Esiintyy vielä toisenlaisia ja päinvastaisia poikkeuksia, nimittäin ne

lapset, jotka erinomaisilta luonnonlahjoiltaan kohoavat yläpuolelle

ikäänsä. Samoin kuin on ihmisiä, jotka eivät koskaan pääse

lapsellisuudestaan, on toisia, jotka niin sanoakseni eivät koskaan ole

lapsia, vaan jotka heti syntymästään ovat aikaihmisen tapaisia.

Valitettavasti viimemainittu poikkeus on hyvin harvinainen ja vaikea

tuntea, ja kaikki äidit, ajatellen että on olemassa ihmelapsia,

kuvittelevat omaa lastaan sellaiseksi. He menevät vielä pitemmälle,

pitäen erinomaisina merkkeinä vallan tavallisia ilmiöitä, kuten

vilkkautta, äkillisiä mielijohteita, ajattelemattomuutta,

silmäänpistävää lapsellisuutta -- jotka kaikki vaan ovat tämän iän

olennaisia ominaisuuksia ja jotka parhaiten osottavat, että lapsi ei

ole muuta kuin lapsi. Onko mitään hämmästyttävää siinä että olento,

jonka annetaan paljo puhua ja jonka sallitaan sanoa mitä tahansa, jota

ei mikään huomioonottavaisuus eikä sopivaisuusarvelu ehkäise, joskus

umpimähkään lausuu sattuvan mielijohteen? Olisi paljon ihmeellisempää,

jos ei niin olisi laita, samoin kuin jos tähdistäennustaja tuhansien

valheellisten ennustuksiensa ohella ei koskaan lausuisi ainoatakaan

oikeata. "He valhettelevat niin paljon", sanoi Henrik IV, "että lopulta

puhuvat totta." Ken tahtoo löytää jonkun sukkeluuden, hänen tarvitsee

vaan puhua paljon tyhmyyksiä. Jumala varjelkoon niitä muotiin tulleita

ihmisiä, jotka eivät muunlaisten ansioiden nojalla ole saavuttaneet

ihmisten ihailua.

Mitä loistavimmat ajatukset saattavat sattumalta herätä lasten aivoissa

tai oikeammin mitä sattuvimmat sanat tulla niiden kielelle, samoin kuin

mitä kalleimmat timantit voivat joutua niiden käsiin, ilman että nämä

ajatukset tai timantit todella ovat niiden omia; lapseniällä ei ole

missään suhteessa varsinaista omaisuutta. Sanoilla, jotka lapsi lausuu,

se ei tarkota samaa kuin me, se ei niihin yhdistä samoja käsitteitä

kuin me. Näillä käsitteillä, jos niitä yleensä on olemassa, ei sen

päässä ole loogillista järjestystä ja yhtenäisyyttä; sen ajatuksissa ei

ole mitään määrättyä eikä varmaa. Tutkistelkaapa kerta luuloteltua

ihmelastanne. Muutamina hetkinä havaitsette kyllä siinä erinomaista

toiminnan joustavaisuutta ja henkistä terävyyttä, joka tunkee halki

pilvien. Mutta useimmiten ovat sen henkiset ominaisuudet teistä

tuntuvat löyhiltä, raukeilta ja ikäänkuin sankan sumun verhoamilta.

Milloin se rientää teistä edelle, milloin jää liikkumattomaksi

paikoilleen. Tänä hetkenä voitte sanoa: se on nero, ja seuraavassa

tuokiossa: se on hölmö. Erehdytte aina sen suhteen, sillä se on lapsi.

Se on kotkanpoikanen, joka hetken halkaisee ilmaa siivillään ja

seuraavassa tuokiossa putoaa takasin pesään.

Kohdelkaa siis lasta sen iän mukaisesti, huolimatta näennäisyyksistä,

ja varokaa ettette uuvuta sen voimia niitä liiaksi harjottamalla. Jos

nuo nuoret aivot lämpenevät, jos ne rupeavat kuohahtamaan, antakaa

niiden ensin vapaasti kiehua ja kuohua, mutta älkää niitä koskaan

kiihottako, vaan pelätkää, että siten kaikki voisi haihtua ilmaan; ja

kun ensi höyryt ovat haihtuneet, pidättäkää ja kytkekää toisia, kunnes

ne vuosien vieriessä kaikki muuttuvat lämmöksi ja todelliseksi

voimaksi. Muuten hukkaatte aikanne ja voimanne; hävitätte oman työnne

tulokset ja sitten kun hetken ajan olette huumautuneet kaikista näistä

syttyvistä höyryistä, jää jäljelle pelkkä mehuton pohjaneste.

Huomiota herättävistä lapsista kasvaa vallan tavallisia ihmisiä; en

tunne yleisempää enkä varmempaa huomiota kuin tämä. Ei mikään ole

vaikeampaa kuin lapsissa erottaa todellinen typeryys siitä

näennäisestä ja pettävästä typeryydestä, joka on vahvojen sielujen

tunnusmerkkejä. Näyttää ensi katseella oudolta, että näillä kahdella

vastakohdalla on samanlaiset tunnusmerkit, ja kuitenkin täytyy niin

olla; sillä iässä, jossa ihmisellä ei vielä ole mitään todellisia

käsitteitä, on koko ero nerokkaan ja typerän välillä se, että

jälkimäisellä on pelkkiä vääriä käsitteitä, ja että edellinen,

huomatessaan olevan tarjona pelkkiä vääriä käsitteitä, kernaammin

hylkää ne kaikki. Lahjakas on siis typerän kaltainen siinä, ettei

jälkimäinen kykene mihinkään ja että edellinen ei pidä mitään

kelpaavana. Ainoa seikka, joka saattaa ne erottaa toisistaan on

sattuman varassa, joka saattaa tarjota edelliselle jonkun hänen

käsityskykyään vastaavan aatteen, jotavastoin jälkimäinen aina pysyy

yhtä typeränä. Nuori Cato näytti lapsena kodissa hölmöltä. "Hän on

hiljainen ja itsepäinen", näin kuului yleinen arvostelu hänestä. Vasta

Sullan eteisessä hänen enonsa oppi hänen kyvykkäisyytensä tuntemaan.

Ellei hän olisi astunut tähän eteiseen, hän ehkä olisi saanut käydä

hölmöstä varttuneeseen ikään asti. Jos Caesar ei olisi elänyt, olisi

ehkä aina pidetty haaveilijana tätä samaa Catoa, joka oivalsi hänen

turmiota tuottavan neronsa ja paljon aikaisemmin havaitsi kaikki hänen

tuumansa. Kuinka suuresti ne, jotka liian hätäisesti arvostelevat

lapsia, saattavat erehtyä! He ovat usein suuremmassa määrässä lapsia

kuin lapset itse. Olen nähnyt melkoisesti varttuneenikäisen miehen,[40]

joka kunnioitti minua ystävyydellään, perheensä ja ystäviensä

keskuudessa käyvän typerästä ihmisestä; mutta tämän miehen erinomaiset

hengenlahjat kypsyivät hiljaisuudessa. Äkkiä hän näyttäytyi

filosofiksi, enkä epäile, että jälkimaailma hänelle myöntää kunniakkaan

ja huomattavan paikan vuosisatansa parhaiden ajattelijain ja syvimpien

metafyysikkojen joukossa.

Kunnioittakaa lapsuutta älkääkä hätäillen arvostelko sitä, olkoon

sitten hyvän tai pahan suhteen. Jos luulette lapsessa olevan

poikkeuksellisia ominaisuuksia, antakaa niiden selvästi ilmetä,

vakaantuneesti ja pysyvästi tulla esiin, ennenkuin omistatte niitä

varten erityisen menettelytavan. Antakaa luonnon toimia kauan,

ennenkuin ryhdytte toimimaan sen asemesta, sillä muuten voitte ehkäistä

sen vaikutusta. Sanotte ehkä tuntevanne ajanarvon, ettekä tahdo hukata

aikaa. Ette huomaa, että ajan hukkaaminen on paljon suurempi, jos sitä

käytetään huonosti, kuin jos ei sitä ollenkaan käytettäisi, ja että

huonosti opetettu lapsi on kauempana viisaudesta kuin lapsi, joka ei

ole saanut mitään opetusta. Olette levottomat nähdessänne niiden

kuluttavan ensi vuotensa mitään tekemättä. Kuinka? eikö onnellisuus ole

minkään arvoinen? Eikö se mielestänne ole mitään, että lapsi hyppii,

leikkii ja juoksee koko päivän? Koko elinaikanaan se ei ole oleva

vilkkaammassa toiminnassa. "Valtiossaan", jota luullaan niin ankaraksi,

Plato kasvattaa lapsia ainoastaan juhlien, leikkien ja laulujen

muodossa; saattaisi luulla hänen täyttäneen koko lasten kasvatuksen

opetettuaan niitä oikein huvittelemaan itseään. Kun Seneca puhuu

muinais-roomalaisesta nuorisosta, hän sanoo, että se alati oli

seisoallansa ja ettei sille opetettu mitään, jota sen olisi tullut

oppia istuen.[41] Olivatko nämä nuorukaiset siltä kelvottomampia

miehiksi vartuttuaan! Älkää siis ollenkaan pelätkö tätä näennäistä

toimettomuutta. Mitä sanoisitte miehestä, joka hyödyllisesti

käyttääkseen koko elämänsä ajan, ei koskaan tahtoisi nukkua?

Sanoisitte: tuo mies on mieletön; hän ei siten ollenkaan voita aikaa,

vaan hukkaa sitä päinvastoin; paeten unta hän suistuu surman kitaan.

Ajatelkaa että sama on laita tässä suhteessa ja että lapsuus on järjen

uni.

Näennäinen helppous vastaanottaa oppia on lasten turmio. Ei huomata

juuri tämän helppouden todistavan, etteivät ne opi mitään. Niiden

sileät ja vielä koskemattomat aivot kuvastavat peilin tavoin niitä

esineitä, joita niille näytetään; mutta ei mikään tee pysyvää, syvälle

tunkevaa vaikutusta. Lapsi oppii sanat; itse käsitteet ja aatteet

ponnahtavat takaisin; ken sitä kuuntelee, ymmärtää mitä se sanoo, mutta

se itse ei sitä ymmärrä.

Joskohta muisti ja arvostelukyky ovat kaksi olennaisesti erilaista

henkistä ominaisuutta, ei kuitenkaan toinen todella kehity ilman

toista. Ennen järki-ikää lapsi ei vastaanota käsitteitä ja aatteita,

vaan ainoastaan mielteitä; ja näiden molempien välillä on se ero, että

mielteet ovat ainoastaan havainnollisten esineiden ehdottomia kuvia, ja

että käsitteet ovat suhteiden määräämien ja rajoittamien esineiden ja

seikkojen tajuamista. Mielle saattaa olla yksin sielussa, joka sen on

vastaanottanut; mutta jokainen käsite edellyttää toisia. Mieltäessämme

havaitsemme ainoastaan; mutta käsittäessämme vertaamme. Mielteemme ovat

kokonaan toimimatonta, vaikutuksenalaista laatua, jotavastoin kaikki

käsitteemme syntyvät toimivasta ja arvostelevasta perustasta. Tämän

aion alempana todistaa.

Väitän siis ettei lapsilla, ne kun eivät kykene arvostelemaan, vielä

ole varsinaista muistia. Ne muistavat ääniä, kuvioita, aistimuksia,

harvoin käsitteitä ja vielä harvemmin niiden keskinäistä yhteyttä.

Väitetään kenties minua vastaan, että lapset oppivat muutamia

geometrian alkeita, ja luullaan siten saatavan kumotuksi minun

väitteeni, mutta päinvastoin niitä siten tuetaan. Siten todistetaan

että lapset, kaukana siitä, että itse omistaisivat arvostelukykyä, eivät

edes kykene omaksumaan ja muistamaan toisten arvostelupäätelmiä. Jos

näet lähemmin tarkastaa näiden pienten matematikkojen metodia, huomaa

heti, että heidän muistiinsa on painunut ainoastaan tarkka kuva

kuviosta sekä todistuksen sanamuoto. Pienintäkin vastaväitettä

tehtäessä he joutuvat vallan ymmälle, ja jos kuvio käännetään ylös

alaisin, he ovat vallan hukassa. Koko lasten tieto on aistimuksessa, ei

mikään ole tunkenut ymmärrykseen asti. Niiden muistikaan ei ole

ollenkaan täydellisempi kuin muut henkiset kyvyt, sillä melkein aina

niiden täytyy täysikäisinä uudelleen oppia ne seikat, joita vastaavat

sanat ne lapsuudessaan ovat oppineet.

Olen kuitenkin kaukana siitä, että luulisin lasten olevan vailla

kaikkea arvostelukykyä.[42] Päinvastoin huomaan niiden arvostelevan

varsin hyvin kaikkea, minkä käsittävät ja mikä koskee niiden nykyistä

ja tuntuvaa etua. Niiden tietojen suhteen erehdytään, olettamalla

niillä olevan sellaisia tietoja, joita niillä ei ole ja panemalla niitä

arvostelemaan sellaista, mitä ne eivät voi ymmärtää. Erehdytään vielä

kun tahdotaan, että lapset ottaisivat huomioon seikkoja, jotka eivät

niitä liikuta missään suhteessa, kuten esim. niiden tuleva hyöty,

niiden onni aikaihmisinä, kunnioitus niitä kohtaan, kun ne ovat

varttuneet suuriksi; nämä ovat kaikki puheita, jotka pidettyinä kaikkea

huomisenhuolehtimista vailla oleville olennoille, eivät näiden mielestä

ole minkäänarvoisia. Kaikki näiden poloisten pakolliset oppimiskokeet

tähtäävät seikkoja, jotka niiden hengelle ovat vallan vieraat. Saattaa

siis päättää tästä, kuinka suurta tarkkaavaisuutta ne voivat siihen

kiinnittää.

Opettajat, jotka kerskaillen luettelevat ne tiedot, joita tarjoovat

oppilailleen, saavat maksua, ja heidän on senvuoksi pakko puhua toisin;

mutta heidän omasta käytöksestään näkee, että he ajattelevat vallan

samoin kuin minä. Sillä mitä he oikeastaan opettavat? Sanoja, taaskin

sanoja, ja yhä vaan sanoja. Niistä eri tieteistä, joita kehuvat

opettavansa, he kyllä karttavat sellaisten valitsemista, jotka olisivat

lapsille todella hyödylliset, sillä nämä hyödylliset tieteet

sisältäisivät asiallisia tietoja, ja näitä he eivät kykenisi

opettamaan. Sentähden he valitsevat sellaisia tieteitä, joihin

näennäisesti ollaan perehtyneitä, kun osataan niiden oppisanasto,

sellaisia kuin: vaakunatieto, maantieto, hallitsijaluettelot, kielet

j.n.e. -- kaikki ihmiselle ja etenkin lapselle niin kaukaisia tietoja,

että on ihme, jos mitään tästä kaikesta voi olla sille hyödyllistä

ainoatakaan kertaa sen elämässä.

Ihmetellään kaiketi, että luen kielet kasvatuksessa esiintyviin

hyödyttömiin oppiaineisiin; muistettakoon, että tässä puhun ainoastaan

alkuiän opinnoista; ja sanottakoon mitä tahansa, en luule, että

yksikään lapsi kahdentoista tai viidentoistavuoden ikään asti todella

on oppinut kahta kieltä, jos ihmelapsia ei oteta lukuun.

Myönnän, että jos kielten oppiminen olisi pelkkää sanojen oppimista,

s.o. niiden äännemerkkien ja äänteiden oppimista, tämänlainen oppiaine

soveltuisi lapsille. Mutta kun eri kielillä on erilaiset äännemerkit,

ne muuttelevat myös niitä käsitteitä, joita ilmaisevat. Henki muodostuu

kielen mukaan, ajatukset saavat kieliomituisuuksien ja murteiden

värityksen. Järki yksin on yhteinen; kunkin kielen hengellä on oma

omituinen muotonsa -- eroavaisuus, joka osaksi saattaa olla syynä

kansallisluonteisiin tai seuraus niistä. Seikka, joka näyttää tukevan

tätä olettamusta, on se, että kaikissa maailman kansakunnissa kieli

noudattaa tapojen eri vaiheita, pysyy tai muuttuu niiden mukana.

Kaikista näistä eri muodoista jokapäiväinen käytäntö juurruttaa lapseen

yhden ainoan, ja yksistään sen se säilyttää varttuneeseen ikään. Jotta

se omistaisi niitä kaksi, pitäisi sen osata vertailla toisiinsa eri

käsitteitä, mutta miten se niitä vertaisi, kun se tuskin kykenee niitä

tajuamaan? Kullakin esineellä voi lapsen mielestä olla lukemattomia eri

tunnusmerkkejä; mutta kullakin käsitteellä voi olla vaan yksi muoto,

eikä lapsi siis voi oppia puhumaan useampaa kuin yhtä kieltä. Se oppii

kuitenkin useampia kieliä -- näin ehkä väitetään. Minä jyrkästi

vastustan tätä väitettä. Olen nähnyt sellaisia ihmelapsia, jotka

luulivat osaavansa puhua viittä tai kuutta kieltä. Olen kuullut niiden

perätysten puhuvan saksaa, siihen sekottamalla latinalaisia,

ranskalaisia ja italialaisia lausetapoja; niiden puheessa esiintyi

sanoja viidestä kuudesta sanakirjasta, mutta ne puhuivat kuitenkin koko

ajan saksaa. Sanalla sanoen, opettakaa lapsille vaikka kuinka monta

erikielistä, samoja käsitteitä ilmaisevaa sanaa: ne eivät kuitenkaan

koskaan ymmärrä muuta kuin yhtä ainoata kieltä.

Jotta voitaisiin peittää niiden kyvyttömyys tässä suhteessa, niille

parhaasta päästä opetetaan vanhoja kieliä, sillä tarpeen vaatiessa

voidaan niiden suhteen hylätä jokainen arvostelija. Kun nämä kielet

aikoja sitten ovat lakanneet olemasta puhekieliä, tyydytään matkimaan

kirjoissa esiintyvää kieltä; ja täten muka niitä osataan puhua. Jos

opettajien latinan ja kreikan laita on tällainen, saattaa helposti

arvostella millaista se lapsilla on! Tuskin ne ovat oppineet ulkoa

kielen alkeet, joista eivät ymmärrä yhtään mitään, kun niille opetetaan

ranskalainen puhelu latinalaisin sanoin; kun ne sitten ovat hieman

edistyneet, opetetaan niitä kyhäämään kokoon Ciceron tapaisia

suorasanaisia lauseita ja Virgiliuksen tyylisiä runomuotoisia

katkelmia. Silloin ne luulevat puhuvansa latinaa, ja kukapa ryhtyisi

todistamaan, että tämä on kaikkea muuta.

Kaikissa opiskeluissa ovat käsitemerkit ilman niitä vastaavien

käsitteiden ymmärtämistä vallan kaikkea arvoa vailla. Kuitenkin aina

tyrkytetään lapselle näitä merkkejä, ilman että koskaan voidaan sille

saattaa ymmärrettäviksi niitä seikkoja, joita ne ilmaisevat. Kun

luullaan, että sille annetaan kuvaus maapallon laadusta ja

ominaisuuksista, se itse asiassa vaan tutustutetaan karttoihin; sille

opetetaan kaupunkien, maiden ja jokien nimiä, eikä se käsitä, että

niitä on olemassa muualla kuin sillä paperilla, jota sille näytetään.

Muistelen jossakin nähneeni maantiedon, joka alkoi seuraavasti; _Mikä

on maailma_? Vastaus: _Se on pahvinen pallo_. Juuri tämäntapainen on

lasten maantieto. Minä puolestani olen varma siitä ettei yksikään

kymmenvuotias lapsi, kaksi vuotta luettuaan matemaattista ja

luonnonopillista maantietoa, oppimiensa sääntöjen avulla löytäisi tietä

Pariisista Saint-Denis'iin. Olen varma siitä, ettei yksikään lapsi

isänsä puutarhan asemakartan johdolla kykenisi eksymättä kulkemaan sen

polkuja. Näin on noiden pikkuoppineiden laita, jotka tarkalleen osaavat

mainita, missä Pekin, Ispahan, Meksiko ja kaikki maapallon maat

sijaitsevat.

Olen kuullut sanottavan, että olisi sopivata antaa lasten harjottaa

ainoastaan sellaisia opintoja, joihin ei tarvita muuta kuin silmiä;

tämä saattaisi käydä päinsä, jos olisi olemassa opintoala, jonka

harjottamiseen ei tarvitsisi käyttää muuta kuin silmiä; mutta minä en

sellaista tunne.

Vielä naurettavampi erehdys on se, että niiden annetaan oppia

historiaa; luullaan, että ne kykenevät historiaa käsittämään, se kun

muka ei ole muuta kuin kokoelma tosiseikkoja; mutta mitä tarkotetaan

sanalla tosiseikka? Luullaanko, että ne olosuhteet, jotka määräävät

historiallisia tosiseikkoja, ovat niin helpot käsittää, että niiden

ymmärtäminen ilman vaikeutta herää lapsen mielessä? Luullaanko, että

tosiseikkojen todellinen tuntemus olisi erotettavissa niiden syiden ja

seurauksien tuntemisesta, ja että historioitsija niin vähän on

riippuvainen moraalista, että voitaisiin tutustua toiseen, tuntematta

toista? Jos ihmisten toiminnassa näkee ainoastaan ulkonaista ja

puhtaasti fyysillistä liikettä, mitä silloin voi oppia historiasta? Ei

ollenkaan mitään. Ja tämä mielenkiintoa herättämätön opiskelu ei tuota

mielihyvää eikä rikastuta tietoja. Jos tahdotte punnita näitä

tosiseikkoja niiden siveellisen arvon nojalla, koettakaa selvitellä

tätä oppilaillenne ja tulette silloin huomaamaan kykenevätkö he lapsen

iässä sitä ymmärtämään.

Lukijat, muistakaa alati, että se, joka teille tässä puhuu, ei ole

oppinut eikä filosofi, vaan yksinkertainen ihminen, totuuden ystävä,

vailla puoluetta ja opinjärjestelmää, yksineläjä, joka vähän kun

oleskelee ihmisten parissa, vähemmin joutuu vaaraan omaksua heidän

ennakkoluulojaan ja paremmin ehtii ajatella ja arvostella kaikkea, mikä

seurustelussa heidän kanssaan pistää silmään. Johtopäätökseni

perustuvat vähemmin periaatteisiin kuin tosiseikkoihin; ja luulen

parhaiten antavani teille tilaisuuden sitä asiaa arvostella usein

mainitsemalla esimerkkejä tekemistäni huomioista, jotka ovat minulle

ilmaisseet nuo tosiseikat.

Vietin kerran muutaman päivän maalla hyvän perheenäidin luona, joka

hyvin huolellisesti hoiti ja kasvatti lapsiaan. Eräänä aamuna, kun olin

läsnä hänen vanhimpaa poikaansa opetettaessa, tämän opettaja, joka oli

oppilaalleen antanut hyvät tiedot vanhanajan historiassa, otti puheeksi

Aleksanteri Suuren ja mainitsi tuon tunnetun kertomuksen Aleksanterin

lääkäristä Filippoksesta[43] -- tapaus, joka on kuvanakin esitetty ja

joka epäilemättä sen on ansainnutkin. Opettaja, muuten hyvin ansiokas

mies, lausui Aleksanterin pelottomuudesta sangen monta mietettä, jotka

eivät minua ollenkaan miellyttäneet. En kuitenkaan ruvennut niitä

vastustelemaan, jotta en olisi heikontanut opettajan arvoa oppilaansa

silmissä. Ruokapöydässä annettiin ranskalaisen tavan mukaan pienokaisen

mielin määrin lörpötellä. Sen iän luonnollinen vilkkaus, ja

suosionosoitusten niittämisvarmuus kiihottivat sitä laskettelemaan

lukemattomia tyhmyyksiä, joiden ohella silloin tällöin tuli esiin

joku sukkela sutkaus, joka pani unhottamaan nuo tyhmyydet. Lopuksi se

kertoi jutun lääkäri Filippoksesta, tehden sen aivan tarkasti ja

miellyttävästi. Kun oli jaettu tavanmukaista ylistelyä, jota äiti

näytti vaativan ja poika odottavan, puheltiin sen johdosta, mitä tämä

oli sanonut. Useimmat moittivat Aleksanterin huimaa rohkeutta;

muutamat, noudattaen opettajan esimerkkiä, ihailivat hänen lujuuttaan

ja uskaliaisuuttaan, mikä pani minut ajattelemaan, ettei yksikään

läsnäolijoista tajunnut, missä piili tuon piirteen todellinen kauneus.

Minun mielestäni, minä sanoin, Aleksanterin teko, jos siinä on vähänkin

rohkeutta ja jäntevyyttä, on pelkkää vallatonta liiottelua. Silloin

kaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että se oli vallatonta

liiottelua. Olin vastustamaisillani ja kiivastumaisillani, kun

muudan nainen, joka istui vieressäni ja joka ei ollut lausunut

sanaakaan, kumartui korvani juureen ja virkkoi vallan hiljaa: vaikene,

Jean-Jacques; he eivät kuitenkaan sinua ymmärrä. Katsoin häneen,

säpsähdin ja vaikenin.

Epäillen useista seikoista päättäen, ettei tuo oppinut pienokainen

ollut ymmärtänyt mitään niin hyvin esittämästään kertomuksesta, tartuin

päivällisen jälkeen hänen käteensä ja läksin hänen kanssaan kävelemään

puutarhaan; ja kun omalla tavallani olin häneltä kysellyt, huomasin

että hän enemmän kuin kukaan muu ihaili Aleksanterin uskaliaisuutta.

Mutta tiedättekö, missä hänen mielestään tämä uskaliaisuus piili?

Yksinomaan siinä, että hän yhdellä siemauksella nielaisi pahanmakuisen

juoman, epäröimättä ja osottamatta vähintäkään vastenmielisyyttä! Lapsi

paralla, jolle tuskin kaksi viikkoa sitten oli annettu lääkettä, jonka

se oli niellyt hyvin vastenmielisesti, oli vielä karvas jälkimaku

suussa. Kuolema ja myrkytys häämöttivät pojan mielessä ainoastaan

epämiellyttävinä aistimuksina, eikä hän voinut kuvitella muuta myrkkyä

kuin sennaa.[44] Kuitenkin on myöntäminen, että sankarin mielenlujuus

oli tehnyt syvän vaikutuksen hänen nuoreen sydämeensä ja että hän oli

vahvasti päättänyt seuraavalla kerralla lääkettä nauttiessaan olla

Aleksanteri. En ryhtynyt hänelle antamaan selityksiä, jotka ilmeisesti

olisivat käyneet yli hänen käsityskykynsä; kannatin täydellisesti hänen

kiitettävää päätöstään ja palasin kävelyltä nauraen itsekseni isien ja

opettajien korkeata viisautta, he kun luulevat voivansa opettaa

historiaa lapsille.

On helppoa panna lasten suuhun sellaisia sanoja kuin kuninkaat,

valtakunnat, sodat, valloitukset ja lait. Mutta kun pitää näihin

sanoihin yhdistää selviä käsitteitä, käy asia paljoa hankalammaksi kuin

keskustelumme puutarhuri Robertin kanssa.

Muutamat lukijoistani, ollen tyytymättömät tuohon: _vaikene,

Jean-Jacques_, kysynevät varmaankin, mikä minun mielestäni oikeastaan

on niin kaunista Aleksanterin teossa. Te poloiset, jos se ensin on

teille sanottava, miten sen sitten ymmärrätte! Katsokaas, Aleksanteri

uskoi hyveeseen; tämän uskonsa edestä hän pani alttiiksi oman henkensä,

sillä hänen suuri henkensä oli luotu sellaista uskoa varten. Mikä

kaunis uskontunnustus oli tuo lääkkeen nauttiminen! Eipä kukaan

kuolevainen ole niin ylevätä tehnyt. Jos on olemassa uudenaikuista

Aleksanteria, niin osutettakoon minulle hänessä tämän vertainen piirre.

Koska ei ole olemassa tiedettä, jonka muodostaisivat pelkät sanat, ei

myöskään ole olemassa erityistä lapsille soveltuvaa tiedettä. Koska

niillä ei ole oikeita käsitteitä, ei niillä ole varsinaista muistia;

sillä en sano muistiksi sellaista sielun kykyä, joka palauttaa mieleen

pelkkiä aistimuksia. Mitä hyödyttää kasata niiden päähän luettelo

merkeistä, jotka eivät niiden tajunnassa edusta mitään käsitteitä? Kun

ne oppivat ymmärtämään itse seikat, oppivat ne samalla niiden merkit.

Mitä hyödyttää panna lapset oppimaan ne kaksi kertaa? Mitä vaarallisia

ennakkoluuloja niihin aletaankaan istuttaa opettamalla niitä pitämään

tieteenä sisällykseltään käsittämättömiä sanoja! Niin pian kun lapsi

tyytyy ensimäiseen sanaan sitä ymmärtämättä, ja kun se oppii ensimäisen

seikan kuulemalla sen toiselta ja itse ymmärtämättä sen hyödyllisyyttä,

sen arvostelukyky on hukassa. Se on kauan loistava houkkioiden

silmissä, ennenkuin se kykenee korjaamaan sellaisen tappion.[45]

Jos luonto onkin antanut lapsen aivoille tuollaisen joustavuuden, joka

saattaa ne kykeneviksi vastaanottamaan kaikenlaisia vaikutteita, ei sen

tarkotus voi olla se, että niihin sullotaan sanoja sellaisia kuin

kuninkaat, päivämäärät sekä vaakunatieteellisiä, avaruustieteellisiä,

maantieteellisiä ja kaikkia noita muita nimiä, joilla ei ole mitään

merkitystä sen ikään nähden, jotka eivät hyödytä minkään ikäisiä, ja

jommoisilla rasitetaan lapsuutta, tehdään se ilottomaksi ja

voimattomaksi. Päinvastoin luonnon tarkotus on se, että kaikki ne

käsitteet ja aatteet, jotka lapselle ovat hyödylliset ja jotka

edistävät sen onnea ja kerran selvittävät sille sen velvollisuuksia,

aikaisin painuvat sen mieleen häviämättömin piirtein ja opettavat sitä

elämänsä aikana käyttäytymään sen olemukselle ja kyvylle soveliaalla

tavalla.

Vaikka lapsi ei tutkikaan kirjoja, ei se muistin laatu ja määrä, joka

sillä yleensä voi olla, silti jää toimettomaksi. Kaikki, minkä se näkee

ja kuulee, tekee siihen tuntuvan vaikutuksen ja se muistaa sen. Se

muodostaa itselleen ikäänkuin luettelon ihmisten teoista ja puheista,

ja kaikki, mikä sitä ympäröi, on se kirja, jota lukemalla se

huomaamattaan rikastuttaa muistiaan, kunnes herännyt arvostelukyky voi

sitä käyttää hyväkseen. Tällaisten kokemusesineiden valinnassa,

alituisessa huolenpidossa, millä osoitetaan sille sellaisia seikkoja,

joita se voi tajuta, ja peitetään sellaiset, joita sen ei pidä tuntea,

piilee todellinen taito viljellä sen alkuiän kykyjä. Siten on

koetettava sille muodostaa tietovarasto, joka edistäisi sen nuoruuden

kasvatusta ja sen toimintatapaa kaikkina aikoina. Tämä metodi tosin ei

kasvata ihmelapsia eikä anna opettajattarille ja kasvattajille

tilaisuutta loistamaan kyvyllään. Mutta se kasvattaa arvostelukykyisiä,

rotevia, ruumiiltaan ja ymmärrykseltään terveitä ihmisiä, joita ei ole

ihailtu heidän nuoruudessaan, mutta joita aikaihmisinä kunnioitetaan.

Émile ei saa oppia mitään ulkoa, ei satuja, eipä edes La Fontainen

eläinsatuja, niin luontevia ja miellyttäviä kuin ne ovatkin; sillä

sadun sanat ovat yhtä vähän itse satua kuin historian sanat ovat itse

historiaa. Kuinka saatetaankaan arvostella niin sokeasti, että sanotaan

satuja lasten siveysopiksi! Ei oteta huomioon että siveellistä opetusta

sisältävä satu lapsia vie harhaan samalla kuin se niitä huvittaa, että

lapset mieltyvät siinä esitettyyn valheeseen, joten totuus jää huomioon

ottamatta ja että se seikka, jonka avulla koetetaan tehdä niiden opetus

huvittavaksi, estää niitä siitä hyötymästä. Sadut saattavat olla

opettavaisia ihmisille, mutta lapsille on sanottava totuus paljaanaan;

jos se peitetään verholla, ne eivät vaivaa itseään tätä verhoa

nostamalla.

Luetetaan La Fontainen eläinsatuja kaikille lapsille, eikä yksikään

niitä ymmärrä. Jos ne niitä ymmärtäisivät, olisi laita vielä

arveluttavampi; sillä näissä saduissa siveellisyys on niin sekoitettua

muuhun sisällykseen ja niin outoa niiden iälle, että se johtaisi niitä

pikemmin paheeseen kuin hyveeseen. Nämäkin väitteet ovat paradokseja --

näin joku huomauttanee -- olkoon niin; mutta katsokaamme, sisältävätkö

ne totuuksia.

Sanon ettei lapsi ymmärrä mitään eläinsaduista, joita annetaan sen

opittaviksi; sillä, vaikka opettaja panee parastaan saattaakseen

ne yksinkertaisiksi, se opetus, joka tahdotaan niistä saada,

välttämättömästi vaatii turvautumaan käsitteisiin, joita lapsi ei voi

ymmärtää, ja itse runomuoto ja runolliset käänteet, jotka helpottavat

ulkoaoppimista, saattavat ne vaikeammiksi ymmärtää; näin hankitaan

hupaisuutta selvyyden kustannuksella. Jättäen huomioon ottamatta

nuo lukuisat sadut, jotka eivät missään suhteessa ole lapsille

ymmärrettäviä ja hyödyllisiä, ja jotka niille ajattelemattomasti

annetaan ulkoa luettavaksi muiden mukana, ne kun ovat painettuna

samassa nidoksessa, koskettelemme ainoastaan niitä, jotka tekijä

näyttää erityisesti kirjoittaneen lapsille.

Tunnen koko La Fontainen kokoelmassa ainoastaan viisi tai kuusi satua,

joista erityisen suuressa määrässä loistaa esiin lapsellinen

luonnollisuus; näistä otan esimerkiksi kaikkein ensimäisen,[46] sillä

sen sisältämä moraali soveltuu kullekin iälle, sen lapset käsittävät

parhaiten ja sen ne oppivat halukkaimmin, minkä vuoksi tekijä onkin

pannut sen kirjansa alkuun. Jos edellyttää hänen tarkotuksensa olleen,

että lapset häntä ymmärtäisivät, että hän heitä huvittaisi ja

opettaisi, tämä satu epäilemättä on hänen mestariteoksensa.

Sallittakoon minun siis säe säkeeltä läpikäydä se ja tarkastaa sitä

lyhyesti.

_Korppi ja Kettu_.[47]

(_Le corbeau et le renard_.)

Satu.

Mestari korppi, puun oksalla istuen.

(Maître Corbeau, sur un arbre perché.)

Mestari! Mitä tämä sana itsessään merkitsee? Mitä se merkitsee

ominaisnimen edellä? Mikä merkitys sillä on tässä tapauksessa?

Mikä on korppi?

Mitä tietää: _puun oksalla istuen_? Näin ei sanota suorasanaisessa

kielessä, vaan: _istuen puun oksalla_. Tulee siis puhua runokielen

poikkeavasta sanajärjestyksestä; tulee selittää mitä tarkotetaan

proosalla ja mitä runoilla.

Piti nokassaan juustoa.

(Tenait dans son bec un fromage.)

Minkälaista juustoa? Sveitsiläistä, Brie-juustoa, vai hollantilaista

juustoa? Jos ei lapsi ole nähnyt korppia, ei sen mainitseminen hyödytä

mitään. Jos se taas on nähnyt korpin, miten on se ymmärtävä että nämä

linnut pitävät juustoa nokassaan? Valitkaamme aina kuvamme luonnon

mukaisesti.

Mestari kettu, hajun houkuttelemana.

(Maître Renard, par l'odeur alléché.)

Vieläkin mestari! Mutta tässä se sopii hyvin: sillä kettu on todella

ammattinsa kaikkiin juoniin perehtynyt mestari. Tulee selittää mikä

kettu on ja tehdä eroa sen oikean luonnon ja sen sovinnaisen luonteen

välillä, joka sille omistetaan eläinsaduissa.

_Alléché_ (houkuttelema). Tämä ranskalainen sana on harvinainen

käytännössä. Se on selitettävä, ja on huomautettava, ettei sitä enää

käytetä muualla kuin runoissa. Lapsi varmaankin kysyy miksi puhutaan

toisin runoissa kuin proosassa. Mitähän sille vastaatte? _Hajun

houkuttelemana!_ Tämä puussa istuvan korpin nokassaan pitämä juusto

epäilemättä haisi hyvin vahvasti, kun repo metsän tiheiköstä tai

pesästään sen voi tuntea! Silläkö tavoin harjotetaan oppilasta tuohon

punniskelevaan arvostelutaitoon, joka ei hevillä anna itseään

häikäistä, ja joka auttaa erottamaan toisten puheissa valheen todesta?

Puhui sille jotenkin tähän tapaan:

(Lui tint à peu près ce langage:)

_Puhui!_ Puhuvatko siis ketut? Puhuvatko ne siis samaa kieltä kuin

korpit? Jos opettaja on viisas, hän hyvin punnitsee vastauksensa

ennenkuin sen lausuu. Se on tärkeämpi kuin mitä ajatellaankaan.

Kas! päivää, herra korppi!

(Hé! bonjour, Monsieur le Corbeau!)

_Herra!_ Tämä on arvonimi, jota lapsi huomaa käytetyn ivallisessa

merkityksessä, ennenkuin se tietää, että se on kunnioitusta osottava

puhuttelu-sana. Niiden, jotka toisten painosten mukaisesti sanoisivat:

_jalosukuinen herra (Monsieur du Corbeau)_ tulisi vielä enempi vaivata

päätään selittämällä merkitystä ja ranskalaisen _du_ sanan käyttämistä.

Kuinka olette viehättävä! Kuinka olette mielestäni kaunis!

(Que vous êtes charmant! que vous me semblez beau!)

Turhaa liikasanaisuutta! Kuullessaan samaa seikkaa toistettavan toisin

sanoin, lapsi tottuu puhumaan huolimattomasti. Jos sanotte, että tämä

sanarikkaus on tekijän varta vasten valitsemaa keinotekoisuutta, ja

että se edistää ketun tarkotuksia, se kun tahtoo luulotella

runsassanaisuudella lisäävänsä ylistelyjään, niin huomautan että tämä

selitys kelpaa minulle, mutta ei oppilaalleni.

Valehtelematta, jos äänenne

(Sans mentir, si votre ramage)

_Valehtelematta_. Tapahtuu siis niin, että joskus valehdellaan. Minkä

haitallisen käsityksen onkaan lapsi saava, jos sille selitetään, että

kettu sanoo: _valehtelematta_ juuri sentähden, että se valehtelee.

On höyhenpukunne kaltainen.

(Répondait à votre plumage.)

_On kaltainen_. Mitä tämä merkitsee? Jos panette lapsen vertailemaan

niin erilaisia seikkoja kuin ääntä ja höyhenpukua, saatte nähdä kuinka

paljon se niitä ymmärtää.

Olisitte tämän metsän vieraiden joukossa feenikslintu.

(Vous seriez le Phénix des hôtes de ces bois.)

_Feenikslintu!_ Mikä on feenikslintu? Täten suistumme äkkiä suin päin

harhakuvaiseen muinaistarustoon, melkein mytologiaan.

_Tämän metsän vieraiden joukossa!_ Mikä kuvallinen lausetapa!

Imartelija kaunistelee puhettaan tehden sen arvokkaammaksi,

saattaakseen sen lumoavammaksi. Ymmärtääkö lapsi tällaista hienostelua?

Tokko se tietää ja edes voi tietää, mitä ylevä ja mitä alhainen tyyli

merkitsee?

Nämä sanat kuullessaan, korppi on ilmi-ihastuksissaan.

(A ces mots, le Corbeau ne se sent pas de joie.)

On täytynyt tuntea jo hyvin vilkkaita mielenliikutuksia ymmärtääkseen

tällaista sananlaskun tapaista lausepartta.

Ja saattaakseen kuultaviin kauniin äänensä.

(Et pour montrer sa belle voix.)

Älkää unhottako että lapsen, ymmärtääkseen tämän säkeen ja koko sadun,

tulee tietää, miten korpin kauniin äänen laita oikeastaan on.

Se aukaisee leveän nokkansa ja pudottaa saaliinsa.

(Il ouvre un large bec, laisse tomber sa proie.)

Tämä säe on ihmeellisen onnistunut. Pelkkä sanojen sointuisuus antaa

havainnollisen kuvan. Näen suuren ruman nokan avoinna; kuulen juuston

putoavan oksien lomitse. Mutta tämänkaltaiset kauneudet menevät

lapsilta hukkaan.

Kettu sieppaa sen ja sanoo: hyvä herraseni,

(Le Renard s'en saisit et dit: mon bon Monsieur,)

Tässä tietysti _hyvä_ merkitsee samaa kuin _tyhmä_; tietysti ei pidä

hukata aikaa selittämällä sitä lapsille.

Tietäkää että jokainen imartelija

(Apprenez que tout flatteur)

Yleinen totuus, joka ei herätä mielenkiintoa.

Elää sen kustannuksella, joka sitä kuuntelee.

(Vit aux dépens de celui qui l'écoute.)

Eipä koskaan kymmenvuotinen lapsi ole tätä säettä ymmärtänyt.

Tämä opetus on epäilemättä juuston arvoinen.

(Cette leçon vaut bien un fromage, sans doute.)

Tämä on selvää, ja siinä piilevä ajatus on varsin hyvä. Kuitenkin on

sangen harvoja lapsia, jotka osaavat verrata opetusta juustoon ja jotka

eivät pitäisi juustoa opetusta parempana. Niille tulee siis selittää,

että tämä puhe on pelkkää ivaa. Todella paljo sukkeluutta lapsen

käsityskykyyn nähden.

Korppi, häveten ja hämillään,

(Le Corbeau, honteux et confus,)

Taas liikasanaisuutta ja lisäksi puolustamatonta.

Vannoi, vaikka liian myöhään, ettei sitä enää petettäisi.

(Jura, mais un peu tard, qu'on ne l'y prendrait plus.)

_Vannoi!! Kuka opettaja olisi niin mieletön, että koettaisi selittää

lapselle mitä vala merkitsee?

Siinä on paljo yksityisseikkoja; mutta paljon vähempi kuitenkin kuin

mitä tarvittaisiin selittämään kaikki tämän sadun käsitteet ja

palauttamaan ne yksinkertaisiin ja alkuperäisiin käsitteisiin, joista

jokainen on kokoonpantu. Mutta kukapa luulee tarvitsevansa tällaista

analyseerausta selittääkseen nuorisolle asioita? Ei yksikään meistä ole

tarpeeksi filosofi, voidakseen asettua lasten kannalle. Siirtykäämme

nyt sadun moraaliin.

Kysyn onko kuusivuotiaille lapsille opetettava että on olemassa

ihmisiä, jotka imartelevat ja valehtelevat oman etunsa vuoksi. Enintään

voisi niille opettaa, että on olemassa veijareita, jotka ivaavat pikku

poikia ja jotka salaa nauravat niiden tyhmää turhamielisyyttä. Mutta

juusto pilaa kaiken. Lapsia opetetaan vähemmän välttämään juuston

pudottamista omasta nokasta kuin pudotuttamaan sitä toisen nokasta.

Tämä on toinen paradoksini, joka ei suinkaan ole merkitykseltään

mitättömin.

Jos tarkkaa lapsia niiden lukiessa ulkoa satuja, huomaa että ne

kyetessään saduista tekemään johtopäätöksiä, aina tekevät tämän

päinvastaisesti kuin tekijä ja että ne sen sijaan että välttäisivät

sitä vikaa, josta niitä varoitetaan, pikemmin kallistuvat rakastamaan

sitä pahetta, jonka muodossa käytetään hyväkseen toisten heikkouksia.

Edellä tarkastettua satua lukiessaan lapset pilkkaavat korppia, mutta

mieltyvät kaikki kettuun. Kun luetatte seuraavaa satua, luulette lasten

saavan varoittavan esimerkin heinäsirkasta, mutta siinä erehdytte; ne

valitsevat esikuvakseen muurahaisen. Ei kukaan mielellään nöyrry; ne

valitsevat sentähden aina kauniimman osan itselleen; tämä valinta

aiheutuu itserakkaudesta, ja se on hyvin luonnollinen valinta. Mutta

mikä hirvittävä opetus lapsille! Kaikista vihattavin hirviö olisi saita

ja kovasydäminen lapsi, joka hyvin tuntisi apua anovan tarpeen, mutta

joka kuitenkin kieltäisi avunannon. Muurahainen menee vielä pitemmälle,

se opettaa lasta kieltämään ivaten.

Lukiessaan kaikkia niitä satuja, joissa jalopeura esiintyy, lapsi

säännöllisesti noudattaa sen esimerkkiä, se kun on kaikista eläimistä

muhkein. Jos sitten on kysymyksessä joku jakaminen, lapsi esikuvansa

mukaisesti tekee minkä voi, anastaakseen koko saaliin. Mutta kun

hyttynen saattaa jalopeuran turmioon, ei lapsi enää tahdo näytellä

jalopeuraa, vaan hyttystä. Sitten se kerran vielä oppii neulanpistoilla

tappamaan ne, joita se ei uskalla ilmeisesti hätyyttää.

Lukiessaan satua laihasta sudesta ja lihavasta koirasta[48] lapsi ei

opi kohtuutta, jota luullaan siihen sen avulla voitavan terottaa, vaan

hillittömyyttä. En koskaan unhota, miten näin erään pikku tytön

katkerasti itkevän tämän sadun johdosta, kun sille sen ohella

saarnattiin nöyrää oppivaisuutta. Ihmeteltiin suuresti, miksi hän niin

itki, ja vihdoin se saatiin selville. Lapsi parka kuvitteli olevansa

koira ja kyllästyi olemaan kahlehdittuna; se tunsi kaulansa hankautuvan

verille ja itki sitä, ettei ollut susi.

Siis ensimäisen sadun sisältämä moraali opettaa lapselle mitä

alhaisinta imartelua, toisen kovasydämisyyttä, kolmannen

vääryydentekoa, neljännen ivaa ja viidennen riippumattomuutta. Tämä

viimemainittu opetus on yhtä tarpeeton minun oppilaalleni kuin se on

sopimaton teidän oppilaallenne. Kun lapsille annatte ristiriitaisia

ohjeita, niin mitä hedelmiä toivotte huolenpidostanne? Mutta ehkäpä

juuri tämä moraali, jonka tähden pidän noita satuja arveluttavina,

toisten mielestä on yhtä suuressa määrin pätevä ja siis säilytettävä.

Yhteiskunnassa tarvitaan erityistä moraalia toimintaa varten, ja nämä

molemmat moraalit ovat vallan erilaiset. Edellinen on löydettävissä

katkismuksesta, johon se jätetään rauhallisesti paikoilleen;

jälkimäinen La Fontainen lapsille kirjoittamista saduista ja äideille

kirjoittamista kertomuksista. Sama kirjailija kelpaa kaikkeen.

Sopikaamme keskenämme, herra La Fontaine. Mitä minuun itseeni tulee,

lupaan lukea teoksianne valikoiden, lupaan pitää niistä ja ottaa oppia

saduistanne; sillä toivon etten erehdy niiden tarkoitusten suhteen.

Mutta sallikaa etten anna oppilaani oppia niistä ainoatakaan, ennenkuin

olette todistanut minulle että hänelle on hyödyllistä oppia seikkoja,

joista ei ymmärrä neljännestäkään, että hän niitä satuja, jotka ovat

hänen käsityskykynsä mukaiset, todella aina ymmärtää oikealla tavalla

ja ettei hän, sen sijaan että ottaisi petetystä varoittavaa opetusta,

ota esikuvakseen petturia.

Vapauttamalla siis lapset kaikesta läksyjen luvusta, poistan samalla

niiden suurimman kärsimyksen välikappaleet, nimittäin kirjat. Lukeminen

on lasten vitsaus, ja se on melkein ainoa askaroitseminen joka niille

osataan antaa. Tuskin Émile kaksitoistavuotiaanakaan saa tietää mikä

kirja on. Mutta täytyyhän hänen ainakin -- sanottaneen -- osata lukea.

Tietysti hänen täytyy osata lukea, silloin kuin lukeminen on hänelle

hyödyllistä; siihen asti sillä ei ole muuta merkitystä kuin että se

häntä ikävystyttää.

Jos hyväksyn sen menettelytavan, ettei lapsilta vaadita mitään pelkän

kuuliaisuuden vuoksi, johtuu siitä, ettei niiden pidä oppia mitään,

jonka todellista ja nykyhetkellistä hyötyä eivät huomaa, olkoon se

sitten huvia tai hyötyä; mikä seikka muuten voisi herättää niiden

opinharrastusta? Taito vaihtaa ajatuksia poissaolevien kanssa ja

ymmärtää heitä, taito kaukana olevalle henkilölle ilman välittäjää

ilmaista tunteitamme, tahdonilmauksiamme ja toivomuksiamme, on sitä

laatua, että sen hyödyllisyys voidaan tehdä selväksi jokaikäiselle

henkilölle. Minkä ihmeen kautta siis tämä niin hyödyllinen taito on

muuttunut lasten kiusanhengeksi? Sen tähden, että niitä pakotetaan sitä

harjottamaan vasten tahtoansa ja että sitä käytetään tarkoitukseen,

joita lapset eivät vähintäkään ymmärrä. Lapsi ei ollenkaan ahkeroitse

sellaisen välikappaleen täydentämistä, jonka avulla sitä rasitetaan.

Mutta jos asetatte niin, että joku välikappale tuottaa sille huvia,

niin se pian kehottamattannekin on sitä ahkerasti käyttävä.

Ihmiset vaivaavat suuresti päätään hakemalla parhaita lukemisen

opetuksen metodeja; keksitään lukemiskoneita, seinätauluja;

lastenkamari muutetaan kirjapainoksi. Locke ehdottaa, että lapsi oppisi

lukemaan noppakuutioiden avulla. Tämä on muka oiva keksintö! Herra

varjelkoon mokomasta! Keino, joka on kaikkia näitä varmempi ja joka

aina unhotetaan, on lapsen lukuhalu. Herättäkää lapsessa tämä halu ja

hylätkää kaikki lukemiskoneet ja nopat; silloin joka metodi on oleva

hyvä.

Nykyhetkellinen harrastus on se suuri ja ainoa yllytin, joka johtaa

varmasti ja kauas. Niinpä Émile joskus saa isältään, äidiltään ja

sukulaisiltaan kutsukirjeen tulemaan päivällisille, kävelylle,

veneretkelle tai johonkin julkiseen juhlaan. Nämä kirjeet ovat lyhyet,

selvät, täsmälliset ja hyvin kirjoitetut. Hänen on löytäminen joku,

joka ne hänelle lukee. Tuo joku ei aina ole ajoissa tavattavissa tai on

yhtä vähän palvelukseen altis kuin lapsi itse oli hänelle edellisenä

päivänä. Täten tilaisuus ja oikea hetki menee käsistä. Viimein hänelle

luetaan kirje, mutta aika on jo ohitse. Oi, jospa hän itse olisi

osannut lukea! Hänelle tulee toisia kirjeitä; ne ovat aivan lyhyet!

Niiden sisällys on niin mieltäkiinnittävä! Hän tahtoisi ottaa siitä

selkoa; milloin hän saa apua, milloin taas ei saa. Hän panee kaiken

kykynsä liikkeelle ja saa lopulta selvän puolesta kirjeen

sisällyksestä. Siinä pyydetään huomenna syömään kermakiisseliä ...

mutta hän ei saa selvää minne ja kenen luo ... kuinka suuresti hän

ponnisteleekaan osatakseen lukea kirjeen loppupuolenkin! En luule

Émilen tarvitsevan lukemiskonetta. Onko minun nyt puhuminen

kirjoitustaidosta? Ei suinkaan; häpeisin kuluttaa aikaani niin

joutaviin seikkoihin kasvatusopillista tutkistelua kirjoittaessani.

Lisään ainoastaan sanasen, joka sisältää tärkeän periaatteen,

nimittäin, että tavallisesti saavutetaan hyvin varmasti ja nopeasti se,

mitä ei hätiköiden tavoitella. Olen melkein varma siitä, että Émile

osaa täydellisesti lukea ja kirjoittaa ennen kymmenettä ikävuottaan

juuri siitä syystä, ettei minusta ole ollenkaan tärkeätä, että hän sitä

osaa ennenkuin on viisitoistavuotias. Mutta mieluummin tahtoisin ettei

hän sitä koskaan oppisi kuin että ostaisi tämän taidon kaiken sen

kustannuksella, mikä voi saattaa sen hänelle hyödylliseksi.

Mitä häntä hyödyttää lukutaito, jos se ainaiseksi on tehty hänelle

vastenmieliseksi! _Id in primis cavere oportebit, ne studia, qui amare

nondum potest, oderit, et amaritudinem semel perceptam etiam ultra

rudes annos reformidet_.[49]

Kuta enemmän puolustan toimettomuutta vaativaa metodiani, sitä enemmän

huomaan sitä vastustavien väitteiden lisääntyvän. "Jos oppilaanne ei

opi mitään teiltä, hän on oppiva toisilta. Ellette ehkäise erehdystä

totuuden avulla, hän on oppiva valheita; ne ennakkoluulot, joita

pelkäätte häneen istuttavanne, hän on saava kaikesta, mikä häntä

ympäröi; ne tunkevat sisälle kaikista aistimista; joko ne turmelevat

hänen järkensä ennenkuin se vielä on kehittynyt, tai hänen

pitkällisestä toimettomuudesta veltostunut henkensä on vajoava

aineellisuuteen. Ajatusvoiman laiminlyöminen lapsuudeniässä herpaisee

tämän voiman jälki-ikänäkin."

Luulen helposti voivani vastata tähän. Mutta mitä hyödyttävät alituiset

vastaukset? Jos metodini itsestään kumoaa vastaväitteet, se on hyvä.

Jos ei se kykene sitä tekemään, se ei ole minkäänarvoinen; minä siis

jatkan.

Jos edellä osottamani suunnitelman mukaisesti noudatatte käytännössä

vakaantuneille vallan vastakkaisia sääntöjä, jos sen sijaan että

kiinnitätte oppilaanne huomion etäisiin seikkoihin, toisiin

ilmanaloihin, toisiin vuosisatoihin, maailman ääriin, jopa taivaaseen

asti, koetatte aina pysytellä häntä omalla alallaan ja tarkkaamaan

sellaista, mikä häntä välittömästi koskee, niin huomaatte hänet

kykeneväksi havaitsemaan, muistamaan, jopa asioita arvostelemaankin.

Tämä on luonnon järjestys. Mikäli tunnevoittoinen olento muuttuu

toimivaksi, sikäli se saa voimiinsa suhtautuvan arvostelukyvyn; ja

vasta siitä ylimääräisestä voimasta, joka ei ole tarpeellinen sen

ylläpysymiseen, siinä kehittyy se spekulatiivinen kyky, joka on omansa

käyttämään tuota ylimääräistä voimaa muihin tarkoituksiin. Jos siis

tahdotte viljellä lapsen henkisiä kykyjä, niin viljelkää niitä voimia,

joita näiden kykyjen tulee hallita. Harjottakaa alati sen ruumista,

saattakaa se rotevaksi ja terveeksi, jotta se tulisi viisaaksi ja

järkeväksi. Tehköön se työtä, olkoon se toimessa, juoskoon, huutakoon

ja olkoon alati liikkeellä; tulkoon siitä ensin mies ruumiinvoimien

puolesta, ja pian siitä tulee mies järjenkin puolesta.

Tosin tylsistyttäisitte sen tällä metodilla, jos sitä alati ohjaisitte,

sanoen sille lakkaamatta: mene, tule, jää tänne, tee sitä, älä tee

tätä. Jos teidän päänne alati ohjaa sen käsivarsia, käy sen oma pää

sille hyödyttömäksi. Mutta muistakaa sopimustamme; jos olette pelkkä

pedantti, ei maksa vaivaa lukea teostani.

On hyvin surkuteltava erehdys luulla, että ruumiinharjoittaminen

vahingoittaa henkistä toimintaa; ikäänkuin näitä kahta toiminnanlajia

voisi harjottaa samanaikuisesti ja ikäänkuin toisen niistä ei aina

pitäisi ohjata toista!

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, joiden ruumis on alituisen

harjotuksen alaisena, ja joista toiset yhtä vähän kuin toisetkaan

ajattelevat sielunsa viljelemistä, nimittäin talonpojat ja

raakalaiskansat. Edelliset ovat raakoja, törkeitä, taitamattomia;

jälkimäiset taas ovat tunnetut aistimiensa terävyydestä ja vielä

suuremmassa määrin viekkaudestaan. Yleensä ei ole kömpelömpää ihmistä

kuin talonpoika eikä vilkasälyisempää kuin villi-ihminen. Mistä johtuu

tämä ero? Siitä että edellinen tekee aina sen, mikä sille käsketään,

tai sen, minkä on nähnyt isänsä tekevän, tai minkä on tehnyt

nuoruudestaan, eikä siis koskaan toimi muuten kuin tottumuksesta; ja

hänen melkein koneellisessa elämässään, jonka alati täyttävät samat

askareet, tottumus ja kuuliaisuus ovat astuneet järjen sijalle.

Villi-ihmisen laita on toisin; hän kun ei ole kiintynyt mihinkään

paikkaan, eikä ole velvollinen täyttämään mitään päivätyötä, hän kun ei

tottele ketään, tunnustaen oman tahtonsa ainoaksi laikseen, huomaa

välttämättömäksi edeltäkäsin tarkoin punnita jokaista tekoaan; hän ei

liikahda, ei astu askeltakaan laskematta sen seurauksia. Kuta enemmän

hän harjoittaa ruumistaan, sitä enemmän hänen ymmärryksensä kehittyy.

Hänen voimansa ja järkensä kasvavat samanaikuisesti ja kehittävät

toinen toistansa.

Viisas opettaja! Ottakaamme selville, kumpi meidän oppilaistamme on

villi-ihmisen ja kumpi talonpojan kaltainen. Ollen kaikessa alituisen

opastelevan mahtiarvon alaisena teidän oppilaanne ei tee mitään muuten

kuin käskystä. Hän ei rohkene syödä silloin kun hänen on nälkä, ei

nauraa, kun on iloinen, ei itkeä kun on suruissaan, ei ojentaa toista

kättä toisen asemesta eikä liikuttaa jalkaansa muuten kuin määräyksen

mukaisesti; pian hän ei rohkene hengittää muulla tavoin kuin teidän

sääntöjenne mukaisesti. Mitä hänen tarvitsisi ajatella, kun te

ajattelette kaikki hänen puolestaan? Ollen varma huolenpidostanne,

hänen ei tarvitse sillä itseään vaivata. Huomatessaan, että te pidätte

huolta hänen toimeentulostaan ja hänen hyvinvoinnistaan, hän katsoo

itsensä vapaaksi tästä huolesta; hänen arvostelukykynsä nojaa teidän

arvostelukykyynne. Kaiken, mitä ette häneltä kiellä, hän tekee sitä

punnitsematta, hyvin tietäen tekevänsä sen vaaratta. Mitäpä hänen

tarvitsisi oppia tuntemaan sateen enteitä? Hän tietää, että te hänen

asemestaan tarkastatte taivasta. Mitäpä hänen tarvitsisi lähteä

määräaikoina kävelyilleen? Hän ei pelkää, että te antaisitte hänen

laiminlyödä päivällisaikaa. Hän syö niin kauan kuin ette sitä häneltä

kiellä; kun sen häneltä kiellätte, hän lakkaa syömästä; hän ei kuuntele

vatsansa vaatimuksia, vaan teidän vaatimuksianne. Miten suuressa määrin

veltostutattekin hänen ruumistaan toimettomuudella, ette siltä saata

hänen ymmärrystään joustavammaksi. Päinvastoin saatatte hänet panemaan

tuiki vähän arvoa ymmärrykseensä, kun annatte hänen käyttää vähäistä

ymmärrysmääräänsä seikkoihin, jotka hänen mielestään ovat kaikkein

hyödyttömimmät. Kun hän ei koskaan huomaa sen tuottamaa hyötyä, hän

lopulta päättää, ettei siitä ole ollenkaan mitään hyötyä. Pahinta, mikä

hänelle voi tapahtua väärän johtopäätöksen tekemisestä, on moite teidän

puoleltanne, ja sitä hän on tottunut kuulemaan niin usein, ettei hän

enää sitä ajattele; niin tavallinen vaara ei enää häntä pelota.

Hänellä on kuitenkin mielestänne älykkäisyyttä, ja todella hänellä sitä

on lörpötelläkseen naisten kanssa siihen tapaan kuin olen maininnut.

Mutta jos häneltä kysytään omintakeista toimintaa, jos hänen vaikeassa

asemassa ollen tulee tehdä ratkaiseva päätös, huomaatte hänen olevan

sata kertaa typerämmän ja saamattomamman kuin mitä kömpelöimmän

maalaisen poika.

Mitä minun oppilaaseeni tulee, tai oikeammin luonnon oppilaasen, hän on

aikaisin tottunut turvautumaan omiin apukeinoihinsa, mikäli mahdollista

on, eikä hän siis lakkaamatta vetoa toisiin, vielä vähemmin hän heille

lavertelee suuria tietojaan. Sen sijaan hän arvostelee, arvaa asioita

edeltäkäsin ja lausuu järkeviä mielipiteitä kaikesta, mikä välittömästi

koskee häntä itseään. Hän ei tiedä sanaakaan siitä, mikä tapahtuu

maailmassa, mutta hän osaa vallan hyvin tehdä sen, mikä hänelle sopii.

Koska hän on lakkaamatta liikkeellä, hänen on pakko huomata paljon

seikkoja ja tuntea paljon vaikutuksia; hän saa aikaisin suuren

kokemuksen, sillä hän saa opetuksensa luonnolta eikä ihmisiltä. Hän

oppii kahta paremmin, kun ei missään huomaa opettamistarkotusta. Siten

hänen ruumiinsa ja sielunsa harjaantuvat samanaikuisesti. Toimien aina

oman ajatuksensa, eikä toisten ajatusten mukaan, hän lakkaamatta

harjottaa kahdenlaista toimintaa; kuta vahvemmaksi ja rotevammaksi hän

itsensä tekee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja arvostelukykyisemmäksi hän

tulee. Sillä keinoin voipi kerran omistaa kaksi seikkaa, joita pidetään

yhteensopimattomina, ja jotka melkein kaikki suuret miehet ovat

omistaneet, nimittäin ruumiin ja sielun voimakkuuden, viisaan miehen

järkevyyden ja atleetin ruumiinvoimat.

Nuori opettaja, saarnaan teille vaikeata taitoa, nimittäin ohjata

kasvatusta ilman käskyjä ja toimeenpanna kaikki mitään tekemättä.

Myönnän, ettei tämä taito ole ikäisellenne helppo; se ei ole omansa

antamaan lahjojenne loistaa heti alusta eikä hankkimaan teille suosiota

kasvattinne isän tykönä; mutta se on ainoa onnistumisen ehto. Ette

koskaan onnistu kasvattamaan oppilaistanne viisaita ihmisiä, ellette

ensin anna heidän olla raakalaisia. Se oli spartalaisten kasvatustapa.

Sen sijaan, että heidän lapsiansa olisi kahlehdittu kirjoihin,

annettiin niiden aluksi oppia varastamaan päivällisruokansa. Olivatko

spartalaiset siltä suuriksi vartuttuaan henkisesti kehittymättömiä?

Kukapa ei tuntisi heidän vastauksiensa pontevuutta ja sukkeluutta!

Ollen aina voittajiksi kehittyneitä he masensivat vihollisensa

kaikenlaisessa sodankäynnissä, ja puheliaat atenalaiset pelkäsivät yhtä

paljon heidän terävää kieltään kuin heidän iskujaan.

Mitä huolellisintakin kasvatusta harjottaen opettaja käskee ja luulee

hallitsevansa; mutta itse asiassa lapsi hallitsee. Se näet käyttää

hyväkseen sitä, mitä siltä vaaditte, saadakseen teiltä, mitä se vaan

haluaa, ja se panee aina teidät maksamaan sen osoittaman yhden päivän

ahkeruuden viikon kestävällä myöntyväisyydellä. Joka hetki on tehtävä

sopimus lapsen kanssa. Nämä sopimukset, joita te ehdotatte mielenne

mukaan, mutta jotka lapsi täyttää oman mielensä mukaan, edistävät aina

sen oikkuja, etenkin, jos opettaja varomattomasti asettaa sille

edullisesti ehdoksi sellaista, jonka se varmaan tietää saavansa, joko

se sitten täyttää osotetun ehdon tai on sitä täyttämättä. Lapsi

tavallisesti oivaltaa paremmin opettajan mielen kuin opettaja lapsen

sydämen; ja niin pitääkin olla. Sillä kaiken sen älyn terävyyden, jota

lapsi omiin hoteisiinsa jätettynä olisi käyttänyt itsensä ylläpitoon ja

varjelemiseen, se nyt käyttää pelastaakseen luonnollisen vapautensa

tyranninsa kahleista. Sitävastoin tälle jälkimäiselle, jolle ei ole

välttämättömän tärkeätä oivaltaa oppilaansa sisäisiä tarkotuksia,

joskus on edullisempaa jättää sen laiskuus ja itserakkaus

hätyyttämättä.

Noudattakaapa päinvastaista menettelyä oppilaanne suhteen; luulkoon hän

aina olevansa se, joka määrää, vaikka te varsinaisesti sen asian

teette. Ei ole olemassa mitään täydellisempää alistumistilaa kuin se,

joka säilyttää vapauden varjon; sillä tavoin kahlehditaan itse

tahtokin. Eikö lapsi parka, joka ei tiedä mitään, joka ei osaa mitään,

ei tunne mitään, ole mielivaltanne alainen? Ettekö siihen nähden

hallitse kaikkea, mikä sitä ympäröi? Eikö teillä ole valta vaikuttaa

siihen mielenne mukaan? Eivätkö sen työt, leikit, ilot, surut, kaikki

lepää teidän käsissänne sen tietämättä? On totta, ettei sen tule tehdä

muuta kuin mitä se tahtoo; mutta sen ei tule tahtoa muuta kuin mitä te

tahdotte, että sen pitää tehdä; sen ei tule astua askeltakaan, ilman

että te olette sen arvannut edeltä, sen ei tule avata suutansa, ilman

että te tiedätte mitä se aikoo sanoa.

Silloin se voi antautua niihin ruumiinharjotuksiin, joita sen ikä

vaatii, tylsentämättä henkeänsä; silloin se ei terota viekkauttaan

vapautuakseen epämukavasta riippuvaisuudesta, vaan sen sijaan tulette

näkemään miten se yksinomaan ponnistaa voimansa saadakseen koko

ympäristöstään niin suurta hyötyä kuin suinkin nykyhetkiselle

hyvinvoinnilleen. Silloin hämmästytte sen hienoa kekseliäisyyttä,

omistaakseen kaikki sen saavutettavissa olevat seikat ja todella niistä

nauttiakseen, turvaamatta niitä arvostelevaan mielipiteeseen.

Antamalla lapsen tällä tavoin olla oman tahtonsa herra ei vähääkään

anneta yllykettä sen oikuille. Tekemällä aina sitä, mikä sille on

sopivaa, lapsi pian on tekevä ainoastaan sen, mitä sen tulee tehdä. Ja

vaikka sen ruumis alituisesti on liikkeessä, huomaamme, mikäli on

kysymys sen nykyhetkellisestä ja tuntuvasta edusta, koko sen älymäärän,

joka lapsessa voi esiintyä, kehittyvän sille paljon soveliaammalla

tavalla, kuin jos se antautuisi puhtaasti järkiperäisiin opintoihin.

Kun se näin ollen ei huomaa teidän tahtovan vastustaa sen tahtoa,

kun se ei ole epäluuloinen teitä kohtaan ja kun ei sillä ole teiltä

mitään salattavaa, se ei valehtele ja se näyttäytyy pelotta sellaisena

kuin se on. Voitte mielin määrin tutkia sen ominaisuuksia ja luonnetta

ja järjestää kaikki opetusohjeet, jotka tahdotte sille antaa,

yhtäpitävästi sen ympäristön kanssa, sen koskaan huomaamatta niitä

teiltä saavansa.

Lapsi ei silloin myöskään uteliaasti ja pahansuovasti ole urkkiva

kasvattajansa tapoja, eikä ole salaista vahingoniloa tuntien vakoileva

hänen vikojaan. Tämä epäkohta, joka täten on syrjäytettävissä, on

varsin painava. Lasten ensimäisiä pyrkimyksiä on, kuten jo olen

sanonut, saada selville kasvattajiensa heikkoudet. Tämä taipumus johtaa

häijyyteen, mutta ei itse johdu siitä; se näet syntyy tarpeesta

vapautua rasittavasta ohjausvallasta. Niiden hartioille lasketun ikeen

vaivaamina ne koettavat ravistaa sen pois, ja niiden opettajissaan

löytämät viat hankkivat niille parhaat keinot tämän päämäärän

saavuttamiseksi. Täten juurtuu lapsiin tapa pitää silmällä ihmisten

vikoja ja iloita näiden löytämisestä. On selvää, että tässä suhteessa

taaskin paheen lähde on tukittu Émilen sydämessä; kun hänellä ei ole

mitään etua minun vikojeni löytämisestä, ei hän niitä ole etsivä; vielä

vähemmin hän on tunteva halua etsiä niitä muista ihmisistä.

Kaikki nämä kasvatusohjeet näyttävät vaikeilta toteuttaa, sentähden

ettei niille omisteta tarpeeksi huomiota, mutta itse asiassa niiden ei

pitäisi olla niinkään vaikeita. Sopii olettaa, että kasvattajalla on

tarpeellinen taitavuus ryhtyäkseen valitsemaansa tehtävään; sopii

olettaa, että hän tuntee ihmissydämen luonnollisen kehityskulun, että

hän osaa tutkistella ihmistä ja yksilöä, että hän edeltäkäsin tietää,

mihin oppilaansa tahto taipuu, niin pian kuin hän tilaisuuden

tarjoutuessa antaa tämän tutustua kaikkiin samanikäisten

mieltäkiiinnittäviin seikkoihin. Mutta eivätkö välikappaleiden

omistaminen ja taito niitä hyvin käyttää saata meitä varmoiksi hyvän

tuloksen saavuttamisesta?

Vedätte ehkä vastatodistukseksi lapsen oikut; siinä olette väärässä.

Lapsen oikullisuus ei koskaan ole luonnon tuote, vaan huonon

kasvatuksen aiheuttama; syy tuohon oikullisuuteen on se, että lapsia on

totutettu joko tottelemaan tai käskemään; ja olen monta monituista

kertaa sanonut, että kumpikin on nurinkurista. Oppilaallanne ei siis

ole muita oikkuja kuin ne, jotka te olette sille antaneet; on

oikeudenmukaista, että kannatte erehdyksenne seuraukset. Mutta sanotte,

miten on tämä paha poistettavissa? -- Parempaa menettelyä noudattaen ja

suurta kärsivällisyyttä osottaen se vielä voi käydä päinsä.

Olin kerran sitoutunut muutaman viikon kuluessa ohjaamaan erään lapsen

kasvatusta, joka oli tottunut menettelemään oman tahtonsa mukaan, jopa

saamaan kaikki muutkin noudattamaan tätä tahtoa, sanalla sanoen lapsen,

joka oli täynnä oikkuja. Heti ensi päivänä se tahtoi, koettaakseen

myöntyväisyyttäni, nousta jo puoliyön aikaan. Nukkuessani sikeintä

untani pienokainen hypähtää vuoteestaan, pukeutuu yönuttuunsa ja huutaa

minua. Nousen vuoteeltani ja sytytän kynttilän. Sitäpä hän juuri

tahtoikin. Neljännestunnin kuluttua hänen taas on uni ja hän panee

jälleen maata tyytyväisenä kokeiluunsa. Kaksi päivää myöhemmin hän

toistaa saman tempun samalla menestyksellä ja ilman että minä näytän

vähintäkään kärsimättömyyden merkkiä. Kun pienokainen syleili minua

ennenkuin taas paneutui vuoteeseensa, sanoin aivan kuivasti: pikku

ystäväiseni, olkoon tämä menneeksi, mutta älä enää tee näin. Nämä sanat

kiihottivat hänen uteliaisuuttaan, ja seuraavana yönä hän, nähdäkseen

rohkenisinko olla häntä tottelematta, nousi aivan samaan aikaan ja

kutsui minua. Kysyin häneltä, mitä hän tahtoi. Hän sanoi, ettei saanut

unta. "Varsin ikävä seikka", minä sanoin, ja olin sitten ääneti. Hän

pyysi minua sytyttämään kynttilää. "Mitä se hyödyttäisi?" minä sanoin

ja vaikenin sen jälkeen. Nämä lyhyet vastaukseni tuntuivat

hämmästyttävän häntä. Hän läksi pimeässä hapuillen etsimään tuluksia,

joista oli iskevinään tulta, enkä voinut olla naurahtamatta

kuullessani, miten hän satutti sormiaan. Kun hän lopulta varmasti

huomasi, ettei siitä yrityksestä tullut mitään, hän toi minulle

tulukset vuoteeseeni; sanoin hänelle, etten niillä tehnyt mitään ja

käännyin toiselle kyljelleni. Silloin hän rupesi huimasti

juoksentelemaan huoneessa, huutaen, laulaen, suuresti meluten

survaisten pöytää ja tuolia, ja huolellisesti välttäen itseään

satuttamasta, mutta kuitenkin äänekkäästi huutaen, herättääkseen

minussa levottomuutta. Kaikki tämä ei tehnyt mitään vaikutusta minuun,

joka huomasin, ettei hän ollenkaan osannut mukaantua kylmäverisyyteeni,

kun näet oli odottanut kauneita kehotussanoja tai vihanpurkausta.

Mutta hän oli kuitenkin päättänyt voittaa kärsivällisyyteni

itsepäisyydellään ja jatkoi meluamistaan niin vahvasti, että minä

lopulta suutuin, mutta kun käsitin, että kiivaudella olisin pilannut

koko asian, päätin menetellä toisella tavoin. Nousin mitään sanomatta

ja hain tuluksia, joita en löytänyt; pyydän niitä häneltä, hän antaa ne

minulle osottaen ilmeistä iloa siitä, että viimeinkin oli saanut voiton

minusta. Isken tuluksista tulen ja sytytän kynttilän, tartun juropäisen

pienokaisen käteen ja vien hänet vallan tyyneesti viereiseen

huoneeseen, jonka ikkunaluukut oli tarkoin suljettu ja jossa ei ollut

mitään rikottavaa; jätän hänet siihen pimeään, lukitsen sitten tämän

huoneen oven ja palaan huoneeseeni, ilman että hänelle olen sanonut

sanaakaan. Luonnollisesti siellä ensin syntyi kauhea melu; sitä olin

odottanut enkä ollut siitä millänikään. Lopulta melu lakkaa, minä

kuuntelen ja huomaan, että hän mukautuu välttämättömään kohtaloonsa, ja

rauhoitun. Seuraavana päivänä päivän valjetessa astun tuohon huoneeseen

ja näen pienen huimapääni nukkuvan sohvalla vajonneena syvään uneen,

joka niin väsyttävän mellastamisen jälkeen epäilemättä oli hyvin

tarpeellinen.

Juttu ei päättynyt siihen. Äiti sai tietää, että hänen lapsensa oli

viettänyt kaksi kolmannesta yöstään poissa vuoteestaan. Nyt oli kaikki

hukassa; äidin mielestä pienokainen jo oli mennyttä kalua. Tämä huomasi

tilaisuuden soveliaaksi kostolle ja tekeytyi sairaaksi, älyämättä,

ettei sen kautta mitään voittaisi. Noudettiin lääkäri. Äidin

onnettomuudeksi tämä lääkäri oli veitikka, joka ivatakseen äidin

levottomuutta koetti sitä lisätä. Hän kuiskasi korvaani: "Antakaa minun

vaan hoitaa asiaa, lupaan, että lapsi pitkäksi aikaa on menettävä

halunsa näytellä potilasta." Nyt määrättiin erityinen ruokajärjestys ja

huoneessa pysyminen ja lääkkeitä tilattiin apteekista. Surkuttelin tätä

äiti parkaa, jota täten koko hänen ympäristönsä petti paitsi minua,

jota hän rupesi vihaamaan juuri senvuoksi, etten häntä pettänyt.

Lausuttuaan minulle jotenkin ankaria moitesanoja hän virkkoi minulle,

että poikansa terveys oli heikko, että hän oli perheensä ainoa

perillinen, että hän oli pidettävä elossa mistä hinnasta tahansa ja

ettei hän sallinut pienokaista pahotettavan. Siinä olin aivan samaa

mieltä kuin hän; mutta hän tarkotti tuolla pahottamisen välttämisellä

pienokaisen tahdon täydellistä noudattamista. Huomasin, että äitiä oli

kohteleminen samoin kuin hänen lastansa. "Rouvaseni", sanoin jotenkin

kylmästi, "minä en ollenkaan osaa kasvattaa perillistä, enkä edes tahdo

sitä oppia: menetelkää siis sen mukaisesti." Minua kuitenkin tarvittiin

vielä joku aika; isä sovitti asiat ja äiti kirjoitti vakituiselle

kotiopettajalle kiirehtien häntä palaamaan ja lapsi, joka huomasi ettei

sillä ollut mitään hyötyä minun uneni häiritsemisestä eikä myöskään

potemisesta, päätti viimein sekä ruveta nukkumaan että voimaan hyvin.

Tuskin saattaa kuvitella, kuinka monella tämänkaltaisella oikulla tuo

pikku tyranni oli kiusannut kasvattajaansa; kasvatus näet tapahtui

äidin valvonnan alaisena, eikä hän kärsinyt, että perillisen tahtoa

missään suhteessa vastusteltiin. Milloin vaan pojan päähän pisti lähteä

kävelemään, täytyi olla valmis hänelle seuraa tekemään tai oikeammin

häntä saattamaan, ja hän valitsi aina juuri sen hetken, jolloin hänen

kasvattajallaan oli kovin kiire. Lapsi tahtoi minun suhteeni harjottaa

samaa komentoa ja päivällä kostaa minulle siitä, että sen yöllä täytyi

antaa minun nukkua rauhassa. Suostuin alttiisti kaikkeen ja annoin

hänen aluksi ilmeisen selvästi huomata mielihyvän, jota tunsin siitä,

että voin tehdä hänelle mieliksi. Sittemmin, kun häntä oli oikaistava

oikullisuudestaan, menettelin toisin.

Ensin oli hänelle osotettava, että hän oli väärässä, eikä tämä ollut

vaikeata. Kun tiesin, etteivät lapset koskaan pidä silmällä muuta kuin

nykyhetkellisyyttä, saatoin oppilaani helposti alakynteen edeltäpäin

laskemallani menettelytavalla: toimitin hänelle kotona huvituksen,

jonka tiesin olevan erityisesti hänen mieleensä; ja hetkenä, jolloin

näin hänen mitä innokkaimmin antautuvan siihen, ehdotin hänelle, että

lähtisimme kävelemään. Hän kieltäytyi jyrkästi. Toistin ehdotukseni,

mutta hän ei minua kuunnellut. Minun täytyi mukautua hänen tahtoonsa ja

hän pani iloiten merkille tämän todisteen alistumisestani.

Seuraavana päivänä oli minun vuoroni. Olin asettanut niin, että hänellä

oli ikävä: minä taas olin olevinani suuressa työn touhussa. Muuta ei

tarvittu, jotta pienokainen päättäisi toimia kuten olin ajatellut. Hän

tulikin luokseni ja tahtoi keskeyttää työni, saadakseen minut mitä

pikimmin kävelemään kanssaan. Minä kieltäydyin; hän piti itsepäisesti

kiinni tuumastaan. "Minäpä en tulekkaan", sanoin hänelle, "seuraamalla

omaa tahtoasi, olet opettanut minua seuraamaan omaani; minä en tahdo

lähteä kävelemään." "Vähät siitä", hän virkkoi vilkkaasti, "lähden siis

yksin." "Kuten tahdot." Ja minä jatkan työtäni.

Hän pukeutuu, ollen hieman levoton huomatessaan, että minä annoin sen

tapahtua itse tekemättä samoin. Valmiina lähtöön hän tulee sanomaan

minulle hyvästi; vastaan hänen hyvästiinsä. Hän koettaa saada minut

levottomaksi kertomalla mitä teitä aikoo kulkea; hänen puheestaan

päättäen olisi luullut hänen menevän maailman ääreen. Osottamatta

vähintäkään levottomuutta toivotan hänelle onnellista matkaa. Hänen

neuvottomuutensa yhä vaan lisääntyy. Kuitenkin hän säilyttää malttinsa

ja käskee juuri ennen lähtöään palvelijan seurata häntä. Palvelija,

jonka menettelytapa jo edeltäkäsin on määrätty, vastaa ettei hänellä

ole aikaa ja että hän on saanut työtä minulta, jota hänen tulee totella

enempi kuin häntä. Tämä on pienokaiselle kova isku. Miten ymmärtää,

että hänen annetaan lähteä yksin ulos, hänen, joka luulee olevansa

tärkein henkilö talossa ja joka ajattelee taivaan ja maan harrastavan

hänen suojelemistaan! Vähitellen hän rupeaa huomaamaan heikkoutensa;

hän ymmärtää joutuvansa yksin keskelle ihmisiä, jotka eivät häntä

tunne; hän huomaa edeltä ne vaarat, joihin hän voi joutua. Itsepäisyys

nyt enää pitää hänen rohkeuttaan yllä; portaita hän astuu alas hitaasti

ja alakuloisena. Viimein hän astuu kadulle lohduttaen itseään jossakin

määrin sillä ajatuksella, että minut saatetaan vastuunalaiseksi siitä

pahasta, mikä saattaa häntä kohdata.

Tätä juuri olin tarkottanut. Kaikki oli edeltäpäin valmistettua; ja kun

asian ratkaisu oli käyvä jonkun verran julkiseksi, olin hankkinut isän

suostumuksen. Tuskin poika oli astunut muutaman askeleen, kun hän

oikealla ja vasemmalla kuuli eri huomautuksia itsensä johdosta.

"Naapuri, katsoppa tuota näppärää nuorta herraa! Minnehän hän menee

aivan yksin? Hän varmaankin eksyy, pyydänpä häntä tulemaan meille."

"Älkää toki, naapuri hyvä. Ettekö näe, että se on tottelematon

poikanulikka, joka on ajettu pois kodistaan, kun hän ei tahtonut

käyttäytyä niin kuin pitää! Tyhjäntoimittajia ei pidä kutsua luokseen,

antakaa hänen mennä minne tahtoo." "No, ohjatkoon häntä Herra, minua

pahoittaisi, jos hänelle tapahtuisi joku onnettomuus." -- Vähän

kauempana hän kohtaa jotenkin yhdenikäisiään katupoikia, jotka häntä

kiusottavat ja ilkkuvat. Kuta kauemmaksi hän kulkee, sitä enemmän

vastuksia hän kohtaa. Ollen yksin ja vailla suojelijaa hän huomaa

olevansa kaikkien pilkan esineenä ja huomaa suureksi hämmästyksekseen,

ettei hänen olkanauharuusunsa ja kultapäärmeinen pukunsa tuota hänelle

suurempaa kunnioitusta.

Tällävälin muudan ystävistäni, jota hän ei tuntenut ja jolle olin

antanut toimeksi valvoa häntä, seurasi häntä askel askeleelta hänen

huomaamattaan ja meni häntä sopivan hetken tultua puhuttelemaan. Tämä

tehtävä, joka vivahti Sbriganin osaan kappaleessa "Monsieur de

Pourceaugnac",[50] vaati älykästä henkilöä ja ystäväni täyttikin sen

mestarillisesti. Pelottamatta lasta siinä äkillistä kauhua herättämällä

hän saattoi sen niin hyvin käsittämään, miten varomaton sen uhkayritys

oli, että hän puolen tunnin kuluttua toi jälleen luokseni pienokaisen,

joka nyt oli nöyrä ja häpeissään ja joka ei rohjennut nostaa katseitaan

maasta.

Saattaakseen tähän kävelyyn yhtyneen ikävyyden oikein tuntuvaksi, pojan

isä muka oli lähtemässä ulos, juuri sinä hetkenä, kuin pienokainen

astui sisälle; isä tapasi pojan portilla. Pojan täytyi nyt sanoa, mistä

tuli ja miksi minä en ollut hänen mukanansa.[51] Lapsi parka olisi

tahtonut vajota sata jalkaa maan alle. Huolimatta pitää sille pitkää

nuhdesaarnaa isä sanoi sille välinpitämättömämmin kuin mitä olin

odottanut: "Kun tahdot vastedes lähteä yksin kävelemään, olkoon se

sinulle sallittu; mutta koska en kärsi maankulkijaa talossani, niin

laita niin, jos tämä vielä kerran tapahtuu, ettet enää palaa kotia."

Minä puolestani vastaanotin pojan lausumatta moitteen tai ivan sanaa,

mutta hieman juhlallisesti. Ja peläten, että hän voisi epäillä tätä

kaikkea toimeenpannuksi ilveilyksi, en sinä päivänä suostunut menemään

hänen kanssaan kävelemään. Seuraavana päivänä näin suureksi

mielihyväkseni, että hän minun seurassani kulki voittoriemuisen

näköisenä samojen henkilöiden ohi, jotka edellisenä päivänä olivat

häntä ilkkuneet kohdatessaan hänet yksin. On luonnollista, ettei

pienokainen enää uhannut lähteä yksin kävelemään.

Näillä ja tämänkaltaisilla keinoilla onnistui minun siinä vähässä

ajassa, jonka vietin hänen kanssaan, saada hänet tekemään kaikki, minkä

tahdoin, hänelle mitään nimenomaan määräämättä, häneltä mitään

kieltämättä, saarnaamatta, kehottamatta ja kiusaamatta turhilla

opetuksilla. Ja kun minä puhuin, hän oli tyytyväinen, mutta vaitioloni

saattoi hänet levottomaksi; hän ymmärsi silloin, että joku seikka oli

hullusti, ja aina hän sai opetusohjeen itse asiasta. Mutta palatkaamme

aineeseemme.

Nämä alituiset harjotukset, jotka on jätetty luonnon yksinomaisen

ohjauksen varaan, eivät suinkaan tylsytä henkeä ruumista

vahvistaessaan, vaan kehittävät päinvastoin meissä sitä ainoanlaista

järkevyyttä, jota alkuikä kykenee omaksumaan ja joka on kaikkein

tärkein joka iälle. Ne opettavat meitä hyvin tuntemaan voimiemme

käyttämisen, ruumiimme suhteet ympäröiviin esineisiin, meidän

käytettävinämme olevat luonnolliset välikappaleet, jotka sopivat

elimillemme. Onko sen suurempaa typeryyttä kuin se, jota alati

kamarissa ja äitinsä silmien alla kasvatettu lapsi osottaa, joka

tietämättä, mitä paino ja vastustusvoima merkitsee, tahtoo nyhtää irti

suuren puun tai vierittää liikkeelle kallion? Ensi kerran lähtiessäni

ulkopuolelle Geneven tahdoin ottaa kiinni nelistävän hevosen ja

viskelin kiviä Salève vuorta vastaan, joka oli kahden ranskanpenikulman

päässä minusta. Olin kaikkien kylän lasten pilkan esineenä ja olin

heidän mielestään täydellinen hölmö. Oppiin vivun käyttämisestä

tutustutaan kahdeksantoista vuotiaana ylemmissä oppikouluissa; ei ole

ainoatakaan kahdentoistavuotiasta maalaispoikaa, joka ei osaisi käyttää

vipua paremmin, kuin Akatemian ensimäinen mekanikko. Se oppi, minkä

koululaiset saavat keskinäisestä seurustelusta koulupihalla, on sata

kertaa hyödyllisempää kuin kaikki, mikä niille sanotaan luokalla.

Tarkastakaa kissaa, kun se ensikerran tulee sisälle huoneeseen; se

tutkistelee, katselee, nuuskii, ei jää hetkeksikään paikoilleen, se ei

luota mihinkään, ennenkuin on tutkinut kaikki ja tutustunut kaikkeen.

Samoin menettelee lapsi, alkaessaan kävellä ja astuessaan niin

sanoakseni ulos avaraan maailmaan. Koko ero on siinä, että paitsi

näköä, joka molemmille on yhteinen, lapsi käyttää luonnon antamina

tunnusteluvälikappaleinaan käsiä, ja kissa synnynnäistä hienoa

hajuaistiaan. Tämän taipumuksen hyvästä tai huonosta kehittämisestä

riippuu, ovatko lapset taitavia vai kömpelöitä, hitaita vai vilkkaita,

varomattomia vai varovaisia.

Koska siis ihmisen ensimäisten luonnollisten liikkeiden tarkotus on

mitata voimiansa kaiken ympäröivän suhteen ja ottaa selville kaikki ne

havainnolliset ominaisuudet, jotka hän löytää kustakin esineestä ja

jotka voivat vaikuttaa häneen, on hänen ensimäinen opiskelunsa

jonkunlaista kokeilevaa fysiikkaa, joka tarkottaa hänen omaa

ylläpitämistään, ja josta hänen huomionsa käännetään pois

mieteperäisillä opinnoilla, ennenkuin hän on huomannut oikean asemansa

maailmassa. Niin kauan kuin hänen hennot ja taipuvat elimensä voivat

mukautua niiden esineiden mukaan, joihin niiden tulee kohdistaa

vaikutuksensa, niin kauan kuin hänen himmentymättömät aistinsa ovat

vapaat harhamielteistä, on aika harjotella kumpiakin niille ominaisiin

toimituksiin ja oppia tuntemaan niitä havainnollisia suhteita, jotka

vallitsevat meidän ja ulkomaailman välillä. Koska kaikki, mikä joutuu

ihmisymmärrykseen, tulee siihen aistien välityksellä, on ihmisen ensi

ymmärtäminen aistihavainnollista ymmärtämistä; se on järkiperäisen

ajatustoiminnan pohja. Ensimäiset filosofian opettajamme ovat jalkamme,

kätemme ja silmämme. Jos näiden sijaan pannaan kirjoja, ei täten

opeteta meitä järkevästi ajattelemaan; siten meitä opetetaan käyttämään

toisen järkeä; siten meitä opetetaan paljon uskomaan, mutta ei koskaan

tietämään mitään.

Sen, joka tahtoo harjottaa jotakin taidetta, tulee ensin hankkia

itselleen tarpeelliset työkalut. Ja jotta näitä työkaluja voisi

hyödyllisesti käyttää, tulee niiden olla tehdyt tarpeeksi vahvoiksi

kestämään käyttämisen aiheuttamaa kulumista. Oppiaksemme ajattelemaan,

meidän siis tulee harjottaa jäseniämme, aistimiamme, elimiämme, jotka

ovat ymmärryksen välikappaleita; ja jotta voisimme näiden

välikappaleiden käyttämisestä saada mitä suurimman hyödyn, tulee niiden

kannattajan, ruumiin, olla terve ja vahva. Siis, kaukana siitä, että

ihmisen todellinen ymmärtämiskyky kehittyisi riippumattomasti

ruumiista, päinvastoin hyvä ruumiinrakennus saattaa henkisen toiminnan

helpoksi ja varmaksi.

Osottaessani miten on käytettävä lapsuuden pitkää joutilaisuutta,

koskettelen yksityisseikkoja, jotka saattavat tuntua naurettavilta.

Mikä sukkela opetus, huudahtanee joku minulle, joka oman kritiikkinne

mukaan rajoittuu neuvomaan sellaista, jota ei kenenkään tarvitse oppia!

Mitä hyödyttää hukata aikaa, antamalla ohjeita, jotka aina tarjoutuvat

itsestään ja jotka eivät maksa vaivaa eivätkä huolenpitoa? Mikä

kahdentoistavuotias lapsi ei tee kaikkea sitä, minkä tahdotte opettaa

kasvatillenne, jopa sitä, minkä se on oppinut opettajiltaan?

Erehdytte, hyvät herrat! Minä opetan kasvatilleni pitkään aikaan

kysyvää ja hyvin vaivalloista taitoa, jota teidän oppilaillanne

varmaankaan ei ole, nimittäin tietämättömyyden taitoa; sillä niiden

henkilöiden tietomäärä, jotka eivät kuvittele tietävänsä enempää, kuin

sen, minkä tietävät, rajoittuu hyvin harvoihin seikkoihin. Te sanotte

tarjoavanne oppilaillenne tiedettä; olkoon menneeksi; minä puolestani

harrastan niiden välikappaleiden hankkimista, joiden avulla tiedettä

voidaan omaksua. Kerrotaan venetsialaisten muinoin suurella komeudella

näyttäneen Espanjan lähettiläälle P. Markuksen aarretta; tämä ei

lausunut yhtään ihailun sanaa, katsahti vaan pöytien alle ja virkkoi:

_Qui non c'è la radice_.[52] Aina kun kuulen jonkun opettajan panevan

oppilaansa laskettelemaan tietojaan, on minulla halu huudahtaa hänelle

samoin.

Kaikki, jotka ovat ajatelleet muinaiskansojen elintapoja, johtavat

voimisteluharjotuksista tuon ruumiin ja sielun reippauden, joka

tuntuvimmin erottaa nuo kansat nykyajan ihmisistä. Se tapa, jolla

Montaigne kannattaa tätä mielipidettä, osottaa, että hänellä siitä oli

vahva vakaumus; hän palaa siihen alinomaa ja tuhannella eri tavalla.

Puhuessaan lapsen kasvatuksesta hän sanoo, että sen sielun

karkaisemista varten on välttämätöntä vahvistaa sen lihaksia;

totuttamalla sitä työhön se totutetaan kärsimystä kestämään;

totuttamalla sitä ruumiinharjotusten ponnistuksiin, se karaistaan

kestämään nyrjähtymistä, vatsakipua ja kaikkia tauteja. Viisas Locke,

hyvä Rollin, oppinut Feury ja pedanttinen de Crousaz, joiden

mielipiteet kaikessa muussa ovat suuresti toisistaan eroavat, ovat

kaikki yhtä mieltä siinä, että lasten ruumiilliselle kehitykselle on

omistettava suurta huolta. Tämä on järkevin kaikista heidän ohjeistaan;

sitä kuitenkin enimmin laiminlyödään ja tullaan aina laiminlyömään.

Olen jo tarpeeksi puhunut sen tärkeydestä; ja kun sen suhteen ei voi

tuoda esiin parempia perusteita ja järkevämpiä osviittoja kuin ne,

jotka tapaa Locken teoksessa,[53] tyydyn viittaamaan siihen, omasta

puolestani lisättyäni muutamia näkökohtia hänen huomautuksiinsa.

Kasvavan ruumiin jäsenten tulee olla vapaina, avaroiden vaatteiden

peittäminä; ei mikään saa estää niiden liikettä ja kasvamista; älköön

yksikään vaatekappale olko liian ahdas, liiaksi ihomyötäinen, älköön

käytettäkö mitään puristavia vöitä. Ranskalainen puku, joka jo miehille

on epämukava ja epäterveellinen, on haitallinen varsinkin lapsille.

Ruumiinnesteet, jotka täten tukkeutuvat ja pysähtyvät kiertokulussaan,

turmeltuvat, varsinkin, jos tämän lisäksi tulee toimeton ja

paikallaan-istujan elämä, jopa ne mätänevät ja synnyttävät keripukkia;

tämä tauti käy päivä päivältä meillä yhä yleisemmäksi, jotavastoin

vanhat kansat sitä tuskin tunsivat, kun niiden vaatetus- ja elintavat

suojelivat niitä siltä. Käytännössä oleva husaarinpuku ei suinkaan

poista pahaa, vaan päinvastoin lisää sitä; se tosin säästää lapsilta

muutamia nauhoja ja vöitä, mutta rutistaa sen sijaan niiden koko

ruumista. Parasta on antaa niiden käydä lapsenhameessa, niin kauan kuin

mahdollista, ja sitten antaa niille hyvin avara puku panematta

ollenkaan painoa siihen, että niiden vartalon muoto tulisi näkyviin,

sillä tämä vaan saattaisi sen muodottomaksi. Lasten henkiset ja

ruumiilliset viat johtuvat melkein kaikki samasta syystä; tahdotaan

niistä tehdä aikaihmisiä ennen aikaa.

On olemassa iloisia värejä ja synkkiä värejä; edelliset miellyttävät

lapsia enemmän; ne pukevatkin niitä paremmin, enkä käsitä miksi ei

tässä suhteessa otettaisi huomioon niin luonnollista maun määrääjää;

mutta niin pian kuin ne suosivat jotakin kangasta vaan sentähden, että

se on komeata, on niiden sydän jo ylellisyyden ihailuun antautunut,

takertunut yleisen mielipiteen kaikkiin oikkuihin, eikä tuo maku

varmaankaan niissä ole herännyt niiden omasta taipumuksesta. Melkoinen

merkitys kasvatukseen nähden on vaatteiden valinnalla ja tämän valinnan

vaikuttimilla. Eivätpä ainoastaan sokeasti menettelevät äidit lupaa

lapsilleen palkinnoksi upeita vaatteita, näkee älyttömien

kasvattajienkin uhkaavan oppilaitaan, sanomalla heille rangaistukseksi

antavansa karkeamman ja yksinkertaisemman vaatetuksen. "Ellet lue

paremmin, ellet varo paremmin vaatteitasi, sinut vaatetetaan pian tuon

maalaispojan tavoin." Tämä tietää samaa kuin että sanottaisiin: "Tiedä,

ettei ihminen ole mitään ilman pukuaan, että sinun koko arvosi piilee

vaatteissasi." Onko ollenkaan ihmeellistä, että näin viisaat opetukset

nuorison mielessä löytävät kiitollisen maaperän, että nuoret niistä

oppivat panemaan arvoa ainoastaan puvun koreuteen ja punnitsemaan

ihmisarvoa yksistään ulkomuodon mukaan!

Jos minun tehtäväkseni tulisi oikaista täten pilatun lapsen mieli,

asettaisin niin, että sen upeimmat vaatteet olisivat epämukavimmat. Ne

häntä lakkaamatta vaivaisivat, pitäisivät pakollisena ja lukemattomilla

tavoilla häirittynä. Karkottaisin vapauden ja iloisuuden pienokaisen

upeuden takia. Jos se tahtoisi ottaa osaa toisten yksinkertaisemmin

puettujen lasten leikkeihin, täytyisi näiden heti lakata ja leikkivien

hajaantua. Sanalla sanoen, ikävystyttäisin sitä ja kyllästyttäisin sen

siihen määrin komeuteensa, saattaisin sen siihen määrin kultapäärmeisen

nuttunsa orjaksi, että siitä tekisin sille vitsauksen ja että se

katselisi vähemmin kauhistuneena pimeintä vankilakoppia kuin loistavaa

pukuansa. Niin kauan kuin lasta ei ole saatettu ennakkoluulojemme

orjaksi, sen hartain toivomus on aina elää mukavasti ja vapaana;

yksinkertaisin ja mukavin puku, sellainen, joka vähimmin rajoittaa sen

vapautta, on aina sen mielestä paras.

Ruumis tottuu liikuntoon ja harjotuksiin, mutta vielä helpommin

toimettomuuteen. Kun jälkimäinen tapahtuu, virtaavat ruumiinnesteet

tasaisesti ja yhdenmukaisesti, ja silloin tulee suojella ruumista

ilmanmuutoksilta; edellisessä tapauksessa taas ruumis siirtyy alinomaa

liikkeestä lepoon, lämmöstä kylmään, ja silloin tulee sitä totuttaa

kaikkiin eri ilmanvaihdoksiin. Siitä seuraa, että kaikkien henkilöiden,

jotka toimiensa vuoksi ovat asuinhuoneeseensa sidotut, tulee aina

pukeutua lämpimästi, pysyttääkseen kaikkina vuodenaikoina ja

päivänhetkinä ruumiinlämmön jotenkin samana. Niiden päinvastoin, jotka

menevät ulos ja taas palaavat sisälle, tehden sen tuulisäällä,

auringonpaisteella, sateella, joilla on paljo ruumiinliikettä ja jotka

viettävät suurimman osan aikaansa taivasalla, tulee aina pukeutua

kevyesti, jotta tottuisivat kaikkiin ilmanmuutoksiin, kaikkiin

ilmalämmön eri asteisiin, ilman että nämä seikat heihin vaikuttavat

haitallisesti. Neuvon kaikkia käyttämään samoja vaatteita eri

vuodenaikoina; niin on ainakin Émileni säännöllisesti tekevä. Tällä en

tarkota, että hänen kesällä tulisi käyttää talvivaatteitaan, kuten

paikallaan-istujan elämää viettävät henkilöt tekevät, vaan että hän

talvella käyttää kesävaatteitaan, kuten työmiehet tekevät. Tätä

jälkimäistä tapaa noudatti Newton koko elinaikansa, ja saavutti

kahdeksankymmenen vuoden iän.

Joka vuodenaikana tulee käyttää kevyttä päähinettä tai olla sitä

kokonaan käyttämättä. Muinaiset egyptiläiset olivat aina avopäin;

persialaiset peittivät päänsä suurilla hiippahatuilla ja käyttävät

vieläkin paksuja turbaaneja, joiden käyttämisen, Chardinin mukaan, maan

ilmanala tekee välttämättömäksi. Olen toisessa paikassa[54] kosketellut

sitä eroa, jonka Herodotos taistelukentällä huomasi persialaisten ja

egyptiläisten pääkallojen välillä. Koska siis on tärkeätä, että

päänluut kehittyvät kovemmiksi, tiviimmiksi ja lujemmiksi ja vähemmin

huokoisiksi, jotta ne paremmin suojelisivat aivoja vammoilta,

vilustumiselta, kuumenemiselta ja kaikilta ilmanvaihdon vaikutuksilta,

niin totuttakaa lapsianne olemaan kesät ja talvet, päivällä ja yöllä

avopäin. Jos taas pitääksenne lasten hiukset puhtaina ja järjestyksessä

tahdotte niille yöksi antaa päähineen, niin olkoon tämä ohut, hieno

myssy, sentapainen verkkopäähine, jolla baskit peittävät hiuksensa.

Tiedän kyllä, että useimmat äidit, joihin Chardinin huomautus tekee

syvemmän vaikutuksen kuin minun järkisyyni, luulevat kaikkialla

vallitsevan persian ilmanalan. Mutta minä en ole valinnut kasvatikseni

europpalaista, tehdäkseni hänestä aasialaisen. Yleensä annetaan

lapsille liian lämpimät puvut, varsinkin alkuiässä. Niitä pitäisi

pikemmin totuttaa kylmään kuin lämpimään; suuresta kylmästä ne eivät

koskaan kärsi haittaa, jos ne siihen totutetaan aikaisin. Niiden iho on

herkkähuokoinen ja ohut, ja sallii hyvin runsaan hikoilemisen, joten

liian suuri lämpimyys välttämättömästi vaikuttaa uuvuttavasti. Onpa

tunnettu asia, että lapsia kuolee enemmän elokuussa kuin missään muussa

kuussa. Muuten selviää ilmeisesti verrattaessa pohjoismaiden kansoja

etelämaiden kansoihin, että ylenmääräisen kylmän kestäminen saattaa

karkaista enemmän kuin liian lämmön kärsiminen. Mutta mikäli lapsi

kasvaa ja sen jäntereet vahvistuvat, tulee sitä vähitellen totuttaa

kestämään auringon säteitä. Jos tässä suhteessa menettelee asteittain,

saattaa lopulta vaaratta totuttaa lasta kuuman vyöhykkeen helteeseen.

Keskellä miehekkäitä ja järkeviä ohjeitaan Locke lankeaa

ristiriitaisuuksiin, joita ei odottaisi niin tarkkajärkiseltä

ajattelijalta. Tämä sama mies, joka neuvoo, että lapset kesällä uisivat

jääkylmässä vedessä, varoittaa antamasta niiden lämminneinä juoda

kylmää vettä ja panna pitkäkseen kosteaan paikkaan.[55] Mutta koska hän

tahtoo, että lasten jalkineet aina päästävät läpi vettä, niin eikö tämä

siis tapahdu, kun niiden on kuuma, ja eikö voi jalkojen vaikutuksesta

ruumiiseen tehdä samaa johtopäätöstä kuin hän tekee käsien suhteesta

jalkoihin ja ruumiin suhteesta kasvoihin. Jos vaaditte, huomautan

hänelle, että ihmisruumiin tulee olla aivan yhtä vähässä määrin arka

kuin kasvojen, miksi moititte minua siitä, jos vaadin, että sen tulee

olla yhtä vähän arka kuin jalat?

Estääkseen lapsia juomasta, kun niiden on kuuma, hän määrää, että pitää

totuttaa niitä syömään pala leipää ennen juomista. Tuntuu hyvin

kummalliselta, että tulee antaa lapsen syödä, kun sen on jano; pikemmin

tahtoisin antaa sen juoda, kun sen on nälkä. Minua ei koskaan saada

uskomaan, että luonnolliset tarpeemme ovat niin kohtuuttomat, ettei

niitä voisi tyydyttää joutumatta hengenvaaraan. Jos niin olisi laita,

ihmissuku olisi aikoja sitten kuollut sukupuuttoon, ennenkuin se olisi

oppinut, mitä sen elinehdot vaativat.

Aina kun Émilen on jano, tahdon antaa hänen juoda. Hänelle on annettava

puhdasta vettä, siihen mitään sekottamatta, jopa ollenkaan sitä

lämmittämättä, vaikka hänen olisi niin kuuma, että hiki valuisi ja

vaikka oltaisiin keskellä talvea. Ainoa seikka, joka on otettava

huomioon, on itse veden laatu. Jos hänelle annetaan jokivettä, hän

juokoon sitä heti sellaisenaan. Jos taas annetaan lähdevettä, tulee

antaa sen joku aika ennen juomista olla vapaan ilman vaikutuksen

alaisena. Lämpiminä vuodenaikoina jokivesi on lämmintä; mutta niin ei

ole lähdeveden laita, joka ei ole ollut vapaan ilman yhteydessä. Tulee

siis odottaa, kunnes sillä on ilman lämpömäärä. Talvella päinvastoin

lähdevesi tässä suhteessa on vähemmän vaarallista kuin jokivesi. Mutta

eipä ole luonnollista eikä tavallista, että talvella kuumenemme ja

hiestymme taivasalla. Kylmä ilma näet, joka lakkaamatta koskettelee

ihoa, tunkee hien sisälle ruumiiseen ja estää huokoset aukenemasta

tarpeeksi päästääkseen hien vapaasti valumaan ulos. En näet tahdo, että

Émile harjottelisi ruumistaan talvella huoneessa lämmittävän

takkavalkean ääressä, vaan ulkona kentällä keskellä lunta ja jäätä. Jos

ei hänen ruumiinsa lämpene muusta kuin lumipallojen tekemisestä ja

heittelemisestä, juokoon hän vettä milloin tahtoo, jatkakoon juotuaan

ruumiinliikettään, eikä siitä tarvitse pelätä mitään haittaa. Jos hän

jonkun toisenkin ruumiinliikkeen johdosta hiestyy ja tuntee janoa,

juokoon vaan kylmää vettä talvellakin. Pitäkää ainoastaan huolta siitä,

että hän matkan päästä ja hitaasti astuen noutaa vettä itselleen.

Arvattavasti on kylmä, joten hän tarpeeksi jäähtyy saapuessaan perille

ja voi juoda kylmää vettä vaaratta. Ryhtykää ennen kaikkea näihin

varokeinoihin hänen huomaamattansa. Parempi on, että hän joskus olisi

sairaana, kuin että aina tarkoin pitäisi silmällä terveyttään.

Lapset tarvitsevat paljon unta, ne kun harjottavat tavattoman paljon

ruumiinliikettä. Toinen näistä seikoista on toisen vastapainona;

kokemus osottaa että molemmat niille ovat yhtä tärkeät. Levon aika on

yö, se on luonnon järjestys. On yleisesti tunnettu asia, että uni on

levollisempi ja makeampi auringon ollessa taivaanrannan alapuolella ja

ettei auringonsäteiden lämmittämä ilma salli meidän nauttia yhtä

rauhallista ja virkistävää unta. Terveellisin tapa on epäilemättä

nousta ja panna maata auringon mukana. Siitä seuraa, että ihmisten ja

eläinten meidän ilmanalassamme tarvitsee nukkua kauemmin talvella kuin

kesällä. Mutta kansalaisen elämä ei ole tarpeeksi yksinkertainen ja

luonnollinen eikä tarpeeksi vapaa muutoksista ja satunnaisuuksista,

jotta voisi totuttaa ihmistä tuollaiseen yhdenmukaisuuteen siinä

määrässä, että se hänelle muuttuisi välttämättömäksi. Tietysti tulee

noudattaa määrättyjä sääntöjä; mutta ensimäinen sääntö on se, että

niistä voi poiketa kun tarve vaatii. Älkää siis ajattelemattomasti

hemmotelko oppilastanne totuttamalla sitä yhtämittaiseen levolliseen

uneen, joka ei koskaan keskeydy. Antakaa hänen ensin seurata luonnon

lakia, mutta älkää unhottako, että hänen eläessään keskellä

yhteiskuntaamme tulee kohota yläpuolelle tätä lakia, että hänen tulee

osata panna maata myöhään, nousta aikaisin, tulla äkkiä herätetyksi ja

valvoa yönsä siitä kärsimättä. Jos tämä alotetaan jo aikaisin ja jos

jatketaan hitaasti ja asteittain, totutetaan ruumis kestämään

sellaista, mikä tuottaisi sille perikadon, jos se täysin kehittyneenä

joutuisi sen alaiseksi.

Niinikään on tärkeätä alusta pitäen tottua kovaan vuoteeseen; täten

lopulta ei pidä mitään vuodetta epämukavana. Yleensä ankara elintapa,

kun se on muuttunut tavaksi, lisää mielihyvän aistimuksia; veltto

elintapa taas tuottaa lukemattomia mielipahantunteita. Liian

hemmotellut henkilöt eivät enää saa unta muuten kuin nukkuen untuvilla;

ne henkilöt, jotka ovat tottuneet nukkumaan laudoilla, saavat unta

missä tahansa. Sille, joka heti maata pantuaan vaipuu uneen, ei mikään

vuode ole kova.

Pehmeä vuode, jossa nukkuja vajoaa höyheniin ja untuviin, veltostuttaa

ja ikäänkuin hajottaa ruumiin. Liian lämpimän peitteen verhoomat

munuaiset kuumenevat. Siitä johtuu usein kivitauti ja toisenlaisia

kipuja ja välttämättömästi herkkä ruumiintila, joka tarjoaa

hedelmällisen maaperän kaikille taudeille.

Paras vuode on se, joka tuottaa parhaan unen. Sellaisen me, Émile ja

minä, hankimme itsellemme päivän kuluessa. Me emme tarvitse

persialaisia orjia vuodettamme kohentamaan; tekemällä maatyötä

parhaiten kohennamme makuusijamme.

Tiedän kokemuksesta, että kun lapsi on terve, sen voi mielensä mukaan

nukuttaa ja pitää valveilla. Kun lapsi on pantu vuoteeseen ja kun se

lörpötyksellään väsyttää hoitajaa, tämä sanoo sille: _nuku!_ Se

vaikuttaa yhtä vähän kuin jos hän lapsen ollessa sairaana sanoisi:

_tule terveeksi_. Paras keino saada lapsi nukkumaan on se, että sitä

itseä ikävystytetään. Jos puhuu siksi, kunnes sen on pakko vaieta, se

on nukkuva pian. Saarnat ovat aina jossakin suhteessa hyödylliset; on

parempi puheella nukuttaa lapsi kuin tuudittamisella. Mutta jos illalla

käytätte tätä nukutuskeinoa, varokaa sen käyttämistä päivällä.

Joskus herätän Émilen, en juuri peläten, että hän voisi tottua

nukkumaan liian kauan, vaan totuttaakseni hänet kaikkeen, siihenkin,

että hänet äkkiä herätetään. Minulla olisi varsin vähän kykyä tähän

tehtävääni, ellen osaisi totuttaa häntä heräämään itsestään ja

nousemaan niin sanoakseni minun mieleni mukaan, ilman että hänelle

sanon sanaakaan. Jos hän ei nuku tarpeeksi kauan, viittaan siihen, että

aamupäivä on oleva ikävä, joten hän itse pitää voittona kuta enemmän

tätä aamupäivää hän voi kuluttaa uneen. Jos hän taas nukkuu liian

kauan, osotan hänelle herätessään jotakin, joka häntä erityisesti

huvittaa. Jos tahdon, että hän herää määrähetkellä, sanon hänelle:

huomisaamuna kello kuusi lähdetään kalaan, tai tehdään huviretki siihen

tai siihen paikkaan; tahdotko tulla mukaan? Hän sanoo lähtevänsä ja

pyytää minua herättämään. Lupaan tahi olen lupaamatta, miten katson

asianhaarojen vaativan. Jos hän herää liian myöhään, olen jo lähtenyt.

Olisipa kummallista, ellei hän pian oppisi itsestään heräämään.

Jos muuten tapahtuisi niin, mikä on harvinaista, että veltto lapsi

näyttäisi taipumusta vajota laiskuuteen, ei pidä antaa sen seurata tätä

taipumustaan, josta se tuiki veltostuisi, vaan tulee hankkia sille

jotain kiihotinta, joka sen siitä herättää. Luonnollisesti tässä ei ole

kysymys sen pakottamisesta vilkkaaseen toimintaan, vaan tulee kiihottaa

sitä siihen jollakin sopivalla yllykkeellä, joka yllyke, jos se on

hyvin valittu ja luonnon järjestyksen mukainen, tuottaa meille yhtaikaa

kaksi etua.

En saata kuvitella mitään, johon ei voisi, taitavasti menetellen, saada

lapsia mielistymään, jopa intohimoisesti kiintymään, ilman että niiden

itserakkautta, kilpailuhalua tai kateutta kiihotetaan. Niiden vilkkaus

ja matkimishalu riittävät; varsinkin niiden luonnollinen iloisuus

tarjoaa hyvän keinon, jonka käyttäminen tuottaa varmat tulokset, mutta

jonka hyötyä ei vielä yksikään opettaja ole huomannut. Aina

leikkiessään, jos ne vaan varmasti tietävät, että leikki on

kysymyksessä, ne kärsivät valittamatta, jopa nauraen, tuskia, joita

eivät koskaan muulloin kestäisi vuodattamatta runsaita kyyneltulvia.

Pitkät paastoamiset, iskut, palohaavat ja kaikenlaiset väsyttävät

retket ovat nuorten raakalaisten mielestä huvituksia; tämä todistaa,

että kärsimykselläkin on höysteensä, joka voi poistaa siltä

katkeruuden. Mutta eivätpä kaikki opettajat kykene valmistamaan täten

höystettyä ruokaa eivätkä kaikki oppilaat sitä nauttimaan

irvistelemättä. Mutta eksynpä uudelleen poikkeuksiin, ellen ole

varuillani.

Poikkeuksetta kuitenkin ihminen on tuskien, sukunsa kärsimysten,

tapaturmien, hengenvaarojen ja vihdoin kuoleman alainen. Kuta enempi

hänet totutetaan näihin ajatuksiin, sitä enempi hänestä häädetään tuo

tuskallinen herkkätuntoisuus, joka kärsimättömyyttä synnyttäen lisää

tuskan kestämisen vaikeutta. Kuta enempi hänet tutustetaan niihin

kärsimyksiin, jotka saattavat häntä kohdata, sitä enempi, kuten

Montaigne olisi sanonut, niiltä katkaistaan tuo outouden kärki ja sitä

enempi hänen sielunsa karkaistaan. Hänen ruumiinsa on oleva se

panssari, josta kaikki henkeä uhkaavat nuolet kimpoavat pois. Koska

kuoleman lähestyminen ei vielä ole itse kuolema, on tämä menettävä

kauhunsa; hän ei niin sanoakseni kuole ollenkaan. Hän on oleva joko

elävä tai kuollut, eikä mitään muuta. Hänestä sama Montaigne olisi

voinut sanoa, kuten on sanonut eräästä Marokon kuninkaasta, ettei

kukaan ole elänyt niin täydesti viime hetkeen asti. Mielen jäntevyys ja

lujuus, kuten kaikki muut hyveet, ovat juurrutettavat lapsuudessa.

Mutta niitä ei opeteta lapsille terottamalla niiden nimet lasten

muistiin, vaan siten, että ne saatetaan niihin mieltymään, ennenkuin

tietävät, että ne ovat hyveitä.

Kuolemasta puhuessani kysyn, miten on menetteleminen oppilaamme suhteen

rokkotaudin vaaraan nähden. Onko rokko siihen istutettava aivan

alkuiässä, vai onko odotettava kunnes se saa luonnolliset rokot?

Edellinen tapa, joka nykyaikana on yleinen käytännössä, suojelee

vaarasta sen osan ihmisikää, jossa elämällä on suurin arvonsa. Sen

sijaan se panee alttiiksi vaaralle sen iän, jolla on vähin arvo, jos

hyvin toimitettu rokotus yleensä voi tuottaa mitään vaaraa.[56]

Jälkimäinen menettelytapa on enemmän sopusoinnussa yleisten

periaatteidemme kanssa, nimittäin, että annamme luonnon kaikessa

seurata omia ohjeitaan, jotka se heti hylkää, kun ihminen niihin

sekaantuu. Luonnonihminen on aina valmis: antakaamme siis luonnon, tuon

suuren lääkärin, itse toimeenpanna istutus; se on paremmin valitseva

sopivan hetken kuin me.

Älköön tästä tehtäkö sitä johtopäätöstä, että minä en hyväksy

rokottamista, sillä ne perusteet, joiden nojalla minä vapautan

kasvattini siitä, eivät olisi ollenkaan käytännölliset teidän

kasvatteihinne nähden. Teidän kasvatustapanne ei kehitä niitä kestämään

rokkoa, kun saavat tämän taudin; jos sen puhkeaminen jätetään sattuman

varaan, kasvattinne luultavasti siihen kuolevat. Olen huomannut, että

eri maissa vastustetaan rokotusta sitä enempi, kuta tärkeämmäksi se

käy, ja syy tähän on helposti huomattavissa. Tuskin katson tätä

kysymystä sen arvoiseksi, että Émileeni nähden rupeaisin sitä

punnitsemaan. Hänet rokotetaan tai jätetään rokottamatta, riippuen

ajasta, paikasta ja olosuhteista: häneen nähden tämä on melkein

yhdentekevää. Jos häneen istutetaan rokkoa, on siitä se etu, että

edeltäpäin huomataan ja tunnetaan hänen tautinsa; tällä on arvonsa.

Mutta jos hän saa luonnollisen rokon, on hän pelastunut lääkärin

käsistä, ja se on paljon tärkeämpää.

Erityiskasvatus, jonka yksinomaisena päämääränä on saattaa eroamaan

rahvaasta tämän kasvatuksen saaneet, valitsee aina etupäässä kalliimmat

oppialat ja hylkää tavallisimmat, jotka juuri ovat hyödyllisimmät.

Niinpä kaikki huolellisesti kasvatetut nuorukaiset oppivat

ratsastamaan, tämä opetus kun maksaa paljon rahaa. Mutta eipä melkein

yksikään heistä opi uimaan, se kun ei maksa mitään, ja kun työmies voi

oppia uimaan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Ja kuitenkin matkustaja,

joka ei ole käynyt ratsastuskoulua, nousee hevosen selkään, pysyy siinä

ja ratsastaa sen verran kuin tarve vaatii; veteen joutunut taas hukkuu

uimatta, sillä uida ei osaa sitä erityisesti oppimatta. Muuten ei

kenenkään ole pakko harjottaa hengenvaarallista ratsastustaitoa,

jotavastoin ei kukaan ole varma siitä, eikö hänen pidä uimalla pelastua

hukkumisvaarasta, jolle ihminen niin usein on alttiina. Émile on

tunteva itsensä yhtä kotiutuneeksi vedessä kuin maalla. Jospa ihminen

voisi elää joka elementissä! Jos voisimme oppia lentämään, tekisin

hänestä kotkan, ja salamanterin, jos voisimme kestää tulta.

Pelätään, että lapsi hukkuu opetellessaan uimaan. Jos se hukkuu

opetellessaan uimaan tai uimataidon puutteessa, on syy kummassakin

tapauksessa kasvattajan. Ainoastaan turhamielisyys saattaa

uhkarohkeaksi; emme ole uhkarohkeita, kun ei kukaan meitä näe. Émile ei

tätä ominaisuutta osottaisi, vaikka koko maailma häntä katselisi.

Harjotus kun ei riipu vaarasta, on hän isänsä puutarhassa oppiva uimaan

Hellespontin yli. Mutta täytyypä valmistua vaarankin varalle, jotta ei

sen ilmaannuttua menetä malttiaan. Tämä on huomattava puoli

puheenaolevassa harjottelemisessa. Muuten tarkoin punniten vaaraa pojan

voimien mukaan ei minun tarvitse pelätä mitään varomattomuuden

aiheuttamaa vaaraa, kun aina sovitan niin, että hän pitää yhtä paljon

huolta turvallisuudestaan kuin minä omasta turvallisuudestani.

Lapsi ei tietysti vedä vertoja aikaihmiselle; sillä ei ole samoja

voimia eikä samaa ymmärrystä; mutta se näkee ja kuulee yhtä hyvin tai

melkein yhtä hyvin. Sillä on yhtä herkkä makuaisti, vaikka ei yhtä

hieno, ja se erottaa yhtä hyvin hajut, vaikka sen aistillinen halu ei

niistä kiihotu yhtä suuressa määrin. Ensimäiset kyvyt, jotka meissä

muodostuvat ja kehittyvät, ovat aistit. Niitä siis pitäisi ensiksi

viljellä, mutta ne ovat juuri ainoat, jotka unhotetaan ja joita enimmän

laiminlyödään.

Aistien harjottaminen ei ole niiden pelkkää käyttämistä, vaan se on

opettelemista niiden avulla oikein arvostelemaan, niin sanoakseni

havaitsemaan; emme näet osaa kosketella, nähdä emmekä kuulla muulla

tavoin, kuin miten olemme oppineet.

On olemassa puhtaasti luonnollista ja koneellista harjotusta, joka on

omansa tekemään ruumiin vahvaksi, vaikuttamatta mitään arvostelukykyyn.

Uinti, juoksu, hyppy, hyrrällä leikkiminen, kivien heitto -- kaikki

tämä on sangen hyvää. Mutta onko meillä ainoastaan käsivarret ja jalat?

Eikö meillä ehkä ole silmiä, korvia ja ovatko kenties nämä elimet

tarpeettomat edellämainittuja käyttäessämme? Älkää siis harjottako

ainoastaan voimianne, vaan harjottakaa myöskin kaikkia niitä ohjaavia

aisteja, koettakaa niistä jokaisesta saada niin paljo hyötyä kuin

suinkin ja verratkaa kunkin aistin välittämää aistimusta toiseen.

Mitatkaa, laskekaa, punnitkaa, verratkaa! Älkää käyttäkö voimaanne,

ennenkuin olette punninneet vastustusta. Menetelkää aina niin, että

vaikutuksen laskeminen käy keinojen käyttämisen edellä. Totuttakaa

lapsi siihen, ettei se koskaan tee riittämättömiä tai tarpeettomia

ponnistuksia. Jos täten totutatte sen arvaamaan kaikkien liikkeidensä

vaikutukset ja korjaamaan erehdyksensä kokemuksen avulla, niin on

vallan selvää, että se tulee sitä arvostelukykyisemmäksi, kuta enemmän

se toimii.

Olettakaamme, että pitäisi saada liikkeelle joku raskas esine. Jos

lapsi ottaa liian pitkän kangen, se tuhlaa liiaksi liikettä, jos se

taas ottaa liian lyhyen, ei sillä ole tarpeeksi voimaa. Kokemus saattaa

opettaa sitä valitsemaan juuri sellaisen kangen, joka on sopiva. Tämä

viisaus siis ei mene yli sen iän käsityskyvyn. Jos on kysymyksessä

taakan kantaminen ja jos lapsi aikoo kantaa niin suuren taakan kuin sen

voimat sallivat, ja jos se ei edeltä nostelemalla tunnustele sen

painoa, on sen kieltämättä silmämitalla edeltäpäin laskeminen tuon

taakan paino. Jos on valitseminen yhtä kookkaiden, mutta eriaineisten

esineiden välillä, niin tulee lapsen oppia erottamaan niiden

ominaispaino. Olen tavannut hyvin kasvatetun nuoren miehen, joka vasta

itse koeteltuaan uskoi, että tammilastuilla täytetty saavi oli kevyempi

kuin vedellä täytetty.