TOINEN KIRJA.

Toinen ikäkausi, josta nyt tulee puhe, on se, jonka alkaessa

varsinainen lapsuus päättyy; sanat _infans_ ja _puer_ eivät ole samaa

merkitseviä. Edellinen sisältyy jälkimäiseen ja merkitsee _puhumatonta,

puhumistaitoa kaipaavaa_, mistä johtuu, että _Valerius Maximus_ käyttää

muotoja _puerum infantem_. Mutta minä käytän edelleen sanaa _lapsuus_

kielemme käytännön mukaisesti, kunnes alan käsitellä sellaista ikää,

jota varten kielessämme on toisia nimiä.

Alkaessaan puhua lapset itkevät vähemmän. Tämä edistys on luonnollinen;

toinen kieli on tullut toisen sijaan. Niin pian kuin ne sanoin voivat

ilmaista kärsivänsä, niin miksi ne ilmaisisivat sitä huudoilla,

muulloin kuin tuskan ollessa liian ankara voidakseen sanoin saada

täyden ilmauksensa? Jos ne silloin jatkavat itkemistään, on syy niitä

ympäröivissä henkilöissä. Niin pian kuin Émile on sanonut: _voin

pahoin_, täytyy hänen tuskiensa olla hyvin kovat jotta hänen olisi

pakko itkeä.

Jos lapsi on heikko, herkkätuntoinen ja luonnostaan rupeaa parkumaan

tyhjästä ja valittaa tarpeettomasti, niin kuivatan pian näiden

kyynelten lähteen. Niin kauvan kuin se itkee, en ollenkaan mene sen

luo; riennän sinne heti kun se on vaiennut. Pian sen tapa kutsua minua

on oleva vaikeneminen, tai enintään yhden ainoan huudon päästäminen.

Ainoastaan silminnähtävän vaikutuksen mukaan lapset arvostelevat

antamiensa merkkien arvoa; niillä ei ole muuta menettelytapaa.

Satuttakoon lapsi itseään kuinka pahasti tahansa, niin on hyvin

harvinaista, että se itkisi yksin ollessaan, ellei se toivo toisten

sitä kuulevan.

Jos se kaatuu kumoon, jos se saa kuhmun päähänsä, jos sen nenästä

vuotaa verta, jos se saa haavan sormeensa, en hääri levottoman

näköisenä sen ympärillä, vaan pysyn alallani ainakin hetkisen. Vahinko

on tapahtunut, on välttämätöntä, että lapsi sen kärsii; koko häärivä

intoni vaan pelästyttäisi sitä enemmän ja lisäisi sen arkuutta.

Pohjalta itse haava tuottaa vähemmän mielipahaa kuin pelko. Säästän

lapselta ainakin tämän pelon; sillä aivan varmaan se on arvosteleva

vammaansa samalla tavoin kuin huomaa minun sitä arvostelevan; jos se

näkee minun rientävän luokseen levottomana sitä lohduttamaan ja

surkuttelemaan, niin se luulee olevansa hukassa. Jos se näkee minun

pysyvän kylmäverisenä, on se itse tekevä samoin ja luulee vamman

parantuneeksi, kun se ei enää tunne kipua. Tässä iässä lapsi saa

eusimäisen opetuksen rohkeuteen, ja silloin opettamalla sitä pelotta

kärsimään vähäisiä tuskia, se opetetaan asteittain kärsimään suuria.

Kaukana siitä että varoisin Émileä haavoittumasta, olisin hyvin

pahoillani, jos ei hän koskaan saisi haavaa ja jos hän kasvaisi

suureksi tuntematta kipua. Kärsiminen on ensimäinen seikka, joka hänen

on oppiminen ja jota hänen enimmin tarvitsee osata. Näyttää siltä kuin

lapset olisivat pieniä ja heikkoja ainoastaan sen vuoksi, että voisivat

vaaratta saada tämän tärkeän opetuksen. Jos lapsi kaatuu maahan

pitkälleen, se ei taita jalkaansa; jos se lyö itseään sauvalla, se ei

taita käsivarttaan; jos se tarttuu terävään aseeseen, se ei purista

sitä kovasti käteensä eikä saa syvää haavaa. Minä en tiedä että koskaan

olisi nähty omiin hoteisiinsa jätetyn lapsen tuottavan itselleen

surmaa, saattavan itseään rammaksi tai tuottavan itselleen huomattavaa

vammaa, ellei sitä olla varomattomasti jätetty korkeaan paikkaan, yksin

tulen ääreen, tai ellei ole unhotettu vaarallisia aseita sen saataviin.

Mitä onkaan sanottava tuosta suojeluskoneistosta, joka järjestetään

lapsen ympärille, jotta se kaikin tavoin löytäisi suojaa tuskalta,

kunnes se suureksi tultuaan jää sille alttiiksi, ollen vailla rohkeutta

ja kokemusta ja luullen itseään kuolleeksi ensi naarmusta ja pyörtyen

nähdessään ensi veripisaran?

Meidän opetusraivoinen ja turhantarkka intomme saattaa meidät aina

opettamaan lapsille sellaista, minkä ne paljon paremmin itsestään

oppisivat, ja unhottakaan sen, minkä ainoastaan me olisimme voineet

niille opettaa. Onko mitään mielettömämpää kuin se vaiva, jota nähdään

opettamalla niitä kävelemään, ikäänkuin oltaisiin nähty ketään, joka

hoitajansa laiminlyömisen takia suurena ei osaisi kävellä? Kuinka usein

päinvastoin näkee henkilöitä, jotka astuvat huonosti koko ikänsä sen

tähden, että heitä on huonosti opetettu kävelemään?

Émilellä ei tule olemaan päätä suojelevia kiehkuroita, ei reikätuolia,

ei lastenvaunuja eikä talutusnauhoja; siitä hetkestä alkaen, kun hän

osaa asettaa toisen jalan toisen edelle, häntä tuetaan korkeintaan

kivetyissä paikoissa, joiden poikki kuljetaan joutuin.[26] Sen sijaan

että annetaan lapsen kuihtua huoneen ummehtuneessa ilmassa, vietäköön

se joka päivä keskelle kenttää. Siellä se juoskoon ja keikahdelkoon ja

pudotkoon sata kertaa päivässä; kahta pikemmin se on oppiva jälleen

nousemaan pystyyn. Vapauden aiheuttama mielihyväntunne korvaa monet

vammat. Minun oppilaallani on usein oleva ruhjevammoja, mutta siitä

huolimatta hän on aina oleva iloinen. Jos teidän kasvateillanne niitä

on vähempi, niin ne ovat alati tyytymättömiä, sidottuja ja surullisia.

Epäilen, tokko etu olisi heidän puolellaan.

Toinenkin edistys saattaa lapsille valittamisen tarpeettomammaksi,

nimittäin voimien karttuminen. Saaden omin voimin enemmän aikaan niiden

ei niin usein tarvitse turvautua muihin. Voimien mukana kehittyvät ne

tiedot, jotka saattavat ne kykeneviksi niitä ohjaamaan. Tällä toisella

kehitysasteella alkaa varsinaisesti yksilön elämä; silloin se tulee

itsetietoiseksi. Muisti ulotuttaa identiteetti-tunteen kaikkiin sen

olemassa-olon hetkiin; se muuttuu todella yhdeksi, samaksi olennoksi,

ja kykenee siis jo tuntemaan onnea tai onnettomuutta. On siis tärkeätä

nyt alkaa pitää sitä siveellisenä olentona.

Vaikka lasketaan ylimalkaisesti ihmisiän korkein määrä ja ne toiveet,

jotka kussakin iässä olevalla on lähestyä tätä määrää, ei ole mitään

epävarmempaa kuin kunkin yksityisen ihmisen elämän pituus; hyvin harvat

saavuttavat tuon korkeimman määrän. Alkuiällä elämä on alttiina

kaikkein suurimmille vaaroille; kuta lyhemmän aikaa on elänyt, sitä

vähemmän voi toivoa vielä elävänsä. Kaikista lapsista, jotka syntyvät,

enintään puolet saavuttaa nuorukaisiän, ja on todennäköistä, ettei

oppilaanne elä miehuudenikään.

Mitä siis tulee ajatella tuosta raakalaisesta kasvatustavasta, joka

uhraa nykyisyyden epävarmalle tulevaisuudelle, ja joka sitoo lapsen

kaikenlaisiin kahleisiin ja alkaa tekemällä siitä kurjan olennon

valmistaakseen sille kaukana tulevaisuudessa jonkunlaisen kuvitellun

onnen, jota se luultavasti ei koskaan tule nauttimaan? Kuinka saattaisi

siinäkään tapauksessa, että tämä kasvatustapa olisi järkevästi

sovitettu tarkoitustaan varten, paheksumatta katsella, miten

pienokaisparat on pakotettu kärsimättömään ikeeseen ja tuomittu

alituiseen työhön kaleerivankien tavoin ilman mitään varmuutta, että

kaikki tämä vaiva koskaan on tuottava niille hyötyä? Iloisuuden ikä

kuluu keskellä itkua, rangaistuksia, uhkauksia ja orjuutta. Kiusataan

poloista muka sen omaksi hyväksi, eikä huomata, että kutsutaan surmaa

saapumaan, jonka saaliiksi se joutuu keskellä tätä surkuteltavaa

mellastamista. Kuka tietää kuinka monet lapset kuolevat isän tai

kasvattajan hullunkurisen huolenpidon uhreina? Ne ovat onnellisia, jos

pääsevät vapaiksi sen julmuudesta, ja ainoa etu, jonka saavat

kärsimyksistään, on se, että saavat kuolla kaihoamatta elämää, josta

ovat tunteneet ainoastaan tuskia.

Ihmiset, olkaa inhimillisiä, se on ensimäinen velvollisuutenne; olkaa

inhimilliset kaikille säädyille, kaikenikäisille, kaikelle, mikä ei ole

vierasta ihmiselle. Mitä muuta viisautta voittekaan löytää kuin sen,

joka piilee inhimillisyydessä? Rakastakaa lapsia, edistäkää niiden

leikkejä, huveja ja rakastettavia vaistoja. Kuka teistä ei olisi joskus

kaihonnut tuota ikää, jolloin hymy alituisesti lepää huulilla ja rauha

lakkaamatta täyttää sielun? Miksi tahtoisitte estää nämä viattomat

pienokaiset nauttimasta niin lyhyestä ja eteenpäin rientävästä ajasta

ja niin arvokkaasta hyvästä, jota ne eivät osaa väärinkäyttää? Miksi

tahtoisitte täyttää katkeruudella ja tuskilla nämä niin nopeasti

kuluvat ensi vuodet, jotka eivät palaa enempää lapsille kuin

teillekään? Isät, tiedättekö minä hetkenä kuolema odottaa lapsianne!

Älkää tuottako itsellenne tunnonvaivoja riistämällä niiltä ne lyhyet

hetket, jotka luonto niille lahjoitti. Niin pian kuin ne voivat tuntea

olemassaolon tuottamaa mielihyvää, niin antakaa niiden nauttia siitä;

tehkää niin etteivät ne kuole ilman että ovat nauttineet elämästä, minä

hetkenä tahansa Jumala ne kutsuneekaan.

Kuinka monet äänet tulevat kohoamaan minua vastaan! Kuulen kaukaa tuon

väärän viisauden hälyhuudot, joka alati asettaa eteemme meille vieraita

päämääriä, joka ei koskaan pidä nykyisyyttä minkään arvoisena ja joka

tavoitellen lakkaamatta etenemisemme edestä poistuvaa tulevaisuutta

siirtää meidät meille vallan vieraisiin oloihin ja tutustuttaa siis

meidät olosuhteihin, joissa emme koskaan tule elämään.

Minulle vastataan, että juuri tämä ikä soveltuu ihmisen huonojen

taipumusten korjaamiseen: lapsuuden iässä, jolloin kärsimys on vähimmin

tuntuvaa, se muka tulee tehdä moninkertaiseksi, jotta se säästyisi

järkevältä iältä. Mutta kuka takaa, että koko tämä suunnitelma on

teidän toteutettavissanne ja etteivät kaikki nuo kauniit opetukset,

joilla rasitatte lapsen heikkoa henkeä, joskus tuota sille enemmän

vahinkoa kuin hyötyä. Kuka teille takaa, että kaikki tuo kärsimys,

jonka sille tuotatte, todella sille hankkii huojennusta? Miksi annatte

sen kärsiä enemmän kuin mitä sen tila sallii, olematta varma siitä,

että nykyiset kärsimykset poistavat tulevia? Ja miten saatatte todistaa

etteivät nuo huonot taipumukset, joista luulette voivanne parantaa

lapsen, juurru siihen nurinkurisesta kasvatustavastanne pikemmin kuin

luonnosta? Mikä onneton huolenpito, joka nykyisyydessä tekee

ihmisolennon onnettomaksi siinä aiheellisessa tai aiheettomassa

toivossa, että se kerran tulisi onnelliseksi! Mutta kun nuo

pintapuoliset lavertelijat sekoittavat keskenään mielivallan ja

vapauden, lapsen, jota koetetaan saattaa onnelliseksi, ja lapsen, jota

hemmotellaan, tahdon opettaa heitä erottamaan ne toisistaan.

Älkäämme unhottako mikä sopii meille ihmisinä, jottemme tavoittelisi

turhia harhakuvia. Ihmiskunnalla on paikkansa olioiden järjestyksessä;

lapsuudella taas on paikkansa ihmiselämän järjestyksessä; tulee

kohdella miestä miehenä ja lasta lapsena. Osottaa kullekin paikkansa ja

pysyttää hänet siinä, johtaa inhimillisiä viettejä suuntaan, joka on

ihmisluonnon mukainen -- siinä kaikki minkä voimme tehdä lapsen

hyväksi. Muu riippuu tuntemattomista vaikuttimista, jotka eivät ole

vallassamme.

Emme tiedä, mitä ehdoton onni tai onnettomuus on. Kaikki on sekoitettua

tässä elämässä, emme saa nauttia yhdestäkään puhtaasta tunteesta, emme

pysy kahta hetkeä vallan samassa tilassa. Sielumme ja ruumiimme tila on

alituisen vaihtelun alaisena. Hyvä ja paha ovat yhteisiä meille

kaikille, vaikka tosin erimäärin. Onnellisin on se, jolla on vähimmin

vastuksia ja suruja; onnettomin se, jolla on vähimmin iloja. Kaikilla

on enemmän kärsimyksiä kuin iloja; siinä olemme kaikki yhtäläisiä. Onni

tässä murheen laaksossa on siis vaan negatiivinen tila, ja sen arvo on

laskettava vähimmän kärsimysmäärän mukaan.

Jokainen mielipahantunne on erottamaton pyrkimyksestä päästä siitä

vapaaksi; jokainen mielihyväntunne erottamaton pyrkimyksestä nauttia

siitä. Jokainen pyrkimys edellyttää puutetta, ja kaikki kokemamme

puutteet ovat tuskallisia; pyrkimyksiemme ja niiden tyydyttämiskyvyn

välillä vallitsevassa epäsuhtaisuudessa piilee onnettomuutemme. Tunteva

olento, joka kykenisi tyydyttämään kaikki pyrkimyksensä, olisi

ehdottomasti onnellinen olento.

Missä siis piilee inhimillinen viisaus eli oikean onnen tie? Se ei ole

varsinaisesti siinä, että vähennämme pyrkimyksiämme, sillä jos niitä

olisi vähemmän kuin meillä on voimia niitä tyydyttää, niin osa

voimiamme jäisi käyttämättä, emmekä, nauttisi olemuksestamme

kokonaisena. Se ei ole myöskään siinä, että laajennamme kykyjämme,

sillä jos pyrkimyksemme lisääntyisivät samassa määrin, tulisimme siitä

vielä onnettomammiksi; vaan se on siinä, että saatamme pyrkimyksemme,

jos ne paisuvat ylenmääräisiksi, kykyjemme veroisiksi ja että saatamme

voimamme ja tahtomme täydelliseen sopusointuun. Silloin ainoastaan, kun

kaikki voimamme ovat toimivina, sielu pysyy levollisena ja ihminen on

tunteva itsensä tyytyväiseksi.

Täten luonto, joka järjestää kaikki parhaiten, alkuperäisestä on

säätänyt. Välittömästi se antaa ihmiselle ainoastaan tarpeelliset

itsensäsuojelemisvaistot ja tarpeellisen kyvyn niitä tyydyttää. Se on

istuttanut kaikki muut kyvyt ikäänkuin varastoon sielun pohjalle, jotta

ne siellä tarvittaessa kehittyisivät. Ainoastaan tässä alkuperäisessä

tilassa voiman ja pyrkimyksen tasapaino on olemassa ja siinä ihminen ei

ole onneton. Niin pian kuin ihmisen synnynnäiset kyvyt puhkeavat

toimintaan, mielikuvitus, tuo kaikista henkisistä kyvyistä vilkkain ja

toimekkain, herää ja rientää kaikista muista edelle. Mielikuvitus

laajentaa mahdollisuuden rajat, sekä mitä hyvään että pahaan tulee, ja

kiihottaa ja ravitsee pyrkimyksiä toteutumisen toivolla. Mutta

pyrkimyksen esine, joka alussa näytti olevan vallan käsissä, pakenee

nopeammin kuin sitä voi seurata; kun luulemme saavuttavamme sen, se

muuttuu toiseksi ja näyttäytyy kaukaa. Kun emme enää näe jo kulkemaamme

matkaa, emme ollenkaan ota sitä huomioon; se tie mikä vielä on

jäljellä, pitenee pitenemistään. Näin uuvumme voimatta saavuttaa

päämäärää, ja kuta enemmän antaudumme nautintoon, sitä enemmän onni

meitä pakenee.

Päinvastoin, kuta lähempänä ihminen on pysynyt luonnollista tilaansa,

sitä vähempi on erotus hänen pyrkimystensä ja niitä toteuttavan kykynsä

välillä, ja siitä seuraa, että hän on lähempänä onnea. Hän ei koskaan

ole vähemmän onneton kuin silloin, kun näyttää olevan kaiken

puutteessa. Onnettomuus näet ei piile itse puutteessa, vaan siinä, että

sen itse kipeästi tuntee.

Todellisuusmaailmalla on rajansa, mielikuvituksen maailma on rajaton.

Kun emme voi laajentaa edellistä, niin supistakaamme jälkimäistä, sillä

niiden välisestä ristiriitaisesta erosta johtuvat kaikki ne

kärsimykset, jotka saattavat meidät todella onnettomiksi. Paitsi

voimaa, terveyttä ja hyvää omaatuntoa kaikki tämän elämän hyvä johtuu

arvostelevasta mielipiteestämme; paitsi ruumiillista kipua ja

omantunnonvaivoja, kaikki kärsimyksemme johtuvat mielikuvituksesta.

Tämä on yleisesti tunnettu totuus, niin kaiketi sanotaan; sen myönnän.

Mutta käytännössä se ei ole yleisesti tunnettu; ja tässä on yksinomaan

kysymys käytännöstä.

Mitä tarkotetaan sillä, kun sanotaan, että ihminen on heikko? Sana

heikkous ilmaisee suhdeominaisuutta siinä olennossa, josta sitä

mainitaan. Olento, jonka voimat ovat suuremmat kuin sen tarpeet,

olkoonpa se sitten hyönteinen tai mato, on vahva; se taas, jonka

tarpeet ovat voimia suuremmat, olkoonpa se sitten norsu, jalopeura,

valloittaja, sankari tai jumala, on heikko olento. Kapinallinen enkeli,

joka ylvästeli luonnostaan, oli heikompi kuin se onnellinen

kuolevainen, joka elää rauhallisena noudattaen omaa luontoaan. Ihminen

on hyvin vahva, kun hän tyytyy olemaan se, mikä hän on: hän on hyvin

heikko, kun hän tahtoo kohota yläpuolelle ihmiskuntaa. Älkää siis

kuvitelko että laajentamalla kykyjänne myöskin laajennatte voimianne.

Päinvastoin niitä supistatte, jos ylpeytenne saattaa teitä

tavoittelemaan päämääriä, joihin voimanne eivät riitä. Mitatkaamme

ympyrämme säde ja pysykäämme sen keskipisteessä kuten hämähäkki

verkkonsa keskustassa; silloin saatamme aina tyydyttää itseämme, eikä

meidän tarvitse valittaa heikkouttamme, sillä emme koskaan ole sitä

tuntevat.

Kaikilla eläimillä on juuri sen verta kykyjä, kuin mitä tarvitsevat

pysyäkseen yllä. Ihmisellä yksin on lisäkykyjä. Onpa omituista, että

juuri nämä lisäkyvyt ovat syynä hänen onnettomuuteensa. Kaikissa maissa

ihminen kättensä työllä ansaitsee enemmän kuin mitä tarvitsee

välttämättömään toimeentuloonsa. Jos hän olisi kyllin järkevä pitämään

tuota toimeentulon lisämäärää turhana, hänellä aina olisi

välttämättömät toimeentuloneuvot, sillä hänellä ei koskaan olisi

liikaa. "Suuret tarpeet", sanoi Favorinus,[27] "syntyvät suurista

omaisuuksista, ja usein paras keino hankkia itselleen semmoista, jota

kaipaa, on se, että luopuu semmoisesta, jonka omistaa". Sen kautta,

että aina ponnistelemme lisätäksemme onneamme, muutamme sen

onnettomuudeksi. Jokainen ihminen, joka ainoastaan tahtoisi _elää_,

eläisi onnellisena; siitä seuraisi, että hän olisi hyvä, sillä mitä

etua hänellä olisi siitä, että olisi häijy?

Jos olisimme kuolemattomat, olisimme hyvin onnettomia olentoja. On

epäilemättä raskasta kuolla; mutta on suloista toivoa, ettei tätä

elämää kestä iäti ja että parempi elämä on tekevä lopun tämän elämän

kärsimyksistä. Jos meille tarjottaisiin kuolemattomuus maan päällä,

niin kukapa tahtoisi vastaanottaa tämän synkeän lahjan?[28] Mikä

apukeino, mikä toivo, mikä lohdutus meillä olisi kohtalon kovuutta ja

ihmisten vääryyttä vastaan? Typerä ihminen, joka ei katso kauemmaksi

eteensä ajassa, ei pane suurta arvoa elämään eikä suuresti pelkää sitä

menettävänsä; valistunut ihminen huomaa paljon arvokkaampaa hyvää, jota

pitää tätä elämää parempana. Ainoastaan puolinaistieto ja väärä viisaus

laajentavat näköpiirimme kuolemaan asti, mutta eivät sitä kauemmaksi,

ja panevat kuvittelemaan kuolemaa pahimmaksi onnettomuudeksi. Kuoleman

välttämättömyys ei viisaalle ole muuta kuin aihe kestää elämän

kärsimyksiä. Ellei olisi varmuutta siitä, että se kerta on menetettävä,

ei se todellakaan ansaitsisi sitä hintaa, joka sen ylläpitämisestä

maksetaan.

Henkiset kärsimykset -- paitsi yhtä ainoaa, nimittäin rikoksen

aiheuttamaa omantunnonvaivaa, joka riippuu itsestämme -- johtuvat

mielikuvituksesta; ruumiilliset kärsimyksemme tekevät lopun joko

itsestään tai meistä. Aika tai kuolema ovat lääkkeitämme; mutta me

kärsimme sitä enemmän, kuta vähemmän osaamme kärsimystä kantaa ja

kiusaamme itseämme enemmän koettamalla parantaa tautejamme kuin mikä

olisi laita, jos kärsien niitä kestäisimme. Elä luonnon mukaisesti, ole

kärsivällinen ja karkota lääkärit; et tosin vältä kuolemaa, mutta olet

tunteva sen iskun vaan yhden ainoan kerran, kun sitävastoin lääkärit

joka päivä panevat sen kummittelemaan arassa mielikuvituksessasi, ja

heidän valheellinen taitonsa riistää sinulta elämännautinnon, sen

sijaan että pidentäisi ikääsi. Aina minun tulee uudelleen ihmetellen

kysyä, mitä todellista hyvää tämä taito on tuottanut ihmisille?

Muutamat niistä, jotka se parantaa, tosin ilman sitä kuolisivat; mutta

miljoonat, jotka se tappaa, jäisivät eloon. Jos olet järkevä, niin älä

ollenkaan ota osaa näihin arpajaisiin, missä sinulla on niin vähän

voiton toiveita. Kärsi, kuole tai parane; mutta ennen kaikkea, elä

viime hetkeen asti.

Kaikki on mieletöntä ja ristiriitaista inhimillisissä laitoksissa.

Käymme yhä levottomammiksi elämämme suhteen, kuta enemmän se menettää

arvoaan. Vanhukset valittavat sen haihtuvaisuutta enemmän kuin

nuorukaiset; he eivät tahdo menettää niiden valmistuksien hedelmiä,

jotka he ovat tehneet elämästä nauttiakseen; on hyvin raskasta kuolla

kuudenkymmenen vuotiaana ennenkuin on alkanut elää. Luullaan ihmisellä

olevan hyvin suuren rakkauden elämään, ja tämä on totta; mutta ei

huomata, että tämä rakkaus, sellaisena kuin sitä tunnemme, on suureksi

osaksi ihmisten tekoa. Luonnostaan ihminen on huolissaan itsensä

suojelemisen suhteen ainoastaan siinä määrin kuin hänellä siihen on

voimia; niin pian kuin hän ne menettää, hän tyyntyy ja kuolee turhaan

kiusaamatta itseään. Ensimäinen luonnon julistama laki on kohtaloomme

alistuminen. Villit ihmiset ja eläimet vastustavat sangen vähäisessä

määrin kuolemaa ja antautuvat sen alaisiksi melkein valittamatta. Kun

tämä laki häviää, siitä muodostuu toinen järjen välityksellä. Mutta

harvat osaavat tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä, eikä tämä

keinotekoinen kohtaloon alistuminen koskaan ole niin eheä kuin

ensimäinen.

Huolehtiminen tulevaisuudesta! se se aina vie meidät vieraille aloille

ja saattaa meidät usein tavoittelemaan päämäärää, jota emme voi

saavuttaa; siinä on kaikkien kärsimyksiemme varsinainen lähde. Kuinka

mieletön onkaan niin katoavaisella olennolla kuin ihminen tuo kiihko

aina luoda katseensa tulevaisuuteen, jonka hän niin harvoin saavuttaa,

ja laiminlyödä nykyisyys, joka on varma! Tuo kiihko on kahta

turmiollisempi sen tähden, että se lakkaamatta kiihtyy iän karttuessa

ja että vanhukset, ollen aina epäluuloisia, varovaisia ja saitoja,

kernaammin kieltävät itseltään tänään välttämättömän, peläten että se

heiltä sadan vuoden iässä puuttuisi. Sentähden panemme arvoa kaikkeen,

takerrumme kiinni kaikkeen; aika, paikka, ihmiset, asiat, sanalla

sanoen kaikki, mikä on olemassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, on

meistä jokaisesta tärkeätä; siitä seuraa, ettei oma minämme ole muuta

kuin vähäpätöinen osa itseämme. Jokainen leviää, niin sanoakseni, yli

maanpinnan ja tulee herkkätuntoiseksi koko tämän suuren pinnan suhteen.

Onko ihmeellistä että kärsimyksemme monistuvat joka pisteessä, mistä

meitä voi haavoittaa? Kuinka moni ruhtinas on epätoivoissaan maan

menettämisestä, jota ei koskaan ole nähnyt! Kuinka monet ovat ne

kauppiaat, joiden etuihin vaan tarvitsee koskea Intiassa, saadakseen

heidät päästämään kauhunhuudon Pariisissa!

Luontoko täten vierottaa ihmiset kauas pois heistä itsestään? Luontoko

tahtoo, että kukin toisilta kokee millainen kohtalonsa on ja että hän

joskus kokee sen liian myöhään, niin että moni on kuollut onnellisena

tai onnettomana koskaan sitä tietämättä? Näen edessäni pirteän,

iloisen, reippaan ja terveen miehen; hänen läsnäolonsa herättää iloa;

hänen silmänsä ilmaisevat tyytyväisyyttä, hyvinvointia; häneen on

painunut onnellisuuden kuva. Postista saapuu kirje; tuo onnellinen mies

katselee sitä; se on osotettu hänelle, hän avaa ja lukee sen. Heti

paikalla hänen kasvojensa ilme muuttuu; hän kalpenee ja pyörtyy.

Tultuaan taas tajuihinsa, hän itkee, raivoaa, huokailee, raastaa

tukkaansa, kaiuttaa ilmoille huutojaan ja näyttää saaneen kauhean

kouristuskohtauksen. Mieletön mies, mitä pahaa onkaan tuo paperi

sinulle tehnyt? Minkä raajan se sinulta on temmannut irti? Minkä

rikoksen se on saattanut sinut tekemään? Sanalla sanoen, mitä se on

sinussa muuttanut, jotta olet joutunut tuohon tilaan, jossa sinut näen?

Jos kirje olisi mennyt hukkaan, jos armahtava käsi olisi viskannut sen

tuleen, niin tuon samalla onnellisen ja onnettoman kuolevaisen kohtalo

olisi mielestäni ollut omituinen probleemi. Hänen onnettomuutensa, niin

sanottaisiin, oli todellinen. Aivan oikein; mutta hän ei siitä tietänyt

mitään; mitä se siis merkitsi? Hänen onnensa muka oli kuviteltua, näin

huomautetaan. Mutta eivätkö siis terveys, iloisuus, hyvinvointi ja

mielen tyytyväisyys ole muuta kuin harhaluuloja? Emmekö siis enää elä

todellisuudessa, vaan harhakuvien maailmassa! Kannattaako siis niin

suuresti pelätä kuolemaa, kun edellyttää että kaikki se pysyy, mikä on

elinkeskuksenamme.

Oi ihminen! etsi oikeata olemustasi omasta itsestäsi, niin et enää ole

tunteva itseäsi onnettomaksi. Pysy siinä paikassa, minkä luonto sinulle

olentojen sarjassa on määrännyt, eikä mikään voi saada sinua sitä

hylkäämään. Älä kapinoi välttämättömyyden kovaa lakia vastaan: äläkä

uuvuta, koettamalla sitä vastustaa, voimiasi, joita taivas ei ole

antanut sinulle laajentaaksesi tai pidentääksesi olemassaoloasi, vaan

yksinomaan sitä ylläpitääksesi siten kuin se tahtoo ja niin kauvan kuin

se tahtoo. Vapautesi ja valtasi ei ulotu kauemmaksi kuin luonnolliset

voimasi; kaikki muu on orjuutta, harhaluuloa ja häikäisevää korua.

Hallitseminenkin on orjamaista, kun se on riippuvainen yleisestä

mielipiteestä; sillä olet riippuvainen niiden ennakkoluuloista, joita

ennakkoluulojen avulla hallitset. Voidaksesi heitä ohjata mielesi

mukaan, täytyy sinun itsesi käyttäytyä heidän mielensä mukaan. Jos he

vaan muuttavat ajatuskantaansa, on sinun pakko muuttaa toimintatapasi.

Niiden, jotka ympäröivät sinua, tarvitsee vaan hallita kansan

mielipiteitä, joita sinä luulet hallitsevasi, suosikkein mielipiteitä,

jotka sinua hallitsevat, tai perheesi mielipiteitä tai sinun omia

mielipiteitäsi; kaikki nuo visiirit, hovimiehet, papit, soturit,

palvelijat ja juoruämmät, jopa lapsetkin tulevat sinua johtamaan kuin

lasta, huolimatta ympäröivistä legionistasi ja vaikka olisit nerokas

kuin Themistokles.[29] Vaikka kuinka ponnistaisit, ei mahtiarvosi pääse

todellista valtaasi etemmäksi. Niin pian kuin sinun täytyy nähdä

toisten silmillä, täytyy tahtosikin mukautua heidän tahtonsa mukaan.

Kansani ovat alamaisiani, näin sanot ylpeänä. Olkoon menneeksi. Mutta

mikä sinä itse olet? Ministeriesi alamainen; ja mitä ministerisi

vuorostaan ovat? Virkamiestensä ja rakastajattariensa alamaisia,

palvelijainsa palvelijoita. Valloittakaa kaikki, anastakaa kaikki, ja

jaelkaa sitten rahoja täysin käsin, pystyttäkää kanuunapattereita,

hirsipuita, pitäkää teiliä ja pyöriä varalla, julistakaa lakeja ja

säädöksiä, lisätkää urkkijoita, sotureita, telottajia, vankiloita ja

kahleita; te kurjat ihmislapset, mitä tämä kaikki teitä hyödyttää? Ei

teitä siltä paremmin palvella, ei teiltä vähemmin varasteta, ei teitä

vähemmin petetä eikä jätetä vapaammiksi. Sanotte aina: me tahdomme,

mutta teette aina niinkuin muut tahtovat.

Se yksinään on tahtonsa herra, jonka ei tarvitse sitä käytäntöön

pannakseen turvautua toisten käsivarsiin. Siitä seuraa, ettei

mahtivalta ole paras hyvä, vaan vapaus. Todella vapaa ihminen tahtoo

vaan sitä, minkä voi toteuttaa ja tekee oman mielensä mukaan. Se on

ensimäinen periaatteeni. Se tulee vaan toteuttaa lapsiin nähden, ja

silloin voi helposti johtaa siitä kaikki kasvatusta koskevat säännöt.

Yhteiskunta on tehnyt ihmisen heikommaksi ei ainoastaan riistämällä

häneltä hänen käyttämisoikeutensa omiin voimiinsa, vaan etupäässä

saattamalla nämät riittämättömiksi. Tämän tähden hänen pyrkimyksensä

lisääntyvät heikkouden mukana, ja sen vuoksi lapsuuden heikkous niin

suuresti pistää silmään verrattuna varttuneeseen ikään. Se, että mies

on vahva olento ja lapsi heikko, ei johdu siitä, että edellisellä olisi

enempi itsenäisesti vaikuttavaa eli ehdotonta voimaa kuin

jälkimäisellä, vaan siitä, että edellinen luonnostaan tulee omin

neuvoin toimeen, jälkimäinen ei. Miehellä tulee siis olla enempi tahtoa

ja lapsella enempi mielikuvitusta, jolla sanalla tarkotan kaikkia

mielihaluja, jotka eivät ole todellisia tarpeita ja jotka ainoastaan

toisten avulla voi tyydyttää.

Olen jo maininnut tämän heikkoudentilan syyn. Luonto koettaa sitä

parantaa vanhempien kiintymyksellä; mutta tämä kiintymys saattaa olla

liioiteltu, puutteellinen, nurinkurinen. Vanhemmat, jotka elävät

järjestetyn yhteiskunnan oloissa, siirtävät niihin lapsensa, ennenkuin

sen ikä sitä sallii. Tuottamalla sille tarpeita, jotka eivät sille ole

välttämättömiä, he eivät huojenna sen heikkoutta vaan lisäävät sitä. He

lisäävät sitä vielä vaatimalla siltä, mitä luonto ei vaadi, saattamalla

tahtonsa alaiseksi sen vähäisen voiman, jonka lapsi omistaa omaa

tahtoansa käyttääkseen, muuttamalla joko omaksi tai lapsen

orjuudentilaksi sen molemminpuolisen riippuvaisuussuhteen, jota

ylläpitää toiselta puolen lapsen heikkous ja toiselta heidän

kiintymyksensä.

Ymmärtäväinen mies osaa pysyä oikeassa asemassaan; mutta lapsi, joka ei

omaa asemaansa tunne, ei osaa siinä pysyä. On olemassa tuhansia teitä,

joita myöten lapsi voi siitä poistua; sen kasvattajien tehtävä on

pysyttää sitä alallaan, ja tämä tehtävä ei ole helppo. Lapsi ei saa

olla eläin eikä mies; sen tulee olla lapsi; sen tulee tuntea

heikkoutensa, mutta sen ei tule siitä kärsiä; sen tulee olla

riippuvainen, mutta ei orjallisesti kuuliainen; sen tulee pyytää eikä

käskeä. Se on toisten tahdon alaisena ainoastaan tarpeidensa vuoksi ja

koska toiset paremmin kuin se huomaavat mikä sille on hyödyllistä, mikä

edistää tai vahingoittaa sen kehitystä. Ei kenelläkään, ei edes isällä,

ole oikeutta vaatia lapselta sellaista, mikä sitä ei ollenkaan hyödytä.

Ennenkuin inhimilliset ennakkoluulot ja laitokset ovat turmelleet

luonnolliset taipumuksemme, on lasten ja aikaihmisten onni vapauden

oikeassa käyttämisessä; mutta lasten vapautta rajoittaa niiden

heikkous. Jokainen, joka tekee minkä tahtoo, on onnellinen, jos hän

riittää itselleen; näin on laita luonnontilassa elävän ihmisen.

Jokainen, joka tekee minkä tahtoo on onneton, jos hänen tarpeensa ovat

hänen voimiansa suuremmat; näin on lapsen laita, silloinkin, kun se

elää luonnontilassa. Lapsi näet tässäkin tilassa eläen nauttii

ainoastaan puutteellisesti tahdostaan, ollen siinä yhteiskunnassa

elävien aikaihmisten kaltainen. Jokainen meistä, kun ei enää voi olla

riippumaton toisista, tässä suhteessa muuttuu jälleen heikoksi ja

onnettomaksi. Meidät oli luotu kehittymään miehiksi; lait ja

yhteiskunta ovat syösseet meidät takaisin lapsuuteen. Rikkaat,

ylhäiset, kuninkaat ovat kaikki lapsia, jotka nähdessään että hääritään

heidän ympärillään karkottaen heidän ikävyyksiään, siitä muuttuvat

lapsellisen itserakkaiksi ja ovat ylpeitä huolenpidosta, jota heille ei

omistettaisi, jos olisivat miehiä.

Nämä mietteet ovat tärkeät ja niiden avulla käy päinsä ratkaista

kaikki yhteiskuntajärjestelmän ristiriitaisuudet. On kahdenlaista

riippuvaisuutta, nimittäin olojen aiheuttamaa, eli luonnosta johtuvaa

ja ihmisten aiheuttamaa, eli yhteiskunnasta johtuvaa. Riippuvaisuus

oloista, se kun ei koske siveelliseen luonteeseen, ei vahingoita

vapautta eikä synnytä paheita; riippuvaisuus ihmisistä ollen

järjestystä ja suhtaa vailla,[30] synnyttää kaikki paheet, ja sen

vaikutuksesta isäntä ja palvelija molemminpuolisesti turmeltuvat. Ainoa

mahdollinen keino tämän yhteiskunnallisen epäkohdan poistamiseksi on

se, että lukuunottamatta yksilön yksityistä tahtoa annetaan lain

vallita, ja että yleistahdolle annetaan todellinen vaikutusvoima, joka

on ylempänä ja vahvempi jokaista yksityistahtoa. Jos kansojen lait

voisivat olla yhtä järkähtämättömät kuin luonnonlait ja ellei koskaan

mikään ihmisvoima voisi niitä voittaa, niin riippuvaisuus ihmisistä

muuttuisi samaksi kuin riippuvaisuus oloista; tasavallassa

yhdistettäisiin kaikki luonnontilan edut yhteiskuntatilan etuihin;

liitettäisiin vapauteen, joka suojelee ihmistä paheista, siveellisyys,

joka kohottaa hänet hyveeseen. Pysyttäkää lasta yksinomaan

riippuvaisuudessa oloista; täten sen kasvatuksessa tulette seuranneeksi

luonnon järjestystä. Pankaa sen oikullisille mielijohteille ainoastaan

fyysillisiä esteitä tai ehkäiskää ne rangaistuksilla, jotka johtuvat

itse sen teoista ja jotka se uuden tilaisuuden sattuessa taas on

muistava. Ei tarvitse kieltää lasta pahoin tekemästä, riittää, että se

siitä estetään. Kokemus tai heikkous olkoot lapsen ainoat lait. Älkää

täyttäkö sen pyyntöjä sen vuoksi että se pyytää, vaan sen vuoksi että

sillä on joku todellinen tarve. Älköön lapsi tietäkö mitä totteleminen

on, kun se täyttää toisen tahdon, älköönkä mitä käskeminen on, kun muut

sille jotakin tekevät. Tuntekoon se vapautta niin hyvin omissa kuin

muiden teoissa. Jos siltä puuttuu voimia, niin auttakaa sitä juuri niin

paljo kuin se tarvitsee ollakseen vapaa, mutta ilman että se muuttuu

vallanhimoiseksi. Osottakoon se vastaanottamalla palveluksenne

jonkunmoisella nöyryydellä miten se ikävöi sitä hetkeä, jolloin se voi

olla apuanne vailla ja jolloin sillä on kunnia tulla omin neuvoin

toimeen.

Luonnolla on ruumiin vahvistamista ja varttumista varten keinonsa,

joita ei koskaan saa ehkäistä. Ei pidä pakottaa lasta pysymään

paikallaan, kun se tahtoo liikkua, eikä liikkumaan, kun se tahtoo pysyä

paikallaan. Kun me emme ole pilanneet lasten tahtoa, se ei koskaan pyri

turhaan vaikuttamaan. Niiden tulee saada hyppiä, juosta ja huutaa

silloin kun niitä haluttaa. Kaikki niiden liikkeet ovat niiden

ruumiinrakennuksen tarpeita, se kun näet pyrkii vahvistumaan. Mutta sen

suhteen, mitä ne haluavat tehdä niiden omien voimien siihen riittämättä

ja mikä toisten on toimitettava niiden asemesta, tulee olla varuillaan.

Silloin tulee huolellisesti erottaa todellinen, luonnollinen tarve

oikullisuuden synnyttämästä tarpeesta, joka alkaa näyttäytyä, tai

siitä, joka johtuu mainitsemastani kuohahtavasta elontunteesta.

Olen jo sanonut mitä tulee tehdä kun lapsi itkee saadakseen jotakin.

Lisään vaan, että niin pian kuin lapsi puhuen osaa pyytää mitä haluaa

ja kun se saadakseen pyytämänsä seikan nopeammin tai välttääkseen

kieltoa tukee pyyntöänsä kyyneleillä, on tuo seikka järkähtämättä siltä

kiellettävä. Jos todellinen tarve on saattanut sen pyytämään, tulee

teidän se tietää ja heti tehdä mitä se pyytää. Mutta tekemällä

myönnytyksiä sen itkun johdosta sitä vaan kiihottaa runsaampia

kyyneleitä vuodattamaan ja opettaa sitä epäilemään teidän hyvää

tahtoanne ja luulemaan että vaativaisuus teihin vaikuttaa enemmän kuin

sävyisyys. Jos lapsi ei luule teitä hyväksi, niin se pian muuttuu

häijyksi; jos se luulee teitä heikoksi, se muuttuu itsepäiseksi. On

tärkeätä heti paikalla myöntää sille se, mitä ei voi siltä kieltää.

Kieltäkää niin harvoin kuin suinkin mahdollista, mutta älkää koskaan

palauttako kerran lausumaanne kieltoa.

Varokaa, ettette lapselle opeta turhanpäiväisiä kohteliaisuuslauseita,

joita se tarvitessaan voi käyttää taikasanoina saattaakseen tahtonsa

alaiseksi koko ympäristönsä ja saavuttaakseen heti paikalla kaiken

sen mikä sitä miellyttää. Rikkaiden kursaileva kasvatustapa

välttämättömästi aina saattaa lapset kohteliaan komenteleviksi, se kun

terottaa niihin ne puhetavat, joita niiden tulee käyttää, jotta ei

kukaan voisi niitä vastustaa. Heidän lapsensa eivät pane mitään nöyrää

äänenpainoa eikä puheenkäännettä pyyntöönsä, vaan ovat pyytäessään yhtä

vaativaiset jopa vaativaisemmatkin kuin käskiessään, ne kun ovat vallan

varmat siitä, että niiden tahtoa noudatetaan. Huomaa heti että _jos

suvaitsette_ niiden suussa merkitsee _jos minä suvaitsen_, ja _minä

pyydän_ merkitsee _minä käsken_. Ihmeellistä kohteliaisuutta, joka vaan

saattaa lapset muuttamaan sanojen merkityksen ja opettaa heitä aina

esiintymään komentavina! Minä, joka vähemmin pelkään sitä, että Émile

tulisi epäkohteliaaksi, kuin että hän muuttuisi röyhkeän vaativaksi,

tahdon paljoa kernaammin että hän pyytäessään sanoo _tehkää tämä_, kuin

että hän käskiessään sanoisi _minä pyydän_. Hänen käyttämällään

lausetavalla ei ole pääpaino, vaan merkityksellä, jonka hän siihen

yhdistää.

Sekä ankaruus että lempeys saattaa mennä liiallisuuteen, ja tätä on

vältettävä. Jos annetaan lasten kärsiä, pannaan alttiiksi niiden

terveys ja henki ja saatetaan ne todella onnettomiksi; jos niiltä liian

huolellisesti säästetään kaikennäköinen vastus ja ikävä, niin lasketaan

perustus suuriin onnettomuuksiin, lapset tehdään herkiksi ja

hemmotelluiksi, ne karkotetaan pois inhimillisistä elinehdoista, joihin

ne kaikesta huolimatta kerran palaavat takasin. Poistaaksenne niistä

muutamat luonnon tuottamat kärsimykset, hankitte niille toisia, jotka

ovat luonnolle vieraat. Huomautatte minulle kenties että joudun samaan

erehdykseen kuin ne huonot isät, joita moitin siitä että uhraavat

lastensa nykyisen onnen jonkun kaukaisen tulevan onnen hyväksi, joka

ehkä ei koskaan tule.

Niin ei ole laita. Se vapaus, jonka myönnän oppilaalleni, näet yllin

kyllin korvaa hänelle sen vähäisen epämukavuuden, jolle jätän hänet

alttiiksi. Näen pienokaisten leikkivän lumessa, kasvot sinertää,

jäsenet kylmästä värisevinä ja voiden tuskin liikuttaa sormiaan. Heidän

tarvitsisi vaan mennä sisälle lämmittelemään, mutta eivätpä sitä tee.

Jos heidät siihen pakotettaisiin, he kärsisivät monta kertaa enemmän

pakon ankaruudesta kuin kylmästä. Miksi siis valitatte? Teenkö minä

lapsenne onnettomaksi kun annan sen kärsiä pieniä haittoja ja

vastuksia, joita se itse tahtoo kärsiä? Edistän sen menestystä

nykyhetkellä myöntämällä sille sen vapauden ja edistän sen tulevaa

onnellisuutta varustamalla sitä välttämättömiä kärsimyksiä kestämään.

Jos se saisi valita, ruvetako minun vai teidän oppilaaksenne,

luuletteko että se ollenkaan epäröitsisi?

Luuletteko että yksikään olento voisi olla onnellinen poistumalla

luonnollisista elinehdoistaan? Tällainen poistuminen kuitenkin tapahtuu

kun ihmiseltä säästetään kaikki ihmissuvulle olennaiset kärsimykset.

Minä ainakin olen varma siitä; tunteakseen mitä elämässä on todella

arvokasta ja hyvää, tulee ihmisen oppia tuntemaan pieniä kärsimyksiä;

sellainen on hänen luontonsa. Jos ruumis voi liian hyvin, siveelliset

ominaisuudet turmeltuvat. Ihminen, joka ei koskaan olisi kokenut

tuskaa, ei voisi tuntea hellää ihmisrakkautta eikä säälin viehkeyttä;

hänen sydämensä ei voisi heltyä mistään, hän olisi yhteiskunnan

vihollinen ja hirviö vertaistensa joukossa.

Tiedättekö mikä on varmin keino saattaa lapsenne onnettomaksi? Se on,

jos totutatte sen saamaan kaikki, mitä se tahtoo. Sen mielihalut

kasvavat lakkaamatta jos ne helposti löytävät tyydytyksensä; viimein

huomaatte olevanne kykenemätön niitä täyttämään, teidän on pakko

kieltää, ja tämä odottamaton kielto tuottaa lapselle enemmän mielipahaa

kuin jos sen kokonaan pitäisi olla haluamaansa esinettä vailla. Ensin

se tahtoo saada kepin, jota pidätte kädessänne; pian se tahtoo saada

kellonne, sitten linnun lennosta, sitten taivaalla tuikkivan tähden; se

tahtoo saada kaiken minkä näkee. Jollette ole jumala, miten luulette

voivanne sitä tyydyttää?

Ihmisellä on luontainen taipumus pitää omanaan kaikki, mikä on hänen

vallassaan. Tässä suhteessa Hobbesin lause: "Lisätkää mielihalujemme

ohella niiden tyydyttämiskeinoja, ja kukin on kohoova kaikkeuden

valtiaaksi", on jossakin määrin tosi. Lapsi, jonka vaan tarvitsee

tahtoa saadakseen haluamansa seikan, luulee olevansa maailman

kaikkeuden herra. Se pitää kaikkia ihmisiä orjinaan; ja kun lopulta on

pakko kieltää lapselta jotakin, se, ollen tottunut pitämään kaikkea

mahdollisena, kun se vaan käskee, katsoo tätä kieltoa kapinallisuuden

merkiksi. Kaikki järkisyyt, jotka sille tuodaan esiin iässä, joka ei

kykene järkevästi ajattelemaan, ovat sen mielestä pelkkiä verukkeita.

Se näkee kaikkialla vastahakoisuutta; luulotellun vääryyden tunne

katkeroittaa sen luonnetta, se rupeaa vihaamaan kaikkia ihmisiä, se ei

koskaan ole kiitollinen sille tehdystä ystävällisestä teosta, ollen

karvasmielinen vähimmästäkin vastustuksesta.

Miten voisinkaan kuvitella että tällainen lapsi, jota hallitsee viha ja

raatelevat mitä ärtyisimmät mielenliikutukset, koskaan voisi olla

onnellinen! Onnellinen, sellainen lapsi! Se on hirmuvaltias, se on

samalla halpamielisin orja ja mitä kurjin luontokappale, olen nähnyt

tällä tavoin kasvatettuja lapsia, jotka vaativat että muudan talo oli

syöstävä kumoon olkapään nykäyksellä, että niille oli annettava

kellotapulin huipussa sijaitseva kukko, että oli pysäytettävä marssiva

rykmentti, jotta ne olisivat kuulleet kauemmin rummun pärinää; nämä

lapset päästivät ilmoille korvia viilteleviä huutoja, kuuntelematta

kenenkään järkeviä huomautuksia, niin pian kuin huomasivat ettei niiden

tahtoa noudatettu. Kaikki panivat turhaan parastaan tehdäkseen niille

mieliksi; koska ne siihen asti helposti olivat saaneet mielihalunsa

tyydytetyiksi, nämä kiihtymistään kiihtyivät niin että ne itsepäisesti

tahtoivat saada vallan mahdottomia seikkoja ja luulivat kaikkialla

löytävänsä ristiriitaisuutta, esteitä, tuskaa ja surua. Ollen aina

toraisia, itsepäisiä ja täynnä kiukkua ne päivät pitkät parkuivat ja

valittivat. Olivatko nämä onnellisia olentoja? Heikkous yhtyneenä

vallanhimoon tuottaa vaan mielettömyyttä ja kurjuutta. Kahdesta

hemmotellusta lapsesta toinen piiskaa pöytää, toinen ruoskittaa merta;

ne saavat kyllä kauan piiskata ja ruoskittaa ennenkuin elävät

tyytyväisinä.

Kun tällaiset vallanhimoiset ja hirmuvaltaiset taipumukset saattavat ne

jo lapsuudesta alkaen onnettomiksi, niin miten onkaan laita, kun ne

varttuvat ja kun niiden suhteet toisiin ihmisiin alkavat laajeta ja

lisääntyä? Miten suuri tuleekaan olemaan niiden hämmästys kun ne,

tottuneina näkemään kaiken taipuvan niiden tahdon edessä, astuessaan

elämään huomaavat että kaikki heitä vastustaa ja että heidät musertaa

tuon maailman paino, jota luulivat voivansa mielin määrin panna

liikkumaan! Heidän röyhkeä tapansa ja poikamainen itserakkautensa

tuottavat heille pelkkiä nöyryytyksiä, ylenkatsetta ja ivaa; solvauksia

satelee kaikkialla heidän ylitsensä; säälimättömät kokemukset opettavat

heille pian, etteivät tunne tilaansa eivätkä voimiansa; kun eivät voi

kaikkea, eivät luule voivansa mitään aikaansaada: niin monet

odottamattomat esteet lamauttavat heidät, niin runsas ylenkatse riistää

heiltä itseluottamuksen; he tulevat pelkureiksi, arkamielisiksi,

mateleviksi ja vajoovat sitä syvemmälle, kuta korkeammalle luulivat

kohoavansa.

Palatkaamme perussääntöömme. Luonnon tarkoitus lasten suhteen on se,

että niitä rakastettaisiin ja autettaisiin, eikä suinkaan, että niitä

toteltaisiin ja pelättäisiin. Onko luonto antanut niille kunnioitusta

herättävän ulkonäön, ankaran katseen, karkean ja uhkaavan äänen, joiden

pitäisi meissä herättää pelkoa? Käsitän, että jalopeuran kiljunta

pelästyttää eläimiä ja että ne vapisevat nähdessään sen hirvittävän

pään. Mutta jos tahtoo nähdä inhottavan, vastenmielisen ja naurettavan

näyn, niin tulee katsella virkamiesjoukkoa, joka johtaja etunenässä,

juhlapukuisena kumartuu kapaloidun pienokaisen edessä, pitäen sille

mitä koreimpia ja korkeaolentoisimpia puheita, joihin se osaa vastata

ainoastaan parkumalla ja kuolaamalla.

Jos tarkastaa lapsuutta sellaisenaan, onko maailmassa heikompaa,

onnettomampaa ja ympäristönsä mielivallalle alttiimpaa, sääliä, hoitoa

ja suojelusta tarvitsevampaa olentoa kuin lapsi? Näyttäähän siltä kuin

sen kasvot olisivat niin lempeät ja sen ulkonäkö niin liikuttava vaan

sen vuoksi, että kaikki jotka sitä lähestyvät säälisivät sen heikkoutta

ja rientäisivät sitä auttamaan. Onko siis mitään vastenmielisempää ja

luonnottomampaa kuin nähdä omavaltaisen ja itsepäisen lapsen

komentelevan koko ympäristöänsä ja häpeämättä puhuttelevan kuin herra

ainakin niitä henkilöitä, joiden vaan tarvitsisi hylätä se, jotta se

menehtyisi?

Toiselta puolen taas ei voi olla huomaamatta että alkuiän heikkous

kietoo lapsia niin monella tavalla, että olisi raakamaista enentää

tätä pakkotilaa oikkujemme kautta, riistämällä niiltä suuresti

rajoitettua vapautta, jota voivat niin vähän väärinkäyttää ja jonka

riistäminen niin vähän hyödyttää niitä ja meitä. Vaikka ei ole mitään

naurettavampaa kuin ylpeä lapsi, ei myöskään ole mitään, joka

ansaitsisi enempää sääliä, kuin arka ja pelokas lapsi. Aikaahan

järkisyyden iästä yhteiskunnallinen orjuus, miksi siis tahdottaisiin

että ennen sitä vallitsisi yksityiselämän orjuus? Antakaamme

ainakin yhden elämän kohdan olla vapaa tästä ikeestä, joka

ei ole luonnon tuottama ja myöntäkäämme lapsuudelle luonnollisen

vapauden harjottaminen, joka ainakin joksikin ajaksi poistaa orjuudesta

aiheutuvat paheet. Tulkoot siis nuo ankarat kasvattajat sekä

lastensa orjuuttamat isät ja tuokoot esiin erikantaiset

ajattelemattomat mielipiteensä, mutta oppikoot, ennenkuin ylistävät

omaa kasvatustapaansa, ensin tuntemaan luonnon kasvatustavan.

Palaan käytäntöön. Olen jo sanonut, ettei lapsellenne saa antaa mitään

sen tähden, että se sitä pyytää, vaan sen vuoksi, että se sitä

tarvitsee,[31] ja ettei saa tehdä sille mitään tottelevaisuudesta, vaan

välttämättömyyden vaatimuksesta. Siis sanat _totella_ ja _käskeä_

karkotetaan sen sanakirjasta, ja vielä suuremmalla syyllä sanat

_velvollisuus_ ja _sitouminen_; mutta sanat _voima, välttämättömyys,

heikkous ja pakko_ saavat siinä huomattavan paikan. Ennen järkisyyden

ikää emme saata muodostaa itsellemme mitään oikeata käsitystä

"siveellisistä olennoista" ja "yhteiskunnallisista suhteista". Tulee

siis niin paljo kuin mahdollista välttää sellaisten sanojen

käyttämistä, jotka ilmaisevat näitä käsitteitä, jotta ei lapsi ensin

yhdistäisi noihin sanoihin väärää käsitystä, josta ei osata tai ei

voida sitä myöhemmin vapauttaa. Ensimäinen väärä käsitys, joka juurtuu

lapsen päähän, on siinä erehdyksen ja paheen siemen; tätä ensi askelta

tulee ennen kaikkea pitää silmällä. Menetelkää niin että kaikki sen

käsitteet, niin kauvan kuin ainoastaan havainnolliset esineet sen

huomiota kiinnittävät, pysähtyvät aistimuksiin; menetelkää niin, että

se näkee joka taholta itseään ympäröivän ainoastaan fyysillisen

maailman. Muuten voitte olla varma siitä, ettei se teitä ollenkaan

kuuntele tai että se on muodostava itselleen sen siveellisen maailman

suhteen, josta sille puhutte, sekavia käsitteitä, joita ette koskaan

saa poistetuksi.

Järkisyiden esilletuominen lapsille oli Locken pääohje; sitä meidän

päivinämme enimmin kannatetaan. Sen tuottamat tulokset kuitenkin

mielestäni sangen vähän ovat omiaan sitä puolustamaan, enkä puolestani

tunne mitään typerämpää kuin ne lapset, joille on liiaksi puhuttu

järkeä. Kaikista inhimillistä kyvyistä järki, joka niin sanoakseni on

kaikkien muiden sielunkykyjen yhteinen tulos, kehittyy vaikeimmin ja

hitaimmin ja sitä tahdotaan käyttää noiden muiden kykyjen

kehittämiseksi! Hyvän kasvatuksen pääpyrkimys on luoda järjellinen

ihminen; ja nyt väitetään, että järjen avulla lapsi on kasvatettava!

Tämä on lopusta alkamista, tämä on työn käyttämistä välikappaleena. Jos

lapset ymmärtäisivät sitä, mikä on järkevää, eivät ne kaipaisi

kasvatusta. Mutta jos niille alkaen niiden hennosta iästä puhutaan

kieltä, jota ne eivät ymmärrä, ne oppivat tyytymään tyhjiin sanoihin,

arvostelemaan kaikkea, mitä niille sanotaan, luulemaan itseään yhtä

viisaiksi kuin opettajansa, tulemaan väitteleviksi ja itsepäisiksi; ja

kaiken, minkä luulee saavansa ne tekemään järkevien vaikuttimien

nojalla, saakin ne tekemään ainoastaan herättämällä niissä mielihalua,

pelkoa tai itserakkautta, mitkä keinot käyvät vallan välttämättömiksi.

Seuraavaan kaavaan saattaa supistua melkein jokainen siveellinen

opetus, jota annetaan ja jota voidaan antaa lapsille:

_Opettaja_. Ei saa tehdä tätä.

_Lapsi_. Ja miksi ei saa tätä tehdä?

_Opettaja_. Sillä se olisi väärin tehty.

_Lapsi_. Väärin tehty! Mitä se merkitsee?

_Opettaja_. Se on väärin tehty, mikä sinulta on kielletty.

_Lapsi_. Mitä pahaa on siinä, että tekee sen, mikä on kielletty?

_Opettaja_. Sinua rangaistaan, koska olet ollut tottelematon.

_Lapsi_. Teen niin, ettei siitä tiedetä mitään.

_Opettaja_. Sinua pidetään silmällä.

_Lapsi_. Aionpa piilottautua.

_Opettaja_. Sinua kuulustellaan.

_Lapsi_. Aionpa valhetella.

_Opettaja_. Ei saa valhetella.

_Lapsi_. Miksi ei saa valhetella?

_Opettaja_. Sillä se on väärin tehty, j.n.e.

Tällainen kehä on välttämätön. Jos siitä poistutte, ei lapsi teitä enää

ymmärrä. Siinä sangen hyödyllisiä opetuksia. Olisin hyvin utelias

tietämään, mitä voisi panna tämän vuoropuhelun sijaan. Locke itse

varmaankin olisi siitä saanut paljon päänvaivaa. Hyvän ja pahaa

tunteminen, inhimillisten velvollisuuksien perustuksen käyttäminen käy

yli lapsen voimien.

Luonto tahtoo, että lapset ovat lapsia ennenkuin niistä tulee miehiä.

Jos tahdomme muuttaa tämän järjestyksen päinvastaiseksi, kasvatamme

hedelmiä, jotka eivät ole tarpeeksi tuuleentuneita eivätkä mehukkaita

ja jotka ennen pitkää mätänevät; kasvateistamme tulee nuoria oppineita

ja vanhoja lapsia. Lapsilla on oma omituinen tapansa käsittää, ajatella

ja tuntea; ei mikään ole mielettömämpää kuin koettaa niiden sijalle

tyrkyttää meidän käsitys-, ajatus- ja tuntemistapaamme. Minä puolestani

yhtä suurella syyllä voisin vaatia, että kymmenvuotias lapsi olisi

viiden jalan pituinen, kuin että sillä olisi arvostelukykyä. Ja

todella, mitä se tekisi järjellä tässä iässä? Se on voiman hillike,

eikä lapsi tällaista hillikettä tarvitse.

Koettaessanne juurruttaa oppilaihinne, että kuuliaisuus on

velvollisuus, turvaudutte sen ohella voimaanne ja uhkauksiin tai vielä

pahempaan: imarteluun ja lupauksiin. Joskohta siis itse teossa lasten

oma etu niitä houkuttelee tai väkivalta niitä pakottaa, ne

teeskentelevät saaneensa järjen avulla vakaumuksen. Ne käsittävät

varsin hyvin että kuuliaisuus niitä hyödyttää ja tottelemattomuus

vahingottaa, niin pian kuin jompikumpi tulee teidän tietoonne. Mutta

kun vaadimme niiltä yksinomaan sellaista, mikä niille on epämieluista,

ja kun niille aina on vastenmielistä täyttää toisen tahto, tekevät ne

salassa oman tahtonsa, ollen varmat siitä, että menettelevät hyvin, jos

niiden tottelemattomuus jää toisilta huomaamatta, mutta ollen valmiit

tunnustamaan tehneensä väärin, jos niiden teko tulee ilmi pelosta, että

niitä voi kohdata kovempi rangaistus. Koska velvollisuuden järkisyy

tässä iässä ei ole niiden tajuttavissa, ei ole ainoatakaan ihmistä

maailmassa, joka voisi saada sen niille todella käsitettäväksi.

Sitävastoin rangaistuksen pelko, anteeksiannon toivo, hellittämätön

kuulusteleminen ja vastausta estävä ujous on saattava ne tekemään mitä

tunnustuksia tahansa, ja luullaan niiden saaneen vakaumuksen asian

oikeudesta, vaikka ne onkin vaan väsytetty tai pelästytetty.

Mitä tästä seuraa? Ensiksi, tyrkyttämällä niille velvollisuutta,

jonka merkitystä ne eivät käsitä, saatatte ankaruutenne niille

vastenmieliseksi ja vierotatte ne pois teitä rakastamasta; sitten

opetatte ne teeskenteleviksi, valheellisiksi ja petollisiksi, ne kun

koettavat kiristää teiltä palkintoja tai välttää rangaistusta; lopuksi

totuttamalla niitä aina peittämään näennäisellä vaikuttimella salaista

vaikutintaan, annatte itse niille keinon alati toimia selkänne takana,

riistää teiltä niiden oikean luonteen tuntemuksen ja tilaisuuden

tarjoutuessa tylyillä verukkeilla toimittaa luotaan sekä teidät että

muut. Lait, näin sanotte kenties, vaikka ovatkin sitovia omantunnon

suhteen, harjottavat samanlaista pakkoa aikaihmisiin nähden. Sen

myönnän. Mutta mitä muuta nämä ihmiset ovat kuin kasvatuksen

hemmottelemia lapsia? Juuri tämä on vältettävä. Kohdelkaa lapsia pakkoa

ja miehiä järkeä käyttäen. Sellainen on luonnon järjestys. Viisas ei

tarvitse lakeja.

Kohdelkaa oppilastanne hänen ikänsä mukaisesti. Osottakaa sille

alustapitäen sen paikka ja pysyttäkää sitä siinä, niin ettei sen enää

tee mieli sitä jättää. Silloin se, ennenkuin tietää, mitä viisaus on,

on noudattava sen ensimäistä sääntöä. Älkää antako lapselle koskaan

mitään käskyä, älkää edes mitään käskyntapaistakaan. Älkää antako sen

edes aavistaa, että tahdotte harjottaa jotakin vaikutusvaltaa sen

suhteen. Tietäköön se vaan, että se on heikko ja että te olette vahva,

että sen tilasta ja teidän tilastanne välttämättömästi seuraa sen

riippuvaisuus teistä; sen lapsi tietäköön, oppikoon ja tuntekoon;

tuntekoon se jo aikaisin ylpeää päätänsä painavan sen raskaan ikeen,

jonka luonto ihmisen kannettavaksi laskee, tuon välttämättömyyden

painavan ikeen, jonka alle jokaisen kuolevaisen täytyy alistua.

Huomatkoon lapsi tätä välttämättömyyttä oloissa älköönkä koskaan

ihmisten oikuissa;[32] olkoon se hillike, joka sitä rajoittaa, voima

eikä ihmistahto. Älkää kieltäkö lasta tekemästä sitä mistä sen tulee

pidättäytyä, vaan estäkää se siitä, antamatta selityksiä ja

perusteluja; minkä taas sille myönnätte, antakaa se sille heti sen

pyydettyä, sen sitä anomatta ja rukoilematta, ennen kaikkea

myöntymykseen liittämättä ehtoja. Myöntäkää iloisesti, kieltäkää

vastenmielisesti; mutta olkoon jokainen kieltonne järkähtämätön, älköön

lapsen väsymätön kiusaaminen saattako teitä horjumaan. Olkoon

lausumanne kielto vaskinen muuri, jota vastaan lapsen vaan tarvitsee

viisi tai kuusi kertaa uuvuttaa voimiaan menettääkseen halun yrittää

sitä kumota. Siten saatatte lapsen kärsivälliseksi, tasaiseksi,

kohtaloonsa alistuvaksi ja rauhalliseksi silloinkin, kun se ei saa

haluamaansa seikkaa. Sillä on ihmisen luonnon mukaista kärsivällisesti

kestää olojen välttämättömyyttä, mutta vastustaa toisen pahaa tahtoa.

Lause: _ei ole enää jäljellä mitään_ on vastaus, jota ei yksikään lapsi

ole itsepäisesti vastustanut, ellei ole luullut sitä valheeksi. Muuten

tässä suhteessa ei ole keskitietä; tulee joko olla lapselta mitään

vaatimatta tai heti alusta taivuttaa se täydelliseen kuuliaisuuteen.

Pahin kasvatus on jättää lapsi häälymään oman tahtonsa ja teidän

tahtonne välillä ja alati kiistellä siitä kumpi teistä on oleva

hallitseva; sata kertaa ennemmin soisin että lapsi sinä pysyisi alati.

On sangen omituista, että siitä perin kuin on ryhdytty lapsia

kasvattamaan, ei ole keksitty muuta keinoa niiden ohjaamiseksi kuin

kilpailu, kateus, itserakkaus, ahneus, halpamielinen pelko ja kaikki

mitä vaarallisimmat intohimot, jotka helpoimmiten joutuvat kuohuksiin

ja jotka ovat enimmin omiaan turmelemaan sielun, ennenkuin ruumis edes

on täysin kehittynyt. Jokainen ennenaikainen opetus, joka tahdotaan

painaa niiden päähän, istuttaa paheen niiden sydämeen. Typerät

kasvattajat luulevat tekevänsä ihmeitä, kun itse asiassa saattavat

lapset häijyiksi, yrittäessään niille opettaa mitä hyvyys on. Ja sitten

he sanovat juhlallisesti: sellainen on ihminen. Aivan oikein, sellainen

on ihminen, jonka te olette kehittäneet.

On koeteltu kaikkia keinoja, paitsi yhtä ja juuri ainoata, joka voi

tuottaa hyviä tuloksia, nimittäin oikein järjestettyä vapautta. Ei pidä

ollenkaan ryhtyä lapsen kasvatukseen, jollei osaa ohjata sitä

yksinomaan mahdollisuuden ja mahdottomuuden lakien avulla. Koska näiden

molempien lakien piiri lapselle on yhtä tuntematon, voidaan sitä mielin

määrin laajentaa ja supistaa lapsen ympärillä. Lapsi ehkäistään,

pannaan liikkeelle ja pidätetään yksinomaan välttämättömyyden siteillä,

ilman että se napisee. Se saatetaan taipuisaksi ja oppivaiseksi

ainoastaan olojen pakosta, ilman että mikään pahe on päässyt siinä

itämään; paheet näet eivät koskaan pääse syttymään, jos ne jäävät

vaikutuksiltaan tehottomiksi.

Älkää antako kasvatillenne mitään suusanallista opetusohjetta; tämän

hän saakoon vaan kokemuksesta; älkää millään tavoin sitä rangaisko,

sillä se ei ymmärrä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan käskekö

sen pyytää anteeksi, sillä se ei osaa teitä loukata. Ollen vailla

kaikkea siveellistä toimintaa, se ei voi tehdä mitään siveellisesti

pahaa eikä siis ansaitse rangaistusta eikä soimausta.

Näen jo lukijan pelästyvän ja arvostelevan tätä lasta meidän lastemme

mukaan; mutta hän erehtyy. Se alituinen pakollisuus, jossa pidätte

lapsia, kiihottaa kahta enemmän niiden vilkkautta. Kuta suuremman pakon

alaisia ne ovat teidän silmienne edessä, sitä rajummat ne ovat

päästessään vapaiksi; täytyyhän niiden tilaisuuden tarjoutuessa korvata

siitä kovasta pakkotilasta kärsimänsä vahinko, jossa niitä pidätte.

Kaksi kaupunkilais-koulupoikaa tekee enemmän vahinkoa maalle tultuaan

kuin koko kylän nuoriso. Jos samaan huoneeseen suljetaan pieni

herraslapsi ja maalaispoika, edellinen on ehtinyt panna kaikki mullin

mallin ja pirstaleiksi, ennenkuin jälkimäinen on liikahtanut

paikaltaan. Minkätähden? Yksinkertaisesti sentähden, että toisella on

kiire väärinkäyttää hetken hillitöntä vapautta, kun sitävastoin

toisella, joka aina on varma vapaudestaan, ei ole mitään kiirettä sitä

käyttääkseen. Kuitenkin maalaislapset, joita usein vuoroon lellitellään

tai kovuudella kohdellaan, vielä ovat kaukana siitä tilasta, jossa minä

toivoisin niiden olevan.

Asettakaamme kumoamattomaksi periaatteeksi, että luonnon ensimäiset

vaistot aina ovat hyvät; ihmissydämessä ei ole mitään synnynnäistä

häijyyttä. Siinä ei ole yhtään pahetta, josta ei voisi sanoa miten ja

mistä se siihen on tullut. Ainoa luonnon ihmiseen istuttama intohimo on

rakkaus itseensä, tai itserakkaus laajassa merkityksessä käsitettynä.

Tämä itserakkaus itsessään tai suhteessaan meihin on hyvä ja

hyödyllinen, ja kun se ei välttämättömästi suhtaudu muihin, on se tässä

suhteessa luonnostaan välinpitämätön. Se muuttuu hyväksi tai pahaksi

ainoastaan tavasta, jolla sitä käytetään ja niistä olosuhteista, joissa

se kehittyy. Ennenkuin itserakkauden opas, joka on järki, saattaa

herätä, on tärkeätä ettei lapsi tee mitään sentähden, että se nähdään

ja kuullaan, sanalla sanoen ei mitään, joka tarkottaa toisia, vaan että

se tekee ainoastaan sen, minkä luonto siltä vaatii, ja silloin se tekee

ainoastaan hyvää.

En väitä, ettei se koskaan tekisi mitään vahinkoa, ettei se

haavoittaisi itseään ja ettei se rikkoisi jotakin kallisarvoista

huonekalua, jos se pääsee siihen käsiksi. Se voisi tehdä paljon

vahinkoa tarkottamatta mitään pahaa, sillä teko muuttuu pahaksi vasta

_tarkotuksesta_, joka tähtää vahinkoon, ja sellaista tarkotusta

lapsella ei koskaan ole. Jos se sillä olisi vaan yksi ainoa kerta,

kaikki olisi hukassa; lapsi olisi silloin auttamattomasti häijy.

Seikka, joka saiturin silmissä on paha, ei ole paha järkevän

ihmisen mielestä. Jos antaa lasten täysin vapaasti antautua

leikintemmellykseen, on sopivaa, että poistetaan niiden läheisyydestä

kaikki, mikä voisi saattaa sen kalliiksi ja ettei jätetä niiden

saataviin mitään helposti särkyvää ja kallisarvoista. Olkoon niiden

huone sisustettu jykevillä ja vahvoilla huonekaluilla; älköön siellä

olko mitään peilejä, porsliineja ja ylellisyysesineitä. Mitä tulee

Émileeni, jota kasvatan maalla, ei hänen huoneensa ollenkaan eroa

talonpoikaistuvasta. Mitä hyödyttäisi sitä koristella niin

huolellisesti, kun hän kuitenkin oleskelee siinä niin vähän? Mutta

erehdyn; hän on itse koristava sitä, ja pian saamme nähdä millä tavoin.

Jos lapsi huolimatta varokeinoistanne kuitenkin sattuisi tekemään

epäjärjestystä ja särkemään jonkun hyödyllisen esineen, niin älkää

ollenkaan rangaisko sitä oman huolimattomuutenne tähden, älkääkä sitä

toruko; älköön se kuulko ainoatakaan moitesanaa, älkää antako sen edes

aavistaa, että se on tuottanut teille mielipahaa ja menetelkää vallan

kuin tuo huonekalu olisi särkynyt itsestään; sanalla sanoen, uskokaa,

että olette tehnyt paljon, jos olette voinut hillitä itsenne niin,

ettette ole mitään sanonut.

Rohkenenko tässä esittää suurimman, tärkeimmän ja hyödyllisimmän

kaikista kasvatussäännöistä? Se määrää: älä koeta voittaa, vaan koeta

hukata aikaa. Pintapuoliset lukijat antakoot minulle anteeksi

paradoksini; kun rupeaa järkevästi ajattelemaan, pakostakin niitä tulee

tehneeksi. Ja mitä tahansa sanottaneenkin, tahdon kernaammin esittää

paradokseja kuin olla ennakkoluuloihin takertunut. Vaarallisin aika

ihmiselämässä on se, jota kestää syntymästä kahdenteentoista

ikävuoteen. Se on aika, jolloin erehdykset ja paheet itävät, ilman että

olisi keinoja niitä kitkeä pois; ja kun keino on saatavissa, ovat

juuret jo niin syvässä, ettei niitä enää voi nyhtää irti. Jos lapset

äkkiä äidin rinnoilta hypähtäisivät järjen ikään, nykyinen kasvatustapa

voisi niille soveltua. Mutta luonnollista kehityskulkua seuraten ne

tarvitsevat vallan vastaista kasvatustapaa. Vasta silloin kun niiden

sielu on saanut kaikki kykynsä, niiden pitäisi ruveta sen kykyjä

käyttämään. On näet mahdotonta, että sielu, niin kauan kuin se on

sokea, havaitsisi osottamaanne soihtua ja että se seuraisi poikki

aatteiden ääretöntä kenttää kulkevaa tietä, jolle järki opastaa niin

epämääräisesti, että tarkimmatkin silmät sen vaivoin löytävät.

Ensimäisen kasvatuksen tulee siis olla puhtaasti negatiivista laatua.

Se ei ole siinä, että opetetaan hyvettä tai totuutta, vaan siinä, että

sydäntä suojellaan paheesta ja ymmärrystä erehdyttävistä käsitteistä.

Jos tässä alkukasvatuksessa ette itse tekisi mitään ettekä antaisi

toisten tehdä, jos voisitte saattaa kasvattinne terveenä ja rotevana

kahdentoista vuoden ikään, ilman että hän osaisi erottaa oikeaa

kättänsä vasemmasta, niin hänen ymmärryksensä silmät aukenisivat

järkevyyteen heti ensi opetuksen annettuanne. Koska hän olisi vailla

ennakkoluuloja ja tottumusta, hänessä olisi mitään, joka vastustaisi

huolenpitonne vaikutuksia. Pian hänestä tulisi teidän käsissänne mitä

viisain ihminen, ja vaikka aluksi ette olisi tehnyt mitään hänen

kasvatuksensa suhteen, olisitte kuitenkin tehnyt kasvatusopillisen

ihmeen.

Jos menettelemme vallan päinvastoin kuin mikä on tavallista, osumme

melkein aina oikeaan. Kun lapsesta ei tahdota tehdä lasta vaan

oppinutta, eivät isät ja kasvattajat luule koskaan alkavansa tarpeeksi

aikaisin sitä soimata, korjata, moittia, hemmotella, uhata, houkutella

lupauksilla, opettaa ja sille puhua järkeä. Menetelkää paremmin, olkaa

järkevät älkääkä vedotko oppilaanne järkeen; ennenkaikkea älkää

koettako saada lasta mieltymään sellaiseen, mikä sille on

vastenmielistä, sillä alituinen vetoaminen järkeen, kun on

kysymys epämieluisista seikoista, saattaa nämä sille vaan kahta

vastenmielisemmiksi ja heikontaa jo aikaisin niiden arvon mielessä,

joka ei vielä kykene niitä ymmärtämään. Harjottakaa sen ruumista, sen

elimiä, sen aistimia, sen voimia, mutta pitäkää sen henkeä joutilaana

niin kauan kuin suinkin on mahdollista. Pelätkää kaikkia tunteita,

jotka ovat aikaisemmat kuin niitä punnitseva ymmärrys. Ehkäiskää ja

poistakaa vieraat vaikutelmat, ja välttääksenne pahan syntymistä älkää

ollenkaan kiirehtikö hyvän harjottamista. Sillä hyvä on hyvä vasta

järjen valaisemana. Pitäkää jokaista lykkäystä etuna; siinä on suuri

voitto, jos kompastumatta voi lähestyä päämääräänsä; antakaa lapsuuden

kypsyä lapsissa. Sanalla sanoen, jos jonkun opetuksen antaminen niille

käy välttämättömäksi, niin älkää suinkaan antako sitä tänään, jos sen

vaaratta voi lykätä huomiseen.

Toinen seikka, joka todistaa tämän metodin hyödyllisyyttä, on se, että

lapsilla on erilaiset henkiset lahjat, jotka tulee hyvin tuntea, jotta

voisi tietää mikä siveellinen johto kullekin niistä sopii. Kukin luonne

vaatii että se on erityisellä tavalla ohjattava; ja jos kasvatuksesta

toivoo hyviä tuloksia, on kukin luonne kasvatettava juuri tuolla omalla

omituisella tavalla. Jos siis tahdotte olla varovainen, tarkastakaa

ensin kauan luontoa ja pitäkää kauan oppilastanne huomionne esineenä,

ennenkuin sanotte sille ensimäisen sanan. Antakaa ensin sen luonteen

iduille täysi vapaus näyttäytyä, älkää saattako niitä missään suhteessa

pakonalaisiksi, oppiaksenne tuntemaan ne perinpohjin. Luuletteko että

tämä vapauden aika on lapselta hukkaan mennyttä? Eipä suinkaan;

päinvastoin se on mitä parhaiten käytettyä; siitä näet saatte sen

opetuksen, ettette hukkaa ainoatakaan hetkeä kasvatusaikana, joka on

merkitykseltään paljon tärkeämpi. Jos taas alatte kasvatustoimenne

ennenkuin tiedätte miten on meneteltävä, toimitte umpimähkään; ollen

alttiina erehdyksille on teidän alkaminen alusta ja olette kauempana

päämäärästä kuin jos olisitte koettanut saavuttaa sen vähemmin

hätäisesti. Älkää siis menetelkö kuten saituri, joka menettää paljon

valvoessaan sitä, ettei mitään menettäisi. Uhratkaa lapsen

alaikäisyydestä aika, jonka korkoineen voitatte takaisin sen

varttuneemmassa iässä. Viisas lääkäri ei anna umpimähkään määräyksiään

niin pian kuin vaan on nähnyt sairaan, vaan tutkii ensin sairaan

ruumiin tilaa, ennenkuin määrää mitään lääkkeitä; hän lykkää itse

parantamisen tuonnemmaksi, mutta hän parantaa todella potilaansa; liian

hätäinen lääkäri sitävastoin hänet tappaa.

Mutta minne asetamme tämän lapsen kasvattaaksemme sitä tunteettomana

olentona, koneena? Siirrämmekö sen kuuhun tai autioon saareen?

Poistammeko sen kaikkien ihmisten parista? Eikö se kohtaa kaikkialla

maailmassa toisten intohimojen näkyä ja esimerkkiä? Eikö se koskaan ole

näkevä ikäisiään lapsia? Eikö se ole näkevä vanhempiaan, naapureitaan,

imettäjäänsä, kotiopettajatartaan, palvelijataan ja itse

kasvattajataan, joka ei missään tapauksessa ole mikään enkeli?

Tämä vastahuomautus on varsin painava. Mutta olenko sitten väittänyt

että luonnollinen kasvatus on jotakin helppoa? Oi ihmiset, onko minun

syyni, että te olette tehneet vaikeaksi kaiken, mikä on hyvää? Myönnän

että huomaan nämä vaikeudet; ne ovat kenties voittamattomat. Mutta joka

tapauksessa on varmaa että, jos alati koettaa niitä syrjäyttää, ne saa

jossakin määrin syrjäytetyiksi. Minä näytän sen päämäärän, johon on

pyrittävä; en väitä että se todella olisi saavutettavissa. Sanon vaan

että se, joka on päässyt sitä lähimmäksi, on saavuttanut parhaan

tuloksen.

Muistakaa että ennenkuin rohkenee ryhtyä kehittämään lapsesta ihmistä,

on välttämätöntä että itse on kehittynyt ihmiseksi; tulee omasta

itsestään löytää esikuva, joka kelpaa lapselle malliksi. Niin kauan

kuin lapsi vielä on vailla itsetietoisuutta, on aika valmistaa kaikki,

minkä kanssa se tulee kosketuksiin ja pitää huolta siitä että sen ensi

katseet kohtaavat ainoastaan sellaisia esineitä, jotka ovat soveliaat

sen nähdä. Hankkikaa itsellenne kaikkien silmissä kunnioitusta ja

koettakaa aluksi saavuttaa kaikkien rakkaus, niin että kukin koettaa

tehdä teille mieliksi. Ette koskaan saata hallita lasta, ellette

hallitse kaikkea mikä sitä ympäröi, eikä tämä vaikutusvalta koskaan ole

tehoisa, ellei se perustu kunnioitukseen hyvettä kohtaan. Tässä ei ole

kysymys kukkaron tyhjentymisestä eikä rahojen tuhlailemisesta täysin

käsin. En ole koskaan nähnyt rahan saattavan ketään rakastetuksi. Ei

myöskään sovi olla saita eikä kovasydäminen eikä tyytyä vaan

valittamaan kärsimystä, jota voi lieventää. Mutta turhaan avaatte

rahakirstunne, ellette samalla avaa sydäntänne, sillä muutoin

toistenkin sydämet pysyvät suljettuina.

Teidän tulee uhrata aikanne, huolenpitonne, kiintymyksenne, koko

olentonne; sillä mitä tahansa voinettekin rahallanne aikaansaada,

huomataan kuitenkin aina, ettei lahjanne lähde sydämestä. On olemassa

todisteita sellaisesta osanotosta ja hyväntahtoisuudesta, joka

vaikuttaa paljon enemmän ja todella on palhon hyödyllisempi kuin kaikki

lahjat. Kuinka moni onneton ja sairas on enemmän lohdutuksen kuin

almujen tarpeessa! Kuinka monta sorrettua suojeleminen hyödyttää

enemmän kuin raha! Sovittakaa keskenään eripuraisia, ehkäiskää

riitajuttuja, terottakaa lasten mieliin velvollisuuden täyttämistä,

kehottakaa isiä lempeyteen, edistäkää onnellisten avioiden solmimista,

estäkää vainoa, käyttäkää runsaasti oppilaiden vanhempien tykönä

saavuttamaanne suosiota auttaaksenne sitä heikkoa lähimmäistä, jolta

kielletään oikeus ja jota mahtava sortaa. Ilmottakaa julkisesti

olevanne onnettomien suojelijoita. Olkaa oikeamieliset, inhimilliset,

hyväntekevät. Älkää yksistään antako almuja, vaan tehkää myös

rakkaudentekoja; armeliaisuudenteot lieventävät enemmän kärsimyksiä

kuin raha. Rakastakaa toisia, ja hekin ovat teitä rakastavat; palvelkaa

heitä, ja hekin ovat teitä palvelevat; olkaa heidän veljiään, ja he

tulevat olemaan lapsianne.

Mainitsen tässä vielä yhden syyn, miksi tahdon kasvattaa Émileä maalla,

kaukana noista palvelijakonnista, jotka isäntiensä jälkeen ovat

maailman kurjimpia ihmisiä, kaukana kaupungin synkistä tavoista, joita

peittävä kiille saattaa ne lapsille houkutteleviksi ja tarttuviksi,

jotavastoin talonpoikien paheet, ollen raakoja ja vailla ulkonaista

korua, ovat enemmän omiaan herättämään inhoa kuin houkutusta, kun ei

niiden matkiminen tuota mitään etua.

Maaseudulla kasvattaja paljon enemmän voi hallita niitä oloja, joissa

soisi lapsen liikkuvan; hänen maineensa, hänen puheensa, hänen

esimerkkinsä hankkivat hänelle muiden silmissä arvon, jota hän ei

kaupungissa voisi saada. Koska hän on kaikille hyödyllinen, on kukin

koettava tehdä hänelle mieliksi, saavuttaa hänen kunnioituksensa ja

näyttäytyä hänen oppilaalleen sellaisena, kuin hän tahtoo, että todella

oltaisiin. Ja elleivät ihmiset maalla luovukaan vioistaan, he ainakin

välttävät julkista häväistystä; ja tämä on pääasia meidän tehtävämme

suhteen.

Lakatkaa syyttämästä toisia omista vioistanne; se paha, minkä lapset

näkevät, niitä turmelee vähemmin kuin se paha, jonka itse niihin

istutatte. Jos aina saarnaatte, jos aina terotatte siveellisyyttä ja

olette turhantarkka istuttaaksenne niihin hyväksi luulemaanne aatetta,

annatte niille samalla kaksikymmentä muuta aatetta, jotka eivät ole

minkäänarvoisia. Ollen kokonaan niiden ajatusten valloissa, jotka

pyörivät omassa päässänne, ette ollenkaan ajattele, minkä vaikutuksen

aikaansaatte lapsen päässä. Ettekö luule, että siinä sanatulvassa,

jolla lapsia lakkaamatta rasitatte, ei ole ainoatakaan sanaa, jota ne

eivät väärinkäsittäisi? Ettekö luule että lapset omalla tavallaan

tulkitsevat pitkäveteisiä selityksiänne ja etteivät muka niistä

muodosta oman käsityskantansa mukaista järjestelmää, jonka nojalla

sopivan tilaisuuden tarjoutuessa tulevat teitä vastustamaan?

Kuunnelkaapa pienokaista, jolle täten on syötetty opetuksia; antakaa

sen lörpötellä, kysellä ja mielinmäärin laverrella; hämmästytte sitä

outoa sekamelskaa, joksi järkevä puheenne on muuttunut sen aivoissa; se

näet sekoittaa kaikki, muuttaa kaikki nurinkuriseksi, saattaa teidät

kärsimättömäksi jopa joskus epätoivoiseksikin odottamattomilla

huomautuksillaan. Se pakottaa joko teidät vaikenemaan tai käskemään

sitä itseään vaikenemaan, ja mitähän se ajatteleekaan siitä, että

henkilö, joka muuten on ollut niin puhelias, äkkiä näin on ääneti! Jos

lapsi vaan kerrankin saa teistä tällaisen voiton ja huomaa sen, hyvästi

silloin kasvatus: tästä hetkestä kaikki on hukassa; lapsi ei enää

ahkeroi oppimista, vaan koettaa teitä vastustella.

Te liian innokkaat opettajat, olkaa yksinkertaiset, maltilliset ja

varovaiset; älkää koskaan muulloin toimiko kiireisesti, kuin milloin

tahdotte estää toisia kasvatukseen väärällä tavalla sekaantumasta.

Toistan yhä vielä: lykätkää, jos suinkin on mahdollista, hyvän

opetuksen antaminen, peläten, että voisittekin sen asemasta antaa

huonon. Varokaa ettette täällä maan päällä, jonne luonto on sijoittanut

ihmisten ensi paratiisin, harjota viettelijän ammattia antamalla

viattomuudelle tiedon hyvästä ja pahasta. Kun ette voi estää lasta

saamasta ulkoa opetusta esimerkeistä, niin rajoittakaa koko

valppautenne siihen, että johdatte nämä esimerkit lapsen mieleen sille

sopivassa muodossa.

Rajut mielenliikutukset tekevät suuren vaikutuksen lapseen, joka niitä

havaitsee, niillä kun on hyvin selvät tuntomerkit, jotka ovat silmään

pistävät ja pakottavat lapsen niihin kääntämään huomionsa. Varsinkin

vihankuohahdus on niin raju, että on mahdotonta olla sitä huomaamatta,

jos vaan on lähellä. Turhaa on kysyä, tarjoutuuko tässä kasvattajalle

tilaisuus pitää kauniita puheita. Minä sanon: ei mitään puheita, ei

yhtään mitään, ei ainoatakaan sanaa! Antakaa lapsen lähestyä; se

hämmästyy näkemäänsä ja tekee aivan varmaan teille sen johdosta

kysymyksiä. Vastaus on yksinkertainen; se johtuu lapsen tekemistä

havainnoista. Se näkee punottavat kasvot, säihkyvät silmät, uhkaavat

kädenliikkeet ja kuulee huutoa; nämä kaikki ovat merkkejä siitä, ettei

ihmisruumis ole tasapainotilassa. Sanokaa lapselle yksinkertaisesti,

sievistelemättä ja ilman salamyhkäilyä: tuo miesparka on sairas,

hänellä on kuumekohtaus. Tätä tilaisuutta voitte käyttää hyväksenne

antaaksenne, tosin muutamin sanoin, sille käsityksen taudeista ja

niiden vaikutuksista; sillä ovathan ne luonnon aiheuttamia ja ovat

niitä välttämättömyyden kahleita, joiden sitomaksi lapsen tulee tuntea

itsensä.

On luultavaa että lapsi tämän käsityksen nojalla, joka ei ole väärä, on

aikaisin oppiva tuntemaan jonkunmoista vastenmielisyyttä kiihkeitä

mielenliikutuksia kohtaan, joita se pitää tauteina. On myöskin hyvin

luultavaa että sellainen sopivassa tilaisuudessa herätetty käsitys

on oleva ainakin yhtä terveellinen kuin mitä ikävystyttävin

siveellisyyssaarna. Ajatelkaa mikä tästä käsityksestä voi seurata

tulevaisuudessa. Teillä tulee olemaan oikeus, jos asianhaarat

joskus niin vaativat, kohdella itsepäistä lasta sairaana, sulkea

se huoneeseen, jopa vuoteeseenkin, vaatia sitä erityiseen

ruokajärjestykseen, pelottaa sitä sen kasvavista huonoista

taipumuksista ja saattaa ne sille vihatuiksi ja kammottaviksi, sen

voimatta koskaan pitää rangaistuksena sitä ankaruutta, johon teidän

ehkä täytyy turvautua sitä oikaistaksenne. Ja jos itse kiivastuksen

hetkenä satutte unhottamaan tyyneytenne ja malttinne, jota teidän tulee

pyrkiä noudattamaan, ei teidän ollenkaan pidä peittää erehdystänne;

sanokaa lapselle suoraan hellä moitteenväre äänessä: ystäväni, olet

tehnyt minut kipeäksi.

Muuten on tärkeätä ettei sitä lapsellisuutta, jonka lapsen omistamat

yksinkertaiset käsitteet saattavat synnyttää, koskaan paljasteta sen

läsnäollessa eikä mainita tavalla, joka kääntäisi sen huomion siihen.

Sopimaton naurunhohotus saattaa tärvellä puolen vuoden työn ja tuottaa

elinajaksi korvaamattoman vahingon. En saata tarpeeksi usein toistaa

että sen, joka tahtoo hallita lasta, tulee osata hallita itseään.

Kuvittelen mielessäni miten pikku Émileni, nähdessään kahden

naapurivaimon pahimmassa riidankahakassa, lähestyy raivokkaampaa heistä

ja sanoo hänelle säälien: "Vaimo hyvä, olette sairas, se minua suuresti

pahoittaa." Varmaankin tämä sutkaus on vaikuttava katselijoihin, ehkäpä

itse riitelijöihinkin. Nauramatta, torumatta ja kiittämättä vien hänet

sitten joko hänen tahtoen tai tahtomattaan pois tästä paikasta,

ennenkuin hän on havainnut minkä vaikutuksen tuo huomautus on tehnyt,

tai ainakin ennenkuin hän sitä ajattelee ja koetan heti johtaa hänen

huomionsa toisiin seikkoihin, jotka saattavat hänet sen hyvin pian

unhottamaan.

Tarkotukseni ei ole kosketella kaikkia yksityiskohtia, vaan ainoastaan

esittää yleiset periaatteet ja antaa vaikeiden tapausten varalle

esimerkkejä. Pidän mahdottomana keskellä nykyistä yhteiskuntaa ohjata

lasta kahdentoista vuoden ikään, antamatta sille jotakin käsitystä

ihmisten välisistä suhteista ja inhimillisten tekojen siveellisyydestä.

Riittää että nämä käsitteet sille opetetaan niin myöhään kuin suinkin,

ja että silloin, kun ne käyvät välttämättömiksi, ne supistetaan

nykyisen hyödyllisyyden vaatimuksiin, ainoastaan sentähden, ettei lapsi

pidä itseään kaikkien valtiaana ja ettei se tee muille pahaa

tunnottomasti ja tietämättänsä. On olemassa lempeitä ja rauhallisia

luonteita, joita kauan vaaratta voi pysyttää lapsellisessa viattomuuden

tilassa; mutta on myöskin rajuja luonteita, joiden hurjuus jo aikaisin

kehittyy ja joiden varttuvaa kehitystä tulee jouduttaa, jotta ei

täytyisi niitä pitää pakonalaisina.

Ensimäiset velvollisuutemme ovat velvollisuuksia itseämme kohtaan;

alkuperäiset tunteemme keskittyvät meihin itseemme, kaikki luonnolliset

vaistomme tarkottavat alussa itsesuojelustamme ja hyvinvointiamme.

Niinpä ensimäinen oikeuskäsite ei meissä herää velvollisuuksistamme

toisia kohtaan vaan oikeuksistamme, ja siis on sekin tavallisen

kasvatuksen erehdyksiä, että lapsille ensin puhutaan niiden

velvollisuuksista, eikä koskaan niiden oikeuksista ja että täten niille

ensin sanotaan vallan vastaista kuin mitä pitäisi, sellaista mitä ne

eivät voi ymmärtää ja mikä ei herätä niiden mielenkiintoa.

Jos minulla siis olisi kasvatettavana sellainen lapsi, josta äsken

puhuin, ajattelisin: lapsi ei ahdista ihmisiä,[33] vaan esineitä; ja

pian se on oppiva kokemuksesta kunnioittamaan jokaista, joka on sitä

vanhempi ja voimakkaampi, mutta esineet eivät itse voi puolustaa

itseään. Sille ei siis ensiksi ole annettava vapaus-käsitettä vaan

pikemmin omistus-käsite; ja jotta tämä käsite siinä voisi herätä, tulee

sen omistaa jotakin. Jos lapselle sanoo että sen vaatteet, huonekalut

ja lelut ovat _sen_ omia, on tämä vallan vailla merkitystä, koska se,

vaikka käyttääkin mielensä mukaan näitä seikkoja, ei tiedä miksi ja

miten se on ne saanut. Jos sille taas sanoo että se omistaa ne

sentähden, että ne on sille annettu, ei tämä ollenkaan paremmin selitä

asiaa, sillä sen, joka antaa, täytyy itse omistaa jotakin. On siis

olemassa omistusoikeutta, joka on lapsen omistamista aikaisempi ja

kuitenkin tahdotaan sille selittää omistusoikeuden syntyä ja perustaa.

Tähän tulee lisäksi se seikka että lahjoittaminen on sopimusta ja ettei

lapsi vielä voi ymmärtää mitä sopimus on.[34] Huomatkaa siis, arvoisat

lukijani, tästä ja lukemattomista muista esimerkeistä, miten sullomalla

lasten päähän sanoja, joiden merkitystä ne eivät kykene ymmärtämään,

luullaan niitä kasvatetun oivallisesti.

Tulee siis palata omistusoikeuden alkuperään; sillä tästä on ensi

käsitys noudettava. Lapsi, joka elää maalla, on varmaankin saanut

jonkun käsityksen maatöistä; sitä varten tarvitaan ainoastaan silmiä ja

joutoaikaa, joita kumpiakaan siltä ei puutu. Joka iässä, etenkin

lapsuudessa, tahdomme luoda, jäljitellä, tuottaa, antaa voiman- ja

toiminnanmerkkejä. Tuskin lapsi on pari kertaa nähnyt muokattavan,

kylvettävän puutarhaa ja sen vihannesten itävän ja kasvavan, kun se

itse tahtoo ryhtyä puutarhanviljelykseen.

Yllä esittämieni periaatteiden mukaisesti en suinkaan vastusta tätä sen

pyrkimystä, päinvastoin sitä kannatan, otan osaa sen harrastukseen,

työskentelen sen kanssa, en sen huviksi, vaan omaksi huvikseni; niin se

ainakin luulee. Minusta tulee sen puutarharenki; kunnes sen käsivarret

vahvistuvat, minä itse muokkaan maata sen asemesta. Se ryhtyy sitä

omistamaan istuttaessaan siihen pavun; ja varmaankin tämä

haltuunsaattaminen on pyhempi ja kunnioitettavampi kuin se, jonka Nuñez

Balbao toimeenpani julistaessaan Etelä-Amerikan Espanjan kuninkaan

omaksi ja pystyttäessään hänen lippunsa Etelä-Jäämeren rannalle.

Käymme joka päivä katselemassa papuja ja näemme ihastuneina niiden

kohoavan maasta. Lisään tätä iloa sanomalla Émilelle: tämä on sinun

omaasi; selitän hänelle siten omaisuuskäsitteen merkityksen ja

huomautan, että hän siihen on pannut aikaansa, työtänsä, vaivaansa,

sanalla sanoen omaa itseään, että tuossa mullassa on osa häntä itseään,

ja että hän kenen edessä tahansa voi väittää omistavansa sen, samoin

kuin voisi vetää pois käsivartensa toisen kädestä, joka tahtoisi häntä

siitä vasten hänen tahtoansa pidättää.

Eräänä päivänä Émile tulee saapuville kiireisin askelin ja ruiskukannu

kädessä. Oi, mikä näky, mikä suru häntä kohtaa! Kaikki pavut on

nyhdetty pois, koko multalava on ylösalaisin pengattu, itse paikkaa ei

enää tunne entiseksi. "Voi, mitä on tullut työstäni, teostani,

vaivojeni ja hikeni suloisista hedelmistä? Kuka on ryöstänyt minulta

omaisuuteni, kuka on riistänyt minulta papuni?" Näin tämä nuori sydän

purkaa paheksumistaan; ensimäinen vääryyden tietoisuus on siihen

vuodattanut surullista katkeruuttaan. Hänen kyyneleensä vuotavat

tulvinaan; epätoivoinen lapsi täyttää ilman huokauksillaan ja

valitushuudoillaan. Otetaan osaa sen suruun, sen paheksumiseen;

tiedustellaan syyllistä, kuulustellaan ja pannaan toimeen tarkastus.

Lopulla huomataan, että puutarhuri on tämän pahan toimeenpanija; hän

kutsutaan saapuville.

Mutta asia ei suinkaan selviä tähän. Kun puutarhuri saa kuulla mistä

valitetaan, hän alkaa valittaa vielä kovemmin kuin me. Mitä, hyvät

herrat! Tekö olettekin turmelleet minun työni hedelmät? Olin kylvänyt

siihen Maltan melooneja, joiden siemenet oli annettu minulle

kallisarvoisena lahjana, ja joilla toivoin kestitseväni teitä, kun ne

olisivat kypsyneet. Mutta nyt te kylvitte siihen kurjat papunne ja

hävititte jo idulla olevat meloonini, joita en koskaan saa korvatuiksi.

Olette tehneet minulle korvaamattoman vahingon ja olette itse

riistäneet itseltänne huvin syödä oivallisia melooneja.

_Jean-Jacques_. Antakaa meille anteeksi, Robert parka. Olitte pannut

siihen työtänne ja vaivaanne. Myönnän kyllä, että olemme tehneet

väärin, kun olemme turmelleet työnne. Mutta tilaamme teille Maltasta

toisia siemeniä, emmekä enää viljele maapalstaa tietämättä, onko joku

toinen siihen kajonnut ennen meitä.

_Robert_. Hyvä, herraseni! Voitte siis asettua lepoon; sillä ei enää

ole ollenkaan viljelemätöntä maata. Minä viljelen maata, jonka isäni on

muokannut; kukin tekee samoin omalla tahollaan, ja kaikki maapalstat,

jotka näette, ovat aikoja sitten saaneet viljelijänsä.

_Émile_. Herra Robert, meneekö teiltä usein meloonin siemeniä hukkaan?

_Robert_. Anteeksi, nuori herra; luoksemme ei usein tule niin

ajattelemattomia pikku herroja kuin te. Ei kukaan kajoa naapurinsa

puutarhaan; jokainen kunnioittaa toisten työtä, jotta hänen oma työnsä

turvassa menestyisi.

_Émile_. Mutta minulla ei ole mitään puutarhaa.

_Robert_. Mitä se minua liikuttaa? Jos te turmelette puutarhani, en

enää anna teidän siinä kävellä; sillä nähkääs, minä en tahdo nähdä

turhaa vaivaa.

_Jean-Jacques_. Emmeköhän voisi Robert ystävämme kanssa tehdä

sopimusta? Suostukoon hän antamaan pienelle ystävälleni ja minulle

kulman puutarhaansa viljeltäväksemme sillä ehdolla, että saa puolet

sadosta.

_Robert_. Annan sen teille ilman ehtoja. Mutta muistakaa että kuokin

pois papunne, jos koskette melooneihini.

Tästä kokeesta, jonka tarkotus on näyttää, miten lapsille on opetettava

ensi käsitteet, huomaa, että omistuskäsite luonnollisesti johtuu sen

oikeudesta, joka ensimäisenä kiinnittää työnsä omistettavaan seikkaan.

Tämä on selvää, tarkoin määrättyä, yksinkertaista ja aina lapsen

käsityskyvyn mukaista. Tästä on vaan yksi askel omistusoikeuteen ja sen

vaihtamiseen, ja siihen tulee pysähtyä.

Tämän lisäksi tullaan huomaamaan, että selitys, jonka tässä annan

parilla sivulla, on käytännössä toteutettaessa ehkä vievä kokonaisen

vuoden ajan; siveellisten käsitteiden kehitysalalla ei saata edistyä

liian hitaasti eikä tuntea liiaksi vankkaa pohjaa jalkojensa alla joka

askeleella, jonka astuu eteenpäin. Nuoret opettajat, ajatelkaapa tätä

esimerkkiä ja muistakaa, että mitä tahansa opetatte, opetuksenne

tapahtukoon enemmän tekojen kuin suullisten neuvojen muodossa. Sillä

lapset helposti unhottavat, mitä ovat sanoneet ja mitä niille on

sanottu, mutta eivät unhota sitä, minkä ovat tehneet tai mikä niille on

tehty.

Tällaisia opetuksia tulee antaa, kuten olen sanonut, aikaisemmin tai

myöhemmin, riippuen siitä, vaatiiko lapsen tyyni tai rajunvilkas luonne

niiden viivyttämistä tai kiirehtimistä. Niiden hyöty on ilmeisen selvä

ja silmäänpistävä. Mutta jotta emme näin vaikeissa kysymyksissä

jättäisi mitään huomioon ottamatta, antakaamme vielä yksi esimerkki.

Itsepäinen lapsenne turmelee kaikki, mihin se koskee; älkää siitä

suuttuko, vaan poistakaa sen läheisyydestä kaikki esineet, jotka se

voisi särkeä. Jos se rikkoo ne talousesineet, joita se joka päivä

tarvitsee, älkää pitäkö kiirettä hankkiaksenne sille uusia; kärsiköön

se puutteen tuottamia hankaluuksia. Jos se särkee huoneensa ikkunat,

antakaa tuulen puhaltaa sen päälle öin ja päivin, älkääkä huoliko

siitä, että se saa nuhaa. On parempi, että se saa nuhaa, kuin että

siitä tulee houkkio. Älkää koskaan valittako sitä epämukavuutta, jonka

se teille tuottaa, vaan tehkää niin, että se ensiksi saa siitä kärsiä.

Lopuksi korjaatte ikkunalasit, yhä vaan mitään sanomatta; jos lapsi ne

rikkoo vielä kerran, muuttakaa silloin menettelytapanne. Sanokaa sille

kuivasti, mutta ilman vihaa: ikkunalasit ovat minun, minä olen

toimittanut ne siihen ja tahdon suojella niitä vahingolta. Sitten

suljette lapsen ikkunattomaan pimeään huoneeseen. Tätä uutta

menettelytapaa kokiessaan se rupeaa parkumaan ja pauhaamaan; ei kukaan

sitä kuuntele. Pian se väsyy ja muuttaa äänilajia, se valittaa ja

huokailee. Palvelija lähestyy, ja itsepäinen pienokainen pyytää tätä

häntä vapauttamaan. Hakematta muuta tekosyytä palvelija vastaa:

"minullakin on ikkunaruutuja suojeltavana", ja menee tiehensä. Viimein,

kun lapsi on ollut siinä monta tuntia, tarpeeksi kauvan ikävystyäkseen

ja sitä muistaakseen, joku ehdottaa sille, että se sopisi kanssanne

ehdoista, joiden nojalla te vapauttaisitte sen ja se lupautuisi

vastedes olemaan ikkunoita rikkomatta; lapsi ei toivo mitään parempaa.

Se pyytää teitä tulemaan luokseen, te tulette, se tekee teille

ehdotuksensa, ja te suostutte siihen heti paikalla sanoen: "se on hyvin

ajateltu, hyödymme siitä kumpikin; miksi tämä hyvä tuuma ei aikaisemmin

johtunut mieleesi?" Ja sitten, pyytämättä siltä lupauksensa toistamista

tai vahvistamista, syleilette sitä iloisena ja viette sen heti sen

huoneeseen, pitäen tätä sopimusta pyhänä ja loukkaamattomana, aivan

kuin se olisi valalla vahvistettu. Panoin erehtyisin, jos maan päällä

olisi ainoatakaan lasta, lukuunottamatta huonon kasvatuksen turmelemia,

joka tällä tavoin kohdeltuna olisi halukas tahallaan särkemään

ikkunoita.[35] Seuratkaa hyvin tarkoin kaiken tämän yhtenäisyyttä.

Pahanilkinen pienokainen ei ollenkaan ajatellut, tehdessään maahan

reiän istuttaakseen siihen papunsa, että se samalla kaivoi itselleen

vankikuopan, johon sen saavuttama tieto pian oli sen sulkeva.

Täten olemme astuneet siveelliseen maailmaan, ja samalla on ovi avoinna

paheelle. Sopimusten ja velvollisuuksien ohella herää petollisuus ja

valhe. Niin pian kuin voi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä, tahtoo salata

tämän velvollisuuden vastaisen teon. Niin pian kuin joku etu aiheuttaa

lupauksen, saattaa vielä suurempi etu aiheuttaa tämän lupauksen

rikkomisen; kysymys on vaan siitä, miten se rankaisematta voi käydä

päinsä. Tähän soveltuva keino on luonnollinen; toimitaan salassa ja

valhetellaan. Sentähden, ettemme ole voineet ehkäistä pahetta, olemme

jo joutuneet siihen tilaan, että meidän tulee sitä rangaista. Näin

alkavat ihmiselämän kärsimykset samaan aikaan kuin sen hairahdukset.

Olen jo tarpeeksi ymmärrettävästi huomauttanut, ettei koskaan pidä

antaa lasten tuntea rangaistusta rangaistuksena, vaan aina pahan

tekonsa luonnollisena kurituksena. Älkää siis pitäkö tuomitsemispuheita

valhetta vastaan älkääkä rangaisko lapsia yksinomaan itse valheen

vuoksi. Mutta asettakaa niin, että kaikki valheen pahat seuraukset,

kuten esim. se, ettei valhettelijaa uskota silloinkaan, kun hän puhuu

totta, että häntä syytetään pahasta teosta, vaikka ei ole sitä tehnyt

ja vaikka puolustautuu syytökseltä, kokoontuvat hänen ylitseen, kun hän

on valhetellut. Mutta selittäkäämme, mitä valhe on lapsiin nähden.

On kahdenlaisia valheita: tosiseikkoja koskeva valhe, joka viittaa

menneisyyteen, ja lupauksia koskeva, joka tarkottaa tulevaisuutta.

Edellinen syntyy silloin, kun kieltää tehneensä sen, minkä on tehnyt,

tai kun väittää tehneensä sellaista, mitä ei ole tehnyt, ja yleensä kun

tahallaan puhuu väärin tosiseikoista. Jälkimäinen taas syntyy kun

lupaa, mitä ei aio täyttää ja yleensä kun teeskentelee tarkotuksia,

joita ei todella ole. Nämä molemmat valheet saattavat joskus yhtyä

samaksi,[36] mutta tarkastan niitä tässä niiden erilaisuuden kannalta.

Sillä, joka tuntee tarvitsevansa toisten apua ja joka lakkaamatta kokee

heidän hyväntahtoisuuttaan, ei ole mitään hyötyä siitä, että heitä

pettäisi; päinvastoin hänellä on tuntuva hyöty siitä, että he näkevät

asiat ja olot niiden oikeassa valossa, sillä jos he erehtyisivät, tämä

voisi häntä vahingoittaa. On siis selvää, ettei tosiseikkojen suhteen

valhetteleminen ole lapsille luonnollista. Tottelemisen laki niissä

herättää valhettelemisen tarpeen, totteleminen näet kun on tuskallista;

lapsi vapautuu siitä salassa niin paljon kuin voi, sillä läheisempi

pyrkimys välttää rangaistus tai moite voittaa etäisemmän pyrkimyksen

sanoa totuus. Minkä tähden siis lapsi luonnollisesti ja vapaasti

kasvatettuna valhettelisi? Mitä sillä olisi salattavaa? Ettehän sitä

moiti mistään, ette rankaise mistään, ettekä vaadi siltä mitään. Miksi

se siis ei sanoisi teille kaikkea, minkä on tehnyt, yhtä lapsellisen

peittelemättömästi kuin pienelle toverilleen? Se ei huomaa tällaisesta

tunnustuksesta voivan syntyä suurempaa vaaraa toisella kuin

toisellakaan taholla.

Lupausta koskeva valhe on lapselle vielä luonnottomampi, koska lupaus

tehdä tai jättää tekemättä jotakin on sovinnainen teko, joka on vieras

luonnon tilalle ja joka rajoittaa vapautta. Lisäksi kaikki lasten

sopimukset ovat itsessään kaikkea arvoa vailla, niiden rajoitettu

käsityskyky kun ei voi ulottua nykyhetkeä kauemmaksi ja ne kun

lupauksen tehdessään eivät tiedä mitä tekevät. Tuskin voi sanoa lapsen

valhettelevan, kun se rikkoo lupauksensa; sillä se ajattelee

ainoastaan, miten se suoriutuisi nykyhetkellä, joten jokainen keino,

jonka vaikutus ei ole nykyhetkinen, on sille yhdentekevä. Tehden siis

lupauksen tulevaa aikaa varten se itse asiassa ei lupaa mikään; sen

vielä uinaileva mielikuvitus ei voi ulottua sen olennosta kahteen eri

aikaan. Jos se voisi välttää vitsaa tai saisi makeistötterön lupaamalla

huomispäivänä heittäytyä alas ikkunasta, se tekisi heti paikalla tämän

lupauksen. Tämän vuoksi lait eivät ollenkaan ota huomioon lasten

sitoumuksia; ja jos tavallista ankarammat isät ja opettajat vaativat

niitä lapsilta, eivät he saa vaatia tässä suhteessa muuta kuin

sellaista, mikä lapsen tulisi täyttää lupauksettakin.

Lapsi, joka ei tiedä, mitä se tekee, antaessaan lupauksensa, ei siis

sitä antaessaan voi valhetella. Toisin on laita, kun se rikkoo

lupauksensa, mikä on sekin valheen laji, joka vaikuttaa takaisinpäin;

lapsi näet varsin hyvin muistaa antaneensa tämän lupauksen, mutta

seikka, jota se ei käsitä, on, että lupauksen pitäminen on jotakin

tärkeätä. Ollen kykenemätön laskemaan tulevia asioita se ei voi arvata

tekojen seurauksia eikä rikkoessaan lupaustaan menettele ikänsä

ymmärtämiskykyä vastaan.

Tästä seuraa, että kaikki lasten valheet ovat niiden kasvattajien

aiheuttamia ja että opettamalla niitä puhumaan totta niitä päinvastoin

opetetaan valhettelemaan. Kun pidetään niin suurta kiirettä niiden

ohjaamisen, hallitsemisen ja opettamisen suhteen, ei koskaan löydetä

tarpeeksi keinoja päämäärän saavuttamista varten. Tahdotaan yhä enemmän

hallita niiden henkeä tyrkyttämällä perusteettomia ohjeita ja

järjettömiä määräyksiä, ja nähdään kernaammin, että ne osaavat läksynsä

ja valhettelevat, kuin että pysyisivät tietämättöminä ja puhuisivat

totta.

Me taaskin, jotka opetamme oppilaitamme ainoastaan hyvällä

käytännöllisellä tavalla ja jotka pidämme parempana, että he ovat hyviä

kuin oppineita, emme nimenomaan vaadi heiltä totuutta, peläten että he

voisivat sitä peitellä, emmekä saata heitä mitään lupausta antamaan,

jota heidän voisi tehdä mieli rikkoa. Jos poissaollessani on tehty

jotakin pahaa, jonka aikaansaajaa en tunne, en suinkaan syytä Émileä,

enkä sano: "Sinäkö tämän teit?"[37] Sillä mitäpä muuta tällä

aikaansaisin, kuin että opettaisin hänet kieltämään tekonsa. Jos hänen

itsepäinen luonteensa pakottaa minut tekemään hänen kanssaan jonkun

sopimuksen, menettelen aina niin varovasti, että tuo ehdotus aina

lähtee hänestä eikä koskaan minusta, ja että hänellä aina, kun on

jotakin luvannut, on nykyinen ja tuntuva etu lupauksensa täyttämisestä

ja että, jos hän kerrankin rikkoo sen, tämä valhe tuottaa hänelle

ikävyyksiä, joiden hän näkee johtuvan asioiden luonnollisesta kulusta

eikä kasvattajansa kostonhimosta. En kuitenkaan ollenkaan luule

tarvitsevani turvautua niin ankaroihin keinoihin, vaan olen melkein

varma siitä, että Émile oppii varsin myöhään, mitä valhe merkitsee, ja

että hän sen oppiessaan on oleva suuresti ihmeissään siitä, mitä hyötyä

valheesta voi olla. On selvää, että kuta riippumattomammaksi saatan

hänen menestymisensä toisten ihmisten sekä tahdosta että arvosteluista,

sitä enemmän ehkäisen hänessä kaiken halun valehtelemiseen.

Kun ei pidä kiirettä opettamisella, ei myöskään kiirehdi vaatimistaan,

ja odottaa sopivaa aikaa, jotta ei tarvitse vaatia mitään kohtuutonta.

Silloin lapsen kehitys edistyy sen turmeltumatta. Mutta kun

ajattelematon opettaja, joka ei tunne oikeata menettelytapaa, joka

hetki pakottaa oppilaansa lupaamaan sitä tai tätä, vallan ilman

erotusta, valitsemusta ja arvostelukykyä, niin ikävystynyt lapsi,

lupaustaakkansa rasittamana laiminlyö, unhottaa lupauksiaan ja lopulta

ylenkatsoo niitä; ja kun se pitää niitä turhina kaavalauseina, se

ivaten lupaa ja rikkoo lupauksensa. Jos siis tahdotte, että se

uskollisesti pitäisi lupauksensa, niin vaatikaa niitä siltä

säästäväisesti.

Ne yksityiskohtaiset seikat, joita olen tarkastanut valheesta

puhuessani, soveltuvat monessa suhteessa kaikkiin muihin

velvollisuuksiin, jotka määrätään lasten täytettäväksi siten, ettei

niitä tehdä ainoastaan vihattaviksi, vaan myöskin mahdottomiksi

käytännössä toteuttaa. Vaikka näennäisesti saarnataankin niille

hyvettä, niihin itse teossa juurrutetaankin kaikenlaisia paheita.

Näitä istutetaan lapsiin juuri siten, että kielletään niitä

harjottamasta. Tahdotaan tehdä lapset hurskaiksi ja viedään ne kirkkoon

haukottelemaan; panemalla ne lakkaamatta mutisemaan rukouksia saatetaan

ne toivomaan sitä onnentilaa, ettei ollenkaan tarvitsisi rukoilla

Jumalaa. Jotta lapsissa herätettäisiin lähimäisen rakkautta, annetaan

niiden jakaa almuja, ikäänkuin itse halveksittaisiin niiden jakamista.

Eikä lapsen tule niitä antaa vaan kasvattajan; kuinka suuresti tämä

lieneekään kiintynyt oppilaaseensa, hänen tulee vaatia itselleen tämä

kunnia ja antaa oppilaansa ymmärtää, ettei hänen iässään vielä olla

almunannon arvoisia. Almunanto on aikaihmisen tehtäviä, hän kun tuntee

antamansa almun arvon ja missä määrin lähimäisensä sitä tarvitsee.

Lapsi, joka ei näistä seikoista ymmärrä mitään, ei ole ollenkaan

ansiokas antamaan, se kun antaa ilman hyväntekeväisyyden tarkotusta; se

melkein itse häpeää antaessaan, jos se nojaten omaansa ja teidän

esimerkkiinne luulee että yksistään lapset antavat ja etteivät

aikaihmiset annakaan almuja.

Huomatkaa, että aina pannaan lapsi antamaan yksinomaan sellaista, jonka

arvoa se ei tunne, nimittäin metallikolikoita, joita se kantaa

taskustaan ja joita se käyttää ainoastaan tuohon tarkotukseen. Lapsi

antaisi ennemmin pois sata kultarahaa kuin sokerileivoksen. Käskekääpä

tämän anteliaan pienen almujenjakajan antaa jotain, josta se itse

pitää, kuten leluja, makeisia, välipalansa, ja pian saamme nähdä,

oletteko todella tehnyt sen anteliaaksi.

Tässä suhteessa turvaudutaan vielä toiseenkin keinoon; annetaan

nimittäin hyvin pian lapselle takaisin se, minkä se on antanut, niin

että se tottuu antamaan kaiken, minkä varmaan tietää saavansa takaisin.

En ole ollenkaan nähnyt lapsissa muuta kuin tätä kahdenlaista

anteliaisuutta, nimittäin että ne antavat sellaista, millä niiden

mielestä ei ole mitään arvoa, tai sellaista, minkä varmasti tietävät

saavansa takaisin. Menetelkää siten, sanoo Locke, että lapset

kokemuksesta saavat sen vakaumuksen, että anteliain ihminen aina saa

parhaan palkan. Täten saatettaisiin lapsi anteliaaksi ainoastaan

näennäisesti, mutta saidaksi itse asiassa. Hän lisää, että anteliaisuus

täten muuttuisi lapsissa toiseksi luonnoksi; epäilemättä, mutta se

olisi tuota koronkiskurin anteliaisuutta, joka lahjoittaa murusen

saadakseen takaisin leivän. Mutta kun sitten tulee kysymys

rehellisestä, epäitsekkäästä antamisesta, silloin antamisen tottumus

äkkiä on unhotettu. Niin pian kuin lakataan lapsille antamasta

lahjastaan korvausta, ne pian herkeävät antamasta. On otettava

huomioon, että anteliaisuus enemmän perustuu sielun kuin käsien

tottumukseen. Samoin kuin tämän hyveen, on kaikkien muidenkin hyveiden

laita, joita lapsille saarnataan. Juuri näitä vankkoja hyveitä

saarnaamalla katkeroitetaan lasten nuori ikä. Onko tämä viisasta

kasvatusta!

Opettajat, jättäkää nämä ilveet, olkaa itse hyveiset ja hyvät;

painukoot antamanne esimerkit oppilaidenne muistiin, kunnes ne voivat

tunkea heidän sydämiinsä. Sen sijaan, että minun olisi kiire vaatia

oppilaaltani anteliaisuuden tekoja, harjotan niitä hänen läsnäollessaan

ja estän hänet vielä lisäksi minua matkimasta, jotta hän ei omaksuisi

kunniaa, joka ei ole hänen ikäiselleen tuleva. On näet tärkeätä, ettei

lapsi opi pitämään aikaihmisten velvollisuuksia pelkkinä lapsen

velvollisuuksina. Jos oppilaani, nähdessään minun auttavan köyhiä,

kysyy sen johdosta, ja jos hän jo on tarpeeksi kehittynyt,[38] vastaan

minä: "Ystäväni, kun köyhät suostuivat siihen, että olisi rikkaita,

nämä lupautuivat elättämään kaikkia niitä, jotka eivät voisi elää

varoistaan eivätkä työstään." "Oletteko tekin tehnyt tämän lupauksen?"

kysyy oppilaani. "Epäilemättä; minä omistan kaiken, mikä kulkee kätteni

kautta, ainoastaan tällä yhdellä ehdolla, joka liittyy jokaiseen

omistusoikeuteen."

Jokaisen toisen lapsen, paitsi Émilen, tekisi mieli tämän puheeni

ymmärrettyään -- ja olen osottanut, miten voi saada lapsen ymmärtämään

-- minua matkia ja menetellä rikkaan miehen tavoin. Tässä tapauksessa

koettaisin ainakin estää sitä tapahtumasta kerskaavalla tavalla.

Näkisin mieluummin, että hän anastaisi tämän oikeuteni ja salaa antaisi

almuja. Se olisi hänen ikänsä mukaista petosta, ja samalla ainoa, jonka

hänelle antaisin anteeksi.

Tiedän, että kaikki nämä hyveen matkimiset ovat apinanhyveitä ja ettei

mikään hyvä teko ole siveellisesti hyvä, ellei sitä tehdä itse hyvän

teon vuoksi, eikä sentähden, että toiset sen tekevät. Mutta lasten

ollessa iässä, jolloin sydän vielä kokonaan uinailee, kuitenkin täytyy

antaa niiden matkia tekoja, joihin tahdotaan niitä totuttaa, kunnes ne

voivat harjottaa niitä arvostelukykyisesti ja rakkaudesta hyvään.

Ihmisellä on taipumus matkimiseen, samoin eläimellä. Luonnostaan on

matkimishalu järkevä, mutta se huononee yhteiskunnassa paheeksi. Apina

matkii ihmisiä, joita se pelkää, vaan ei matki eläimiä, joita se

halveksii; se pitää hyvänä sellaista, minkä sitä parempi olento tekee.

Ihmisistä puhuen taas kaikennäköiset ilveilijät matkivat kaunista

sitä alentaakseen ja saattaakseen sen naurettavaksi; tuntien

halpamielisyytensä he koettavat vetää alas omaan viheliäisyyteensä sen,

mikä on heitä parempaa, tai jos koettavat matkia sellaista, mitä

ihailevat, huomaa matkimisen esineen valinnasta matkijan huonon maun;

heidän silmämääränään on pikemmin tehdä vaikutusta muihin tai saattaa

taitonsa ihailtavaksi, kuin itse tulla paremmiksi ja viisaammiksi.

Syvempi syy ihmisten matkimishaluun piilee aina pyrkimyksessä päästä

huomiota herättämään. Jos minun kasvatusyritykseni onnistuu, Émilellä

ei suinkaan tule olemaan tätä pyrkimystä. Kernaasti siis luovumme siitä

näennäisestä hyvästä, minkä se mahdollisesti voi matkaansaattaa.

Jos lähemmin tarkastatte kaikkia kasvatussääntöjänne, huomaatte, että

ne kaikki ovat nurinkuriset, etenkin mitä hyveiden ja tapojen

opettamiseen tulee. Ainoa siveellisyyden ohje, joka soveltuu lapselle

ja joka on tärkein joka iälle, on se, ettei koskaan saa tehdä pahaa

kenellekään. Itse käsky: tee hyvää, on vaarallinen, väärä ja

ristiriitainen, ellei se alistu edelliseen ohjeeseen. Kukapa ei tekisi

edes jotakin hyvää? Kaikki sitä tekevät, häijy kuten muutkin; mutta

hän saattaa vain yhden ihmisen onnelliseksi sadan onnettoman

kustannuksella, ja siitä johtuvat kaikki onnettomuutemme. Ylevimmät

hyveet ovat negatiivista laatua; ne ovat myöskin vaikeimmat toteuttaa,

ollen julkisuutta karttavia ja yläpuolella tuota ihmissydämelle

niin suloista mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme lähimäisemme

menevän tyytyväisenä luotamme. Kuinka suurta siunausta tuottaisi

välttämättömästi lähimäisilleen se ihmisistä, joka ei koskaan tekisi

toiselle pahaa, jos sellaista ihmistä yleensä olisi olemassa! Kuinka

suurta pelottomuutta, kuinka suurta luonteen jäntevyyttä hän sitä

varten tarvitsisi! Ei oppineesti pohtimalla tätä periaatetta, vaan

koettamalla sitä toteuttaa, huomataan, kuinka vaikeata on siinä

onnistua.[39]

Siinä muutamia vähäisiä viittauksia niihin varokeinoihin, joita

noudattamalla soisin lapsille annettavan ne opetukset, joita välistä ei

voi laiminlyödä panematta niitä alttiiksi vaaralle vahingoittaa itseään

ja muita ja ennen kaikkea saada pahoja tapoja, joista niitä myöhemmin

ainoastaan suurella vaivalla saa luopumaan. Mutta olkaamme varmat

siitä, että tämä välttämättömyys esiintyy harvoin lapsiin nähden, jotka

on kasvatettu niinkuin pitää! On näet mahdotonta että ne tulisivat

jäykkäoppisiksi, häijyiksi, valheellisiksi, ahneiksi, kun ei olla

kylvetty niiden sydämiin paheita, jotka tekisivät ne sellaisiksi. Siis

se, minkä tässä suhteessa olen sanonut, koskee enemmän poikkeuksia kuin

sääntöjä; mutta nämä poikkeukset käyvät sitä lukuisammiksi, kuta

enemmän lapsilla on tilaisuutta poiketa ikänsä oloista ja omaksua

aikaihmisten paheita. Välttämättömästi lapset, joita kasvatetaan

keskellä suurta maailmaa, tarvitsevat aikaisemmin laajempaa opetusta,

kuin ne lapset, joita kasvatetaan yksinäisyydessä. Tämä jälkimäinen

kasvatustapa olisi siis etusijaan asetettava, vaikkei se tuottaisi

muuta etua, kuin että antaisi lapsuudelle tarpeeksi aikaa kypsyneeseen

varttumiseen.