* * * * *
Et voi kuvailla hämmästystäni, kun tässä eräänä iltana suuria
Boulevardeja kävellessäni yht'äkkiä tapaan yhteisen ystävämme Sasun.
Olin lentää selälleni asfalttikadulle. Hän täällä! Sasu Punanen--
Pariisissa! Olinhan kuullut, että hän oli perinyt suuren omaisuuden
eräältä täti-vainajaltaan, joka häntä aina oli suositellut, kun hän oli
niin siivo poika. Mutta eihän hänen ulkomaanmatkastaan oltu mitään
mainittu sanomalehdissä, joissa kuitenkin kerrotaan kaikista ulkomailla
matkustaneista jatkolaisista ja musiikkiopiston oppilaista. Ja miten
hän oli muuttunut! Aivan vihoviimeistä muotia, päässä korkea
silkkiknalli, hirveän leveät keltaiset roimahousut, säkkiselkäinen
palttoo selässä ja mahdottoman suuri kirjava kravatti kaulassa.
--Sinä täällä...!
--Teällähän tuota näyn olevan, tuumaili hän musertavan rauhallisesti,
niinkuin olisimme olleet vain Helsingin esplanaadilla.
--Mutta mitenkä ihmeen lailla ... milloinka ... joko sinä kauankin...?
Viikon päivät oli hän ollut täällä »Paeriisissa», selitti hän minulle,
sittenkun olimme poikenneet ensimmäiseen kahvilaan. Hän oli jättänyt,
ainakin toistaiseksi, sikseen teologiset opintonsa ja lähtenyt maailmaa
katselemaan ja huvittelemaan. Vaan ei ollut vielä tähän saakka ilo
oikein ilolle tuntunut. Eihän tahtonut kieli oikein suussa kääntyä, ja
ne ainoat suomalaiset, jotka hän täällä oli tavannut, olivat olleet
niin ylpeitä, ettei niiden kanssa tullut mitenkään toimeen.
Eikä ollut oikein niistä tämän valtakunnan ruuistakaan, kun ei rukiista
leipää saa nähdäkään ja täytyy nieleksiä palasensa ilman voita ja
piimää. Harmittavan sanoi hän itseään tämän maailman
kevytmielisyydenkin, ja hän oli aivan varma siitä, että Ranskan kansa
kulkee suurin askelin perikatoaan kohti. Tekevät työtä sunnuntaina ja
pitävät puotinsa auki keskellä kirkkoaikaa. Mutta suurin ikävyys oli
täällä se, ettei saanut edes kylpeäkään... Minä sanoin, ettei missään
ole niin mainioita saunoja kuin Pariisissa. Hänen silmänsä välähtivät
ilosta, hän katseli minua rukoilevasti, mutta kun hän pohjaltaan on
hienotuntoinen mies, ei hän nähtävästi tahtonut vaivata minua
pyytämällä, että veisin hänet saunaan. Kysäisi hän kuitenkin,
mahtaisiko tästä kaupungin paikasta olla sinne pitkältäkin.
--Jos tahdot, voimme mennä yhdessä, ehdotin minä, minä tulen mukaasi.
Hän suostui tietysti heti paikalla ja me menimme nyt Sasun kanssa
Pariisin saunaan. Sinä tiedät sen mainion saunan siellä rue Cadet'n
varrella; sinne me menimme. Vaikka minä tavallisesti käytän toista
vähän halvempaa saunaa Faubourg St. Denis'ssä, ymmärrät kuitenkin, että
tahdoin sellaiselle saunantuntijalle kuin Sasu on tarjota, mitä parasta
tällä alalla on tarjottavana, enkä, totta maar, kadukaan kauppojani.
Ensin luuli Sasu, että tein hänestä pilaa. Tämähän oli komea hotellin
etehinen eikä mikään saunan porstua. Siinä olikin hienot punaiset matot
lattialla, kahden puolen marmoripilareita ja hiottua kiveä lattiana.
Pulska, hienosti puettu ovenvartija kiiruhti ottamaan päällystakkia,
hattua ja keppiä ja osoitti meidät pilettiluukulle, jossa istui nainen
kaunis kuin kuningatar. Näin, että Sasu ajatteli kukkaroaan, mutta
rauhoittui kuitenkin, kun kuuli, ettei sauna maksa kuin kaksi francia.
Ja niin pian kuin laitokset alkoivat ilmaantua, käsitti hän ne ja osasi
antaa niille oikean arvonsa.
Erittäin mukava oli hänestä vaatteiden riisuntahuone. Se oli pitkä
lämmin käytävä täynnä pieniä kaappeja, joihin vaatteet pantiin ja avain
ripustettiin nauhaan kaulan ympärille.
--No se, sanoi hän. Sehän on kerrassaan nerokasta! Minä pidän paljon
saunasta, mutta en ole koskaan voinut siitä täydellisesti nauttia
siellä kotona, kun minua aina on pelottanut, että jos saunapiika tai
joku muu pistäytyy hikoillessani lompakolleni.
Palvelija toi soikean lakanan ja verhosi hänet sillä, niinkuin
roomalaiset ennen aikaan verhosivat itsensä toogalla. Sasu kysyi syytä
siihen, ja minä selitin, että kun tämä on roomalainen sauna, niin
täytyy pukeutuakin roomalaisittain.
Kun hän kulki edelläni sisähuoneisiin pilariston välitse, niin hän
todella olikin kuin joku roomalainen keisari, niinkuin Nero tai
Tiberius. Ja mitä huomiota hän herätti! Kun tulimme siihen suureen
saliin, jonka keskellä on vesisäiliö ja ympärillä makuusijoja,
kohottivat kylpeneet väsyneitä päitään ja katselivat jälkeemme
huudahdellen puoliääneen: »mikä vartalo! mikä ruumis!» Ja palvelijat
kiiruhtivat edellämme tietä näyttämään. Ne luulivat varmaankin, että
Sasu Punanen oli jokin ulkomaalainen ruhtinas ja minä hänen
ajutanttinsa tai että me olimme ainakin joitakin amerikkalaisia
miljoonanomistajia.
Omituista kyllä ei Sasu Punanen täällä saunassa osoittanut juuri
ollenkaan sitä saamattomuutta, joka aina pistää silmään vasta tulleista
suomalaisista täällä Pariisissa. Hän oli tässä oudossa komeassa
saunapalatsissa sama tottunut kylpijä kuin Maariansaunassa siellä
Helsingissä, tai ainakin koetti hän sitä olla.
Edellämme kohotetun oviverhon alatse astuimme me juhlallisesti suureen
pyöreään, ylellisillä seinämaalauksilla koristettuun huoneeseen, jossa
jo oli kymmenkunta kylpijää ennen meitä. Toiset heistä istuivat
mukavilla sohvatuoleilla, jalat matalan, pyöreän pöydän päällä, jonka
alla olivat lämpöjohdot. Toiset käveleskelivät miettiväisinä
niinimatoilla peitettyä lattiaa pitkin ja tarttuivat tuon tuostakin
raskaisiin rautakuuliin niillä käsiään voimistellen ja saadakseen
hikoamista aikaan. Sasu luuli, että hänen tuli tehdä niinkuin muutkin,
hänelle tuli kai myöskin halu näyttää voimiaan, ja keräten niin monta
painoa kuin suinkin sai sormiensa väliin mahtumaan, nosti hän ne
vaivatta ensin olkapäänsä tasalle ja sitten siitä suoraan ylös. Se
herätti ansaittua huomiota, syntyi pieni kilpailu, mutta Sasua ei
kukaan voittanut, ja me nautimme molemmat menestyksestämme.
Sasu oli muutenkin yleisen huomion esineenä. Nuo pienet
ranskalaiskääkkyrät, joiden jalat olivat hienot kuin rantasipin, selät
laihat, rinnat ontelot ja käsivarret jänteitä vailla, katselivat
silminnähtävällä kunnioituksella hänen paksuja pohkeitaan, pulleata
rintaansa, leveätä niskaansa ja uhkeata selkäänsä. »Mikä takalisto,
mikä takalisto!» kuulin heidän sanovan.--»Mitä ne puhhuu?» tiedusteli
Sasu.--»Ihmettelevät sitä pulskinta Suomen poikaa», selitin minä.
»Antaapa heijän voan ihmetellä ... näkköökö ne, että myö ollaan
Suomesta?» sanoi Sasu.--»Näkeehän ne toki.»
Hetken aikaa istuttuamme ja lämmiteltyämme kysyi Sasu, eikö tässä
saunassa löylyä lyödäkään. Olin odottanut sitä kysymystä ja nautin jo
edeltäpäin siitä ilosta, jonka pian tulisin hänelle valmistamaan.
--Kuuletko tuota kihinää? kysyin. Siellä se on oikea sauna, tämä on
vasta vain porstua.
Ja minä vein hänet huoneeseen, jossa kohosivat lauteet kuin rappuset
lattiasta kattoon. Seinässä oli aukko, josta tuli höyryä. Sasu kiipesi
katon rajaan, minä jäin vähän alemma.
--Katohan peijakkaita, puheli hän katon rajasta, katohan konnia,
millaiset niillä on vehkeet. Se ei tule tuo löyly yht'äkkiä
puhaltamalla, niin että sorkat ovat palaa, voan noin näet vain
verkalleen, yhä lämpimämmin ja lämpimämmin... Ka, kun se tuoksuu
tervalle ... enpä oo ikinän' tämmöistä löylyä ... ähhäh, jopahan
viimeinni alakaa hik' irtautua ... eihän tässä kohta ennee näe mittään
... nyt en ennee erota kuin hoamuja ... missee sinä oot? ka, sielläkö
... en minä vielä tule.
Minä en tietysti kestänyt kuumuutta niinkuin hän ja juoksin
suihkuhuoneeseen. Sasu jäi sinne pilviinsä kuin mikä Olympon jumala, ja
silloin tällöin minä kuulin hänen päristyksensä, jonka ukkonen soi yli
höyryn sähinän ja suihkujen suhinan. Vasta sitten, kun höyryä oli
lakattu päästämästä ja ilma selvinnyt, laskeutui Sasu alas.
Hän oli punainen kuin keitetty krapu, ei virkkanut mitään, asettui vain
suihkun alle ja antoi sen valella jäseniään.--Alkaako sinua miellyttää
tämä Pariisi? kysyin minä, kun taas palasimme lämmittelyhuoneeseen.
--Enpä, enpä oes uskonna, että niillä oes tällaiset vehkeet.
--Onhan niillä peijakkailla vehkeet, mutta ei tässä vielä ole läheskään
kaikkea koeteltu.
Vielä oli pesu jälellä. Se suoritettiin taas eri huoneessaan,
marmoristen istuimien päällä, saippualla, joka tuoksui ruusulle ja
mandelille. Sen jälkeen vielä suihkua, jota saattoi ohjata milloin
mihinkin kohtaan ruumistaan, sekä vesisuihkua, että höyrysuihkua.
Sasu oli aivan haltioissaan, mutta hän oli kuitenkin totinen, niin
totinen kuin voi olla ainoastaan syvälle juurtunut intohimo, silloinkun
sitä oikein tyydytetään.
Ja vielä sittenkin oli hän saava tuta, että loppu oli kaikista
suloisin.
Vein hänet takaisin entisille jälillemme siihen suureen huoneeseen,
jossa oli vesisäiliö. Paiskauttuamme sen yhdestä päästä umpisukkeloon
nousimme toisesta päästä ylös. Meidät otettiin siellä vastaan
lämmitetyin lakanoin, meitä pyyhittiin ja kuivattiin ja sitten puettiin
päällemme paksusta palttinasta tehty kotiviitta, jonka jälkeen
palvelija viittasi meidät seuraamaan häntä.
--Minnekkä nyt?
--Nyt mennään lepäämään.
Ja meidät vietiin yläkertaan, asetettiin mukaville vuoteille, jotka
olivat kuin toisistaan erotetuita pilttuita, kaksi vuodetta kussakin
pilttuussa. Siinä meidät peitettiin, laitettiin tyynyt mukavasti selän
ja kyynäspäiden alle ja jätettiin nauttimaan olemisestamme. Se oli
suuri sali, niinkuin Kämpin hotellin juhlasali. Tuolla alhaalla lorisi
vesisäiliön suihku, sieltä täältä kuului puhelua, joka ei kuitenkaan
häirinnyt, me lepäsimme tässä tupakoiden ja maistellen olutta, jota
hieno edeskäypä oli meille tuonut.
--No, Sasu? Mitäs sanot?
--En sano mittään, en sano mittään.
--Etkö kiitä minua, että olen tuonut sinut tänne?
--Kiitänpä kiitän ... kiitänpä kiitän ... en oes uskonna, jos en oes
nähnä.
--Ei ne ole ne Helsingin saunat mitään tähän verraten.
--Eivätpä oo, eivätpä, eivätpä oo.
--Olisi ollut vahinko, jos sinun olisi pitänyt lähteä täältä
kylpemättä. Aiotko lähteä pian takaisin Suomeen?
--En tiiä ... aioinhan minä jo huomenna, vaan mikäpä tuonne lie niin
kiirekkään.
--Jää sinä vain. Kylvetään joka päivä.
--Riittää se joka toinennii. Sauna maistuu harvemmin kylpien
paremmalta, niinkuin ruokakin, kun sitä ei aina syö.
Meitä painoi herttainen väsymys, me ummistimme silmämme ja nukahdimme
vähäksi aikaa. Sasulta ummistuivat silmät ennen kuin minulta. En ole
koskaan nähnyt niin onnellisia, rauhallisia ja viattoman tyytyväisiä
kasvoja kuin hänen kasvonsa. Suu oli niin sanotussa autuaassa hymyssä,
huulilla ja poskilla käherteli valkoinen parta ja otsa ei näyttänyt
koskaan tietäneen mitään tämän maailman murheista.
Herättyämme pukeuduimme verkalleen, niinkuin Sasun tapa on, ja menimme
sitten syömään hienoon ravintolaan Boulevardien varrella. Sasu oli
pyytänyt saada tarjota ja minä soin sen mielelläni, sillä miehellä
näkyi olevan kukkaro yhtä pullollaan kuin posketkin. Tapansa mukaan oli
hän enimmäkseen vaiti kylvettyään. Mutta hän kuitenkin mietti ja
ilmaisi yht'äkkiä aatteensa kääntyen puoleeni kahvia juodessamme.
--Ei oo siellä Suomessa semmoisia saunoja kuin teällä, sanoi hän.
--Kaikessahan ne ovat täällä suuressa maailmassa meistä edellä.
--Enpä oes uskonna sitä ... enpä, enpä oes sitä uskonna, jos en oes
nähnä.
Oli siinä ehkä kateuttakin hänen äänessään, häntä nähtävästi hiukan
vaivasi se, ettei hänen maansa siinäkään suhteessa, niinkuin hän ehkä
oli luullut, ollut muista edellä. Sillä Sasu Punanen on hänkin
patriootti tavallaan.
--Mutta eiköhän siellä meilläi sais aikaan tuommoisia saunoja?
--Miksei, kun vain olisi tarpeeksi kapitaaleja.
--Kapitaalejako? Eiköhän noita niitä aina sais hankituks ... pannaanhan
sitä paljon turhempaannii.
Enempää ei hän puhunut sillä kertaa, mutta tuon tuostakin hän sitten
aina kylvettyämme palasi tähän aineeseensa. Ja jos olen oikein arvannut
hänen ajatustensa juoksun, niin hautoo hän mielessään jotakin
erikoista. Hän on joskus jälestäpäin tuumaillut, että paljokohan tuo
tuommoinen saunalaitos meillä tulisi maksamaan. Minä autoin häntä
taipaleelle ja kerroin, että ennen vanhaan vanhassa Roomassa ne
keisarit ja rikkaat ylimykset lahjoittivat kansalle paljoa komeampiakin
kylpylaitoksia kuin nämä pariisilaiset, jotka vain ovat niistä pieniä
jäljennöksiä.
--Onhan sitä joutavampiakin lahjoituksia tehty, naurahti hän. Mitäpä ne
nyt oikeastaan ovat ne Antellinkaan kokoelmat, vaikka niistä niin
suurta eäntä on pietty.
Sasu Punanen ei paljoa puhu aikeistaan. Mutta jos olen arvannut hänen
ajatuksensa, miettii hän suuren lahjoituksen tekemistä kansalleen. Ehkä
saatte piankin kuulla suurista saunahankkeista siellä Helsingissä. Jos
ne toteutuvat, niin vaatii oikeus ja kohtuus, että hän saa kaupungilta
tontin ilmaiseksi ja että hänen nimensä Biograafisen nimikirjan ensi
lisävihkossa mainitaan muiden suurten lahjoittajain joukossa.------