Sellaisia ovat ne harhasyyt, joihin nojaten isät väärässä

varovaisuudessaan koettavat saattaa lapsensa niiden ennakkoluulojen

orjiksi, joilla heitä ravitsevat, sekä sen mielettömän joukon

leikkipalloiksi, josta tahtovat tehdä intohimojensa välikappaleita.

Kuinka paljo seikkoja on opittava ensin, ennenkuin voi oppia tuntemaan

ihmistä! Ihminen on viisaan viimeisen tutkimisen esine, ja kuitenkin

tahdotaan hänet tehdä lapsen ensimäisen opiskelun esineeksi! Ennenkuin

lapselle selvitellään aikaihmisten tunteita, tulee opettaa sitä

panemaan niihin arvoa. Oppiiko ehkä tuntemaan mielettömyyttä, jos sitä

luulee järkevyydeksi! Sen, joka tahtoo olla viisas, tulee erottaa, mikä

ei ole viisasta. Miten lapsenne oppisi tuntemaan ihmisiä, ellei se opi

arvostelemaan heidän mielipiteitään ja erehdyksiään? On varsin

vahingollista tietää mitä ihmiset ajattelevat, jos ei tiedä onko se,

mitä he ajattelevat, oikeata vai väärää. Opettakaa siis lapselle ensin

mitä asiat ja olot ovat itsessään; jäljestäpäin opetatte sille mitä ne

ovat meidän silmissämme. Siten lapsi on oppiva vertaamaan ihmisten

mielipiteitä totuuteen ja kohoamaan rahvaan mielipiteitä korkeammalle;

se näet ei huomaa ennakkoluuloja, joka ne omaksuu, eikä se voi johtaa

kansaa, joka on sen kaltainen. Mutta jos oppilaallenne ensin terotatte

yleistä mielipidettä, ennenkuin opetatte häntä sitä arvostelemaan, niin

voitte olla varma siitä, että mitä tehnettekään, tuo mielipide on

tuleva hänen omakseen ettekä enää voi sitä karkottaa. Lopputuloksena

mainitsen että sen, joka tahtoo tehdä nuorukaisen arvostelukykyiseksi,

tulee kehittää hänen omaa arvostelukykyään eikä tyrkyttää hänelle

toisen mielipiteitä.

Kuten lukija huomaa, en ole oppilaalleni ollenkaan puhunut ihmisistä;

hänellä olisi ollut liiaksi tervettä järkeä kuunnellakseen minua. Hänen

suhteensa sukuunsa ei vielä ole tarpeeksi selvä, jotta hän voisi

arvostella muita itsensä mukaan. Hän ei tunne muuta ihmisolentoa kuin

itsensä, ja itseäänkin hän tuntee varsin puutteellisesti. Mutta jos hän

itsestään lausuukin ainoastaan harvoja arvosteluja, ne ainakin ovat

oikeita. Hän ei tunne toisten asemaa, mutta hän tietää oman asemansa ja

pysyy siinä. Emme ole sitoneet häntä yhteiskunnallisilla siteillä,

joita hän ei voi tuntea, vaan välttämättömyyden siteillä. Hän on

melkein pelkkä fyysillinen olento; kohtelemme häntä edelleen

sellaisena.

Hänen tulee arvostella kaikkia luonnossa esiintyviä esineitä ja

ihmisten töitä niiden hänelle tuottaman, selvästi havaittavan hyödyn,

turvallisuuden ja hyvinvoinnin mukaan. Siten on hänen pitäminen

rautaa paljon kallisarvoisempana kuin kultaa, ja lasia timanttia

arvokkaampana. Samoin hän kunnioittaa paljoa enemmän suutaria ja

muuraria kuin Lempereuria, Le Blancia ja kaikkia Europan kultaseppiä.

Sokerileipuri on ennen kaikkea hänen mielestään hyvin tärkeä

henkilö, ja hän vaihtaisi koko tiedeakatemian Rue des Lombards'in

vähäpätöisimpään sokerileipuriin. Kultasepät, kaivertajat ja kultaajat

eivät hänen mielestään ole muita kuin tyhjäntoimittajia, jotka

huvittelevat itseään vallan joutavalla ammatilla; hän ei edes pane

suurta arvoa kellosepän ammattiin. Onnellinen lapsi nauttii ajastaan,

olematta sen orja; hän käyttää sitä hyödyllisesti, vaikka ei tunne sen

arvoa. Se seikka, että intohimot vielä lepäävät, saattaa ajan

tasaisesti kulumaan ja saattaa tarpeettomaksi erityisen aikaa mittaavan

koneen.[86] Kun puhuin Émilen kellosta ja kun oletin että hän itki,

kuvittelin häntä tavalliseksi lapseksi, antaakseni täten hyödyllisen ja

valaisevan esimerkin. Mitä oikeaan Émileen tulee, ei tällainen muista

niin suuresti eroava lapsi kelpaisi mainittavaksi tavallisissa

esimerkeissä.

On olemassa yhtä luonnollinen ja vielä järjellisempi järjestys, jonka

mukaan arvostellaan kätevyyttä ja ammatteja niitä yhdistävien

välttämättömyyssuhteiden nojalla, jolloin asetetaan ensi sijalle

kaikkein riippumattomimmat ja viimeiseen sijaan ne, jotka riippuvat

useammista muista ammateista. Tämä järjestys, joka tarjoaa tärkeitä

näkökohtia koko yhteiskunnan arvostelemista varten, on edellisen

kaltainen ja on saman väärentämisen alaisena ihmisten arvosteluissa.

Niinpä raaka-aineiden valmistamista suorittavat ammattikunnat, jotka

eivät nauti mitään kunniaa, ja joiden raha-ansiokin on varsin vähäinen.

Sitävastoin jokainen käsityö saavuttaa sitä suurempaa kunnioitusta,

kuta useampi käsi on ollut sitä suorittamassa. En tässä aio tutkia onko

teollisuus suurempi ja ansaitseeko se suurempaa palkkaa hienon

kätevyyden alalla, joka antaa viimeisen hiotun muodon raaka-aineille,

vai sen alku-työn alalla, joka muokkaa nuo aineet sellaisiksi, että

ihmiset voivat niitä käyttää. Sanon vaan että joka alalla se

ammattitaito, jonka merkitys on yleisin ja jonka hyöty on

välttämätön, kieltämättä ansaitsee enimmin kunnioitusta, ja että se

ammattitaitavuus, joka vähimmin kaipaa muiden ammattien apua, kaikkein

suurimmassa määrin sitä ansaitsee, se kun on vapaampi ja lähempänä

riippumattomuutta. Siinä oikeat näkökohdat ammattitaidon ja

teollisuuden arvostelemiseksi. Kaikki muu on mielivaltaista ja riippuu

ennakkoluuloista.

Ensimäinen ja kunnioitettavin kaikista ammateista on maanviljelys.

Toiseen sijaan asetan puolestani sepän ammatin, kolmanteen puusepän

j.n.e. Lapsi, jota eivät vielä yleiset ennakkoluulot ole kietoneet,

olisi vallan samaa mieltä. Kuinka paljon tärkeitä mietteitä tässä

suhteessa Émilemme on saava Robinsonista! Mitä hän on ajatteleva

nähdessään että eri ammattitaidot kehittyvät ainoastaan jakautuessaan

alaosiin ja luomalla äärettömän monta työasetta? Hän on virkkava:

Kaikkien noiden ihmisten taitavuudessa ilmenee suuri järjettömyys; he

pelkäävät etteivät heidän käsivartensa ja sormensa kelpaa mihinkään,

kun keksivät niin paljon työaseita ja koneita, voidakseen olla niitä

käyttämättä. Voidakseen harjottaa yhtä ammattia on heidän pakko

turvautua lukemattomiin muihin; jokainen yksityinen käsityöläinen

tarvitsee koko kaupungin työalakseen. Mitä minuun ja toveriini tulee,

käytämme kaiken kekseliäisyytemme enentääksemme omaa kätevyyttämme.

Valmistamme itsellemme sellaiset työkalut, jotka voimme ottaa mukaamme

kaikkialle. Kaikki nuo henkilöt, jotka niin suuresti ylpeilevät

taidostaan Pariisissa, eivät saisi mitään aikaan meidän saaressamme,

vaan olisivat vuorostaan meidän oppipoikiamme.

Älköön lukija kiintykö tarkastamaan tässä ilmenevää oppilaamme ruumiin

harjotusta ja kätevyyttä, vaan tarkastakoon minkä suunnan annamme hänen

lapselliselle uteliaisuudelleen; pitäkää silmällä hänen älyänsä,

kekseliäisyyttään, arvaamiskykyään ja pankaa merkille, miten aiomme

kehittää hänen päätänsä. Kaikesta, minkä hän näkee ja tekee, hän on

tahtova tuntea kaikki ja tietää kaiken alkusyyt. Hän on johtuva

työkalusta toiseen, kunnes on päässyt ensimäiseen työkaluun. Hän ei ole

hyväksyvä mitään olettamusta. Hän kieltäytyisi oppimasta jotakin, joka

edellyttäisi sellaisia tietoja, joita hänellä ei ole. Jos hän näkee

joustimen, hän tahtoo tietää miten teräs on noudettu kaivoksesta; jos

hän näkee kyhättävän kokoon kirstua, hän tahtoo tietää miten puu on

metsässä kaadettu. Tehdessään itse veistotyötä, on hän sanova kutakin

työkalua käyttäessään: jos minulla ei olisi tätä asetta, niin miten

minun tulisi menetellä tehdäkseni itselleni sellaisen tai tullakseni

ilman sitä toimeen?

Muuten on vaikea välttää erästä erehdystä, johon opettaja joutuu itse

innostuessaan lapselle valitsemaansa käsityöhön, nimittäin sitä, että

aina olettaa lapsen olevan siihen yhtä innostuneen. Varokoon hän siis

ettei, kun työinto valtaa hänet itsensä, lapsi ole tuohon työhön

kyllästynyt, kehtaamatta kyllästymistään osottaa. Lapsen tulee

täydellisesti olla kiintynyt käsillä olevaan askareeseen, mutta

opettajan tulee myös täydelleen kiinnittää huomionsa lapseen, pitää

häntä lakkaamatta silmällä, sitä kuitenkaan lapselle näyttämättä,

edeltäpäin arvata sen ajatukset ja ehkäistä tarpeettomien ajatusten

syntyminen, hänen tulee sanalla sanoen pitää lasta työssä ja toimessa

sillä tavoin, että se pitää työtään hyödyllisenä, mutta että se samalla

sitä miellyttää, koska se hyvin käsittää työnsä hyödyllisyyden.

Ammattien yhdyssiteenä on teollisuustuotteiden vaihtaminen, kauppiaiden

yhdysside on tavarain vaihto ja pankkien on arvopapereiden ja rahan

vaihetus. Kaikki nämä seikat ovat yhteydessä keskenään, ja alkeistiedot

niistä on jo oppilaamme mieleen kylvetty. Perustuksen tähän kaikkeen

Émilen mielessä olemme laskeneet jo hänen alkuiällään puutarhuri

Robertin avulla. Nyt on meidän vaan yleistäminen nämä käsitteet ja

ulotuttaminen ne useampiin esimerkkeihin, selvittääksemme

hänelle kaupan merkityksen. Jos hänelle vielä selvitetään ne

luonnonhistorialliset yksityisseikat, jotka koskevat kullekin

maalle omituisia tuotteita, ne taitavuutta ja tiedettä koskevat

yksityisseikat, jotka tulevat kysymykseen merenkulussa ja lopuksi

tavarain kuljetuksen eri vaikeudet, jotka johtuvat maiden, merten ja

jokien j.n.e. asemasta, on hän saava havainnollisen kuvan siitä.

Ei mikään yhteiskunta voi olla olemassa ilman vaihtoa, ei mikään vaihto

voi syntyä ilman niittoja eikä mikään yleinen mitta voi tulla

kysymykseen ilman yhtäläisyyttä. Niinpä kunkin yhteiskunnan ensimäisenä

lakina on joku sovinnainen yhtäläisyys joko ihmisissä tai oloissa.

Ihmisten sovinnainen yhtäläisyys, joka suuresti eroaa luonnollisesta

yhtäläisyydestä, saattaa välttämättömäksi säätöisen oikeuden, nimittäin

hallituksen ja lait. Lapsen valtiota koskevien tietojen tulee olla

selvät ja rajoitetut. Sen ei tarvitse tietää hallituksesta yleensä

muuta kuin mikä koskee omistusoikeutta, josta sillä jo on vähä

käsitystä.

Sovinnainen yhtäläisyys oloissa on ollut syynä rahan keksimiseen. Raha

näet vaan on erilaisten tavaroiden arvon mittaaja, ja tässä suhteessa

se on yhteiskunnan todellinen yhdysside. Saattaapa rahana käyttää mitä

hyvänsä. Muinoin sinä käytettiin karjaa, monet heimot vielä tänäkin

päivänä käyttävät rahana simpukankuoria; Spartassa lyötiin rahaa

raudasta, Ruotsissa tähän tarkoitukseen on käytetty kuparia, ja meillä

Ranskassa käytetään kultaa ja hopeaa.

Metalleja, ollen helpommat kuljettaa kuin muut aineet, on yleensä

valittu kaikkien vaihtojen välittäjäksi, ja niistä on tehty rahaa,

jotta kutakin erityistä vaihtoa tehdessä säästyisi mittaaminen. Rahan

leima näet on vain merkintä siitä, että leimattu metallipala on sen ja

sen painoinen, ja hallitsijalla yksin on oikeus lyödä rahaa, koska

hänellä yksin on oikeus vaatia, että kansa hyväksyy hänen

vahvistuksensa.

Tyhminkin ihminen epäilemättä on käsittävä tämän keksinnön merkityksen,

jos se tällä tavoin selitetään. On vaikeata heti paikalla verrata

toisiinsa erilaatuisia tavaroita, kuten esim. verkaa ja viljaa. Mutta

kun niille keksitään yhteinen arvonmitta, nimittäin raha, on

tehtailijan ja maanviljelijän helppo tämän yhteisen mittaajan avulla

laskea niiden tavaroiden arvo, joita tahtovat vaihtaa. Jos joku määrä

verkaa maksaa määrätyn rahasumman ja joku määrä viljaa on saman

hintainen, seuraa tästä että kauppias, joka tuosta verasta saa mainitun

viljamäärän, on suorittanut oikeata arvoa vastaavan vaihtokaupan. Siten

erilaatuiset tavarat tulevat yhteismitallisiksi, ja niitä voi arvoltaan

verrata toisiinsa.

Tätä pitemmälle ei pidä mennä eikä selittää tämän järjestelmän

siveellisiä vaikutuksia. Mitä seikkaa tahansa käsitellessämme tulee

meidän ensin selittää mikä hyöty siitä on, ja sitten vasta näyttää

miten sitä väärinkäytetään. Jos tahtoo selittää lapsille miten

leimamerkit saattavat unhottamaan esineiden oikean arvon, miten raha on

aiheuttanut kaikki yleisen mielipiteen harhaluulot, miten raharikkaat

maat kaiketi ovat köyhät kaikesta muusta, niin kohtelisi lapsia ei

ainoastaan filosofeina, vaan myös viisaina ihmisinä, ja kuvittelisi

voivansa niille selittää sellaista, mitä harvat filosofitkaan ovat

käsittäneet.

Kuinka monta mieltäkiinnittävää seikkaa siis voi ottaa puheeksi ja

niiden avulla herättää oppilaansa uteliaisuutta, ilman että koskaan

tarvitsee poiketa niistä todellisista ja aineellisista olosuhteista,

joita hän voi käsittää ja ilman että päästää hänen mieleensä

ainoatakaan väärää käsitystä. Opettajan taito on siinä, ettei hän

koskaan anna huomautuksiensa kiintyä arvottomiin yksityisseikkoihin,

vaan että hän tutustuttaa oppilaansa niihin suuriin olosuhteisiin,

jotka hänen kerta tulee tuntea, voidakseen oikein arvostella

yhteiskunnan hyvää ja huonoa järjestystä. Opettajan tulee osata asettaa

se keskustelu, jonka muodossa hän opettaa ja huvittaa oppilastaan,

tälle antamansa mielensuunnan mukaiseksi. Moni kysymys, joka ei

nimeksikään nostaisi toisen mielenkiintoa, voi vaivata Émileä puolen

vuotta.

Lähdemme päivällisille rikkaaseen taloon; tapaamme siinä

juhlavalmistuksia, paljon väkeä, paljon palvelijoita, paljon

lautasia ja komeita ja hienoja pöytäastioita. Kaikessa tässä huvi- ja

juhla-asussa on jotakin huumaavaa, joka nousee päähän, kun ei siihen

ole tottunut. Arvaan jo minkä vaikutuksen tämä kaikki on tekevä nuoreen

oppilaaseeni. Aterian jatkuessa, eri ruokalajeja tarjottaessa ja

meluavan puheen vallitessa pöytävieraiden piirissä lähestyn oppilastani

ja kuiskaan hänelle korvaan: Monenko käden kautta luulet kaiken tämän

kulkeneen, minkä näet tässä pöydällä, ennenkuin se on tähän joutunut?

Minkä joukon ajatuksia herätän hänen aivoissaan näillä muutamilla

sanoilla! Heti paikalla hänen ilonhuumauksensa on haihtunut. Hän rupeaa

miettimään, punnitsemaan, laskemaan ja tulemaan levottomaksi.

Sillävälin kuin filosofit viinistä hilpeinä, ehkäpä myös innostuneina

vieressään istuvien naistensa seurasta, lörpöttelevät ja käyttäytyvät

lapsellisesti, oppilaani vallan yksinään sopessaan filosofeeraa. Hän

tekee minulle huomautukseni johdosta kysymyksiä; minä kieltäydyn

vastaamasta ja sanon lykkääväni vastaukseni toiseen aikaan. Hän

tuskaantuu, unhottaa syödä ja juoda ja palaa halusta päästä pois

pöydästä, saadakseen rauhassa jutella kanssani. Mikä erinomainen esine

hänen uteliaisuudelleen! Mikä hyvä tilaisuus oppimiseen ja

kehittymiseen! Hänellä kun on tervejärkinen arvostelukyky, jota ei

mikään ole voinut turmella, niin mitä onkaan hän ajatteleva tästä

ylellisyydestä, huomatessaan että kaikki maailman seudut ovat olleet

avullisina sitä aikaansaamaan, että kenties kaksikymmentä miljoonaa

kättä kauan on tehnyt työtä, että tämä työ ehkä on maksanut hengen

monelle tuhannelle, ja että kaikki tämä on tapahtunut sitä varten, että

hänelle päivälliseksi komeasti tarjottaisiin sitä, mistä hän sitten

illalla luopuu ulkohuoneessa?

Koettakaa huolellisesti saada selville, mitä salaisia johtopäätöksiä

hän mielessään tekee kaikista näistä huomioista. Jos hänen kehitystään

esim. on valvottu huolimattomasti, saattaa hän olla taipuvainen

suuntaamaan arvostelunsa toisaalle ja pitämään itseään hyvin tärkeänä

henkilönä, kun huomaa niin paljo vaivaa pantavan hänen päivällisensä

valmistamiseen. Jos arvaa että hän on tekevä moisia johtopäätöksiä,

saattaa helposti ehkäistä ne, ennenkuin hän tulee niitä tehneeksi tai

ainakin heti karkottaa niiden jättämän vaikutuksen. Ollen tähän asti

oppinut hyväkseen käyttämään oloja ainoastaan mikäli ne tuottavat

aineellista nautintoa, hän ei voi arvostella niiden edullisuutta tai

epäedullisuutta itseensä nähden muusta, kuin niiden havainnollisista

suhteista. Jos hän vertaa toiselta puolen yksinkertaista

maalaisateriaa, jonka edellä on harjotettu ruumiinliikettä ja jota

höystää nälkä, vapaus ja ilo, tuollaiseen komeaan ja jäykkään

juhla-ateriaan, on hän siitä riittävästi huomaava etteivät kaikki nämä

juhlavarustukset ole tuottaneet hänelle mitään erityistä huvia. Ja kun

hän käsittää että hän yhtä kylläisenä nousee talonpojan kuin pohatan

pöydästä, huomaa hän myös ettei kummankaan pöydässä ollut mitään, jota

hän voisi sanoa todella omakseen.

Kuvitelkaamme mitä kasvattaja tuollaisessa tilaisuudessa sanoisi.

"Muistele hyvin näitä kahta ateriaa ja ratkaise, kumpi on tuottanut

sinulle suurempaa mielihyvää. Kummassa huomasit suuremman ilon

vallitsevan? Kummassa syötiin suuremmalla ruokahalulla, juotiin

iloisemmin ja naurettiin sydämellisemmin? Kumpaa kesti kauemmin ilman

että vieraat ikävystyivät ja ilman että ateria oli uusien ruokalajien

avulla ikäänkuin aina uudestaan alettava. Otappa huomioon seuraava ero:

Ruisleipä, jota pidät kovin maukkaana, on tehty tuon talonpojan

korjaamasta viljasta; hänen tumma ja karkea viininsä, joka kuitenkin on

virkistävää ja terveellistä, on saatu hänen viinisadostaan. Pöytäliina

on tehty hänen kasvattamastaan hampusta, jonka talvella ovat kehränneet

hänen vaimonsa, tyttärensä ja palvelijattarensa. Eivät mitkään muut

kuin hänen oman perheensä jäsenten kädet ole tätä ateriaa valmistaneet.

Lähin mylly ja toripaikka muodostavat hänen mielestään maailman äären.

Mitä huvia sinulla siis itse teossa on ollut kaikista niistä

ylellisistä ruuista, joita kaukaisista maista on hankittu tuohon

toiseen pöytään? Koska tämä kaikki ei ole sinulle hankkinut parempaa

ateriaa, niin mitä hyötyä sinulla on ollut tästä ylellisyydestä? Mitä

siinä oikeastaan erityisesti oli tehty sinua varten? Jos olisit ollut

tuon rikkaan talon isäntä -- saattaisi hän vielä lisätä -- olisi kaikki

tuo ollut sinulle vielä vieraampaa. Sillä pyrkimys muiden edessä oikein

komeilemaan tuolla herkuttelemisella, lopulta olisi vienyt itseltäsi

kaiken nautinnon. Sinulla vaan olisi ollut vaivaa ja muilla huvia."

Tällainen puhe saattaa kylläkin olla hyvä, mutta Émilen suhteen sillä

ei ole mitään merkitystä, se kun käy yli hänen ymmärryksensä, ja koska

hänelle ei ole helppo tyrkyttää vieraita mielipiteitä. Hänelle tulee

puhua yksinkertaisemmin. Sittenkuin hän on punninnut molempien

aterioiden arvoa, voi hänelle sanoa joku aamu: Missä syömme päivällistä

tänään? Tuollaisenko pöydän ääressä, jonka pinnasta kolmeneljännestä

peittää hopeavuori, noidenko paperikukka-kasojen keskellä, joita

jälkiruuan aikana tarjotaan säteilevillä lautasilla? Noidenko

jäykkähameisten naisten parissa, jotka kohtelevat sinua nukkena ja

jotka tahtovat että puhuisit sellaista, mitä et ymmärrä. Vai

tahtoisitko syödä tuossa kylässä, joka on parin peninkulman päässä

täältä, noiden hyvien ihmisten luona, jotka niin iloisina

vastaanottavat meidät ja joilta saamme niin hyvää kermaa? Émilen

valinta ei ole epätietoinen. Hän ei ole lörpöttelevä eikä

turhamielinen. Pieninkin pakollisuus on hänelle vastenmielinen, eikä

hän pidä hienoista ruokalajeistamme. Mutta hän on aina valmis

juoksentelemaan maalla ja pitää paljon hedelmistä, hyvistä

vihanneksista, hyvästä kermasta, hyvistä ihmisistä.[87] Matkalla on

seuraava ajatus itsestään heräävä hänessä: Huomaa että nuo monet

ihmiset, jotka puuhaavat suurien kemuaterioiden valmistuksissa, vaan

hankkivat itselleen turhan vaivan, tai eivät ainakaan ajattele meidän

huviamme.

Esimerkkini, jotka toiseen yksilöön nähden kenties ovat hyvät,

saattavat lukemattomiin muihin nähden olla huonot. Mutta jos on

oivaltanut niiden syvimmän tarkoituksen, saattaa niitä tarpeen mukaan

muunnella. Niiden valitseminen riippuu kunkin lapsen eri luonteen

tuntemuksesta ja tämä taas perustuu niihin tilaisuuksiin, jotka

tarjotaan lapsille erityisluonteensa näyttämiseen. Älköön luultako että

sillä kolmen tai neljän vuoden ajalla, josta tässä on kysymys,

voitaisiin mitä lahjakkaimmallekaan lapselle antaa riittävää käsitystä

kaikista taiteista ja luonnontieteistä, niin että se sitten itse voisi

ne oppia. Mutta kun annamme kaikkien sellaisten seikkojen, joita on

tärkeä tuntea, kulkea hänen silmiensä editse, saatamme hänet

kykeneväksi kehittämään makuansa, taitoansa, astumaan ensi askeleensa

sitä päämäärää kohti, jota hänen neronsa tavoittelee, ja osottamaan

meille sen tien, joka sille on aukaistava, jotta sen kehitys jatkuisi

luonnon määräämään suuntaan.

Toinen etu tällaisten rajoitettujen, mutta oikeiden tietojen sarjasta

on se, että lapsille voidaan osottaa niiden yhtenäisyys, keskinäiset

suhteet ja että voi saattaa lapset antamaan niille kullekin niille

tulevaa kunnioitusta ja täten karkottaa niistä ne ennakkoluulot, jotka

useimmilla ihmisillä on niitä kykyjä kohtaan, joita laiminlyövät,

antaen kaiken arvon viljelemilleen kyvyille. Se, joka huomaa hyvin

kokonaisuuden järjestyksen, käsittää mille paikalle kukin erityisosa on

asetettava. Se taas, joka hyvin käsittää yksityisosan ja tuntee sen

perinpohjin, saattaa olla oppinut mies. Mutta edellinen on

arvostelukykyinen mies, ja lukija muistanee että päämääränämme on

vähemmin oppineisuuden kuin hyvän arvostelukyvyn hankkiminen.

Oli miten oli, niin minun metodini on riippumaton esimerkeistäni. Se

perustuu ihmisen eri iällä esiintyviin erimääräisiin kykyihin ja näitä

kykyjä vastaavan toiminnan valitsemiseen. Luulen että helposti

keksittäisiin toinen metodi, joka näyttäisi tuottavan parempia

tuloksia. Mutta jos se vähemmin vastaisi yksilön ominaisuuksia, ikää ja

sukupuolta, epäilen, tokko se tuottaisi yhtä hyviä tuloksia.

Tämän toisen ikäkauden alussa olemme käyttäneet hyväksemme tarpeistamme

yli jäänyttä voimavarastoamme suunnataksemme toimintamme ulkopuolelle

itseämme. Olemme kohonneet taivaisiin, olemme mitanneet maanpinnan,

tutustuneet luonnonlakeihin. Sanalla sanoen: olemme tutkistellen

samoilleet yli koko saaremme. Nyt palaamme itseemme. Lähestymme

huomaamattamme omaa asuntoamme. Olemme onnelliset siihen palatessamme,

kun huomaamme ettei se vielä ole vihollisen valloissa, joka meitä uhkaa

ja joka valmistautuu sitä anastamaan.

Mitä on meidän nyt tekeminen tarkasteltuamme kaikkea, mikä meitä

ympäröi? Käyttää hyödyksemme kaikkea, mikä vaan on käytettävissämme ja

suunnata tiedonhalumme vaurastumisemme palvelukseen. Tähän asti olemme

koonneet kaikenlaisia työaseita, tietämättä mitä niistä tulemme

tarvitsemaan. Jos ne kenties ovat meille hyödyttömät, saattavat ne olla

muille hyödylliset. Ja ehkä me vuorostamme tulemme tarvitsemaan heidän

työkalujaan. Täten olisi meille kaikille hyötyä tästä vaihdosta. Mutta

voidaksemme sitä suorittaa, tulee meidän tuntea molemminpuoliset

tarpeet. Jokaisen tulee tietää mitä kelvollista muilla on hänelle

annettavaa, ja mitä hän puolestaan voi muille tarjota. Olettakaamme

että kymmenellä eri henkilöllä jokaisella on kymmenen erilaista

tarvetta. Jokaisen tulee siis, tyydyttääkseen nämä tärkeät tarpeensa,

harjottaa kymmentä eri työtä. Mutta kun nerokkaisuus ja kyky ovat

erilaiset, toinen jossakin näistä töistä onnistuu huonommin, toinen

taas jossakin toisessa. Koska kukin heistä erityisesti kykenee johonkin

niistä töistä ja kuitenkin kaikki ryhtyvät samoihin töihin, ovat

tulokset huonot. Jos nämä kymmenen henkilöä muodostavat yhteiskunnan ja

jos kukin heistä tekee työtä itseään ja yhdeksää muuta varten,

harjottaen juuri sellaista tointa, joka hänelle sopii paraiten, niin

jokainen hyötyy toisen taidosta, ikäänkuin hänellä itsellään olisi

kaikkien taito. Jokainen kehittää omaa taitoansa alituisen

harjotuksen kautta, ja lopulta käy niin, että nuo kymmenen henkilöä

täydellisesti tyydyttävät tarpeensa, jopa voivat muillekin tarjota

yltäkylläisyydestään. Tähän perusteeseen ilmeisesti nojaavat kaikki

yhteiskuntalaitoksemme. Käsillä olevaan tehtävääni ei kuulu tutkia sen

seurauksia. Sen olen jo tehnyt toisessa tutkimuksessani.[88]

Tämän perusteen mukaan ihminen, joka tahtoisi pitää itseään muista

erotettuna olentona, joka ei liittyisi mihinkään, vaan joka pitäisi

itseään itselleen riittävänä, olisi ehdottomasti onneton. Jopa hänen

olisi mahdoton tulla toimeen. Koska hän huomaisi maailman olevan täynnä

vierasta omaisuutta eikä itse varsinaisesti omistaisi mitään muuta kuin

ruumiinsa, niin mistä hän ottaisi välttämättömät tarpeensa?

Hylätessämme luonnontilan pakotamme vertaisemmekin hylkäämään sen, ei

kukaan näet siinä voi pysyä vastoin muiden tahtoa. Ja se todella

hylkäisi sen, joka tahtoisi siinä pysyä, voimatta kuitenkaan tulla

toimeen. Ensimäinen luonnonlaki näet on huolenpito itsensä

suojelemisesta.

Siten vähitellen muodostuvat lapsen mielessä yhteiskunta-suhteiden

käsitteet, ja tämä tapahtuu jo ennen, kuin se voi olla varsinainen

yhteiskunnan jäsen. Émile käsittää, että hänen, saadakseen sellaisia

työkaluja, joita tarvitsee, on hankkiminen toisiakin, joita muut

tarvitsevat, sillä niitä vaihtamalla hän voi saada välttämättömiä

esineitä, jotka ovat noiden muiden hallussa. Helposti saatan hänet

huomaamaan tuollaisen vaihtamisen tarpeellisuuden ja tekemään itsensä

kykeneväksi sitä hyödykseen käyttämään.

"Armollinen herra, minun täytyy elää", sanoi muudan onneton satiirinen

kirjailija eräälle ministerille, joka moitti häntä tuosta halpamaisesta

ammatista. "Minun ymmärtääkseni se ei ole välttämätöntä", vastasi

valtiomies kylmästi. Tämä vastaus kyllä sopi hyvin ministerin suuhun,

mutta se olisi ollut raaka ja väärä kenenkä muun suussa tahansa.

Jokaisen ihmisen täytyy elää. Tämä syy, johon kukin liittää enemmän tai

vähemmän pätevyyttä, riippuen siitä missä määrin hänessä on

inhimillisyyttä, on mielestäni kumoamaton sen esittäjään nähden,

katsoen häneen itseensä. Koska kaikista niistä kauhuntunteista, jotka

luonto meissä herättää, kuolemankauhu on voimakkain, seuraa siitä, että

luonto sallii meidän turvautua mihin keinoihin tahansa ylläpitääksemme

elämäämme. Ne periaatteet, joiden nojalla hyveinen ihminen lopulta

oppii halveksimaan elämäänsä, jopa uhraamaankin sen velvollisuudelleen,

ovat hyvin kaukana tuosta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta.

Onnelliset ne kansat, jotka voivat olla hyviä ponnistuksetta ja

oikeutta harjottavia ilman hyvettä! Jos jossakin maailmassa olisi niin

kurja valtio, ettei kukaan siinä voisi elää pahaa tekemättä ja että

kaikki kansalaiset olisivat välttämättömyyden pakosta konnia, eivät

pahantekijät olisi hirtettävät, vaan ne jotka pakottavat heidät

pahantekijöiksi tulemaan.

Niin pian kuin Émile käsittää mitä elämä on, on ensimäinen huoleni

oleva opettaa häntä sitä ylläpitämään. Tähän asti en ole puhunut mitään

eri säädyistä, arvoluokista ja omaisuussuhteista, enkä ole niitä tuova

esille tästälähinkään, koska ihminen on sama joka säädyssä. Rikkaalla

näet ei ole suurempaa vatsaa kuin köyhällä, eikä hän sulata ruokaansa

paremmin kuin köyhä. Ei herralla ole pitempiä ja vahvempia käsivarsia

kuin orjalla. Ei ylhäinen ole pitempi kasvultaan kuin kansan mies.

Lopuksi luonnolliset tarpeet ovat kaikkialla samat, joten niiden

tyydyttämiskeinotkin välttämättömästi kaikkialla ovat samat. Saattakaa

kasvatus ihmisen olennaisten älkääkä hänelle vieraiden ominaisuuksien

mukaiseksi. Ettekö huomaa että koettaessanne kehittää häntä yksinomaan

yhtä elämän kutsumusta varten, saatatte hänet kelpaamattomaksi

jokaiseen muuhun kutsumukseen, ja että, jos kohtalo niin suo, vaan

olette työskennellyt tehdäksenne hänet onnettomaksi? Mitä

naurettavampaa onkaan kuin kerjäläiseksi vajonnut ylhäinen mies, joka

kurjuudessaan säilyttää syntymästään alkaen omistamansa ennakkoluulot?

Mikä onkaan halveksittavampaa kuin köyhtynyt pohatta, joka säilyttää

muiston siitä, että köyhyys on jotakin ylenkatsottavaa, ja joka siis

tuntee vajonneensa yhteiskunnan alimmalle portaalle! Edellisellä on

ainoana toimeentulon keinona ruveta ilmeisen veijarin ammattia

harjottamaan, jälkimäisellä taas antautua matelevaksi palvelijaksi,

joka nojaa tuohon kauniiseen lauseeseen: "Minun täytyy elää".

Luotetaan yhteiskunnan nykyiseen tilaan, ajattelematta että se on

alttiina välttämättömille vallankumouksille, ja ottamatta huomioon että

on mahdotonta arvata ja ehkäistä niitä kohtalon iskuja, jotka voivat

kohdata lapsiamme. Ylhäinen vajoaa alhaiseksi, rikas tulee köyhäksi,

hallitsija alamaiseksi; ovatko kohtalon kolhaukset niin harvinaisia,

että te luulette pääsevänne niistä vapaaksi? Me lähestymme

mullistuksien ja vallankumousten vuosisataa.[89] Kuka silloin varmasti

voi sanoa, minkä kohtaloiden alaiseksi kukin saattaa joutua? Kaiken,

minkä ihmiset ovat tehneet, ihmiset saattavat hävittääkin.

Kumoamattomia ovat ainoastaan ne arvoasemat, jotka luonto asettaa, eikä

se luo prinssejä, ei rikkaita eikä ylhäisiä. Mitä siis arvostansa

alenneena on tekevä tuo satraappi, joka on kasvatettu yksinomaan

ylhäistä asemaansa varten? Mitä on köyhäksi tultuaan tekevä tuo

publikaani, joka vaan osaa elää kullasta? Mitä on tekevä, menetettyään

kaiken omaisuutensa, tuo komeileva houkkio, joka ei ollenkaan osaa

tulla toimeen omin päin, vaan suuntaa olemuksensa kaikki voimat

sellaiseen, mikä on hänelle vierasta? Onnellinen se, joka osaa luopua

asemastaan, silloin kun tämä hänet hylkää, ja pysyä ihmisenä huolimatta

kohtalosta! Kiitettäköön kuinka paljo tahansa tuota voitettua

kuningasta, joka raivoten tahtoo haudata itsensä valtaistuimensa

pirstaleiden alle. Minä puolestani häntä halveksin, sillä huomaan että

hän elää yksistään kruunuansa varten, ja ettei hän ole mitään, ellei

ole kuningas. Mutta mies, joka menettää kruununsa ja osaa olla ilman

sitä, on sitä ylempänä. Kuninkaan arvosta, jonka omistaa pelkuri, ilkiö

tai hölmö yhtä hyvin kuin joku muu, hän siis on siirtynyt ihmisen

arvoon, jonka aniharvat osaavat täyttää. Silloin hän voittaa kohtalon,

osottaa sille uhkaa, eikä hän ole velkapää kiittämään ketään muuta kuin

itseään. Ja kun ei hänellä ole näytettävänä mitään muuta kuin itsensä,

ei tämä kuitenkaan ole mitätöntä, sillä hän on jotakin. Minäpä pidän

sata kertaa enemmän Syrakusan kuninkaasta, josta tuli koulunopettaja

Korintissa, ja Makedonian kuningasta, josta tuli kirjuri Roomassa,

kuin onnettomasta Tarkviniuksesta, joka ei tietänyt mihin ruveta, kun

ei enää ollut hallitsija, ja kuin kolmen valtakunnan omistajan

perijästä, joka oli kaikenlaisten kurjuutensa ilkkujoiden leikkikaluna,

ja joka harhaili hovista hoviin, kaikkialla etsien apua, mutta kohdaten

kaikkialla pelkkiä solvauksia, kun ei osannut harjottaa muuta ammattia

kuin sellaista, joka häneltä oli riistetty.[90]

Ihmisellä ja kansalaisella, olkoon hän kuka tahansa, ei ole

yhteiskunnalle annettavaa muuta kuin itsensä, sillä kaikki muu

yhteiskunnalla on ilman häntäkin. Ja kun joku ihminen on rikas, joko

hän on nauttimatta rikkauksistaan tai nauttii niistä muiden

kanssaihmistensä mukana. Edellisessä tapauksessa hän varastaa muilta

sen, minkä nauttimisen kieltää itseltään, jälkimäisessä tapauksessa hän

ei anna heille mitään. Näin hänen yhteiskunnallinen velkansa pysyy

maksamatta, niin kauan kuin hän sitä maksaa ainoastaan ulkonaisella

omaisuudellaan. "Mutta" -- huomauttanee joku -- "isäni on tuota

omaisuutta kootessaan hyödyttänyt yhteiskuntaa"... Se myönnetään; mutta

hän on maksanut oman velkansa, eikä sinun velkaasi. Sinä olet enemmän

velkaa toisille, kun olet syntynyt kohtalon suosimissa oloissa, kuin

jos olisit syntynyt köyhissä oloissa. Ei ole oikeuden mukaista, että

se, minkä joku ihminen on tehnyt yhteiskunnan hyväksi, vapauttaisi

toisen maksamasta velkaansa yhteiskunnalle. Sillä kun jokainen maksaa

vaan koko oman velkansa, ei siis voi maksaa muiden puolesta,

eikä yksikään isä voi antaa pojalleen oikeutta olla hyödytön

kanssaihmisilleen. Kuitenkin hän niin tekisi, jos hän, kuten ylempänä

on puhuttu, pojalleen jättää perinnöksi rikkautensa, jotka ovat hänen

työnsä palkintoja ja todisteita. Se, joka joutilaana syö sellaista,

mitä ei itse ole ansainnut, tekee varkauden. Ja henkilö, joka ei tee

mitään, mutta joka valtiolta kantaa korkoja palkkiona, ei minun

mielestäni ollenkaan eroa rosvosta, joka elää ryöstämiensä matkustajien

kustannuksella. Yhteiskunnasta erillään elävä ihminen ei ole

kenellekään mitään velkaa, ja hänellä on oikeus elää, niinkuin häntä

itseään haluttaa. Mutta yhteiskunnassa elävä ihminen, joka

välttämättömästi elää toisten kustannuksella, on velkapää heille työn

muodossa maksamaan toimeentulonsa. Tästä ei ole ainoatakaan poikkeusta.

Työ on siis yhteiskunnallisen ihmisen välttämätön velvollisuus.

Jokainen toimeton kansalainen, olkoon sitten rikas tai köyhä, mahtava

tai heikko, on pahantekijä.

Kaikista toimista, jotka saattavat tuottaa ihmiselle toimeentulon, se,

joka häntä enimmin lähentää luonnontilaan, on kätten työ. Kaikista

ammattilaisista käsityöläiset ovat riippumattomimmat kohtalon vaiheista

ja ihmisistä. Käsityöläinen on riippuvainen ainoastaan työstään. Hän on

yhtä suuressa määrin vapaa kuin maanviljelijä on orja. Sillä

tämä on sidottu turpeeseensa ja hänen viljelyksensä riippuu osaksi

toisten työstä. Vihollinen, hallitsija, voimakas naapuri tai

käräjäjuttu saattaa riistää häneltä hänen viljelysmaansa; tämän

maanviljelijänammatin nojalla voidaan hänelle tuottaa monta monituista

harmia. Mutta kaikkialla, missä käsityöläiselle tahdotaan tehdä harmia,

hän helposti pistää pillit pussiin, vie käsivartensa mukanaan ja menee

muille markkinoille. Kuitenkin maanviljelys on ihmisen ensimäinen

ammatti. Se on rehellisin, hyödyllisin ja siis jaloin ammatti, mitä hän

voi harjottaa. Minä en sano Émilelle: Opi maata viljelemään. Hän sitä

osaa. Kaikki maatyöt ovat hänelle tutut. Niillä hän on alkanut; niihin

hän lakkaamatta palaa. Sanon hänelle siis: Viljele isiesi perintöä.

Mutta jos menetät tämän perinnön tai jos sinulla sitä ei ollenkaan ole,

niin mitä tehdä? Opi joku ammatti.

"Minun pojalleni ammatti! Minun poikani rupeaisi käsityöläiseksi! Hyvä

herra, mitä ajattelettekaan?" -- Minäpä ajattelen oikeammin kuin te,

hyvä rouva, joka tahdotte kasvattaa hänet niin, ettei hänestä koskaan

voi tulla muuta kuin lordi, markiisi tai ruhtinas tai niin että hänestä

eräänä päivänä ei tule yhtään mitään. Minä tahdon antaa hänelle aseman,

jota hän ei voi menettää, aseman, joka kaikkina aikoina tuottaa hänelle

kunniaa. Minä tahdon kasvattaa hänet mieheksi, ja sanokaa mitä tahansa,

on hänellä siinä arvossaan oleva vähemmän kilpailijoita kuin kaikissa

niissä arvoissa, jotka hän teiltä saa perinnöksi.

Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. On vähemmän tärkeätä

oppia joku ammatti senvuoksi, että sen osaisi, kuin sentähden, että

voittaisi ne ennakkoluulot, jotka sitä halveksivat. Jos joku

huomauttaisi, ettei sinun koskaan tule olemaan pakko tehdä työtä

elääksesi, niin sen pahempi sinulle! Mutta vähät siitä; älä tee työtä

pakosta, vaan kunnian vuoksi. Alennu käsityöläisen ammattiin, jotta

kohoaisit yli oman ammattisi. Voittaaksesi kohtalon ja olot, tee itsesi

aluksi niistä riippumattomaksi. Voidaksesi kerran hallita yleisen

mielipiteen kautta, tulee sinun ensin hallita sitä.

Muistakaa etten vaadi mitään erityistä lahjakkaisuutta, vaan ammattia,

todellista ammattia, puhtaasti mekanista taitoa, jota harjotettaessa

kädet työskentelevät enemmän kuin pää, ja joka ei johda rikkauteen,

mutta jonka avulla voi olla sitä vailla. Olen tuntenut sellaisten

perheiden isiä, joilla ei ollut mitään vaaraa joutua leivän

puutteeseen; he ovat kuitenkin menneet niin pitkälle varovaisuudessa,

että ovat lapsilleen antamansa huolellisen kasvatuksen ohella antaneet

heille tietoja, joiden avulla tarpeen vaatiessa voisivat hankkia

itselleen toimeentulonsa. Nämä huoltapitävät isät luulevat tekevänsä

paljon; itse teossa eivät heidän toimenpiteensä hyödytä mitään. Sillä

ne varokeinot, jotka he luulevat tarjoavansa lapsilleen, riippuvat

samoista onnen vaihteista, joista tahtovat saattaa lapsensa

riippumattomiksi. Niinpä se, jolla on kaikki nuo kauniit lisäkeinot,

menehtyy kurjuuteensa, ellei hän ole niin suotuisissa oloissa, että voi

käyttää niitä hyväkseen, vallan kuin hänellä niitä ei olisikaan.

Jos kerran käyttää viekkautta ja juonia, ei ole ollenkaan eroa,

käyttääkö niitä pysyttääkseen yltäkylläisyyttään, vai turvautuuko

kurjuuteen vajonneena niihin kohotakseen edelliseen tilaansa. Jos

harjotatte taidetta, jonka menestys riippuu taiteilijan maineesta;

jos tavoittelette virkaa, joka ainoastaan suosion nojalla on

saavutettavissa, niin mitä kaikki tämä teitä hyödyttää, jos mielenne

täyttää oikeutettu paheksuminen maailmaa kohtaan, ja jos siis hylkäätte

ne keinot, joita ilman noita seikkoja ei voi saavuttaa? Olette ehkä

tutkinut politiikkaa ja ruhtinaiden etuja; sangen hyvä asia. Mutta mitä

teette näillä tiedoilla, ellette osaa päästä ministerien, hovinaisten,

virastopäällikköjen suosioon, ja ellei teillä ole salaisuutta

miellyttää heitä, ja elleivät kaikki huomaa teidän olevan sellaisen

konnan, jota tarvitsevat? Olette ehkä arkkitehti tai maalaaja; se on

kyllä hyvä. Mutta teidän tulee tehdä kykynne tunnetuksi. Luuletteko

että asia on ratkaistu sillä, että suoraa päätä panette taideteoksenne

julkisesti näytteille? Niin helposti se ei kuitenkaan käy. Tulee olla

Akatemian jäsen ja tulee olla suosijoita, jotta saisi jossakin

näyttelysalin pimeässä sopessa paikan. Pankaa syrjään viivoitin ja

sivellin, ottakaa ajuri ja ajakaa ovelta ovelle. Sillä tavoin

kuuluisuus saavutetaan. Tietäkää, että kaikkien näiden kuuluisien ovien

edessä on vartijoita tai kamaripalvelijoita, jotka kuulevat ainoastaan

silloin, kun heille puhutaan määrättyjen kädenliikkeiden muodossa, ja

joiden korvat piilevät käsissä. Jos tahdotte opettaa muille sitä,

mitä itse olette oppinut, jos tahdotte ruveta esim. maantiedon,

matematiikan, kielten, musiikin tai piirustuksen opettajaksi, niin sitä

varten teidän tulee hankkia oppilaita ja siis myöskin suosijoita.

Ottakaa huomioon, että on edullisempaa olla taitava kerskuri, ja että

aina tulette käymään tietämättömästä, ellei teillä ole muunlaista

taitoa kuin ammattitaitonne.

Huomatkaa siis kuinka löyhät kaikki nämä loistavat lisä-apukeinot ovat

ja että tarvitsette muita apukeinoja voidaksenne niitä käyttää

hyväksenne. Ja miten teidän kävisikään tässä halpamielisessä

alennuksentilassa? Vastoinkäymiset eivät teitä opettaisi vaan

turmelisivat. Ollen entistä enemmän yleisen mielipiteen leikkikaluna,

olisi teidän mahdoton kohota yläpuolelle ennakkoluuloja, noita

kohtalonne ehdottomia määrääjiä. Miten voisittekaan halveksia

halpamielisyyttä ja paheita, joita tarvitsisitte tullaksenne toimeen?

Ennen olitte riippuvainen rikkauksista, ja nyt olette riippuvainen

rikkaista; täten on orjuutenne vaan vahvistunut ja saanut

lisätaakakseen köyhyyden. Nyt olette köyhä, olematta vapaa; se on

kurjin tila, johon ihminen voi joutua.

Mutta jos sen sijaan, että toimeentuloanne varten turvautuisitte noihin

korkeisiin tietoihin, jotka ovat omansa ravitsemaan sielua eivätkä

ruumista, turvaudutte hädässänne kättenne taitavuuteen, kaikki

vaikeudet katoavat ja kaikki juonittelu käy turhaksi. Apukeino on

silloin aina tarvittaessa valmis. Rehellisyys ja kunniantunto eivät

enää ole toimeentulon esteenä. Teidän ei enää tarvitse olla pelkuri ja

valhettelija ylhäisten edessä, ei notkea ja mateleva konnien edessä, ei

halpamaisen kohtelias kaikille eikä lainanottaja tai varas, mikä on

jotenkin sama asia, jos ei omista mitään. Toisten mielipiteet eivät

teitä liikuta, teidän ei tarvitse saavuttaa kenenkään suosiota, ei

tarvitse imarrella houkkioita, ei taivuttaa mitään ovenvartijaa eikä

maksaa mitään rakastajatarta eikä tehdä, mikä on vielä pahempaa: häntä

ylistellä. Vähän teitä liikuttaa se, että konnat johtavat valtion

asioita. Se ei ole estävä teitä vaatimattomassa elämässänne olemasta

rehellinen mies ja ansaitsemasta leipäänne. Astutte vaan sisälle

ensimäiseen oppimaanne ammattia harjottavan mestarin verstaaseen ja

sanotte: Mestari, tarvitsen työtä. Hän on vastaava: Toveri, istu tuohon

ja tee työtä. Ennenkuin päivällishetki saapuu, olette ansainnut

päivällisenne. Jos olette ahkera ja kohtuullinen, olette ennenkuin

viikko on lopussa ansainnut niin paljon, että sillä voitte elää viikon

edelleen. Olette elänyt vapaana, terveenä, totuutta noudattavana,

ahkerana ja oikeamielisenä. Se, joka täten ansaitsee toimeentulonsa, ei

hukkaa aikaansa.

Tahdon välttämättömästi, että Émile oppii jonkun ammatin. Ainakin

jonkun kunniallisen ammatin, sanonette. Mitä tämä sana merkitsee? Eikö

ehkä jokainen yleisölle hyödyllinen ammatti ole kunniallinen? Minä en

tahdo että hänestä tulisi koruompelija, ei kultaaja eikä lakeeraaja,

kuten Locken aatelismies. En myöskään tahdo että hänestä tulisi

soittotaiteilija, näyttelijä eikä kynäilijä.[91] Lukuunottamatta

mainittuja ja niiden kaltaisia ammatteja hän saa valita minkä ammatin

tahtoo, minä en ollenkaan aio häntä estää. Näen mieluummin että hän on

suutari kuin runoilija ja että hän laskee kivillä teitä kuin että

tekisi porsliini-kukkia. Mutta, huomauttanee joku, ovathan poliisit,

urkkijat ja pyövelit hyödyllistä väkeä. Minä sanon että syy on

yksinomaan hallituksen, että niin on laita. Mutta jättäkäämme tämä

seikka, tunnustan olleeni väärässä. Ei riitä, että valitaan hyödyllinen

ammatti; on välttämätöntä ettei se vaadi harjottajiltaan halpamaisen

sielun ominaisuuksia eikä sellaista, mikä sotii inhimillisyyttä

vastaan. Palatkaamme siis ensiksi käyttämiini sanoihin: valitkaamme

kunniallinen ammatti. Mutta muistakaamme aina, ettei ole olemassa

kunniallisuutta, joka ei samalla ole hyödyllinen.

Eräs kuuluisa tämän vuosisadan kirjailija,[92] jonka teokset ovat

täynnä suuria tuumia ja pieniä näkökohtia, oli kuten kaikki muutkin

hänen uskontunnustukseensa kuuluvat papit, tehnyt lupauksen olla

ottamatta itselleen omaa vaimoa. Mutta ollen muita herkkätuntoisempi

aviorikoksen suhteen, hän, kuten kerrotaan, piti talossaan kauniita

palvelijattaria, joiden seurassa hän parhaimman taitonsa mukaan hyvitti

tuolla ajattelemattomalla päätöksellä solvaamaansa ihmissukukuntaa. Hän

piti kansalaisen velvollisuutena lahjoittaa isänmaalle toisia

kansalaisia, ja tämänlaisella verolla, jota sille maksoi, hän lisäsi

käsityöläisten säätyluokkaa. Niinpian kuin nämä lapset olivat tarpeeksi

vanhat, hän antoi niiden kaikkien oppia mieleisensä ammatin ja jätti

pois luvusta ainoastaan vähempää työtä kysyvät, hyödyttömät tai muodin

vaihtelusta riippuvat ammatit, kuten esim. parturin ammatin, joka ei

koskaan ole välttämätön ja joka milloin tahansa voi käydä

tarpeettomaksi, niin kauan kuin luonto ei lakkaa antamasta meille

hiuksia.

Tämmöisten näkökohtien tulee ohjata meitä valitessamme ammattia

Émilelle. Tai oikeastaan ei ole meidän tehtävä sitä valita, vaan hänen

itsensä. Sillä ne periaatteet, jotka häneen on istutettu, ylläpitävät

hänessä hyödyttömien seikkojen ylenkatsetta, niin ettei hän koskaan

tahdo hukata aikaansa työhön, jolla ei ole mitään arvoa, eikä hän tunne

mitään muuta arvon määrääjää kuin todellinen hyöty. Hän haluaa

sellaista ammattia, joka olisi voinut hyödyttää Robinsonia hänen

saaressaan.

Tutustuttaessamme lasta luonnon ja taidon tuotteisiin, nostaessamme sen

tiedonhalua ja seuratessamme minne tämä tiedonhalu sen vie, on meillä

tilaisuus tutkia sen harrastuksia, taipumuksia ja kykyä ja nähdä sen

älyn ensi säkenen välkähtävän, jos sillä nimittäin on erityisesti

huomattavaa älykkäisyyttä. Mutta yleinen erehdys, joka on vältettävä,

on se, että luullaan kyvyn ansioksi sellaista, mikä vaan on tilapäistä

aikaansaannosta, ja se, että luullaan selväksi taipumukseksi siihen tai

siihen ammattiin matkimisälyä, joka on yhteinen ihmiselle ja apinalle

ja joka saattaa nämä molemmat vaistomaisesti tekemään kaikki, mitä

näkevät tehtävän, oikein tietämättä mitä se hyödyttää. Maailma on

täynnä ammattilaisia ja etenkin taiteilijoita, joilla ei ole luontaista

taipumusta harjottamaansa taiteeseen; tämä on niille tyrkytetty

lapsuudeniästä alkaen, joko erityisistä syistä tai sen näennäisen innon

johdosta, jota lapset ovat osottaneet, ja joka olisi saattanut ne

kiintymään mihin toiseen taiteeseen tahansa, jos ne vaan olisivat

nähneet muiden sitä harjottavan. Niinpä moni kuullessaan rummun pärinää

luulee olevansa kenraali; toinen taas näkee rakennusta rakennettavan ja

tahtoo olla arkkitehti. Jokainen tuntee vetovoimaa siihen ammattiin,

jota näkee harjotettavan, kun luulee sitä arvossa pidetyksi. Tunsin

erään palvelijan, joka nähdessään herransa maalaavan ja piirustavan sai

päähänsä itse ruveta maalaajaksi ja piirustajaksi. Tehtyään tämän

päätöksen hän heti tarttui piirustimeen, josta luopui ainoastaan

tarttuakseen siveltimeen, mitä ei ole hylkäävä elinaikanaan.

Nauttimatta opetusta ja noudattamatta mitään sääntöjä hän rupesi

piirtämään kaikkea, mikä vaan sattui hänen eteensä. Kokonaista kolme

vuotta hän hukkasi, istuen nenä kiinni noissa tuhrauksissaan, ilman

että mikään muu kuin hänen palveluksensa voi häntä niiden äärestä saada

poistumaan, ja koskaan menettämättä harrastustaan, huolimatta siitä

vähäisestä edistyksestä, jonka hänen keskinkertainen kykynsä salli.

Näin hänen hyvin kuumana suviaikana kokonaista kuusi kuukautta

perätysten istuvan päiväkaudet kuin kiinninaulattuna tuolillaan

pienessä etelään päin olevassa huoneessa, missä oli tukehtua

kuumuuteen, kun vaan kulki sen läpi, ja siinä piirustavan ja yhä

uudelleen piirustavan edessään olevaa karttapalloa. Hän alkoi työnsä

yhä vaan uudelleen ja uudelleen voittamattoman itsepäisesti, kunnes oli

saanut piirustuksensa niin hyväksi, että saattoi olla siihen

tyytyväinen. Viimein hän herransa suosion ja erään taiteilijan

opastuksen kautta on päässyt niin pitkälle, että on voinut jättää

palvelijatoimensa ja elää siveltimensä tuotteilla. Järkähtämätön

ahkeruus korvaa johonkin määrään kykyä. Hän on tuon määrän saavuttanut,

mutta ei koskaan ole pääsevä sen pitemmälle. Tämän kunnon miehen sitkeä

uutteruus ja eteenpäinpyrkiminen on kiitosta ansaitseva. Hän on aina

saavuttava kunnioitusta uutteruudellaan, uskollisuudellaan ja hyvillä

tavoillaan. Mutta hän ei ole koskaan maalaava suurempia taideteoksia

kuin kylttejä. Kuinka moni muu on pettynyt intonsa takia, luullen sitä

todelliseksi kyvyksi! Vallan eri seikkoja ovat mieltymys johonkin

työhön ja todellinen kyky siihen. Tarvitsemme hienompaa huomiokykyä

kuin mitä ajatellaankaan, tarkoin huomataksemme lapsen oikean älyn ja

taipumuksen, lapsen, joka pikemmin näyttää mielihalujaan kuin

todellisia taipumuksiaan ja jota aina arvostellaan edellisten nojalla,

kun ei osata tutkia jälkimäisiä. Toivoisin että joku arvostelukykyinen

henkilö tekisi tutkimuksen taidosta havaita lapsia. Olisi hyvin

tärkeätä tuntea tämä taito. Isillä ja äideillä ei ole edes sen

alkeitakaan.

Mutta ehkä tässä panemme liiaksi painoa ammatin valitsemiseen. Koska on

kysymys ainoastaan käsityön harjottamisesta, tämä valitseminen menettää

merkityksensä Émilen suhteen. Hän on jo suorittanut enemmän kuin puolet

oppiajastaan niiden harjotusten muodossa, jotka olemme valinneet hänen

tehtäväkseen tähän asti. Mihin soisitte hänen ryhtyvän? Hän on valmis

kaikkeen. Hän osaa jo käyttää lapiota ja kuokkaa. Hän osaa käyttää

sorvituolia, vasaraa, höylää ja viilaa. Hän tuntee jo kaikkien

ammattien työkalut. On tarpeellista ainoastaan, että hän oppii

käyttämään jotakin näistä työkaluista niin taitavasti ja helposti, että

vetää vertoja eteville työmiehille, jotka sitä käyttävät. Tässä

suhteessa hänellä on paljon etuja muihin nähden, nimittäin että hänen

ruumiinsa on notkea, hänen jäsenensä ovat taipuvat, niin että hän

helposti saattaa asettua monenlaisiin eri asentoihin ja että hän

rasittumatta voi jatkuvasti harjottaa erilaista liikettä. Lisäksi hänen

elimensä ovat tarkat ja hyvin harjotetut. Koko ammattien koneisto on

hänelle jo tuttu. Voidakseen tehdä työtä kuin mestari ainakin, hän

tarvitsee ainoastaan tottumusta, ja tämä saavutetaan ainoastaan aikaa

myöten. Mille ammatille, jonka valinta on meidän tehtävämme, hän siis

on omistava tarpeeksi aikaa, siihen täysin perehtyäkseen? Ainoastaan

tästä on nyt enää kysymys.

Annettakoon ihmiselle sellainen ammatti, joka sopii hänen

sukupuolelleen, ja nuorukaiselle sellainen ammatti, joka sopii hänen

iälleen. Jokainen toimi, joka pakottaa istumaan ja joka kiinnittää

huoneeseen, veltostuttaen ja heikontaen ruumista, on hänelle sopimaton.

Eipä nuori poika koskaan itsestään ole halunnut ruveta räätäliksi.

Täytyy menetellä taidokkaasti taivuttaakseen tähän naisten ammattiin

sukupuolta, jolle se ei sovellu.[93] Neulaa ja miekkaa ei samojen

käsien pitäisi pidellä. Jos minä olisin hallitsija, en sallisi muiden

kuin naisten ja rampojen, joiden on pakko elättää itseään naisten

tavoin, harjottaa neulomis- ja ompeluammattia. Jos oletamme että

eunukit ovat tarpeellisia, on mielestäni aivan mieletöntä että

itämaalaiset sellaisiksi varta vasten muodostavat ihmisiä. Miksi eivät

he tyydy luonnon muodostamiin, noihin lukuisiin veltostuneisiin

miehiin, joiden sydämen luonto on surkastuttanut; näitä on niin paljo,

etteivät he edes voisi kaikkia käyttää. Jokainen heikko, herkkä ja

pelokas mies on luonnon tuomitsema paikallaan-istujan elämään; hän on

luotu elämään naisten parissa tai heidän tapaansa. Harjottakoon hän

jotakin naisten ammattia. Ja jos välttämättömästi tarvitaan todellisia

eunukkeja, niin tuomittakoon tähän tilaan miehiä, jotka häpäisevät

sukupuoltaan valitsemalla sille sopimattomia ammatteja. Heidän

valintansa tässä suhteessa todistaa luonnon erehdystä. Se, joka

jollakin tavalla korjaa tätä erehdystä, epäilemättä tekee hyvää.

Kiellän oppilaaltani epäterveelliset ammatit, mutta en vaivalloisia

enkä edes vaarallisia. Ne näet samalla harjottavat voimia ja rohkeutta.

Ne sopivat yksinomaan miehille; naiset eivät niitä valitse. Miksi eivät

miehet häpeä sekaantua naisten ammatteihin?

Luctantur paucae, comedunt colliphia paucae...

Vos lamam trahitis, calathisque peracta refertis

Vellera...[94]

Italiassa ei näe naisia puotien myyjättärinä. Eivät ne, jotka ovat

tottuneet Ranskan ja Englannin vilkkaaseen katuelämään, voi kuvitella

mitään surullisempaa näkyä kuin se, jonka Italian kadut tarjoavat.

Nähdessäni muotitavarain-kauppiaiden myyvän naisille nauhoja,

hiuskoristeita ja -verkkoja ja silkkinukka-punoksia, pidin kaikkea tätä

hienoa korutavaraa hyvin oudon näköisenä noin karkeissa suurissa

käsissä, jotka olivat luodut painamaan palkeita ja takomaan alasinta.

Ajattelin itsekseni: tässä maassa naisten puolestaan pitäisi avata

miekkaseppä- ja aseliikkeitä. Ei niin! Jokainen valmistakoon ja myyköön

oman sukupuolensa aseita. Mutta jotta niitä tuntisi, tulee niitä

käyttää.

Nuori mies, paina töihisi miehen käden leima! Opi voimakkaalla

käsivarrella liikuttelemaan kirvestä ja sahaa, veistelemään sileäksi

tukkia, nousemaan katon harjalle, kattamaan taloja ja kiinnittämään

kattoparret ja -palkit. Huuda sitten luoksesi sisaresi auttamaan sinua

työssäsi samoin kuin hän pyysi sinua auttamaan itseään kutomatyössään.

Huomaan vaativani liikoja arvoisilta aikalaisiltani. Mutta annanpa

johtopäätösten vastustamattoman voiman joskus temmata itseni mukaansa.

Jos kuka tahansa tuntisi häpeää siitä, että julkisessa paikassa tekisi

työtä kirves kädessä ja nahkainen vyöliina edessä, pitäisin häntä

yleisen mielipiteen orjana, joka olisi valmis häveten punastumaan

hyvästä teostaan, niin pian kuin kunnon ihmisiä ruvettaisiin ilkkumaan.

Kuitenkin sopii meidän tehdä myönnytyksiä isien ennakkoluuloille

kaikissa niissä seikoissa, jotka eivät voi vahingoittaa lasten

arvostelukykyä. Ei ole tarpeellista harjoittaa kaikkia hyödyllisiä

ammatteja, jotta niitä kaikkia kunnioittaisi. Riittää, ettei pidä

ainoatakaan niistä arvoansa alempana. Jos on valitsemisen varaa ja jos

ei mikään muu seikka aiheuta valintaamme, niin miksi emme valitessamme

samanarvoisten ammattien välillä ottaisi huomioon huvia, mieltymystämme

ja taipumustamme? Metallityöt ovat hyödyllisimmät kaikista. En

kuitenkaan ilman erityisen painavaa syytä aio tehdä pojastanne hevosen

kengittäjää, en lukkoseppää enkä muunlaista seppää. Minua ei ollenkaan

huvittaisi nähdä häntä pajassaan kyklopin muotoisena. En myöskään

tekisi hänestä muuraria, vielä vähemmin suutaria. Tietysti näillä

ammateilla tulee olla harjottajansa. Mutta sen, joka voi valita, tulee

ottaa huomioon puhtaus; tämä näet ei ole mitään ennakkoluuloa, vaan on

aistien ratkaisema asia. Lopuksi mainitsen vielä etten myöskään

valitsisi noita kaikkea ajatustoimintaa kaipaavia ammatteja, joiden

harjottajat, ollen vailla kaikkea aistikkaisuutta melkein koneellisesti

käyttävät käsiään yhä vaan samaan työhön. Mitä hyödyttää käyttää

kutojien ja kivenhakkaajien ammattiin järjellisiä ihmisiä? Sillä

ovathan nämä ammattilaiset oikeastaan pelkkiä koneita, jotka panevat

toisen koneen liikkeelle.

Kaikkea tätä tarkoin punnittuani pidän sinä ammattina, jonka soisin

oppilaani valitsevan, puusepän ammattia. Se on siisti ja hyödyllinen

ja sitä voi harjottaa kodissa. Se antaa ruumiille riittävää liikettä.

Se vaatii harjottajaltaan taitoa ja aistikkaisuutta, ja vaikka

hyödyllisyys määrää valmistettavien esineiden muodon, se ei estä siihen

yhdistämästä somuutta ja hyvää makua.

Jos oppilaanne harrastus sattumalta huomattavasti kohdistuisi

spekulativisiin tieteisiin, ei minulla puolestani olisi mitään sitä

vastaan, että hänelle annettaisiin taipumustensa mukainen ammatti, että

hän esim. saa oppia tekemään matemaattisia koneita, silmälaseja,

teleskooppeja y.m.

Kun Émile alkaa harjotella ammattiansa, minä tahdon oppia sitä hänen

kanssansa. Olen näet varma siitä, ettei hän koskaan ole oppiva hyvin

muuta kuin mitä me yhdessä opimme. Menemme siis molemmat oppiin, emmekä

suinkaan vaadi että meitä on kohdeltava herroina, vaan todellisina

oppipoikina, jotka eivät hae huvitusta. Miksi emme ottaisi asiaa aivan

vakavalta kannalta? Tsaari Pietari harjotti laivanrakentajan ammattia

ja rumpalin tointa omassa sotajoukossaan. Eikö tämä ruhtinas kenties

ollut kenen arvoinen tahansa mitä syntyperään ja avuihin tulee? On

luonnollista etten sano tätä Émilelle, vaan kasvattajalle, olkoon hän

sitten kuka tahansa.

Valitettavasti emme voi viettää kaikkea aikaamme höyläpenkin

ääressä. Emme näet ole yksinomaan oppipoikia ammatissamme, vaan

myöskin ihmisiksi kehittymisessä; ja tämän viimemainitun ammatin

oppiminen on vaivalloisempi ja pitempi kuin edellisen. Miten meidän

siis on menetteleminen? Palkkaammeko joka päivä tunnin ajaksi

veistotyön-opettajan, samoin kuin palkataan tanssinopettaja? Emme

silloin olisi oppipoikia, vaan oppilaita. Kunnianhimomme esineenä ei

ole niin suuressa määrin oppia puusepän ammattia, kuin kohota puusepän

säätyyn. Mielestäni on siis sopivaa, että ainakin kerran tai pari

viikossa menemme viettämään koko päivän opettajamme luo, että nousemme

aamulla samaan aikaan kuin hän, että olemme työssä ennen häntä, että

syömme samassa pöydässä kuin hän ja että teemme työtä hänen johdollaan

ja että, sen jälkeen kuin meillä on ollut kunnia syödä illallista hänen

perheensä kanssa, palaamme, jos niin haluamme, lepäämään koviin

vuoteisiimme. Täten saattaa oppia useita ammatteja samanaikuisesti sekä

harjaantuu käsitöihin, ilman että toista oppimisalaa sen kautta

laiminlyödään.

Menetelkäämme oikein ja samalla yksinkertaisesti. Varokaamme ettemme

turhamielisyyttä vastustaessamme anna sille vaan uutta ravintoa. Se,

joka ylpeilee siitä, että on voittanut ennakkoluulot, tavallaan niihin

alistuu. Kerrotaan, että ottomaanien hallitsijasuvussa vallitsevan

vanhan tavan mukaan sulttaanin tulee harjottaa jotakin käsityötä, ja

jokainen tietää, etteivät kuninkaallisten käsien suorittamat työt voi

olla muuta kuin mestariteoksia. Hän siis jakaa komeiden menojen ohella

näitä mestariteoksia Turkin ylhäisille. Ja työ maksetaan työntekijän

korkean arvon mukaan. Mikä mielestäni tässä on pahaa, ei piile siinä,

että tämä tapa lopulta tarkottaa vaan rahankiskomista, se kun

päinvastoin on hyvä teko. Pakottaessaan valtakuntansa ylhäisiä kanssaan

jakamaan kansalta ryöstettyjä varoja, hallitsijan ei tarvitse

suorastaan ryöstää kansalta niin paljoa. Tämä helpotus liittyy

välttämättömästi yksinvaltaan, joka ilman sitä ei voisi pysyä yllä.

Todellinen epäkohta, joka liittyy tuollaiseen tapaan, on että se antaa

tuolle hallitsija paralle liian suuren ajatuksen omasta kyvystään.

Kuningas Midaksen tavoin hän näkee muuttuvan kullaksi kaiken mihin

kajoo, mutta hän ei huomaa aasinkorvia, jotka hänelle siitä

kasvavat.[95] Jotta Émilen korvat pysyisivät luonnollisen kokoisina,

suojelkaamme hänen käsiään tästä niin tuottavasta kyvystä. Älköön hänen

työnsä saako hintaansa työntekijän, vaan itse työn mukaan. Älkäämme

koskaan salliko että hänen aikaansaannoksiaan arvostellaan muun kuin

etevien mestarien tuotteiden mukaan. Hänen työnsä on arvosteltava sen

oman arvon nojalla, eikä siitä syystä, että se on hänen tekemänsä.

Sanokaa siitä, mikä on hyvin tehty: tuopa on hyvin tehty; mutta älkää

lisätkö: kuka sen on tehnyt? Jos hän itse ylpeän ja itsetietoisen

näköisenä sanoo: minä sen olen tehnyt, niin sanokaa kylmästi: sinä tai

joku muu, se on vallan yhdentekevää; se olisi joka tapauksessa hyvin

tehty.

Arvoisa äiti, ole varuillasi etenkin niiden valheiden suhteen, joita

sinulle valmistetaan. Jos poikasi tietää paljon asioita, epäile kaikkia

hänen tietojaan. Jos hän onnettomuudekseen on kasvatettu Pariisissa ja

jos hän on rikas, hän on hukassa. Vaikka siellä onkin niin paljo

käteviä taitureita, hänellä on oleva jokaisen niiden taito, mutta

poistuttuaan heidän luotaan, on hän kadottava kaiken tuon taidon.

Pariisissa rikas tietää kaikki; siellä ainoastaan köyhä on tietämätön.

Tämä pääkaupunki on täynnä tekotaiteilijoita ja ennen kaikkea

tekotaiteilijattaria, jotka suorittavat työnsä samalla tavoin kuin

Guillaume keksi värinsä. Miesten joukossa tunnen tässä suhteessa

ainoastaan kolme kunnollista poikkeuksen tekevää henkilöä, ja ehkäpä

heitä saattaa olla enempikin. Mutta naisten joukossa en tunne yhtään

tällaista poikkeusta, ja epäilen tokko sellaista onkaan. Yleensä

saavutetaan nimi taiteiden alalla samoin kuin oppineiden uralla;

tullaan näet taiteilijaksi ja taiteenarvostelijaksi samalla tavoin kuin

lakitieteen tohtoriksi ja virkamieheksi.

Jos kerran pääsisi vallalle se käsitys, että on kaunista osata jotakin

ammattia, niin lapset sen osaisivat pian oppimattansakin. Heistä tulisi

ammatissaan mestareita samoin kuin Zürichissä tullaan raatiherroiksi.

Olkoot nämä juhlalliset temput kaukana Émilestä; pois kaikki

ulkonaisuus, ja sen sijaan aina todellisuus. Älköön puhuttako siitä,

mitä hän tietää, vaan annettakoon hänen oppia edelleen kaikessa

hiljaisuudessa. Tehköön hän edelleen mestariteoksiaan, saamatta mitään

mestarinkirjaa. Älköön hän osottautuko työmieheksi arvoltaan, vaan

työltään.

Jos minun on onnistunut tähän asti ymmärrettävästi esittää perusteeni,

niin epäilemättä huomataan miten ruumiinharjotuksen ja käsitöiden

ohella oppilaassani hänen huomaamattansa herätän harrastusta

arvostelemiseen ja mietiskelyyn, täten antaakseni hänelle

vastapainon sitä laiskuutta vastaan, joka voisi hänessä syntyä

välinpitämättömyydestä ihmisten mielipiteitä kohtaan sekä hänen

intohimojensa levosta. Hänen tulee tehdä työtä talonpojan tavoin ja

ajatella filosofin tavoin, jotta ei olisi yhtä suuri tyhjäntoimittaja

kuin villi-ihminen. Kasvatuksen suuri salaisuus piilee siinä, että

annetaan ruumiinharjotusten ja henkisen toiminnan aina olla toistensa

virkistyksenä.

Mutta varokaamme sellaista opettamasta, mikä vaatii kypsyneempää

henkistä kehityskantaa. Émile ei tule kauan olemaan käsityöläinen itse

huomaamatta eri säätyjen erilaisuutta, jota alussa ei ollut huomannut.

Niiden periaatteiden nojalla, jotka olen häneen istuttanut ja jotka

ovat hänen käsityskantansa mukaiset, hän on asettava minutkin

tutkistelunsa esineeksi. Kun hän saa kaikki yksinomaan minulta ja

huomaa olevansa vallan lähellä köyhyyttä, hän luultavasti tahtoo

tietää, miksi minä olen siitä niin kaukana. Ehkä hän odottamatta tekee

minulle vallan kietovia kysymyksiä. "Te olette rikas, olette sanonut

sen minulle, ja sen huomaan. Rikaskin on velkapää suorittamaan työtään

yhteiskunnalle, koska hän on ihminen. Mutta mitä te teette sen

hyväksi?" -- Mitähän tähän vastaisi joku meidän aikamme arvossa pidetty

kasvattaja? Sitä en tiedä. Kenties hän olisi niin typerä, että puhuisi

lapselle siitä vaivasta, jota näkee sitä kasvattaessaan. Mitä minuun

tulee, on työpaja pelastava minut pulastani. "Tuo oli, rakas Émile,

oiva kysymys. Lupaan vastata siihen omasta puolestani, kun itse

puolestasi osaat siihen vastata tavalla, joka sinua tyydyttää.

Vastaiseksi olen antava köyhille ja sinulle sen, mikä jää tarpeistani

jäljelle ja tekevä valmiiksi pöydän tai tuolin viikossa, jotta en olisi

aivan hyödytön."

Nyt olemme palanneet itseemme. Kasvattimme on jättämäisillään taakseen

lapsuuden ajan ja palaamaisillaan omaan yksilöyteensä. Nyt hän enemmän

kuin koskaan ennen tuntee sen välttämättömyyden, joka kiinnittää hänet

olioihin ja oloihin. Aluksi olemme harjottaneet hänen ruumistaan ja

aistejaan ja sitten hänen älyänsä ja arvostelukykyään. Lopuksi olemme

yhdistäneet hänen jäsentensä käyttämisen hänen henkisten kykyjensä

käyttämiseen. Olemme kehittäneet hänet toimivaksi ja ajattelevaksi

olennoksi.

Jäljellä on vaan se tehtävä, jotta hänestä kehittyisi täysi ihminen,

että kehitämme hänet rakastavaksi ja tunteelliseksi olennoksi, s.o.

että saatamme hänen järkensä täyteen kehitykseensä tunteen avulla.

Mutta ennenkuin siirrymme tätä uutta kehitysaikaa tarkastamaan,

luokaamme silmäys jättämäämme ikäkauteen ja katsokaamme, niin tarkoin

kuin suinkin on mahdollista, mihin asti olemme ennättäneet.

Oppilaallamme ei alussa ollut muuta kuin aistimuksia; nyt hänellä on

käsitteitä. Silloin hän ainoastaan havaitsi, nyt hän arvostelee. Sillä

useiden toisiaan seuraavien tai samanaikuisten aistimusten

vertaamisesta sekä siitä arvostelusta, jonka niiden suhteen

muodostamme, syntyy eräänlainen yhdysperäinen sisäinen havainto, jota

sanon käsitteeksi.

Se tapa, jolla käsitteitä muodostetaan, antaa ihmisälylle erityisen

luonteen. Sellaisella ihmisellä, joka muodostaa käsitteensä yksinomaan

tosioloisten suhteiden mukaan, on vankka äly. Sillä taas, joka tyytyy

näennäisiin suhteisiin, on pintapuolinen äly. Sillä joka näkee

olosuhteet sellaisina kuin ne todella ovat, on oikea arvostelukyky.

Sillä taas, joka niitä väärin arvostelee, on puutteellinen äly. Se,

joka keksii kuviteltuja olosuhteita, joilla ei ole mitään vastinetta

tai edes todennäköisyyttä, on houkkio; se, joka ei ollenkaan vertaile,

on hölmö. Suurempi tai vähempi taito verrata toisiinsa käsitteitä ja

huomata eri suhteita on perustana ihmisten suuremmalle tai vähemmälle

älykkäisyydelle, j.n.e.

Yksinkertaiset käsitteet eivät ole muuta kuin toisiinsa verrattuja

aistimuksia. Arvostelukykyä yhtyy yhtä hyvin yksinkertaisiin

aistimuksiin kuin aistimusyhtymiin, joita sanon yksinkertaisiksi

käsitteiksi. Aistimuksessa arvostelu on puhtaasti passiivinen; se

ainoastaan vahvistaa sitä tietoisuutta, että todella koemme sitä, mitä

koemme. Käsitteessä taas arvosteleva toiminta on aktiivinen; se

lähentää toisiinsa, vertailee ja määrää ne suhteet, joita aisti ei

tarkoin määrää. Siinä on koko ero, mutta se onkin suuri. Luonto ei

koskaan meitä petä; me itse aina petämme itseämme.

Näen lapselle tarjottavan jäätynyttä ruokaa. Se vie lusikan suuhunsa,

tietämättä mitä se sisältää, ja huutaa kärsien kylmästä: "Oi, tämä

minua polttaa!" Sillä näet on hyvin vahva aistimus, eikä se tunne

vahvempaa aistimusta, kuin minkä tulen kuumuus herättää, ja siksipä se

luulee tuntevansa juuri sitä. Kuitenkin lapsi erehtyy, tuon ruuan

kylmyys tekee siihen vastenmielisen vaikutuksen, mutta se tietysti ei

sitä polta, eivätkä nämä kaksi aistimusta ole samanlaisia; ne henkilöt

näet, jotka ovat kokeneet molempia, eivät sekota niitä toisiinsa. Itse

aistimus ei siis petä lasta, vaan lapsen siitä muodostama arvostelu.

Samoin on sen laita, joka ensi kerran näkee peilin tai optillisen eli

näköopillisen koneen, tai joka keskellä talvea tai kesää astuu syvään

kellariin, tai joka pistää kätensä hyvin lämpimänä tai hyvin kylmänä

haaleaan veteen, tai joka kahden ristiin pannun sormen välissä

pyörittää pientä kuulaa, j.n.e. Jos hän tyytyy mainitsemaan ainoastaan

sen, minkä silloin todella kokee, hänen arvostelunsa on puhtaasti

passiivinen ja hänen on mahdotonta erehtyä. Mutta jos hän pelkän

ulkonäön mukaan arvostelee jotakin seikkaa, hän on aktiivinen, hän

vertailee, ja johtuu induktsionin avulla suhteisiin, joita ei itse

asiassa huomaa, ja silloin hän erehtyy tai voi erehtyä. Korjatakseen

tai välttääkseen erehdystä, hän tarvitsee kokemusta.

Jos yöllä huomautatte oppilaallenne pilvistä, jotka kulkevat kuun ja

hänen välillään, niin hän luulee, että kun kulkee päinvastaiseen

suuntaan ja että pilvet ovat paikoillaan. Tämä luulo herää hänessä

hätäisen induktsionin johdosta, hän kun tavallisesti huomaa pienten

esineiden liikkuvan nopeammin kuin suuret, ja kun hänestä pilvet

näyttävät suuremmilta kuin kuu, jonka etäisyyttä häh ei osaa

arvostella. Ollessaan vesillä liikkuvassa veneessä hän katsoessaan

rantaa loitommalta joutuu päinvastaiseen erehdykseen ja luulee rannan

juoksevan taaksepäin; tämä johtuu siitä, ettei hän huomaa itse

liikkuvansa, vaan pitää venettä, merta tai jokea ja koko näköpiiriään

liikkumattomana kokonaisuutena, josta taaksepäin rientävä ranta tuntuu

olevan vaan osa.

Kun lapsi ensi kerran näkee puoleksi veteen upotetun sauvan, tämä

näyttää olevan taitettu, ja tämä havainto on vallan oikea. Se olisi

oikea, vaikkemme tuntisikaan tämän ilmiön syytä. Jos siis kysytte

lapselta mitä se näkee, se sanoo: taitetun sauvan, ja sen vastaus on

oikea, sillä se on varma siitä että on nähnyt taitetun sauvan. Mutta

jos se havaintonsa pettämänä menee pitemmälle ja jos se sanottuaan

_nähneensä_ taitetun sauvan vielä lisäksi väittää että näkemänsä

todella _on_ taitettu sauva, niin silloin se väittää jotakin aivan

väärää; ja miksi? Sentähden, että se silloin muuttuu aktiiviseksi ja

ettei sen arvostelu enää johdu pelkästä aistillisesta havainnosta, vaan

induktsionin kautta tehdystä johtopäätöksestä, se kun näet väittää

sellaista, mitä ei suorastaan ole havainnut, olettaen että toisen

aistin on vahvistaminen toisen aistin välittämä aistimus.

Koska kaikki erehdyksemme johtuvat arvosteluistamme on selvää, että jos

meidän ei koskaan tarvitsisi tehdä arvostelmia, ei meidän koskaan

tarvitsisi oppia mitään. Emme koskaan joutuisi alttiiksi erehdykselle.

Olisimme onnellisemmat tietämättömyydestämme, kuin mitä voimme olla

tietoja omistaen. Kukapa kieltäisi oppineiden tuntevan tuhansia

totuuksia, joita oppimattomat eivät koskaan tule tietämään! Ovatko

oppineet siltä lähempänä totuutta? Päinvastoin; edistyessään he siitä

yhä vaan poistuvat. Sillä heidän turhamielinen arvostelemisintonsa

lisääntyy suuremmassa määrin kuin heidän tietonsa, ja jokaiseen heidän

oppimaansa totuuteen liittyy sata väärää arvostelmaa. On ilmeisen

selvää, että Europan oppineet seurat ovat pelkkiä julkisia valheen

kouluja, ja aivan varmaan tiedeakatemiassa on enemmän erehdyksiä kuin

koko villikansassa.

Kuta enemmän ihmiset tietävät, sitä enemmän he erehtyvät. Ainoa keino

välttää erehtymistä on tietämättömyys. Jos ette koskaan muodosta

arvostelmia, ette myöskään koskaan erehdy. Tätä opettaa sekä luonto

että järki. Lukuunottamatta varsin vähälukuisia ja varsin tuntuvia

välittömiä suhteita, jotka kiinnittävät meitä olioihin, tunnemme

luonnostamme mitä syvintä välinpitämättömyyttä kaikkia muita suhteita

kohtaan. Villi-ihminen ei vaivaisi itseään ottamalla askeltakaan

nähdäkseen mitä täydellisintä käynnissä olevaa konetta tai kaikkia

sähkön ihmeitä. "Mitä se minua liikuttaa?" -- siinä kysymys, jonka

useimmiten kuulee tietämättömien lausuvan, mutta joka parhaiten sopisi

oppineelle.

Mutta onnettomuudeksemme tämä lause ei enää sovi meille. Kaikki

liikuttaa meitä, me kun olemme riippuvaiset kaikesta; ja tiedonhalumme

lisääntyy luonnollisesti tarpeidemme mukana. Siitä syystä minä

puolestani huomaan, että filosofeilla on hyvin suuri tiedonhalu ja että

villeillä ei ole sitä ollenkaan. Jälkimäiset näet eivät tarvitse

ketään. Filosofi taas tarvitsee kaikkia ja etenkin ihailijoita.

Minulle kenties tehdään se vastaväitös, että poikkean luonnosta; sen

väitöksen kiellän jyrkästi. Luonto näet valitsee välikappaleensa ja

järjestää ne tarpeen, eikä yleisen mielipiteen mukaan. Mutta tarpeet

vaihtelevat ihmisten eri asemien mukaan. On suuri ero luonnollisen,

luonnontilassa elävän ja yhteiskunnassa elävän ihmisen välillä. Émile

ei ole mikään villi, jonka tulee vetäytyä asumaan erämaahan; hän on

villi, jonka tulee asua kaupungeissa. Hänen tulee osata siellä hankkia

itselleen mitä tarvitsee, käyttää hyödykseen niiden asukkaita ja elää,

joskaan ei heidän tavoin, niin ainakin heidän kanssansa.

Koska hänen keskellä niin monia uusia olosuhteita, joista hän tulee

riippuvaiseksi, täytyy vasten tahtoaankin arvostella asioita, niin

opettakaamme hänelle oikeata arvostelutapaa.

Paras keino oppia hyvin arvostelemaan on se, joka enimmin pyrkii

saattamaan kokemuksiamme yksinkertaisiksi ja joka lisäksi saattaa

meidät kykeneviksi olemaan kokonaan vailla kokemuksia, silti joutumatta

erehdyksiin. Siitä seuraa että meidän, kauan aikaa korjattuamme toisen

aistin välittämää aistimusta toisen aistin välittämällä aistimuksella,

tulee vielä oppia tutkimaan kunkin aistin välittämää aistimusta itse

aistin avulla, turvaamatta toiseen aistiin. Silloin on jokainen

aistimuksemme muuttuva käsitteeksi, ja tämä käsite on oleva yhtäpitävä

totuuden kanssa. Tämänlaiset ovat ne kokemukset, joilla olen koettanut

täyttää tämän kolmannen ikäkauden.

Tämä menettelytapa vaatii kärsivällisyyttä ja huolellisuutta, jota

noudattamaan ainoastaan harvat opettajat kykenevät, mutta jota ilman

oppilas ei koskaan opi oikein arvostelemaan. Jos esim. oppilaanne

erehtyessä taitetulta näyttävän sauvan suhteen tahdotte huomauttaa

hänelle hänen erehdyksestään ja sitä varten joutuin vedätte sauvan pois

vedestä, tosin poistatte häneltä tuon erehdyksen, mutta mitähän hänelle

samalla oikeastaan opetatte? Ette mitään muuta kuin minkä hän itse pian

olisi oppinut. Tällainen menettely on vallan väärä. On vähemmin

tärkeätä opettaa hänelle jotakin totuutta kuin osottaa, miten on

meneteltävä, jotta aina saisi selville totuuden. Jotta voisitte

perinpohjaisesti antaa hänelle opettavaa ohjaustanne, ei teidän pidä

niin pian poistaa hänen erehdystänsä. Tarjotkoon esimerkin se tapa,

jota tässä suhteessa noudatan Émileen nähden.

Ensiksikin, toiseen edellytetystä kysymyksestä, on jokainen tavallisen

kasvatuksen saanut lapsi epäilemättä vastaava myöntävästi. Tuo sauva on

aivan varmaan taitettu -- näin on hän sanova. Minä suuresti epäilen

tokko Émile vastaisi näin. Hän kun ei ollenkaan pidä tärkeänä olla

oppinut tai käydä oppineesta, hän ei koskaan hätäile arvostelujaan

tehdessään. Hän tekee johtopäätöksensä yksinomaan ilmeisen selvyyden

nojalla, jota ei suinkaan huomaa kysymyksessä olevassa tapauksessa,

sillä hän tietää kuinka suuresti silmämme voivat pettää, vaikkapa vaan

mitä perspektiiviin tulee.

Muuten hän tietää kokemuksesta että kaikkein mitättömimmilläkin

kysymyksinäni aina on joku tarkoitus, jota hän ei heti huomaa, eikä hän

siis ole tottunut vastaamaan ajattelemattomasti. Päinvastoin hän

epäilee itseään, punnitsee kysymyksiäni tarkoin ja tutkii niitä

huolellisesti, ennenkuin vastaa. Hän ei koskaan anna minulle sellaista

vastausta, johon ei olisi itse tyytyväinen, ja hän on tässä suhteessa

itse hyvin vaativainen. Muuten emme me kumpikaan pidä ylen tärkeänä

tietää itse totuutta, vaan koetamme ennen kaikkea pysyä vapaina

erehdyksestä. Meitä pahottaisi paljon enemmän jos huomaisimme tulleemme

johtopäätökseen, joka ei meitä tyydyttäisi, kuin jos emme olisi tehneet

mitään johtopäätöstä. "En tiedä" on lause, joka meille molemmille sopii

niin hyvin ja jota toistamme niin usein, että se jo kummastakin tuntuu

vallan luontevalta. Mutta jos oppilaani tulisi vastanneeksi

ajattelemattomasti tai jos hän välttäisi vastausta tuolla mukavalla

lauseellamme: "en tiedä", huomautan hänelle aina samaa: tarkastakaamme,

tutkikaamme.

Tuo puoleksi veteen upotettu sauva on kohtisuorassa asennossa.

Tietääksemme, onko se taitettu, jommoiselta se näyttää, tulee meidän

tehdä paljo ennenkuin otamme sen pois vedestä tai ennenkuin tartumme

siihen käsin.

1. Ensin kierrämme sauvan ympäri, ja huomaamme että taittunut osa

kiertää meidän mukanamme. Siis ainoastaan meidän silmämme sen asentoa

muuttaa, ja kuitenkaan eivät katseet pane esineitä liikkumaan.

2. Katsomme yhdensuuntaisesti kohtisuoraa sauvaa pitkin, veden

yläpuolella oleva pää lähtökohtana. Silloin sauva ei enää näytä

taittuneelta, lähellä silmäämme oleva sauvan pää peittää tarkalleen sen

toisen pään.[96] Onko silmämme oikaissut sauvan suoraksi?

3. Panemme veden pinnan liikkumaan ja huomaamme sauvan taittuvan

useampaan osaan, liikkuvan taittoviivaisena ja seuraavan veden

aaltoliikkeitä. Saattaako meidän huljuttamamme veden liike näin

taittaa, pehmentää ja panna juoksevaan muotoon tuon sauvan?

4. Panemme veden vuotamaan pois astiasta ja huomaamme sauvan tulevan

suoraksi sitä myöten kuin vesi alenee. Eiköhän tämä jo riitä

selittämään lapselle valon taittumisen ilmiötä? Ei siis ole totta että

silmä meitä pettää, koska tarvitsemme ainoastaan sen apua korjataksemme

ne erehdykset, joita sanomme sen aiheuttamiksi.

Jos oletamme lapsen olevan niin typerän, ettei se huomaisi näiden

kokeiden tulosta, niin on meidän ottaminen kosketus näön avuksi. Emme

silloin ota sauvaa pois vedestä, vaan jätämme sen siihen paikoilleen.

Koetelkoon lapsi kädellään tuota sauvaa toisesta päästä toiseen, ja se

on tunteva, ettei sauvassa olekaan mitään taitekulmaa; se ei siis

olekaan taitettu.

Minulle kenties huomautetaan, ettei tässä ole kysymys pelkistä

arvosteluista, vaan todellisista päätelmistä. Se on totta; mutta eikö

huomata että, niin pian kuin äly on ruvennut käsitteitä muodostamaan,

jokainen arvostelma on johtopäätöksen tekemistä. Jokaisen aistimuksen

tietoisuus on lause, arvostelma. Siis, niin pian kuin vertaamme toista

aistimusta toiseen, teemme päätelmiä. Taito arvostella ja päätellä on

pohjaltaan vallan sama.

Émile ei ole koskaan oppiva dioptriikkaa (valontaittumis-oppia), ellei

hän opi sitä tuota veteen upotettua sauvaa tarkastamalla. Hän ei ole

leikellyt hyönteisiä, ei ole laskenut auringon pilkkuja eikä tiedä mitä

mikroskooppi ja teleskooppi ovat. Teidän oppineet oppilaanne tulevat

ivaamaan hänen tietämättömyyttään. He eivät ole väärässä; sillä

ennenkuin Émile käyttää näitä koneita, vaadin että hän itse ne keksii,

ja on luonnollista, ettei tämä mene niin pian. Tämä osa sisältää koko

metodini hengen. Jos lapsi kahden ristiin pannun sormen välissä

pyörittää pientä kuulaa ja jos se luulee pyörittävänsä kahta kuulaa, en

salli sen katsoa siihen, ennenkuin se on varma siitä, että sen sormien

välissä on yksi ainoa kuula.

Nämä selitykset, toivoakseni, riittävät tarkoin osottamaan oppilaani

älyn tähänastisen kehityksen sekä sen tien, jota tämä kehitys on

kulkenut. Mutta lukija ehkä pelästyy sitä asioiden paljoutta, jonka

olen antanut kulkea oppilaani silmien ohi. Lukija kenties pelkää että

rasitan häntä liioilla tiedoilla. Laita on kuitenkin päinvastoin.

Opetan häntä näet pikemmin tulemaan toimeen ilman noita tietoja kuin

niitä omistamaan. Osotan hänelle tien, joka suoraan johtaa totuuteen,

mutta se on äärettömän pitkä ja hidas kulkea. Annan hänen astua ensi

askeleensa, jotta hän oppisi tuntemaan alkutien; mutta en koskaan salli

hänen mennä kauas.

Koska Émilen on pakko itsensä oppia, häh käyttää omaa järkeään eikä

turvaudu muiden järkeen. Sillä välttääkseen ennakkoluulojen

vaikutusta hän ei saa antaa auktoriteetille mitään valtaa; useimmat

erehdyksistämme näet etupäässä johtuvat muista eivätkä meistä

itsestämme. Tästä alituisesta harjotuksesta välttämättömästi johtuu

henkinen joustavuus, joka on sen jäntevyyden kaltainen, minkä ruumiille

tuottaa työ ja vaivannäkö. Toinen etu on se, että edistys tapahtuu

ainoastaan mikäli voimat sallivat. Henki, kuten ruumis, voi kestää

ainoastaan sellaista, mihin sillä on riittävät voimat. Kun ymmärrys

omistaa esineensä, ennenkuin se uskoo ne muistin huostaan, se

jäljestäpäin todella ammentaa omaansa muistin kätköistä. Jos sen sijaan

rasitamme muistiamme seikoilla, joita ei ymmärrys ole omistanut, emme

muististamme koskaan nouda esille kelpaavaa omaisuutta.

Émilellä on vähä tietoja; mutta ne, jotka hänellä on, ovat todella

hänen omansa. Hän ei tiedä mitään ainoastaan puoleksi. Niiden harvojen

seikkojen joukossa, jotka hän tietää ja jotka hän tietää hyvin, on

tärkein, että on paljo sellaista, mitä hän ei tiedä, mutta minkä hän

kerran tulevaisuudessa voi tietää, että on olemassa paljon enempi

seikkoja, jotka muut ihmiset tietävät ja joita hän ei elämässään ole

tietävä, ja että on lukemattomia muita seikkoja, joita ei yksikään

ihminen koskaan ole tietävä. Hänellä on yleistajuinen äly, ei

saavuttamiensa tietojen puolesta, vaan sen kyvyn puolesta, jonka

nojalla hän osaa niitä itselleen hankkia. Hänellä on avoin, älykäs,

kaikkeen altis henki, ja jollei hän olekaan, kuten Montaigne sanoo,

oppinut, on hän ainakin oppimiseen kykenevä. Minulle riittää, jos hän

kaikesta, mitä tekee, tietää, mitä se hyödyttää, ja että hän kaikkeen,

minkä uskoo, löytää riittävän perusteen. Sanon vielä kerran, ettei

tarkoitukseni ole opettaa hänelle tiedettä, vaan taidon sitä

tarvitessaan omistaa, antaa hänelle oikea käsitys tieteen arvosta ja

saattaa hänet rakastamaan totuutta ennen kaikkea. Tätä metodia

noudattaen edistyy hitaasti, mutta ei koskaan astu turhaa askelta eikä

koskaan tarvitse astua takasinpäin.

Émilellä on tietoja ainoastaan luonnontieteiden ja puhtaan fysiikan

alalla. Hän ei edes nimeltä tunne historiaa eikä tiedä mitä

metafysiikka ja moraali on. Hän tuntee ihmisen olennaiset suhteet

olioihin, mutta ei ainoatakaan ihmisten välisistä moraalisista

suhteista. Hän osaa varsin vähän yleistää ja abstraheerata käsitteitä.

Hän huomaa muutamissa esineissä samoja ominaisuuksia, punnitsematta

mitä nämä ominaisuudet ovat itsessään. Hän tuntee abstraktisen

paikallisuuden geometrian kuvioista ja abstraktiset lukusuhteet

algebran merkeistä. Nämä kuviot ja merkit ovat hänen abstraktsioniensa

tukia, joihin hänen aistinsa nojaavat. Hän ei ollenkaan pyri tuntemaan

olioita niiden oikean luonnon puolesta vaan ainoastaan niiden suhteiden

puolesta, jotka herättävät hänen mielenkiintoaan. Hän arvostelee sitä,

mikä on hänelle vierasta ainoastaan mikäli se suhtautuu häneen

itseensä; mutta tämä arvostelu on tarkka ja varma. Haaveelliset ja

sovinnaiset näkökohdat ovat siitä vallan poissuljetut. Hän panee

enimmin arvoa siihen, mikä on hänelle hyödyllistä, ja kun hän ei

koskaan poikkea tästä menettelytavastaan, ei yleinen mielipide

ollenkaan vaikuta hänen toimintaansa.

Émile on työteliäs, kohtuullinen, kärsivällinen, lujaluontoinen ja

täynnä rohkeutta. Hänen vielä kokonaan kiihottumaton mielikuvituksensa

ei koskaan suurenna hänen vaarojaan. Hän tuntee varsin vähän

kärsimystä, ja kestää sen lujana, hän kun ei ole tottunut napisemaan

kohtaloa vastaan. Mitä kuolemaan tulee, hän ei vielä oikein tiedä

mitä se on. Mutta ollen tottunut vastustamatta noudattamaan

välttämättömyyden lakia, on hän kuolinhetken tultua vaikeroimatta ja

nurkumatta kuoleva; ja tämähän on kaikki, minkä luonto sallii tuona

kaikkien kammoamana hetkenä. Vapaana eläminen ja riippumattomana

pysyminen inhimillisistä seikoista opettaa paraiten kuolemaa kestämään.

Sanalla sanoen: Émilellä on hyvettä sen verta, mikäli se koskee häntä

itseänsä. Jotta hän voisi omistaa yhteiskunnalliset hyveet, tarvitsee

hänen ainoastaan tuntea niitä vaativat suhteet, joten häneltä siis vaan

puuttuu tietoja, joita hänen henkensä on vallan valmis vastaanottamaan.

Hän arvostelee itseään riippumattomana muista ja on tyytyväinen, jos

eivät muut sekaannu hänen asioihinsa. Hän ei vaadi keneltäkään mitään

eikä luule olevansa kenellekään mitään velkaa. Hän on yksin

inhimillisessä yhteiskunnassa ja luottaa yksinomaan itseensä. Hänellä

onkin enemmän kuin muilla oikeutta luottaa itseensä, sillä hänessä on

kaikki se, mitä hänen ikäiseltään voi odottaa. Hänellä ei ole

erehdyksiä, tai on ainoastaan sellaisia, jotka meille kaikille ovat

välttämättömät. Hänellä ei ole vikoja, tai ainakin on hänellä vaan

sellaisia, joista ei yksikään ihminen ole vapaa. Hänellä on terve

ruumis, notkeat jäsenet, tarkka ja ennakkoluuloista vapaa äly, sydän

vapaa ja vailla intohimoja. Itserakkaus, ensimäinen ja luonnollisin

niistä kaikista, tuskin vielä ollenkaan on herännyt. Häiritsemättä

kenenkään rauhaa hän on elänyt niin tyytyväisenä, onnellisena ja

vapaana kuin luonto on sallinut. Onko kenties mielestänne lapsi, joka

näin on saavuttanut viidennentoista ikävuotensa, menettänyt edelliset

vuotensa?