Mökin rähjään laidalla kaupungin
kun lääkäri sisään astui,
niin vaimon, mi seisoi vastassaan,
ilokyynelin katse kastui.
Jokapaikassa pienessä huoneessa
oli siivotonta ja tummaa,
ja vastahan kuumasta ilmasta
tuli turmion löyhkää kummaa.
Mut ryysyjen keskellä vuoteessa
oli enkeli ihanainen!
Mikä kajastus poskilla kalpeilla —
sen loisto ei ollut mainen!
Kera kuoleman kurjana kamppaillen
hän ihanata elämätä loisti!
Hänen silmänsä, hiutamat sairauden,
kevätauringon hehkua toisti!
Pyhän hellänä lääkäri valtimon
elonsylkettä tunnusteli,
sydän tuoksui kukkia nurmikon
ja sointuja helkkyeli.
Se helkähti lintujen lauluja
ja välkähti loistoa tähden —
mut kuohahti kummaa kuohua
tytön äidin ja taaton nähden.