luontoa.

Kun luonto tekee siitä miehen, ei sillä enää ole sille mitään

opetettavaa. Lapsi näet jo oli ajatuksissaan mies paljoa ennen, kuin se

todella oli mieheksi varttunut.

Luonnon oikea kulku on asteittainen ja hitaampi. Vähitellen veri

kuumenee, elonhenget elpyvät ja aistillisuus herää. Se viisas työmies,

joka ohjaa konepajaa, pitää huolta siitä, että kaikki työkalut ovat

täydelliset, ennenkuin niitä ruvetaan käyttämään työssä. Pitkällinen

levottomuus käy ensi halujen edellä, pitkällinen tietämättömyys niitä

pettää; halutaan jotakin tuntematonta, epämääräistä. Veri kuohuu ja

läikkyy; elämän yltäkylläisyys pyrkii leviämään ulommaksi omaa

persoonaa. Silmä vilkastuu ja tähystelee muita olentoja. Harrastus

ympäröiviä henkilöitä kohtaan herää sekä se tunne, ettemme ole luodut

elämään yksin. Näin sydän aukenee inhimillisille tunteille ja kykenee

tuntemaan kiintymystä.

Ensimäinen tunne, jota huolellisesti kasvatettu nuorukainen voi tuntea,

ei ole rakkaus vaan ystävyys. Hänen heräävän mielikuvituksensa

toiminnan ensi ilmauksia on se, että se huomauttaa hänellä olevan

vertaisiaan, suku näet kiinnittää hänen huomiotansa aikaisemmin

kuin sukupuolet. Siinä piilee toinen pidennetyn viattomuudenajan

tuottama etu, nimittäin se, että voimme käyttää hyväksemme heräävää

tunne-elämää, kylvääksemme nuorukaisen sydämeen inhimillisyyden ensi

siemenet. Tämä etu on kahta arvokkaampi sentähden, että tämä on ainoa

elämän ikäkausi, jolloin tällaisilla yrityksillä voi olla todellista

menestystä.

Olen aina huomannut että nuorukaiset, jotka aikaisin ovat turmeltuneet

ja joutuneet alttiiksi naisille ja irstailulle, ovat olleet

epäinhimillisiä ja julmia; aistillisuuden kiivaus on saattanut

heidät kärsimättömiksi, kostonhimoisiksi ja hurjiksi. Heidän

mielikuvituksensa, jonka yksi ainoa seikka täytti, sulkeutui kaikilta

muilta harrastuksilta; he eivät tunteneet sääliä tai armahtavaisuutta;

he olisivat voineet uhrata isänsä, äitinsä, jopa koko maailman

pienimmällekin huvilleen. Sitävastoin onnellisessa tapojen

yksinkertaisuudessa kasvatettu nuorukainen tuntee jo luonnon ensi

liikahdusten johtavan häntä helliin ja kiintymystä uhkuviin

mielenliikutuksiin. Hänen sääliväinen sydämensä heltyy lähimäisensä

kärsimyksistä. Hän vavahtaa ilosta nähdessään jälleen toverinsa; hänen

käsivartensa avautuvat vaistomaisesti hyväilevään syleilyyn ja hänen

silmänsä osaavat vuodattaa heltymyksen kyyneliä. Hän tuntee häpeää, jos

on pahottanut toisten mieltä, ja hän katuu, jos tieten on jotakin

loukannut. Jos kuohahtavan veren hehku saattaa hänet kiivastumaan,

ärtymään ja vihastumaan, huomaa seuraavassa tuokiossa hänen sydämensä

koko hyvyyden hänen perinpohjaisessa katumuksessaan. Hän itkee ja

huokailee iskemästään haavasta ja tahtoisi omalla verellään jälleen

lunastaa vuodattamansa veren. Koko hänen kiivautensa haihtuu ja hänen

ylpeytensä nöyrtyy syyllisyytensä tietoisuudesta. Jos joku on loukannut

häntä itseään, niin hänen raivonsa ollessa ylimmillään pieni anteeksi

pyyntö, yksi ainoa sana hänet täydelleen lepyttää. Hän antaa anteeksi

muiden väärät teot yhtä kernaasti kuin hyvittää omansa. Nuoruudenikä ei

ole koston eikä vihan, vaan on sääliväisyyden, lempeyden ja

jalomielisyyden ikä. Rohkenenpa väittää -- enkä pelkää että kokemus

kumoaa väitettäni -- että lapsi, joka ei ole turmeltunutta sukua ja

joka on säilyttänyt viattomuutensa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa

asti, tuossa iässä on mitä jalomielisin, paras, helläsydämisin ja

rakastettavin ihminen. Tällaista kaiketi teille ei ole koskaan ennen

sanottu; sen kyllä uskon, sillä koulujen perinpohjaisessa turmeluksessa

kasvatetut filosofit eivät kykene tätä tietämään.

Ihmisen heikkous saattaa hänet yhteiskunnalliseksi; yhteiset

kärsimyksemme kiinnittävät sydämemme ihmiskuntaan. Emme olisi velkapäät

sitä kohtaan tuntemaan mitään kiitollisuutta, ellemme olisi ihmisiä.

Jokainen kiintymys on merkki omasta riittämättömyydestämme. Jos ei

kukaan meistä tarvitsisi toisia, ei kukaan ajattelisi liittymistä

heihin. Näin itse voimattomuudestamme syntyy heikko onnemme. Todella

onnellinen olento on yksinään elävä ihminen. Jumala yksin nauttii

ehdotonta onnea, mutta kuka meistä sitä kykenee käsittämään? Jos joku

epätäydellinen olento voisi riittää itselleen, niin mistä hän, meidän

käsityksemme mukaan voisi nauttia? Hän olisi yksin, hän olisi perin

onneton. Minä en voi käsittää että henkilö, joka ei tarvitsisi mitään,

voisi rakastaa jotakin. En voi käsittää että se, joka ei rakastaisi

mitään, voisi olla onnellinen.

Tästä johtuu, että kiinnymme kanssaihmisiimme vähemmin sen nojalla,

että ottaisimme osaa heidän iloihinsa, kuin sen nojalla, että säälimme

heidän kärsimyksiään; sillä jälkimäisistä huomaamme paljoa paremmin

oman luontomme yhtäläisyyden ja ne ovat samalla takeina heidän

kiintymyksestään meihin. Kun yhteiset tarpeemme liittävät meidät yhteen

edun nojalla, yhteiset kärsimyksemme taas yhdistävät meidät lähimäisen

rakkauden siteillä. Onnellisen ihmisen näkeminen herättää muissa

vähemmän rakkautta kuin kateutta. Tekisipä mieli syyttää häntä oikeuden

anastamisesta, joka ei ole hänelle tuleva, hän kun näin nauttii

erikoista onnellisuutta. Lisäksi itserakkautemme kärsii, kun se panee

meidät ajattelemaan ettei tuo ihminen ollenkaan tarvitse meitä. Mutta

kukapa ei säälisi onnetonta, jonka näkee kärsivän? Kukapa ei tahtoisi

vapauttaa häntä hänen kärsimyksestään, jos se ei maksaisi enempää kuin

toivomuksen? Mielikuvitus saattaa meidät helpommin asettumaan

onnettoman kuin onnellisen ihmisen kannalle. Tunteemme sanoo meille

että edellisen tila meitä liikuttaa paljon lähemmin kuin jälkimäinen.

Sääli on mieluisa tunne, sillä asettuessamme kärsivän kannalle tunnemme

kuitenkin samalla mielihyvää ajatellessamme ettemme ole hänen

kärsimyksensä alaisena. Kateus taas on katkera tunne, kun näet

kateellinen ihminen nähdessään onnellisen henkilön ei suinkaan

mielikuvituksessaan asetu hänen asemaansa, vaan pahottelee sitä ettei

itse ole tuossa asemassa. Tuntuu siltä kuin kärsivän näkeminen

vapauttaisi meidät hänen kärsimyksistään, ja onnellisen näkeminen taas

riistäisi meiltä sen onnellisuuden, jota hän nauttii.

Jos siis tahdotte herättää ja ylläpitää nuorukaisen sydämessä

alkavan tunne-elämän ensi ilmauksia ja taivuttaa hänen luonteensa

hyväntekeväisyyteen ja hyvyyteen, niin älkää näyttämällä hänelle

inhimillisen onnen pettävää kuvaa saattako hänessä itämään ylpeyttä,

turhamielisyyttä ja kateutta. Älkää heti aluksi luoko hänen silmiensä

eteen hovien komeutta, palatsien upeutta ja teatterin houkuttelevia

näytöksiä; älkää viekö häntä seurapiireihin ja loistaviin pitoihin;

älkää näyttäkö hänelle suuren maailman ulkokuorta, ennenkuin olette

saattanut hänet kykeneväksi arvostelemaan sen ominaista sisäistä arvoa.

Jos hänelle näytetään maailmaa, ennenkuin hän tuntee ihmisiä, ei häntä

siten suinkaan kehitetä, vaan turmellaan; häntä ei opeteta, vaan

petetään.

Ihmiset eivät luonnostaan ole kuninkaita, ylhäisiä, eivät hovimiehiä

eivätkä rikkaita; kaikki ovat syntyneet alastomina ja köyhinä, kaikki

ovat alttiina elämän kärsimyksille, suruille, onnettomuuksille,

tarpeille ja kaikenlaisille kivuille; lopuksi kaikkien on pakko kuolla.

Sellainen on ihminen todellisuuden valossa; sitä kohtaloa ei kukaan

vältä. Kun siis alatte tutkia ihmisluontoa, niin kiinnittäkää ensin

huomionne siihen, mikä ihmisluonnosta on erottamatonta, siihen mikä

ihmiskunnalle on olennaista.

Kuudentoista-vuotiaana nuorukainen tietää mitä kärsimys on, sillä hän

on jo itse kärsinyt; mutta tuskinpa hän tietää, että muutkin olennot

kärsivät. Pelkkä kärsimyksen näkeminen ilman että itse sitä kokee ei

ole kärsimyksen tuntemista; ja, kuten olen sanonut monta monituista

kertaa, lapsi, joka ei osaa mielessään kuvitella mitä muut ihmiset

tuntevat, tuntee ainoastaan omat kärsimyksensä. Mutta niin pian kuin

aistillisuuden ensi kehitys siinä puhaltaa liekkiin mielikuvituksen

tulen, se rupeaa tuntemaan kanssaihmisten tunteita, heltymään heidän

valituksistaan ja kärsimään heidän tuskistaan. Silloin kärsivän

ihmiskunnan tarjoama surullinen näytelmä epäilemättä hänen sydämessään

herättää ensimäisen ihmisrakkaudentunteen, jota hän koskaan on kokenut.

Kenen on syy siihen, ettei ole helppoa lapsissanne huomata tätä

kehityskohtaa? Opetattehan niitä jo niin aikaisin teeskentelemään

tunteita ja tutustutatte ne niin aikaisin tunteita ilmaisevaan kieleen,

että ne, yhäti käyttäen samaa puhetapaa, kääntävät teiltä saamansa

opetukset teitä vastaan, eikä teille jää mitään keinoa huomata, milloin

niiden teeskentely lakkaa ja milloin ne todella alkavat tuntea sitä,

mitä sanovat. Tarkastakaa sitä vastoin Émileäni; siihen ikään asti,

johon olemme häntä seuranneet, ei hänellä ole ollut noita tunteita,

eikä hän ole valehdellut. Ennenkuin hän on tietänyt mitä rakastaminen

merkitsee hän ei ole sanonut kellekään: "Pidän sinusta hyvin paljon."

Hänelle ei ole määrätty miten hänen tulee käyttäytyä isänsä ja äitinsä

tai sairaan kasvattajansa huoneessa. Hänelle ei ole neuvottu taitoa

teeskennellä surullisuutta, jota hän ei ole tuntenut. Hän ei ole

teeskennellyt itkemistä kenenkään ihmisen kuolon johdosta, sillä hän ei

ymmärrä mitä kuolema on. Sama tunteettomuus, joka on hänen sydämessään,

ilmenee hänen käytöstavassaankin. Ollen välinpitämätön kaiken, paitsi

itsensä suhteen, kuten kaikki muutkin lapset, hän ei kiinnitä

harrastustaan kehenkään. Ainoa seikka, joka hänet erottaa muista

lapsista, on se, ettei hän ollenkaan tahdo näyttää omaavansa tuollaista

harrastusta ja ettei hän siis ole teeskentelevän vilpillinen kuten ne.

Émile, joka on varsin vähän ajatellut tuntevien olentojen tilaa, on

vasta myöhään tietävä mitä kärsimys ja kuolema on. Valitukset ja

huudot alkavat silloin nostaa hänen säälintunteitaan, nähdessään veren

vuotoa hän on kääntävä pois silmänsä. Kuolevan eläimen viimeiset

kouristusliikkeet ovat hänessä herättävät epämääräistä tuskaa,

ennenkuin hän vielä tietää, mistä nämä oudot tunteet hänessä heräävät.

Jos hän olisi jäänyt alkuperäiseen tietämättömyyden ja raakuuden

tilaan, hän ei noita tunteita tuntisi; jos hänellä olisi enempi

tietoja, hän tuntisi niiden alkusyyn; nyt hän on jo liiaksi verrannut

toisiinsa eri käsitteitä, ollakseen mitään tuntematta, mutta ei ole

tehnyt sitä tarpeeksi käsittääkseen mitä tuntee.

Täten syntyy sääli, tuo ensimäinen yhteyden tunne, joka luonnon

järjestyksen mukaisesti liikuttaa ihmissydäntä. Tullakseen

tunteelliseksi ja sääliväiseksi lapsen on tietäminen että on olemassa

sen kaltaisia olentoja, joilla on samat kärsimykset, jotka lapsella on

ollut, jotka tuntevat sen tuntemia tuskia ja lisäksi toisia tuskia,

joita lapsi voi kuvitella vielä joskus kärsivänsä. Sillä mitenkä muuten

voisimmekaan heltyä säälintunteista, ellemme siirtyisi ulkopuolelle

omaa itseämme ja ellemme asettuisi kokonaan kärsivän olennon sijaan,

hyläten, niin sanoakseni, oman olemuksemme, vaihtaen sen tuon toisen

olemukseen? Kärsimme ainoastaan siinä määrin kuin tiedämme hänen

kärsivän; kärsimyksemme aihe ei ole meissä itsessämme, vaan hänessä. Ei

siis kukaan kykene sääliä tuntemaan ennenkuin mielikuvitus herää ja

alkaa siirtää ihmistä ulkopuolelle itseään.

Mitä muuta voimmekaan tehdä herättääksemme ja ylläpitääksemme tätä

versovaa tunteellisuutta, ohjataksemme ja seurataksemme sitä sen

luonnolliseen kehityssuuntaan, kuin että toiselta puolen tarjoamme

nuorukaiselle sellaista, mihin hänen sydämensä paisuvat voimat voivat

kiintyä, mikä laajentaa hänen tunteellisuuttaan ja ulotuttaa sen muihin

olentoihin, mikä saattaa hänet kaikkialla ulkopuolella itseään

löytämään itseänsä, ja että toiselta puolen huolellisesti poistamme

kaiken, mikä saattaa hänen sydämensä ahtaaksi, umpinaiseksi ja mikä

kehittää inhimillistä itsekkäisyyttä. Meidän tulee toisin sanoin

herättää hänessä hyvyyttä, inhimillisyyttä, sääliä, hyväntekeväisyyttä

ja kaikkia puoleensa vetäviä ja lempeitä tunteita, jotka luonnostaan

ovat ihmisille niin miellyttäviä. Toiselta puolen tulee meidän estää

syntymästä kateutta, ahneutta, vihaa ja kaikkia vastenmielisiä ja

julmia mielenliikutuksia, jotka eivät ainoastaan niin sanoakseni vedä

tunteellisuutta alas nollapisteeseen, vaan vielä sitä alemmaksikin,

tuottaen kärsimystä ja tuskaa itse sille henkilölle, joka niitä tuntee.

Luulen voivani supistaa kaikki edellä mainitut mietteeni pariin kolmeen

määrättyyn, selvään ja helppotajuiseen ohjesääntöön:

Ensimäinen perusohje.

_Ei ole ihmissydämelle olennaista asettua onnellisempien ihmisten, vaan

niiden sijaan, jotka ovat meitä itseämme surkuteltavammat_.

Jos tavataan poikkeuksia tästä säännöstä, niin ne ovat enemmän

näennäisiä kuin olennaisia. Niinpä emme asetu sen rikkaan tai ylhäisen

henkilön sijaan, johon olemme kiintyneet ystävyyden siteillä; ja vaikka

kiintymyksemme tuohon henkilöön onkin vilpitön, ei se kuitenkaan

pohjaltaan ole muuta kuin että omistamme itsellemme hänen

varallisuutensa tuottamia etuja. Joskus pidämme hänestä silloin kun

onnettomuus on häntä kohdannut. Mutta niin kauan kuin hän on

onnellinen, ei hänellä ole muuta oikeata ystävää kuin se, joka ei anna

näennäisten seikkojen pettää itseään ja joka häntä enemmän säälii kuin

kadehtii, huolimatta hänen onnellisista oloistaan.

Tunnemme mielemme heltyvän liikutuksen tunteista tarkastaessamme

muutamien säätyluokkien kuten esim. maalaisten ja paimenten onnellista

elämää. Sitä mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme näiden kunnon

ihmisten nauttivan onneansa, ei myrkytä mikään kateus, sillä tunnemme

todellista myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Miksi? Sentähden, että

tunnemme kykenevämme astumaan alas tähän rauhalliseen ja viattomaan

tilaan ja nauttimaan samaa onnellisuutta. Tämä on meille tarjona oleva

viimeinen turva, joka herättää pelkkiä miellyttäviä ajatuksia, kun

meidän näet ainoastaan tarvitsee tahtoa nauttia sen tuottamaa

mielihyvää. On aina mieluista huomata omaa voimaansa ja

kykeneväisyyttään sekä tarkastaa apukeinojaan, silloinkin, kun emme

tahdo niitä käyttää.

Tästä seuraa että, jos tahdomme kasvattaa nuoren miehen

ihmisystävälliseksi, ei meidän suinkaan pidä saattaa häntä ihailemaan

muiden ihmisten loistavaa asemaa, vaan tulee päinvastoin osottaa tämän

aseman varjopuolia ja saattaa nuorukaista pelkäämään tuollaisen

kohtalon alaiseksi joutumista. Silloin hän luonnollisesti on raivaava

itselleen sellaisen onnentien, jota ei kukaan muu ennen ole astunut.

Toinen perusohje.

_Emme koskaan surkuttele toisissa muita kärsimyksiä kuin sellaisia,

joilta emme luule olevamme itse turvatut_.

_Non ignara mali, miseris succurrere disco.[99]

En tunne mitään niin kaunista, syvää, liikuttavaa ja totta kuin tämä

säe.

Miksi kuninkaat eivät tunne sääliä alamaisiaan kohtaan? Sentähden,

etteivät koskaan pidä itseään muiden ihmisten kaltaisina. Minkä tähden

rikkaat ovat niin kovat köyhiä kohtaan? Sentähden, etteivät pelkää

köyhtyvänsä. Miksi aateliset niin suuresti halveksivat kansaa? Siksi

että aatelismies ei koskaan tule kansanmieheksi. Miksi turkkilaiset

yleensä ovat inhimillisemmät ja vieraanvaraisemmat kuin me?

Sentähden, että heidän kokonaan mielivaltaisen hallituksensa vuoksi

yksityisihmisten suuruus ja onni alati on epävarma ja horjuva, joten he

eivät pidä alenemista ja onnettomuutta tilana, johon eivät voisi

joutua.[100] Jokainen saattaa huomenna saada osakseen saman kohtalon

kuin se, jota tänään on auttanut. Tämä huomio, joka esiintyy alati

itämaalaisissa romaaneissa, aiheuttaa sen, että niitä lukiessamme

tunnemme jonkunmoista liikuttavaa heltymystä, jota ei koko meidän kuiva

ja teennäinen moraalimme voi herättää.

Älkää siis totuttako oppilastanne oman edullisen asemansa korkeuksista

tarkastamaan onnettomien kärsimyksiä ja kovaosaisten työtä, älkääkä

toivoko hänessä herättävänne sääliä heitä kohtaan, jos hän pitää noita

kärsimyksiä itselleen vieraina. Selittäkää hänelle että noiden

poloisien kohtalo voi hänetkin kohdata, että kaikki heidän

onnettomuutensa uhkaavat häntäkin ja että tuhannet odottamattomat ja

välttämättömät tapaukset minä hetkenä tahansa voivat saattaa hänet

niiden uhriksi. Totuttakaa hänet olemaan luottamatta syntyperäänsä,

terveyteensä ja rikkauteensa; osottakaa hänelle kaikki onnen

vaihtelut ja hakekaa hänelle noita alati liiankin usein esiintyviä

esimerkkejä ihmisistä, jotka hänen omaa asemaansa ylhäisemmältä

yhteiskunta-asteelta ovat vajonneet mitä kurjimpaan tilaan. Onko tämä

tapahtunut heidän omasta vai muiden syistä, ei tässä tule kysymykseen.

Eihän hän edes tiedä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan häiritkö

hänen tietojensa järjestystä ja opastakaa häntä ainoastaan sellaisilla

ohjeilla, jotka soveltuvat hänen käsityskykyynsä. Hänen ei tarvitse

olla suuresti oppinut ymmärtääkseen ettei koko inhimillinen oppineisuus

voi hänelle vastata, onko hän tunnin kuluttua oleva elävien vai

kuolleiden joukossa, eikö munuaisvaiva vielä ennen yön tuloa tuota

hänelle hampaiden-kiristystä, onko hän kuukauden kuluttua rikas vai

köyhä, onko hän kenties vuoden päästä ruoskanlyöntien pakottamana

soutava galeerilaivaa Algeriassa. Mutta älkää suinkaan sanoko hänelle

tätä kylmästi, ikäänkuin olisi kysymys katkismuksen ulkoluvusta.

Huomatkoon ja tuntekoon hän itse inhimillistä kärsimystä. Saattakaa

hänen mielikuvituksensa järkkymään ja pelosta vapisemaan niiden

vaarojen johdosta, jotka lakkaamatta ympäröivät jokaista ihmistä.

Auetkoot hänen silmänsä näkemään kaikkia noita ammottavia kuiluja, ja

takertukoon hän kiinni teihin, kuullessaan teidän niitä kuvailevan,

peläten että niihin suistuisi. Mutta tätenhän teemme hänestä aran

pelkurin -- huomautatte kenties. Tämän saa tulevaisuus osottaa; mutta

kaikkein tärkeintä on, että nykyhetkellä teemme hänet inhimilliseksi.

Kolmas perusohje.

_Sitä sääliä, jota tunnemme lähimäisemme kärsimystä kohtaan, emme

mittaa tämän kärsimyksen suuruuden mukaan, vaan sen nojalla, mikäli

luulemme kärsivän kykenevän kärsimystänsä tuntemaan_.

Surkuttelemme onnetonta ainoastaan siinä määrin kuin luulemme hänen

itsensä pitävän itseään säälittävänä. Kärsimyksiemme fyysillinen

tietoisuus on rajoitetumpi kuin miltä näyttää; mutta muisti, joka panee

meidät tuntemaan niitä jatkuvina, ja mielikuvitus, joka ulotuttaa ne

tulevaisuuteen, vasta saattavat meidät säälittäviksi. Tässä mielestäni

piilee yksi syy siihen, että olemme tunnottomammat eläinten kuin

ihmisten kärsimyksiä kohtaan, joskohta eläinten yhtä suuren

kärsimismahdollisuuden pitäisi yhtä suuressa määrin asettaa meidät

niiden sijaan. Emme surkuttele tallissa olevaa ajohevosta, kun näet

emme oleta että se heiniään syödessään ajattelee saamiaan ruoskaniskuja

tai niitä vaivoja jotka sitä odottavat. Emme liioin surkuttele

lammasta, jonka näemme syövän laitumella, vaikka tiedämme että se pian

teurastetaan; arvelemme näet ettei se tiedä tulevaa kohtaloaan. Kun

tämä edellytys laajenee, muutumme tunnottomiksi ihmiskohtaloidenkin

suhteen; niinpä rikkaat lohduttavat itseään ajatellessaan sitä pahaa,

jonka tekevät köyhille olettamalla heitä niin tylsämielisiksi, etteivät

ollenkaan tuota pahaa huomaa. Yleensä luullakseni se arvo, jonka kukin

panee vertaistensa onneen, riippuu siitä arvosta, jossa hän heitä

pitää. On luonnollista, että pidämme vähäarvoisena sellaisten

henkilöiden onnea, joita halveksimme. Älkää siis enää ihmetelkö, että

valtiomiehet puhuvat kansasta niin ylenkatseellisesti ja että useimmat

filosofit tahallansa kuvaavat ihmistä niin häijyksi.

Kansa se varsinaisesti muodostaa ihmiskunnan; mikä ei ole varsinaista

kansaa, se on niin vähäarvoista, ettei maksa vaivaa ottaa sitä lukuun.

Ihminen on sama kaikissa säädyissä; jos siis tämä on totta, ansaitsevat

väkirikkaammat säädyt enintä kunnioitusta. Sen mielestä, joka asioita

ajatellen osaa punnita, kaikki säätyerotukset katoavat; hän näet näkee

samat intohimot ja samat tunteet karkeassa työmiehessä kuin miehessä,

jolla on kuuluisa nimi; hän ei huomaa eroa muussa kuin heidän

puheissaan ja enemmän tai vähemmän keinotekoisessa ulkokuoressa. Ja jos

heidän välillään ilmenee joku oleellinen ero, niin tämä näyttää

epäedullisemman puolen siinä, joka enemmän teeskentelee. Rahvas

esiintyy sellaisena kuin se on, eikä se ole rakastettava; mutta onpa

välttämätöntä, että seuraelämän ihmiset teeskentelevät; jos he näet

näyttäytyisivät sellaisina kuin todella ovat, he herättäisivät

kauhua...

Meidän aikamme viisaat sanovat, että muka on olemassa yhtä suuri määrä

onnea ja kärsimystä joka säädyssä. Tämä väitös on yhtä turmiollinen

kuin perätön. Sillä jos kaikki ovat yhtä onnellisia, mitäpä minun

silloin tarvitsee vaivata itseäni kenenkään menestymistä edistääkseni!

Jääköön siis kukin entisiin oloihinsa: rääkättäköön orjaa, tuntekoon

sairas yhä edelleen kipua ja kuolkoon kerjäläinen nälkään. Eihän heillä

ole mitään voitettavissa tilansa muutoksesta. He muka luettelevat

rikkaiden kärsimykset ja huomauttavat miten tehottomat heidän ilonsa

ovat; mikä karkea viisastelu! Rikkaan kärsimykset näet eivät suinkaan

johdu hänen säädystään, vaan hänestä itsestään, joka tuota säätyään

väärinkäyttää. Vaikkapa hän olisi köyhääkin onnettomampi, hän ei

ansaitse mitään sääliä, koska kaikki hänen kärsimyksensä ovat hänen

itsensä aiheuttamia ja koska riippuu ainoastaan hänestä itsestään olla

onnellinen. Köyhän kärsimys taas johtuu oloista, sen kohtalon

kovuudesta, joka lepää hänen hartioillaan. Ei edes pitkäkään tottumus

voi hänestä poistaa ruumiillista väsymyksen, uupumisen ja nälän tuntoa.

Suuri nerokkaisuus ja viisauskin ovat voimattomat vapauttamaan häntä

säätynsä kärsimyksistä. Mitä hyötyä on Epiktetoksella[101] siitä että

edeltäpäin arvaa, että hänen herransa on ruhjova hänen jalkansa?

Jättääkö tuo herra hänen jalkansa silti ruhjomatta. Paitsi muuta

kärsimystään hänellä siis on vielä se, että edeltäpäin arvaa uuden

kärsimyksen. Jos kansalla olisi yhtä paljo järkevyyttä, kuin huomaamme

siinä järkevyyden puutetta, niin kuinka suuressa määrin se voisi

muuttua toisenlaiseksi kuin mitä se nyt on ja kuinka paljon muuta se

voisi aikaansaada kuin mitä se nyt aikaansaa! Jos tutkitte kansaa,

huomaatte että sillä tosin on toiset puhetavat, mutta että sillä silti

on yhtä paljo henkevyyttä ja selvää järkeä kuin teillä itsellänne.

Kunnioittakaa siis omaa sukuanne; ottakaa huomioon, että sen

olennaisesti muodostaa kansan suuri joukko, ja että, vaikka kaikki

kuninkaat ja filosofit siitä poistettaisiin, ei huomattaisi mitään

aukkoa ja että maailma kulkisi kulkuaan yhtä hyvin kuin ennenkin.

Sanalla sanoen: opettakaa oppilastanne rakastamaan kaikkia ihmisiä,

niitäkin, jotka kanssaihmisiään halveksivat. Menetelkää niin,

ettei oppilaanne sijoita itseään mihinkään erityiseen kansanluokkaan,

vaan että hän huomaa kuuluvansa jokaiseen. Puhukaa hänen

kuullensa ihmissuvusta hellästi jopa säälienkin, älkääkä koskaan

ylenkatseellisesti. Ihminen, ällös koskaan saata toista ihmistä häpeään!

Tällaisin ja tämäntapaisin keinoin, jotka ovat vallan vastaiset

tähänastisille, on soveliasta tunkea nuorukaisen sydämeen siinä

herättääkseen ensimäiset luonnon tunteet, kehittääkseen sitä ja

saattaakseen sen sykkimään myötätuntoisuuden tunteita vertaisiaan

kohtaan. Tähän lisään, että on tärkeätä näihin tunteisiin sekoittaa

niin vähän personallista harrastusta kuin suinkin; ennen kaikkea: pois

kaikki turhamielisyys, kilpailu, kunnian tavoittelu, pois kaikki nuo

tunteet, jotka pakottavat meitä vertaamaan itseämme muihin. Tällainen

vertaaminen näet ei koskaan tapahdu ilman että tunnemme jossakin määrin

vihaa niitä kohtaan, jotka kilpailevat kanssamme etevämmyydestä, vaikka

vaan omassa arvostelevassa mielessämme. Silloin täytyy joko ummistaa

silmänsä tai suuttua, olla joko häijy tai tyhmyri; koettakaamme välttää

näitä vastaehtoja. Nämä niin vaaralliset mielenliikutukset heräävät

kuitenkin vasten tahtoammekin ennemmin tai myöhemmin, näin minulle

huomautettaneen. Sitä en kiellä, joka seikalla on aikansa ja paikkansa.

Minä vaan sanon, ettei pidä jouduttaa niiden syntymistä.

Tämä on sen metodin henki, joka on seurattava. Tässä esimerkit ja

yksityisseikat ovat turhat; sillä tästä alkaa melkein ääretön

luonteiden erilaisuus, ja jokainen antamistani esimerkeistä ehkä ei

soveltuisi yhteen sadasta tuhannesta. Tästä kasvatin iästä alkaa

taitavalle opettajalle varsinainen havaitsijan ja filosofin toimi,

johon liittyy taito syvyyksiään myöten tutkia ihmissydäntä, samalla

kuin tuo tutkija koettaa sitä muodostella ja kehittää. Niin kauan

kuin nuorukainen ei vielä ajattele teeskentelyä eikä sitä vielä ole

oppinut, huomaa hänelle mitä esinettä tahansa osotettaessa hänen

kasvonilmeistään, silmistään ja liikkeistään minkä vaikutuksen tuo

esine häneen tekee. Hänen kasvoissaan ilmenevät kaikki hänen sielunsa

liikkeet. Niitä tarkkaamalla totumme niitä edeltäpäin arvaamaan ja

lopulta niitä ohjaamaan.

On yleisesti tunnettua, että veri, haavat, huudot, huokaukset,

tuskallisten leikkausten valmistukset ja kaikki, mikä aiheuttaa

ruumiillisen kärsimyksen ulkoaistillista havaitsemusta, nopeimmin ja

yleisimmin valtaa kaikkien ihmisten mielet. Täydellisen hävityksen

ajatus, ollen monipuolisempi, ei tee samaa vaikutusta. Kuoleman ajatus

vaikuttaa myöhemmin ja heikommin; sillä ei kenelläkään ole itsellään

kokemusta kuolemasta; on täytynyt nähdä kuolleita ruumiita, voidakseen

kuvitella kuoleman kanssa kamppailevien tuskia. Mutta kun tämä kuva

kerran on täysin muodostunut mielessämme, eivät silmämme voi nähdä

mitään sen kammottavampaa näytelmää. Tämä johtuu joko siitä, että

kuolema tarjoaa täydellisen hävityksen kuvan, tai siitä, että

ajattelemme tämän hetken olevan välttämättömän joka ihmiselle ja että

sellainen tila tekee meihin syvemmän vaikutuksen, koska emme mitenkään

voi sitä paeta.

Näillä eri vaikutelmilla on tietysti eri vivahduksensa ja asteensa,

riippuen jokaisen yksilön erityisestä luonteesta ja hänen aikaisemmin

saaduista tavoistaan. Mutta muuten ne ovat yleiset, eikä kukaan ole

niistä kokonaan vapaa. On olemassa myöhemmin esiintyviä ja vähemmän

yleisiä mielivaikutteita, jotka erityisesti huomataan tunteellisissa

sieluissa. Nämä johtuvat moraalisista kärsimyksistä, sisäisistä

suruista, alakuloisuudesta, masentumisesta tai surumielisyydestä. On

ihmisiä, jotka heltyvät ainoastaan huudoista ja itkusta. Epätoivon

kouristaman sydämen pitkät ja kumeat huokaukset eivät koskaan ole

saattaneet heitä päästämään myötätuntoisuuden huokausta; ei koskaan

kumartunut selkä, kuihtuneet, kalpeat kasvot, sammunut silmä, jonka

kyyneleet ovat kuiviin vuotaneet, ole saattanut heitä kyyneleitä

vuodattamaan. Sielun kärsimykset eivät heistä merkitse mitään; tämä on

heidän tuomionsa; heidän oma sielunsa on vallan tunnoton. Heiltä ei voi

odottaa muuta kuin järkähtämätöntä ankaruutta, kovuutta ja julmuutta.

He saattavat kyllä olla tunnollisia ja oikeamielisiä, mutta eivät

koskaan ole lempeitä, jalomielisiä ja sääliväisiä. Sanoin, että he

voivat olla oikeamielisiä, jos yleensä ihminen voi olla oikeamielinen,

olematta sääliväinen.

Mutta älkää olko hätäiset tuomitsemaan nuorukaisia tämän säännön

nojalla, varsinkaan niitä, jotka on kasvatettu kuten pitää ja joilla

siis ei ole mitään käsitystä henkisistä kärsimyksistä, joita heidän ei

ole annettu koskaan kokea. Sanon sen vielä kerran: he voivat sääliä

ainoastaan sellaisia kärsimyksiä, joita itse ovat kokeneet. Tämä

näennäinen tunnottomuus, joka johtuu pelkästä tietämättömyydestä,

muuttuu pian hellyydeksi, kun he alkavat huomata, että ihmiselämässä on

tuhansia kärsimyksiä joita eivät ennen ole tunteneet. Mitä tulee minun

Émileeni, olen varma siitä, että, koska hänellä lapsena on ollut

yksinkertaisuutta ja hyvää arvostelukykyä, hänellä nuoruudeniässä on

oleva henkevyyttä ja tunteellisuutta; sillä tunteiden totuus riippuu

paljon siitä, ovatko käsitteet oikeat.

Mutta miksi taas tässä huomautan tätä seikkaa? Epäilemättä hyvin moni

lukijoistani on moittiva minua siitä, että olen unhottanut aikaisemmat

päätökseni ja sen alituisen onnen, jonka lupasin oppilaalleni.

Onnettomia, kuolevia, tuskan ja kurjuuden näkyjä! Kaunis onni! oiva

nautinto nuorelle sydämelle, joka juuri herää elämään! Tuo

surunvoittoinen kasvattaja, joka tahtoi antaa kasvatilleen niin

mielihyvää uhkuvan kasvatuksen, avaakin hänen mielensä yksinomaan

kärsimyksille. Näin varmaankin sanotaan. Minua tämä puhe ei liikuta;

olen näet luvannut tehdä kasvattini todella onnelliseksi enkä

näennäistä onnea nauttivaksi. Onko minun syyni, että aina annatte

harhakuvien pettää itseänne ja että luulette niitä todellisuudeksi?

Kuvitelkaamme kahta nuorukaista, jotka ensi kasvatuksensa päätyttyä

astuvat ulos maailmaan kahdesta toisilleen vallan vastakkaisesta

ovesta. Toinen kohoaa äkkiä Olympokselle ja yhtyy mitä loistavimpaan

seuraan. Hän viedään hoviin, ylhäisten, rikkaiden, kauniiden naisten

luo. Oletan että häntä kaikkialla juhlitaan enkä ota huomioon, minkä

vaikutuksen tämä kohtelu tekee hänen järkeensä; oletan että se voi tuon

kohtelun vaikutuksia vastustaa. Hän rientää huvista toiseen, joka päivä

tarjoaa hänelle uusia huvituksen esineitä. Hän antautuu tähän kaikkeen

osottaen harrastusta ja intoa, joka teitä häikäisee. Huomaatte hänen

olevan tarkkaavaisen, innokkaan ja uteliaan; hänen alussa ilmenevä

ihailunsa herättää huomiotanne. Luulette häntä tyytyväiseksi, mutta

tarkatkaa lähemmin hänen tilaansa. Te luulette hänen nauttivan; minä

taas luulen hänen kärsivän.

Mitä hän ensiksi huomaa, kun hänen silmänsä aukenevat asioita näkemään?

Joukon niin sanottuja hyviä seikkoja, joita hän ei ole tuntenut ja

joista useimmat ainoastaan hetken ovat hänen käytettävänään ja

näyttävät tarjoutuvan hänelle ainoastaan pannakseen häntä niitä

kaihoamaan silloin kun hän ei enää niitä omista. Jos hän kulkee

palatsissa, näette hänen levottoman uteliaana kysyvän miksi hänen

isänsä talo ei ole samanlainen. Kaikki hänen kysymyksensä osottavat,

että hän koko ajan vertaa itseään tämän talon isäntään. Ja tämä

vertailu on nöyryyttävä hänen omiin oloihinsa nähden, siten kiihottaen

ja loukaten hänen turhamielisyyttään. Jos hän kohtaa nuoren miehen,

joka on paremmin puettu kuin hän itse, huomaan hänen itsekseen

napisevan vanhempiensa saituutta vastaan. Jos hän taas on paremmin

puettu kuin toinen, pahoittaa häntä nähdessään tuon toisen asettavan

hänet varjoon joko syntymänsä tai nerokkaisuutensa nojalla ja koko

kullalla kirjaillun pukunsa himmenevän yksinkertaisen verkatakin

rinnalla. Jos hän yksin loistaa seurapiirissä ja jos hän kohoaa

varpailleen, jotta hänet paremmin nähtäisiin, niin kellähän muista

läsnäolijoista ei olisi salainen halu nolata tuota ylpeän ja

itserakkaan näköistä nuorta keikaria? Kaikki liittyy kohta häntä

vastaan; jonkun vakavan miehen levottomuutta herättävät katseet ja

jonkun pilkkakirveen ivapuheet saapuvat ennen pitkää hänen korviinsa.

Ja vaikkapa yksi ainoa henkilö häntä ylenkatsoisi, niin tuon yhden

ylenkatse sinä hetkenä myrkyttää toisten suosionosotukset.

Olettakaamme hänessä kaikkia edullisia ominaisuuksia; tulkoon hänen

osakseen runsaasti huvia, olkoon hänessä paljo etevyyttä; olkoon hän

hyvin kasvanut, henkevä, rakastettava. Naiset tulevat hänen seuraansa

etsimään. Mutta suosiessaan häntä ennenkuin hän heitä rakastaa, he

tekevät hänestä pikemmin houkkion kuin rakastajan. Hänen menestyksensä

heidän luonaan on oleva hyvä, mutta hänellä ei ole oleva innostusta

eikä intohimoa siitä nauttiakseen. Koska hänen mielihalunsa aina

edeltäpäin tyydytetään, ennenkuin ne itsestään ovat saaneet vapaasti

syntyä, on hän keskellä huvien yltäkylläisyyttä tunteva pelkkää

ikävystymistä ja riippuvaisuutta. Se sukupuoli, joka on luotu hänen

onneansa varten, herättää hänessä vastenmielisyyttä ja kyllästymistä

ennenkuin hän edes sitä tuntee. Jos hän vielä hakee tiaisten seuraa,

tämä tapahtuu pelkästä turhamielisyydestä. Ja jos hän heihin todellisen

tunteen siteillä kiintyisi, niin ei hän yksin ole nuori, erinomainen,

rakastettava eikä aina ole huomaava rakastajattariaan uskollisuuden

ihmeolennoiksi.

En tässä puhu niistä selkkauksista, petoksista, juonista ja

kaikenlaisista pettymyksistä, jotka välttämättömästi liittyvät

tuollaiseen elämään. Se kokemus, jonka saavutamme yhteydestä maailman

kanssa, herättää meissä inhoa sitä kohtaan, se on tunnettu asia. Mutta

tässä puhun ainoastaan ensimäisen pettymyksen tuottamista ikävyyksistä.

Mikä vastakohta esiintyykään sille, joka, elettyään perheensä ja

ystäviensä piirissä ja huomattuaan olevansa heidän huomaavaisuutensa

yksinomaisena esineenä, äkkiä astuu uusiin oloihin, missä hänestä

pidetään varsin vähä lukua ja missä hän ikäänkuin katoaa vieraaseen

ilmapiiriin, oltuaan niin kauan oman piirinsä keskuksena! Kuinka monta

solvausta ja nöyryytystä hänen täytyykään kokea, ennenkuin vapautuu

noiden outojen ihmisten parissa niistä ennakkoluuloista omaan

etevyyteensä nähden, jotka ovat syntyneet ja joita on ylläpidetty hänen

omaistensa parissa! Lapsena kaikki tekivät hänelle mieliksi ja häärivät

hänen ympärillään; tultuaan nuorukaiseksi täytyy hänen noudattaa

kaikkien muiden tahtoa. Tai jos hän unhottaa uuden asemansa ja

säilyttää entisen käytöstapansa, niin mitkä kovat opetukset pakottavat

häntä itseään tutkimaan! Hänen tottumuksensa helposti saavuttaa

haluamansa esineet saattaa hänet haluamaan paljoa ja panee hänet

tuntemaan alituista kaipausta. Kaikki, mikä häntä miellyttää, herättää

hänessä halua; kaiken, mikä toisilla on, hän tahtoisi saada. Hän

himoitsee kaikkea, kadehtii kaikkia, hän tahtoisi olla kaikkialla,

hallitsevana. Turhamielisyys häntä kalvaa, hillittömien halujen hehku

polttaa hänen nuorta sydäntään. Niitä seuraavat mustasukkaisuus ja

viha. Kaikki riuduttavat intohimot kiihtyvät yhtä haavaa. Keskellä

maailman meluavaa hyörinää hän tuntee niiden riehuvan; joka ilta se

seuraa häntä hänen kotiansa, johon hän palaa tyytymättömänä itseensä ja

muihin. Hän vaipuu uneen täynnä tuhansia turhia tuumia, ollen

lukemattomien mielijohteiden valloissa. Ja hänen ylpeytensä maalaa

hänen eteensä unissakin ne petolliset mielipyyteet, joiden

toteuttaminen häntä houkutellen kalvaa ja jotka eivät koskaan toteudu.

Tällainen on teidän kasvattinne. Tarkastakaamme nyt minun kasvattiani.

Jos ensimäinen hänen tekemänsä havainto aiheuttaakin mielipahaa, niin

sen ensimäinen vaikutus häneen itseensä onkin mielihyväntunne.

Huomatessaan miten monesta kärsimyksestä hän on vapaa, hän tuntee

olevansa onnellisempi kuin mitä oli luullutkaan. Hän ottaa osaa

vertaistensa kärsimyksiin, mutta tämä osanotto on vapaaehtoinen ja

mieluisa. Samalla hän nauttii heidän kärsimystään kohtaan tuntemastaan

säälistä ja siitä onnentunteesta, että itse on tuosta kärsimyksestä

vapaa. Hän tuntee olevansa tuossa voiman tilassa, joka panee meidän

voimamme uhkuen paisumaan ulkopuolelle itseämme ja kohdistamaan

toisaalle omalle menestymiselle tarpeettoman toimintakyvyn. Voidaksemme

sääliä toisten kärsimystä, tulee meidän epäilemättä tuntea se, mutta ei

samalla itse olla sen alaisena. Kun olemme kärsineet tai kun pelkäämme

joutuvamme kärsimään, säälimme niitä, jotka paraikaa kärsivät; mutta

kun itse kärsimme, säälimme ainoastaan itseämme. Koska me siis kaikki

olemme alttiina elämän kärsimyksille ja koska jokainen myöntää toiselle

ainoastaan sen määrän sääliä, jota hän nykyhetkellisesti ei itseään

varten tarvitse, on selvää, että sääli on hyvin mieluisa tunne, se kun

todistaa että olemme edullisemmassa tilassa. Sitä vastoin kovasydäminen

ihminen aina on onneton, kun hänen sydämensä tila ei suo hänelle mitään

ylimääräistä säälintunnetta, jonka voisi kohdistaa muiden ihmisten

kärsimyksiin.

Arvostelemme yleensä liiaksi onnea ulkokuoren mukaan; oletamme sen

piilevän siinä, missä sitä on kaikkein vähimmin; etsimme sitä sieltä,

missä sitä ei ollenkaan voi olla. Iloisuus on hyvin epäilyttävä onnen

merkki. Iloiselta näyttävä ihminen ei useinkaan ole muuta kuin

onneton, joka koettaa viedä toisia harhaan ja pettää itseään. Nuo

henkilöt, jotka seurapiirissä paljon nauravat ja ovat avomielisiä ja

hilpeitä, ovat melkein kaikki alakuloisia ja ärtyisiä kotonaan, ja

heidän palvelijansa saavat kärsiä siitä huvituksesta, jonka he

seurustelutovereilleen tarjoavat. Todella tyytyväinen mieli ei ole

iloinen eikä vallattoman riemukas; sellainen mieli on arka niin

suloisesta tunteesta ja pysyy siitä nauttiessaan tästä nautinnosta

tietoisena, nauttien täysin määrin ja peläten, että se voisi haihtua.

Todella onnellinen ihminen ei juuri puhu eikä hymyile; hän ikäänkuin

käärii onnensa sydämensä ympärille. Meluavat leikit ja pauhaava ilo

verhoavat inhoa ja ikävää. Surumielisyys sitävastoin soveltuu yhteen

todellisen sisäisen ilon kanssa. Heltymys ja kyyneleet seuraavat

viehkeimpiä mielenliikutuksia, ja ylenmääräinen ilo aiheuttaa pikemmin

itkua kuin naurua.

Vaikka huvien paljous ja vaihtelevaisuus puusta katsoen näyttää

synnyttävän onnellisuutta ja sitävastoin tasaisesti soluvan elämän

yksitoikkoisuus tuntuu ikävystyttävän, huomaamme päinvastoin, asiaa

lähemmin tarkastettuamme, että miellyttävin sieluntila johtuu

nautintojen kohtuullisuudesta, joka ei synnytä himoa eikä

kyllästymistä. Halujen aiheuttama levottomuus synnyttää uteliaisuutta

ja huikentelevaisuutta; rajujen nautintojen tyhjyys herättää inhoa.

Emme koskaan kyllästy tilaamme, kun emme tunne parempaa tilaa. Kaikista

maapallon ihmisistä villit ovat vähimmin uteliaita ja oloihinsa

vähimmin kyllästyneitä. Kaikki on heille yhdentekevää. He eivät nauti

olioista, vaan omasta itsestään. Vaikka he eivät tee juuri mitään, ei

heillä koskaan ole ikävä.

Seuraihminen esiintyy aina vieraassa naamarissa. Hän kun ei juuri

koskaan ole luonnollinen, tuntee hän itsensä aina oudoksi ja kankeaksi

kun hänen on pakko olla oma itsensä. Se, millainen hän todella on, ei

hänestä merkitse mitään, ulkokuori on hänelle pääasia.

Minun on mahdoton kuvitella sellaista nuorukaista, josta juuri olen

puhunut, ilman röyhkeätä, hemmoteltua ja teeskenneltyä piirrettä

kasvoissa, joka on vastenmielinen teeskentelemättömän yksinkertaisille

ihmisille. Oman oppilaani kasvoja taas kuvittelen mieltäkiinnittäviksi

ja vilpittömiksi sekä niissä kuvastuvan tyytyväisyyttä ja oikeata

sielun rauhaa, joka herättää kunnioitusta ja luottamusta ja joka

näyttää ainoastaan odottavan ystävyydentunteiden puhkeamista,

lahjoittaakseen oman ystävyytensä niille, jotka häntä lähestyvät.

Luullaan, että kasvot kehittyvät sen muotoisiksi, kuin luonto

alunpitäen on kaavaillut niiden piirteet. Minä puolestani luulen että

kasvojemme piirteet tämän luonnon määräämän kehityksen ohella vallan

huomaamattamme saavat usein toistuvien ja tavaksi tulleiden

sieluntilojen leiman. Nämä sieluntilat kuvastuvat kasvoissa, se on

vallan varma; muututtuaan pysyviksi, ne välttämättömästi painavat

kasvoihin pysyvän leimansa. Tämän nojalla päätän, että kasvojen ilme

ilmaisee luonnetta ja että joskus toisen nojalla voi tehdä

johtopäätöksiä toisen suhteen, menemättä etsimään salaperäisiä

selityksiä, jotka edellyttävät meille saavuttamattomia tietoja.

Lapsella ei ole muuta kuin kaksi selvää mielenliikutusta: ilo ja suru.

Se joko nauraa tai itkee; sieluntilojen väliasteita sillä ei ole.

Lakkaamatta se siirtyy toisesta mainituista mielenliikutuksista

toiseen. Tämä alituinen vaihtelu estää lapsen kasvoihin painumasta

pysyvää leimaa, erityistä perusilmettä. Mutta siinä iässä, jolloin se

on tullut rikastunteisemmaksi, on sillä vilkkaammat ja pysyvämmät

mielenliikutukset, ja silloin sen vastaanottamat syvemmät vaikutteet

jättävät jälkiä, jotka eivät hevin katoa, ja sen tavaksi tulleesta

sieluntilasta johtuu erityinen kasvojen juonne, joka aikaa myöten

vakaantuu häviämättömäksi. Kuitenkaan ei ole tavatonta, että ihmisten

kasvojen sävy muuttuu eri ikäkausina. Olen nähnyt useita sellaisia

henkilöitä ja olen aina huomannut että ne näistä henkilöistä, joiden

kehityskulkua olen voinut tarkata ja seurata, ovat muuttuneet sielun

taipumuksilta ja pääpyyteiltä. Yksistään tämä huomio, jos sen kokemus

vahvistaa, tuntuu minusta ratkaisevan tärkeältä ja olevan paikallaan

kasvatusopillisessa tutkimuksessa, jonka tulee osottaa miten

ulkonaisten merkkien avulla voi arvostella sisäistä sieluntilaa.

Minun kasvattini ei ole oppinut matkimaan sovinnaisia tapoja eikä

teeskentelemään tunteita, joita hänellä ei ole; en luule, että hän

siltä on oleva vähemmin rakastettava. Mutta siitä ei tässä olekaan

kysymys. Ainakin olen varma siitä, että hänellä on oleva enemmän

todellista kiintymyksen tunnetta; ja minun on vaikea uskoa, että se,

joka rakastaa ainoastaan itseään, voisi niin hyvin teeskennellä, että

miellyttäisi yhtä paljon kuin se, joka kiintymyksen ja hellyyden

tunteista muita ihmisiä kohtaan itse kokee täyteläisempää onnen

tunnetta. Mutta mitä tulee itse tähän tunteeseen, luulen siitä

tarpeeksi puhuneeni, jotta arvostelukykyinen lukija siitä saa oikean

käsityksen sekä huomaa, etten ole tuonut esiin ristiriitaisia

väitteitä.

Palaan siis metodiini ja sanon: kun tähdellinen aika lähenee, antakaa

nuorukaisten nähdä ainoastaan sellaista, mikä viivyttää, eikä suinkaan

kiihottaen jouduta heidän sukupuoli-kehitystään. Kytkekää heidän

heräävä mielikuvituksensa sellaisilla seikoilla, jotka eivät suinkaan

kiihota heidän aistillisuuttaan, vaan päinvastoin ehkäisevät sen

toimintaa. Pitäkää heitä erillä suurista kaupungeista, missä naisten

komeilu ja säädytön tungettelevaisuus jouduttaa luonnon opastusta, jopa

ennättää sen edelle, missä kaikki tarjoaa heidän katseilleen huveja,

jotka heidän sopii tuntea vasta silloin, kun heillä on tarpeeksi

arvostelukykyä niistä valita sellaiset, jotka ovat oikeat.

Viekää heidät heidän ensimäiseen olopaikkaansa, missä maaelämän

yksinkertaisuus sallii heidän ikänsä intohimojen hitaammin kehittyä;

tai jos heidän taideharrastuksensa vielä kiinnittää heitä kaupunkiin,

niin koettakaa juuri tuon harrastuksen avulla heistä karkottaa

vaarallista toimettomuutta. Valitkaa huolellisesti heidän seuransa,

toimensa ja huvinsa ja asettakaa heidän eteensä liikuttavia, mutta

säädyllisiä kuvia, jotka heitä liikuttavat houkuttelematta ja jotka

antavat ravintoa heidän tunne-elämälleen, aistillisuutta kiihottamatta.

Huomatkaa myös, että kaikkialla tulee välttää liiallisuutta ja että

ylen kiihkeät mielenliikutukset matkaansaavat enemmän vahinkoa, kuin

mitä niiden avulla on tahdottu välttää. Kuitenkaan ei ole tarkoitus

oppilaastanne tehdä sairaanhoitajaa eikä laupeuden veljeä, ei lamauttaa

hänen silmiään alituisten surujen ja kärsimysten näyllä eikä viedä

häntä toisen potilaan luota toisen luo, sairashuoneesta toiseen,

mestauspaikkoihin ja vankiloihin. Hänet tulee saattaa heltymään eikä

paatumaan inhimillisen kurjuuden näkemisestä. Jos kauan näemme saman

ilmiön, ei se lopulta enää tee meihin mitään vaikutusta; aikaa myöten

totumme kaikkeen. Se, minkä näemme liian usein, ei enää vaikuta

mielikuvitukseemme, ja ainoastaan mielikuvitus panee meidät tuntemaan

toisten kärsimystä. Niinpä papit ja lääkärit yhä nähdessään kuolevia ja

kärsiviä lopulta menettävät säälintunteensa. Tutustukoon siis

oppilaanne ihmisten kohtaloon ja lähimäisensä kärsimyksiin; mutta

älköön hän niitä nähkö liian usein. Yksi ainoa hyvin valittu ja

oikeassa valossa osotettu seikka on hänelle kuukauden ajaksi tuottava

heltymyksen ja tuumiskelun aihetta. Hänen ratkaiseva arvostelunsa

jostakin näkemästään johtuu vähemmin itse näkemästä kuin sen

jäljestäpäin tapahtuvasta punnitsemisesta, ja se pysyvä vaikutus, jonka

hän saa jostakin esineestä, johtuu vähemmän itse tuosta esineestä, kuin

siitä näkökohdasta, joka aiheuttaa häntä tuota esinettä muistelemaan.

Täten, viisaasti valiten ja rajoittaen esimerkit, opetukset ja kuvat

tylsistytätte pitkiksi ajoiksi aistillisuuden kärjen ja estätte

seuraamalla luonnon omaa suuntaa, luontoa kulkemasta harhaan.

Mikäli kasvattinne saavuttaa tietoja, valitkaa sellaisia käsitteitä,

jotka vastaavat niitä; ja mikäli hänen halunsa heräävät, valitkaa

sellaisia mielikuvituksen esineitä, jotka ovat omansa niitä polkemaan.

Eräs vanha soturi, joka oli yhtä puhdas tavoiltaan kuin urhoollinen,

kertoi minulle että hänen isänsä, hyvin järkevä, mutta samalla hyvin

jumalinen mies, huomatessaan poikansa jo varsin nuorena tuntevan

suurta intohimoista vetoa naisiin, oli ponnistanut kaikki voimansa

pidättääkseen häntä. Mutta kun isä huolimatta kaikista ponnistuksistaan

huomasi poikansa olevan vähällä pujahtaa pakoon isän valvontaa, oli

hänen mieleensä johtunut tuuma viedä poika kuppatautisten sairaalaan,

missä aiettaan ilmaisematta äkkiä oli vienyt hänet saliin, jossa joukko

noita poloisia, hirvittävän parannuskeinon muodossa sai hyvittää

säännötöntä elämäänsä. Nähdessään tämän inhottavan näyn, joka yhdellä

haavaa järkytti kaikkia aisteja, oli nuori mies vähällä pyörtyä. "Mene,

kurja irstailija", sanoi isä silloin hänelle rajusti, "ja seuraa sitä

alhaista viettiä, joka sinut tempaa mukaansa; pian olet tunteva itsesi

ylen onnelliseksi, jos pääset tähän saliin, jossa mitä inhottavimpien

tuskien uhrina olet pakottava isäsi kiittämään Jumalaa kuolemastasi."

Nämä muutamat sanat sen voimakkaan kuvan yhteydessä, joka täällä äkkiä

tarjoutui nuorelle miehelle, tekivät häneen vaikutuksen, joka ei

koskaan haihtunut. Kun hänen sitten oli pakko viettää nuoruutensa

varuskuntakaupungeissa, kärsi hän mieluummin toveriensa ivailun, kuin

että olisi noudattanut heidän irstasta elintapaansa. "Olenhan minäkin

ollut ihminen", sanoi hän, "ja minulla on ollut heikkouteni; mutta aina

tähän korkeaan ikääni asti en ole voinut koskaan kauhistumatta nähdä

porttoa." Opettaja! Käytä vähä sanoja; mutta opi valitsemaan paikka,

aika ja henkilöt; anna sitten koko opetuksesi esimerkkien muodossa, ja

voit olla varma siitä, että saavutat tarkoituksesi.

Ei ole suurta merkitystä sillä, miten lapsuudenikää on käytetty. Se

paha, mikä siihen on pujahtanut, on poistettavissa ja se hyvä, mikä sen

aikana on saavutettu, on myöhemminkin saavutettavissa. Mutta niin ei

ole sen alkuiän laita, jolloin ihminen alkaa todella elää. Tätä ikää ei

koskaan kestä tarpeeksi kauan, siihen nähden, mitä sen kuluessa on

toteutettava, ja sen tärkeys vaatii alituista tarkkaavaisuutta. Senpä

vuoksi panen erityistä painoa siihen, että tätä kehityskautta

pidennetään. Hyvän kasvatustavan parhaita sääntöjä on se, että pitää

viivyttää kaikkea niin paljon kuin suinkin. Saattakaa edistyminen

hitaaksi ja varmaksi; estäkää nuorukaista tulemasta mieheksi sinä

hetkenä, jolloin hänen puoleltaan ei puutu mitään miehistyäkseen.

Sillävälin kuin ruumis kasvaa, ne elonhenget, joiden on määrä antaa

mehua verelle ja voimaa jänterille, muodostuvat ja kehittyvät. Jos nämä

saavat toisen vaikutussuunnan ja jos siis se, jonka on määrä vahvistaa

toisen yksilön kehittymistä, käytetään toisen yksilön muodostamiseen,

niin nuo molemmat olennot jäävät heikoiksi ja luonnon työ jää

keskeneräiseksi. Henkisetkin toiminnat kärsivät tästä heikkoudesta, ja

sielu, joka silloin on yhtä huono kuin ruumis, kykenee vaan heikosti ja

veltosti toimimaan. Suuret ja rotevannäköiset raajat eivät takaa

rohkeutta eivätkä neroa. On luonnollista ettei sielun voima yhdy

ruumiin voimakkuuteen, jos sielua ja ruumista yhdistävät elimet ovat

huonossa kunnossa. Mutta olkootpa ne kuinka hyvässä kunnossa tahansa,

on niiden vaikutus heikko, jos niillä on ravintona huono ja köyhtynyt

veri, josta puuttuu tuo mehu, joka antaa voimaa ja joustavuutta

kaikille ruumiinkoneiston pontimille. Yleensä huomataan enemmän hengen

virkeyttä niissä ihmisissä, jotka nuoressa iässään ovat välttäneet

ennenaikaista turmelusta, kuin niissä, joiden irstaileva elämä on

alkanut siitä perin, kun he siihen ovat kyenneet. Tässä epäilemättä

yksi syy siihen, että tavoiltaan puhtaat kansat tavallisesti

järkevyydessä ja urhoollisuudessa voittavat tavoiltaan irstaat kansat.

Viime mainitut loistavat yksinomaan jonkunlaisilla hienostelluilla

pikku-ominaisuuksillaan, joita sanovat henkevyydeksi, terävyydeksi ja

älykkäisyydeksi. Mutta noita suuria ja jaloja henkisiä avuja: viisautta

ja järkevyyttä, jotka kunnostavat ihmistä kauniiden tekojen, hyveiden

ja todella hyödyllisen toiminnan muodossa, on tavattavissa ainoastaan

edellisissä.

Opettajat valittavat, että nuoruuden tuli saattaa vaikeaksi sitä

ohjata, ja myönnän heidän olevan oikeassa. Mutta eiköhän syy ole itse

opettajien? Eivätkö he tiedä, että, niin pian kuin ovat päästäneet

tämän tulen leimuamaan aistillisuuden alalla, on mahdoton antaa sen

liekeille toista suuntaa? Tokkohan ylen intomielisen kasvattajan pitkä

ja kylmä nuhdesaarna voi hävittää pois kasvattinsa mielestä siihen

painuneen nautinnon kuvan? Tokko hän hänen sydämestään voi karkottaa

sitä kalvavaa himoa? Voiko hän sammuttaa sen aistillisuuden hehkun,

jonka kasvatti jo käytännöstä tuntee? Eikö tämä ole ärtyisenä kohoava

niitä esteitä vastaan, jotka erottavat hänet ainoasta käsittämästään

onnesta. Ja eikö tuo nuorukainen ole pitävä tuota hänelle säädettyä

ankaraa lakia, jota ei ymmärrä, sen miehen oikkuna ja vihan ilmauksena,

joka ainoastaan koettaa häntä kiusata? Onko ihmeellistä että

nuorukainen on uppiniskainen ja vuorostaan vihaa häntä?

Käsitän hyvin, että kasvattaja käyttäytymällä lempeästi saattaa itsensä

siedetymmäksi ja säilyttää näennäisen vaikutusvallan kasvattiinsa

nähden. Mutta en saata käsittää mitä tuo vaikutusvalta hyödyttää, joka

ylläpidetään ainoastaan siten, että ravitaan niitä paheita, jotka sen

pitäisi tukahuttaa; tämä on samaa kuin jos ratsumies rauhoittaakseen

tulista hevostaan kiihottaisi sitä hyppäämään kuiluun.

Tämä nuoruuden tuli ei suinkaan ole mikään kasvatuksen este; sen avulla

päinvastoin kasvatus kehittyy ja saavuttaa täytäntönsä; sen avulla

saavutatte mahdin nuorukaisen sydämen yli, kun hän lakkaa olemasta

teitä vahvempi. Hänen intohimonsa ensi ilmaukset ovat ne ohjat, joiden

avulla hallitsette kaikki hänen ensi liikkeensä. Hän oli vapaa, ja nyt

hän onkin sidottu. Niin kauan kuin hän ei rakastanut mitään, oli hän

riippuvainen ainoastaan itsestään ja tarpeistaan; niin pian kuin hän on

ruvennut rakastamaan, on hän riippuvainen kiintymyksestään. Näin

syntyvät ensi siteet, jotka yhdistävät hänet hänen sukuunsa.

Koettaessanne suunnata hänen herääviä kiintymyksentunteitaan

ihmissukuun älkää kuvitelko että se alussa on käsittävä kaikkia ihmisiä

ja että sanalla "ihmiskunta" hänen mielessään on oleva jotakin

merkitystä. Siinä pettyisitte; tämä kiintymys on aluksi rajoittuva

hänen vertaisiinsa. Ja vertaisinaan hän ei ole pitävä tuntemattomia

ihmisiä, vaan niitä, joihin hän tuntee ystävyyssuhdetta, niitä jotka

tottumuksesta ovat käyneet hänelle rakkaiksi tai välttämättömiksi;

niitä, joiden hän selvästi huomaa ajattelevan ja tuntevan samoin kuin

hän itse; niitä, joiden huomaa olevan alttiina samoille kärsimyksille,

joita itse on kokenut, sekä jotka ovat alttiit tuntemaan samoja iloja

kuin hänkin; sanalla sanoen niitä, joiden luonteen ilmeisen selvä

yhtäpitäväisyys hänen oman luonteensa kanssa hänessä herättää melkoista

taipumusta kiintymykseen. Vasta silloin, kun hän monella monituisella

tavalla on kehittänyt luonnettaan, kun hän on paljon punninnut omia ja

muiden ihmisten tunteita, hän voi yleistää yksilöllisiä käsitteitään,

niin että ne käsittävät abstraktisen ihmiskunta-aatteen ja että hänen

yksityiset taipumuksensa ja pyyteensä yhtyvät hänen sukunsa

taipumuksiin ja pyyteisiin.

Niin pian kuin hän itse kykenee tuntemaan kiintymystä, hän on myös

altis vastaanottamaan toisten kiintymystä[102] ja samalla hän rupeaa

tarkkaamaan tämän kiintymyksen ulkonaisia merkkejä. Huomatkaa nyt minkä

uuden vaikutusvallan voitte saavuttaa häneen nähden! Kuinka monta

kahletta olettekaan nivonut hänen sydämensä ympäri, ennenkuin hän sitä

on huomannutkaan! Mitä hän onkaan tunteva kun hän, silmiensä auettua

näkemään omaa olemustaan, huomaa mitä te olette tehnyt hänen hyväkseen,

kun hän voi verrata itseään toisiin ikäisiinsä nuorukaisiin ja teitä

toisiin kasvattajiin! Sanon: kun hän huomaa. Varokaa nimittäin, ettette

sitä hänelle huomauta; jos sen itse hänelle sanotte, hän ei sitä

huomaakaan. Jos häneltä vaaditte kuuliaisuutta hänelle omistamanne

huolenpidon palkkana, luulee hän teidän viekkaudella koettaneen sitä

häneltä saavuttaa. Ja hän on ajatteleva, että olette teeskennellyt

hyödyttävänne häntä, siitä mitään palkkaa vaatimatta, mutta että itse

teossa olette laskenut hänen niskoilleen velvollisuustaakan ja sitonut

hänet sopimuksella, johon hän puolestaan ei ole suostunut. Turhaan

lisäätte, että se, minkä häneltä vaaditte, tapahtuu yksinomaan hänen

omaksi hyväkseen. Sanalla sanoen, te vaaditte häneltä jotakin ja

vaaditte sellaisen nojalla, minkä olette tehnyt ilman hänen

suostumustaan. Kun joku onneton tarvitsevainen saa rahoja, jotka

hänelle muka lahjoitetaan, mutta joiden avulla hän itse teossa

velvotetaan johonkin erityisessä tarkoituksessa, huudetaan, että

hänelle on vääryys tapahtunut. Mutta ettekö te tee itseänne syypääksi

vielä suurempaan vääryyteen, kun vaaditte oppilaaltanne palkkaa

sellaisesta huolenpidosta, jota hän ei ole vapaaehtoisesti

vastaanottanut? Kiittämättömyys olisi paljoa harvinaisempi, jos

hyväntekijän omaan etuun tähtäävät hyvät teot eivät olisi niin yleisiä.

On vallan luonnollista, että rakastamme sitä, joka tekee meille hyvää.

Kiittämättömyys ei ole ihmissydämelle olennainen pahe, itsekkäisyys

taas on. On olemassa paljon vähemmän sellaisia epäkiitollisia ihmisiä,

joilla olisi syytä olla kiitollisia, kuin on itsekkäitä hyväntekijöitä.

Jos peittämättä tarjoatte minulle kaupaksi lahjojanne, olen tinkivä

niiden hinnasta. Mutta jos teeskentelette lahjottavanne, myöhemmin

vaatiaksenne lahjastanne mielivaltaisen hinnan, harjotatte petosta.

Ainoastaan se lahja, joka annetaan ilman minkäänlaista kiitollisuuden

vaatimusta, on arvaamattoman kallis. Sydän alistuu ainoastaan niihin

lakeihin, jotka johtuvat siitä itsestään. Jos tahdomme sitä kahlehtia,

teemmekin sen vapaaksi, ja jos jätämme sen vapaaksi, kahlehdimme sen.

Kun kalamies heittää ongen veteen, kala ilmestyy ja uiskentelee sen

ympärillä mitään pahaa aavistamatta. Mutta kun se on tarttunut syöttiin

kätkettyyn koukkuun ja tuntee siimaa vedettävän ylös, se koettaa paeta.

Onko kalastaja ehkä hyväntekijä ja kala kiittämätön? Onko koskaan

nähty, että hyväntekijänsä unhottama ihminen unhottaa hyväntekijänsä?

Päinvastoin hän hänestä aina puhuu kernaasti, eikä koskaan ajattele

häntä heltymättä. Jos hän saa tilaisuuden tuolle hyväntekijälleen

jollakin odottamattomalla palveluksella osottaa että hän muistaa

hänelle tehdyt palvelukset, niin miten suurta sisäistä tyydytystä

tuntien hän silloin ilmaisee kiitollisuuttaan! Miten suloista iloa

tuntien hän silloin paljastaa tämän kiitollisuutensa! Miten ihastuneena

hän on sanova hänelle: Nyt on minun vuoroni! Totisesti tämä on luonnon

ääni. Oikea hyvä työ ei koskaan ole synnyttänyt kiittämättömyyttä.

Koska siis kiitollisuus on luonnollinen tunne ja jos ette itse tärvele

sen vaikutuksia, voitte olla varma siitä, että oppilaanne ruvetessaan

ymmärtämään huolenpitonne merkitystä, on paneva siihen arvoa, ellette

itse ole hänelle tuota merkitystä huomauttanut, ja että se on hankkiva

teille hänen sydämessään vaikutusvallan, jota ei mikään voi hävittää.

Mutta ennenkuin olette varma siitä, että omistatte tämän edun, varokaa,

ettette sitä menetä koettamalla antaa itsellenne erityistä arvoa hänen

silmissään. Jos hänen kuullen kehutte palveluksianne, saatatte ne

hänelle sietämättömiksi; jos itse ne unhotatte, saatatte hänet niitä

muistamaan. Ennenkuin on aika kohdella häntä miehenä, älköön koskaan

olko puhetta siitä, mitä hän on teille velkaa, vaan mitä hän on

velvollinen tekemään itselleen. Saattaaksenne hänet mukautuvaksi ja

taipuisaksi niin myöntäkää hänelle täysi vapautensa, syrjäytykää itse,

jotta hän teitä etsisi, kohottakaa hänen henkensä kiitollisuuden jaloon

tunteeseen puhumalla hänelle ainoastaan hänen omasta edustaan. En ole

pitänyt sopivana että hänelle olisi sanottu sen, mikä on tehty,

tarkoittaneen hänen etuansa, ennenkuin hän kykenee sitä ymmärtämään.

Hän näet tuosta puheestanne olisi tehnyt sen johtopäätöksen, että te

olette hänestä riippuvainen ja olisi pitänyt teitä palvelijanaan. Mutta

nyt kun hän alkaa tuntea mitä kiintymys merkitsee, hän tuntee myöskin

mikä suloinen side voi liittää ihmistä kiintymyksensä esineeseen. Ja

sitä intoa, jolla alati harrastatte hänen edistymistään, hän ei enää

ole pitävä orjan alamaisuutena vaan ystävän hellyytenä. Eipä mikään

vaikuta syvemmin ihmissydämeen kuin ilmeisen ystävyyden ääni; sillä

tiedämme ettei se koskaan tähtää muuhun kuin omaan menestymiseemme.

Saatamme luulla ystävän erehtyvän, mutta emme, että hän tahallaan meitä

pettää. Joskus vastustamme hänen neuvojansa; mutta emme koskaan niitä

ylenkatso.

Nyt astumme vihdoin siveellisyyden alalle; olemme näet astuneet

eteenpäin toisen askeleen miehen kehitysuralla. Jos tässä olisi oikea

kohta, koettaisin näyttää miten sydämen ensi tunteista heräävät

omantunnon ensi äänet ja miten rakkauden- ja vihantunteista syntyy

ensimäinen hyvän ja pahan tuntemus. Osottaisin miten _oikeus_ ja

_hyvyys_ eivät ole pelkkiä abstraktisia sanoja eivätkä järjen

muodostamia pelkkiä siveellisiä käsitteitä, vaan että ne ovat

todellisia järjen valaiseman sielun tunteita ja kehittyneitä luonnon

järjestyksen mukaisesti alkuperäisestä sieluntilastamme. Lisäksi

osottaisin, ettei yksinomaan järjen avulla, riippumatta omastatunnosta,

voi säätää mitään luonnollista lakia ja että koko n.s. luonnonoikeus on

pelkkää harhaluuloa, ellei se perustu ihmissydämen luonnolliseen

tarpeeseen.[103] Mutta tarkoitukseni ei ole tässä kirjoittaa

metafyysillistä tai siveysopillista tutkimusta eikä yleensä mitään

oppijärjestelmää. Aion vaan kosketella tunteidemme ja tietojemme

kehitysjärjestystä ja edistystä ja niiden suhdetta meidän

yleistilaamme. Toiset kenties perinpohjin tutkivat ja esittävät sen,

mihin minä tässä ainoastaan viittaan.

Émileni ei tähän asti ole tarkannut ketään muuta kuin itseään, mutta nyt

on ensi katse, jonka hän luo lähimäisiinsä, saattava hänet vertaamaan

itseään heihin. Ja ensimäinen tunne, jonka tämä vertailu hänessä

herättää, on oleva halu asettua ensi sijalle. Täten rakkaus itseensä

muuttuu itserakkaudeksi ja nyt syntyvät kaikki sen yhteydessä olevat

intohimot. Mutta jotta me voisimme päättää ovatko ne näistä

intohimoista, jotka tulevat olemaan hallitsevia nuorukaisen luonteessa,

inhimillisiä ja lempeitä, vai julmia ja vahingollisia, tavoittelevatko

ne hyväntekeväisyyttä ja sääliä, vai kateutta ja himoa, tulee meidän

tietää mihin asemaan hän aikoo asettua ihmisten parissa ja minkälaisia

esteitä hän luulee olevan voitettavina, ennenkuin saavuttaa tuon

aseman.

Opastaaksemme häntä tässä tutkistelussa tulee meidän, osotettuamme

hänelle ihmissuvulle yhteisiä ominaisuuksia, tästä alkaen näyttää

hänelle ihmisten erilaisuuksia. Nyt kohtaa meitä luonnollisen ja

yhteiskunnallisen erilaisuuden ja koko yhteiskuntajärjestelmän kuva.

Tulee tutkia yhteiskuntaa tarkastamalla ihmisiä, ja ihmisiä

tarkastamalla yhteiskuntaa. Ne, jotka tahtoisivat käsitellä erikseen

politiikkaa ja moraalia, eivät koskaan kummastakaan ymmärtäisi mitään.

Jos ensin kiinnitämme huomiomme alkuperäisiin olosuhteisiin, huomaamme

miten ne vaikuttavat ihmisiin ja mitkä intohimot niistä syntyvät.

Huomaamme lisäksi miten intohimojen kehittyessä nämä olosuhteet

laajenevat tai rajoittuvat. Käsivarsien voimakkuus saattaa ihmiset

vähemmän riippumattomiksi ja vapaiksi kuin sydämen halujen kohtuus.

Jokainen, joka haluaa vähää, on harvoista ihmisistä riippuvainen. Mutta

kun aina sekoitamme turhia halujamme ruumiillisiin tarpeisiimme, niin

ne, jotka ovat arvelleet viimemainittuja yhteiskunnan perustaksi, ovat

aina pitäneet seurauksia syinä ja ovat kaikesta järkeilystään tehneet

vääriä johtopäätöksiä.

Luonnontilassa vallitsee todellinen ja kumoamaton yhdenvertaisuus,

koska tässä tilassa esiintyvä ainoa erotus ihmisten välillä ei

mitenkään voi olla niin suuri, että se saattaisi toisen ihmisen

riippuvaiseksi toisesta. Yhteiskuntaoloissa vallitsee oikeuteen

perustuva yhdenvertaisuus, joka kuitenkin vaan on kuviteltu ja häälyvä,

koska ne keinot, joiden pitäisi sitä ylläpitää, itse teossa ovat omansa

sitä hävittämään ja koska julkinen valta, jonka vahvempi anastaa

heikompaa sortaakseen, murtaa jonkunmoisen tasapainotilan, minkä

luonto heidän välilleen on asettanut.[104] Tästä ensimäisestä

ristiriitaisuudesta johtuvat kaikki muut ristiriidat, jotka

yhteiskuntaoloissa ovat huomattavissa ulkokuoren ja ytimen välillä.

Aina uhrataan kansan enemmistön edut vähemmistön eduille, yleishyöty

yksityishyödylle. Aina tulemme huomaamaan miten nuo näennäisarvoiset

sanat oikeus ja kuuliaisuus ovat väkivallan ja vääryyden

välikappaleita. Tästä on seurauksena, että ne ylhäisarvoiset

säätyluokat, jotka väittävät olevansa olemassa hyödyttääkseen muita,

itse teossa hyödyttävätkin yksinomaan itseään muiden kustannuksella.

Tästä taas voi päättää mikä arvo heille oikeuden ja järjen mukaan on

tuleva. Meidän on vaan vielä tarkastaminen, tokko heidän anastamansa

ylhäinen asema todella on edullinen heidän onnelleen, jotta tietäisimme

millä tavoin kunkin meistä tulee arvostella omaa kohtaloaan. Tämä olisi

meidän nyt ottaminen selville; mutta hyvin onnistuaksemme on meidän

aluksi hyvin tutustuminen ihmissydämeen.

Jos meidän olisi näyttäminen nuorukaiselle ainoastaan ihmisen naamaria,

ei sitä ollenkaan tarvitsisi hänelle näyttää, sillä hän sen aina näkee

edessään. Mutta koska naamari ei näytä ihmistä sellaisena kuin hän on

ja koska tuo pettävä ulkokuori ei saa häntä viedä harhaan, niin tulee

kasvattajan esittää ihmiset hänelle sellaisina kuin he ovat, ei siinä

tarkoituksessa, että hän heitä vihaisi, vaan että hän heitä säälisi ja

ettei hän olisi heidän kaltaisensa. Tämä näet on mielestäni paras

tunne, mikä ihmisellä voi olla sukuansa kohtaan.

Tässä tarkoituksessa on tärkeätä nyt ruveta seuraamaan vallan

vastakkaista tietä, kuin mitä tähän asti on kuljettu ja opastaa

nuorukaista ennemmin toisten kokemuksen kuin hänen oman kokemuksensa

nojalla. Jos ihmiset häntä pettävät, hän rupeaa heitä vihaamaan; mutta

jos hän huomaa heidän kunnioittavan häntä, mutta samalla pettävän

toinen toistaan, rupeaa hän heitä säälimään. Maailman näytelmä, sanoo

Pythagoras, on Olympian kisojen kaltainen; toiset avaavat puoteja ja

ajattelevat ainoastaan omaa etuaan; toiset panevat henkensä alttiiksi

saavuttaakseen kunniaa; toiset taas tyytyvät katselemaan leikkejä, ja

nämä eivät ole huonoimpia ihmisiä.

Minä tahtoisin, että niin hyvin valittaisiin nuorukaisen

seurustelutoverit, että hänellä kaikista heistä olisi hyvä ajatus ja

että hän oppisi niin hyvin tuntemaan maailman, että hänellä olisi huono

ajatus kaikesta mikä siinä tapahtuu. Tietäköön hän, että ihminen

luonnostaan on hyvä, tuntekoon ja arvostelkoon hän lähimäistään itsensä

mukaan. Mutta nähköön hän myöskin miten yhteiskunta turmelee ja

pahentaa ihmisiä; huomatkoon, että heidän ennakkoluulonsa ovat kaikkien

heidän paheidensa lähde. Olkoon hän taipuvainen kunnioittamaan kutakin

yksityisihmistä, mutta ylenkatsokoon laumaa. Huomatkoon hän että

kaikilla ihmisillä on jotenkin sama naamari; mutta tietäköön hän myös,

että on olemassa kauniimpia kasvoja kuin se naamari, joka niitä

peittää.

Tällä metodilla on, myöntäkäämme se, varjopuolensa eikä se ole helppo

käytännössä toteuttaa. Sillä jos nuorukainen liian aikaisin rupeaa

havaitsijaksi, jos hän totutetaan liian läheltä tähystelemään toisten

tekoja, hän muuttuu ivaajaksi ja pilkalliseksi, jyrkäksi ja kärkkääksi

arvostelemaan. Hän on pitävä huvinaan kuvailla kaikkea synkin värein

eikä ole näkevä hyvää siinäkään, mikä on hyvää. Ainakin hän on tottuva

ilman kauhua näkemään pahetta ja häijyjä ihmisiä, samoin kuin ihminen

tottuu säälittä näkemään onnettomia. Pian yleinen turmelus ei enää ole

oleva hänen varotuksenaan, vaan esimerkkinään. Hän on ajatteleva, että

koska ihminen kerran on niin huono, ei hänenkään tarvitse koettaa olla

parempi.

Jos taaskin tahdotte opettaa häntä periaatteiden avulla ja tutustuttaa

hänet sekä ihmissydämen laatuun että niiden ulkonaisten syiden

vaikutukseen, jotka muuttavat taipumuksemme paheiksi, niin täten,

siirtyen äkkiä havainnollisista seikoista järkiperäisiin, turvaudutte

metafysiikkaan, jota hän ei kykene ymmärtämään. Takerrutte siihen

hankaluuteen, jota tähän asti olette niin huolellisesti välttänyt,

nimittäin että annatte hänelle opetuksia, joilla on opetusten muoto, ja

että hänen oman kokemuksensa ja kehityksen alaisen järkensä sijaan

asetatte opettajan kokemuksen ja mahtisanan.

Jotta voitaisiin samalla kertaa poistaa nämä molemmat esteet ja saattaa

hänet kykeneväksi ymmärtämään ihmissydäntä, ilman että hänen oma

sydämensä joutuu turmeltumisen vaaran alaiseksi, neuvoisin näyttämään

hänelle ihmisiä kaukaa, näyttämään heitä toisina aikoina ja toisissa

seuduin elävinä ja sillä tavoin, että hän voi nähdä edessään tuon

näytelmän, voimatta itse siihen toimivana ottaa osaa. Tässä tulee siis

historian opetuksen alkaa. Historian avulla on hän lukeva sydänten

kirjaa turvautumatta filosofian opetukseen. Historian avulla on hän

näkevä sydämet, ollen itse pelkkä katsoja, ilman oman edun tavoittelua

ja ilman intohimoa, niiden arvostelijana, eikä niiden kanssarikollisena

eikä syyttäjänä.

Oppiaksemme tuntemaan ihmisiä tulee meidän nähdä heidän toimivan.

Maailmassa kuulemme heidän puhuvan; he tuovat ilmi puheensa, mutta

peittävät tekonsa. Mutta historiassa ovat he paljastetut ja heitä

arvostellaan tekojensa mukaan. Heidän puheensakin auttavat meitä heitä

oikein arvostelemaan; vertaamalla näet heidän tekojansa heidän

puheisiinsa, näemme samalla kertaa mitä he tekevät ja mitä

teeskentelevät tekevänsä. Ja kuta enemmän he teeskentelevät, sitä

paremmin heidät tunnemme.

Valitettavasti tälläkin tutkistelulla on vaaransa ja monenlaiset

varjopuolensa. On vaikeata asettua sellaiselle kannalle, jolta voi

arvostella ihmisiä tasapuolisesti. Eräs historian suuria vikoja on se,

että se kuvaa ihmisiä paljon enemmän heidän huonojen kuin heidän hyvien

ominaisuuksiensa valossa. Koska se on kirjoitettu siten, että se

herättää mielenkiintoamme ainoastaan kuvaamillaan vallankumouksilla ja

mullistuksilla, ei se puhu mitään kansan elämästä sen kukoistaessa

rauhallisen hallituksen tarjoamissa levollisissa oloissa, vaan alkaa

puhua tuosta kansasta vasta kun se ei enää tyydy omiin oloihinsa, vaan

ottaa osaa naapuriensa asioihin, tai antaa niiden sekaantua omiin

asioihinsa. Historia ylistää kansaa vasta silloin, kun se jo on lähellä

perikatoaan. Kaikki meidän historialliset teoksemme alkavat siitä,

missä niiden pitäisi lopettaa. Meillä on hyvin tarkkoja historiallisia

selontekoja kansoista, jotka raukeavat, mutta meiltä puuttuu teoksia,

jotka käsittelisivät lisääntyvien ja varttuvien kansojen historiaa.

Nämä kansat ovat niin onnellisia ja viisaita, ettei historialla ole

mitään niistä sanottavaa. Todella näemme meidänkin päivinämme, että

niistä valtioista, jotka parhaiten menestyvät, puhutaan kaikkein

vähimmin. Tiedämme siis vaan mitä pahaa tapahtuu; hyvä tuskin herättää

mitään huomiota. Ainoastaan häijyt ovat kuuluisia; hyvät unhotetaan

pois tai joutuvat naurun alaisiksi. Näin siis sekä historia että

filosofia lakkaamatta parjaa ihmiskuntaa.

Lisäksi on tässä vielä huomattava se epäkohta, ettei se kuva, jonka

historia antaa tapauksista, tarkalleen vastaa noita tapauksia,

sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat esiintyneet. Ne muuttavat

muotoaan historioitsijan päässä, mukautuvat hänen tarkoituksensa mukaan

ja saavat hänen ennakkoluulojensa värityksen. Kukapa voisi asettaa

lukijan juuri kuvaamansa tapauksen tapahtumapaikalle, jotta hän voisi

nähdä tuon tapauksen vallan sellaisena kuin se on sattunut?

Tiedottomuus tai puolueellisuus väärentävät kaiken. Kuinka erilaisen

leiman voikaan historiallinen tapaus saada, jos, tarkoittamatta

varsinaista väärentämistä, esitetään laajemmin tai niukemmin sen

yhteydessä olevia sivuseikkoja! Jos tarkastamme samaa seikkaa eri

näkökannoilta, se tuskin enää näyttää samalta, eikä kuitenkaan mikään

muu ole muuttunut kuin tarkastajan tapa katsella. Onko totuuden

kunniaksi riittävää mainita minulle tositapaus vallan toisin kuin mitä

se on tapahtunut? Kuinka usein on joku eteen sattunut puu, jonka tiellä

oloa ei ole huomattu, joku oikealla tai vasemmalla oleva kallio tai

tuulen nostama tomupyörre ratkaissut taistelun päätöksen, ilman että

kukaan sitä on huomannut! Tämä ei kuitenkaan estä historioitsijaa

mainitsemasta tappion tai voiton syitä niin varmasti, kuin olisi hän

itse ollut kaikkialla mukana. Mitä siis liikuttavat minua tapahtumat,

kun niiden syyt ovat minulle tuntemattomat; ja minkä opetuksen voin

saada tuollaisesta tapahtumasta, jonka oikea syy on minulta salattu?

Historioitsija tosin mainitsee minulle yhden syyn, mutta itsensä

kuvitteleman; eikä edes kritiikki, josta tehdään niin paljo melua, ole

muuta kuin arvaamistaitoa, eli taitoa useista valheista valita se, joka

enimmin vivahtaa totuuteen.