Yleensä ei meidän suomalaisten tie mielellään mene itäänpäin. Liekö
siihen syynä se, että halumme aina on ollut idästä länteen, että
ihmisessä on jo synnynnäinen tuo vietti seurata auringon mukana,
ja että tuntuu siltä kuin ei meillä olisi mitään tekemistä noilla
korpi- ja aromailla, joiden läpi kulkumme on ollut niin vaivalloinen ja
jonne meidän veljistämme ja sukulaisistamme niin monet ovat hukkuneet
ja hävinneet teille tietymättömille. Kaikkien ulko-oviemme kynnyksiltä
kääntyvät tiet hetikohta länteen päin ja kun laskemme matkan pituuden
ulos Eurooppaan, niin otamme tavallisesti lukuun ainoastaan välin
Helsingistä tai Hankoniemestä Lyypekkiin tai Kööpenhaminaan. Pietarin
tie, se on meille kuin takaovi, jonka kautta vain hätätilassa
kiireimmittäin pujahdamme. Mitkä kaikki syyt siihen vaikuttanevatkin,
yksi lienee myöskin maamme muoto, jonka ranta ikäänkuin kulussaan
koukistuneena polvena astuu ulos ja pyrkii poispäin.
Sentähdenkö tuntunee rinnassamme niin miellyttävä tyydytyksen tunne,
kun asiamme vaativat meitä lähtemään länttä kohti ja sentähdenkö
vuotanee niin luonnollisesti ja ikäänkuin itsestään siirtolaistulva
tähän suuntaan? Ei osaa ajatellakaan, että lähtiessään itäänpäin voisi
nauttia lähdön riemusta niinkuin sen tuntee lähtiessä »suureen
länteen». Pietarihan on maailmankaupunki sekin ja onhan sen kuullut ja
ymmärtäähän sen, että se kyllä voi tarjota samat ulkonaiset viehätykset
kuin muutkin maailmankaupungit. Sen teatterit, sen konsertit, oudot
ihmiset, täydellinen riippumattomuus tuttavista, vilkas ja aina kuohuva
ja vaihtuva katuelämä, ne ovat tietysti samat täällä kuin muissakin
suurkaupungeissa. Mutta oikea mieliala on poissa, sydän tekee työlakon
ja tunteet vetävät siipensä suppuun. Ainoastaan uteliaisuus jää
vireille ja ainoastaan sille voipi perustaa jonkinlaisen viihtymisen
mahdollisuuden.
Ennen oli, omituista kyllä, aivan toisenlaista. Nykyisen miespolven
mielestä olivat haihtuneet muistot menneistä vainovuosista. Nurja väli
kahden erilaisen rodun kesken oli alkanut lauhtua. Lisääntyvä
kauppayhteys synnytti tuota molemminpuolisten etujen ystävyyttä, jonka
siteiden sanotaan olevan ja kenties ovatkin kaikista sitkeimmät. Sen
lisäksi ihmeteltiin ja rakastetiinkin meillä niinkuin muuallakin sitä
nerokasta uutta kirjallisuutta, joka yht'äkkiä hämmästytti koko
sivistyneen maailman ja joka yhäkin vielä viettää riemujuhlia, missä
sitä opitaan tuntemaan.
Mutta sitten tuli se, mikä tuli, ja herttainen hymyily muuttui ensin
totisuudeksi ja sitten jäykkyydeksi. Kun ison talon isäntä ylpeilee ja
uhkailee isoudellaan, niin välttää vähävaraisempi astua hänen
alueilleen ja tekee kernaammin kierroksen aidannurkassa. Vaan jos hän
kuitenkin jostakin syystä on pakotettu taloon poikkeamaan, niin on
hänen halunsa tehdä olo siellä niin lyhytaikaiseksi kuin suinkin.
Siellä saattaa kyllä olla ja tietäähän sen, että suurin osa talon väkeä
onkin hyväntahtoisia ja herttaisia ihmisiä. Mutta yksi ainoa
epäkohtelias ja kylmä katse joidenkuiden muiden puolesta--ja niitä ei
voine välttää--tulee varmaankin tekemään sen, että katoaa halu
kehenkään lähemmin tutustua.
Nuo tunteet täyttivät tämän kirjoittajan mielen, kun juna kiidätti
häntä asema asemalta itää kohti. Tuli yht'äkkiä rajaa lähetessä halu
heittäytyä pois ja jäädä Suomeen. Se sama tunne tulee tavallisesti
ainakin siirtyessä maasta toiseen ja siihen sekaantuu hiukan
epämääräistä surumielisyyttä. Mutta suomalaiselle, hänen vaikka vain
lyhyeksikin aikaa ja varsinkin ensi kerran ollessaan tätä askelta
ottamassa Suomesta Venäjälle, tulee siihen lisäksi vielä jotakin
muutakin. Vaan onhan toiselta puolen niinkin, että outoudella on oma
viehätyksensä, että koski aina vetää partaalleen ja että kääpiötkin
tekevät retkiä jättiläisten maahan.
Joutua yht'äkkiä tuohon valtakuntaan, joka ulottuu yli kuudennen osan
maapalloa ja jonka asukasluvussa me emme ole enemmän kuin hietajyvä
meren rannalla, joutua siihen pääkaupunkiin, josta tuota maata
hallitaan ja josta kaikki käskyt käyvät tämän jättiläiseläimen
etäisimpiin jäseniin,--tuntea itsensä turvattomaksi näiden jäsenien
välissä--se on samalla hirvittävää ja puoleensa vetävää.
Ja ne jäsenet, ne sormet, kynnet ja tuntosarvet, ne tuntuvat jo kaukana
toisella puolen Suomen rajan. Kaukaisille saloillemme ei venäläinen
vaikutus tosin vielä ole tunkeutunut. Mutta pienimmässäkin
maaseutukaupungissa sykkii jo jokin suoni suuresta ruumiista: jos ei
muuta, niin on ainakin sähkösanomakonttorin kyltti venäjänkielinen. Ja
Helsingissä on jo yhden ison valtasuonen pää, joka on jokapäiväisessä
ja suoranaisessa yhteydessä suuren sydämensä kanssa. Venäläinen kokardi
ja venäläinen univormu, venäläiset ajurien puvut, kylteistä ja katujen
nimistä puhumattakaan, ne ovat joka päivä silmäimme edessä. Oma on
kuitenkin aina voitolla, oma kieli kaikuu kaduilla ja toreilla,
talonpojilla on suomalaiset pukunsa ja kaikissa oloissa on kansallinen,
tuttu värityksensä. Vieras väritys on vain kuin poikkitelainen raide
kotimaisella pohjalla, jonka se saa sitä kirkkaammin astumaan esille.
Mutta Kaipiaisissa tulevat junat vastakkain, toinen menee Helsinkiin,
toinen Pietariin. Ja se, joka menee Pietariin, se tuo jo piankin
leyhäyksiä Pietarista vastaamme. Lappeenrannasta ja Viipurista tuoksuaa
vaunuihin yhä enemmän venäläistä ilmaa. Sieltä tulee venäläisiä
pikkukauppiaita ja torisaksoja litteissä lippalakeissaan--ne näkyvät
muuten ranskalais-venäläisen ystävyyden merkiksi syntyneen
pariisilaismuodin mukana tulleen toistakin tietä kauppaan ja kaupasta
suomalaisten herrasmiestenkin käytäntöön; sieltä tulee kauhtanoihin,
leveihin housuihin ja leveäkantaisiin saappaisiin puettuja talonpoikia
ja niiden väliin istuutuu kirjavahameisia ja -huivisia naisia, jotka
levittävät nyyttinsä ja pussinsa--yhtä pehmoiset kuin he ovat itsekin--
hyllyille ja penkeille, ja ristivät silmänsä syömään ruvetessaan.
Samalla ovat supisuomalaiset kolmannen luokan matkustajat vähitellen
tippuneet tielle; yhä harvemmin sattuu korvaan hämäläiskorkoinen
suomalainen sana ja vaunussa alkaa päästä voitolle ymmärtämättömän
kielen porina. Ja nekin, jotka suomea puhuvat, ne puhuvat sitä
vieraalla murteella; seassa on outoja sanoja ja ääntäminen soi
muukalaiselta.
Käsitämmehän toisemme kuitenkin ja alamme puhella. He ovat
rajapitäjistä, Uudeltakirkolta, Valkeasaaresta, Parkalasta y.m. Tulevat
Suomesta, ovat käyneet Lappeenrannan markkinoilla, saavat tietää, että
olemme Helsingistä ja alkavat puhua Pietarista. Eivät voi käsittää,
ettemme me ole käyneet Pietarissa ja naurahtavat meille siitä kuin
säälitellen. He käyvät siellä kaksi, kolme kertaa viikossa, vievät
sinne voita ja maitoa ja kermaa. Saattaahan sitä Suomessakin asua,
mutta sehän se vasta kaupunki on Pietari! Siellähän ne vasta kadut on
ja suuret talot ja hovit, siellähän vasta rahaa on ja siellähän on
kaikki tavara »huotavampaa» kuin Suomessa. He puhuvat siitä sillä
innolla, jolla puhutaan omasta, ja laskevat tulonsa ja menonsa ruplissa
ja kopekoissa.
Tuntuisi ehkä ikävämmältäkin, ellei heistä kuitenkin huomaisi, että he
sittenkin ovat suomalaisia, että kieli lausuu sekaan sotketut
venäläiset sanat suomalaisella korolla ja että vieras kansallisuus ei
ole vuosisatain kuluessa kyennyt tunkemaan kuorta syvemmälle. Vaikka
meri heittääkin hietansa rannalle ja peittää sen, niin tulee toinen
aalto ja vie sen takaisin ja kallio on aina sama--suomalainen.
Tuo ajatus tuntui lohdutukselta eikä suinkaan niinkään laihalta. Kun ei
vapaaehtoinen venäläistyminen, jota ovat olleet auttamassa kaikki
ulkonaiset olosuhteet, ole sen suurempia hedelmiä kantanut näillä
rajamailla, niin voihan toivoa, ettei pakollinenkaan
venäläistyttäminen, jolla ovat vastassaan kaikki n.s. luonnon lait, ole
onnistuva pyyhkimään kokonaista kansaa pois kansojen joukosta.
Ja kun olin saavinani tuon vakuutuksen itselleni, niin tuntui minusta
siltä kuin olisin paljoa levollisemmin voinut siirtyä rajan yli.
Se tuli se raja niin päivän selvästi, niin yhtäkkisesti ja n.s.
kaikessa loistossaan näkyviin jo Valkeasaaren asemalla. Ensinkin
tullivirasto, jossa venäläisiin pukuihin puetut virkamiehet tuskin
osasivat suomenkieltä. Sitten ravintola, joka ryyppylaseineen ja
voileipineen oli järjestetty venäläiseen tapaan, jossa hinnat sanottiin
venäjäksi ja jossa palvelija--tuollainen mustaviiksinen, sileäposkinen
tiskintakainen punakka mies--ei ymmärtänyt muuta kuin venäjänkieltä. Ja
Suomi oli yht'äkkiä kuin kokonaan kadonnut. Vielähän olivat
rautatievaunut samat kuin Helsingissä, vielähän osasivat
rautatiepalvelijat Pietarin asemallakin suomenkieltä ja kelpasi siellä
Suomen raha. Mutta ulos tultua ilmoittivat ajurien huudot
vastaansanomattomasti, että oltiin Venäjällä, niinkuin todella
oltiinkin. Oli ehdottomasti siirrytty rajan yli ja muutettu maasta
toiseen.
Mutta juuri se, että oli niin tapahtunut, että todellakin oli olemassa
raja, että se ei ollut umpeen kasvanut ja että se kuitenkin niin
selvästi näkyi, se teki sen, että alkumatkan alakuloisuus ja
hetkellinen pessimismi oli haihtunut.
Eikä koskaan ole vierailla mailla matkusteleminen ja oudoissa oloissa
oleskeleminen niin turvallista kuin silloin, kun on oma evässäkki
mukana ja kun on luottamus siihen, että on jotakin, vaikka olisi
vähänkin. Siksipä ei Pietarikaan herättänyt muunlaisia mielialoja kuin
muutkaan suuret maailmankaupungit.
Itää tuntui nyt voivan ruveta katselemaan samoilla silmillä, samoilla
tunteilla ja yhtä tyynesti ja puolueettomasti kuin oli ennen katsellut
länttä.
* * * * *
Mitenkä sitten itse Pietari vaikuttaa ensikertalaiseen? Sen kysymyksen
olin usein tehnyt itselleni ja koettanut sitä »kuvitella». Mutta
millaiseksi olin sitä kuvitellut, sitä en enää osaa sanoa. Sillä
tavallisesti käy aina niin, että samassa, kun on jotakin
todellisuudessa nähnyt, samassa unohtaa kaiken, millaiseksi oli sen
ajatellut. Saan siis kertoa vaikutelmani sellaisina kuin ne todella
tunsin.
Suomen rautatieasema, joka on aivan kaupungin laidassa, on ainakin
siihen nähden hyvälle paikalle asetettu, että sieltä keskikylään
ajaessaan voi nähdä suuren osan varsinaista kaupunkia, jonka
luonteeseen siis jo ensi matkalla saa tilaisuuden tutustua. Niin pian
kuin ajuri oli muutaman tonttivälin ajanut, pisti silmään tien
tasaisuus. Sai hetikohta sen vaikutuksen, että Venäjän pääkaupunki on
tasangolle rakennettu. Tuon pitkän, huimaavan pitkän kadun varrella
kulkivat kaasulyhdyt kahtena yhdensuuntaisena viivana sekä eteen että
taakse niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ei näy mutkaa eikä kukkulaa, ja
se näyttäisi voivan jatkua samalla lailla vaikka Uralin vuoriin, jos ei
jokia olisi estämässä. Tasankoja ja jokia--ja tuossa on jo jokikin,
itse Nevajoki. On pimeä eikä voi nähdä sen laineita, muuta kuin minkä
lyhdyt pitkältä ja leveältä sillalta niitä vähän valaisevat. Virtavat
ja mustat ne ovat ja liikettä siellä on myöhään illallakin.
Arvattavasti on tuo tuolla suuri raskas hinaajalaiva, jonka lyhdyt
tuskin liikkuvat, mutta tuo nopeasti lähenevä valopilkku on varmaankin
yksi noita suomalaisia pikkulaivoja, jotka kuuluvat välittävän
matkustajaliikettä Venäjän pääkaupungin vesillä. Jotakin hyväähän sitä
siis meistäkin lähtee: näkyyhän ainakin kelpaavan suomalaiset
kulkuneuvot, sillä jollen erehdy, niin on ajurini hevonenkin ruumiin
rakennuksesta päättäen puhdasta suomalaista rotua. Leveä ja mahtava--
juuri semmoinen kuin jokien maan pääkaupungissa tulee ollakin--on
Nevajoki. Sen päätän noista tulista, jotka lukemattomina lyhtyinä
tuikkavat niinkuin tuikkaisivat Viaporin puolelta. Enkä muista koskaan
ajaneeni niin leveän sillan yli kuin tämä.
Sen toisessa päässä oli pitkä kasarmimainen rakennus ja samanlainen
tulee vastaan toisellakin rannalla. Se on synkkä, harmaankeltainen
ryhmä, jonka unisista ikkunoista ei näy kuin muutamista vähän
epämääräistä valoa.
Nurkassa on kaasulyhty ja porttikäytävän kamanassa tuikkaa toinen,
jonka valossa tähystävä silmä erottaa vahtikojun, ruskean sotamiehen ja
haamuja mustista tykeistä, jotka lavettiensa päältä ojentavat pyöreät
kitansa katua kohti.
Tietysti pitää niin ollakin, sillä ollaanhan nyt tasankojen, jokien,
sotamiesten, kasarmien ja kanuunien maassa. Siinä on karakteeria
tuossa, tämän maan luontaisinta luonnetta. Ja tuo kostea pimeys ja
pitkät matkat valolyhtyjen välillä, se on kuvaavaa sekin.
Ja pitkän aikaa ajaa hän, ajurimme, meitä samanlaista seutua myöten.
Kaikki talot näyttävät kasarmeilta ja kaikki on yhtä suoraa tasankoa.
Tuuli puskee vastaan niin leveästi ja voimakkaasti kuin ei sen koskaan
olisi tarvinnut uuvuttaa itseään mäkien yli kipuamalla; se on
vihuritonta, yhtämittaista tasangon viimaa, joka parhaillaan saapunee
tänne sisämaan aroilta ja on täällä yhtä kotonaan kuin sielläkin.
Mutta tuossa on kupukattoinen kirkontorni, jonka kupari heikosti
kimaltelee kadulta tulevassa valossa. Ajuri ristii silmänsä, ja
luultavasti oli se jonkin pyhimyksen kuva tuo valopilkku oven kupeella
seinässä.
Joet ja tasangot ... kasarmit ja kirkot ... ajattelen itsekseni.
Mutta sitten alkaa katu vähän vilkastua ja tulla valoisammaksi. Voin jo
erottaa käytävältä ohikulkevia ja vastaantulevia ihmisiä. Ne olen
nähnyt usein ennenkin nuo samat vartalot, nuo samat litteät lakit, ja
tasaisiksi leikatut tukat, nuo punaiset paidat liivien alla, nuo pitkät
esiliinat ja leveät lahkeet kenkien varsien sisässä. Se on venäläinen
mushikka tuo, joka hedelmiä ja jäätelöä kaupalla liikkuu valtakunnan
eteläisimmistä osista sen pohjoisimpiin ja joka tulee vastaan
Suomessakin, missä vain lienee vähänkin väkeä koolla ja vähänkin
kulkuneuvoja. Täällä hän häärii joka paikassa ja on alituisessa
hommassa. Näin hänet jo Suomen rautatiellä, asemalla niitä jo tuli
vastaan useampia ja nyt niitä vilisee, mihin vain katsoo. Puotien
ikkunoista näen hänet vilahdukselta tiskin takana tavarakääryä
sitaisemassa, tuossa tulee toinen samanlainen puodista ulos ja kolmas
menee sinne sisään. Ne näkyvät olevan tavarakuskeina, kadunlakaisijoina
ja ryhmittäin seisoo niitä kadunkulmissa. Kaikki ne ovat niin
samanlaisia ja tarkemmin katsoen on niitä joka taholla. Ja minä en
luule erehtyväni päätelmässäni, että jo olen ehtinyt nähdä pääedustajan
Venäjän kansasta, päätyypin noista monista miljoonista, jotka
muurahaisina häärivät noilla tasangoilla, juoksentelevat noiden jokien
varsilla ja joita varten ovat nuo kirkot ja kasarmit.
Siinä on omituisuutta tässä maassa, joka heti ensi näkemällä saa sen
niin selvästi vieraankin silmään pistämään.
Ja kun sitten seuraavina päivinä olen kävellyt ja päällisin puolin
tarkastellut tätä kaupunkia, on sen omituisuus tullut yhä enemmän
näkyviin.
Sillä kansallisempaa pääkaupunkia tuskin on toista Euroopassa. Paitsi
noita jo mainittuja muistuttavat maan oloista ja kansan luonteesta
lukemattomat muut seikat. Eivät missään ole kadut niin leveät kuin
Pietarissa, mutta ei missään ole maatakaan niin viljalta. Ei missään
tapaa sellaisia muodottomia rakennusryhmiä kuin täällä, mutta mikäs
kehittäisikään muotoaistia lakeitten arojen kansassa, jonka silmä aina
vain näkee taivaan sulavan maahan etäisten näköpiirien perillä.
Sellaista kullan kiiltoa ja kirkuvaa värien helakkuutta kuin täällä ei
liene muualla kuin itämailla, mutta sieltähän nämä ovat tulleetkin nämä
ja siellähän se tämän pään ruumis vielä vyötäisiään myöten seisookin.
Sitä makeutta ja lihavuutta, jota tiukkuvat ruokapuodit ja sitä
rasvaisuutta, jota kihoilee kyökeistä aina kadulle saakka, voisiko sitä
ollakaan muualla niinkuin täällä, jonne mustan mullan maa vyöryttää
kaikki parhaat tuotteensa! Ja sitä tyytyväisyyttä, sitä herttaisuutta
ja sitä mesisuloutta, joka on venäläiselle luonteelle niin omituinen,
mistä se tulisi muusta kuin siitä, että hänen maansa on runsasantinen
ja yleensä niin alttiisti palkitsee hänen vaivannäkönsä! Hän on
huoleton ja hyväluontoinen ja tulee niin helposti liikutetuksi, ja kun
hän on juonut vähän, niin ei hänen keveät verensä nouse vihan ja
katkeruuden raivona hänen päähänsä, vaan hän tahtoisi innossaan
suudella kaikkia ja koko maailmaa. Ja kun hän saa hyvän hevosen
eteensä--ja niitä hänellä on nopeita kuin hirviä--niin huikkaisee hän
sille ja laskee täyttä karkua pitkin rajatonta Nevskiään, jossa
varovainen muukalainen kääntyy hänen jälkeensä ja kysyy kummastellen,
kuinka tällainen meno on mahdollista. Mutta siksipä onkin hän sen
rakentanut niin pitkän ja leveän, että hän keskellä säädyllistä
Eurooppaakin saisi säilyttää esi-isiltä perityt omituisuutensa ja antaa
keuhkonsa puhjeta hänelle tarpeeksi tulleeseen hihkaisuhuutoon.
Sanalla sanoen, Pietari on kyllä eurooppalainen kaupunki--niin
väitetään--mutta ennen kaikkea on se kuitenkin venäläis-kansallinen
kaupunki, ja se käy ilmi jo ensi kävelyllä sen suurimmillakin ja
länsimaisimmilla kaduilla. Eurooppalaiset muotimakasiinit ovat
rinnakkain perin venäläisten lauhkojen kanssa, länsimaiset
pariisilaisravintolat tuiki kotimaisten teenjuontipaikkojen ja
»traktiirien» kanssa, ja ulkona kävelee jälekkäin muotiherra ja
mushikka, muotinainen ja omamainen maatushka. Kiiltäviä,
neliskulmaisia, yleismaailmallisia herrain vaunuja kiitää ylös ja alas
Nevskiä pitkin kumipyörillään, mutta silmä livahtaa pian niiden sivu ja
seuraa raskasrakenteisia monimutkaisia lastivaunuja, joissa suuret
hevoset kulettavat avarana porttina päänsä päällä tuon leveän
kansallisen luokin. Jälkimmäinen omituisuus on aina voitolla ja antaa
sen vaikutuksen kuin se olisi heille itselleen rakasta ja kuin he
olisivat siitä itsetietoiset ja ylpeät, tästä omasta kuosistaan.
Tämä kaupunki se on sen jättiläisen pää, jonka sydän on tuo kuuluisa
metropoli Moskova ja josta se ylläpitonsa imee. Sen pään ulkopiirteet
ovat ehkä hiukan hienontuneet eurooppalaisen sivistyksen vaikutuksesta,
mutta silmissä on aito venäläinen ilme ja otsaryppyjen alla asuu
aitovenäläisiä ajatuksia.
Se olisi hauskaa nähdä ja se vaikuttaisi miellyttävästi, jos vain nämä
aivot ymmärtäisivät, että muutkin ja pienemmätkin rakastavat itsessään
samanlaatuista omaa omituisuuttaan ja että se, mikä heille itselleen on
kallista ja pyhänä pidettävää, se sama on yhtä kallista ja pyhää
muillekin.