Kaikkien aistiemme käyttäminen ei ole yhtä suuressa määrin hallussamme.

Yhden niistä, nimittäin tuntoaistin, toiminta ei koskaan keskeydy

hereillä ollessamme; se on levinneenä yli koko ruumiimme ainaisen

vartijan tavoin ilmottaen meille kaiken, mikä voisi meitä vahingottaa.

Tunto on se aisti, joka meissä tahtomattammekin ensiksi kehittyy tuon

alituisen harjaantumisen kautta, ja jota meidän siis vähemmin tarvitsee

erityisesti viljellä. Kuitenkin huomaamme, että sokeilla on varmempi ja

hienompi tunto kuin meillä; heidän näet, kun eivät ole näön opastamia,

on pakko yksinomaan tuntoaistin nojalla muodostaa ne arvostelut, jotka

me muodostamme näköaistin välityksellä. Miksi ei siis meitä opeteta

heidän tavoin astumaan pimeässä ja pimeässä tuntemaan niitä esineitä,

jotka ovat käsiemme saavutettavissa ja oikein arvostelemaan meitä

ympäröiviä esineitä, sanalla sanoen tekemään yöllä ja ilman valoa

kaiken sen, minkä sokeat tekevät päivällä kaivaten näköä? Niin kauan

kuin aurinko paistaa, olemme heitä edullisemmassa asemassa; pimeässä he

vuorostaan ovat oppaanamme. Me olemme sokeat puolet ikäämme, ero on

vaan se, että varsinaisesti sokeat aina tulevat toimeen ja että me emme

rohkene astua askeltakaan sydänyöllä. Mutta onhan meillä tulta,

huomauttanee joku. -- Aina vaan turvauduttava koneisiin! Kuka takaa,

että nämä tarvittaessa seuraavat teitä kaikkialle? Minä puolestani suon

kernaammin, että Émilellä on silmät sormien päässä, kuin kynttilän

tekijän puodissa.

Jos olette suljettu huoneustoon keskellä yötä, lyökää kätenne yhteen,

niin huomaatte huoneen kaiusta, onko se suuri vai pieni, oletteko

keskellä huonetta vai nurkassa. Jos olette puolen jalan päässä

seinästä, niin edessänne oleva ohuempi, mutta samalla voimakkaammin

virtaava ilmapatsas on tekevä erilaisen vaikutuksen kasvoihinne.

Pysykää alallanne ja kääntykää vuoroin joka taholle; jos joku ovi on

auki, ilmanveto on sen ilmaiseva. Jos kuljette laivalla, voitte siitä,

millä tavoin ilma koskettelee kasvojanne, päättää sekä mihin suuntaan

kuljette että millä vauhdilla, hitaalla vai nopealla, rantavirta teitä

kuljettaa eteenpäin. Näitä ja tämänlaisia havaintoja voimme tehdä

ainoastaan yöllä; kuinka tarkkaavaisia koetammekin olla päivällä, eivät

ne meille onnistu, sillä silmämme yhtä paljon hajottavat kuin tukevat

huomiotamme. Kuitenkaan emme näitä havaintoja tehdessämme ole

käyttäneet käsiämme emmekä sauvaa. Kuinka monta tietoa, jotka muuten

ovat näköaistin välittämiä, voimme saavuttaa tuntoaistilla, ilman että

edes mitään koskettelemme.

Paljo leikkejä yön aikaan! Tämä neuvo on tärkeämpi kuin miltä puusta

katsoen näyttää. Yö luonnollisesti pelottaa ihmisiä, jopa välistä

eläimiäkin.[57] Järki, tiedot, nerokkaisuus ja rohkeus vapauttavat

ainoastaan harvoja tästä heikkoudesta. Olen nähnyt sivistyneiden

miesten, vapaa-ajattelijoiden, filosofien ja päiväsaikaan pelottomien

sotilaiden vapisevan yöllä naisten tavoin, kuullessaan lehden

kahisevan. Selitetään tämän pelon johtuvan imettäjien saduista, mutta

siinä erehdytään; sillä syy on vallan luonnollinen. Mikä on tämä syy?

Sama, joka tekee kuurot epäluuloisiksi ja rahvaan taikauskoiseksi,

nimittäin se, ettemme tunne meitä ympäröiviä seikkoja emmekä sitä, mikä

ympärillämme tapahtuu.[58] Tottunut kun olen jo kaukaa näkemään esineet

ja edeltäkäsin arvaamaan niiden tekemän vaikutuksen, on luonnollista

että pimeässä, missä en enää näe mitään siitä, mikä minua ympäröi,

oletan piilevän tuhansia olentoja ja tuhansia liikkeitä, jotka voivat

minua vahingoittaa ja joilta minun on mahdoton turvata itseäni. Turhaan

tiedän olevani turvissa siinä paikassa, missä olen; en kuitenkaan

koskaan tiedä olevani yhtä turvallinen, kuin jos sen silmilläni

näkisin. Minulla on siis aina pelon aihe, jota minulla ei ole

päivänvalon vallitessa. Tosin tiedän, ettei mikään vieras olento voi

ruumistani vahingoittaa, jonkin kahinan tai melun sen lähestymistä

ilmaisematta. Senpä vuoksi ovatkin korvani lakkaamatta erittäin

tarkkaavaiset. Kun kuulen vähintäkin kahinaa, jonka aiheuttajaa

en voi erottaa, itsenisuojelemisvaisto panee minut olettamaan

tuoksi aiheuttajaksi jotain kaikkein vaarallisinta, mikä vaatii

varovaisuuttani ja siis juuri sellaista, joka on enimmin omansa minua

pelästyttämään.

Jos en kuule yhtään mitään, en siltä ole vallan levollinen, sillä

voihan minut yllättää mitään melua synnyttämättä. Minun on pakko

kuvitella olosuhteita sellaisiksi kuin ne olivat sitä ennen,

sellaisiksi kuin niiden vielä tulee olla, minun on pakko asettaa

silmieni eteen sellaista, mitä en näe. Koska minun näin ollen täytyy

turvautua mielikuvitukseeni, en kohta enää voi sitä hillitä, ja se,

minkä tein itseäni rauhoittaakseni, saattaa minut vaan entistä

levottomammaksi. Jos kuulen melua, luulen ryövärien lähestyvän; jos en

kuule mitään, näen hahmoja. Itsesuojelemisintoni aiheuttama valppaus

tuottaa minulle vaan uutta pelon aihetta. Kaikki, mikä voi minua

rauhoittaa, piilee järjessäni, mutta sitä voimakkaampi vaisto puhuu

vallan toista kieltä. Mitä hyödyttää ajatella, ettei ole mitään pelon

aihetta; sillä silloinhan ei ole mitään tehtävänä!

Jos tämän pahan alkusyy on löydetty, niin se itsestään viittaa

parannuskeinoon. Kaikkialla tottumus voittaa mielikuvituksen;

ainoastaan uudet seikat sen jälleen herättävät. Ne seikat, joita joka

päivä huomaamme, eivät pane mielikuvitusta, vaan muistin toimimaan.

Tämän nojalla lause: _ab assuetis non fit passio_[59] on tosi;

intohimot näet syttyvät ainoastaan mielikuvituksen hehkusta. Älkää siis

järkisyillä koettako parantaa henkilöä, joka pelkää pimeätä. Viekää

hänet usein pimeään ja olkaa varma siitä, etteivät mitkään filosofiset

todistelut ole tämän keinon arvoiset. Katonkattajien päätä ei pyörrytä,

emmekä näe kenenkään pelkäävän pimeätä, joka on siinä tottunut

oleskelemaan.

Tässä siis vielä toinen seikka, joka suosittaa ehdottamiamme yöllisiä

leikkejä. Mutta jotta nämä leikit onnistuisivat, en voi tarpeeksi

suosittaa hilpeyttä. Ei ole mitään kolkompaa kuin pimeä: älkää siis

sulkeko lastanne koppiin. Sen tulee nauraa astuessaan pimeään ja taas

nauraa siitä poistuessaan. Lapsen ollessa pimeässä tulee sen jättämien

huvituksien ja sitä odottavan hauskuuden karkottaa sen mielestä ne

mielikuvituksen aaveet, jotka muuten pimeässä voisivat sitä ahdistaa.

On olemassa elämässä raja, josta käännymme takaisin, huolimatta ikämme

jatkumisesta. Tiedän, että minä olen saapunut tälle rajalle, ja alan

nyt, niin sanoakseni, astua uutta elinuraa. Kypsyneen iän tyhjyys, jota

itsessäni olen tuntenut, luo jälleen silmieni eteen nuoren iän suloiset

ajat. Vanhetessani muutun taas lapseksi ja muistelen halukkaammin sitä,

mitä olen tehnyt kymmenvuotiaana, kuin mitä tein kolmekymmenvuotiaana.

Lukijat, antakaa minulle siis anteeksi, että joskus otan esimerkkini

omista kokemistani. Voidakseni näet hyvin kirjoittaa tämän kirjan,

tulee minun tehdä se mielihyvällä.

Asuin lapsena maalla erään pastori Lambercierin perheessä. Minulla oli

toverina muudan minua rikkaampi serkku, jota kohdeltiin kuin perillistä

ainakin, kun minä taas, ollen kaukana isäni luota, kävin köyhästä

orvosta. Iso serkkuni Bernhard oli suuri pelkuri, etenkin yöllä. Minä

ivasin siihen määrään hänen pelkuruuttaan, että herra Lambercier, joka

oli kyllästynyt kerskailemiseeni, päätti koetella rohkeuttani. Eräänä

syysiltana, jolloin oli hyvin pimeä, hän antoi minulle kirkon avaimen

ja käski minun mennä sieltä noutamaan raamattua, joka oli unhottunut

saarnatuoliin. Kiihottaakseen kunniantuntoani hän lisäsi muutaman

sanan, jotka tekivät minulle kieltäymisen mahdottomaksi.

Läksin ottamatta valoa mukaani; jos minulla olisi ollut sitä mukanani,

yritys olisi ehkä ollut vielä vaikeampi. Täytyi kulkea kirkkomaan

halki; kuljin siitä iloisena, sillä ollessani vapaassa ilmassa en

koskaan yöllä pelännyt.

Avatessani kirkon ovea kuulin holvikatosta kajahduksen, joka minusta

tuntui äänien huminalta ja joka alkoi järkyttää roomalaista

pelottomuuttani. Oven avattuani aioin astua sisälle; mutta tuskin olin

astunut pari askelta, kun pysähdyin. Huomatessani tässä avarassa

rakennuksessa vallitsevan syvän pimeyden, minut valtasi kauhu, joka

nosti tukkani pystyyn. Käännyn ympäri, poistun kirkosta ja pötkin

vavisten pakoon. Pihalla kohtasin pienen Sultan-nimisen koiran, jonka

hyväily minua rauhoitti. Häveten pelkoani palasin takaisin, koettaen

kuitenkin saada kumppanikseni Sultanin, joka ei ollut halukas minua

seuraamaan. Kuljen nopeasti kynnyksen yli ja astun sisälle kirkkoon.

Tuskin olin sisällä, kun kauhu uudelleen minut valtasi niin rajusti,

että menetin kaiken malttini. Vaikka saarnatuoli oli oikealla ja minä

sen hyvin tiesin, käännyin huomaamattani vasemmalle, missä sitä kauan

hain, eksyen penkkirivien väliin ja tietämättä enää missä olin. Ja kun

en löytänyt saarnatuolia enkä ovea, jouduin selittämättömään

häiriötilaan. Viimein huomaan oven, pääsen ulos kirkosta ja poistun

kuten ensi kerrallakin, vahvasti päättäen, etten koskaan astuisi sinne

sisälle muulloin kuin päiväsaikaan.

Palaan asuintaloon asti. Ollessani juuri astumassa sisään kuulen herra

Lambercierin äänen ja äänekästä naurua. Luulen tämän tarkottavan minua

ja häveten, että olen saattanut itseni sen alaiseksi, epäröin avata

ovea. Tällä välin kuulen miten neiti Lambercier on levoton minun

tähteni, miten hän käskee palvelijattaren ottamaan lyhdyn ja miten

herra Lambercier valmistautuu lähtemään minua hakemaan, ollen

pelottoman serkkuni seuraama, jolle jäljestäpäin epäilemättä olisi

omistettu koko kunnia retkikunnasta. Samassa hetkessä koko pelkoni

lakkaa; pelkään vaan että minut paossani yllätetään; juoksen, kiidän

kirkkoon, eksymättä ja hapuilematta löydän saarnatuolin, kiipeän ylös

siihen, tartun raamattuun, keikahdan alas ja muutamin hyppäyksin

riennän ulos kirkosta, jonka oven kiireessä unhotan lukita, astun

huoneeseen hengästyneenä ja paiskaan raamatun pöydälle, ollen tosin

pelästyneen näköinen, mutta tuntien sydämeni ilosta sykkivän siitä,

että olin välttänyt minulle aiotun avunannon.

Kysyttäneen, olenko maininnut tämän tapauksen noudatettavana

esimerkkinä ja esimerkkinä siitä hilpeydestä, jota vaadin

tämäntapaisissa harjotuksissa. Se ei ole tarkotukseni; mutta mainitsen

sen todisteena siitä, ettei mikään tehokkaammin rauhoita yön varjojen

pelottamaa kuin se, että kuulee viereisessä huoneessa koolla olevan

seuran nauravan ja rauhallisesti keskustelevan. Neuvoisin siis, ettei

kasvattaja näin vaan kahden kesken oppilaansa kanssa hauskuuttaisi

iltahetkiä, vaan että hän sen sijaan kokoaisi paljon iloisia lapsia ja

ettei niitä aluksi päästettäisi kotia yksitellen, vaan useampia

yhdessä, ja ettei päästettäisi ainoatakaan lasta aivan yksin menemään,

ennenkuin aivan varmasti tiedettäisiin, ettei se kovin pelkää.

En tiedä mitään huvittavampaa ja hyödyllisempää kuin tuollaiset leikit,

jos ne vaan taitavasti järjestetään. Suuressa huoneessa laatisin

jonkunmoisen sokkelon pöydistä, nojatuoleista, tuoleista ja

varjostimista. Tämän sokkelon harhakäytäviin panisin kahdeksan tai

kymmenen tyhjän paperirasian keskelle rasian, joka olisi melkein

edellisten näköinen, mutta täytetty makeisilla. Sitten huomauttaisin

selvin, mutta lyhyin sanoin tarkalleen, missä paikassa oikea rasia

olisi. Tiedonantoni olisi riittävän selvä henkilöille, jotka ovat

tarkkaavaisempia ja vähemmän hajamielisiä kuin lapset.[60] Sitten arvan

mukaan lähettäisin pienet kilpailijat yksitellen tuohon huoneeseen

kunnes makeisilla täytetty rasia olisi löydetty. Tämän tehtävän

asettaisin helpommaksi tai vaikeammaksi riippuen kilpailevien

taitavuudesta.

Kuvitelkaa tuollaista pikku Herkulesta, kun hän palaa rasia kädessä

vallan ylpeänä retkeltään. Tämä rasia pannaan pöydälle ja avataan

juhlallisesti. Kuulenpa jo mielikuvituksessani tuon iloisen joukon

nauravan ja laskevan pilaa, kun odotettujen makeisten asemesta

huomataan puhtaasti pantuna sammalille tai pumpulille koppakuoriainen,

näkinkenkä, hiilipala, tammenterho, nauris tai joku muu senkaltainen

herkkupala. Toiste ripustetaan huoneessa, jonka seinät on äsken

maalattu, lähelle seinää joku lelu tai pieni huonekalu, joka sitten on

noudettava koskettamatta seinää. Heti kun sen noutaja on palannut, ja

jos hän vähänkin on poikennut asetetusta ehdosta, hänen valkeaksi

tahrautunut hattunsa tai saappaansa kärki, takin lieve tai hiha on

ilmaiseva hänen taitamattomuutensa. Siinä jo kylliksi, ehkäpä

liiaksikin sanottu, jotta lukija huomaa, mihin suuntaan nämä leikit on

järjestettävä. Jos vaaditaan, että minun pitää sanoa kaikki, on parasta

luopua kirjaani lukemasta.

Mikä etu täten kasvatetulla ihmisellä on oleva yöllä muihin nähden?

Hänen jalkansa, jotka ovat tottuneet varmasti astumaan pimeässä, ja

hänen kätensä, jotka ovat harjaantuneet helposti tunnustelemaan

ympäröiviä esineitä, ohjaavat häntä vaivatta mitä sankimmassa pimeässä.

Hänen mielikuvituksensa, joka on täynnä nuoruuden ajan yöllisten

leikkien muistoja, ei hevillä kiinny pelottaviin seikkoihin. Jos hän

luulee kuulevansa naurunhohotusta, niin ei hän pidä niitä kummituksien

päästäminä, vaan entisten toveriensa. Jos hän kuvittelee seuraa, ei hän

ajattele noitajoukkoa, vaan siirtyy mielikuvituksessaan kasvattajansa

huoneeseen. Yö kun palauttaa hänen mieleensä pelkkiä iloisia kuvia, ei

se koskaan ole tuntuva hänestä kammottavalta; hän ei sitä pelkää, vaan

rakastaa sitä. Jos hänen tulee ottaa osaa johonkin sotilasretkikuntaan,

on hän oleva valmis siihen mihin vuorokauden aikaan tahansa, sekä yksin

että joukon mukana. Hän on hiipivä Saulin leiriin ja kulkeva sen läpi

eksymättä ja on tunkeva aina kuninkaan teltalle asti ketään

herättämättä ja on palaava ilman että kukaan on häntä huomannut. Jos

tulee ryöstää Rhesoksen hevoset,[61] sopii empimättä kääntyä hänen

puoleensa. Toisin kasvatettujen henkilöiden joukossa vaivoin löydetään

tällaista Odysseusta.

Olen huomannut muutamien henkilöiden yllätyksien avulla koettavan

totuttaa lapsia siihen, etteivät pelkäisi mitään yöllä. Tämä metodi on

hyvin huono; se tekee vallan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä on

tavoteltu ja saattaa vaan lapset kahta pelokkaammiksi. Ei järki eikä

tottumus voi rauhoittaa nykyhetkistä vaaraa ajatellessamme, jonka

suuruutta ja laatua emme voi tuntea, eikä poistaa sitä pelkoa, jota

tunnemme usein kokemiamme yllätyksiä kohtaan. Mutta miten voi saada

varmuutta siitä, että kasvattimme aina olisi vapaa tämänkaltaisista

vaaroista? Mielestäni paras keino tämän epäkohdan poistamiseksi olisi

seuraava: "Oletpa tuollaisessa tapauksessa -- näin sanoisin Émilelleni

-- oikeutettu itsepuolustukseen; sillä päällehyökkääjä ei tarjoa

tilaisuutta päättää, tahtooko hän tehdä pahaa vai peljättää, ja kun hän

edeltä on ryhtynyt varokeinoihinsa, et edes pakenemalla voi turvata

itseäsi. Käy siis rohkeasti yöllisen häiritsijäsi kimppuun, olkoon se

ihminen tai eläin; ravista häntä ja tartu häneen kiinni kaikin voimin.

Jos hän tekee vastustusta, niin lyö sinä vaan, äläkä säästä iskujasi,

ja sanokoon tai tehköön hän mitä tahansa, älä kuitenkaan koskaan

hellitä ennenkuin tiedät, mistä on kysymys. Sytytettyäsi valon ja

asiasta lähemmän tiedon saatuasi luultavasti olet huomaava, ettei ollut

suurta pelon aihetta, ja tämä tapa kohdella tuollaisia pilantekijöitä

luonnollisesti vie heiltä halun toiste tehdä samoin."

Vaikka tunto on se aisteistamme, jota lakkaamatta käytämme ja

harjotamme, sen välittämät aistimukset ovat, kuten olen huomauttanut,

epätäydellisemmät ja pintapuolisemmat kuin minkään muun aistin

välittämät. Me näet lakkaamatta sitä käyttäessämme samalla turvaudumme

näköön, ja koska silmä saavuttaa esineen pikemmin kuin käsi, ymmärrys

tekee melkein aina johtopäätöksensä ilman jälkimäisen ohjausta.

Sitävastoin kosketuksen välittämät aistimukset ovat kaikkein varmimmat,

juuri sen vuoksi että ovat kaikkein enimmin rajoitetut. Ne ulottuvat

ainoastaan yhtä pitkälle kuin käsi ja korjaavat toisten aistien

erehdykset; nämä näet kaukaa muodostavat mielteensä esineistä, joita

tuskin erottavat, jotavastoin tuntoaisti erottaa hyvin kaiken, minkä se

erottaa. Tähän tulee lisäksi, että voimme jos tahdomme, samanaikuisesti

kun hermomme toimivat, käyttää lihasvoimaa, joten yhdistämme

aistimukseen lämpötilasta, esineiden suuruudesta ja muodosta

aistimuksen painosta ja tiviydestä. Täten siis tunto ollen kaikista

aisteistamme se, joka meille paraiten ilmaisee sen vaikutuksen, jonka

vieraat esineet tekevät ruumiiseemme, on useimmin käytetty ja se antaa

meille kaikkein välittömimmin itsesuojeluksellemme tarpeelliset

tiedot...

Koska harjotettu tuntoaisti täydentää näköä, miksi se ei voisi jossakin

määrin täydentää kuuloakin. Synnyttäväthän äänet soinnullisissa

kappaleissa värähdyksiä, jotka ovat kosketuksella tajuttavissa.

Laskemalla kätensä sellolle, saattaa silmien ja korvien avutta

ainoastaan puun väräjämisestä päättää, onko sitä aiheuttava ääni matala

vai korkea, ja lähteekö se kvintistä vai basso-kielestä. Jos tuntoa

harjotetaan tämänlaisiin erottamisiin, en epäile että ajan pitkään

täten voi harjaantua niin, että sormilla voi kuulla koko sävelmän. Jos

tämä olettamus on tosi, on selvää että musiikin muodossa voisi puhua

kuurojen kanssa; sillä säveleet ja tahdit, jotka yhtä hyvin soveltuvat

säännöllisiin yhdistelmiin kuin ihmisääni, saattavat samoin kelvata

kielen aineksiksi.

On olemassa harjotuksia, jotka tylsyttävät ja ja heikontavat

tuntoaistia; toiset taas sitä vahvistavat ja saattavat sen herkemmäksi

ja hienommaksi. Edelliset, jotka kovien esineiden alituisen painamisen

ohella harjottajalta vaativat paljon liikettä ja voimaa, tekevät ihon

kovaksi ja nystyrämäiseksi ja riistävät siltä sen luonnollisen

tunnokkaisuuden. Jälkimäiset taas ovat senlaatuiset, että ne

vaihtelevaisesti kehittävät tuntokykyä kevyen ja usein tapahtuvan

kosketuksen muodossa, niin että ymmärrys tarkkaamalla lakkaamatta

toistuvia aistimuksia saavuttaa taidon erottaa kaikki niiden eri

muunnelmat. Tämä erotus havaitaan etenkin soittimia käyttäessä; sellon,

bassoviulun, jopa viulunkin kova ja kuluttava kosketteleminen tosin

saattaa sormet notkeiksi, mutta koventaa niiden päät. Pianon sileä ja

pehmeä kosketteleminen tekee niinikään sormet notkeiksi, mutta

tunnokkaammiksi samalla. Tässä suhteessa siis piano on asetettava

etusijaan. On tärkeätä, että iho karaistuu kestämään ilman vaikutusta

ja sen muutoksia; sillä iho suojelee koko ruumista. Vaikka kokonaan

olen tätä mieltä, en kuitenkaan soisi, että käsi liian orjallisesti

toimittaessaan samaa työtä kovettuisi ja että sen iho muuttuen melkein

känsäiseksi menettäisi tuota hienoa tuntokykyä, jonka avulla tunnemme,

mitkä ne esineet ovat, joiden pintaa kädellämme kosketamme ja joka,

riippuen kosketellun esineen laadusta, saattaa meidät pimeässä kauhusta

värisemään.

Miksi olisi oppilaani pakko aina käyttää jalkojensa anturoina

härännahkaa? Mitä pahaa siinä olisi, jos hänen oma ihonsa joskus olisi

hänen anturanahkanaan? On selvää ettei tässä suhteessa ihon herkkyys

ole ollenkaan hyödyllinen, vaan että se päinvastoin usein voi olla

hyvin vahingollinenkin. Kun vihollinen kerran talvisydämellä keskiyön

aikaan yllätti geneveläiset heidän kaupungissaan, nämä löysivät

pikemmin pyssynsä kuin jalkineensa. Jos ei kukaan heistä olisi oppinut

käymään avojaloin, on hyvin mahdollista, että Geneve olisi valloitettu.

Varustakaamme aina ihminen odottamattomien tapahtumien varalle.

Juoskoon Émile aamuisin ja joka vuodenaikaan avojaloin huoneessa,

portaissa, puutarhassa; kaukana siitä, että häntä tämän takia

nuhtelisin, päinvastoin itse teen samoin; kuitenkin pidän huolta siitä,

että lasisirut poistetaan. Pian olen puhuva niistä töistä ja leikeistä,

joihin käytämme käsiämme. Muuten tulee oppilaani oppia kaikki ne

askeleet ja asennot, jotka edistävät ruumiin kehittymistä sekä tottua

joka asennossa ylläpitämään mukavaa ja vankkaa ryhtiä. Hänen tulee

oppia pituus- ja korkeushyppyä, kiipeämään puuhun ja muurin yli; hänen

tulee aina tämän ohella osata ylläpitää tasapainoaan; määrätköön ja

järjestäköön painolaki kaikki hänen liikkeensä paljoa ennen kuin

statiikka[62] tunkeutuu niitä hänelle selittämään. Siitä tavasta, miten

hänen jalkansa tallaa maata ja miten hänen ruumiinsa on jalkojen

varassa, hänen tulee tuntea, onko hänen asentonsa mukava vai epämukava.

Varmalla ryhdillä on aina viehätyksensä ja vankimmat ruumiinasennot

ovat aina pulskimmat. Jos minä olisin tanssinopettaja, en opettaisi

noita houkkiomaisia ilveilyjä, joita Marcel[63] opettaa, ja jotka

saavuttavat suosiota siinä maassa, jota varten ne ovat aiotut.

Sen sijaan että alituisesti opettaisin kasvatilleni joutavia

tanssiaskeleita, veisin hänet kallion juurelle. Siellä näyttäisin

hänelle mihin asentoon on asetuttava, miten tulee pitää ruumista ja

päätä, mitä liikkeitä tulee tehdä, millä tavoin tulee asettaa milloin

jalka, milloin käsi notkeasti seuratakseen jyrkkiä, epätasaisia ja

vaikeakulkuisia polkuja, sekä miten pitää keikahtaa kallionkielekkeeltä

toiselle sekä kiivetessä ylöspäin että alas tullessa. Kernaammin

tekisin hänestä vuorikauriin kuin balettitanssijan kilpailijan.

Yhtä paljon kuin tuntoaisti keskittää toimintansa ihmisen lähimpään

läheisyyteen, näköaisti ulotuttaa sen kauas hänestä. Tämä seikka

saattaa näkömme niin pettäväksi. Yhdellä katseella ihminen käsittää

puolet näköpiiriään. Kuinka olisi mahdollista, ettemme näin lukuisien

samanaikuisten aistimusten ja niiden herättämien mielteiden ja

arvostelujen tarjoutuessa erehtyisi yhdenkään ainoan suhteen! Todella

näkö onkin kaikista aisteistamme pettävin juuri senvuoksi, että sen ala

on laajin ja että se ennättäen edelle kaikkia muita aisteja,

toiminnassaan on liian kiireinen ja laaja, jotta muut aistit sen

havaintoja voisivat oikaista. Tämän lisäksi perspektiivin synnyttämät

harhakuvat ovat meille välttämättömät voidaksemme arvostella

paikallisuuden laajuutta ja verrata sen eri osia toisiinsa. Elleivät

esineet kaukaa näyttäisi silmällemme niin todellisuudesta poikkeavassa

muodossa, emme voisi etäisyydessä nähdä mitään. Ilman koon ja valon

eriasteista suuruutta emme voisi arvostella ainoatakaan välimatkaa, tai

toisin sanoen sellaista ei ollenkaan olisi olemassa tietoisuudessamme.

Jos kahdesta yhtä korkeasta puusta toinen, joka olisi sadan askeleen

päässä meistä näyttäisi yhtä korkealta ja selvältä kuin kymmenen

askeleen päässä oleva, luulisimme niiden olevan vallan toinen toisensa

vieressä. Jos havaitsisimme esineiden kaikki ulottuvaisuudet

oikeankokoisina, emme näkisi mitään paikallisuutta ja kaikki näyttäisi

meistä olevan omassa silmässämme.

Näköaistilla ei ole, arvostellakseen esineiden suuruutta ja etäisyyttä,

muuta kuin yksi ainoa mittakaava, nimittäin näiden esineiden silmäämme

luoma kulma; ja kun tämä kulma on monipuolisen syyn yksinkertainen

seuraus, sen meissä herättämät mielteet jättävät kunkin yksityisseikan

epämääräiseksi, tai niiden kokonaisvaikutus muodostuu välttämättömästi

erehdyttäväksi. Sillä miten pelkän näön avulla voin erottaa onko se

silmäkulma, josta päätän toisen esineen olevan toista pienemmän,

kokoisensa juuri siitä syystä, että se on toista etäisempi?

Sentähden tulee tässä seurata toista, edelliselle vallan

vastaista menettelyä. Sen sijaan että saattaisimme näön tuloksen

yksinkertaisemmaksi, meidän päinvastoin tulee saattaa se

moninkertaiseksi ja aina oikaista sitä toisen aistin avulla, alistaa,

näköaistimemme tuntoaistimme alaiseksi ja niin sanoakseni masentaa

edellisen vilkkautta jälkimäisen hitaalla ja säännöllisellä kululla.

Ellemme noudata tätä menettelyä, ovat arviolaskumme hyvin

epätäsmälliset. Me emme ollenkaan kykene silmämitalla tarkasti

arvostelemaan korkeutta, pituutta, syvyyttä ja etäisyyttä. Ja todiste

siitä, ettei syy ole niin suuressa määrin aistissa kuin sen väärässä

käyttämisessä, on se, että insinööreillä, maanmittareilla,

arkkitehdeillä, muurareilla ja maalaajilla yleensä on paljon tarkempi

silmä kuin muilla ja että he silmämitalla paljon paremmin laskevat

etäisyyksiä ja laajuutta; heidän ammattinsa näet tässä suhteessa

hankkii heille kokemusta, jonka hankkimisen me laiminlyömme, ja heihin

nähden näkökulma menettää epäselvyytensä siihen yhtyneiden ilmiöiden

vaikutuksesta, jotka heidän silmässään tarkalleen määräävät tämän

kulman synnyttämän kahden syyn keskinäiset suhteet.

Kaikkea, mikä tuottaa ruumiinliikettä ilman pakkoa, on helppo saada

lapsia tekemään. On olemassa tuhat eri keinoa herättää heidän

harrastustaan mittailemaan, tuntemaan ja arvaamaan etäisyyksiä. Tuossa

on sangen korkea kirsikkapuu; miten tulee meidän menetellä poimiaksemme

siitä kirsikkoja? Ylettyvätköhän ladon tikapuut siihen? Tuossa on

melkoisen leveä puro, miten pääsemme sen yli? Ylettyykö pihalla oleva

lauta sen toisesta reunasta toiseen? Meitä haluttaa ikkunoistamme onkia

linnan vallihaudasta kaloja; kuinka monen sylen pituinen pitää siimamme

olla? Tahtoisin näiden kahden puun väliin kiinnittää kiikun; onko parin

sylen pituinen köysi siihen riittävä? Kerrotaan, että toisessa talossa

oleva huoneemme on kahdenkymmenen viiden neliöjalan laajuinen. Onko se

meille tarpeeksi tilava, ja onko se nykyistä huonettamme suurempi?

Meidän on kovin nälkä, edessämme on kaksi kylää; kumpaan niistä

saavumme pikemmin päivällistä syömään? ... j.n.e.

Olin kerran saanut toimekseni opettaa juoksua veltolle ja laiskalle

lapselle, joka ei itsestään antautunut tähän eikä mihinkään muuhunkaan

harjotukseen, vaikka tuo lapsi oli määrätty sotilasammattiin. Tämä

lapsi oli saanut päähänsä, en tiedä miten, ettei sen säätyisen ihmisen

tarvinnut tehdä eikä tietää mitään ja että sen jalosukuisuuden tuli

korvata käsivarsia ja sääriä sekä kaikkia avuja. Itse Keironinkaan

taitavuus tuskin olisi riittänyt tekemään sellaisesta nuoresta

aatelisherrasta nopeajalkaista Akilleusta. Vaikeus oli kahta suurempi,

kun en tahtonut hänelle määrätä mitään käskyn muodossa. Olin

kokonaan hylännyt oikeuden käyttää kehotuksia, lupauksia, uhkauksia,

kilpailu- ja loistamis-halun herättämistä. Miten siis hänessä herättää

harrastusta juoksu-urheiluun, hänelle mitään sanomatta? Jos itse olisin

ruvennut juoksemaan, tämä olisi ollut sangen epävarma ja epämukava

keino. Sitäpaitsi piti tästä harjotuksesta saada joku lisäopetus

hänelle, jotta henkinen toiminta olisi tottunut käymään rinnan

ruumiillisen toiminnan kanssa. Tässä minä menettelin seuraavasti --

minä, se on se, joka seuraavassa esimerkissä johtaa keskustelua.

Mennessäni hänen kanssaan kävelemään iltapäivinä panin joskus

taskuuni kaksi sellaista sokerileivosta, joista hän paljon piti.

Kävelyllämme[64] kumpikin meistä söi niistä yhden ja me palasimme kotia

hyvin tyytyväisinä. Eräänä päivänä hän huomasi, että minulla oli kolme

leivosta; hän olisi voinut syödä niitä kuusi kappaletta vatsaansa

vahingoittamatta. Hän syö nopeasti leivoksensa, pyytääkseen minulta

kolmatta. "Ei niin", sanoin hänelle, "syönpä sen itsekin, tai jaamme

sen. Mutta kernaammin näen että nuo kaksi pientä poikaa juoksulla siitä

kilpailevat." Kutsuin pojat luokseni, näytin heille leivoksen ja esitin

ehdon. He olivat siihen kovin ihastuneet. Leivos pantiin suurelle

kivelle, joka oli kilpajuoksun päämäärä. Juoksun lähtökohta määrättiin

ja me menimme istumaan. Merkin saatuaan pikku pojat lähtivät

liikkeelle. Voittaja tarttui leivokseen ja söi sen säälittä katsojien

ja voitetun nähden.

Tämä huvi oli leivosta arvokkaampi. Mutta se ei heti tuottanut

toivottua tulosta eikä tehnyt mitään vaikutusta. En siltä lannistunut

enkä hätäillyt. Lasten kasvatus on ammatti, jota harjottaessa tulee

osata menettää aikaansa, sitä myöhemmin voittaakseen. Jatkoimme

kävelyjämme. Usein otin mukaani kolme leivosta, joskus neljäkin, ja

silloin tällöin yhden, jopa kaksikin juoksijoille. Palkinto tosin ei

ollut suuri, mutta eivätpä kilpailijatkaan olleet vaativaisia. Sitä,

joka sen voitti, kiitettiin ja ylistettiin; kaikki tapahtui hyvin

juhlallisesti. Aikaansaadakseni vaihtelua ja lisätäkseni jännitystä,

määräsin pitemmän juoksumatkan ja sallin useamman ottaa kilpailuun

osaa. Tuskin he olivat asettuneet lähtökohdalle, kun kaikki ohikulkijat

pysähtyivät heitä katselemaan. Kehotukset, huudot ja käsien

taputukset kiihottivat heidän intoaan. Näinpä usein pikku kasvattini

vavahtelevan, nousevan ja huutavan, kun joku oli lähellä päämäärää tai

juoksemaisillaan toisen ohi. Nämä kilpailut olivat hänen mielestään

olympialaisia kilpaleikkejä.

Joskus kilpailijat käyttivät petosta. He estivät toisiaan juoksemasta,

kaatoivat kanssakilpailijansa kumoon tai vierittivät kiviä toistensa

tielle. Tämä antoi minulle aihetta erottaa heidät toisistaan ja panna

heidät juoksemaan eri lähtöpaikoista, jotka olivat yhtä kaukana

päämäärästä. Pian lukija saa huomata tämän toimenpiteen merkityksen;

minun näet on käsitteleminen tätä tärkeätä seikkaa tarkoin

yksityiskohtiaan myöten.

Kyllästyneenä yhä näkemään toisten edessään syövän leivoksia, joita

itse suuresti halusi saada, nuori herra aatelismiehemme lopulta rupesi

aavistamaan, että hyvä juoksutaito saattoi olla jossakin suhteessa

hyödyllinen. Ja nähdessään, että hänelläkin oli kaksi jalkaa, hän

rupesi niitä salassa harjottamaan. Minä tietysti en ollut mitään

huomaavinani; mutta ymmärsin, että sotajuoneni oli tepsinyt. Kun hän

luuli olevansa tarpeeksi harjaantunut (luin tämän jo edeltäpäin hänen

ajatuksistaan), hän teeskenteli suuresti haluavansa viimeistä leivosta

ja kiusasi minua pyynnöillään. Kieltäydyin sitä antamasta; hän on

itsepäinen ja sanoo viimein suuttuneen näköisenä: "No, pankaa se sitten

kivelle ja määrätkää matkan pituus, niin saamme nähdä." "Hyvä", sanoin

nauraen, "osaako aatelismies juosta? Kiihotathan täten vaan

ruokahaluasi, etkä kuitenkaan saa sellaista, millä sitä tyydyttäisit."

Ivani yllyttämänä hän ponnistelee kahta enemmän ja saavuttaa palkinnon

varsin helposti, minä kun olin määrännyt hyvin lyhyen juoksumatkan ja

poistanut kilpailusta parhaan juoksijan. On selvää kuinka helppoa minun

oli tämän ensi askeleen jälkeen pitää häntä lämpimänä. Pian hän siihen

määrään mieltyi tähän urheiluun, että hän saamatta erityistä palkintoa

oli melkein varma siitä, että voittaisi poikaset juoksukilpailussa, oli

matka sitten kuinka pitkä tahansa.

Tämä saavutettu menestys tuotti toisenkin edun, jota en ollut

ajatellut. Kun hän alussa harvoin saavutti voiton, hän söi melkein aina

yksin leivoksen kuten hänen kilpailijansakin tekivät, mutta kun hän

harjaantui voittajaksi, hän muuttui jalomieliseksi ja jakoi usein

palkintonsa kilpailijoiden kesken. Tämä tarjosi minulle itselleni

siveellisen huomion ja opin täten tuntemaan jalomielisyyden oikean

synnyn.

Jatkoin hänen kanssaan eri kohtien määräämistä, joista samaan aikaan

oli lähdettävä juoksemaan, ja menettelin hänen huomaamattaan niin, että

matkat olivat eri pitkät. Täten toisella oli pitempi matka juostavana

samaan päämäärään saapuaksensa, ja tämä hänelle nähtävästi tuotti

haittaa. Ja vaikka annoin oppilaani vapaasti valita matkansa, ei hän

osannut käyttää tätä vapautta hyväkseen. Hän ei välittänyt matkan

pituudesta, vaan valitsi aina tasaisimman tien; minun oli siis helppo

edeltäpäin arvata hänen valitsemisensa ja minusta jotenkin riippui,

annoinko hänen menettää vai voittaa leivoksensa, ja tämä menettely oli

monessa suhteessa hyödyllinen. Mutta koska tarkoitukseni oli saada

hänet arvostelemaan matkojen pituutta, koetin saada sen hänelle

havainnolliseksi. Mutta vaikka hän muuten oli veltto ja hidas, oli hän

leikeissään niin vilkas ja epäili minua niin vähän, että minun oli

kovin vaikeata saada hänet huomaamaan, että hänet petin. Viimein siinä

onnistuin, huolimatta hänen hajamielisyydestään; nyt hän soimasi minua.

Sanoin hänelle: miksi valitat? Kun tahdon antaa lahjan, on minulla

kaiketi oikeus määrätä ehdot. Kuka sinua pakottaa juoksemaan? Olenko

luvannut määrätä juoksumatkat yhtä pitkiksi? Voithan valita. Valitse

lyhyin matka, ei kukaan sinua siitä estä. Etkö huomaa, että juuri sinua

suosin ja että matkojen eri pituus kokonaan on sinulle edullinen, jos

vaan osaat sitä käyttää hyväksesi. Tämä oli selvää, hän sen ymmärsi ja

oikein valitakseen hän ensin tutki asiaa lähemmin. Ensin hän askelin

tahtoi mitata tiet, mutta lapsi mittaa tällä tavoin hitaasti ja väärin.

Lisäksi olin päättänyt lisätä juoksujen lukua samana päivänä, ja

silloin tämä huvi kävi jossain määrin intohimoksi, joten hän ei

kernaasti tahtonut hukata juoksuun määrättyä aikaa matkojen

mittaamiseen. Lasten vilkkaus mukautuu vastenmielisesti tämänlaiseen

hitauteen; senpä vuoksi hän harjotti itseään paremmin näkemään ja

arvostelemaan etäisyyttä silmämitalla. Silloin oli minun varsin helppo

laajentaa ja ylläpitää tätä harrastusta. Lopulta muutaman kuukauden

kestäneet harjotukset ja korjatut erehdykset kehittivät siihen määrään

hänen silmämittaansa, että kun ajatuksissani asetin leivoksen jollekin

kaukaiselle esineelle, hänen silmänsä erotti tämän välin pituuden

melkein yhtä varmasti kuin maanmittarin vitjat.

Koska näkö on kaikista aisteista se, josta kaikkein vähimmin voi

erottaa ymmärryksen arvostelut, tarvitsemme paljon aikaa oppiaksemme

oikein näkemään. On täytynyt kauan verrata näköä kosketukseen,

totuttaakseen edellistä näistä aisteista meille tarjoamaan täsmällisiä

kuvia kuvioista ja etäisyyksistä. Ilman kosketusta ja jatkuvaa liikettä

eivät maailman kaikkein tarkimmat silmät voisi meissä herättää

ulottuvaisuuden käsitettä. Koko maailmankaikkeus ei näyttäne

ruokasimpukasta muunlaiselta kuin pisteeltä, eikä laita olisi toinen,

vaikka ihmisymmärrys tätä simpukkaa neuvoisi. Ainoastaan astumalla,

koskettelemalla, laskemalla ja mittaamalla ulottuvaisuuksia opimme

niiden suuruutta arvostelemaan. Mutta vaikka alituisesti

mittailisimmekin, eivät aistimme nojaten pelkkään mittausaseeseen

saavuttaisi mitään säntillisyyttä. Ei lapsen myöskään pidä yhtäkkiä

siirtyä mittaamisesta arvioimiseen. Ensin sen tulee, jatkaessaan osien

vertailemista, kun ei voi verrata kokonaisuutta, panna tarkasti

mitattujen osien sijaan arvioimalla saavutettuja osien mittoja, ja sen

sijaan että aina käsillä toimittaisi mittauksen, tottua siihen

käyttämään ainoastaan silmiä. Neuvoisin kuitenkin että todellisten

mittojen avulla tutkittaisiin ovatko nämä ensi kokeilut oikeat, joten

voitaisiin korjata niiden aiheuttamat erehdykset ja jotta aisti, jos

siihen on tarttunut joku harhakäsitys, oppisi korjaamaan sen

tarkemmalla arvostelulla. On olemassa luonnollisia mittoja, jotka ovat

jotenkin samat kaikkialla: ihmisen askel, hänen levitettyjen

käsivarsiensa ja hänen vartalonsa pituus. Kun lapsi arviolta määrää

talon korkeuden, saattaa se käyttää kasvattajaansa mittanaan; jos se

arvostelee kellotapulin korkeutta, käyttäköön taloja mittayksikkönä.

Jos se tahtoo tietää tien pituuden, laskekoon montako tuntia se sitä

astuu. Ennen kaikkea ei pidä tässä yleensä tehdä mitään sen puolesta,

vaan tehköön se itse kaikki.

Emme voi oppia tarkoin silmällä laskemaan etäisyyttä ja esineiden

suuruutta, ellemme opi tuntemaan niiden ulkonaista muotoa ja ellemme

lisäksi opi niitä piirustamaan. Sillä pohjalta tämä kuvan piirustaminen

yksinomaan riippuu perspektiivi-laeista, emmekä osaa arvostella

ulottuvaisuutta pelkän silmämitan nojalla, ellemme jossakin määrin

tunne näitä lakeja. Lapset, nuo suuret matkijat, koettavat kaikki

piirustella; tahtoisin että minun oppilaani viljelisi tätä taitoa, ei

varsinaisesti itse taidon vuoksi, mutta saattaakseen silmänsä tarkaksi

ja kätensä notkeaksi. Yleensä ei ole ollenkaan tärkeätä, että lapsi

oppii sen tai sen taidon, kunhan se vaan saavuttaa sen aistiterävyyden

ja ruumiin notkeuden, jonka tämän taidon harjoittaminen tuottaa. Enpä

siis ollenkaan hanki oppilaalleni piirustuksen opettajaa, joka panisi

hänet ainoastaan kopioimaan kopioita ja piirustamaan toisia jo valmiita

piirustuksia. Tahdon, että hänellä olisi silmiensä edessä itse

piirustettava esine eikä sitä esittävä kuva. Hänen tulee piirustaa talo

todellinen talo mallinaan, samoin puu ja ihminen, niin että tottuu

tarkoin havaitsemaan esineitä ja niiden havainnollista ulkomuotoa ja

ettei opi pitämään vääriä ja sovinnaisia kuvia oikeina piirustuksina.

Lisäksi olen estävä häntä mitään piirustamasta muistista ja esinettään

näkemättä; sillä täten olisi se vaara tarjona, että hän esineiden

todellisen muodon asemesta piirtäisi outoja ja haaveellisia kuvioita ja

menettäisi käsityksensä tasasuhtaisuudesta ja arvonpanon luonnon

kauneuteen.

Tiedän varsin hyvin, että hän tällä tavoin on töhrivä paljon paperia,

aikaansaamatta mitään sellaista esineen kuvaa, jota voisi oikeaksi

tuntea, ja että hän vasta pitkän ajan kuluttua on oppiva piirustamaan

yhtä hienosti ja pehmeäviivaisesti kuin varsinaiset piirustajat;

ehkäpä hän ei koskaan ole saavuttava taitoa arvostella oikeita

maalaustaiteellisia vaikuttavaisuuksia. Mutta sen sijaan hän on

kehittävä katseensa tarkemmaksi, kätensä varmemmaksi ja on

saavuttava tiedon eläinten, kasvien ja luonnossa olevien esineiden

keskinäisistä suuruus- ja muoto-suhteista ja varmemman käsityksen

perspektiivi-omituisuuksista. Tähän olenkin tähdännyt; olen vähemmin

tavoitellut sitä, että hän osaisi kuvata esineitä, kuin sitä, että hän

oppisi ne tuntemaan. Tahdon kernaammin, että hän osaa minulle näyttää

akantuskasvin, kuin että hän osaisi piirustaa pilarin päähän kuvatut

akantuksenlehden kuviot.

Muuten en vaadi, että oppilaani tätä taidetta tai muita taiteita

harjottaessaan yksin nauttii sen tarjoamaa huvia. Tahdon tehdä sen

hänelle vielä miellyttävämmäksi siten, että aina itse otan siihen osaa.

En tahdo että hänellä olisi muuta kilpailijaa kuin minä, mutta vaikka

olenkin hänen alituinen kilpailijansa, ei hänellä siitä ole mitään

vahinkoa. Tämä vaan kohottaa hänen toimintaintoansa synnyttämättä

meidän välillämme kateutta. Tartun piirustuskynään hänen tapaansa ja

käytän sitä alussa yhtä taitamattomasti kuin hän. Vaikka olisin yhtä

taitava kuin Apelles, menettelisin kuin mitä typerin tuhrija. Aluksi

piirustaisin miehen kuvan samoin kuin palvelijat sen piirustavat

seinään; viiva kuvaisi kumpaakin kättä, samoin suora viiva kumpaakin

jalkaa, ja sormet piirtäisin käsivartta paksummiksi. Paljoa myöhemmin

kumpikin meistä huomaisi tämän epäsuhtaisuuden; tekisimme sen

havainnon, että säärellä on määrätty paksuutensa, ettei se joka

paikasta ole yhtä paksu ja että käsivarren pituus suhtautuu ruumiin

pituuteen, j.n.e. Tässä edistyskulussa minä enintään pysyn hänen

rinnallansa, tai menen hänestä niin vähän edelle, että hänen aina on

helppo minut saavuttaa, vieläpä voittaakin. Meillä tulee olemaan värejä

ja siveltimiä; koetamme jäljitellä esineiden värejä ja koko niiden

ulkomuotoa ja ääripiirteitä. Väritämme, maalaamme ja tuhrimme; mutta

kaikessa tässä tuhrimisessamme emme herkeä tutkien tarkastamasta

luontoa; emme koskaan tee mitään ilman tämän mestarin opastusta.

Olimme epätietoiset miten koristaisimme huonettamme; nyt olemme

löytäneet sopivat koristeet. Teetän kehykset piirustuksillemme; annan

peittää ne somilla laseilla, jotta ei niihin voisi enää koskea ja että

kumpikin karttaisi piirustuksensa hutiloimista, kun näkee niiden

pysyvän alkuperäisessä kunnossaan. Ripustan ne määrättyyn järjestykseen

huoneen seinille, kukin aihe kahdenkymmenen, jopa kolmenkymmenen eri

piirustuksen muodossa ja siten, että jokainen piirustus osottaa

tekijänsä edistymistä, alkaen siitä, joka esittää taloa vaan melkein

muodottomana nelikulmiona, ja päättyen siihen, jossa sen pitkäpuoli,

sen pääty, sen suuruussuhteet ja sen varjot on kuvattu aivan tarkkaan

todellisuuden mukaan. Nämä eri asteet tietysti lakkaamatta tarjoavat

meille mieltäkiinnittäviä, toisille omituisia tauluja, ja ovat omansa

aina kiihottamaan kilpailuamme. Ensimäisiin ja kömpelöimpiin näistä

piirustuksista teetän hyvin loistavat ja kullatut kehykset, jotka niitä

kohottavat. Mutta kun kuva on uskollisempi ja piirustus todella hyvä,

annan sille vain hyvin yksinkertaisen mustan kehyksen. Se ei enää

tarvitse muuta koristusta, kuin mitä siinä itsessään on, ja olisi

vahinko, jos kehys saisi osakseen sen huomion, jonka itse taulu

ansaitsee. Siten kumpikin meistä pyrkii saamaan kuvalleen koruttoman

kehyksen. Ja kun jompikumpi tahtoo moittia toisen piirustusta, hän

tuomitsee sen pantavaksi kullattuun kehykseen. Ehkä nämä kullatut

kehykset vielä kerran meidän kesken antavat aihetta sananlaskuun, ja

tulemme ihmettelemään kuinka moni ihminen saavuttaa oikean palkkansa

kehystämällä taulunsa tällä tavoin.

Olen sanonut etteivät lapset kykene käsittämään geometriaa; mutta tämä

on meidän oma vikamme. Emme näet huomaa, ettei heidän metodinsa ole

sama kuin meidän, ja että sen, mikä meillä on päättelemistaitoa, heillä

tulee olla pelkkä taito nähdä. Sen sijaan että annamme heille oman

metodimme, tekisimme paremmin omaksumalla heidän metodinsa. Sillä

meidän tapamme oppia geometriaa riippuu yhtä paljo mielikuvituksesta

kuin ymmärryksen toiminnasta. Kun väittämä on lausuttu, tulee

mielikuvituksen avulla keksiä todistus, nimittäin ottaa selville, mistä

jo todistetusta väitteestä se johtuu ja kaikista tuon väitteen

seurauksista valita juuri se, josta on kysymys.

Näin ollen terävinkin ajattelija jää neuvottomaksi, ellei ole

kekseliäs. Mikä tästä seuraa? Siitä seuraa se, ettei meitä kehitetä

keksimään todistuksia, vaan että nämä meille sanellaan; ja ettei

opettaja opeta meitä itseämme tekemään johtopäätöksiämme, vaan että hän

tekee sen meidän puolestamme ja kehittää täten ainoastaan muistiamme.

Piirtäkää tarkkoja kuvioita, verratkaa niitä toisiinsa, asettakaa ne

päälletysten, tutkikaa niiden keskinäisiä suhteita, ja täten olette

löytävä koko alkeisgeometrian siirtyen huomiosta toiseen, ilman että

on kysymys määritelmistä tai probleemeista tai mistään muusta

todistusmuodosta kuin kuvioiden asettamisesta päälletysten, Minä

puolestani en ollenkaan aio opettaa Émilelle geometriaa; hän

päinvastoin on sitä minulle opettava. Minä olen etsivä eri suhteita, ja

hän ne löytää; sillä etsin niitä sillä tavoin, että hän ne löytää.

Niinpä esim. en käytä harppia piirtääkseni ympyrää, vaan teen tämän

käyttämällä langan päähän kiinnitettyä ja kiintokohdan ympärillä

kääntyvää lyijykynää. Kun tämän tehtyäni yritän verrata toisiinsa

ympyrän säteitä, Émile on naurava minulle ja on huomauttava, ettei sama

rihma, joka koko ajan on pingotettuna, salli kynän piirtää viivaa,

jonka eri pisteet olisivat eri etäisyydessä keskipisteestä.

Jos tahdon mitata kuudenkymmenen asteen suuruista kulmaa, piirrän tämän

kulman huippu keskipisteenä koko ympyrän enkä pelkkää kaarta; lapsia

opettaessa näet ei saa olettaa mitään, sitä mainitsematta. Huomaan nyt,

että kulman kylkien välillä oleva kaari on kuudes osa koko ympyrän

kaarta. Sitten piirrän, pitäen samaa kulmahuippua keskipisteenä,

suuremman ympyrän ja luulen että täten saatu toinen kaari niinikään on

kuudes osa ympyränsä kehää. Piirrän kolmannen konsentrisen ympyrän,

josta lausun saman havainnon, ja näin jatkan tällaisten ympyröiden

piirustamista, kunnes Émile, hämmästyen typeryyttäni huomauttaa että

jokainen kaari, suuri tai pieni, joka vastaa samaa kulmaa, on aina

oleva kuudes osa ympyränsä kehää, j.n.e. Täten voimme heti ruveta

käyttämään kulmamittaria.

Jos tahdotaan todistaa, että oikokulma on yhtä suuri kuin kaksi suoraa

kulmaa, piirretään ympyrä. Minä taaskin menettelen siten, että Émile

tämän itse huomaa ensin ympyrää tarkastamalla, ja sitten sanon: jos

ympyrä poistetaan ja suorat viivat jätetään paikoilleen, muuttuuko

siitä kulmien suuruus? j.n.e.

Tavallisesti laiminlyödään kuvioiden tarkkuus ja pannaan pääpaino

todistamiseen. Meidän kesken päinvastoin ei koskaan tule olemaan

kysymystä todistamisesta. Meidän tärkein tehtävämme tulee olemaan hyvin

suorien, täsmällisten ja yhtäsuurien viivojen piirtäminen, täydellisen

nelikulmion ja hyvin pyöreän ympyrän kuvaaminen. Tutkiaksemme onko

kuvio oikea, tulemme tarkastamaan kaikkia sen havainnollisia

ominaisuuksia, ja tämä on antava meille tilaisuuden löytää siitä joka

päivä yhä uusia. Taitamme paperin ympyrän halkaisijaa pitkin ja neliön

lävistäjää pitkin ja vertaamme sitten näitä kuvionpuoliskoja toisiinsa,

katsoen minkä kuvion puoliskojen ääriviivat parhaiten käyvät yhteen ja

mikä niistä siis on parhaiten tehty. Tutkimme, voiko samoin tasan jakaa

kahtia suunnikasta ja puolisuunnikasta, j.n.e., joskus koetamme

edeltäpäin arvata kokeilumme tuloksen ja löytää syyt siihen j.n.e.

Geometria ei ole minun oppilaalleni muuta kuin taito hyvin käyttää

viivoitinta ja harppia; sitä ei hänen ollenkaan pidä sekoittaa

piirustukseen, missä hän ei käytä kumpaakaan välikappaletta. Viivoitin

ja harppi suljetaan lukon taakse, ja hänelle sallitaan niiden

käyttäminen ainoastaan harvoin ja vähäksi aikaa, jotta hän ei tottuisi

tuhrimaan. Mutta saatamme joskus kävelyillemme ottaa mukaamme kuviomme

ja puhella siitä, minkä olemme tehneet ja mitä aiomme tehdä.

En koskaan unhota miten Torinossa näin nuorukaisen, jolle lapsena oli

opetettu ääriviivojen ja tasapintojen keskinäiset suhteet siten, että

hänen valittavakseen joka päivä annettiin kaikenlaisten geometrillisten

kuvioiden muotoisia leivoksia, jotka olivat isoperimetrisiä.[65] Tuo

pieni herkkusuu oli syventynyt Arkimedeksen taitoon, tietääkseen, missä

leivoskuviossa oli enimmin syötävää.

Kun lapsi heittelee höyhenpalloa, se harjottaa silmäänsä ja

käsivarttaan tarkaksi; kun se piiskalla pyörittää hyrrää, se tosin

sen kautta lisää voimiaan, mutta ei opi mitään. Olen joskus kysynyt,

miksi ei lapsille anneta samoja taitavuutta kysyviä pelejä kuin

aikaihmisille, nimittäin pallo-, puupallo-, biljardi-, jousiammunta-,

ilmapallo-peliä ja soittimien käyttämistä. Minulle on vastattu, että

muutamat näistä peleistä käyvät yli lasten voimien ja etteivät lasten

jäsenet ja elimet ole kyllin kehittyneet toisia niistä harjottamaan.

Minun mielestäni nämä syyt ovat epäpätevät. Lapsella ei tosin ole

miehen vartaloa, mutta sillä on kuitenkin samankuosinen puku kuin

miehellä. En tietysti tarkoita, että lapsi pelaisi aikaihmisen

biljardisauvalla kolmen jalan korkuisella biljardipöydällä, en tahdo

että se kävisi meidän pallohuoneissamme ja että se väsyttäisi pientä

kättänsä pallomestarin verkolla, vaan että se heittää palloa salissa,

jonka ikkunat on turvattu. Annettakoon sille aluksi pehmeitä palloja;

olkoot sen ensi palloviskelimet puusta, sitten pergamentista ja viimein

suolikielistä, jotka pingotetaan niin vahvasti kuin lapsen voimat

sallivat. Te pidätte höyhenpalloa parempana, se kun väsyttää vähemmin

ja on vaaraton. Te olette väärässä kahdesta syystä. Höyhenpallo-peli on

naisten peli; ette kuitenkaan näe ainoatakaan naista, joka ei lähtisi

pakoon kun pallo lentää häntä kohti. Heidän valkea ihonsa ei siedä

mustelmia eikä kovettumia. Mutta me miehet, jotka olemme luodut

vahvoiksi kehittymään, luulemmeko siksi tulevamme vaivatta? Ja

kykenemmekö koskaan puolustautumaan, ellei meitä koskaan ahdisteta? Se,

joka pelissä voi vaaratta olla taitamaton, pelaa aina veltosti. Putoava

höyhenpallo ei satuta ketään; mutta ei mikään tee käsivarsia

notkeammiksi kuin pakko käsin suojella päätään, eikä mikään tee

katsetta niin tarkaksi kuin täytymys suojella silmiään. Hypähtäminen

salin toisesta päästä toiseen, vielä ilmassa olevan pallon kulun

laskeminen ja pallon heittäminen voimakkaasti ja varmasti -- sellaiset

pelit ovat enemmän omiaan kehittämään nuorukaisista miehiä, kuin ne

soveltuvat jo varttuneille miehille.

Lapsen jäntereet ovat liian pehmeät, näin sanotaan. Tosin ne ovat

vähemmän jäntevät, mutta sen sijaan notkeammat; lapsen käsivarsi on

heikko, mutta se on kuitenkin käsivarsi. Suhteellisesti sen tulee voida

tehdä kaikki se, minkä toinen samanlainen välikappale aikaansaa. Lasten

käsillä ei ole taitavuutta; senvuoksi tahdon että sitä niille annetaan;

miehellä, joka olisi harjottanut itseään yhtä vähän kuin ne, olisi yhtä

vähä taitoa. Emme voi tuntea elimiemme kelpaavaisuutta, ennenkuin

olemme niitä käyttäneet. Ainoastaan pitkällinen kokemus opettaa meitä

itsestämme noutamaan hyötyämme, ja tämän kokemuksen saavuttaminen on

päämäärä, jota tavoittelemaan meitä ei voida liian aikaisin totuttaa.

Kaikki mikä tapahtuu, on toteutettavissa. Ei mikään ole tavallisempaa

kuin se, että näkee taitavia ja hyvin kehittyneitä lapsia, joiden

jäsenet ovat yhtä notkeat kuin aikaihmisillä. Melkein kaikilla

markkinoilla näkee lapsia, jotka tekevät voimistelutemppuja, kävelevät

käsillään, hyppivät ja tanssivat köydellä. Kuinka monena vuotena

lapsiseurueet baletti-tansseillaan ovat vetäneet katsojia italialaisiin

teattereihin! Kuka ei Saksassa ja Italiassa olisi kuullut puhuttavan

kuuluisan Niccolinin pantomiimista?[66] Kuka on koskaan näillä lapsilla

huomannut vähemmän kehittyneitä liikkeitä, vähemmän sulavia asentoja,

vähemmän tarkkaa korvaa ja vähemmän kevyttä tanssia kuin jo täysin

kehittyneillä tanssijoilla? Joskohta lapsilla aluksi onkin paksut,

lyhyet ja kömpelöt sormet, pulleat ja tarttumiseen taitamattomat kädet,

ei tämä estä useita lapsia osaamasta kirjoittaa ja piirustaa iässä,

jolloin toiset eivät vielä osaa pitää kädessään lyijy- eikä teräskynää.

Koko Pariisi muistelee vielä pientä englantilaista tyttöä, joka

kymmenvuotiaana pianolla teki ihmeitä.[67] Erään virkamiehen perheessä

olen nähnyt miten hänen kahdeksanvuotias poikansa pantiin seisomaan

pöydälle keskelle lautasia jälkiruokaa syötäessä ja miten hän siinä

soitti viulua, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse, tehden sen

niin hyvin, että hänen soittonsa hämmästytti taiteilijoitakin.

Kaikki nämä esimerkit ja lukemattomat muut todistavat mielestäni, että

lasten kykenemättömyys meidän ruumiinharjotuksiin on kuviteltua, ja

että jos ne eivät ole onnistuneet joitakin suorittamaan, tämä riippuu

siitä, ettei niitä koskaan ole tarpeeksi harjotettu.

Huomautetaan kenties minun tässä lankeavan siihen erehdykseen, että

suositan lasten ruumiiseen nähden ennenaikuista kehitystä, jota niiden

henkeen nähden moitin. Mutta ero on hyvin suuri, sillä toinen näistä

edistyksistä on vaan näennäinen, toinen taas todellinen. Olen

näyttänyt, ettei heillä itse teossa ole niitä henkisiä kykyjä, joita

näyttävät omistavan, jotavastoin ne todella tekevät kaiken, mitä

näyttävät tekevän. Muuten tulee aina ottaa huomioon, ettei kaikki tämä

ole eikä saa olla muuta kuin leikkiä, luonnon niiltä vaatimaa

helpposuuntaista ja vapaaehtoista liikettä, taitoa vaihdella niiden

huveja ja saattaa ne niille miellyttävämmiksi, ilman että mikään pakko

koskaan muuttaa ne työksi. Sillä mikä seikka onkaan lasten huvin

esineenä, jota en voisi saattaa niille opin esineeksi? Ja ellen

voisikaan sitä tehdä, kunhan ne vaan vahingotta huvittelevat itseään ja

aika kuluu, ei ole väliä siitä edistyvätkö missään suhteessa tässä

alkuiässään. Jos sitävastoin pakollisesti pitää opettaa niille sitä tai

tätä, niin meneteltäköön miten tahansa, on mahdotonta saavuttaa

tarkoitustaan ilman väkinäisyyttä, harmia ja ikävyyksiä.

Se, minkä olen sanonut niiden kahden aistin kehittämisestä, joiden

käyttäminen useimmiten tulee kysymykseen ja on tärkein, voi kelvata

esimerkiksi muidenkin aistien kehittämisestä. Näkö ja tunto

kiinnittävät huomionsa sekä lepo- että liiketilassa oleviin esineisiin;

mutta koska ainoastaan ilman väräjäminen voi panna kuuloaistin

toimimaan, synnyttää ainoastaan liiketilassa oleva esine melua tai

ääntä, ja jos kaikki olisi lepotilassa, emme koskaan kuulisi mitään.

Yöllä siis, jolloin me liikumme ainoastaan niin paljon kuin meitä

haluttaa, ja jolloin meidän ei tarvitse pelätä muita kuin liikkuvia

esineitä ja olentoja, on tärkeätä, että korvamme pysyy valppaana, jotta

kuulemastamme äänestä voimme päättää, onko sen aiheuttaja suuri vai

pieni, etäinen vai läheinen, onko sen väräjäminen raju vai heikko.

Värähtelevä ilma kohtaa esteitä, jotka palauttavat äänen ja synnyttävät

kaikua, mikä toistaa kuuloaistimuksen, ja jotka vaikuttavat, että ääni

tuntuu lähtevän toisesta paikasta kuin mistä se todella lähtee. Jos

tasangolla tai laaksossa kallistamme korvamme maan tasalle, kuulemme

ihmisäänen ja hevoskavioiden kopseen paljon kauempaa kuin pysyessämme

pystyssä.

Samoin kuin olemme verranneet näköä kosketukseen, sopii sitä myös

verrata kuuloon ja tietää kumpi näiden molempien aistien välittämistä

aistimuksista pikemmin saapuu elimeen, jos ne samaan aikaan lähtevät

samasta esineestä. Kun näkee kanuunan tulen, on vielä aikaa väistää

kuulaa; mutta niin pian kuin laukaus kuuluu, ei siihen enää ole aikaa,

silloin kuula jo on perillä. Saatamme päättää kuinka kaukana ukkonen

on, siitä ajasta, joka kuluu salamasta jyrähdykseen. Opettakaa lapselle

kaikki nämä kokemukset; ottakoon hän selvän niistä, jotka ovat hänelle

tarjona ja perehtyköön muihin johtopäätösten avulla. Mielestäni on

kuitenkin monta vertaa parempi, että lapsi kokonaan on tietämättä nämä

seikat, kuin että aikaihminen pelkillä sanoilla ne sille selittää.

Meillä on elin, joka vastaa kuuloa, nimittäin puhe-elin; meillä ei ole

näköä vastaavaa elintä, emmekä voi värejä ilmaista samoin kuin ääniä

synnytämme. Tämä on lisäsyy, joka aiheuttaa meitä kehittämään edellistä

elintä ja antaa aktiivisen ja passiivisen elimen keskinäisesti tointaan

harjottaa.

Ihmisellä on kolmenlaista ääntä, nimittäin puheääni, lauluääni ja

intoinen eli korollinen ääni, joka ilmaisee mielenliikutuksia ja joka

elähyttää laulua ja puhetta. Lapsella on nämä kolme äänen lajia, samoin

kuin miehellä, jos kohta se ei osaa niitä samalla tavoin yhdistää.

Lapsi osaa, kuten aikaihmiset, nauraa, huutaa, valittaa, huudahtaa,

mutta se ei osaa niihin sekoittaa kahden muun äänen lajin soinnun

vaihdosta. Täydellinen musiikki on se, joka paraiten yhdistää nämä

kolme äänen lajia. Lapset eivät kykene sellaista musiikkia

harjottamaan, eikä niiden laulussa ole sielua. Niiden puheäänikään ei

ole sointuvasti painotettua; lapset huutavat, mutta eivät oikein

painota sanoja. Ja samoin kuin niiden puheessa on vähä painokkuutta,

niiden äänessä on vähä pontevuutta. Meidän oppilaamme on puhuva vielä

värittömämmin ja yksinkertaisemmin, hänessä kun eivät intohimot vielä

ole heränneet, joten ne eivät voi sekoittaa väreitään hänen ääneensä.

Älkää siis vaatiko, että hänen pitäisi lausua osia murhe- ja

huvinäytelmistä, älkääkä myöskään yrittäkö hänelle opettaa niin

sanottua deklamoimista. Hän on oleva liian järkevä lausuakseen

painottamalla seikkoja, joita hän ei kykene ymmärtämään, ja lausetapoja

ja tunteita, joita hän ei koskaan ennen ole kuullut ja kokenut.

Opettakaa häntä puhumaan yksinkertaisesti ja selvästi, hyvin

muodostamaan puheäänteensä, ääntämään tarkasti ja teeskentelemättä,

tuntemaan ja noudattamaan paino- ja laajuussuhteita, aina lausumaan niin

kovalla äänellä, että se kuuluu, mutta välttämään liian äänekästä

lausumista; tämä on tavallinen vika kouluissa kasvatetuilla lapsilla.

Vältettäköön kaikessa liiallisuutta.

Saattakaa samoin hänen lauluäänensä tarkaksi, tasaiseksi ja sointuvaksi

ja hänen korvansa herkäksi tahdille ja harmonialle, mutta tämä

riittäköön. Jäljittelevä sekä teattereissa esitetty musiikki ei ole

hänen iälleen sovelias; enpä edes tahtoisi että hänen lauluunsa

liittyisi sanoja. Jos hän taas tahtoisi laulaa tällaisia lauluja,

koettaisin sepittää lauluja varta vasten hänelle, nimittäin sellaisia,

jotka huvittaisivat hänen ikäistänsä, ja yhtä yksinkertaisia kuin hänen

ajatusmaailmansa.

On luonnollista että minä, joka en ollenkaan pidä kiirettä opettaakseni

häntä kirjoitettua lukemaan, en myöskään jouduta hänen nuottien

oppimistaan. Pitäkäämme kaukana hänen aivoistaan kaikki seikat, jotka

vaativat vaivalloista tarkkaavaisuutta, ja älkäämme kiirehtikö hänen

huomionsa kiinnittämistä sovinnaisiin merkkeihin. Myönnän että tämä

seikka näyttää kohtaavan vaikeuksia. Sillä vaikka nuottien tunteminen

aluksi ei näytä olevan tärkeämpi laulutaitoa varten kuin kirjainten

osaaminen puhumista varten, on kuitenkin eroa siinä, että puhuessamme

lausumme omia ajatuksiamme, mutta laulaessamme ainoastaan toisen

ajatuksia. Ja jotta näitä voisi ilmaista, täytyy osata niitä lukea.

Mutta ensiksikin voi niitä kuulla, sen sijaan että niitä lukisi, ja

laulun opimme korvan avulla vielä helpommin kuin silmän. Lisäksi, jotta

hyvin ymmärtäisi musiikkia, ei riitä, että sitä ainoastaan esittää,

tulee myöskin osata säveltää; toinen näistä on opittava toisen avulla,

muuten emme koskaan hyvin perehdy musiikkiin. Harjottakaa pientä

musiikinharrastajaanne ensin säveltämään hyvin säännöllisiä ja

tarkkatahtisia säkeitä ja sitten liittämään ne yhteen hyvin

yksinkertaisella modulatsionilla ja lopuksi osottamaan niiden eri

suhteita oikealla jaoituksella, mikä tapahtuu oikean rytmin ja oikeiden

paussien valitsemisella. Ennen kaikkea tulee välttää teeskenneltyjä,

intohimoisia ja liian tunteellisia lauluja. Olkoon melodia aina laulava

ja yksinkertainen, johtukoon se aina äänilajin pääsävelistä ja

kaikukoon siitä aina perussävel niin selvästi, että pikku laulaja sen

kuulee ja että hän vaivatta voi sitä säestää. On näet tärkeätä että

hän, kehittääkseen äänensä ja korvansa tarkaksi, aina laulaa pianon

säestyksellä.

Voidakseen panna painoa säveliin, ne äännetään selvästi esitettäessä;

siitä on johtunut se tapa, että laulaessa nuotit merkitään erityisillä

tavuilla. Jotta voitaisiin erottaa eri sävelet, tulee antaa erityiset

nimet niille ja niiden välisille ääniaskelille. Siitä johtuvat

intervallien nimet ja pianon koskettimien ja skaalan nuottien niminä

käytetyt kirjaimet. C ja A osottavat määrättyjä, muuttumattomia ja aina

samojen koskettimien synnyttämiä säveliä. _Ut_ ja _la_[68] nimien laita

on toisin. _Ut_ on säännöllisesti duur-skalan toonika tai moll-skaalan

mediantti. _La_ on säännöllisesti moll-skaalan toonika tai duur-skaalan

kuudes sävel. Siis kirjaimet osottavat musiikki-järjestelmämme

sävelsuhteiden muuttumattomia rajoja, tavuut eri äänilajien

samanlaatuisten sävelsuhteiden vastaavia rajapisteitä. Kirjaimet

ilmaisevat pianon koskettimia ja tavuut äänilajin ääniaskeleita.

Ranskalaiset säveltaiteilijat ovat eriskummaisella tavalla sekoittaneet

nämä eri käsitteet; he ovat sekoittaneet tavuiden merkityksen

kirjainten merkitykseen ja turhaan antaen koskettimille kaksinkertaiset

merkit, eivät ole jättäneet mitään merkkejä, jotka osottaisivat skaalan

säveliä. Heistä siis _ut_ ja _c_ aina on sama seikka, mikä on väärin,

sillä mikä merkitys siis olisi c:llä? Tämän vuoksi heidän solfezhin

harjottamisensa on äärettömän vaikeata, olematta samalla hyödyllinen ja

antamatta mitään selvää käsitystä ymmärrykselle; tämän metodin mukaan

näet esim. tavuut _ut_ ja _mi_ voivat yhtä hyvin ilmaista suurta,

pientä, ylinousevaa tai vähennettyä terssiä. Mikähän surkea sallimus on

säätänyt että juuri siinä maassa, jossa kirjoitetaan kauneimmat

musiikkia käsittelevät teokset, sitä on kaikkein vaikein oppia.

Noudattakaamme oppilaamme kanssa yksinkertaisempaa ja selvempää

menettelyä; hänen ei tarvitse tuntea muuta kuin kaksi äänilajia, joiden

sävelsuhteet aina ovat samat ja samojen tavuiden nimiset. Joko hän

laulaa tai soittaa, tulee hänen aina osata jokaisesta kahdestatoista

sävelestä, joita hän voi pitää perussävelenä, muodostaa äänilaji; ja

moduleeratkoon hän sitten d:stä, c:stä tai g;stä j.n.e., tulee

loppusävelen aina olla _ut_ tai _la_, riippuen äänilajista. Tällä

tavoin menettelemällä aina saatte oppilaanne ymmärtämään; äänilajin

oleelliset sävelsuhteet sekä mitä lauluun että soittoon tulee, ovat

aina hänelle ilmeisen selvät, hänen esittämisensä on oleva

täsmällisempää ja hänen edistymisensä nopeampi. Ei ole mitään

hullunkurisempaa kuin se, mitä ranskalaiset sanovat luonnonmukaiseksi

solfeesiksi; tämä näet estää oikean käsityksen itse asiasta ja tarjoaa

sen sijaan oudon käsityksen, joka vaan on omansa viemään harhaan. Ei

mikään ole luonnollisempaa kuin solfesoiminen äänilajia muuttamalla,

niin pian kuin äänilaji on transponeerattu. Mutta onpa tässä jo

liiaksikin puhuttu musiikista. Opetettakoon sitä miten tahansa, kunhan

se vaan aina pysyy pelkkänä huvina.

Olemme nyt siis hyvin oppineet tuntemaan vierasten esineiden

ominaisuudet meidän ruumiiseemme nähden, niiden painon, muodon, värit,

tiiviyden, suuruuden, etäisyyden, lämpötilan, lepo- ja liiketilan.

Tiedämme mitkä niistä ovat senlaatuiset, että meidän sopii niitä

lähestyä tai niistä poistua, miten meidän tulee menetellä voittaaksemme

niiden vastustusvoiman tai asettaaksemme niitä vastaan sellaisen

voiman, joka meitä suojelee niiden vahingolliselta vaikutukselta. Mutta

tämä ei riitä; meidän oma ruumiimme kuluu lakkaamatta ja sen voimat

ovat siis alati uudistettavat. Joskohta ruumiillamme on kyky muuttaa

toisia aineita niiksi aineiksi, joista ruumiimme on kokoonpantu, ei

näiden aineiden valinta ole yhdentekevä. Kaikki aineet eivät tarjoa

ihmiselle ravintoa; ja ravinnoksi kelpaavista aineista ovat toiset

ihmiselle soveliaampia ja toiset sopimattomampia, riippuen hänen

suvustaan, siitä ilmanalasta, jossa hän asuu, hänen erityisestä

ruumiinlaadustaan ja hänen yhteiskunnallisen asemansa määräämästä

elintavasta.

Kuolisimme nälkään tai myrkytykseen, jos meidän, valitaksemme sopivat

ravintoaineet, täytyisi odottaa kunnes kokemus olisi opettanut meitä

niitä tuntemaan ja valitsemaan. Mutta kaikkihyvä kaitselmus, joka on

järjestänyt niin, että tuntevien olentojen mielihyväntunteet edistävät

heidän itsesuojelemistaan, ilmoittaa meille sen avulla, mikä on

mieluista makuaistillemme, mikä sopii ravinnoksi vatsallemme. Ihmisellä

ei olekaan luonnontilassa luotettavampaa lääkäriä kuin hänen oma

ruokahalunsa; enkä epäile hetkeäkään että ihmisen pysyessä

luonnontilassa ne ravintoaineet, joita hän piti hyvänmakuisimpina,

myöskin olivat hänelle terveellisimmät.

Tämän lisäksi Luoja ei ainoastaan tyydytä niitä tarpeita, jotka hän on

meille antanut, vaan myös niitä jotka itse itsellemme hankimme. Ja

antaakseen halumme aina käydä tarpeidemme rinnalla hän on säätänyt,

että makumme vaihtelee ja muuttuu elintapojemme mukana. Kuta enemmän

poistumme luonnontilasta, sitä enemmän menetämme luonnollista makuamme;

tai tottumus muuttuu meille toiseksi luonnoksi, joka meissä siihen

määrään astuu alkuperäisen sijaan, ettei yksikään meistä enää sitä

tunne.

Tästä seuraa että luonnollisin maku välttämättömästi myöskin on

yksinkertaisin; sillä se helpoimmiten muuttuu; jos se sitävastoin

hienostuu ja kiihottuu mielikuvituksemme vaikutuksesta, se kehittyy

muuttumattomaksi. Ihminen, joka ei pysyvästi asu missään maassa, tottuu

vaivatta minkä maan tapoihin tahansa; mutta yhteen maahan kiintynyt

ihminen ei enää voi tottua toisiin maihin.

Tämä näyttää minusta todelta joka suhteessa, mutta erittäinkin mitä

varsinaiseen makuun tulee. Ensimäinen ravintoaineemme on maito; vasta

vähitellen totumme karkeampimakuisiin ruokiin, jotka alussa ovat meille

vastenmieliset. Hedelmät, vihannekset, yrtit ja lopuksi vähän

höysteetöntä, paistettua lihaa muodostivat ensimäisten ihmisten

juhla-ateriat.[69] Kun villi ihminen ensi kerran juo viiniä, hän

vetää suunsa väärään ja työntää viinilasin luotaan; meidänkään parissa

ei kukaan, joka on elänyt kahdenkymmenen vuotiaaksi maistamatta

käyneitä juomia, voi niihin tottua; olisimme kaikki ehdottomasti

raittiita, ellei meille nuoruudessamme olisi annettu viiniä. Kuta

yksinkertaisempi makumme on, sitä yleisempi se on; yleisimmin tunnetaan

vastenmielisyyttä eri aineista sekoitettuja ruokalajeja kohtaan. Onko

koskaan nähty kenenkään ihmisen inhoavan leipää ja vettä? Siinä on

luonnon viittaus, se on myös meidän ojennusnuoramme. Säilyttäkäämme

lapsessa sen alkuperäinen maku mikäli mahdollista; olkoon lapsen

ravinto tavallista ja yksinkertaista, ja tottukoon sen kitalaki

ainoastaan vähäisessä määrin höystettyihin ruokiin, älköönkä se

muodostako itselleen omaa omituista makua.

En tässä tutki onko tämä elintapa terveellisempi vai ei; sillä tämä

seikka ei yhdy tässä noudattamaani tarkoitusperään. Minulle riittää

pitääkseni sitä muita parempana että se on enimmin luonnon mukainen ja

että se helpoimmin saattaa mukautua toiseen elintapaan. Ne, jotka

väittävät että tulee totuttaa lapset sellaisiin ruokiin, joita ne

suurina tulevat nauttimaan, eivät mielestäni puhu järkevästi. Miksi

pitäisi niiden ravinnon olla sama, kun niiden elintapa on niin

erilainen? Mies, joka on väsynyt työstä, huolista ja vaivoista,

tarvitsee voimakasta ruokaa, joka antaa hänen aivoilleen uutta

elinvoimaa. Lapsi, joka on iloisesti temmeltänyt ja jonka ruumis yhä

vielä kasvaa, tarvitsee ainoastaan runsaasti ruokaa, mistä siihen

syntyy paljo ravinto-mehua. Muuten täysi-ikäisellä miehellä on jo

asemansa, virkansa ja kotinsa; mutta kuka voi varmasti sanoa mitä

kohtalo tarjoaa lapselle? Älkäämme missään suhteessa totuttako sitä

niin määrättyihin muotoihin, että sen on ylen vaikeata tarpeen

vaatiessa niistä vapautua. Älkäämme menetelkö niin, että lapsi kuolee

nälkään toisissa maissa, ellei se laahaa mukanaan ranskalaista

keittiömestaria ja että se jonakin päivänä sanoo ainoastaan Ranskassa

osattavan syödä hyvää ruokaa. Ohimennen sanoen, mikä epäilyttävä

ylistely! Minä päinvastoin sanoisin, että ranskalaiset yksin eivät osaa

syödä, he kun tarvitsevat erityistä keittiötaitoa, jotta ruoat heille

kelpaisivat.

Kaikista eri aistimuksistamme maku yleensä vaikuttaa meihin

välittömimmin. Meille onkin paljon tärkeämpää hyvin tuntea ja

arvostella niitä aineita, joiden tulee muodostaa osa omasta

ruumiistamme, kuin niitä aineita, jotka ainoastaan sitä ympäröivät.

Tuhannet seikat ovat yhdentekevät kosketukselle, kuulolle ja näölle;

mutta ei ole juuri mitään välinpitämätöntä maulle. Lisäksi tämän aistin

toiminta on vallan fyysillinen ja aineellinen, se on ainoa aisti, joka

ei pane mielikuvitusta toimimaan tai johon mielikuvitus ainakin

vähimmin yhtyy, jotavastoin jäljittely ja mielikuvitus usein

sekoittavat henkisyyttä kaikkien muiden aistien toimintaan. Yleensä

herkkäsydämiset ja hekumalliset ja intohimoiset ja todella tunteelliset

luonteet, joita muut aistit helposti kiihottavat, ovat jotenkin kylmät

maun vaikutuksille. Mutta juuri sen kokemuksen nojalla, joka näyttää

asettavan makuaistin muita alemmaksi ja tekevän sen orjuuteen

joutumisen niin halveksittavaksi, minä puolestani teen sen

johtopäätöksen, että sopivin keino hallita lapsia on ohjata niitä sen

avulla, mikä niille maistuu hyvin. Jos tahdomme käyttää ulkonaista

vaikutinta, on parempi antaa valtaa niiden herkuttelevaisuudelle kuin

turhamielisyydelle, sillä edellinen on luonnollinen vietti, joka

välittömästi johtuu makuaistista, jotavastoin jälkimäinen johtuu

mielikuvituksesta ja on ihmisoikkujen ja kaikenlaisten väärinkäytösten

alainen. Hetkuttelevaisuus on lapsuuden intohimo; mutta se ei voi

vastustaa ainoatakaan toista intohimoa, vaan haihtuu niin pian kuin

muita kiihottimia ilmaantuu. Ja uskokaa minua: lapsi on varsin pian

lakkaava ajattelemasta sitä, mitä se syö, ja kun sen sydän kiintyy

muuhun, ei se enää ajattele sellaista, mikä hivelee sen kitalakea. Kun

se varttuu suureksi, tuhannet raivokkaat tunteet syrjäyttävät

herkuttelevaisuuden ja kiihottavat turhamielistä itserakkautta: sillä

viimemainittu intohimo kehittyy kaikkien muiden intohimojen

kustannuksella ja valtaa lopulta ne kaikki. Olen joskus tarkannut

sellaisia ihmisiä, jotka panevat hyvin suurta arvoa herkullisiin

ruokiin ja jotka aamulla herätessään ajattelivat mitä tulisivat syömään

päivän kuluessa ja kuvailivat ateriaa tarkemmin kuin Polybius on

kuvannut taistelua. Minusta kaikki nämä niin sanotut miehet eivät ole

olleet muuta kuin neljänkymmenvuotiaita lapsia, vailla voimaa ja

lujuutta, _fruges consumere nati_.[70] Herkuttelevaisuus on sellaisten

sydänten pahe, joilla ei ole mitään ryhdikästä vakavuutta. Herkkusuun

sielu piilee kokonaan hänen kitalaessaan, eikä hän ole luotu muuta

varten kuin syömään. Ollen typerä ja kyvytön on hän oikealla paikallaan

ainoastaan ruokapöydässä, eikä hän osaa arvostella muuta kuin

ruokalajeja. Suokaamme hänelle kadehtimatta tämä virka; se näet on

hänelle sopivin kaikista, onneksi meille ja hänelle itselleen.

Se osottaa suurta kokemattomuutta, joka pelkää herkuttelevaisuuden

voivan juurtua kyvykkääseen lapseen. Lapsena emme tosin ajattele muuta

kuin syömistä; nuoruuden iässä emme sitä enää ajattele, kaikki meille

kelpaa ja meillä on paljo muuta tehtävää. En kuitenkaan neuvo

varomattomasti käyttämään niin alhaista kiihotinta enkä herkkupalojen

muodossa kehottamaan lapsia kauniin teon tuottamaa kunniaa

tavoittelemaan. Mutta en huomaa miksi ei puhtaasti ruumiillisia

harjotuksia voisi rohkaista aineellisilla ja makua hivelevillä

palkinnoilla, koska lapsuus ei ole tai koska sen ainakaan ei pitäisi

olla muuta kuin leikkiä ja reipasta huvia. Kun joku Mallorca-saaren

poikasista näkee puun latvassa riippuvan korin ja lingollaan heittää

sen siitä alas, on kaiketi vallan oikein, että hän taitavuudestaan saa

palkan ja että hyvä aamiainen korvaa ne voimat, jotka hän on käyttänyt

sitä hankkiakseen.[71] Kun spartalainen nuorukainen alttiina vaaralle

saada sata raipanlyöntiä, taitavasti hiipii kyökkiin, mistä varastaa

elävän revonpoikasen, kun hän kätkee sen nuttuunsa viedäkseen sen pois

ja kun se häntä raapii ja puree verille, ja kun tuo poika, peläten

yllätyksen tuottamaa häpeää, silmiä räpäyttämättä antaa repiä

sisälmyksiään päästämättä ainoatakaan tuskan ääntä, on vallan oikein ja

kohtuullista, että hän lopuksi hyötyy saaliistaan ja saa syödä sen,

sittenkuin se melkein on syönyt hänet. Älköön hyvää ateriaa koskaan

tarjottako palkkana, mutta miksi se ei voisi olla niiden vaivojen

tulos, joita on nähty sitä hankittaessa; Émile ei suinkaan ole pitävä

kivelle panemaani kakkua palkkana siitä, että hän on hyvin juossut; hän

ainoastaan tietää, että ainoa keino saada tuo leivos on se, että hän

saa sen käteensä ennen toisia.

Tämä ei ollenkaan vastusta niitä mielipiteitä, jotka äsken lausuin

ruokalajien yksinkertaisuuden puolesta. Ei näet vedotessaan lasten

ruokahaluun tarvitse kiihottaa niiden aistillisuutta, vaan tulee

ainoastaan tyydyttää luonnontarvetta. Ja tämä saavutetaan mitä

yksinkertaisimmilla keinoilla, ellei tahallansa koeteta hienostaa

lasten makua. Niiden alituinen ruokahalu, jonka niissä nostaa

varttumisen tarve, on varma höyste, joka korvaa monen muun. Hedelmät,

maitoruuat, joku leivos, joka on tavallista leipää maukkaampi, ja

etenkin taito sopivan suuruisina annoksina jaella tätä kaikkea -- siinä

on meille keino johtaa kokonaisia lapsijoukkoja maailman ääriin, ilman

että on tarpeellista niissä herättää makua kitalakea hiveleviin ruokiin

tai turmella niiden makuaistia.

Seikka, joka todistaa, ettei mieltymys lihaan ole ihmiselle

luonnollinen, on se, että lapset ovat välinpitämättömät tämän

ruokalajin suhteen ja että ne kaikki enemmän pitävät kasviruuista,

maitoliemistä, leivoksista, hedelmistä, j.n.e. On hyvin tärkeätä, ettei

tätä alkuperäistä makua johdeta harhaan ja ettei lapsia tehdä

liharuokia himoitseviksi. Ellei niiden terveys tästä kärsikään, niiden

luonne siitä kärsii. Miten tahansa tätä kokemusta selitettäneenkin, on

varma, että suuret lihansyöjät yleensä ovat julmemmat ja raaemmat kuin

kaikki muut ihmiset. Tämä huomio on tehty kaikilla seuduilla ja

kaikkina aikoina. Englantilaisten raakuus on tunnettu.[72] Persialaiset

tulenpalvelijat ovat mitä lempeimpiä ihmisiä.[73] Kaikki villit ovat

julmia; mutta heidän tapansa eivät tätä julmuutta aiheuta, vaan heidän

ravintonsa. He menevät sotaan samoin kuin menisivät metsästysretkelle

ja kohtelevat ihmisiä kuin karhuja. Englannissa eivät teurastajat

kelpaa todistajiksi,[74] eivätkä edes kirurgit. Suuret pahantekijät

karkaisevat itseään murhatekojaan varten juomalla verta. Homeros kuvaa

kyklooppeja, jotka olivat lihansyöjiä, kauheiksi ihmisiksi ja

lotofaageja niin ystävälliseksi ja rakastettavaksi kansaksi, että

jokainen, joka oli tullut kosketukseen heidän kanssaan, unhotti oman

isänmaansa ja jäi asumaan heidän pariinsa.

"Kysyt minulta", sanoi Plutarkos, "miksi Pytagoras pidättäytyi syömästä

eläinten lihaa, mutta minä päinvastoin kysyn sinulta: miten rohkea oli

se ihminen, joka ensiksi pani suuhunsa teurastetun eläimen lihaa, joka

hampaillaan musersi äsken tapetun elukan luita, joka antoi kantaa

eteensä pöytään kuolleita ruumiita ja upotti vatsaansa niiden eläinten

jäseniä ja elimiä, jotka muutama hetki sitä ennen määkivät, mylvivät,

astuivat ja näkivät? Miten hänen kätensä saattoi pistää rauta-asetta

tuntevan olennon sydämeen? Miten hänen silmänsä saattoivat kestää

murhan näkyä? Miten hän saattoi nähdä tuota eläinparkaa teurastettavan,

nyljettävän ja kappaleiksi leikeltävän? Miten saattoi hän katsella

vielä vavahtelevia lihapalasia? Kuinka niiden haju ei pannut häntä

voimaan pahoin? Eikö hän tuntenut inhoa, vastenmielisyyttä ja kauhua

kosketellessaan näiden haavojen likaa ja pestessään pois mustaa

hyytynyttä verta joka niitä peitti."

"Nyljetty vuota se matavi maassa,

Liha jo mylvivi vartahassa.

Syödä sit' ei voi ihminen vapisematta,

Eikä sen valitushuutoa kuuntelematta."

"Tuollaiset epäilemättä olivat hänen tunteensa kun hän ensi kerran

voitti luonnon syödäkseen tämän kamalan aterian, kun hän tahtoi

tyydyttää nälkäänsä elävän eläimen lihalla, eläimen, joka vielä kävi

laitumella, ja kun hän epäröi, miten piti teurastaa, leikellä palasiksi

ja paistaa karitsa, joka nuoleskeli hänen käsiään. On syytä oudoksua

niitä, jotka panivat alkuun tällaiset ateriat, eikä niitä, jotka niistä

pidättäytyvät. Edelliset voisivat vielä puolustaa raakalaisuuttaan

syiden avulla, jotka puuttuvat meiltä, joten me olemme sata kertaa

suurempia raakalaisia kuin he."

"Te onnelliset kuolevaiset, jumalien lemmikit -- voisivat meille sanoa

nuo ensimäiset ihmiset -- verratkaa aikoja toisiinsa ja huomatkaa

kuinka onnellisessa asemassa te olette, ja kuinka kurjassa tilassa me

olimme! Täyttä kehitystään saavuttamaton maa ja sumujen täyttämä ilma

eivät vielä olleet vuodenaikojen vaikutuksen alaisina. Jokien säännötön

virtaus uursi rantoja joka taholta. Lammet, järvet, syvät suot

peittivät tulvien kolme neljännestä maan pinnasta; jäljellä oleva

neljännes oli pienten metsikköjen tai hedelmättömien metsien

peittämänä. Maa ei tuottanut mitään hyviä hedelmiä. Meillä ei ollut

mitään kyntöaseita, emme tunteneet sellaisten käyttämistä, ja kun emme

olleet mitään kylväneet, ei meillä ollut odotettavissa mitään

elonkorjuuta. Nälkä ei siis ollenkaan hellittänyt. Talvella sammal ja

puiden kaarna olivat tavallisia ravintoaineitamme. Jotkut vihreät

juolasheinän ja kanervan juuret tarjosivat meille juhla-aterian,

ja kun ihmiset olivat löytäneet pähkinöitä, tammen tai pyökinterhoja,

he tanssivat riemuiten tammen tai pyökin ympärillä laulaen

maalaissävelmää, mainiten maata imettäjäkseen ja äidikseen. Tämä oli

heidän ainoa juhlansa ja ainoa huvinsa. Kaikki muu heidän elämässään

oli pelkkää surua, vaivaa ja kurjuutta."

"Kun viimein hävitetty ja alaston maa ei enää tarjonnut meille mitään,

oli meidän pakko solvaista luontoa, ylläpitääksemme henkeämme, ja me

söimme onnettomuustovereitamme ennemmin kuin itse kuolimme heidän

kanssaan. Mutta kuka pakottaa teitä, julmat ihmiset, vuodattamaan

verta? Katsokaa mikä onnellisuuden yltäkylläisyys teitä ympäröi! Kuinka

paljon hedelmiä maa teille tuottaa! Kuinka paljon rikkauksia pellot ja

viinitarhat teille antavat! Kuinka monet eläimet tarjoavat teille

maitonsa ravinnoksenne, villansa pukimiksenne! Mitä enempää te niiltä

vaaditte, Ja mikä raivo saattaa teidät tekemään niin monta murhaa,

vaikka teillä on yllin kyllin omaisuutta ja ravintoaineita! Miksi

valehtelette maaemollemme syyttäen sitä siitä, ettei se muka voi teitä

elättää? Miksi teette syntiä Cerestä, pyhien lakien keksijää ja

suopeata Bakhosta, ihmisten lohduttajaa kohtaan, ikäänkuin heidän

tuhlailevat lahjansa eivät riittäisi ylläpitämään ihmissukua? Miten on

teillä sydäntä kantaa heidän makeiden hedelmiensä sekaan pöydälle

eläinten luita ja juoda maitoa ja samalla niiden eläinten verta, jotka

ovat teille tuon maidon antaneet? Pantterit ja jalopeurat, joita

sanotte raateleviksi pedoiksi, seuraavat vaistoaan pakosta, tappaen

toisia eläimiä elääkseen. Mutta te olette sata kertaa niitä julmemmat,

poljette pakotta oikean vaistonne antautuaksenne veriseen

herkullisuuteenne. Ne eläimet, joita te syötte, eivät ole sellaisia,

jotka syövät muita eläimiä. Raatelevia eläimiä ette syö, vaan matkitte

niitä. Te himotsette ainoastaan viattomien ja lempeiden eläinten lihaa,

jotka eivät tee pahaa kellekään, jotka kiintyvät teihin ja palvelevat

teitä, ja jotka te ahmitte suuhunne palkaksi niiden palveluksesta."

"Oi sinä luonnoton murhaaja, jos itsepäisesti väität luonnon tehneen

sinut ahmien syömään kaltaisiasi, olentoja, jotka ovat lihaa ja luuta,

tunteellisia, ja elolliset kuten sinä itse, niin tukahuta ainakin se

kauhu, jonka se sinussa herättää näitä kamaloita aterioita kohtaan.

Tapa nuo eläimet itse omin käsin, ilman rauta-asetta; leikkele ne

kappaleiksi kynsilläsi, kuten jalopeurat ja karhut tekevät. Pure tuota

härkää ja raatele se kappaleiksi, paina kyntesi sen nahkaan. Syö tuo

karitsa elävältä, syö sen liha vallan lämpimänä ja juo sen sielu sen

veren mukana. Vapiset, et rohkene tuntea hampaittesi välissä vielä

elävän lihan vavahdusta. Mikä kurja olento oletkaan! Ensin tapat

eläimen ja sitten syöt sen, ikäänkuin kuolettaaksesi sen kaksi kertaa.

Mutta tämäkään ei vielä riitä; kuollut liha on sinulle vastenmielistä,

sisälmyksesi eivät sitä kestä, se on muutettava tulen avulla, se on

keitettävä, paistettava ja valmistettava höysteillä, jotka salaavat sen

alkuperäisen maun. Sinä tarvitset makkarakauppiaita, keittäjiä ja

paistajia, sanalla sanoen henkilöitä, jotka poistavat murhan kauhun ja

verhoavat kuolleet ruumiit, jotta ei näiden muuttelujen pettämä

makuaisti pitäisi vastenmielisenä sitä, mikä sille on outoa, ja jotta

se pitäisi hyvänmakuisina kuolleita ruumiita, joiden näkyä silmä

vaivoin kestäisi."

Joskohta tämä pala on vieras aineelleni, en ole voinut vastustaa

haluani julkaista sitä tässä, ja luulen että harvat lukijoistani minua

siitä ovat moittivat.

Muuten, minkä elintavan määrännettekin lapsillenne, kunhan vaan

totutatte ne yleisiin ja yksinkertaisiin ruokiin, niin antakaa niiden

syödä, juosta ja leikkiä niin paljo kuin niitä haluttaa. Voitte olla

varmat siitä, etteivät ne koskaan syö liiaksi ja etteivät ne saa

vatsakipuja. Mutta jos puolet päivästä annatte niiden kärsiä nälkää, ja

jos ne sitten pääsevät välttämään valvontaanne, hankkivat ne itselleen

tarmon takaa korvausta ja syövät vatsansa piloille, jopa niinkin

paljon, että halkeavat. Ruokahalumme muuttuu kohtuuttoman suureksi

ainoastaan sentähden, että tahdomme antaa sille muita sääntöjä kuin

mitkä luonto on määrännyt. Kun alati sovittelemme, määräämme, lisäämme

ja vähennämme, emme toisin sanoin hellitä vaakaa kädestämme. Mutta

tämän vaa'an mittana ei ole vatsamme, vaan mielijohteemme. Mutta palaan

esimerkkeihini. Talonpojilla on leipäkaappi ja hedelmä-aitta alati

auki. Eivätkä heidän lapsensa ja aikaihmisensä tunne vatsakipuja.

Jos kuitenkin sattuisi niin, että joku lapsi söisi liiaksi, mitä en

luule mahdolliseksi, jos seurataan minun metodiani, niin on helppo

huvittaa sitä sille mieluisilla seikoilla siihen määrin, että se

huomaamattaan voisi nälästä uupua. Kuinka monet tällaiset varmat ja

helpot keinot jäävät kaikilta kasvattajilta käyttämättä; Herodotos

kertoo että lydialaiset äärimäisen nälänhädän ahdistamina saivat

päähänsä panna toimeen leikkejä ja muita huvituksia, jotka saattoivat

heidät unhottamaan nälkänsä, joten viettivät päiväkausia ajattelematta

syömistä.[75] Oppineet kasvattajanne ovat ehkä lukeneet sata kertaa

tämän kertomuksen, huomaamatta millä tavoin sitä voi käyttää lasten

kasvattamisessa. Joku heistä kenties huomauttaa minulle ettei lapsi

kernaasti hylkää päivällistään mennäkseen lukemaan läksyänsä. Arvoisa

opettaja! siinä olet oikeassa; minä en ajatellutkaan moista huvia.

Hajuaisti suhtautuu makuun samoin kuin näkö kosketukseen. Haju

ilmoittaa maulle edeltäpäin millä tavoin se tai se aine on siihen

vaikuttava ja panee joko sitä pakenemaan tai tavoittelemaan, riippuen

tuosta edeltäpäin saadusta vaikutuksesta. Olen kuullut sanottavan, että

villeillä on vallan toisin toimiva hajuaisti kuin meillä ja että heidän

mielipiteensä hyvästä ja huonosta hajusta on vallan erilainen kuin

meillä. Minä puolestani sen hyvin uskon. Hajuaistimukset ovat itsessään

heikkoja aistimuksia. Ne kiihottavat enemmän mielikuvitusta kuin

aisteja, eivätkä vaikuta niin paljoa sillä, minkä ne todella tarjoavat,

kuin sillä, mitä panevat odottamaan. Jos tämä on totta, on selvää, että

toisten ihmisten maku, joka heidän elintapansa kautta on muuttunut

paljoa erilaisemmaksi kuin toisin elävien ihmisten, saattaa heidät

tuntemaan vallan toisin maun edelläkävijää, hajua. Tattari varmaankin

yhtä halukkaasti haistelee hevosraadon reittä, kuin joku meidän

metsästäjistä puoleksi mädännyttä peltopyytä.

Puhtaasti ulkonaiset aistimukset, kuten esim. se, että sieraimissa

tuntuu kukkalavan tuoksu, varmaankin jäävät kokematta sellaisilta

ihmisiltä, jotka astuvat liiaksi, pitääkseen kävelemistä hauskana, tai

sellaisilta, jotka eivät tee tarpeeksi työtä, jotta lepo tuntuisi

heistä suloiselta. Alati nälkäiset ihmiset eivät luultavasti suuresti

nauttisi tuoksuista, jotka eivät ilmaise mitään syötävää. Haju on

mielikuvituksen aisti. Koska se saattaa hermot kovempaan ponnistukseen,

se varmaankin hyvin tuntuvasti vaikuttaa aivoihin. Tämän vuoksi se

hetkeksi elähyttää, mutta väsyttää ajan pitkään. Sen vaikutukset lemmen

alalla ovat jotenkin tunnetut. Naisen pukuhuoneen hieno tuoksu ei ole

mikään heikko ansa. Enkä tiedä, pitääkö onnitella vai surkutella sitä

viisasta miestä, joka on niin vähässä määrin hyvien tuoksujen

vaikutukselle altis, etteivät hänen lemmittynsä povelle kiinnitetyt

kukat koskaan ole saaneet hänen sydäntään nopeammin sykkimään.

Hajuaisti ei liene alkuiässä varsin vahva; silloin näet mielikuvitus,

jota vasta harvat intohimot ovat vilkastuttaneet, tuskin vielä on

kiihotuksille altis, ja silloin ei vielä ole tarpeeksi kokemusta arvata

toisen aistin nojalla, mitä toinen lupaa. Tämän johtopäätöksen osottaa

kokemus vallan oikeaksi; ja on varma että tämä aisti vielä on epäselvä

ja melkein tylsä useimmilla lapsilla. Tosin lasten aistimuskyky on yhtä

hieno, ehkäpä hienompikin kuin aikaihmisillä. Mutta ne kun eivät siihen

yhdistä mitään muuta käsitystä, eivät ne helposti siitä tunne

mielihyvää eivätkä mielipahaa, joten haju ei vaikuta niihin

miellyttävästi eikä vastenmielisesti, kuten meihin. Luulen että

pitämättä kiinni tästä järjestelmästä ja tarvitsematta turvautua eri

sukupuolien vertailevaan anatomiaan, voi helposti löytää syyn siihen,

miksi naiset yleensä tuntevat vahvempaa vaikutusta hajuista kuin

miehet.

Sanotaan Kanadan villien nuoruudestaan alkaen kehittävän hajunsa niin

tarkaksi, että he, vaikka heillä onkin metsäkoirat, eivät huoli niitä

käyttää metsästäessään, vaan tekevät itse metsäkoiran virkaa.

Mielestäni on selvää, että voisi kehittää lasten hajuaistia yhtä

tarkaksi, jos totuttaisi ne vainuten löytämään ateriansa, samoin kuin

koira vainullaan löytää saaliinsa. Mutta en huomaa, mitä hyötyä niillä

itse teossa olisi siitä, paitsi että oppisivat tuntemaan haju- ja

makuaistin keskinäistä suhdetta. Luonto on pitänyt huolta siitä, että

meidän on pakko tuntea tämä suhde. Se on saattanut viimemainitun aistin

toiminnan melkein erottamattomaksi edellisen toiminnasta asettamalla

niiden elimet vieretysten ja sijoittamalla niille suuhun suoranaisen

välittäjän, niin ettemme tunne minkään aineen makua samalla tuntematta

sen hajua. Soisin vaan, ettei sekoitettaisi tätä luonnollista suhdetta

siten, että lapselle annetaan lääkettä jonka pahaa makua on koetettu

lieventää jollakin hyvänhajuisella aineella, sillä molempien eri

aistimusten ristiriita on liian suuri, jotta lasta voisi pettää. Kun

näet toiminnaltaan vahvempi aisti hävittää toisen aistin vaikutuksen,

lapsi nielee lääkkeen yhtä vastenmielisesti. Tämä vastenmielisyys

ulottuu kaikkiin samanaikuisiin aistimuksiin. Niin pian kuin heikoinkin

niistä jälleen herää, mielikuvitus palauttaa toisenkin niistä. Täten

tuollainen itsessään sangen hyvä haju on hänestä peräti vastenmielinen,

ja näin varomaton huolenpitomme vaan lisää epämieluisten aistimusten

lukua miellyttävien kustannuksella.

Seuraavissa kirjoissa aion puhua kuudennen aistin, niin sanotun

yleisaistin (sens commun) kehityksestä, vähemmän sentähden, että se on

yhteinen kaikille ihmisille kuin sentähden, että se on tulos muiden

aistien hyvin järjestetystä kehittymisestä ja että se ilmaisee meille

olioiden luonnon, yhdistämällä niiden kaikki ulkonaiset ominaisuudet.

Tällä kuudennella aistilla ei siis ole mitään erityistä elintä. Se

sijaitsee vaan aivoissa ja sen puhtaasti älyperäisiä aistimuksia

sanotaan mielteiksi tai mielikuviksi. Näiden mielikuviemme lukuisuuden

mukaan mitataan tietojemme laajuus. Niiden selvyys ja tarkkuus

muodostaa ymmärryksen terävyyden. Taitoa verrata niitä toisiinsa

sanotaan inhimilliseksi järjeksi. Siis se, mitä olen sanonut

aistimukselliseksi tai lapselliseksi järjeksi, on siinä, että

muodostetaan yksinkertaisia mielikuvia useiden aistimusten avulla, ja

se mitä sanon älylliseksi eli inhimilliseksi järjeksi on siinä, että

muodostetaan kokoonpantuja mielikuvia useiden yksinkertaisten

mielteiden avulla.

Jos oletamme, että minun metodini on luonnonmukainen ja etten ole

erehtynyt sen käyttämisen suhteen, olemme siis johtaneet oppilastamme

aistimusten maailman läpi aina nuoruuden iän järkevyyden rajoille.

Ensimäinen askel, minkä tästä astumme eteenpäin, on oleva miehen askel.

Mutta ennenkuin siirrymme tähän uuteen kehitysjakoon, luokaamme vielä

lyhyt katse jättämäämme kauteen. Kullakin iällä ja säädyllä elämässä on

oma omituinen kehitystäydellisyytensä ja kypsymistilansa. Olemme usein

kuulleet puhuttavan täysin kehittyneestä miehestä, mutta tarkastakaamme

myöskin täysin kehittynyttä lasta. Tämä tarkastus on tarjoava meille

jotakin uutta, ja ehkei ollenkaan vähemmin mieltäkiinnittävää.

Äärellisten olentojen olemassaolo on niin köyhä ja rajoitettu, ettei

mielemme koskaan helly, jos havaitsemme ainoastaan olevata.

Mielikuvitus kaunistaa olioita, ja ellei se luo viehätystä

havaitsemaamme, supistuu tämän tarjoama tehoton mielihyvä pelkkään

aistimukseen ja jättää aina sydämen kylmäksi. Syksyn aarteiden

koristama maa levittää eteemme rikkauksia, joita silmä ihailee, mutta

tämä ihailu ei saata meitä heltymään. Se johtuu enemmän harkinnasta

kuin tunteesta. Keväällä melkein alaston maaseutu kaipaa kaikkea

koristusta; metsät eivät levitä siimestä ja ruoho vasta alkaa puhjeta

maille; kuitenkin sydän heltyy tätä nähdessämme. Nähdessämme luonnon

näin uudelleen elpyvän, tunnemme oman mielemmekin virkoavan; ilon leima

meitä ympäröi kaikkialla. Nuo viehkeiden tunteiden seuralaiset,

ilokyyneleet, jotka ovat valmiit liittymään jokaiseen hellään

mielenliikutukseen, ilmestyvät jo silmäripsillemme. Vaikka sitävastoin

elonkorjuun aika onkin vilkas, eloisa ja hupaisa, katselemme sitä

kuitenkin aina kuivin silmin.

Mistä johtuu tämä ero? Siitä, että mielikuvitus yhdistää kevään kuvaan

sitä seuraavien vuodenaikojen kuvan. Noihin hentoihin nuppuihin silmä

lisää kukkia, hedelmiä, varjoja ja joskus näiden verhoamia

salaperäisyyksiä. Se yhdistää yhteen kohtaan tulevia aikoja, eikä näe

esineitä sellaisina kuin ne todella tulevat esiintymään, vaan

sellaisina, joiksi itse ne toivoo, sillä riippuu mielikuvituksesta

itsestään valita ne. Syksyllä taas emme voi nähdä muuta kuin

tosi-oloja. Jos ajatuksissa tahdomme siirtyä kevääseen, talvi meidät

pysäyttää, ja jähmettynyt mielikuvitus kuolee hallaan ja lumikinoksiin.

Tästä johtuu se viehätys, jota tunnemme tarkastaessamme kaunista

lapsuudenikää, viehätys, joka on paljon suurempi kuin mitä varttuneen

iän kehityskypsyyden tarkastaminen tarjoaa. Milloinka tunnemme

todellista mielihyvää nähdessämme edessämme varttuneen miehen?

Epäilemättä silloin, kun hänen elämäntyönsä antaa aihetta luomaan

silmäyksen hänen aikaisempaan elämäänsä ja kun tämän silmäyksen

luominen ikäänkuin nuorentaa hänet meidän silmissämme. Jos meidän tulee

tarkastaa häntä sellaisena kuin hän on tai kuvailla häntä sellaiseksi

kuin hän tulee olemaan vanhuudessaan, on riutumisen ajatus karkottava

kaiken mielihyväntunteen. Ei näet ole mitään iloa siitä, että

ajattelemme ihmisen suurin askelin rientävän hautaansa kohti; kuolon

kuva rumentaa kaikki.

Mutta kun kuvittelen kymmen- tai kaksitoista vuotiasta lasta, joka on

voimakas ja ikäisekseen hyvin kehittynyt, niin ei se minussa herätä

yhtään epämieluista ajatusta, ei nykyajan eikä tulevaisuuden suhteen.

Näen sen edessäni telmivänä, vilkkaana, iloisena, ilman kalvavia huolia

ja pitkällistä ja vaivalloista varokeinojen noudattamista. Se elää

kokonaan hetkeä varten ja nauttii elämän täyteläisyyttä, joka näyttää

pyrkivän laajenemaan ulkopuolelle itseään. Kuvittelen mielessäni

millainen se on oleva varttuneemmassa iässä, kun se saavuttaa

arvostelukykyä ja älykkäisyyttä, kun sen voimat päivä päivältä

lisääntyvät ja kun siinä hetki hetkeltä ilmenee tästä merkkejä. Näen

sen edessäni pienokaisena, ja se minua miellyttää; näen sen edessäni

miehenä, ja se miellyttää minua vielä enemmän. Sen hehkuva veri tuntuu

lämmittävän minun vertani. Luulen eläväni sen elämää, ja sen vilkkaus

nuorentaa minua.

Kello lyö; mikä muutos! Heti paikalla pienokaisen silmä himmenee, sen

hilpeys haihtuu. Hyvästi ilo, hyvästi vallattomat leikit! Ankara ja

äkäinen mies tarttuu hänen käteensä, sanoo hänelle: menkäämme,

poikaseni, ja vie hänet pois. Siinä huoneessa, johon he astuvat, näen

kirjojen häämöttävän. Kirjoja! Mikä surullinen huoneenkoristus hänen

ikäiselleen. Lapsi parka antaa johtaa itsensä lukuhuoneeseensa,

katselee surullisena kaikkea, mikä sitä ympäröi, vaikenee, ja lähtee

työhönsä, silmät täynnä kyyneleitä, joita se ei uskalla vuodattaa ja

sydän täynnä huokauksia, joita ei uskalla ilmoille päästää.

Sinä, jonka ei tarvitse pelätä mitään tämänkaltaista, sinä, jolle ei

yksikään elämän aika ole tarjoava pakkoa ja ikävää, sinä, joka

levollisena näet päivän lähestyvän ja kärsivällisenä yön tulevan ja

joka luet hetkiä ainoastaan huvituksiesi mukaan, tule, onnellinen ja

siivo oppilaani, läsnäolollasi lohduttamaan meitä tuon poloisen

poistumisesta, tule joutuin ... hän tuleekin jo, ja minä tunnen hänen

lähestyessään iloa, jonka näen hänenkin jakavan kanssani. Tuleehan hän

ystävänsä, toverinsa ja leikkikumppaninsa luo. Hän on nähdessään minut

varma siitä, ettei kauan ole pysyvä vailla hupaisaa ajanvietettä. Me

emme koskaan ole riippuvaiset toisistamme, mutta tulemme aina hyvin

toimeen, emmekä viihdy kenenkään muun seurassa niin hyvin kuin kahden

kesken toistemme kanssa.

Hänen kasvonsa, pukunsa ja ryhtinsä ilmaisevat varmuutta ja

tyytyväisyyttä. Terveys loistaa hänen kasvoistaan. Hänen varmat

askeleensa ilmaisevat jäntevyyttä. Hänen kasvonvärissään, joka tosin

vielä on hieno, olematta silti kivulloinen, ei ole mitään naisellisen

hemmoteltua; ilma ja aurinko ovat jo siihen painaneet hänen

sukupuolensa kunniakkaan leiman. Hänen vielä pyöreät lihaksensa

päästävät jo näkyviin säännöllisen muodon. Hänen silmissään, joita ei

tunteen tuli vielä vilkastuta, on ainakin koko synnynnäinen kirkkaus.

Pitkälliset surut eivät ole niitä himmentäneet, eivätkä loppumattomat

kyyneleet ole murtaneet hänen poskiansa. Huomatkaa hänen ripeissä,

mutta varmoissa liikkeissään hänen ikänsä vilkkautta, riippumattomuuden

tuottamaa lujuutta ja hänen toistuneiden harjotustensa hankkimaa

kokemusta. Hän on avomielisen ja vapaan näköinen siltä olematta röyhkeä

tai turhamielinen. Hänen kasvonsa, joita ei ole liimattu kiinni

kirjoihin, eivät riipu alas rinnalle. Hänelle ei tarvitse sanoa: _nosta

pääsi pystyyn_, sillä ei häpeä eikä pelko ole koskaan saattanut häntä

painamaan sitä alas.

Antakaamme hänen tulla seurapiiriin. Tutkikaa häntä ja tehkää

hänelle luottamusta osottavia kysymyksiä. Älkää pelätkö hänen

tungettelevaisuuttaan, lörpötyksiään ja varomattomia kysymyksiään.

Älkää pelätkö, että hän kokonaan saattaa teidät valtaansa tai vaatii,

että kääntäisitte huomionne yksistään häneen niin, ettette enää pääsisi

vapaaksi hänestä.

Älkää liioin odottako häneltä miellyttävää puhetta tai että hän teille

laskettelisi sitä, mitä olen hänelle opettanut. Häneltä ei voi odottaa

muuta kuin teeskentelemätöntä ja yksinkertaista totuutta, joka on vapaa

koristuksista, keinotekoisuudesta ja turhamielisyydestä. Hän on kertova

teille sen pahan, minkä on tehnyt tai mitä ajattelee, yhtä vapaasti

kuin hyvänkin, ollenkaan huolimatta siitä, minkä vaikutuksen hänen

puheensa teihin tekee. Hän käyttää sanoja niiden alkuperäisessä

yksinkertaisessa merkityksessä.

Lapsista muodostetaan aina kernaasti edullinen mielipide ja ollaan siis

pahoillaan niistä monista tyhmyyksistä, jotka aina tekevät tyhjiksi ne

toiveet, mitkä aiheutuvat jostakin sattumalta niiden kielelle

eksyneestä älykkäästä sanasta. Joskin minun oppilaani harvoin antaa

aihetta sellaisiin toiveisiin, ei hän ainakaan koskaan aiheuta

tuollaista pettymystä. Hän näet ei koskaan sano turhaa sanaa eikä

väsytä itseään lörpötyksillä, joita ei kukaan kuuntele. Hänen aatteensa

ja mielipiteensä ovat rajoitetut, mutta selvät. Vaikkei hän osaa paljoa

ulkoa, hän osaa paljon kokemuksesta. Vaikka hän lukee kirjoja huonommin

kuin muut lapset, hän lukee paremmin luonnon kirjaa. Hänen älynsä ei

piile kielessä, vaan hänen päässään. Hänellä on vähemmän muistia kuin

arvostelukykyä. Hän osaa puhua yhtä ainoaa kieltä, mutta hän ymmärtää

mitä puhuu, ja jos ei hän osaakaan ilmaista ajatuksiaan yhtä sujuvasti

kuin muut, hän sen sijaan toimii paremmin kuin he.

Hän ei tiedä mitä tottumus ja tapa on. Se, minkä hän teki eilen ei

ollenkaan vaikuta siihen, mitä hän tänään tekee.[76] Hän ei koskaan

seuraa mitään kaavaa, ei noudata auktoriteettia eikä esimerkkiä, vaan

toimii ja puhuu niin kuin hänelle sopii. Älkää siis häneltä odottako

opittuja puheita ja tutkittua menettelytapaa, sillä hän lausuu aina

uskollisesti mitä ajattelee ja toimii aina taipumustensa mukaan.

Huomaatte hänellä olevan ainoastaan muutamia moraalisia käsitteitä,

jotka koskevat hänen nykyistä tilaansa, mutta ette ainoatakaan, joka

koskisi ihmisiä. Mitä nämä häntä hyödyttäisivätkään, kun lapsi näet ei

vielä ole mikään toimiva yhteiskunnan jäsen? Jos puhutte hänelle

vapaudesta, omistusoikeudesta, jopa sopimuksestakin, niin hän saattaa

ymmärtää nämä käsitteet. Hän tietää miksi hänen omansa on hänelle

kuuluvata ja miksi muiden omaisuus ei ole hänen omaansa. Jos menette

pitemmälle, ei hän enää tiedä mitään. Jos puhutte hänelle

velvollisuudesta, kuuliaisuudesta, ei hän puhettanne ymmärrä. Jos

käskette häntä tekemään jotakin, ei hän ole teitä totteleva. Mutta

sanokaa hänelle: jos nyt teet minulle mieliksi, olen toiste tekevä

sinun mieliksesi. Heti paikalla hän on oleva halukas teitä palvelemaan.

Hän näet ei mitään hartaammin toivo, kuin että saa vaikutusalansa

laajennetuksi ja että teihin nähden saa oikeuksia, joiden tietää olevan

rikkomattomia. Ehkäpä hän myös on oleva mielissään siitä, että hänet

huomataan, että hänetkin otetaan lukuun ja tunnustetaan joksikin. Mutta

jos viimemainittu vaikutin häntä johtaa, on hän jo poikennut luonnosta,

ettekä ole tarpeeksi edeltäkäsin tukkineet turhamielisyyden ovia.

Hän puolestaan tarvitsee apua, ja tätä hän on valitsematta pyytävä

ensimäiseltä vastaantulijalta, yhtä hyvin kuninkaalta kuin

palvelijaltaan. Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia hänen silmissään.

Hänen kasvojensa ilmeestä hänen pyytäessään huomaatte, ettei hän pidä

teitä velvollisena häntä auttamaan. Hän tietää, että hänen pyyntönsä

täyttäminen johtuu hyväntahtoisuudesta ja hän tietää myös että ihmiset

ovat taipuvaiset sitä osottamaan. Hänen lausetapansa on yksinkertaista

ja lyhyttä. Hänen äänensä, katseensa ja liikkeensä osottavat, että hän

on yhtä paljon tottunut myöntyväisyyteen kuin kieltäytymiseen. Hänessä

ei ilmene orjan mateleva ja alamainen nöyryys eikä valtiaan käskevä

äänenpaino, vaan vaatimaton luottamus lähimäiseensä, vapaan, mutta

tunteellisen ja heikon olennon liikuttava lempeämielisyys, olennon,

joka rukoilee apua toiselta niinikään vapaalta, mutta vahvalta ja

hyväntekeväiseltä olennolta. Jos täytätte hänen pyyntönsä, ei hän teitä

siitä ole kiittävä, mutta hän tuntee ottaneensa velan. Jos kieltäydytte

häntä auttamasta, ei hän sitä valita eikä toista pyyntöään, tietäen

että se olisi turhaa. Hän ei ole ajatteleva: pyyntöni on hylätty, vaan

on ajatteleva: sitä ei voitu hyväksyä. Ja kuten olen jo sanonut, ei

ihminen napise välttämättömyyttä vastaan, jonka kerran on huomannut

järkähtämättä vallitsevaksi.

Jättäkää hänet yksin vapauteensa ja antakaa hänen toimia mitään

sanomatta hänelle. Katselkaa vaan syrjästä mitä hän tekee ja miten hän

menettelee. Kun hänen ei tarvitse itselleen todistaa että on vapaa, hän

ei koskaan tee mitään kevytmielisesti ja yksinomaan osottaakseen

toimintavapauttaan. Tietäähän hän aina olevansa oma herransa. Hän on

hilpeä, nopealiikkeinen ja notkeajäseninen. Hänen liikkeissään ilmenee

hänen ikänsä koko vilkkaus, mutta ette ole huomaava ainoatakaan

tarkoituksetonta liikettä. Yrittäköön hän mitä tahansa, ei hän koskaan

ryhdy mihinkään sellaiseen, joka käy yli hänen voimiensa, sillä näitä

hän on hyvin koetellut, joten hän ne tuntee. Hänen keinonsa ovat aina

hänen tarkoitustensa mukaiset, ja harvoin hän toimii olematta varma

onnistumisesta. Hänen silmänsä on oleva tarkkaavainen ja punnitseva.

Hän ei ole typerän neuvottomana kyselevä toisilta miten on kaiken sen

laita, minkä näkee, vaan on itse sitä tutkiva ja näkee ensin suurta

vaivaa ottaakseen selville, minkä tahtoo tietää, ennenkuin kysyy

muilta. Jos hän joutuu odottamattomaan pulaan, hän hämmästyy vähemmin

kuin muut. Esiintyvät vaaratkin häntä vähemmin pelottavat. Kun hänen

mielikuvituksensa vielä lepää, sitähän ei vielä ole millään tavoin

elvytetty, näkee hän kaikki sellaisena kuin se on, arvostelee vaaroja

niiden todellisen vaarallisuuden mukaan ja säilyttää aina

kylmäverisyytensä. Välttämättömyys laskeutuu liian usein painokkaana

hänen hartioilleen, jotta hän kapinoisi sitä vastaan. Onhan hän

kantanut sen iestä syntymästään asti, ollen siis siihen tottunut. Hän

on sentähden aina valmis kaikkien mahdollisten tapahtumien varalle.

Olkoon hän työssä tai huvitelkoon, molemmat ovat hänelle yhdenarvoisia;

hänen leikkinsä ovat hänen toimiaan, ei hän näissä huomaa mitään eroa.

Kaikessa, mitä hän tekee, hän osottaa harrastusta, joka saattaa meidät

hymyilemään, sekä miellyttävää vapautta, samalla ilmaisten älynsä

laatua ja tietojensa ulottuvaisuutta. Onhan tämän iän tarjoama näky

viehättävä ja suloinen, kun nimittäin huomaa soman lapsen, silmä

vilkkaana ja iloisena, kasvot tyytyväisinä ja kirkkaina, avomielisenä

ja hymyilevänä leikkien toimittavan mitä vakavimpia asioita, tai mitä

vakavimmin häärivän mitä vähäpätöisimmissä leikeissä.

Jos nyt tahdotte arvostella häntä vertaamalla muihin lapsiin, niin

päästäkää hänet heidän pariinsa ja antakaa hänen siinä liikkua

vapaasti. Pian huomaatte kuka heistä on todella parhaiten kehittynyt,

kuka enimmin lähenee tämän iän täydellisyyttä. Kaupungin lapsista ei

yksikään ole häntä taitavampi, hän puolestaan on heitä kaikkia

vahvempi. Nuorten maalaislapsien joukossa hän on yhtä vahva kuin he,

mutta heitä taitavampi. Kaikkea, mitä lapsi voi ymmärtää, hän

arvostelee ja punnitsee sekä arvaa edeltäpäin paremmin kuin he kaikki.

Jos tulee toimia, hypätä, siirtää raskaita esineitä, nostaa painoja,

silmämitalla arvata etäisyyksiä, keksiä leikkejä ja saada palkintoja,

luulisi luonnon olevan hänelle kuuliaisen, niin helposti kaikki taipuu

hänen tahtonsa mukaan. Hän on omansa ohjaamaan ja hallitsemaan

vertaisiaan. Kyky ja kokemus ovat hänessä oikeuden ja auktoriteetin

veroiset. Antakaa hänelle mikä puku tai mikä nimi tahansa, hän on

kaikkialla kohoava muiden johtajaksi, ja nämä ovat aina tuntevat hänen

etevämmyytensä. Tahtomatta käskeä hän on oleva muiden valtias, ja muut

tottelevat häntä, sitä ollenkaan huomaamatta, matta.

Hän on saavuttanut kypsyneen lapsuudeniän, hän on elänyt lapsen elämää,

eikä hän ole ostanut kehitystään onnensa kaupalla; päinvastoin ne

molemmat ovat tukeneet ja täydentäneet toinen toistaan. Sillä välin

kuin hänen henkiset kykynsä ovat saavuttaneet hänen iälleen mahdollisen

kehityksen, hän on ollut niin onnellinen ja vapaa kuin hänen asemansa

suinkin on sallinut. Jos surma niittäisi ne toiveidemme kukat, joiden

olemme nähneet hänessä versovan, ei meidän samalla kertaa tarvitse

itkeä hänen elämäänsä ja kuolemaansa, eikä suruumme ole sekaantuva

katkeruutta siitä, että olisimme hänelle tuottaneet surua. Saatamme

sanoa: hän on ainakin nauttinut lapsuudestaan, emmekä me ole saattaneet

häntä menettämään mitään siitä, mitä luonto hänelle oli antanut.

Epäkohta tässä alkukasvatuksessa on se, että ainoastaan tarkkanäköiset

ihmiset huomaavat sen hyödyllisyyden. Tavalliset silmät sitävastoin

pitävät näin huolellisesti kasvatettua lasta tietämättömänä nulikkana.

Opettaja ajattelee omaa etuansa enemmän kuin oppilaansa etua. Hänen

silmämääränään on osottaa, ettei hän hukkaa aikaansa turhaan, vaan että

hän hyvin on ansainnut ne rahat, jotka hänelle maksetaan. Hän hankkii

oppilaalleen varaston kevyttä korutavaraa, jota tarvittaessa voi panna

nähtäviin. Hän ei ollenkaan välitä siitä, onko hänen opettamansa

hyödyllistä, kun se vaan helposti huomataan. Hän sulloo erotuksetta ja

valikoimatta senkin seitsemän tyhmyyttä oppilaansa päähän. Kun

vaaditaan tutkimaan hänen oppilastaan, tämän käsketään levittää

tavaransa, sen hän tekee, ollaan tyytyväisiä, sitten hän käärii

tavaransa jälleen myttyyn ja poistuu. Minun oppilaani ei ole niin

rikas, hänellä ei ole mitään korutavaramyttyä aukaistavana, hänellä ei

ole mitään muuta näytettävää kuin hän itse. Muuten ei lasta, samoin

kuin ei aikaihmistäkään, osaa ensi silmäyksellä arvostella. Missä

ovatkaan ne havaitsijat, jotka ensi katseella voisivat löytää lapsen

kehityskannalle olennaiset piirteet? Niitä tosin on olemassa, mutta

hyvin vähän, eikä sadasta tuhannesta isästä yksikään ainoa kuulu niiden

lukuun.

Liian lukuisat kysymykset ikävystyttävät ja väsyttävät lapsia. Jonkun

hetken kuluttua niiden tarkkaavaisuus uupuu, ne eivät enää kuuntele

mitä itsepäinen kyselijä puhuu, eivätkä vastaa muuten kuin umpimähkään.

Tämä tapa kysellä niiltä on tehoton ja turhan tarkka. Usein sattumalta

lausuttu sana paremmin kuvailee niiden arvostelukykyä ja älyä, kuin

mitä pitkät puheet voisivat tehdä. Mutta tulee tarkata, ettei tuo sana

ole niille opetettu eikä umpimähkäinen. Sillä, joka tahtoo arvostella

lapsen kehitysastetta, tulee itsellään olla paljo arvostelukykyä.

Olen kuullut lordi Hyde-vainajan kertovan miten muudan hänen

ystävistään palattuaan Italiasta kolmen vuoden poissaolon jälkeen

tahtoi tutkia yhdeksän- tai kymmen-vuotiaan poikansa edistystä. Isä ja

poika ynnä mainittu lordi menivät eräänä iltapäivänä pojan kasvattajan

seurassa kävelemään kentälle, missä koulupojat huvittelivat päästämällä

ilmaan paperileijoja. Kulkiessaan leikkijöiden ohi isä sanoi pojilleen:

missä liitelee se paperileija, jonka varjon näet tuossa? Epäröimättä ja

päätään nostamatta sanoi poika: valtatien yläpuolella ilmassa. Ja

todella, lisäsi lordi, valtatie oli auringon ja meidän välillämme.

Kuultuaan nämä sanat isä syleili poikaansa, lopetti kuulustelunsa ja

poistui mitään sanomatta. Seuraavana päivänä hän lähetti kasvattajalle

asiapaperin, jossa lupasi hänelle elinkautisen eläkkeen palkan lisäksi.

Mikä mies, tuo isä, ja mitä toiveita herätti tuo poika![77]

Yllämainittu kysymys on tietysti lapsen iän mukainen, ja vastaus sangen

yksinkertainen. Mutta huomattavaa on, mitä lapsen arvostelukyvyn

selvyyttä se edellyttää! Siten Aristoleen oppilas kesytti tuon ratsun,

jota ei yksikään ratsumies ollut voinut hillitä.