Pitkin boulevardia puhaltaa kolkonlainen syksyinen tuuli ja kahisten
lentävät pudonneet lehdet pitkää asfalttikäytävää myöten, koettaen
kokoontua katuojien suojaan. On aamiaistunti ja monsieur Henri,
liikemies tai jokin sentapainen, kiiruhtaa työpaikastaan
ruokaravintolaansa. Hän kulkee nopeasti ja notkeasti, olkapäät hiukan
kylmästä kyyryssä.
Boulevardin kulmassa on sanomalehtimyymälä ja sitä kohti painaa
monsieur Henri ruumistaan, ponnistaen tuulta vasten. Se on pikkuinen
kuusikulmainen torni, joka jo kaukaa herättää hänen huomiotaan.
Puitten, kadulla parveilevain ajurien ja sinne tänne suikkelehtivien
ihmisten välitse sattuvat kohta hänen silmäänsä sen monivärisillä
ilmoituksilla koristetut lasiseinät.
Myymälän sisässä kuhjottaa vanhanpuoleinen nainen niinkuin hautova
lintu pesässään. Pesä on kokonaan sisustettu sanomalehdillä, jotka ovat
asetetut limikkäin niin, että näkyy vain nimi ja kuvalehdistä jokin
paras piirustus. Monsieur Henrillä on jo varustettu lantti käteen, hän
heittää sen tiskille, sieppaa kasasta mieleisensä lehden, joka aina on
siinä samalla sijalla, ja saa vastaukseksi tavanmukaisen: 'merci,
monsieur.'
Monsieur Henri on saanut käteensä henkisen aamuruokansa. »Malttaa
köyhäkin keittää, vaan ei jäähdyttää»--ja jo mennessään tahtoo hän
haukata lämpöiset. Huolimatta tuulesta, joka nyhtää paperia hänen
kädestään, levittelee hän sitä lukeakseen ja ahmii sisäänsä lihavimmat
päällekirjoitukset, kiiruhtaessaan eteenpäin, sateenvarjo kainalon alle
pistettynä. Samalla lailla kuin hän siinä menee, menee hänen edellään,
rinnallaan ja takanaan yksi, toinen ja kolmas samanlainen
paperisiipinen lintu, jotka kaikki ovat lähteneet lentoon myymälän
edustalta ja nyt lehahtavat ravintolan ovesta sisään.
Hänellä on tietty paikkansa pöydänpäässä ja hyllyllä oma serviettinsä,
jonka palvelija tuota pikaa juoksuttaa hänen eteensä, asettaen siihen
samalla viinipullon, palan valkoista leipää ja luettelon ruokalajeista.
Ei hän tuota ... ei tuotakaan ... onko tuo hyvää?
--Un gigot.
--Un gigot ... un! huutaa palvelija heleällä viranomaisella äänellä,
jonka pitää tunkea aina kyökin perälle saakka, voittaa puhelun
lakkaamaton porina ja astiain alinomainen kalina.
Sillaikaa kun rasva ratisee kuumassa paistinpannussa, jatkaa hän
lehtensä lukemista. Hän on herkkusuu ja hakee kohta makeimman murusen
käsiinsä. Ensimmäisellä sivulla on heti pääkirjoituksen perässä
»kaikenlaisten kaikujen» osasto. Se on Pariisin parfyymiä, ne ovat
kotikaupungin kukkasia, jotka tuoksuvat siitä häntä vastaan. Hänellä on
tarkka vainu ja jo ensimmäisistä sanoista hän tuntee, maksaako vaivan
jatkaa. Siinä on ensin kertomus eräistä yksityisistä iltahuveista,
joissa ovat laulaen esiintyneet »tuo ihana mademoiselle V. ja vielä
viehättävämpi madame A----t»--näiden puvut kuvataan ja kiitetään ja
mainitaan nimeltään muitakin seurassa olleita kaunottaria. Monsieur
Henri jättää kappaleen kesken, kun näkee heti alla hauskemman.
Palvelija juoksuttaa esiin pyydetyn ruokalajin ja monsieur Henri
aloittaa aamiaisensa. Hän on taittanut lehtensä kuusin kerroin
palstojen mukaan ja asettanut sen eteensä viinipullon varaan. Hän on
valinnut sähkösanomat, joita hänen lehtensä kirjeenvaihtajat viime yön
kuluessa ovat lennätelleet kaikista maailman ääristä. Muutamilla
silmäyksillä on hänellä tilaisuus tehdä retki Kiinaan, New Yorkiin,
syvälle Venäjän sydämeen ja Espanjan äärimmäiseen niemekkeeseen. Ei
sitä suurempaa risahdusta maapallolla, joka pääsisi hänen korviensa
ohitse.
Tavallisesti lukee hän kaikki sanomat siinä järjestyksessä, johon
toimitus on ne taittanut. Mutta tällä kertaa tahtoo toimitus, että
muiden lomasta astuisi esiin erityinen asia. Siihen on painettu
paksuilla kirjaimilla:
»Tonkin asetettu piiritystilaan.»
Ja alla oleva sähkösanoma kertoo, että kiinalaiset rosvojoukot ovat
tehneet tukalaksi ranskalaisten aseman heidän siirtomaassaan.
Kahakoissa on kaatunut ja haavoittunut suuri joukko, joiden nimet
luetellaan. Uusia yhtä ikäviä uutisia on kohta odotettavissa.
Tästä ei ole pitkä matka kotimaiseen politiikkaan, ja luettelemainsa
tapahtumain johdosta on lehti laatinut erikoisen tulta tuiskuvan
artikkelin hallitusta vastaan. »Vaalitaistelujen aikana ja ennen sitä
piti hallitus tarkan huolen siitä, ettei totuus Tonkinin asiain
huonosta tilasta tulisi julkisuuteen. Ja viisasta kyllä! Sillä se
tiesi, mikä olisi ollut tulos kansan mielenilmauksesta, jos olisi
tiedetty, että viime aikoina tehdyt retkikunnat eivät ole tuottaneet
muuta kuin tappiota ranskalaisille ja hukkaa sen sotamiehille. Vaan
vielä on se sittenkin saava kuulla kunniansa. Eduskunnassa on oleva
siksi rohkeita miehiä, että uskaltavat huutaa ilmoille vihansa sitä
ministeristöä vastaan, joka typeryydellään, ahneudellaan ja omien
etujensa ajamisella on saattanut maamme perikadon partaalle!»
Juuri niin, inho on huudettava ilmoille! Hän on ihan yhtä mieltä lehden
kanssa. Ja hänen kuuma verensä kuohahtaa ja silmän pohjassa välähtää
jätteitä vaalitaistelun intohimosta, jonka hiillos ei vielä kokonaan
ole sammunut. Kiihoittunutta mieltä lauhduttaa kuitenkin kohta laji
viileätä ruohoruokaa. Ja sitäpaitsi on juuri silmän alla kertomus
keisarien kohtauksesta Berliinissä. Lehti riemuitsee ja hän sen mukana
siitä varovaisesta kylmyydestä, jolla Aleksanteri III on kohdellut
Vilhelm II:ta. Ei ole ainoatakaan sanaa herahtanut suuren itsevaltiaan
huulilta, joka olisi saattanut »saksalaista» toivomaan hänestä
puoluelaista Ranskaa vastaan. Bismarck on laskeutunut alakuloisena alas
rappuja H.M. Venäjän keisarin puheilta ja lausunut: »Tsaari on mykkä
kuin muuri». Ja mikä selvä viittaus! Hän on kiittänyt isäntäänsä
ranskankielellä. Oo, ranskankieli on yhä vielä loistavasti säilyttänyt
asemansa korkeimman diplomatian kielenä!
Näiltä retkiltä palauttaa lehti lukijansa takaisin Pariisiin.
Näyttelyssä on eilen käynyt yli 300,000:n hengen. Tungos oli ääretön ja
joka portin edessä täytyi lakkaamatta muodostaa jonoja.
--Garçon, un café, s'il vous plait!
Monsieur Henri ottaa sikarin taskustaan, levittää nyt lehtensä
levälleen ja noukkii sieltä täältä sivumennen mitä sattuu eteen.
Lensin hiilikaivoksissa leviävät työlakot leviämistään. Tuhansia kulkee
työttöminä ja nälkäisinä. Sotaväkeä on lähetetty suuret joukot
rauhattomuuksia estämään. Pari ministeriä on osakkaina
hiilikaivosyhtiössä, lehti ilmoittaa sen julki ja pistää loppuun pienen
purevan pätkän:
»Niinkuin näkyy, tekee hallitus kunnolla tehtävänsä työnlakkauttajia
vastaan ja herrat yhtiön osakkaat eivät suinkaan laiminlyöne lausua
hallitukselle hartaimpia kiitoksiaan ja sydämellisimpiä
onnentoivotuksiaan järjestyksen ylläpitämisestä.»
Pikkutiedot Pariisista täyttävät petitillä painettuina puolitoista
palstaa. Monsieur Henri lukee muutamia.
Lehti luettelee ne kuivasti ja kylmästi, ja monsieur Henri käy käsiksi
ateriaan.
Musta väkevä kahvi vähän kiihoittaa hermoja, mutta sikari niitä
viihdyttää eikä luettavakaan vaadi minkäänlaista ponnistusta.
Se on hauskaa, keveätä tarinoimista päivän tapahtumista. Se on taitettu
ja laitettu niin, että se tunkee itsestään kuin hyvä haju sieraimiin.
Paino oli isoa ja harvaa, esitys helppotajuista ja sisältö vaihtelevaa.
Kaikki, mitä lehden lukija mahdollisesti tahtoisi ajatella ja miettiä
äsken lukemansa johdosta, on tarinan tekijä jo ajatellut ja miettinyt.
Hän saa johtopäätökset kaiken maailman menosta valmiina eteensä.
Politiikka, koti- ja ulkomainen, teatteri, kirjallisuus, viimeiset
muodit y.m. kosketellaan lyhyissä palasissa, sattuvissa sanoissa,
koottuina kokonaisiin kimppuihin. Siinä ei ole mitään alakuloista ja
masentavaa. Puhuessaan viime päivän suuresta vainajasta, kirjailija
Emile Augier'sta, puhuu hän niin, että muille lisääntyy halu elää ja
nauttia elämästä. Ottaessaan esille totisen asian sujuttaa hän sanojaan
niin, että niistä lopussa syntyy leikkipuhe.
Kirjoituksen alla on kuuluisa nimi, se on tunnettu, taitava kirjailija,
useinkin joku kaikkein etevimmistä. Hänen kynänsä on kuin kadulla
ajavan ajurin sujuva ruoska. Se napajaa kuin meren ruoko, väräjää hänen
ajatuksiensa pienimmänkin määräyksen mukaan. Hän hyväilee sillä
lukijaansa niinkuin ajuri hevostaan, joka nautinnolla koukistaa
kaulaansa luokille. Ja kun hän on aikansa hyväillyt häntä, kiihoittanut
hänen kansallisylpeyttään, ylistänyt hänen isänmaataan ja puhunut hänen
mielensä mukaan, niin on hänen aikansa tulla pyrittävään päämaaliin.
Hän tekee vain vähäisen liikkeen ja siiman pää pamahtaa kuin pieni
pistoolin laukaus, se on vain läiskäys tyhjään ilmaan, mutta se ajaa
hänen lukijaansa mielipiteen, minkä ikinä hän tahtoo, ja vie hänet
yhden päivän matkan sitä päämaalia kohti, joka on suunniteltu, kukaties
kuinka pitkäksi aikaa eteenpäin, viisasten miesten salaisissa
lukituissa kammioissa.
Monsieur Henri kulkee taas pitkin boulevardia. Hän on suorittanut
aamiaisensa, sekä ruumiillisen että henkisen. Servietti on heitetty
huolettomasti ravintolan pöydälle ja sanomalehti melkein
ylenkatseellisesti rutistettu. Hän ei enää muista kumpaakaan. Mutta
samalla lailla kuin äsken nautittu ruoka on alkanut uudistaa hänen
elimistöään solu solulta, samalla lailla kiertelee jo lehdestä lähtenyt
mehu hänen aivoissaan. Sen mielipiteet ovat muuttuneet hänen
mielipiteikseen, hän on ottanut omikseen sen ajatukset, joita hän
puolustaa kuin omiaan ja joiden johdosta hän on valmis käymään
kiivaaseen kahakkaan. Ja jos kuuntelen hänen puhettaan, niin on siinä
samat käänteet, samat sutkaukset kuin taannoisessa tarinassa. Ja
samalla lailla kuin hänen on käynyt, on käynyt tämän, tuon, toisen ja
kolmannen, jotka ovat samasta myymälästä ostaneet saman lehden ja nyt
kiiruhtavat takaisin työpaikkaansa samaa tietä, jota äsken olivat
tulleet.