Joskohta koko se aika elämää, jota kestää nuoruudenikään asti, on
heikkouden aika, on olemassa tässä alkuiän kulussa kohta, jolloin
kasvava olento, huolimatta ehdottomasta heikkoudestaan, on verrattain
vahva, kun lisääntyvien voimien määrä on tarpeita suurempi. Koska
kaikki sen tarpeet eivät vielä ole kehittyneet, ovat sen jo saavuttamat
voimat ylenmääräiset noita tarpeita tyydyttämään. Mieheksi tuollainen
olento olisi hyvin heikko, lapseksi se on hyvin vahva.
Mistä johtuu miehen heikkous? Siitä epäsuhtaisuudesta, joka vallitsee
sen voimien ja halujen välillä. Meidän intohimomme saattavat meidät
heikoiksi, sillä tyydyttääksemme niitä tarvitsemme enemmän voimia kuin
mitä luonto on meille antanut. Jos siis vähennämme näitä haluja,
ikäänkuin lisäämme voimiamme. Se, joka voi aikaansaada enempää kuin
mitä haluaa, on kieltämättä hyvin voimakas olento. Nyt on siis
edessämme lapsen kolmas ikäkausi, josta tässä aion puhua. Sanon sitä
edelleen lapsuudeksi, kun puuttuu erityistä sopivaa nimeä; tämä
ikäkausi näet lähenee nuoruudenikää, mutta ei vielä ole saavuttanut
mieskuntoisuutta.
Kahden- tai kolmentoista vuoden iässä lapsen voimat kehittyvät paljon
nopeammin kuin sen tarpeet. Rajuin ja hirvittävin tarve ei siinä vielä
ole herännyt; itse elinkin pysyy kehittymättömänä ja näyttää
kehittymättömyydestään päästäkseen odottavan tahdon aiheuttamaa pakkoa.
Lapsi ei silloin juuri ollenkaan ole herkkä ilman ja vuodenaikain
vahingollisille vaikutuksille, vaan kestää ne helposti. Sen heräävä
ruumiinlämpö korvaa vaatteita, sen ruokahalu korvaa ruokien
hyvänmakuisuutta. Kaikki mikä vaan ravitsee, kelpaa sen iälle. Jos sen
on uni, se panee pitkäkseen maahan ja nukkuu. Kaikkialla sitä ympäröi
sellaista, mikä on sille tarpeellista. Ei mikään kuviteltu tarve sitä
kiusaa; yleinen mielipide ei ollenkaan vaikuta siihen. Sen halut eivät
ulotu sen käsivarsia kauemmaksi. Se ei ainoastaan kykene tyydyttämään
tarpeitaan; sillä on vielä voimia runsaammaltakin. Tämä on sen elämän
ainoa aika, jolloin se on tässä tilassa.
Arvaan jo mitä vastaväitteitä minulle tehdään. Tosin ei sanota, että
lapsella on enempi tarpeita kuin mitä minä sanon sillä olevan, mutta
varmaankin väitetään ettei sillä ole niin paljon voimia kuin olen
sanonut. Silloin ei oteta huomioon, että puhun oppilaastani enkä noista
vaeltavista nukeista, jotka kulkevat toisesta huoneesta toiseen, jotka
harjottavat puutarhanviljelystä kukkaruukussa ja jotka kantavat
pahvitaakkoja. Minulle ehkä huomautetaan että miehen voima ilmestyy
vasta miehuuden iässä, että ainoastaan sopivissa soluissa kehittyneet
elinnesteet levittyään ympäri koko ruumista voivat antaa lihaksille sen
jäntevyyden, toimintakyvyn, vahvuuden ja joustavuuden, josta oikea
voima johtuu. Tämä on kamariviisautta; minä puolestani vetoan
kokemukseen. Näen maatiloillanne suurten poikien tekevän maatyötä,
muokkaavan, kyntävän, sälyttävän rattaille viinitynnyreitä ja ajavan
vallan kuin heidän isänsä. Luulisi heitä miehiksi, ellei äänen kaiku
ilmaisisi heidän oikeata ikäänsä. Kaupungeissammekin nuoret
käsityöläisensepät, hevosenkengittäjät ovat melkein yhtä rotevat kuin
isäntänsä eivätkä myöskään olisi taitamattomammat, jos heitä olisi
ajoissa harjotettu. Jos tässä suhteessa on olemassa eroa, ja myönnän,
että sitä on, on se -- toistan tämän vielä kerran -- paljon vähäisempi
kuin ero miehen rajujen halujen ja lapsen rajoitettujen pyrkimysten
ja tarpeiden välillä. Muuten ei tässä ole yksinomaan kysymys
ruumiillisista voimista, vaan etenkin henkisistä kyvyistä ja voimista,
jotka niitä korvaavat ja ohjaavat.
Tämä aika, jolloin yksilö aikaansaa enemmän kuin mitä se haluaa,
joskohta se ei olekaan sen ehdottomasti suurimman voimakkaisuuden aika,
on, kuten olen sanonut, sen suhteellisesti suurimman voimakkuuden
aikaa. Se on elämän arvokkain aika, joka esiintyy vaan kerran ja joka
on hyvin lyhyt ja kahta lyhyempi, koska, kuten kauempana tullaan
huomaamaan, on tärkeätä sitä hyvin käyttää.
Mitä siis Émile on tekevä tuolla kykyjen ja voimain liialla
runsaudella, joka hänellä nyt on, mutta joka häneltä myöhäisemmällä
iällä on puuttuva? Hän on koettava käyttää niitä siten, että
tulevaisuudessa tarpeen vaatiessa voi niitä hyväkseen käyttää. Hän on,
niin sanoakseni, tulevaisuuden varalle säästävä nykyisen olentonsa
liiallista sisällystä. Roteva lapsi on kokoava varastoja heikolle
miehelle. Mutta hän ei ole kokoava varastojaan kirstuihin, jotka
häneltä voidaan varastaa, eikä vieraisiin latoihin. Todella
omistaaksensa täten voittamansa tulokset, hän on sijoittava ne
käsivarsiinsa, päähänsä, itseensä. Nyt meillä siis on edessämme työn,
opetuksen ja opiskelun aika. Tämä on luonnon omaa ohjausta, eikä minun
mielivaltaisuuttani.
Ihmisymmärryksellä on rajansa; yksi ihminen ei voi tietää kaikkea eikä
edes täydelleen tietää sitä vähäistä, minkä muut ihmiset tietävät.
Koska jokaisen väärän väitteen vastakohta on oikea, on totuuksien luku
yhtä rajaton kuin erehdyksien. Tulee siis opetettavaisista aineista
valita muutamia määrättyjä, samoin kuin on valittava niiden oppimiselle
sovelias aika. Niistä tiedoista, joita kykenemme itsellemme hankkimaan,
toiset ovat väärät, toiset hyödyttömät ja toiset taas ovat omiaan
ylläpitämään ylpeyttämme. Se vähäinen määrä tietoja, joka todella
edistää menestymistämme, ansaitsee yksin tulla ymmärtäväisen ihmisen
tutkimisen esineeksi ja siis myös lapsen opiskelun esineeksi, jos lapsi
tahdotaan kasvattaa ymmärtäväiseksi ihmiseksi. Ei tarvitse yleensä
tietää kaikkea, vaan ainoastaan sitä mikä on hyödyllistä.
Tästä vähäisestä tietojen määrästä tulee vielä jättää pois sellaiset,
jotka vaativat jo vallan kehittynyttä ymmärrystä, ne jotka edellyttävät
suhteiden tuntemista ja joita lapsi ei voi saavuttaa, ja lopuksi ne
tiedot, jotka tosin itsessään ovat todet, mutta jotka voivat saavuttaa
kokemattoman sielun tekemään vääriä johtopäätöksiä muiden seikkojen
suhteen.
Meidän on siis sulkeutuminen sangen ahtaaseen tietopiiriin mitä
olioihin tulee; mutta tämä piiri muodostaa kuitenkin äärettömän
tietoalan lapsen tietämiskykyyn nähden. Mikä uhkarohkea käsi
uskaltaisikaan koskea inhimillisen tietämyksen pimeyden verhoon! Kuinka
paljo kuiluja näen turhien tieteidemme kaivavan onnettoman nuoren
kasvattimme ympärille! Sinä, joka lähdet häntä opastamaan noilla
vaarallisilla poluilla ja nostamaan hänen silmiensä edestä luonnon
pyhää esirippua, vapise! Tutki ensin tarkoin hänen päätänsä ja omaa
päätäsi; pelkää, ettei se joudu jommaltakummalta pyörälle, tai ehkäpä
kummaltakin. Pelkää valheen pettävää houkutusta ja ylpeyden huumaavaa
viekotusta. Muista alati ettei tietämättömyys koskaan ole
matkaansaattanut pahaa, vaan että erehdys yksin on turmiollinen, ja
ettemme erehdy sentähden, ettemme tiedä, vaan sentähden, että luulemme
tietävämme.
Oppilaanne edistys geometriassa voisi tarjota teille todisteen ja
varman mittakaavan hänen ymmärryksensä kehityksestä. Mutta niin pian
kuin hän voi eroittaa mikä on hyödyllistä ja mikä hyödytöntä, tulee
menetellä hyvin taitavasti ja varovasti saadakseen hänet harrastamaan
spekulatiivisia opintoja. Jos esim. tahdotte saada hänet hakemaan
kahden viivan keskiproportsionaalia eli keskisuuruutta, niin pankaa
hänet aluksi piirtämään neliö, joka on yhtä suuri kuin määrätty
suorakaide. Jos olisi kysymyksessä kahden keskiproportsionaalin
hakeminen, tulisi ensin saattaa hänelle huvittavaksi probleemi kuution
kaksinkertaiseksi tekemisestä, j.n.e. Huomatkaa, miten asteittain
lähestymme siveellisiä käsitteitä, jotka erottavat toisistaan
hyvän ja pahan. Tähän asti emme ole tunteneet muuta lakia, kuin
välttämättömyyden lain; nyt otamme huomioon sen, mikä on hyödyllistä.
Pian johdumme siihen, mikä on sopivaa ja hyvää.
Sama luonnonvaisto panee ihmisen eri kyvyt toimimaan. Ruumiin
toimintaa, joka pyrkii kehittymään, seuraa henkinen toiminta, jonka
tarkoitus on tietojen hankkiminen. Alussa lapset ovat ainoastaan alati
liikkeellä; sitten ne muuttuvat uteliaiksi, ja jos tätä uteliaisuutta
hyvin ohjataan, tulee siitä kysymyksessä olevan iän pääkiihotin.
Erottakaamme aina ne taipumukset, jotka johtuvat luonnosta,
ihmismielipiteistä johtuvista. On olemassa opinintoa, joka ainoastaan
perustuu haluun saavuttaa oppineen mainetta; mutta on myöskin olemassa
toisenlaista opin intoa, joka syntyy ihmiselle luonnollisesta
uteliaisuudesta kaikkeen siihen nähden, mikä läheltä tai kaukaa saattaa
herättää hänen mielenkiintoaan. Synnynnäinen onnellisuuden kaipuu ja
mahdottomuus täydelleen tätä kaipuuta tyydyttää, saattavat ihmisen
alati tavottelemaan uusia keinoja, jotka sitä edistäisivät. Se on
uteliaan tiedonhalun ensimäinen perustus, joka on ihmissydämelle
luonnollinen, mutta jonka kehitys kulkee rinnan intohimojemme ja
tietojemme kehityksen kanssa. Olettakaamme että joku filosofi olisi
koneineen ja kirjoineen karkotettu autioon saareen, missä hän
varmasti tietäisi yksin viettävänsä loppuikänsä. Hän ei silloin enää
vaivaisi päätänsä tutkimalla maailmanjärjestelmää, painolakia ja
differentsiaalilaskua; hän ehkä ei elinaikanaan enää avaisi ainoatakaan
kirjaa. Mutta hän ei varmaankaan jättäisi tutkistelematta saartansa sen
viime sopukkaa myöten, olipa se sitten kuinka suuri tahansa.
Hylätkäämme siis vielä ensi opinnoista niiden tietojen hankkiminen,
jotka eivät luonnostaan herätä ihmisen mielenkiintoa, ja rajoittukaamme
niihin, joita vaistomme saattaa meitä tavoittelemaan.
Ihmissuvun autio saari on maailma; se seikka, joka enimmin pistää
silmään, on aurinko. Niin pian kuin alamme kääntää pois huomiomme
itsestämme, on se aluksi kiintyvä näihin molempiin esineihin. Melkein
kaikkien villien kansojen filosofia käsitteleekin yksinomaan maan
haaveellista jakoa ja auringon jumalallisuutta.
Mikä hyppäys! sanonee joku. Äsken puhuimme ainoastaan siitä, mikä
koskee ihmistä itseään ja mikä häntä välittömästi ympäröi; ja nyt äkkiä
lähdemme samoilemaan ympäri maanpintaa ja teemme harppauksen
universumin ääriin! Tämä hyppäys on seuraus voimiemme lisääntymisestä
ja henkemme taipumuksesta. Heikkouden ja riittämättömyyden tilassa
ollessamme pyrkimys suojelemaan itseämme keskittää huomiomme itseemme;
vahvuuden ja voimakkuuden tilassa halu laajentaa olentoamme kääntää
huomiomme ulkopuolelle itseämme ja johtaa meidät niin kauas kuin
suinkin on mahdollista. Mutta kun henkinen maailmamme vielä on meille
tuntematon, ei ajatuksemme kulje kauemmaksi kuin silmämme kantavat, ja
ymmärryksemme ulottuu vaan sen avaruuden halki, jota se kykenee
mittaamaan.
Muuttakaamme aistimuksemme käsitteiksi, mutta älkäämme yhtäkkiä hypätkö
havainnollisista esineistä henkisiin olioihin. Sillä edellisten avulla
meidän tulee päästä jälkimäisiin. Olkoot hengen ensimäisissä
toimituksissa aistit alati sen oppaina. Maailma olkoon ainoa kirja,
tosiseikat ainoat opinesineet. Lapsi, joka lukee, ei ajattele; hän
ainoastaan lukee. Hän ei todella kerää tietoja, hän oppii pelkkiä
sanoja.
Jos saatatte oppilaanne tarkkaamaan luonnon ilmiöitä, teette hänet pian
tiedonhaluiseksi. Mutta voidaksenne ylläpitää hänen tiedonhaluaan, ei
teidän koskaan pidä jouduttaa sen tyydyttämistä. Saattakaa kysymykset
hänen kehityskantansa mukaisiksi ja antakaa hänen itsensä ne ratkaista.
Älköön hän omistako tiedokseen mitään sen nojalla, että te sen olette
sanoneet, vaan sen nojalla, että hän sen itse on ymmärtänyt. Älköön hän
oppiko jo valmista tiedettä, vaan keksiköön hän oman tieteensä. Jos
kerran juurrutatte hänen mieleensä auktoriteettiuskon järkiperäisen
arvostelun asemesta, ei hän ole kykenevä asioita järkevästi
arvostelemaan, vaan on oleva toisten mielipiteiden leikkikaluna.
Kun tahdotte tälle lapselle opettaa maantietoa, noudatte esiin
karttapalloja, tähtitaivaan ja maapallon karttoja. Mitä joutavia
välineitä! Mitä hyödyttävät kaikki nämä kuvalliset esitykset! Miksi
ette ala osottamalla oppilaallenne itse esineitä, jotta hän ainakin
tietäisi, mistä puhutte?
Kauniina iltana mennään kävelemään paikkaan, jolla on edullinen asema
ja missä pilvettömällä taivaalla täydellisesti näkee laskevan auringon,
ja pannaan merkille ne esineet joista auringonlaskun paikka voidaan
tuntea. Seuraavana aamuna palataan raitista ilmaa hengittämään samaan
paikkaan ennenkuin aurinko nousee. Näkee sen ilmoittavan tuloaan jo
kaukaa niillä tulinuolilla, jotka se kiidättää edellään. Taivas leimuaa
yhä punaisempana, itäinen taivaankansi näyttää olevan kokonaan liekkien
vallassa; niiden loiston levitessä odotamme aurinkoa paljoa ennen kuin
se näyttäyy. Joka hetki luulemme sen ilmestyvän; vihdoin sen näemme.
Säteilevä kehä välkähtää salaman tavoin ja täyttää heti koko avaruuden;
pimeyden verho hajoaa ja lankeaa. Ihminen tuntee jälleen olopaikkansa
ja huomaa sen kaunistuneeksi. Vihannuus on yöllä virkistynyt. Nouseva
päivä, joka sitä valaisee, ensimäiset säteet, jotka sitä kultaavat,
näyttävät sen olevan kimaltelevan kasteverkon peitossa, johon valo ja
värit taittuvat. Linnut kokoontuvat kuoroksi ja tervehtivät yhdessä
elämän Isää; sinä hetkenä ei yksikään niistä vaikene. Niiden vielä
hiljainen viserrys on hitaampi ja vienompi kuin myöhemmin päivällä ja
siitä kajahtaa esiin levollisen heräämisen mielihyvä. Kaikki nämä
seikat yhteensä johtavat mieleen virkeyden tunteen, joka tuntuu
tunkevan sielun syvyyteen. Tämä neljännestunti on niin lumoava ettei
kukaan voi sitä vastustaa; niin suuri, kaunis ja suloinen näky ei voi
jättää ketään kylmäksi.
Ollen täynnä kokemaansa innostusta opettaja tahtoo sitä jakaa
oppilaalleenkin: hän koettaa saada hänen mielensä heltymään koettamalla
saada hänet tarkkaamaan niitä aistimuksia, jotka ovat liikuttaneet
hänen oman mielensä. Sulaa mielettömyyttä! Ainoastaan sitä kokeneen
miehen sydämessä elää tämän luonnonnäyn kauneus; jotta sen voisi
havaita, tulee sitä tuntea. Lapsi tosin huomaa esineet, mutta se
ei voi huomata niitä yhteenliittäviä suhteita eikä kuulla niiden
yhteisvaikutuksen vienoa sopusointua. Tulee olla kokemus, jota lapsi ei
vielä ole saanut ja tunteita, joita se ei vielä ole kokenut, jotta
voisi tuntea sitä moninaista vaikutetta, joka yhtä haavaa johtuu
kaikista näistä aistimuksista. Jos se ei ole kauan kulkenut karun
kuivia kankaita, ellei kuuma hieta ole polttanut sen jalkoja, ellei
kallioista takaisin heijastuvat tukehuttavat auringonsäteet koskaan ole
sitä ahdistaneet, miten voi se silloin nauttia kauniin aamun raittiista
ilmasta? Miten kukkien tuoksu, vihannuuden viehkeys, kasteen viileä
utu, pehmeä ja miellyttävä astunta nurmikolla silloin voivat lumota sen
aistit? Miten lintujen laulut voivat siinä nostaa ihastuksen tunteita,
jos rakkauden ja ilon sävelet sille vielä ovat vieraat? Miten suurta
ihastusta se voisikaan tuntea nähdessään niin kauniin päivän alun,
ellei sen mielikuvitus osaa luoda sen eteen niitä ilon tunteita, joilla
tuon päivän voi täyttää? Sanalla sanoen, miten se voisi heltyä tästä
luonnon ihanasta näystä, jos se ei tiedä, mikä käsi sen on näin
kauniiksi koristanut?
Älkää suinkaan pitäkö lapselle puheita, joita se ei voi ymmärtää.
Pois kaikki selitykset, kaunopuheisuus, kuvalauseet ja runous. Ei nyt
vielä ole kysymys tunteista ja mausta. Pysykää yhä vielä selvänä,
yksinkertaisena ja tyynenä. Se aika on liiankin pian tuleva, jolloin
voipi käyttää lämpimämpää kieltä.
Ollen kasvatettu minun periaatteideni mukaisesti ja ollen tottunut
itsestään löytämään kaikki apukeinonsa ja vasta silloin turvautumaan
toisiin, kun on huomannut oman kykenemättömyytensä, on oppilaani
jokaisen uuden eteensattuvan esineen ilmaantuessa sitä kauan tutkiva
mitään sanomatta. Hän on asioita punnitseva eikä kyseliäs. Malttakaa
siis aluksi vaan näyttää hänelle esineitä. Kun sitten näette että hänen
uteliaisuutensa on tarpeeksi kiihottunut, tehkää hänelle joku lyhyt
kysymys, joka johtaa hänet tyydyttämään tiedonhaluaan.
Kun yllämainitussa tilaisuudessa hänen kanssaan olette tarkoin
katselleet auringon nousua, ja kun olette huomauttaneet hänelle samalla
taholla olevia vuoria ja muita läheisiä esineitä ja kun olette antaneet
hänen kaikesta tästä mielin määrin puhella, vaietkaa muutama hetki
kuten mies, joka on ajatuksiinsa vaipunut ja sanokaa hänelle sitten:
Ajattelen, että aurinko eilisiltana laski tuohon ja että se tänä aamuna
nousi tuossa. Mitenhän tämä on selitettävissä? Älkää sanoko enempää;
jos hän teiltä jotakin kysyy, älkää siihen vastatko; puhukaa jostakin
muusta. Jättäkää hänet omiin ajatuksiinsa ja olkaa varma siitä, että
hän tätä asiaa ajattelee.
Jotta lapsi tottuisi tarkkaavaiseksi ja jotta joku havainnollinen
totuus tekisi siihen tuntuvan vaikutuksen, on välttämätöntä että tämä
totuus, ennenkuin lapsi sen löytää, jonkun päivän aikana saattaa sen
levottomaksi. Jos se ei sitä löydä tällä tavoin, voi sen saattaa sille
vielä helpommin tajuttavaksi siten, että käännetään kysymys
päinvastaiseksi. Jos lapsi ei tiedä miten aurinko laskupaikastaan tulee
nousupaikkaansa, se ainakin tietää miten se joutuu nousupaikastaan
laskupaikkaan; johan sen silmät tämän sille opettavat. Valaiskaa siis
ensimäistä kysymystä toisella; joko oppilaanne on ehdottomasti typerä,
tai on yhdenmukaisuus liian selvä, että se voisi häneltä jäädä
huomaamatta. Siinä hänen ensimäinen maailmanselitys-oppituntinsa.
Koska siirrymme aina hitaasti toisesta havainnollisesta käsitteestä
toiseen ja aina panemme paljon aikaa perehtyäksemme yhteen niistä,
ennenkuin siirrymme toiseen ja koska lisäksi emme koskaan pakota
oppilastamme olemaan tarkkaavainen, on tästä ensimäisestä oppitunnista
vielä pitkältä auringon kiertoon ja maan muotoon. Mutta koska kaikki
taivaankappaleiden näennäiset liikkeet johtuvat samasta perussyystä ja
koska ensimäinen havainto vie kaikkiin muihin, vaaditaan vähemmän
vaivaa, joskin enemmän aikaa, jotta voisi vuorokautisesta kiertokulusta
johtua laskemaan auringon- ja kuunpimennykset, kuin mitä tarvitaan
päivän ja yön vaihteen ymmärtämiseen.
Kiertäessään avaruutta aurinko muodostaa ympyrän, ja jokaisella
ympyrällä täytyy olla keskipisteensä, sen jo tiedämme. Tätä
keskipistettä emme voi nähdä, sillä se on maan keskustassa, mutta
saatamme maapallon pinnalla merkitä kaksi pistettä, jotka sitä
vastaavat. Jos pannaan näiden kolmen pisteen kautta kulkemaan suora
viiva, ja jos sitä kummallekin taholle pitkitettäisiin avaruuteen, se
muodostaisi maailman ja samalla auringon vuorokautisen liikunnon
akselin. Pyöreä hyrrä, joka pyörii kärkensä ympäri, esittää
taivaanavaruutta, joka kiertää akselinsa ympäri, ja hyrrän molemmat
kärjet vastaavat kahta napaa. Lasta on suuresti huvittava tutustuminen
toiseen näistä navoista. Osotan hänelle Vähän Otavan pyrstössä olevaa
napaa. Täten saamme hauskaa tointa yön ajaksi. Vähitellen tutustumme
tähtiin ja siitä herää ensi halu tuntea kiertotähdet ja havaita
tähdistöjä.
Olemme nähneet auringonnousun juhannuksena; menemme sitten katsomaan
sitä joulunakin tai jonakin toisena kauniina talvipäivänä; on näet
tunnettua, ettemme ole laiskoja ja että hauskuudeksemme kestämme
pakkasta. Asetan niin, että tämä toinen huomio tehdään samassa paikassa
kuin ensimäinen, ja jos vaan hiukankin taitavasti valmistan
johtopäätöstä, on jompikumpi varmaankin huudahtava: Kas kuinka
omituista! Aurinko ei enää nousekaan samassa paikassa! Vanhojen
merkkiemme mukaan se nousi tuossa, ja nyt se nousikin tuossa, j.n.e. On
siis toinen auringonnousun paikka kesällä kuin talvella, j.n.e....
Nuori opettaja, nyt olette oikealla tiellä. Nämä esimerkit riittäkööt
osottamaan, miten vallan selvästi voi opettaa tähtitiedettä, johtamalla
itse maailmasta ja auringosta tiedon maailmasta ja auringosta.
Älkää yleensä koskaan muulloin käyttäkö merkkiä itse olion asemesta,
kuin silloin kun on mahdotonta tätä näyttää. Merkki näet vetää lapsen
koko huomion puoleensa ja saattaa sen unhottamaan itse sen asian, jota
tuo merkki esittää. Planetaario eli taivasta esittävä pallo on
mielestäni huonosti kokoonpantu ja huonosuhtaisesti suoritettu
opetusväline. Siihen kuvattujen kehien ja omituisten kuvioiden sekavuus
tekee sen noitakalun näköiseksi, joka outoudellaan pelästyttää lapsen
mieltä. Maa on siinä liian pieni, ympyränkehät liian suuret ja
monilukuiset; muutamat niistä, kuten esim. vuodenaikoja osottavat
ympyräviivat, ovat vallan tarpeettomat. Jokainen kehä on maata
laveampi. Pahvipallon paksuus tekee että ne näyttävät kappaleilta, mikä
taas panee luulemaan niitä todellisiksi liereänmuotoisiksi kappaleiksi,
ja kun sanotte lapselle, että nämä kehät ovat ainoastaan kuviteltuja,
ei se enää tiedä mitä se oikeastaan näkee edessään eikä lopulta ymmärrä
mitään.
Emme koskaan osaa asettua lasten kannalle, emme koeta mukautua niiden
ajatustapaan, vaan oletamme niissä omaa ajatustapaamme, ja kun aina
noudatamme omia johtopäätöksiämme, pänttäämme lasten päähän pelkkiä
hullunkurisuuksia ja erehdyksiä, koettaessamme niihin terottaa
kokonaisia totuuksien sarjoja.
Ollaan eri mieltä siitä, onko käytettävä analyyttistä vai synteettistä
metodia tieteitä tutkittaessa. Ei aina ole välttämätöntä valita toista
tai toista. Joskus saattaa käyttää kumpaakin metodia samassa
tieteellisessä tarkastuksessa ja ohjata lasta opettavan metodin avulla,
silloin kuin lapsi luulee ainoastaan analyseeraavansa. Kun näitä
metodeja täten käytettäisiin rinnan, ne molemminpuolisesti
todistaisivat toinen toisensa pätevyyden. Lähtiessään samalla kertaa
vastakkaisista lähtökohdista lapsi vallan hämmästyisi nähdessään
kummankin tien sattuvan yhteen, ja tämä hämmästys epäilemättä olisi
miellyttävää laatua. Tahtoisin esim. maantieteen alalla valita kaksi
tällaista lähtökohtaa ja ottaa ensi lähtökohdaksi sen paikan, missä
asumme. Sen ohella että lapsi tutkii tähtitiedettä ja täten siirtyy
ikäänkuin taivaaseen, tuotakoon se takaisin maan päälle, näytettäköön
sille eri maiden asemat ja sen oma asuinpaikka.
Ensimäiset maantieteelliset tukikohdat olkoot se kaupunki, jossa lapsi
asuu, ja sen isän maatalo; sitten siirryttäköön näiden välillä oleviin
paikkoihin ja lähistön jokiin. Vasta viimeksi huomautettakoon auringon
asemaa ja tapaa löytää ilmansuunnat. Tässä on yhdyspiste. Piirtäköön
lapsi itse kaikesta tästä kartan. Olkoon tämä kartta hyvin
yksinkertainen ja kuvatkoon lapsi siihen aluksi ainoastaan nuo kaksi
mainittua lähtökohtaa, joihin sitten vähitellen voi lisätä muita,
mikäli se tuntee tai oppii laskemaan niiden etäisyydet toisistaan sekä
niiden asemat. Tästä huomaa mikä etu lapsella on siitä, että jo
aikaisemmin olemme kehittäneet sen silmämittaa.
Tästä huolimatta lasta epäilemättä tulee vähän johtaa, mutta hyvin
vähän ja sen sitä huomaamatta. Jos se erehtyy, niin älkää sanoko mitään
älkääkä korjatko tuota erehdystä. Odottakaa ääneti kunnes se itse
kykenee erehdyksiään huomaamaan ja korjaamaan tai menetelkää enintään
sopivan tilaisuuden tarjoutuessa niin, että se tulee niitä
havainneeksi. Ellei lapsi koskaan erehtyisi, se ei oppisi niin hyvin
kuin se oppii. Muuten ei ole niin tärkeätä, että se oppii maansa
topografian, vaan että se oppii tavan, millä siihen voi perehtyä. Vähät
siitä, jos sillä on karttoja päässä, kunhan se vaan hyvin käsittää mitä
ne esittävät ja kun se tarkoin tuntee niiden piirtämistaidon. Huomatkaa
siis mikä on ero teidän oppilaidenne tietojen ja minun oppilaani
tiedottomuuden välillä! Edelliset tuntevat karttoja ja jälkimäinen osaa
itse niitä piirtää. Näistä hän saa uusia seinäkoristeita huoneeseensa.
Muistakaa aina, ettei minun opetustapani periaate ole opettaa lapselle
paljo seikkoja, vaan aina antaa ainoastaan oikeiden ja selvien
käsitteiden juurtua sen päähän. Vaikka se ei tietäisi mitään, ei se
haittaa, kunhan se vaan ei saa vääriä tietoja. Terotan sen mieleen
totuuksia ainoastaan torjuakseni siitä ne erehdykset, jotka se oppisi
noiden totuuksien asemesta. Järkevyys ja oikea arvostelukyky kehittyy
hitaasti, ennakkoluulot sitävastoin tunkevat laumoittain esiin, ja
niistä lapsi on varjeltava. Mutta jos käännetään huomio itse tieteeseen
sinänsä, syöksytään pohjattomaan mereen, jolla ei ole ääriä ja joka on
salakareja täynnä; siitä ette koskaan vapaudu. Kun näen ihmisen, joka
on ihastunut tietojen hankkimiseen, hurmautuvan niiden viehätyksestä ja
rientävän toisesta toiseen voimatta pysähtyä, luulen näkeväni edessäni
lapsen, joka poimii näkinkenkiä rannalla ja kokoaa niitä syliinsä,
mutta joka sitten nähdessään uusia näkinkenkiä, viskaa pois jo
poimimansa ja noukkii toisia, kunnes se, kyllästyen niiden paljoudesta
ja tietämättä mitä enää valitsisi, lopulta heittää pois kaikki ja
poistuu tyhjin käsin.
Alkuiällä aika oli liian pitkä; koetimme vaan saada sen menemään,
peläten että sitä huonosti käyttäisimme. Tällä iällä on laita
päinvastainen; meillä näet ei ole tarpeeksi aikaa tehdäksemme kaikkea,
mikä olisi hyödyllistä. Ajatelkaa että intohimot lähestyvät ja
oppilaanne, niin pian kuin ne kolkuttavat ovelle, ei tarkkaa muuta kuin
niitä. Heränneen ymmärryksen levollista ikää kestää niin vähän aikaa,
se kuluu niin nopeasti ja sitä täytyy käyttää niin moneen muuhun
tärkeään seikkaan, että olisi mieletöntä toivoa että se riittäisi
tekemään lapsen oppineeksi. Ei ole kysymys siitä, että sille
opetettaisiin tieteitä, vaan siitä, että siinä herätetään halua ja
rakkautta niihin ja että sille tarjotaan oikeita metodeja niiden
oppimiseksi, kun tämä halu siinä on kehittynyt. Tämä on epäilemättä
jokaisen hyvän kasvatuksen pääperiaatteita.
Tällä iällä on myöskin sopiva aika totuttaa lasta jatkuvasti
kiinnittämään huomiotaan samaan esineeseen. Mutta tätä tarkkaavaisuutta
ei saa koskaan aiheuttaa pakko, vaan aina huvi tai harrastus. Tulee
tarkoin karttaa, ettei tämä tarkkaavaisuus lasta rasita ja ettei se
sitä koskaan ikävystytä. Olkoon siis silmänne aina valpas, seuraten
kaikkea, mitkä voi sattua, ja luopukaa kaikesta ennemmin kuin lasta
ikävystytätte. Sillä on aina tärkeätä ettei lapsi tee mitään
vastahakoisesti, tärkeämpää kuin että se jotakin oppii.
Jos lapsi itse teille tekee kysymyksiä, niin vastatkaa sille sen verta,
mikä on tarpeen sen uteliaisuuden herättämiseksi, mutta ei sen
tyydyttämiseksi. Etenkin kun huomaatte että oppilaanne sen sijaan että
kysyisi oppiakseen, rupeaa lörpöttelemään ja vaivaamaan teitä
joutavilla kysymyksillä, keskeyttäkää heti vastaamisenne, sillä voitte
olla varma siitä, ettei hän enää huoli itse asiasta, vaan koettaa
kysymyksillään teitä ahdistaa. Silloin on vähemmin otettava huomioon ne
sanat, jotka lapsi lausuu, kuin se vaikutin, joka panee sen niitä
lausumaan. Tämä varoitus, joka tähän asti ei ole ollut tärkeä, on
merkitykseltään hyvin painava, niin pian kuin lapsi rupeaa järkeviä
johtopäätöksiä tekemään.
On olemassa yleisten totuuksien ketju, joka yhdistää kaikki tieteet
yhteisiin periaatteisiin, joista ne sitten kaikki vuorostaan
kehittyvät. Tämä ketju on filosofien metodi. Mutta siitä ei tässä ole
kysymys. On olemassa toinen ja vallan erilainen yhdysketju, nimittäin
se, jonka avulla jokainen yksityisaine liittyy toiseen, viitaten aina
seuraavaan. Tätä järjestystä, joka alituisen uteliaisuuden muodossa
ylläpitää kaikkien eri oppiaineiden vaatimaa tarkkaavaisuutta,
useimmat ihmiset noudattavat, ja sitä on etenkin lasten seurattava.
Selvittääksemme tehtävämme esim. karttoja suunnitellessamme meidän on
piirtäminen meridianeja. Kaksi leikkauspistettä aamulla ja illalla
yhtäsuurten varjojen välillä tuottavat tuolle kolmentoistavuotiaalle
astronomille oivallisen meridianin.
Mutta tällaiset meridianit kuluvat aina uudelleen pois; tarvitaan
aikaa, jotta ne uudestaan piirrettäisiin. Ne vaativat työskentelemään
aina samassa paikassa. Siitä on liiaksi vaivaa, joka ajan pitkään
oppilasta ikävystyttäisi. Tämän olemme edeltäpäin aavistaneet ja
ryhtyneet varokeinoihin.
Olenpa taas joutunut pitkiin ja tarkkoihin yksityisseikkoihin. Lukijat,
kuulen napinanne, mutta kuuntelen sitä pelotta. En tahdo
kärsimättömyytenne takia uhrata kirjani hyödyllisintä osaa. Päättäkää
te puolestanne mille kannalle asetutte minun pitkäveteisyyteeni nähden;
minä näet jo olen päättänyt, miten menettelen valituksienne suhteen.
Aikoja sitten minä ja oppilaani olimme huomanneet, että meripihka,
lasi, lakka ja muutamat muut esineet, kun niitä oli hierottu, vetivät
puoleensa oljenkorsia, ja ettei toisilla esineillä taas ollut tätä
vetovoimaa. Sattumalta löysimme toisen esineen, jolla oli vielä
tavattomampi ominaisuus, nimittäin se, että se veti puoleensa jonkun
matkan päästä ja ilman että sitä hierottiin, rautaisia viilajauhoja ja
muita pieniä rautapalasia. Kauan aikaa tämä ilmiö meitä huvitti, ilman
että saatoimme siinä huomata mitään muuta. Viimein havaitsimme että
tämä voima siirtyy itse rautaan, jota magneetilla on hivuteltu
määrättyyn suuntaan. Eräänä päivänä menemme markkinoille.[78] Siellä
eräs silmänkääntäjä panee leipäpalan vetämään vesiammeessa uivaa
vahasta tehtyä ankkaa. Vaikka tämän johdosta olemmekin suuresti
hämmästyneet, emme kuitenkaan sano: hän on noita, sillä emme tiedä mikä
noita on. Koska alati kohtaamme ilmiöitä, joiden syitä emme tunne, emme
yleensä hätäile tekemällä johtopäätöksiä, vaan pysymme levollisina
tietämättömyydessämme, kunnes löydämme tilaisuuden siitä vapautua.
Palaamme kotia ja olemme niin paljon puhuneet markkinoilla näkemästämme
ankasta, että päätämme jäljitellä tätä koetta. Otamme magneetilla hyvin
hierotun neulan, jonka ympärille panemme valkoista vahaa, tehden tämän
parhaan taitomme mukaan ankan muotoiseksi, niin että neula kulkee läpi
sen ruumiin ja että neulan kärki on sen nokkana. Panemme ankan veteen,
panemme avainrenkaan lähelle sen nokkaa ja huomaamme helposti
ymmärrettävällä ilolla että ankka seuraa avainrengasta aivan samoin
kuin markkina-ankka seurasi leipäpalaa. Toiseen kertaan lykkäämme sen
huomion tekemisen, mihin suuntaan ankka vedessä pysähtyy, kun se
jätetään lepoon. Tällä hetkellä kokeilumme esine vetää kaiken huomiomme
puoleensa, emmekä ehdi ajatella muuta.
Vielä samana iltana palaamme markkinoille pannen taskuumme erityisesti
valmistettua leipää, ja heti kun silmänkääntäjä on tehnyt temppunsa,
pikku oppinut herraseni, joka vaivoin on voinut hillitä itseään, sanoo
hänelle ettei tuo temppu ole ollenkaan vaikea, ja että hän itse on
tekevä vallan samoin. Hänen sanastaan pidetään kiinni. Heti paikalla
hän vetää esiin taskustaan leivän, johon on kätketty rautapala.
Lähestyessään pöytää hän tuntee sydämensä sykkivän. Hän ojentaa
leipäänsä melkein vapisten. Ankka lähestyy ja seuraa sitä. Lapsi
huudahtaa ja vavahtaa ilosta. Kun läsnäolijat taputtavat käsiään ja
huutavat suosiotaan, hänen päänsä menee pyörälle, ja hän on vallan
suunniltaan ilosta. Taikatemppujen tekijä on vallan hämillään, mutta
syleilee kuitenkin pienokaista, onnittelee häntä ja pyytää häntä vielä
seuraavana päivänä kunnioittamaan häntä läsnäolollaan, lisäten että hän
siksi on kokoava vielä enemmän väkeä osottamaan suosiotaan hänen
taitavuudelleen. Pikku luonnontutkijani, jonka ylpeys on herännyt,
tahtoo ilmaista salaisuutensa. Mutta minä tukin heti hänen suunsa ja
vien hänet pois ylistysten peittämänä.
Pienokainen laskee, ollen naurettavan levoton, minuutit, jotka ovat
kuluvat seuraavaan päivään. Hän kutsuu tuohon tilaisuuteen kaikki,
jotka kohtaa, hän tahtoisi että koko ihmissuku olisi hänen kunniansa
todistajana. Tuskin hän jaksaa odottaa tuota hetkeä ja hän tahtoisi
asettaa kellonsa edelle. Sitten riennämme saapuville; sali on jo täynnä
väkeä. Sisään astuessaan hän tuntee nuoren sydämensä ilosta
sykähtelevän. Silmänkääntäjä tekee ensin muita temppuja; hän onnistuu
verrattoman hyvin ja tekee vallan hämmästyttäviä taidonnäytteitä.
Pienokainen ei huomaa mitään tästä kaikesta; hän on levoton, hikoilee,
hengittää tuskin ja hypistelee koko ajan kärsimättömyydestä vapisevalla
kädellä taskussaan olevaa leipäpalaa. Viimein tulee hänen vuoronsa.
Mestari ilmoittaa tämän juhlallisesti. Pienokainen lähestyy häpeissään,
vetää esiin leipäpalansa ... mutta oi inhimillisten seikkojen
vaihtelevaisuutta! Ankka, joka edellisenä päivänä oli niin kesy, on
tänään tullut vallan kesyttömäksi. Sen sijaan että se ojentaisi
nokkansa leipää kohti, se kääntää pyrstönsä ja pakenee. Se välttää
leipää ja sitä ojentavaa kättä yhtä huolellisesti kuin se ennen niitä
on seurannut. Koeteltuaan monta monituista kertaa turhaan ja saatuaan
naurunhohotuksia palkakseen, lapsi rupeaa valittamaan, sanoo että sitä
petetään, että ensimäisen ankan sijaan on pantu toinen ja vaatii
silmänkääntäjää itseä vetämään tätä ankkaa leivän kärjellä.
Sanaakaan vastaamatta temppujentekijä ottaa leipäpalan ja ojentaa sitä
ankkaa kohti. Heti paikalla ankka seuraa leipäpalaa ja kättä, joka sitä
kuljettaa. Lapsi ottaa saman leipäpalan, mutta ei ollenkaan onnistu
paremmin kuin yllä. Hän huomaa ankan tekevän hänestä pilkkaa ja
kiertävän ympäri ammetta. Hän poistuu viimein aivan häpeissään eikä
rohkene enää panna itseään alttiiksi ivanaurulle.
Silloin silmänkääntäjä ottaa käteensä pienokaisen tuoman leipäpalan ja
käyttää sitä yhtä suurella menestyksellä kuin omaansa. Hän vetää siitä
kaikkien nähden raudan pois. Tästä nousee uusi meitä ivaava
naurunremahdus. Sitten hän tämän näin tyhjennetyn leipäpalan avulla
panee ankan liikkumaan kuten ennen. Hän tekee saman tempun toisella
leipäpalalla, jonka kaikkien nähden kolmas henkilö on leikannut. Saman
hän tekee hansikkaallaan ja sormensa päällä. Lopuksi hän poistuu ammeen
luota ja asettuu keskelle lattiaa ja selittäen juhlallisella
äänenpainolla, joka tämäntapaisille ihmisille on omituinen, että ankka
on totteleva yhtä hyvin hänen ääntänsä kuin kädenliikettään, hän
puhuttelee sitä ja se tottelee häntä. Hän käskee sen mennä oikeaan, ja
se menee, palaamaan, ja se palaa, kääntymään ja se kääntyy; liike
seuraa aina välittömästi käskyä. Kiihtyvät kättenpaukutukset meitä yhä
vaan loukkaavat. Poistumme salista huomaamatta ja sulkeudumme
huoneeseemme, emmekä mene kertomaan menestystämme kaikille, kuten
olimme aikoneet.
Seuraavana aamuna kolkutetaan ovellemme; avaan. Sisään astuu
silmänkääntäjä. Vaatimattomasti hän valittaa käytöstämme. Mitä pahaa
hän oli meille tehnyt, että rupesimme saattamaan epäluulonalaisiksi
hänen näytteitään ja riistämään häneltä hänen leipäansionsa! Mitä niin
merkillistä saattoi tarjota tuo taito panna liikkumaan vaha-ankka, että
tahdottiin ostaa tämä kunnia kunniallisen miehen toimeentulon
kustannuksella? -- "Totta tosiaan, hyvät herrat, jos minulla olisi
toinen kyky, jonka avulla voisin elää, en ollenkaan pitäisi kunnianani
harjottaa tätä kykyäni. Olisihan teidän pitänyt tietää, että mies, joka
on tuhlannut elämänsä tämän viheliäisen ammatin harjottamiseen, osaa
sen paremmin kuin te, jotka sitä harjotatte vaan muutaman hetken. Se,
etten heti alussa näyttänyt teille mestaritemppujani, johtuu siitä
etten pidä sopivana hätäillen tuoda esiin kaikkea, minkä tietää.
Minulla on aina ollut tapana säästää parhaat temppuni sopivaan
tilaisuuteen, ja paitsi viimeksi näyttämääni, minulla on vielä
tarpeeksi muita, estääkseni uteliaita lapsukaisia asioihini
sekaantumasta. Muuten, hyvät herrat, tahdon vallan kernaasti ilmaista
teille sen salaisuuden, joka saattoi teidät niin ymmälle, kuitenkin
pyytäen ettette sitä vahingokseni väärinkäytä ja että toiste olette
varovaisemmat."
Senjälkeen hän näyttää meille koneistonsa, ja huomaamme suuresti
hämmästyneinä, että tämä on yksinkertaisesti hyvin vahva magneetti,
jota pöydän alle piiloitettu lapsi liikutteli, ilman että sitä huomasi.
Mies piiloittaa taas koneensa. Kiitettyämme häntä ja pyydettyämme
häneltä anteeksi, tahdomme antaa hänelle lahjan; hän kieltäytyy sitä
vastaanottamasta. "Ehei, hyvät herrat; ettepä ole käyttäytyneet siten
minua kohtaan, että tahtoisin vastaanottaa lahjojanne. Vasten
tahtoannekin tulette jäämään minulle kiitollisuuden velkaan. Tämä on
ainoa kostoni. Huomatkaa, että jalomielisyyttä on olemassa joka
säädyssä. Otan maksua tempuistani, mutta en opetuksistani."
Lähtiessään hän kääntyy suoraan minun puoleeni, lausuen minulle aivan
ääneen moitesanoja. "Annan kernaasti tälle pienokaiselle anteeksi",
sanoo hän, "sillä hän on rikkonut ainoastaan tietämättömyydestä. Mutta
te, hyvä herra, jonka olisi pitänyt huomata hänen erehdyksensä, miksi
ette häntä oikaissut? Koska elätte yhdessä, olette te vanhempana
velvollinen pitämään hänestä huolta ja häntä neuvomaan. Teidän
kokemuksenne on oleva hänen ojennusnuoransa. Kun hän suureksi
vartuttuaan moittii itseään nuoruutensa erehdyksistä, on hän
epäilemättä soimaava teitä siitä, mitä ette ole neuvonut häntä
karttamaan."[79]
Hän poistuu ja jättää meidät molemmat mitä suurimman hämmästyksen
valtoihin. Minä soimaan itseäni leväperäisestä alttiudestani ja lupaan
toiste luopuvani siitä ja paremmin katsovani oppilaani etua ja
varoittavani häntä erehdyksistä, ennenkuin hän joutuu niiden alaiseksi.
Nyt näet lähestyy se aika, jolloin opettajan ankaruus on astuva toverin
ystävällisyyden sijaan. Tämän muutoksen tulee tapahtua asteittain.
Tulee edeltäpäin ottaa huomioon kaikki, ja tulee tehdä se sangen
kaukaa.
Seuraavana päivänä palaamme markkinoille uudestaan nähdäksemme tempun,
jonka salaisuuden olemme saaneet tietää. Lähestymme syvästi
kunnioittaen silmänkääntäjä-Sokratestamme; tuskin rohkenemme kohottaa
katseitamme häneen. Hän kohtelee meitä ylen ystävällisesti ja osottaa
meille paikkamme niin kohteliaasti, että siitä vaan yhä enemmän
nöyrrymme. Hän tekee tavalliset temppunsa; mutta häntä huvittaa etenkin
kauan panna vaha-ankkaa liikkumaan ja sitä tehdessään hän usein
ylpeästi katselee meitä. Ymmärrämme kaiken emmekä hiisku sanaakaan. Jos
oppilaani uskaltaisi avata suutaankaan, ansaitsisi hän, että hänet
muserrettaisiin.
Tämän esimerkin jokainen yksityiskohta on tärkeämpi, kuin miltä
näyttää. Tämä yksi ainoa opetus tarjoaa useampia opetuksia. Mitä
nöyryyttäviä seurauksia turhamielisyyden ensi puuskaus tuottaa! Nuori
opettaja, tarkkaa tätä huolellisesti. Jos osaat asettaa niin, että
siitä on seurauksena nöyryytys ja ikävyyksiä,[80] voit olla varma
siitä, ettei oppilastasi pitkään aikaan haluta toistamiseen tyydyttää
turhamielisyyttään. Miten paljo vaivaa ja vastuksia! huudahtanee
lukija. Sen myönnän kyllä ja vielä lisäksi, että kaikki tämä tapahtuu
sitä varten, että saisimme magneettineulan, jota voimme käyttää
meridianina. Opittuamme että magneetti vaikuttaa toisten esineiden
läpi, koetamme mitä pikimmin tehdä itsellemme samanlaisen koneen kuin
näkemämme kone. Tätä varten teemme pöytään syvennyksen, asetamme tähän
sen kokoisen hyvin matalareunaisen ammeen, johon kaadamme vettä
muutaman linjan korkealta, ja siihen panemme uimaan hieman
huolellisemmin muodostetun ankan j.n.e. Usein tarkattuamme ammeen
ääressä tämän ankan liikkeitä, huomaamme että se lepotilaan jouduttuaan
aina kääntyy melkein samaan suuntaan. Kiinnitämme jatkuvasti huomiomme
tähän ilmiöön ja tutkimme tätä suuntaa, jolloin huomaamme sen käyvän
etelästä pohjoiseen. Enempää emme tarvitse; olemme löytäneet
magneettineulamme, tai melkein löytäneet. Näin olemme siirtyneet
fysiikan alalle.
Maan päällä on eri ilmanaloja ja näissä ilmanaloissa on erilämpöisiä
seutuja. Vuodenaikojen vaihdos on tuntuvampi kuta enemmän lähestytään
napaa. Kaikki kappaleet vetäytyvät kokoon kylmässä ja paisuvat
lämpimässä. Tämä ilmiö on paraiten mitattavissa kun se esiintyy
nesteissä ja on tuntuvin väkiviinan-pitoisissa nesteissä. Tähän ilmiöön
perustuu lämpömittari. Tuuli pieksee kasvoja; ilma on siis kappale,
juokseva aine, sen ruumiimme tuntee, vaikka ei ole mitään keinoja sitä
nähdä. Jos ylösalasin käännetty lasi upotetaan veteen, ei vesi sitä
täytä, ellei ilma pääse siitä pois. Ilma on siis vastustusvoimainen.
Jos lasin upottaa vielä syvemmälle, vesi nousee siinä korkeammalle,
kuitenkaan voimatta sitä täyttää. Ilmaa voidaan siis jossakin määrin
puristaa kokoon. Puristetulla ilmalla täytetty pallo hyppelee paremmin
kuin millään muulla lailla täytetty pallo. Ilma on siis joustavaa
ainetta. Ollessanne kylpyammeessa, ojentakaa käsivarttanne
vaakasuorasti ulos vedestä, niin tunnette siinä suunnattoman painon.
Ilma on siis painavaa ainetta. Punnitsemalla ilmaa muiden veteläin
aineiden avulla voidaan mitata sen paino. Tähän perustuu ilmapuntari,
juoksutuspilli, ilmapyssy ja -pumppu. Kaikki statiikan (tasapaino-opin)
ja hydrostatiikan (vedentasapaino-opin) lait voidaan johtaa yhtä
yksinkertaisista kokeista. En siis ollenkaan tahdo, että tätä varten
mennään kokeilevan fysiikan laboratorioon. Kaikki nuo kalut ja koneet
ovat minulle vastenmieliset. Oppineisuus tappaa tieteen. Joko kaikki
nämä koneet pelästyttävät lasta, tai niiden muoto heikontaa ja kääntää
pois tarkkaavaisuutta, joka olisi kiinnitettävä niiden vaikutuksiin.
Minä tahdon että itse keksimme kaikki koneemme, enkä tahdo että kone
tehdään ennen koetta. Tahdon että vasta sitten kun olemme ikäänkuin
sattumalta saaneet aavistuksen kokeesta, vähitellen keksimme koneen,
jonka tulee toteennäyttää se. Ei ole ollenkaan vaarallista, jos eivät
koneemme ole vallan täydelliset ja täsmälliset, kunhan meillä
vaan on selvä käsitys siitä, millaiset niiden tulee olla ja mitä
tuloksia niillä suoritetuista kokeista tulee saavuttaa. Ensimäistä
statiikan-tuntiani varten en mene noutamaan vaakaa, vaan asetan sauvan
poikittain tuolin selkänojalle, mittaan tasapainossa olevan sauvan
molemmat osat ja lisään kummallekin puolelle milloin eriraskaita,
milloin taas yhtä raskaita painoja. Siirtäen sauvaa tarpeen mukaan
huomaan lopuksi että tasapainotila on tulos painojen raskauden ja
vipuvarsien keskinäisestä suhteesta. Täten siis pikku fyysikkoni jo
kykenee arvostelemaan vaa'an kelpoisuutta, ennenkuin hän sitä on
nähnytkään.
Kieltämättä saamme asioista paljon selvemmät ja varmemmat tiedot
oppimalla ne itsestämme kuin johtumalla niihin toisten opetuksesta.
Siitä on sitäpaitsi se hyöty, ettemme alista järkeämme orjallisesti
auktoriteetin alaiseksi ja että lisäksi kekseliäämmin löydämme eri
suhteita, yhdistämme eri seikkoja, keksimme koneita, jotavastoin
omaksuessamme kaikki sellaisena kuin se meille annetaan, annamme
henkemme vajota välinpitämättömyyteen, vallan kuin sellaisen ihmisen
ruumis, jota hänen palvelijansa aina pukevat, lämmittävät ja palelevat
ja jota hevoset aina vetävät, lopulta menettää jäsentensä voiman ja
käyttämiskyvyn. Boileau kerskasi siitä, että oli opettanut Racinea
käyttämään vaikeita loppusointuja. Koska on olemassa niin paljon
erinomaisia metodeja, jotka helpottavat meille tieteiden oppimisen,
olisi ylen tärkeätä, että joku meille antaisi vaikeitakin metodeja.
Tuntuvin etu näistä hitaista ja vaivalloisista opinnoista on se, että
niitä harjottamalla ruumis keskellä mieteperäisiä tutkimuksia pysyy
toiminnassa, että jäsenet tulevat notkeiksi ja että kädet alati
kehittyvät työhön ja ihmiselle hyödyllisiin toimituksiin. Kun on
keksitty niin paljon koneita helpottamaan kokeidemme tekemistä ja
korvaamaan aistiemme puuttuvaa tarkkuutta, matkaansaavat ne sen, että
laiminlyömme aistiemme kehittämisen. Kulmamittari vapauttaa meidät
laskemasta kulmien suuruutta; sen sijaan että silmä tarkoin arvioisi
etäisyydet, turvaamme ketjuihin, jotka mittaavat välit meidän
asemestamme; puntari vapauttaa minut kädellä punnitsemasta esineiden
painoa, jonka sen avulla saan tietää. Kuta tarkotuksenmukaisemmat
koneemme ja työaseemme ovat, sitä kehittymättömämmiksi ja kömpelömmiksi
jäävät elimemme. Kun yhä kokoamme koneita ympärillemme, emme niitä enää
löydä itsestämme.
Mutta kun tällaisten koneiden valmistamiseen käytämme sen taidon, joka
sitä ennen meille niitä korvasi, kun niiden tekemiseen käytämme sen
älykkäisyyden, johon meidän täytyi turvautua ollessamme niitä vailla,
emme menetä mitään, vaan voitamme päinvastoin. Liitämme taidon luontoon
ja tulemme älykkäämmiksi menettämättä kätevyyttämme. Jos sen sijaan,
että kahlehdin lapsen kirjoihin, panen sen työskentelemään johonkin
työpajaan, työskentelevät sen kädet hengen hyödyksi, siitä tulee
filosofi, vaikka se luulee olevansa pelkkä työmies. Tällaisesta
harjotuksesta on vielä muutakin hyötyä, josta aion puhua alempana, ja
tullaan huomaamaan, miten filosofisista harjotusleikeistä johdutaan
todellisiin inhimillisiin toimiin ja tehtäviin.
Olen jo sanonut, etteivät puhtaasti spekulatiiviset tiedot sovellu
lapsille, edes niillekään, jotka lähestyvät nuoruudenikää. Mutta
vaikkei niitä perehdytetäkään liian syvältä systemaattiseen fysiikkaan,
tulee kuitenkin menetellä niin, että kaikki niiden kokemukset liittyvät
toisiinsa jonkunmoisen deduktsionin avulla, jotta ne tämän yhtenäisen
tietoketjun avulla voisivat niitä mielessään järjestää ja niitä muistaa
tarvittaessa. Sillä on sangen vaikeata kauan pysyttää muistissaan
yksityisseikkoja, jopa yhteyttä kaipaavia johtopäätöksiäkin, ellei ole
sitovia tukikohtia, joihin nojaten niitä voi muistiin palauttaa.
Kun etsitte luonnonlakeja, alkakaa aina yleisimmistä ja
havainnollisimmista ilmiöistä ja totuttakaa oppilaanne siihen, ettei
hän pidä näitä ilmiöitä perusteina, vaan tosiseikkoina. Otan käteeni
kiven ja olen muka asettavinani sen ilmaan, niin että se siinä pysyy
paikoillaan; avaan käteni, ja kivi putoaa maahan. Huomaan Émilen
tarkkaavasti seuraavan tätä temppuani ja kysyn häneltä: miksi tuo kivi
putosi?
Mikä lapsi olisikaan tähän vastaamatta? Ei yksikään, ei edes Émile,
ellen hyvin huolellisesti ole kasvattanut häntä niin, ettei hän siihen
voi vastata. Kaikki sanoisivat että kivi putoaa sentähden, että se on
raskas. Mikä on raskasta? se mikä putoaa. Kivi putoaa sentähden, että
se putoaa. Siihen pikku filosofini pahasti takertuu. Tämä on hänen
ensimäinen systemaattinen fysiikan oppituntinsa, ja olkoon hänellä
siitä itse aineeseen nähden hyötyä tai ei, niin saahan hän siinä
ainakin opetusta järkevyydessä.
Mikäli lapsen henkinen kehitys edistyy, sitä enemmän syitä ilmestyy,
joiden nojalla meidän tulee valita sen toimet ja askareet. Niin pian
kuin se oppii tarpeeksi tuntemaan itseään, tajutakseen missä sen
menestys piilee, niin pian kuin se kykenee käsittämään tarpeeksi
monipuolisia suhteita, arvostellakseen mikä sille on edullista, mikä
epäedullista, se samalla kykenee huomaamaan koko eron työn ja huvin
välillä ja pitämään jälkimäistä ainoastaan virkistävänä lepona
edellisestä. Silloin todella hyödylliset seikat voivat tulla sen
opiskelun esineeksi ja velvottaa sitä niitä harrastamaan uutterammin
kuin pelkkiä huvituksia. Välttämättömyyden yhä uudelleen esiintyvä laki
opettaa ihmistä aikaiseen tekemään sellaista, mikä ei häntä miellytä,
jotta hän voisi välttää jotakin pahaa seikkaa, joka hänelle olisi vielä
vastenmielisempi. Tämä etu on seuraus varovaisuudesta, ja siitä,
järjestetäänkö tämä varovaisuus hyvin tai pahoin johtuu koko
inhimillinen viisaus tai kurjuus.
Jokainen ihminen tahtoo olla onnellinen; mutta jotta voisi saavuttaa
onnellisuuden, pitäisi ensin tietää, mitä onni on. Luonnonihmisen onni
on yhtä yksinkertainen kuin hänen elämänsä. Se on siinä, että hän on
vapaa kärsimyksestä; terveys, vapaus ja välttämättömien tarpeiden
tyydyttäminen sen muodostavat. Siveellisen ihmisen onni on
toisenlainen; mutta siitä ei tässä ole kysymys. En saata tarpeeksi
toistaa, että ainoastaan puhtaasti fyysilliset ilmiöt voivat
herättää lapsissa mielenkiintoa, ainakin niissä lapsissa, joiden
turhamielisyyttä ei ole herätetty ja joita ei aikaisemmin ole turmeltu
yleisen mielipiteen myrkyllä.
Kun lapset huomaavat tarpeensa, ennenkuin niitä tuntevat, on niiden
henkinen kehitys jo sangen pitkälle edistynyt ja ne alkavat tuntea ajan
arvon. Silloin on tärkeätä totuttaa niitä käyttämään sitä hyödyllisiin
seikkoihin, mutta niiden tulee olla hyödylliset juuri niiden iälle ja
soveltua niiden käsityskykyyn. Kaikki, mikä koskee siveellistä
järjestystä ja yhteiskunnan tapoja on vielä jätettävä niille
opettamatta, sillä ne eivät kykene näitä asioita ymmärtämään. On
mieletöntä vaatia niitä harrastamaan seikkoja, joiden epämääräisesti
sanotaan edistävän niiden parasta, niiden tietämättä mikä tämä paras
on, ja josta niiden sanotaan suurina nauttivan etua, ilman että niillä
nykyhetkenä on mitään etua tuosta ymmärtämättömästä seikasta.
Älköön koskaan saatettako lasta tekemään mitään pelkästä käskystä tai
kehotuksesta. Ei mikään muu sen mielestä ole hyvää kuin se, minkä se
itse huomaa hyväksi. Kun alati pakotatte sitä menemään ulommaksi
käsityskykyään, luulette menettelevänne viisaasti ja varovaisesti,
mutta siinä suuresti erehdytte. Antaaksenne sille käteen muutamia
turhia aseita, joita se ei kenties koskaan voi käyttää, riistätte siltä
ihmiselle tärkeimmän aseen, nimittäin terveen järjen. Totutatte sen
aina olemaan toisten ohjattavana ja alati olemaan pelkkä kone toisten
käsissä. Tahdotte että lapsi olisi tottelevainen ja oppivainen pienenä,
samalla tahdotte että se suurena tulee herkkäuskoiseksi ja toisten
petettäväksi. Sanotte sille alati: _kaikki, minkä sinulta vaadin, on
omaa etuasi varten; mutta et kykene sitä ymmärtämään. Mitä minua
liikuttaa, jos sinä ymmärrät tai et ymmärrä sitä, mitä sinulta vaadin.
Teethän työtä yksinomaan itseäsi varten_. Kaikilla näillä kauniilla
puheilla, joita oppilaallenne nyt pidätte, saattaaksenne sen viisaaksi,
valmistatte hedelmällistä maaperää niille puheille, jotka hänelle
kerran tulevaisuudessa on pitävä joku haaveilija, petturi,
juonittelija, joku konna tai mikä houkkio tahansa, joka tahtoo saada
hänet ansaansa tai tyrkyttää hänelle hulluja mielipiteitään.
On tärkeätä että aikaihminen tietää paljon seikkoja ja sellaisia,
joiden hyödyllisyyttä lapsi ei kykene tajuamaan. Mutta onko
välttämätöntä ja edes mahdollista että lapsi tietää mitä aikaihmisen
tulee tietää? Koettakaa opettaa lapselle kaikkea, mikä sen ikäiselle on
hyödyllistä, ja huomaatte että koko sen aika on täyttyvä toimista.
Miksi tahdotte, että se niiden opintojen vahingoksi, jotka soveltuvat
sen iälle, harrastaisi varttuneemman iän opintoja, iän, jonka
saavuttamisesta sillä on niin vähän takeita? Mutta, sanonette, onko
aikaa oppia sitä, mikä on tiedettävä, silloin kuin se hetki on tullut,
jolloin tuota tietoa tulisi käyttää? Sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan,
että sitä on mahdoton oppia aikaisemmin. Oikeat opettajamme näet ovat
kokemus ja tunne, eikä ihminen koskaan hyvin tiedä mikä hänelle on
sopivaa ja edullista, ellei hän ole siitä saanut kokemusta niistä
elämäntiloista, joissa itse on ollut. Lapsi tietää syntyneensä
tullakseen aikaihmiseksi. Kaikki sen käsitteet aikaihmisen tilasta
voivat tarjota sille tilaisuutta oppimiseen. Mutta niiden käsitteiden
suhteen, jotka koskevat tätä tilaa ja jotka käyvät yli sen
käsityskyvyn, sen tulee pysyä mitä täydellisimmässä tietämättömyydessä.
Koko kirjani on alituinen todiste tästä kasvatusopillisesta
periaatteesta.
Niin pian kuin saatamme mainita oppilaallemme sanan _hyödyllinen_, on
meillä hallussamme lisäkeino häntä ohjataksemme. Tämä sana näet tekee
häneen suuren vaikutuksen, jos nimittäin tämä käsite oikein suhtautuu
hänen ikäänsä ja jos hän selvästi tajuaa missä yhteydessä se on hänen
nykyisen etunsa kanssa. _Teidän_ lapsiinne tämä sana ei tee mitään
erityistä vaikutusta, kun näet ette ole niissä siitä herättänyt niiden
tajuntakyvyn mukaista käsitystä ja kun muut aina pitävät huolta siitä,
mikä niille on hyödyllistä, joten niiden ei itsensä koskaan tarvitse
sitä ajatella eikä tietää mitä hyödyllinen on.
_Mikä hyöty tästä on?_ Siinä se pyhä sana, joka tästälähin on oleva
ratkaisevana minun ja hänen välillä kaikissa elämämme toimissa. Se on
se kysymys, jonka minä ehdottomasti teen jokaisen muun kysymyksen
jälkeen ja joka on ehkäisevä nuo monet tyhmät ja väsyttävät kysymykset,
joilla lapset lakkaamatta ja turhanpäiten väsyttävät kaikkia, jotka
niitä ympäröivät, tehden sen enemmän ylläpitääkseen vaikutusvaltaansa
heihin kuin aikeessa niistä saada hyötyä. Se ihminen, johon tärkeimpänä
opetuksena on terotettu, ettei pidä koettaa oppia mitään muuta kuin
hyödyllistä, kysyy Sokrateen tavoin. Hän ei tee ainoatakaan kysymystä
olematta sitä ennen selvillä kysymyksen syystä, sillä hän tietää, että
tätä häneltä kysytään, ennenkuin vastataan.
Huomatkaa minkä voimakkaan välikappaleen olen antanut teille
vaikuttaaksenne oppilaaseenne. Kun hän näet ei juuri tunne mitään
syitä, on hänen melkein pakko vaieta milloin vaan tahdotte. Mutta minkä
suuren edun tuottaakaan kasvattajalle hänen tietonsa ja kokemuksensa,
joiden avulla hän voi todistaa kaikkien niiden seikkojen tuottaman
hyödyllisyyden, joita ehdottaa! Sillä on luonnollista, että tekemällä
hänelle tämän kysymyksen opetamme häntä vuorostaan tekemään sen meille.
Voimme olla varmat siitä että hän kaiken johdosta, mitä hänelle
ehdotamme, noudattaen esimerkkiämme on sanova: _Mitä hyötyä on tästä?_
Tämä on ehkä se ansa, jota kasvattajan on kaikkein vaikeinta välttää.
Jos hän näet lapsen kysyttyä jotakin, koettaa ainoastaan päästä asiasta
ja mainitsee sille vaan yhdenkin syyn, jota se ei kykene ymmärtämään,
niin lapsi, huomatessaan että hän mittakaavanaan käyttää omaa
käsityskykyään, eikä lapsen ymmärrystä, arvelee hänen syitään päteviksi
hänen ikäiselleen, mutta ei lapselle. Silloin lapsi ei enää luota
kasvattajaan, ja kaikki on hukassa. Mutta kukahan opettaja tahtoisi
jäädä oppilaalleen vastausta velkaa ja myöntää hänelle olevansa
väärässä? Ei yksikään tahdo tunnustaa edes niitä vikoja, jotka hänellä
todella on. Minä taas pitäisin velvollisuutenani tunnustaa olevani
väärässä silloinkin, kun itse teossa olisin oikeassa, mutta kun en
voisi oppilaalleni saattaa perusteitani ymmärrettäviksi. Täten olisi
menettelytapani aina selvä ja johdonmukainen hänen mielestään, eikä
koskaan herättäisi hänessä epäluuloa. Täten minä säilyttäisin enemmän
luottamusta omistamalla itselleni luuloteltuja vikoja, kuin mitä muut
tekevät peittämällä vikojaan.
Ajatelkaa ennen kaikkea että hyvin harvoin on teidän tehtävänne
ehdottaa oppilaallenne mitä hänen tulee oppia; _hänen_ tehtävänsä on
haluta, etsiä ja löytää se; teidän on saatettava se hänelle
tajuttavaksi, taitavasti herätettävä tämä halu ja annettava hänelle
keinot tyydyttää tuota tiedonhaluaan. Siitä seuraa, että teidän tulee
tehdä ainoastaan muutamia kysymyksiä, mutta valita ne hyvin. Koska
hänellä on oleva paljon enemmän kysyttävää teiltä kuin teillä häneltä,
tarvitsee teidän paljoa vähemmin paljastaa itseänne ja teillä on oleva
paljon useammin tilaisuus sanoa hänelle: _mitä hyötyä on siitä, mitä
minulta kysyt?_
Koska lisäksi on sangen vähän tärkeätä oppiiko hän sitä vai tätä, kun
hän vaan käsittää hyvin sen, minkä oppii ja mikä hyöty siitä on, niin
siinä tapauksessa, ettette voi antaa hänelle esille otetusta seikasta
hänen käsityskyvylleen sopivaa selitystä, on parasta ettette anna
mitään selitystä. Sanokaa hänelle suoraan: en voi antaa sinulle hyvää
vastausta; erehdyin, jättäkäämme tämä seikka. Jos se, mitä aioitte
opettaa, todella oli epäonnistunutta, ei ole vahinko, että se hylätään.
Ellei, saatte vähällä vaivalla tilaisuuden selvittää hänelle sen
hyödyllisyyden.
Minä en ollenkaan pidä pitkien puheiden ja esitelmien muodossa
annetusta opetuksesta; nuoret niitä sangen vähän seuraavat eivätkä
paina niitä mieleensä. Itse asia ennen kaikkea! En koskaan tarpeeksi
saata huomauttaa että panemme liiaksi painoa sanoihin. Lörpöttelevällä
ja puheliaalla opetustavallamme kasvatamme pelkkiä lörpöttelijöitä.
Olettakaamme että oppilaani, tarkastaessamme auringon kulkua ja tapaa
löytää ilmansuunnat, äkkiä keskeyttää minut kysyen mitä tämä kaikki
hyödyttää. Minkä komean puheen nyt voisin hänelle pitää! Kuinka monen
seikan opettamiseen voisin käyttää tätä tilaisuutta vastaten hänen
kysymykseensä, etenkin jos meillä olisi kuuntelijoita![81] Voisin
puhua hänelle matkojen hyödystä, kaupan tuottamista eduista, kunkin
ilmanalan erityisistä tuotteista, eri kansojen tavoista, kalenterin
merkityksestä, siitä, miten tärkeätä on maanviljelykselle laskea
vuodenaikojen vaihtumiset, purjehdustaidosta, taidosta tarkoin
tuntea matkansa suunta merellä, vaikkei tiedä missä kohdin laiva
on. Politiikka, luonnonhistoria, tähtitiede, jopa moraali ja
ihmistenvälinen oikeus voitaisiin tässä selityksessäni ottaa puheeksi,
jotta oppilaassa heräisi suuri ajatus kaikista näistä tieteistä sekä
suuri halu niitä oppia. Jos kaiken tämän olisin sanonut, olisin
ladellut todellisen pedantin tietoja, joista oppilas ei olisi
ymmärtänyt mitään. Hänellä olisi suuri halu kysyä minulta, kuten
edellä, mitä hyötyä on siitä, että oppii ottamaan selville
ilmansuunnat; mutta hän ei rohkene, peläten että voisin suuttua. Hän
pitää sopivampana teeskennellä ymmärtävänsä, mitä häntä on pakotettu
kuuntelemaan. Näin suoritetaan niin sanottu hyvä kasvatus.
Mutta Émilemme, joka on saanut talonpoikaisemman kasvatuksen ja jota
suurella vaivalla olemme koettaneet kehittää niin, että hän ainoastaan
vaikeasti ymmärtää asioita, ei kuuntelisi sanaakaan tuosta kaikesta.
Niin pian kuin hän kuulisi ensi sanan, jota ei ymmärtäisi, hän rupeisi
juoksentelemaan ympäri huonetta ja antaisi minun yksin pitää puhettani.
On siis etsittävä tehoisampi ratkaisu; minun tieteelliset keinoni eivät
hänen mielestään ole minkään arvoiset. Tarkastimme paraikaa metsän
asemaa pohjoispuolella Montmorencita, kun oppilaani keskeytti minut
tuolla ikävällä kysymyksellä: _mitä hyötyä on tästä?_ Olet oikeassa,
sanoin hänelle, tämä työ ei hyödytä mitään, emme enää ryhdy siihen,
sillä meiltä ei puutu hyödyllisiä huvituksia. Harrastimme sitten muuta,
eikä sinä päivänä enää puhuttu maantiedosta.
Seuraavana aamuna ehdotan hänelle kävelyä ennen aamiaista. Hän suostuu
hyvin halukkaasti. Lapset ovat aina valmiit juoksemaan, ja oppilaallani
on hyvät jalat. Menemme metsään, kuljemme niittyjen ja peltojen poikki,
eksymme emmekä enää tiedä missä olemme, ja kun on palaaminen kotia,
emme enää löydä tietä. Aika kuluu, tulee kuuma. Meidän on nälkä,
joudutamme askeleitamme ja harhailemme turhaan sinne tänne, mutta
löydämme kaikkialla vaan metsää, kivilouhimoita ja ahoja, mutta emme
mitään sellaista, mikä opastaisi meidät tielle. Märkinä hiestä,
väsyneinä ja nälkäisinä eksymme näin kulkiessamme yhä kauemmaksi.
Viimein istuudumme lepäämään ja neuvottelemaan. Émile, jonka tällä
kertaa oletan kasvatetuksi muiden lasten tavoin, ei neuvottele, vaan
itkee. Hän ei tiedä että olemme vallan lähellä Montmorencita ja että
ainoastaan pensaikko meiltä sen peittää. Mutta tämä pensaikko on hänen
mielestään kokonainen metsä ja hänen kokoisensa ihmisolento on jo
vallan kuin haudattu tuollaiseen pensaikkoon.
Hetken vaitiolon jälkeen sanon hänelle levottoman näköisenä: Rakas
Émile, mitä meidän on tekeminen päästäksemme pois täältä?
_Émile_ (märkänä hiestä ja vuodattaen runsaita kyyneleitä): Mistä minä
sen tietäisin. Olen väsynyt; minun on nälkä ja jano; en enää jaksa
mitään.
_Jean-Jacques_: Luuletko minun tilaani paremmaksi ja luuletko että
olisin itkemättä, jos voisin kyyneleistäni saada suurusta? Ei tässä
auta itku, täytyy löytää tie. Katsotaanpa kelloasi, paljonko se on?
_Émile_: Kello on kaksitoista, enkä vielä ole saanut aamiaista.
_Jean-Jacques_: Se on totta, kello on kaksitoista, enkä minäkään vielä
ole syönyt aamiaista.
_Émile_: Kylläpä teidän sitten on nälkä!
_Jean-Jacques_: Ikävä kyllä ei aamiaiseni tule minua täältä etsimään.
Kello on kaksitoista. Juuri samaan aikaan tarkastimme eilen
Montmorencissa metsän asemaa. Jospa nyt samoin voisimme metsästä
tarkastaa Montmorencin asemaa...
_Émile_: Se olisi hyvä. Mutta eilen näimme metsän, ja täältä emme näe
kaupunkia.
_Jean-Jacques_: Se on paha... Mutta jos voisimme sitä näkemättämmekin
löytää sen suunnan...
_Émile_: Miten se kävisi päinsä?
_Jean-Jacques_: Emmekö sanoneet että metsä oli...
_Émile_: Pohjoiseen Montmorencista.
_Jean-Jacques_: Siis täytyy Montmorencyn olla...
_Émile_: Etelään metsästä.
_Jean-Jacques_: Onhan meillä keino kello kahdentoista aikaan löytää
pohjoinen.
_Émile_: On kyllä, varjon suunnasta.
_Jean-Jacques_: Mutta miten löydämme etelän?
_Émile_: Niin, mitä tehdä?
_Jean-Jacques_: Etelä on päinvastaiseen suuntaan pohjoisesta.
_Émile_: Se on totta. Meidän tarvitsee vaan hakea varjon vastakkainen
suunta. Kas, tuossa on etelä, tuossa on etelä! Varmaankin Montmorenci
on tuolla päin. Menkäämme tuohon suuntaan.
_Jean-Jacques_: Saatatpa olla oikeassa. Seuratkaamme tuota polkua
metsikön läpi.
_Émile_ (lyöden kätensä yhteen ja päästäen ilohuudon): Oi! näen
Montmorencin! Sehän on vallan edessämme, aivan avonaisella paikalla.
Rientäkäämme aamiaiselle, juoskaamme nopeasti. Tähtitieteestä on kyllä
hyötyä.
Olkaa varma siitä, että, jos hän ei sano viimemainittuja sanoja, hän
niitä ajattelee. Vähät siitä, kunhan vaan minä en niitä lausu. Olkaa
myös varma siitä ettei hän elämässään ole unhottava sinä päivänä
saamaansa opetusta. Jos sen sijaan olisin antanut hänen huoneessa vaan
olettaa kaikkea tätä, olisi hän unhottanut puheeni jo seuraavana
päivänä. Tulee puhua niin paljon kuin suinkin tekojen muodossa ja
sanoin selittää vaan mitä ei voi teoilla osottaa.
Minulla ei ole lukijan käsityskyvystä niin huonoa ajatusta, että
rupeaisin hänelle antamaan jokaisesta oppiaineesta esimerkkejä. Mutta
olkoon kysymys mistä tahansa, en saata tarpeeksi kehottaa kasvattajaa
aina asettamaan todisteensa oppilaansa käsityskyvyn mukaisiksi. Sillä,
sanon sen vielä kerran, paha ei ole siinä, ettei oppilas ymmärrä, vaan
siinä, että hän luulee ymmärtävänsä.
Muistan miten kerran tahdoin eräässä lapsessa herättää harrastusta
kemiaan, minkä vuoksi näytin sille useita metallisaoksia ja selitin,
kuinka kirjoitusmustetta tehdään. Sanoin että sen musta väri johtuu
hyvin hienoksi jauhetusta raudasta, joka liuoitetaan vihtrillissä ja
saostetaan lipeisessä nesteessä. Keskellä oppinutta selitystäni
pienokainen viekkaasti keskeytti minut sillä kysymyksellä, jonka
hänelle olin opettanut. Jouduin siitä hyvin hämilleni.
Hieman asiaa mietittyäni keksin seuraavan keinon. Lähetin noutamaan
viiniä talon viinikellarista sekä neljälläkymmenellä pennillä toista
viiniä viinikauppiaalta. Otin esille pienen pullon, joka sisälsi
alkali-liuosta, ja kun sitten vielä olin kaatanut kahteen lasiin
kumpaankin erilaista viiniä,[82] puhuin seuraavasti:
"Väärennetään useita ravintoaineita, jotta ne näyttäisivät paremmilta,
kuin mitä ne ovat. Nämä väärennykset pettävät silmää ja makua. Mutta ne
ovat vahingolliset ja saattavat väärennetyt aineet, huolimatta
kauniista ulkonäöstään, huonommiksi kuin mitä ne alkuperäisesti
olivat."
"Väärennetään etenkin juomatavaroita ja ennen kaikkea viinejä, sillä
tätä väärennystä on vaikeampi huomata ja se tuottaa väärentäjälle
suuremman edun. Happamia viinejä väärennetään lyijyhappeutuman avulla.
Tämä valmistetaan lyijystä. Happoihin yhdistetty lyijy tuottaa hyvin
makeata ainetta, joka poistaa viinin mausta happamuuden, mutta joka on
myrkkyä niille, jotka tuollaista viiniä juovat. On siis tärkeätä
tietää, ennenkuin juo viiniä, onko siihen sekoitettu lyijyhappeutumaa,
vai ei. Saadakseni tämän selville menettelen seuraavalla tavalla."
"Viini ei sisällä ainoastaan polttoaineeksi kelpaavaa väkiviinaa, kuten
olet huomannut paloviinasta, joka siitä tehdään; mutta se sisältää
vielä happoa, minkä huomaa siitä, että siitä myöskin saadaan etikkaa ja
viinikiveä."
"Happo on metalliaineiden sukua ja yhdistyy niiden kanssa liuokseksi,
muodostaen kokoonpantua suolaa. Niin on esim. ruoste, yksinkertaisesti
ilman ja veden sisältämän hapon liuvottamaa rautaa ja vaskiruoste
ainoastaan etikan liuvottamaa vaskea."
"Mutta tämä happo on enemmän sukua aikalisille kuin metalliaineille,
niin että, jos edellisiä sekoitetaan yllämainittuihin kokoonpantuihin
suoloihin, täytyy hapon erottautua metallista, johon se on yhtynyt ja
yhtyä alkaliin."
"Silloin haposta eronnut ja tuon hapon aiheuttamasta liuvostilasta
vapautunut metalli vajoo pohjaan ja tekee viininesteen sameaksi."
"Jos siis jompikumpi näistä viineistä sisältää lyijyhappeutumaa, pitää
sen happo tämän happeutuman liuvostilassa. Jos siihen kaadan
lipeäainetta, tämä pakottaa hapon eroamaan lyijyhappeutumasta ja
yhtymään lipeäaineeseen. Lyijy, joka ei enää pysy liuvostilassa,
näyttäytyy, tekee nesteen sameaksi ja painuu viimein lasin pohjaan."
"Jos viinissä ei ole lyijyä,[83] eikä mitään muuta metallia, alkali
sekoittuu rauhallisesti[84] happoon, koko neste pysyy liuenneena, eikä
pohjalle kokoonnu mitään metallia."
Sitten kaadoin alkali-nestettä molempiin viinilaseihin; talon oma viini
pysyi selkeänä ja läpikuultavana, ostettu taas muuttui hetken kuluttua
sameaksi, ja tunnin kuluttua näki selvästi viinistä eronneen lyijyn
lasin pohjalla.
"Tuossa nyt näet", sanoin hänelle, "luonnollista ja puhdasta viiniä,
jota voi vaaratta juoda ja väärennettyä viiniä, joka myrkyttää. Tämän
saa selville saman taidon avulla, jonka hyödyllisyyttä äsken kysyit
minulta. Se, joka hyvin osaa tehdä mustetta, osaa myöskin tuntea
väärennetyt viinit."
Olin hyvin tyytyväinen antamaani esimerkkiin, ja kuitenkin huomasin
ettei se tehnyt mitään vaikutusta pienokaiseen. Tarvitsin hieman aikaa
käsittääkseni että olin tehnyt tyhmyyden. Puhumattakaan siitä, ettei
kahdentoistavuotiaan lapsen olisi mahdollista seurata sellaista
selitystä, jonka olin antanut, ei se edes voinut käsittää tämän kokeen
hyötyä. Se näet oli maistanut kumpaakin viiniä ja oli pitänyt niitä
molempia hyvänmakuisina, minkä vuoksi sille ei ollenkaan selvinnyt tuo
sana "väärennys", jonka luulin niin hyvin selittäneeni. Nuo muut sanat
"epäterveellinen" ja "myrkky", eivät myöskään sen mielestä merkinneet
mitään. Se oli niiden suhteen samalla kannalla kuin yllämainittu poika,
joka kertoi lääkäri Filippoksesta. Näin on kaikkien lasten laita.
Sellaisten syiden ja seurausten suhteet, joiden yhteyttä emme
tajua, se hyvä ja paha, jota emme käsitä, tarpeet, joita me emme
koskaan ole tunteneet, eivät meistä ole minkään arvoiset. On mahdotonta
herättää meissä harrastusta mihinkään, mikä on niiden yhteydessä.
Viidentoistavuotiaana arvostelemme viisaan miehen onnellista tilaa yhtä
suureksi kuin kolmekymmenvuotiaana paratiisin ihanuutta. Ja kun ei
kumpaakaan hyvin käsitä, tekee varsin vähän niitä itselleen
hankkiakseen. Ja jos niitä käsittäisikin, sittenkin tekisi varsin vähä
niitä saavuttaakseen, ellei niitä halua, ellei tunne niiden olevan
itselleen soveliaita. On helppo selittää lapselle että se, minkä tahtoo
sille opettaa, on hyödyllistä; mutta tämä ei merkitse mitään, ellei
siinä voi herättää todellista vakaumusta siitä. Turhaan tyyni järki
saattaa meitä hyväksymään tai hylkäämään. Ainoastaan intohimo saattaa
meidät toimimaan, ja miten voimmekaan intohimoisesti tavoitella
sellaista, jota emme harrasta!
Älkää koskaan kiinnittäkö lapsen huomiota sellaiseen, jota se ei kykene
käsittämään. Niin kauan kuin ihmiskunta on sille melkein vieras, ei
sitä voi kohottaa miehen kannalle, vaan tulee esittää sille miehen
tilaa ja oloja sen omalta kannalta. Vaikka pidättekin silmällä sitä,
mikä sille voi olla hyödyllistä varttuneemmassa iässä, älkää puhuko
sille muusta kuin sellaisesta, minkä hyötyä se jo kykenee käsittämään.
Muuten ei koskaan pidä verrata sitä toisiin lapsiin; älköön
sillä olko mitään kilpailijoita, ei edes juoksussa, niin pian
kuin se alkaa järkevästi ajatella. On monta vertaa parempi, että se on
vallan oppimatta sellaista, mitä oppisi ainoastaan kateuden ja
turhamielisyyden vaikutuksesta. Sen sijaan olen huomauttava sille joka
vuosi sen saavuttamaa edistystä ja olen vertaava sitä aina seuraavan
vuoden edistykseen. Olen sanova sille: olet kasvanut niin tai niin
monta linjaa, tuon ojan yli olet kerran hypännyt, tuollaisen taakan
kantanut, noin pitkälle heitit kiven ja tuon matkan juoksit lepäämättä.
Saammepa nähdä mitä nyt kykenet tekemään. Näin innostutan oppilastani
saattamatta häntä kellekään kateelliseksi. Hän tahtoo kunnostaa itseään
entistään enemmin. En huomaa mitään haittaa siitä, että hän on oma
kilpailijansa.
Vihaan kirjoja; ne opettavat meitä vaan puhumaan asioista, joita emme
tunne. Sanotaan Hermeksen kaivertaneen patsaisiin tieteiden alkeet,
suojatakseen nämä keksintönsä uudelta vedenpaisumukselta. Jos hän hyvin
olisi terottanut niitä ihmisten mieliin, ne olisivat säilyneet
perintötietona. Hyvin kehitetyt aivot ovat ne muistopatsaat, joihin
kaiverrettuina inhimilliset tiedot varmimmin pystyvät.
Eiköhän voitaisi koota eri kirjoihin sirotettuja tietoja siten, että ne
palvelisivat samaa tarkoitusperää, joka helposti olisi käsitettävissä
ja joka voisi innossa tätäkin ikää? Jos voitaisiin keksiä tila, jossa
kaikki ihmisen luonnolliset tarpeet ilmeisesti selviäisivät lapselle,
ja jossa keinot tyydyttää näitä tarpeita vähitellen yhtä helposti
kehittyisivät, niin kuvaamalla vilkkaasti ja yksinkertaisesti tätä
tilaa tulisi antaa lapsen mielikuvitukselle ensimäinen herätys ja
harjotus.
Intomielinen filosofi! Huomaan jo sinun mielikuvituksesi leimuavan.
Mutta älä turhaan vaivaa päätäsi: tämä tila on jo löydetty, se on jo
kuvattukin, ja tämä on tehty -- en tahdo tätä väittäen sinua loukata --
paljoa paremmin kuin sinä itse sen tekisit, ainakin enemmän
todellisuuden mukaisesti ja yksinkertaisemmin. Koska välttämättömästi
tarvitsemme kirjoja, on olemassa yksi sellainen, joka mielestäni
tarjoaa mitä onnistuneimman esityksen luonnollisesta kasvatuksesta.
Tämä kirja on oleva ensimäinen, jonka Émileni on lukeva; se on kauan
aikaa yksin muodostava koko hänen kirjastonsa ja on aina siinä pysyvä
kunniasijalla. Se on oleva se teksti, johon kaikki luonnontieteitä
koskevat keskustelumme ainoastaan tarjoavat kommentarioita. Se on
edistyessämme oleva arvostelukykymme mittaajana, ja sitä olemme aina
mielihyvällä lukevat, niin kauan kuin makumme ei ole turmeltunut. Mikä
on siis tämä merkillinen kirja? Onko se joku Aristoteleen, Pliniuksen
vai Buffonin teos? Ei. Se on Robinson Crusoe.
Robinson Crusoe saaressaan, yksin, kaivaten lähimmäistensä apua ja
kaikenlaisia työaseita ja kuitenkin tullen toimeen, pysyen yllä jopa
hankkien itselleen jonkunlaista elämän mukavuutta -- kas siinä aihe,
joka huvittaa kutakin ikää ja joka lukemattomin tavoin voidaan tehdä
lapsille miellyttäväksi. Tässä siis kohtaamme todella tuollaisen aution
saaren, johon aikaisemmin viittasin. Tämä tila ei ole, sen myönnän,
yhteiskuntaihmisen tila; on todenmukaista ettei Émilekään sellaiseen
joudu. Mutta tämän tilan mukaan hänen tulee arvostella kaikkia muita
elämäntiloja. Varmin keino kohota yläpuolelle ennakkoluuloja ja tehdä
oikeita johtopäätöksiä olojen oikeista suhteista on asettua tuollaisen
yksinäisen ihmisen asemaan ja arvostella kaikkea niin kuin tuo ihminen
itse arvostelisi oman hyötynsä kannalta.
Jos tästä romaanista jätetään huomioon ottamatta sivuseikat, niin on
se, alkaen Robinsonin lähellä saartaan tapahtuneesta haaksirikosta ja
päättyen sen laivan tuloon, joka hänet sieltä vie pois, tarjoava
Émilelle sekä huvia että oppia kysymyksessä olevassa iässä. Tahdon että
hänen päänsä siitä on joutuva pyörälle, että hän alati ajattelee
linnaansa, vuohiaan, istutuksiaan; hän saa oppia, ei kirjoista, vaan
käytännössä yksityisseikkoja myöten, kaikki mitä sellaisessa tilassa
ollen tulee oppia. Hän kuvitelkoon itse olevansa Robinson. Kuvitelkoon
että on puettu vuotiin, että hänellä on suuri lakki päässä,
vyöllä suunnaton miekka, sanalla sanoen että on kirjan sankarin
eriskummaisissa tamineissa, lukuunottamatta päivänvarjostinta, jota hän
ei tarvitse. Tahdon että hän on levoton niiden toimenpiteiden suhteen,
joihin on ryhdyttävä, jos tämä tai tuo sattuisi puuttumaan häneltä, ja
että hän arvostelee sankarinsa menettelyä. Hän tutkikoon, eikö hän ole
laiminlyönyt mitään, eikö jotain voisi tehdä paremmin. Pankoon hän
tarkoin merkille hänen erehdyksensä, jotta ei itse samanlaisessa
tilassa niihin joutuisi. Sillä aivan varmaan hän päättää itse lähteä
samanlaiselle seikkailuretkelle. Tämä on ainoa oikea tuulentupa tuossa
onnellisessa iässä, jossa ei tunneta muuta onnea kuin se, minkä
välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen ja vapaus tuottaa.
Minkä oivallisen apulähteen tarjoaa tämä lapsen into taitavalle
miehelle, joka on herättänyt sen juuri kasvatustarkoituksiaan varten!
Lapsi näet, joka palaa halusta hankkia itselleen täyden varaston
saartansa varten, on oleva innokkaampi oppimaan kuin opettaja
opettamaan. Se tahtoo tietää kaikki, mikä on hyödyllistä, eikä
tahdokaan muuta tietää. Sitä ei enää tarvitse kehottaa, päinvastoin
tulee sitä pidättää. Muuten tulee meidän joutuin saattaa se
kotiutuneeksi tässä saaressa, niinkauan kuin se siellä löytää onnensa.
Sillä se päivä lähestyy, jolloin se, jos tahtookin elää siinä, ei
ainakaan tahdo elää yksin, ja jolloin _Perjantai_, jota se nyt ei
ollenkaan ajattele, ei sille enää tarjoa riittävää seuraa.
Luonnontarpeiden vaatima taidokkaisuus, johon yhden ihmisen työ voi
riittää, johtaa etsimään ja harjottamaan teollisuuden vaatimaa taitoa
ja siihen tarvitaan useiden käsien yhteistyötä. Edellistä saattavat
harjottaa erakot ja villi-ihmiset; jälkimäinen taas saattaa syntyä
ainoastaan yhteiskunnassa ja tekee tämän välttämättömäksi. Niin kauan
kuin tunnetaan ainoastaan fyysillisiä tarpeita, kukin ihminen riittää
itselleen. Ylimääräisten varojen ja apukeinojen ilmaantuminen tekee
välttämättömäksi työn jaon. Sillä vaikka yksi ihminen yksin työtä
tehdessään ansaitsee yhden ainoan ihmisen toimeentulon, ansaitsee sata
yhdessä työtä tekevää ihmistä kahdensadan hengen toimeentulon. Niin
pian kuin osa ihmisiä lepää, täytyy työtä tekevien käsivartten korvata
joutilasten työttömyyttä.
Kasvattajan suurimpana huolena tulee olla pitää kaukana oppilaastaan
kaikki tiedot niistä yhteiskuntasuhteista, joita hän ei kykene
käsittämään. Mutta kun tietojen keskinäinen yhteys pakottaa kasvattajaa
hänelle osottamaan ihmisten keskinäistä riippuvaisuutta, älköön hänelle
niitä osotettako siveelliseltä kannalta, vaan käännettäköön hänen
tarkkaavaisuutensa aluksi teollisuuteen ja mekaaniseen taitoon, jotka
saattavat ihmiset toisilleen hyödyllisiksi. Kun viette oppilaanne
verstaasta verstaaseen, älkää koskaan salliko hänen nähdä mitään työtä
tehtävän, itse omin käsin siihen ryhtymättä, älkääkä antako hänen
lähteä pois verstaasta ilman että hän täydelleen käsittää siinä
esiintyvän menettelytavan syyt tai ainakin niiden työtapojen syyt,
joita hän on tarkastanut. Tätä varten on kasvattajan itsensä tekeminen
työtä ja kaikkialla antaminen oppilaalleen esimerkkiä; jotta hänestä
tulisi mestari, tulee kasvattajan kaikkialla olla oppipoika. Tulee näet
ottaa huomioon että tunnin työnteko on lapselle opettava enemmän kuin
koko päivän kestänyt selittely.
Se arvo, joka yleisesti pannaan eri ammattitaitoihin ja taiteisiin, on
päinvastaisessa suhteessa niiden hyötyyn. Tämän arvon määrää suorastaan
niiden hyödyttömyys, ja niin pitääkin olla. Hyödyllinen taidokkaisuus
on se, jolla ansaitsee vähimmin, kun näet työntekijöiden luku on
suhteessa ihmisten tarpeisiin ja kun sellaisten työn tulosten, joita
kaikki tarvitsevat, täytyy olla sen hintaiset, että köyhäkin jaksaa
niitä itselleen hankkia. Sitävastoin nuo tärkeät henkilöt, joita ei
sanota käsityöläisiksi tai taitureiksi, vaan taiteilijoiksi, tekevät
työtä yksinomaan joutilaita ja rikkaita varten ja panevat vallan
mielivaltaiset hinnat tekemilleen leluille. Ja kun näiden turhien
aikaansaannosten arvo perustuu yksinomaan mielipiteeseen, muodostaa
niiden hintakin osan niiden arvoa, eikä niitä arvostella muun kuin
niiden hinnan mukaan. Se arvo, jonka rikas niihin panee ei johdu niiden
hyödyllisyydestä, vaan siitä ettei köyhä voi niitä itselleen hankkia.
_Nolo habere bona, nisi quibus populus inviderit_.[85]
Mitä tulisikaan oppilaistanne, jos annatte heihin juurtua tämän
mielettömän ennakkoluulon, jos itse sitä suositte ja jos he esim.
näkevät teidän astuvan kultasepän puotiin suurempaa kunnioitusta
osottaen kuin rautapuotiin? Mikä on oleva heidän arvostelunsa taidon ja
esineiden oikeasta arvosta, kun kaikkialla näkevät mielivallan
määräämän hinnan olevan ristiriidassa todellisen hyödyn määräämän
hinnan kanssa ja kun huomaavat että kuta enemmän esine maksaa, sitä
vähempiarvoinen se on? Jos vaan päästätte nämä väärät käsitteet heidän
päähänsä, voitte luopua heitä enempää kasvattamasta; huolimatta
kaikista ponnistuksistanne he tulevat saamaan samanlaisen kasvatuksen
kuin kaikki muut. Silloin on teiltä neljäntoista vuoden työ mennyt
hukkaan.
Émile, joka ajattelee saarensa varustamista, on katseleva asioita
toisin silmin. Robinson olisi pannut paljon enemmän arvoa rautapuotiin
kuin kaikkiin Saiden korutavaroihin. Edellinen olisi hänen mielestään
ollut hyvin kunnioitettava mies, jälkimäinen viheliäinen keinottelija.
"Poikani on luotu elämään maailmassa. Hän ei elä viisaiden, vaan
houkkioiden parissa. Hänen tulee siis tuntea heidän hulluutensa, he kun
tahtovat, että heitä sen avulla on johdettava. Oikea tieto asioista ja
oloista on hyvä, mutta ihmisten ja heidän mielipiteidensä tuntemus on
tärkeämpi; yhteiskunnassa näet ihmisen paras välikappale on ihminen, ja
viisain on se, joka parhaiten osaa käyttää tätä välikappaletta.
Mitä hyödyttää terottaa lapsiin käsitystä kuvitellusta olojen
järjestyksestä, joka on vallan päinvastainen kuin olevat olot, joiden
mukaan sen kuitenkin täytyy asettaa toimintansa? Opettakaa ne ensin
tulemaan viisaiksi ja sitten voitte opettaa niitä arvostelemaan missä
suhteessa muut ovat hulluja."