On kaukana tyyneys lääkärin,
kun käypi hän tunneillansa.
Hän lääkkehet laativi kiireimmin,
pois saadaksi sairahansa.
Mut saatua sairaat luotaan pois,
kuin juhlahan joutua kiire ois,
hän metsikön polkua kulkee.
Ja kuvan niin kaunihin, armaimman,
kuin liljan lehtyen solkevan,
joka hetki hän mieleensä sulkee.
Kuin koulukas kulkee haaveissaan
hän vihreän lehdon kautta.
Ei näe, ei kuule hän lintujakaan
sen armahan haaveen tautta.
Niin sykkivän hellänä hiljakseen
kesäkartanon oven hän avaa,
ja sairas, mi unosen uutimeen
on vaipunut valkovuoteeseen,
hänen tullessa silmänsä avaa.
Hänen valtaa rohkeus riemuinen,
olo on niin turvasan suloinen
ja lämpöä suonet tykkii.
Mut lääkäri lämmöstä herpoaa,
tytön huulia huulilla koskettaa,
ja sydämet sykkii, sykkii...
"Mitä kuuluu nyt?"
"Hyvä olla on,"
hymyn vienona neitonen vastaa,
ja sätehenä kevähisen auringon
ilo lempeän silmän kastaa.
Mut äiti kertovi riemukseen
tytön ulkona rannalla astelleen,
kunis tultua väsymyslumeen
hän raitisna vaipui uneen.
Kun lääkäri tarttuvi kalvoiseen
ja hellästi koittavi suonta,
niin umpehen painaa hiljalleen
sulo neitonen silmän luonta.