Kun heräsin aamulla--eräänä sunnuntai-aamuna toukokuun lopulla--
sattuivat silmäni ensimmäiseksi uuteen pyörääni, joka seisoi huoneeni
seinämällä uutena ja välkkyvänä, vasta Amerikasta saavuttuaan. Se
näytti tahtovan sanoa jotakin, sillä näytti olevan jokin toivomus
lausuttavana. Oikein hieno polkupyörä, kaikkein uusinta mallia, osaa
näet joskaan ei puhua, niin ainakin ilmaista ajatuksensa. Se iskee
silmää, kirkasta, nikkelöityä silmää, kun auringonsäde sattuu kiiltävän
ohjaustangon käänteeseen. Ja kun vähän aikaa sitä katselet, niin totta
tosiaan kaaputtaa se poljinta, näyttää liikuttavan satulaa niinkuin
töpöhäntä koira häntänsä päätä, kun se houkuttelee isäntäänsä metsälle.
Kun minun on tapana haastatella pyörääni, kysyn minä:
--Mitä sinä nyt sitten tahdot?
Se näyttää tahtovan esitellä itsensä ja asiansa.
--Nimeni on Columbus, sanoo se. Koko ristimänimeni on Columbus Cycle ja
sukunimeni Manufacturing Company. Se on rintaani kirjoitettu. Olen
tullut meren yli Englantiin, matkalla Suomeen, kuulin, että olet
Pariisissa ja lähdin kysymään, etkö tahtoisi tulla kanssani pienelle
löytöretkelle täällä maailmankaupungissa ja sen ympäristössä. Amerikan
ja Englannin minä tunnen, olen ruohoaavikolta myöten kantanut
ruskeaihoisia ratsastajia ja kilparatoja pitkin kiidättänyt
koukkuselkä-jokkeita. Nyt tekisi mieleni kerran omiksi huvikseni
katsella hiukan Pariisiakin. Ruvennet oppaakseni, niin käymme
koettamaan.
--Saisihan tuota koettaa, mihin kelpaat.
--Pane sitten päällesi, sanoi Columbus. Kyllä minä puoleni pidän, jos
vain sinä.
Sillä on uudenaikaiset tomunpitävät laakerit, joita ei kuulema ole
tarvis puhdistaa kuin jouluna ja juhannussa. Vaihtopyörä suuri kuin
myllynratas, mutta sittenkin kuulema kevyt kuin väkkärä, pyörän kehät
puusta ja koko paino vain vähän yli kymmenen kilon. Semmoinen se on, ja
minulla on polvihousut ja ihopusero ja luimulakki. Tarjoan käteni
kaunottarelle, ja miten lieneekään kevyt polkea, kädessä kuljettaa se
on köykäinen kuin ruohokeppi. Lähdetään, lähdetään hotellin portin
edestä ylhäältä Pantheonin mäeltä sunnuntai-kävelylle.
Tunnen jo vanhan pyöräni ajoilta vanhat reitit Pariisissa. Ensin alas
sivukatuja Boulevard St. Germain'ille, joka johtaa Place de la
Concorde'lle ja siitä Champs Elysées'tä ylös Place de l'Etoile'lle,
josta leveät tiet laskeutuvat Boulogne'n metsään. Koko tämä taival,
yksi maailman ihanimpia taipalia, on puulla peitettyä katua, sileää
kuin lattia. Kun pyörä, päästyään kivettyjä pikkukatuja tärisemästä,
luikuu alas Boulevardille, hytkähtää se somasti kuin venhe, teloiltaan
vesille työnnetty, ja ojennaikse selkä suorana laukkaan kuin
kilpahevonen.
Mutta varovasti! ylen varovasti! Sillä tuskin on tietä toista niin
viehättävää ja samalla niin vaarallista. Vaarassa on viehätys, tässä
niinkuin koskessa, jota lasket. Kahden puolen Boulevardia kulkee
loppumaton jono vaunuja. Jos saisi rauhassa toista rantaa seurata,
edessä jokin valjakko, joka tasaista totuttua vauhtiaan pyörii
eteenpäin, ei olisi taito suurempi tarpeen kuin mikä sileää myötävirtaa
valuessa, venheen perässä selkä kenossa istuen ja mela kainalossa tietä
tehden. Mutta tuossa on poikkikatu, josta pursuaa hevosia ja vaunuja ja
joiden välitse täytyy pujotella kuin kuohujen välitse. Suuria
tavaravaunuja, joita yksin omnibussienkin täytyy odottaa, ajurien
vaunuja, jotka huolettomasti ja höllin ohjin lönkyttelevät, keskellä
boulevardia raitiovaunuja, kaikkien niiden välissä polkupyörä
kilisevine kelloineen.
Täytyy pujahtaa jostakin rattaiden ja hevosten päiden välisestä
solasta. Sykähtäähän sydän vähän, mutta kun jalat tietävät tehtävänsä
ja ohjaustanko miehen tahtoa tottelee, niin pääseehän siitä, ja taas on
vähän matkaa aukeata katua, sileää virtaa--seuraavaan kadunkulmaan. On
sitä ainakin kilometri tuota Boulevard St. Germainia, jota reunustavat
Ranskan vanhan ylimystön totiset talot, joiden ikkunaluukut ja ovet
ovat melkein aina suljetut ja jotka nyt näyttävät entistään vielä
salaperäisemmiltä sen jälkeen kun suuri basaaritulipalo toi vainajan
melkein joka taloon. Mutta katuelämä, uusi aika ja ihmisten
välinpitämättömyys vierii katua pitkin mistään huolimatta;--ja samassa
olemme Ranskan edustajakamarin edustalla. Se on vaarallinen paikka, tuo
edustajakamari. Sen sisällä kuohuvat kaiken maailman intohimot ja joka
päivä koetetaan siellä jalkakammilla ministeristöjä suulleen syöstä.
Sen ulkopuolella on pyöräilijä ainaisessa vaarassa, sillä kamarin
edustalla oleva katujen aukea on salavihainen ja odottamattomia
pyörteitä täynnä. Liike Boulevard St. Germain'illa, liike
kahtaalta päin pitkin leveitä Seinen rannan puistokatuja ja liike
Concorde-sillalla, jossa se oikealta ja vasemmalta Seinen rannalta
tullen muodostuu loppumattomaksi vaunuvirraksi, mikä lakkaamatta kuohuu
kiiltäviä vaununkattoja, hevosten helaisia päitä ja kuskien hattuja,--
yhtyy tähän ja tässä taas eroaa ja hajaantuu. Siinä tulee omnibusseja
ja raitiovaunuja vastakkain, siinä on taaskin alituinen jono ajureita,
mutta etenkin on siinä yksityisten korskuvia valjakolta, suuria,
pitkäkoipisia oriita, jotka jo pitkän matkan päässä peloittavat ja
näyttävät halveksivan kaikkia vastaantulijoita. Äkkiä pyörä aavistaa
vaaran, hiljentää vauhtinsa, hakee suojaa jonkin lähimmän vaunun
vanavedessä, pääsee sillan korvaan, mutta kun on muodostunut ruuhka
jossakin edempänä ja vaunujono pysähtynyt, täytyy pyöräratsun hiljaa
kallistua, laskea ajajansa maahan ja turvautua sen talutettavaksi
sillan yli jalkakäytävää myöten, joka on kuin maakannas pahan kuohun
kohdalla. Ainoastaan jotkut uskalikot pyörämiehet, jotka eivät älyä
pelätä pyöriään eivätkä henkeään, pujottelevat vastakkain tulevien
vaunujen vilinässä kadoten niiden väliin, sukeltaen hevosten kaulain
alitse ja alinomaa nelistäen kelloja ja viheltäen ja piiskuttaen kuin
koskikarat pyörteiden keskellä.
Concorde-silta johtaa edustajakamarin edustalta Place de la
Concordelle. Kun siihen tullaan, on tultu ristiaallokosta väljemmille
vesille.
En tiedä, mikä sen vaikuttaa, mutta on aivan erityinen viehätys hypätä
polkupyörän satulaan tämän historiallisen, maailmankuulun torin
laidassa ja tehdä kierros Kleopatran neulan ympäri, josta näkyy
yhtäällä Tuileries'n puisto ja Louvren museo ja toisaalta Champs
Elysées pitkine kaukaisuuksineen ja sen perällä Riemukaari, ynnä tuolla
tuonnempana Eiffeltorni. Mutta pyörä kai luulee olevansa kilparadalla,
kun tori on sileä kuin puulattia, ja lisää vauhtiaan välittämättä sikin
sokin kulkevista vaunuista. Se tahtoo, kerran paikalle päästyään,
pyyhkäistä koko torin ympäri voidakseen kotiin tultua kehua
kiertäneensä ympäri Place de la Concorden niinkuin minkä tavallisen
kilparadan--ollen siinä suhteessa oikea amerikkalainen. Minun täytyy
seurata mukana, mutta kun olemme kolme kierrosta tehneet, nielaisee
meidät vaunuvirta mukaansa ja me ojennamme ulos Elysealaisille
kentille, kokka Riemuporttia kohti.
Tämän kuuluisan kymen ja sen rantain ihanuudet ja sen viehätyksen,
minkä sitä pitkin kulkiessaan tuntee, oivaltaa oikein vasta
polkupyörällä sitä myöten kiitäessään. Se on Pariisin ja kenties koko
vanhan maailman vilkkain liikeväylä, sitä myöten kun melkein kaikkina
aikoina päivästä ajaa kymmenittäin vaunuja rinnakkain ylös ja alas
katkeamattomassa kulussa. Mutta siitä huolimatta on siinä ajaminen yhtä
turvallista kuin omalla lattialla. Liike käy säännöllisesti yhtäänne
päin ja toisaanne päin eivätkä sivukadutkaan häiritse, joten ei ole
pelkoa vastaan tulevista eikä tien poikki asettuvista. Valitset vain
itsellesi jonkin nopeaa vauhtia ajavan valjakon ja sen selän suojassa
poljet tasaista tahtia niin kauan kuin haluttaa. Jos pyörä innostuu
isompaan nopeuteen, niinkuin nyt Columbus, joka on siinäkin rotuhevosen
tapainen, että se tahtoo kaikista muista hevosista edelle, niin ohjaat
vain ohi ja asetut toisen valjakon taa. Sillä tavalla sivuutellen
milloin pieniä kaksipyöräisiä, joita joku »impi» ajaa ystävänsä
vieressä istuen, milloin suuria Viktorioita, landoita y.m.s., joissa
tiesi mitä kuninkaitten poikia tai presidentin tyttäriä selkäkenossa
istuu, saavut sinä pari kilometriä hiljalleen kohottuasi Place de
l'Etoile'lle Riemuportin juureen, teet kauniin kaaren sen ympäri,
pysähdytät pyöräsi ja laskeut alas.
Minulla on aina se hyvä tapa, että kun tulen jollekin merkkipaikalle
pyörineni, en aja ohi, vaan pysähdyn katselemaan--ja panen tupakan. Ja
jos missä, niin lie tässä syytä pysähtyä, tämän jättiläiskaaren alle,
josta eteesi aukeaa maailman merkillisin näköala. Ympyrän säteinä
juoksevat pitkät boulevardit ja avenyyt kaikille haaroille tästä
yhteisestä keskipisteestä, tästä Pariisin navasta. Siitä menevät yhdet
Montmartrea kohti, siitä toiset päinvastaiseen suuntaan Boulognen
metsään, jonka takana kohoo Mont Valerienin linnoitus, siitä taas
toiset Trocaderoon ja Eiffeltorniin päin, siitä sinne, siitä tänne,
mutta ennen kaikkea ja kaikkia muita katuja mahtavampana aukeaa Champs
Elysées taustanaan Concorden tori ja Tuileries.
--Miltäs näyttää? kysyn minä Columbus Cyclelta, sillä minulla on
myöskin se hyvä tapa, että nauttiessani lepoani en unohda hepoani, vaan
pidän sille seuraa niinkuin arapialainen pitää seuraa orhilleen, sille
haastellen ja sitä taputellen.
--Siinähän menee, vastaa Columbus, vähät minä muusta, mutta tie on
hyvää ja kulku helppoa ... olla tämmöistä aina allani.
--Nythän se ilo vasta alkaa!
--Lähdetään sitten taas!
--Olet levoton ... niin minäkin.
Lähdetään taas, lähdetään laskeutumaan Boulognen metsään.
Vaan ennenkuin lähdemme, olkoon mainittuna muutama sana
polkupyöräoloista Pariisissa. Ne ovat täällä monessa suhteessa
mallikelpoiset. Ensiksikin kohdellaan täällä polkupyöräilijää niinkuin
järkevää ihmistä ja kunnon kansalaista eikä niinkuin raivoisaa koiraa.
Ei tarvitse mitään numerotaulua eikä mitään poliisin lupaa
liikkuakseen. Pyörä on kuin mikä muu ajopeli tahansa, jota on
väistettävä vastaantullessa, ja jalkamiehet ottavat sen, kadun yli
kulkiessaan, yhtä paljon lukuun kuin minkä muunkin ajopelin. Onpa
pyörällä vielä suuremmat oikeudet kuin muilla ajopeleillä siihen
nähden, että sen nopeus saa olla tavallista hevosella-ajon nopeutta
paljonkin suurempi, josta seuraa, että se voi mielensä mukaan ajaa
ohi. Pyörää saa taluttaa katukäytävällä vaikka vilkkaimmilla
boulevardeillakin, jossa suhteessa sillä on samat vapaudet kuin
lastenvaunuilla. Sen lisäksi on yksityisesti pidetty hyvää huolta
pyöräilijäin mukavuudesta. Tulitpa mihin hotelliin tai kahvilaan
tahansa, niin otetaan pyörä yhtä hyvin vastaan kuin sen isäntäkin ja
viedään se talteen joko huoneeseen tai pannaan katukäytävälle varta
vasten valmistettuun pilttuuseen; melkein jokaisessa kahvilassa on
sitäpaitsi ilmapumppu. Jos kotonasi ei ole tilaa pyörälle, voit sen
vähäistä maksua vastaan sijoittaa jonkun tallettajan luo, joka
puhdistaa ja voitelee sen joka ratsastuksen jälkeen.
Mutta kaikista suurin todistus siitä merkityksestä, mikä polkupyörälle
Pariisissa jo tunnustetaan, on se tapa, jolla Boulognen metsää on
pyöräilijäin mukavuudeksi järjestetty.
Heti kohta Riemukaarelta lähtee näet pitkä ja leveä Avenue de la Grande
Armée loivasti laskeutumaan Seineä kohti. Ellen erehdy, on se
pituudeltaan ainakin pari kilometriä. Pitkin koko tätä puistokatua on
erityinen asfaltista tehty polkupyörätie, joka sitten liittyy metsässä
olevaan tavallisen maantien tapaan tehtyyn tiehen, kiertää sen kokonaan
ja risteilee sen sisässä, ja jossa ei muilla ajokaluilla ole lupa
liikkua.
Columbuskin käsittää kohteliaisuuden ja kiitää kaula suorana ja korvat
luimussa alas asfalttitietä. Ei kuulu luiskahdustakaan hyvin tehdyn
pyörän laakereista ja ketjukin kiertää äänetönnä rataansa. Kello vain
tuon tuostakin antaa vastaantulijalle varoittavan merkin. Parempaa
pyörätietä ei liene toista, en ainakaan minä ole ennen moista polkenut.
Entinen renki lausui hartaimpana toivomuksenaan: olla aina pyhä ja aina
pouta ja korkeat rengin palkat. Minä tässä pyörän selässä toivottelen:
olla aina asfalttitie alla, aina alamäki edessä ja aina ympärillä ihana
Pariisi!
Mutta huiskaus vain ja pyörä karahtaa jo karkeampaan tiehen. Ollaan
Boulognen metsässä, kukkivien puiden siimeksessä, yht'äkkiä niin
hiljaisessa seudussa kuin jossakin maantiellä Suomessa.
Koeta nyt voimiasi, Columbus, näytä nopeuttasi!... Ja korvat soi ja
ilma humisee ja metsän lyö silmissä viheriäksi lautaksi.
Jo riittää! Jo näen sinut juoksijaksi, Columbus. Mutta Boulognen metsää
on tyynemmin tarkastettava. Se on pyörämiehen lumottu ja luvattu metsä,
aina vaihteleva ja aina uusi, kuinka monta kertaa sen käytäviä
kierrelletkin. Juuri kun ajat yksinäistä metsäpolkua ja luulet olevasi
jossakin etäisessä erämaassa, solahdat puitten siimeksestä, lehväisten
katon alta suurelle leveälle tielle, jossa vaunuja ajaa ja jossa
Pariisin koko hieno maailma selkä kenossa raitista ilmaa nauttii.
Seuraat mukana ja tulet järvelle, jossa venheitä soutelee ja
palkovenheitä suikkelehtii ja joutsenet ja sorsat ja hanhet
liukuilevat. Tuossa on pieni soma ravintola, jonka edustalle istahdat
levähtämään ja janoasi sammuttamaan. Nouset siitä taas satulaan, ajat
tietämättä minne, ja saavut suurelle vihreälle kentälle, joka on
mustanaan kansaa ja jossa parhaallaan näet puolikymmentä
suorakaulaista hevosta hurjassa laukassa--se on Longchamps'in
kilpa-ajokenttä--ohjaat eteenpäin, käännyt metsäpolulle, poljet hiljaa
ja huolettomasti ja olet taas yksin maailmassa, etäisessä lehdossa,
jossa peipot visertää ja satakielet säveltelee, et tiedä, missä olet,
eksyt, et siitä välitä, ja tulet taas suurelle tielle, jota myöten
sallit taas ratsusi pyyhältää ja pääset virtaisen veden rannalle,
Seinevirran vierteelle. Nyt noudatat sitä ja tulee silta eteesi. Ajat
sillan yli, olet toisella rannalla, ja siinä on pieni kaupunki sillan
korvassa.
Se on Suresnes, yksi Pariisin hauskimpia etu-kaupunkeja, kaikkien
Pariisin sunnuntai-pyöräilijäin matkan määrä. Sadoittain, tuhansittain
istuu somiin urheilupukuihin puettuja naisia ja miehiä rantakahviloissa
ja niiden edustalla, iloista elämää pitäen. Pyörät annetaan niitä
varten asetettujen palvelijain haltuun ja muodostavat ne kahvilan
edustalla auringon valossa välkkyvän puoliympyrän, jonka somuutta vielä
ylentää melkein jokaisen pyörän ohjaustankoon kiinnitetty
kukkaiskimppu.
Hauska on siinä istua, kahvilan verannalla, ja katsella elämää
edessään. Pyöriä tulee, toisia menee ja kuta enemmän päivä kuluu, sitä
vilkkaammaksi käy liike. Niitä välkähtelee tuolla Boulognen metsän
puitten lomassa, niitä ajaa Seinevirran rantoja pitkin, niitä keikkuu
siltaa pitkin. Kaikki on pyöräilijäin hallussa, kaikki saa niistä
leimansa tällaisena sunnuntaipäivänä, kun ilma on tyyni, viileä ja
kaunis.
Tänä sunnuntaina on niitä vielä enemmän kuin muulloin, sillä joka hetki
odotetaan palaaviksi kilpailijoita, jotka ovat lähteneet Bordeaux'sta
ja joiden on tästä kautta määrä palata. Jännitys on suuri, sillä
sähkösanomat ovat jo kertoneet, että eräs ranskalainen on etunenässä.
Yht'-äkkiä syntyy levottomuutta kahviloissa, kadulla ja sillalla. On
kuin ukkonen olisi tulossa. Se lähenee, melu kovenee, hurraa-huudot
kiihtyvät ja samassa ajaa korskuen ohitse kauheaa pärinää pitäen
automobiili ja sen kintereillä pölyisen pyörän selässä melkein
mahallaan pieni, puolialaston nuorukainen--hän on voittaja, ensimmäinen
palkinto! ... hän suhahtaa ohi pirullisen melun seuraamana ja katoo
sillan yli päästyään Boulognen metsään.
Osa yleisöä rientää hänen jälkeensä ollakseen mukana hänen perille
tullessaan Seine-velodromiin, joka on jossakin Eiffeltorin tienoilla.
Toiset jäävät paikoillaan odottamaan toisten kilpailijain tuloa ja
heille hurraamaan. Pyöräni ja minä lähdemme levähdyttyämme hiljaiselle
paluumatkalle takaisin Pariisiin.
En aja samaa tietä, jota olin tullut. Halkaisen Boulognen metsän
merkittyäni suunnan Eiffeltornin mukaan, jonka ohitse on suorin tie
Quartier Latin'in ja Pantheonin mäelle. Monta kertaa on tämä majakka
samalla tavalla ollut viittanani, kun olen Pariisin ympäristöissä
harhailtuani hakenut itselleni suorinta tietä kotiin päin.
Olisihan mukavin palata sitä tietä, jota olin tullut. Mutta minä
valitsen tahallani toisen tien, suoremman ja huonomman koetellakseni,
miten Columbus siinä suoriutuu, miten se on oleva Suomessa tarkoituksen
mukainen. Pariisissa on kaikkea tarjona; huonot pyörätiet ovat siellä
yhtä tavallisia kuin hyvätkin. Katu Boulognen metsästä Passyn portin
kautta Trocaderoon on kuoppaista ja kivitettyä, aivan niinkuin
Helsingissä. On oikein sääli hentojäsenistä ja hienojänteistä hepoani,
mutta hyvin se kestää koetuksen ja koettaa kantaa herraansa tärisyttäen
häntä niin vähän kuin mahdollista. Sulavasti, melkein viehättävästi
luistaa se kiveltä kivelle ja hyppää kuoppain poikki melkein niiden
pohjaan koskematta. Eikä ole vammaa, ei naarmua, ei koloa
kummikavioissa, kun näitä Trocaderon palatsin edustalla tarkastelen.
Siitä alkaa taas parempi tie. Hurahdutan alas Alman sillalle, alatse
Eiffeltornin, teen kierroksen vanhalla näyttelyalueella, josta osa on
nyt luovutettu polkupyöräilijäin harjoituskentäksi, kampean siitä alas
Seinen rannalle, jota seuraten vähitellen saavun edustajakamarin
edustalle ja Boulevard St. Germainia myöten kotiin Pantheonin mäelle.
--No, Columbus Cycle, oletko tyytyväinen retkeesi?
Se näyttää iskevän nikkelöityä silmää ja kaaputtavan kampiaan, valmiina
lähtemään uudelle kiertomatkalle. Mutta minä olen saanut tarpeekseni
tällä kertaa ja olen aika tavalla uupunut. Sillä vaikka polkeminen
Pariisin parhaita katuja ei olekaan vaikeaa, käy ratsastus niitä myöten
kuitenkin aikalailla rasittavaksi sen jännityksen vuoksi, jossa
alinomainen varuillaanolo pitää hermoja;--mutta se jännitys se samalla
antaa aivan erityisen viehätyksen tällaisille retkille, joita voi
verrata ainoastaan kosken laskuun tai myrskyssä purjehtimiseen
karisilla vesillä.