Oli ulkona laiha ja ryppyinen
mies verhossa ryysyisessä.
Suru, huoli ja nöyryys heijastui
sen silmien syvyydessä.
Hän läähätti:
"Tyttöni sairastaa
ihan kielissä kylmän kuolon!
Hyvä herra, te tulkaa ja auttakaa,
maja kaupungin laidassa tuoll' on."
"Miks ette te saapunut ennemmin,
kun viel' olin kaupungissa?"
"Olin työssä."
"Ja onko hän heikkokin?"
"Ihan kuoleman kourauksissa."
"Joko kauvan on siitä kun sairastui?"
"Hän talvella tautiin kääntyi."
"Nyt vasta te — —!"
"Milläpä kustansi,
nälkähän melkein nääntyi."
Taas hartahat haaveet nuoruuden
ihan väkisin mieleen juoksi.
Ja ajatus urkeni harhaillen
ukon sairaan tyttären luoksi.
Isä tässä on, jos kuka, urho työn,
miks kärsivi hän...
Kuin yöstä
mies harrasna tähtäsi lääkäriin.
"Te tuletteko?"
"Alkaos syöstä
sä kotiasi kohden eeltäpäin,
mä sisällä hieman pistähdäin."