Merimatka.
Helsinki katoaa yhä kauemmaksi, painuu painumistaan pienemmäksi. Tästä
kun aukinaisen tupakkahytin oven läpi katselen, ei näy muuta kuin
kaitainen ruskea viiru ja sieltä täältä valkealta paistava paikka,
varmaankin jokin valkeaksi rapattu suurempi rakennus.
Tuntuu niin omituiselta ajatella, että on niin pieneksi kyyristynyt se,
joka äsken näytti niin suurelta ja mahtavaltakin.
Laiva seisoi valmiina lähtemään Keisarillisen Palatsin kohdalta.
Aamulla kello 10 soitettiin kolmannen kerran. Piti heittää hätäiset
hyvästit ja kiiruhtaa kannelle. Oli lempeä tuuli ja lämmin ilma.
Päiväpaistetta tulvi tulvimalla rantatorille. Silmiä melkein
häikäisivät palttinanvaaleat kivimuurit torin ympärillä ja korkealle
kohoava Nikolainkirkon seinä. Torin toisessa päässä lakkaamatta hääri
ostajia ja myyjiä. Heidän takanansa, päitten yli näkyen, jyryyttää
punainen omnibusvaunu ja kuuluu tuon tuostakin sen kellon soitto.
Perimmäisillä perillä kappeli-esplanadin tuuhea vihreys ja sitä vastaan
korkea Grönqvistin kivitalo, jonka katolla laiskasti liehuu veltto
lippu. Ja tuon taulun katkaisee paksu sähkölanka, joka pylväs
pylväältään vie seurahuoneelta poikki torin suureen uuteen
rantahalliin, jota sähkö iltaisin valaisee.
Toisaalla juoksee leveä katu ylös Katajanokan mäelle, vie rantasillan
yli kanavan poikki ja katoo kiertäen juhlallisen venäläisen kirkon
ympäri. Kadulla on alituista liikettä. Ajureja ajaa ylös ja alas ja
yht'äkkiä rämähtää marssivan pataljoonan rummutus, hetken päästä
uudistuen. Käy sääliksi noita sotamiehiä kuluneissa huonoissa
vaatteissaan. Me menemme merelle, raittiiseen ilmaan, he kasarmiaan
kohti, jossa on näköala rajoitettu ja sää aina samea.
Sitten lähdetään, aletaan poistua. Kankeasti ja hitaasti kampeaa suuri
laiva kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin ja kääntää
peränsä maata kohti. Verkalleen alkaa se hivuttautua ulommas. Sen
lähtöä on katsomassa joukko rannalla, josta liinat alkavat liehua.
Näkee, kuinka katseet teroittuvat viimeiseksi hyvästiksi. Mutta muut
kaikki näyttävät niin vähän välittäviltä. Keikaillen piirtävät
purjepurret värehtivää veden pintaa, eläen omia aikojaan. Ostava ja
myyvä yleisö tuolla taampana maalla kuhisee omaa kuhinataan
muurahaishommissaan. Ikäänkuin ilkkuen vingahtelevat pienet
höyryvenheet satamassa, pyyhkäisten laivamme kokan editse niinkuin
pahankuriset kärpäset kankealiikkeisen härän turvan ohitse.
Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtiaan ja asettaa kulkunsa
muutamaan Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksessa
katoavat ja sulavat yhdeksi pitkäksi riviksi. Kaupungin humina on
lakannut kuulumasta. Vielä vähän aikaa Viaporin uhkaavien vallien
välissä, joista tuijottavat ontot mustat ampumareiät, ja sitten ollaan
aavalla ulapalla, kynnetään sen sinistä pintaa, kokka Rääveliä kohti.
Nyt on Helsinki kadonnut. Ei näy merkkiäkään siitä, eikä maasta
muualtakaan. Paljas sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä
täällä paistaa kaukaa Ahdin peltojen periltä jokin purje. Kokan edessä
on nyt juuri päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja
hajoittavat ja pienentävät sen niin, että muodostuu leveä hohtava tie
häikäisevää valoa sinne päin, minne menemme. Tulee ajatelleeksi, että
onkohan se enne niistä uusista maista, joihin mennään.
Mieli käy väkisinkin virkeäksi. Huolet haihtuvat itsestään. En ajattele
mitään. Antaun vain hetken olemiseen ja sallin laivan hiljalleen keinua
loivia laineita myöten, joiden vihreillä harjoilla silloin tällöin
pärskähtää kimppunen valkeata merivaahtoa.
Meri on isonnut sitten eilisen. Ympyrä, jonka keskipisteestä emme näytä
mihinkään pääsevän, on avartunut. Maata ei näy missään, ei ole näkynyt
koko päivänä. Veden ja taivaanrannan rajassa vain joitakuita haihtuvia
pilvenhattaroita, jotka eivät uskalla lähetä sen likemmäksi.
* * * * *
Eilen iltapäivällä saavuttiin Rääveliin. Kun Suomen ranta oli jonkin
aikaa ollut aseettoman silmän näkemättömänä, alkoi keulan edestä
häämöttää kirkontorneja ja kellahtavaa rantaa. Tornit merkitsivät
Rääveliä ja ranta Vironmaata. Kun tultiin likemmä, erotti jo laivain
mastoja satamassa ja niiden takaa vihreitä puita ja peltoja. Satamassa
tuli luotsi laivaan ja ohjasi sen puusta rakennetun suunnattoman suuren
hevosenkengän muotoisen aallonmurtajan kainaloon, johon seisatuttiin
puusillan kupeelle muutamaksi tunniksi. Rannalla jo huomasi, että maa
oli suurta Venäjän valtakuntaa. Venäläisiä tullivirkamiehiä pakkautui
heti paikalla laivaan ja alkoi penkoa maalle jäävien matkustajien
matkalaukkuja. Ainoastaan upseerit pääsivät muutamalla murahduksella,
johon santarmi vastasi alamaisesti kättä hattuun vieden.
Kaupunkiin, joka on hyvän matkaa satamasta, ei ehditty mennä. Laivan
seistessä saatiin vain tyytyä puumöljää myöten kävelemään. Siellä
kuulin jo viron kieltä puhuttavan. Jouduin suustani kiinni muutaman
kaljaasin omistajan talonpojan kanssa, jonka uusi venhe parhaallaan
tyhjensi halkoja. Puheihin päästyä osoitti hän minulle kaupungista
häämöttävää kukkulaa, jonka päällä oli joukko kirkkoja torneineen.
Siihen kertoi hän tarun mukaan haudatuksi virolaisen runosankarin
Kalevipoegin. Ja miehellä tuntui olevan tarkat tiedot kansansa
vanhoista taruista. Eikä ainoastaan oman kansansa, vaan meidänkin.
Väinämöiset ja Ilmariset olivat hänelle tuttuja miehiä. Ikävän
vaikutuksen teki minuun Räävelin puoli. Ehkä vaikuttivat siihen viime
aikain surulliset kertomukset Viron kansallisista pyrinnöistä, ehkä
myöskin synkkä ruma satama, jossa oli likainen tervanväri vallalla eikä
ollenkaan sitä iloista päiväpaisteista luonnetta, mikä niin suuresti
virkistää mieltä Helsingin satamassa.
Räävelistä kun lähdetään, ei seisatuta ennenkuin Lyypekissä. Kaksi
päivää olemme jo kulkeneet ja vielä on kolmas edessä.
Aamulla, kun hyvin maatun yön jälkeen nousee ylös kannelle, kulkee
katse ympäri avaran näköpiirin. Jokaiselta suunnalta näkee vain vettä
ja taivasta ja pieniä lipattelevia laineita, jotka tuskin jaksavat
kohottaa suurta raskasta runkoa. Kun silmä on ehtinyt ensi
häikäisystään selvitä, astuu autereen takaa esiin purje purjeen, laiva
laivan perästä. Ne, jotka ovat aurinkoa vasten, näyttävät mustilta kuin
varjo taikka muistuttavat ne purjeineen isoja kärpäsiä valkealla
vaatteella. Jota vastoin toisella puolen olevat hohtavat täydessä
valaistuksessa, purjeet paistavat valkeina ja näkyy niiden
pullistuminenkin tuulessa.
Matkustajat alkavat saapua kammioistaan ja tulevat vähitellen kaikki
avaralle pitkälle kannelle, jossa joko istuvat mukavissa sohvissa
taikka käyskentelevät joutilaina edestakaisin. Aurinko on täällä vielä
kuuma kuin kesällä ja tuuli lämmin ja leuto. Ruumis ja sielu lepäävät,
ja ainoa tunne on suloinen raukeus. Sitä ei häiritse mikään. Ei
ympäristökään, joka käy vähitellen yksitoikkoiseksi. Muiden
matkustajain kanssa on pian puhunut loppuun kaikki puhuttavansa. Kirja
tosin on aina kädessä, mutta lehdet kääntyvät hitaasti. Se unhottuu
polvelle ja vähän väliä tapaa itsensä tuijottamasta määrättömään
kaukaisuuteen. Siellä on vain sama sini ja samat purjeet, joita
ilmestyy aina uusia entisten poistuvain sijaan.
Soitetaan syömään. Se ei ole vähäinen huvitus. Se on varsinkin siihen
nähden suuri, että sen jälkeen voi taas vielä häiritsemättömämmin
antautua olemiseensa. Joutessaan kulkee kannella ristiin rastiin, käy
joka sopen, tarkastaa kauan mastoja, nuoria ja nuoraportaita. Niiden
lävitse tuijottaa kaiteeseen nojaten laineeseen, joka ulkonee laivan
sivusta ja katkeaa vaahtoiselle harjalle. Jättää sen ja seuraa
kivihiilisavua, joka paksusta piipusta kumpuaa mustana häntänä ulos,
jää jälelle ja laskeutuu raskaampana kuin ilma pitkin meren pintaa. Kun
sitä on aikansa nähnyt, istuu koneruuman luukun suulle, ja katselee
sinne alas kuunnellen koneen lakkaamatonta työtä, jonka jokainen
jyskytys työntää meitä syli syleltä eteenpäin, suoltaen alleen tuota
äärettömän pitkää tietä.
Yksi huvitus on laivan ohjaus. Ruorimies seisoo hänelle tehdyssä
suojuksessaan, josta hän melkein liikkumatonna katselee vuoroin
eteensä, vuoroin kompassiin. Ulkona kannella kävelee perämies
lakkaamatta edestakaisin ja määrää tuon tuostakin suunnan. Ei hän monta
sanaa puhu, vastaa vain lyhyesti johonkuhun uteliaan matkamiehen
kysymykseen, ja näyttää tottuneen äänettömyyteen, joka tuntuu täällä
merellä yhtä luonnolliselta kuin kirkossa tai suuressa synkässä
korvessa.
Sillä lailla kuluvat täällä tunnit toinen toisensa perästä. Pienenä
poikkeuksena on vain se, jos sattuu maata nousemaan merestä. Kiikarit
ojennetaan sinne ja ahnaasti tarkastetaan rantaa. Gottlanin suuri
saarento oli tänään puolenpäivän aikaan laivasta oikealla. Se oli
korkea maa, jossa näkyi taloja ja kyliä.
Rannemmalla kuului olevan kaupunkikin, vaikka silmiin paistava aurinko
esti sitä näkymästä. Ohitse mentäessä tuli omituisella säälin
sekaisella uteliaisuudella ajatelleeksi, että sielläkin niitä on
ihmisiä, jotka elävät ja harrastavat ja mitähän harrastanevat mikin?
Ovatkohan olot siellä samanlaiset kuin meidän vai paremmat? Jos olisi
seisahtua sinne, ihka outojen sekaan, jossa ei kukaan tunne!
Mutta maa jäi taakse, katosi pois ja unohtui. Ja taas on laiva ainoa
huomion esine ja ainoa hauskuus. Jos ei olisi päivä niin helakka, meri
niin suloinen ja siivo, niin voisi tuskastua sen yksitoikkoisuuteen.
Mutta nyt sille antaa anteeksi ja on kiitollinenkin, kun tietää, että
se herättyään ja suututtuaan kyllä saattaisi näyttää toisetkin tapansa.
Ilta ja yö on miltei kauniimpi kuin päivä. Aurinko pyörii punaisena
pallona veden rajaan, koskettaa sitä ja laskeutuu siihen kuin
uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu
vyötäisiään myöten ja yht'äkkiä sukeltaa umpimähkään ja näkymättömiin.
Samassa alkaa tulla pimeä. Taivas ja meri muuttuvat harmaiksi ja usmaa
alkaa kohota hiukan. Silmä ei erota vettä kuin muutamia syliä kahden
puolen laivan. Mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat
majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas
syttyvät ja sammuvat vähäisen väliajan kuluttua. Ja niiden väliä
taivaltaa laiva, kääntäen kokkansa yhdeltä tuollaiselta merilyhdyltä
toiselle. Kone lyö ruumassa, vesi pursuaa perän alla ja kokassa se
kohisee kuin koski kiven kohdalla. Se on kuin kehtolaulun tuuditusta,
jota on mahdoton vastustaa. Uni valtaa vähitellen kaikki muut paitsi
koneenkäyttäjät ja perämiehet, joiden täytyy valvoa.
Maamatka.
Yön maattuamme heräsimme siihen, että laivan pilli tuon tuostakin
huuteli valittavia, pelonsekaisia säveliä, jotka vaikuttivat omituisen
arastuttavasti. Seistiin näet sakeassa sumussa ja huudot olivat
varoittavia ääniä muille laivoille sitä varten, ettei yhteentörmäyksiä
tapahtuisi.
Oltiin pääsemässä Lyypekkiin ja täytyy myöntää, että oli harmillista
sillä lailla seistä ja odottaa toimetonna. Laivan kansi, jota jo kolme
vuorokautta oli ikävikseen mittaillut, melkein poltteli jalan alla.
Ulkomaa, tuo outo ja omituinen, oli ihan tuossa muutamain sylien
päässä, mutta läpinäkymättömän esiripun takana.
Vihdoin se kuitenkin kohosi ja eteen aukenivat uudet näköalat, ihan
erilaiset kuin siellä kotona. Laiva lähti pujottelemaan kaltaista
polveilevaa jokea. Kahden puolen sitä kohosivat rannat, toisin paikoin
yleten pienoisiksi loiviksi kukkuloiksi. Kaikki oli viheriäistä ja
viljeltyä. Ei pienintä kolkkaakaan, jota ei ihmiskäsi olisi vallannut.
Metsätkin, joissa näkyi kasvavan meille vieraita puita, olivat
viljeltyjä, istutettuja ja hyvin hoidettuja.
Edestä häämöttivät jo Lyypekin kirkkojen tornit. Ja kuta lähemmä
tultiin, sitä sakeammaksi tuli se metsä, joka muodostui laivain
mastoista kaupungin satamassa. Vähän ajan päästä ei niitä enää voinut
lukeakaan. Niitä kasvoi sadoittain, toistensa takaa. Höyrylaivoja,
purjelaivoja kaikkien kansojen lippuja liehuttaen seisoi vieri
vieressään kiinni niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kuljettiin ainakin
pari kilometriä kapeaa väylää myöten, joka syntyi niiden väliin. Ei voi
sanoin kuvata sitä hälinää ja melua, joka vallitsi satamassa.
Vipukoneitten hurina oli huumaava. Siihen yhtyi merimiesten huudot ja
rannalla ajavain kuormavaunujen rumina. Tuntui kuin suuri maailma olisi
yht'äkkiä avannut ovensa työhuoneeseensa ja tahtonut ikäänkuin ilkkuen
osoittaa, mitenkä työtä on tehtävä ja mitenkä liikuttava, jotta aika,
joka ei koskaan tule takaisin enemmän kuin vesi koskessa, ei kuluisi
hukkaan.
Elämä Lyypekin satamassa ei kuitenkaan ollut vielä muuta kuin vähäistä
esimakua siitä, mitä tuleman piti. Vasta sitten, kun istuttiin junaan
ja jouduttiin parin tunnin perästä Hampuriin, tuohon puolen miljoonan
asukkaan kaupunkiin, pääsi tietämään, mitä on kiire maailmassa ja mitä
merkitsee liike-elämä ja suuren kaupungin hyörinä. Kaikki nuo
äärettömän korkeat kivimuurit, joiden seinät olivat täynnä suunnattoman
suuria ilmoituksia kaiken maailman kauppatavaroista, olivat mustat kuin
pajat. Se tavaton määrä kivihiilisavua, joka nousee tuhansittain
korkeuteen kohoavien tehtaitten piipuista, laskeutuu alas ja paneutuu
joka paikkaan. Se pimittää paikoitellen päivänkin ja pölisee hienon
hienona nokena kaduille. Mutta se ei ainakaan liikemiehelle ole
vastenmielistä. Se osoittaa hänelle, että koneet ovat käymässä ja että
kuta enemmän noki pölisee, sitä nopeammin käy ihmiskunnan aineellinen--
ehkä henkinenkin--edistys.
Pari kolme tuntia vietimme Hampurissa ajaen ristiin rastiin kaupungin
katuja milloin hevosrautatievaunujen katoilla, milloin ajurien
rattailla. Silmään jäi kaikesta siitä vain kiireinen kuva avaroista
toreista, kaduista niin pitkistä, ettei päätä näe, mutta joissa on
kauppakonttoreja kauppakonttorien vieressä lukemattomat määrät,
silloista, joiden päällitse mennä puhaltaa rautatiejunia ja alla
tuhuttaa höyrylaivoja, ristiin rastiin kiitävistä ihmisistä, täyteen
ahdetuista raitiovaunuista, kanavista, jotka kulkevat kuin kadut
kaupungin laidasta toiseen, ja lopuksi äärettömän isosta
rautatieasemasta, jossa uupuneina astumme Pariisiin menevään junaan.
Se matka, joka silloin alkoi iltasella myöhään ja päättyi vasta
seuraavana iltana, on erikoisempia mitä voi tehdä. Tie kulkee Euroopan
kenties tiheimmin asuttujen seutujen kautta. Melkein jokainen
asemapaikka on kaupunki, suurempi tai pienempi. Siinä, missä ei ole
tehtaita, siinä on peltoja ja peltojen perillä on taloja ja kyliä,
joissa huoneet ovat rakennetut kuin parhaat herrastalot.
Välistä voivat seudut olla ihmeen ihania. Ensiksi on silmän alla
esimerkiksi laaja tasanko, jonka halki juna kiitää huimaavaa vauhtia.
Niinkuin jo sanoin, on kaikki viljeltyä. Sarat erottaa toisistaan
milloin eritapainen viljelys, milloin aidat, jotka eivät ole
rakennetut, vaan istutetut. Tuolla liehuu niittomiehiä viikatteillensa
ponnessa, ja jälessä kulkee lauma haravoivia naisia karhoa tehden.
Toisaalla mennä junnistaa kyntömies ajaen kahta suurta valkeasi hevosta
ison näköisen kääntöauran edessä. Siellä täällä näkyy peltojen perillä
leveä tie, jonka tuntee siitä, että sen kahden puolen kasvaa pitkiä
puita, rungosta karsituita ja ainoastaan latva kasvaen tuuheita lehviä.
Kun on helakka päivänpaiste, niin lämmin kuin siellä kotona kuumimpana
kesäaikana, lankeaa joka puusta tarkasti rajoitettuja varjoja poikki
tien, tehden sen hauskan juovikkaaksi. Tuo tie sujuu pitkän, kaukaisen
lakeuden perille ja vie kylään, jonka valkeat huoneiden seinät
paistavat häikäisevän kirkkaasti virstojen päähän. Kattojen yli kohoo
kirkontorni ja vielä etäämpänä savuaa korkea tehtaan savutorvi nousten
yläilmoihin paljon korkeammalle kuin torni.
Tämä näköala katoaa parin minuutin kuluttua, mutta sijaan tulee toinen
samanlainen ja tuntimääriä saatetaan matkustaa sellaisten seutujen
läpi. Ei luulisi siellä olevan köyhyyttä eikä elämisen puutetta.
Ei kuitenkaan aina ole samanlaista silmän alla. Sillä yht'äkkiä
tupsahtaa vaunu pilkkoisen pimeäksi, kun juna räsähtäen puskee mustaan
tunneliin. Ollaan vuoriseudussa ja kuljetaan syvässä laaksossa
kallioiden välissä. Niitten huipuilla on huoneita ja rinteet kasvavat
köynnöskasveja. Mennään jokien poikki. Tuossa pyörii mylly, ihmeen
sievä ja soma. Tuolla lampi, jossa joutsen koukistaa kaulaansa.
Mutta sitten tullaan omituiseen seutuun. Se on Belgian
hiilikaivospiiri. Lyypekissä kasvoi mastometsä, täällä on metsä
tehtaitten savutorvista. Ei näe muuta mitään kuin torvia ja taas
torvia. Ne nousevat suoraan maasta, ja savu, joka niistä tupruaa, tulee
suoraan maan sisästä. Ihmiset, joita siellä liikkuu, ovat mustia kuin
neekerit. Ja koko seutu on noettuna. Ei ainoatakaan valkoista pilkkua.
Vaikka kuinka sulkisi vaunujen ikkunat, käy kohta itsekin samanlaiseksi
sepäksi. Kahden puolen tietä on kivihiilikekoja, niin korkeita kuin
vuoria. Tuhansin seisoo tavaravaunuja sivuradoilla, kaikki täynnä tuota
samaa mustaa ainetta, jota maan sisästä murretaan, nostetaan ylös
pinnalle ja kuletetaan kaikkiin maailman ääriin, missä sen avulla
miljoonat koneet pannaan pyörimään.
Tätä tämmöistä seutua kestää penikulmien pituudelta ja niin leveältä
kuin silmä saattaa nähdä. Kun sen kautta kulkee, niin ymmärtää vasta
oikein, mikä on luonut nykyisen vuosisadan ja mikä on tehnyt
mahdolliseksi höyrykoneitten aikakauden. Se on kivihiili, jota jos ei
olisi, olisivat aikoja sitten lakanneet liikkumasta laivat ja
pysähtyneet junat. Sillä pian olisivat kasvavat puut tuhaksi
haihtuneet.
Mutta nyt sitä on vielä eikä ole pelkoa, että ainakaan meidän lastemme
ja lapsiemme lasten eläessä lakkaisi tämä musta voimakas veri
vuotamasta nykymaailman suonissa. Se tuntuu parhaiten tuosta veturista,
joka korskuu junamme edessä ja kirkuen, karjuen kuin hurja orhi mennä
karmaisee päämaaliaan, tätä maailmankaupunkia Pariisia kohti.
Lyhyeksi hetkeksi pysähtyy se vain asemille, joista tulvimalla tulvii
lisäväkeä mukaan. Ilta alkaa pimitä, niin ettei seutuja näe. Vauhti,
joka on tähän saakka ollut suunnaton, kiihtyy kiihtymistään
suunnattoman suureksi. Tuntuu siltä kuin toteutuisi satu, jossa
kerrotaan laivasta, joka läheni magneettivuorta. Se veti jo kaukaa sitä
luokseen, kuta likemmäksi tultiin, sitä ahnaammin imi vuori rautaista
alusta. Kaikki liitokset natisivat. Vihdoin tempasi magneetin vetovoima
sen kokonaan itsehensä, paiskasi vuoren rintaa vastaan ja laiva särkyi
säpäleiksi.
Tuo satu muistui mieleeni, kun alkoi Pariisi lähestyä.
Jo kauas tuntui suuren kaupungin samean kiihkoinen ilma.
Pitkän matkan päähän tuikkivat valot kaupungista ja kuului hiljainen
hyminä. Väsynyttä mieltä se vain kammotti eikä viehättänyt.
Mutta vahinkoa ei tapahtunut todellisuudessa niinkuin sadussa.
Hiljalleen laski juna asemalle, aivan tavallisella tavalla astuttiin
alas vaunuista ja tultiin väkivirran mukana ulos, ja istutaan nyt tätä
kirjoittamassa rauhallisessa pienessä huoneessa, ylhäällä Montmartren
vuoren rinteellä.
»Savo», syysk. 14, 17 ja 24 p:nä 1889.
MUUTAMIA KUVIA PARIISIN MAAILMANNÄYTTELYSTÄ v. 1889.
Näyttelyn ensimmäinen vaikutus.
Pariisi, syysk. 16 p:nä.
Harvoin on käsi kynän ponnessa tuntenut itsensä heikommaksi kuin nyt,
kun sen täytyy ruveta kuvaamaan Pariisin maailmannäyttelyä. Äkkiä tänne
tulevaan tekee näyttely niin mahtavan vaikutuksen, että kokonaan
typertyy sen alle. Eikä tuo tunne haihdu, vaikka siellä olisi käynyt
useamminkin, oleskellut päiväkausia ja katsellut ja tutkinut.
Ulkopiirteet tosin selviävät, mutta syvyys, näyttelyn sisältö ja
yksityiskohdat kasvavat, suurenevat ja kokonaisuus ikäänkuin hämmentyy
ja pimenee. Ei se kumma olekaan, kun ajattelee, että näyttelyn ala on
suuri kuin Kuopion kaupunki. Kuvitelkaa todellakin, miten olisi, jos
joka huone Kuopiossa olisi näyttelypaviljonki, jokainen niistä täynnä
outoja, ennen näkemättömiä esineitä, ja voitte likimäärin ymmärtää sen
suuruuden. Voitte myöskin ymmärtää, että tarvittaisiin vuosia siihen
tutustuakseen, hyvä, jos koskaan voisitte kaikkia käsittää ja säilyttää
mielessänne. Teidän täytyisi uhrata elämänne siihen, asettua tänne
asumaan ja saada olla täällä joka päivä, liikkua niinkuin kotonanne.
Näyttelyn pitäisi kestää ihmisiän aika. Pitäisi luoda yht'äkkiä uusi
kieli, jonka sanat olisivat aiotut ainoastaan tätä tarkoitusta varten.
Oli aamu kuin juhlapäivän, kuin ihanin kesäinen sunnuntaiaamu siellä
kotona, kun astuin ulos asunnostani toisessa laidassa Pariisin
kaupunkia ja tulin alas pienoiselle torille, jonka kaikista kulmista
lähtee säteilemään suuria leveitä puistokatuja joka haaralle. Keskellä
toria seisoo odottamassa suuri ihmisjoukko valkoisten hevosten vetämien
punaisien, keltaisien ja kaikenkarvaisien hevosrautatievaunujen
ympärillä. Vaivoin pääsee sinne sisälle, saaden kiittää onneaan, ettei
jää paikalle seisomaan ja odottamaan.
Puolen tuntia ajettuaan alinomaa tulvivassa ihmis-, hevos- ja
vaunuvirrassa, joka katujen kulmissa kuohuu ja humajaa omituisella
päätä huimaavalla tavallaan, saapuu vihdoinkin avarammalle paikalle,
jonka laidassa kohoaa korkea rakennus torneineen, niin korkeine kuin
parhaan kirkon. Se on Trocaderon palatsi. Tämän rakennuksen holvien
alitse kun menee, on siinä yht'äkkiä edessä, alhaalla laaksossa, koko
näyttely.
Silmä ei saa enää kulkea omia teitään. Se on kokonaan nähtävänsä
vallassa, joka johtaa sitä väkisin minne tahtoo. Hetkeksi kaatuu
syrjään kahden puolen kaikki muu ja Eiffeltorni tempaa mukaansa
vastustamattomalla voimalla ylös korkeuteen, jonne se puhaltautuu kuin
suunnattoman suuri yksinäinen korpikuusi keskellä viljavata vainiota.
Miljoonia silmiä se on samalla tavalla vaatinut sanomaan sille
ensimmäisen tervehdyksen näyttelyyn tullessa. Vaikka se on vähintäänkin
vielä puolen kilometrin päässä siitä, missä katsoja seisoo, näyttää
siltä kuin olisi se tuossa aivan katsojan edessä. Kaikki muu jää
pieneksi ja matalaksi sen alle ja korkeimmat rakennukset ovat ison
matkaa alapuolella sen alimmaista kaarta.
Vasta sitten kun tämä itsevaltias on mielestään tarpeeksi vanginnut
huomiosi, sallii se silmän siirtyä juuremmalle.
Siinä, sen ympärille kasvaneena kuin kirkonkylä joka puolella tapulin
tornia, on itse näyttely. Joka taholla palavat kupolien kullatut pallot
auringon häikäisevässä valossa. Ne ovat sinisiä, ne ovat punaisia,
keltaisia, vihreitä, kokoontuen kaikki erilaisiin, ihmeen ihaniin ja
sopusointuisiin ryhmiin. Lippuja liehuu ja väräjää joka huipun nenässä
ikäänkuin osoittaen sitä hermostunutta eloisuutta, mikä niiden alla
mahtaa vallita. Suoraan tuon tervanruskean Eiffeltornin ensimmäisen
kaaren kohdalla on samanvärinen hiukan haaleampi kupukatto, ainakin
yhtä korkea ja avara kuin Nikolainkirkon torni Helsingissä. Se kohoo
keskeltä koneosaston avaraa katua, joka ulottuu melkein yli
näyttelykentän takimmaisen osan. Oikealla ja vasemmalla puolen tornia
siintävät, hemmotellen silmää hienoilla väreillään, taiteen ja
taideteollisuuden huoneuksien kupukatot. Nämä rakennukset rajoittavat
ihmisten liikkumapaikaksi suuren, neliskulmaisen, soikean kentän, ne
kohoavat yli muista ja niiden ulko- ja takapuolella on lukematon määrä
matalampia kattoja ja yhtä kirkkaasti kimmelteleviä pienempiä
torninvesoja. Kaikkien noiden kolmen suuremman kupukaton ja melkein
jokaisen pienemmän tornin huipulla näkyy haamuja veistokuvista.
Suurimmista voi erottaa tänne saakka päämuodot. Toinen rohkeammin,
toinen rauhallisemmin näyttävät ne tekevän keveitä, sulavia,
riemukkaita liikkeitä kohden sinistä korkeutta.
Seisoessaan täällä ylhäällä, ja katsellessaan kaikkea tuota jalkainsa
alla olevaa voi helposti ymmärtää, miltä mahtoi näyttää temppelin
harjalta kaiken maailman komeus ja kuinka se mahtoi viehättää ja
kiusata. Sen se tekeekin, se vetää voimakkaasti luokseen, houkuttelee
heittäytymään syliinsä. Sen on kaukaa nähnyt, silmä on saanut kuvan
kokonaisuudesta ja haluaa päästä tunkeutumaan yksityiskohtiin.
Leveä tie laskeutuu tuossa jalkojen alla Eiffeltornin juurta kohti.
Siinä kuhisee ihmisiä kuin muurahaisia. Tie jakaantuu kahteen osaan, ja
niiden keskellä--kuohuu koski. Vesi kumpuaa Trocaderon palatsin
seinämältä, jossa sitä valkoisena vaahtona suustaan ja sieraimistaan
syöksevät ilmaan mahdottoman suuret vesieläimet. Kerros kerrokseltaan,
kivi kiveltään putoaa vesi sitten yhä alemma ja seisahtuu avaraan
lampeen, jossa joutsenet uida lurittelevat.
Olemme näyttelyssä ja kulkiessamme sivuutamme jo rakennuksia, joihin on
näyttelyesineitä asetettu. Mutta niihin ei jouda hätäistäkään huomiota
luomaan.
Kuljetaan eteenpäin, saavutaan suurelle Jenan sillalle, josta ei tahdo
väentungokselta yli päästä. Ja yhdenlainen on liike sen allakin. Pitkin
Seinejokea kiitävät pienet laivat kiihkeätä vauhtia, yhtä täynnä
yleisöä kuin omnibusvaunut kaupungissa.
Kaikkien määrä on päästä näyttelyn keskipisteeseen, kaikkialle näkyvän
ja joka paikassa silmään pistävän Eiffeltornin alle, josta tiet
haaraantuvat eri suunnille näyttelykentän jokaiseen kolkkaan.
Torni on ollut peitossa hetkisen aikaa, sillä yli kulettava silta on
katettu. Mutta kun sen alta yht'äkkiä astuu ulos, niin silloin on
samassa myöskin aivan tornin juuressa. Ajatelkaa eteenne likimäärin
niin korkea mäki kuin Puijo. Ajatelkaa, että sitä on ruvettu
kovertamaan ja koverrettu niin, että koko alus on saatu ontoksi ja
ainoastaan neljä kaarta jätetty, jotka ylhäältä yhtyvät toisiinsa.
Ajatelkaa se, niin on teillä kuva siitä holvista, jonka alla nyt
seisomme. Sen holvin korkeus on vasta kaksikolmannesta tornin
korkeudesta. Varsinainen torni tunkee vielä kolmannen osan siitä ulos
avaruuden sisään.
Olen muuttunut pieneksi, tuhottoman tuhoiseksi kääpiöksi tämän
jättiläisen haarojen alla. En voi muuta kuin suu auki ihmetellä ja
masentumistani masentua. Ainoa lohdutus on, että tuolla ylhäällä tornin
ensimmäisellä sillalla ovat muut yhtä pieniä kuin minä.
Jään tällä kertaa kaula kenossa tuijottamaan Eiffeltornin satoihin
tuhansiin sälöksiin. Vastedes lähden liikkumaan syvemmälle näyttelyn
sisään.
Eiffeltornin alta konesalin suulle.
Pariisi, 17 p:nä syysk.
Erosimme eilen Eiffeltornin alla, johon jäin teistä ihmettelemään sen
voimakkaita kaaria. Samalla lailla kuin minä sitä katselin, katselivat
sitä monet muutkin, sillä ei kukaan näy voivan kulkea sen alitse,
seisahtumatta siihen.
Jatkaakseen matkaansa sietää hetken haparoida, ennenkuin päättää, minne
päin mennä siinä ihmeitten kaupungissa, joka nyt on läpikäytävä ja
katsottava ja johon tornin alta lähtee teitä ja katuja joka haaralle.
Luonnollisin tie uutismiehelle on kuitenkin suoraan eteenpäin n.k.
konesalin suurta kupukattoa kohti. Tie tänne samoin kuin kaikkialle
muuallekin on leveä esplanadi, joka kahden puolen asetetuista
veistokuvista muodostuu kuin temppelin pylväistöksi. Esplanadin
keskelle, pienen lammikon pinnalle, on kohotettu mahdottoman suuri
veistosryhmä. Siinä on venhe, jonka päällä istuu enkeli nostaen soihtua
ilmaan, ja hänen jalkainsa juuressa puhaltavat toiset enkelit pasunaan.
Näiden veistoksien välisessä käytävässä liikkuu loppumaton ihmistulva.
Toisia kävelee, toisia istuu pienillä tuoleilla omia eväitään syöden,
sillä pariisilaiset ovat tarkkoja rahalle ja tulevat tänne omine
ruokineen niinkuin maalle.
Konesalin suuri kupu on ihmeellisimpiä teoksia, mitä milloinkaan lie
nähty. Sen ylimmäisellä huipulla seisoo sielläkin enkeli, rauhan palmu
toisessa kädessä ja toisessa laakeriseppele. Jalka on vapaana ilmassa,
samalla kuin toisen varpaat keveästi koskettavat maapalloa. Sitä
katsellessa tulee hiljaa huokaisseeksi rinnastaan sen toivomuksen, että
jospa tuo kaikki, mikä täällä sotaisten himojen keskipisteessä on
kokoontunut rauhalliseen kilvoitteluun, vaikuttaisi »ikuisen rauhan»
ylläpitämiseksi. Varmaa onkin, että Pariisin näyttely tätä tunnetta on
äärettömästi kehittänyt.
Melkein pyhä hartaus valtaa mielen, kun suuresta ovesta Teollisuuden ja
Kansan kuvapatsaiden välitse astuu sen kupukaton sisään, minkä
ulkopuolella äsken seisoimme.
Koko tuo suuri pallonpuolisko lienee lasista tehty, koskapa sen läpi
päivä kuultaa. Ulkopuolellaan hohtaa se ruskean pohjan päälle pantua
kultaa ja hopeaa, siihen on istutettu monivärisiä kilpiä, ja kaaret ja
pylväät päättyvät taitteissaan ja yhtymäpaikoissaan vartalo- ja
rintakuviin, joiden merkitystä ei kuitenkaan voi oitis käsittää, eikä
ole aikaa tarkempaan tutkimukseen, niin hauskaa kuin se voisikin olla.
Sisäpuolella tulee lukemattomilla lasimaalauksilla koristetun katon
läpi himmeä valo alas niinkuin katolisen kirkon kuoriin.
Niin ollen ei sen suuruus masenna, kuten äsken Eiffeltorni. Se nostaa
mieltä, samalla soinnuttaen sitä hiukan surulliseksi. Ero näiden kahden
tunteen välillä on ehkä sama kuin niiden, jotka syntyivät itämaalaisen
mielessä, hänen polvistuessaan hirviö-epäjumalansa edessä, ja
kreikkalaisen rinnassa, kun hän koetti saada taivaalliset ihanteensa
sopusointuun kehittyneen kauneudenaistinsa kanssa ja loi siitä
itselleen uskonnon. Paitsi Eiffeltornin ensi vaikutusta jääkin
näyttelyä kokonaisuudessaan, samoin kuin erityisosiakin katsellessa
mieleen juuri tuo jälkimmäinen tunne. Paras muisto, minkä siitä vie
kotiinsa, on täydellinen taiteellinen nautinnon tuottama sopusointu,
joka syntyy yksin koneitakin katsellessa.
Ei hennoisi lähteä kupolin alta. Tekisi mieli istua siihen pitkäksi
aikaa. Mutta väen hälinä häiritsee ja aikaa on vähän. Omituisena
vastakohtana sattuu sitäpaitsi silmään pitkän huonerivin perältä, jonka
katto laskee alas sinistä valoa, suuri pyörivä huimaratas, joka
osoittaa tien suoraan konesaliin ja antaa jo pienen aavistuksen sen
elämästä.
Monen kiusauksen kautta on kuitenkin sinne kulettava. Niin pian kuin
otat askeleenkaan eteenpäin, tulet uusien ja yhä uusien nähtävien
kohdalle. Jo itse siinä käytävässä, joka vie suoraan konesaliin, on
näyttelyesineitä toinen toistaan komeampia ja omituisempia. Ja vähän
väliä haaraantuu siitä kahden puolen yhtä korkeita ja vielä pitempiä
käytäviä, joiden päähän silmä tuskin tahtoo kantaa. Kaikki nämä eri
käytävät ovat täynnä teollisuuden tuotteita, jommoisia ei missään ole
tähän saakka nähty. Hienointa, komeinta, ylellisintä ja hyödyllisintä,
mitä maailma näihin aikoihin asti on saanut toimeen, on täällä eteeni
asetettu. Pienin paviljonki, kaukaisin nurkka olisi ikuinen ihme ei
ainoastaan siellä kotona Kuopiossa, mutta myöskin niin suuressa ja
omasta mielestään mahtavassa paikassa kuin Helsinki.
Meni puoli päivää näiden kautta kulkiessa eikä kuitenkaan tullut
nähdyksi niistä pientä murtomaakaan. Luettelen tässä ainoastaan
muutamia, jotka tarttuivat mieleeni hiljalleen vaeltaessani salista
saliin, käytävästä käytävään, holvin alta holvin alle.
Alkupäässä sinistä suurta holvia on useita paviljonkeja, jotka ovat
omistetut hienointa ylellisyyttä palveleville huonekaluille. Silkkiä ja
samettia kaikkialla! Tuossa on muuankin makuuhuone, sisustettu mitä
valkeimmalla, puhtaimmalla silkillä. Nurkassa seisoo lavea makuusija,
alusta ja tyynyt silkistä. Silkistä ovat pienet tuolit ja sohvat.
Ahnain silmin ahmivat sen neitseellistä, mutta samalla hiukan
hekumallista tuoksua pienet suloiset pariisittaret, huulet puoleksi
auki ihmetyksestä. Mikä viehätys hänelle laskeutua tuolle vuoteelle
väljässä yöpuvussa, mikä viehätys, maata siinä pitkälle seuraavan
päivän sisään ja aamulla nousta verkalleen ylös, istuutua ensimmäiselle
sohvalle, kutsua sisään suklaatilaitteet, nauttia virvoittavaa juomaa,
pieni, silkkiseen tohveliin huolettomasti pistetty jalka lepäämässä
silkkisellä jakkaralla, ja odottaa omansa tuloa tai--muistella hänen
menoaan.
Samanlaisia huoneita, valmiiksi sisustettuja, suurempia ja pienempiä,
on varakkaiden vara valita niin monta kuin mieli tekee ja mikä mitäkin
parhaiten miellyttää.
Kun nuo jättää, sattuu muutamakseen eteen rautakalujen holvi. Olen
nähnyt taiteilijainkin, ihmetyksen huudahdus huulilla, seisahtuvan
tämän holvin ovikoristuksen eteen. Koristus on suorastaan puhtain
taideteos omaa laatuaan. Koko seinä, ovi ja pihtipielet ovat tehdyt
pelkistä rautaisista työ- ja tarvekaluista. Siinä on patoja, veitsiä,
lapioita, ratakiskoja, eri koneitten osia, silintereitä, akseleita y.m.
y.m. Kaikki mitä maukkaimmissa asennoissa ja liitoksissa.
Tällä tavalla tehdyn portin alitse kun astuu, niin kulkee viileässä
ilmassa, keskellä rautaista maisemaa. Siinä viihtyy kaikki kiihoitus,
katoo kaikki ylellisyys. Joka puolella on vain hyöty ja käytännöllisyys
vallalla. Rauta-, kupari-, sinkki-, vaski-, y.m. valimot ja tehtaat
ovat asettaneet tänne näytteitä kaikista kaluista, mitä suinkin saattaa
näistä metalleista syntyä. Saadakseen tavaransa oikein esille ja
näkymään ovat kaikki koettaneet keksiä omituisia muotoja näytteille
asettamilleen esineille. Niin on esim. muuan rautalankaverkkoa
valmistava tehdas käärinyt sen paksummiksi ja hienommiksi pilareiksi,
joista on sitten muodostettu iso, korkea portti. Toinen on tehnyt
pronssista kokonaisen pienen huoneen korkuisen kirkon, jossa huiput,
katot, tornit, kaikki ovat samasta aineesta.
Nämä jättää; sattuu kellonäyttelyyn; joutuu porsliini- ja
mosaikkitavarain osastoon; siitä kultateoksien ja hohtokivien lasisten
kaappien ääreen; huikaisee niissä silmänsä kalleuksilla, harhailee
vaatetavarain ohitse, joita ei tule juuri katsoneeksikaan, joutuu
sota-aseiden osastoon, jossa on uusimpia murha-aseita, kanuunia,
kiväärejä; näkee kokonaisen pieleksen talkkoja ja haravia; sattuu kadun
päähän, missä on pitkät rivit vaunuja, kärryjä, rekiä, polkupyöriä;
seisahtuu sen päässä olevaan metsästys- ja kalastuskapineiden osastoon,
jossa näkee ketun kaulastaan raudassa kiinni ja haukan kynsistään,
jossa tapaa meikäläisen rysän ja merran kummallisimpien onkima- ja
muiden pyydyskoneitten vieressä j.n.e.--kunnes väsyneenä kiertokulkuun
löytää itsensä aivan konesalin suuren oviholvin suulta ja näkee siellä
taas hurisemassa äskeisen huimarattaan, mutta nyt likempänä, suurempana
ja vielä huimaavampana.
Ennenkuin sinne pääsee sisään, täytyy taas seisahtua uuden kupolin
alle, joka muodostaa ikäänkuin eteisen konesaliin. Kuinka se kohoo
keveästi ja samalla voimakkaasti sekin ylös korkeuteen! Sen sisustassa
on maalauksia, jotka kuvaavat Ranskan kauppaa, taidetta ja tiedettä.
Sen arkkitehdin työstä, joka on tämän kupolin valmistanut, on sanottu,
että hän on voinut siinä saada näkyviin siirtymän ensimmäisen kupolin
taiteellisesta koristusta vasta siihen ylevään paljouteen, joka on
ominainen kohta alkavalle konesalille.
Keskellä kupolia on mahdottoman suuri ja raskas veistos lyijystä ja
raudasta. Neljä tulista jättiläishevosta, suut auki ja sieraimet
leveinä, syöksyy siinä täyttä laukkaa eteenpäin kiskoen perässään
mutaan uponnutta muinaisaikaista vaunua, jossa nainen istuu, viitta
hulmuten menon vauhtia. Koko tuo mahtava valuteos on väriltään musta ja
vaikuttaa valtavasti ohikulkevaan. Sen paino kuuluu olevan--40,000
kiloa. Sen edessä seisoo toinen rauhallisempi veistos, enkeli musertaen
keihäällään käärmeen pään. Jos tässä kuvassa on se merkitys, että maata
mateleva pimeys on voitettu siinä salissa, jonka edessä kuvat seisovat,
niin täytyy sen aatetta sanoa onnistuneeksi.
Konesalissa.
Pariisi, 18 p:nä syysk.
Tuskin lienee milloinkaan maailmassa tarjoutunut nähtäväksi sellaista
näköalaa kuin se, mikä nyt on tuossa silmäin alla, seisoessamme
konesalin lehterillä. Edessä on _konemaisema_, täydellinen maisema
taivaineen, valaistuksineen, perspektiivineen.
Jos Eiffeltorni on tämän näyttelyn ihmeistä ensimmäinen, niin on
konesali toinen. Edellisessä on ihmisnero ponnistautunut korkeammalle
kuin milloinkaan ennen, jälkimmäisessä laveammalle kuin koskaan. Ei
milloinkaan ennen maailmassa ole niin isoa alaa ollut saman katon alla.
Sen pituus on 240 metriä ja leveys 115 ja jos lehterit otetaan mukaan,
nousee pinta-ala 80,400 neliömetriin. Kun se kenttä, johon näyttely on
sijoitettu, on ennen ollut sotaväen harjoituskenttänä, niin on tultu
sen johdosta laskeneeksi, että 30,000 miehen suuruinen armeija voisi
mukavasti leiriytyä konesalin katon alle ja että vielä sittenkin olisi
sijaa 12 à 15,000 hevoselle, joiden ratsumiehille vielä olisi
makuusijat lehterillä. Ei korkeuskaan ole aivan mantereen varassa.
Kuopion kirkontorni sopisi hyvästi sen alla suorana seisomaan.
Eivät ole suinkaan vähäiset ne hirretkään, joiden varassa tällaisen
tuvan katto lepää. Katto on sinertävästä lasista, samoin kuin seinätkin
suurimmaksi osaksi. Sitä kannattamassa on suunnattoman suuret rautaiset
kaaret, jotka yhtyvät katon taitteessa. Niiden suuruus lienee
likimäärin käsitettävissä, kun tietää, että kukin näistä kaarista
painaa 200,000 kiloa. Tämmöinen kaari, joka on vain yksi ainoa pieni
nivel koko rakennuksessa, on jo itsessään ihmeteos. Ja sitä tuskin
huomaakaan, huomiota kun on vetämässä se, mikä on jalkain alla tuolla
alhaalla lattialla.
Täydellinen hämmennys on ainoa, mistä pitkään aikaan pääsee selville.
Lähempänä tosin on tulisessa vauhdissa kirmaisevia pyöriä, edestakaisin
survovia silintereitä, ylös nousevia ja alas laskevia pistonkeja.
Etäämpää ei näe muuta kuin täydellisen sekasorron kiiltävää terästä ja
välkkyvää vaskea. Maiseman puut katoavat, ja sieltä kaukaa siintää
maiseman metsä, jonka yksityiskohtia pitäisi kiikarilla katsella.
Vasta pitkän ajan kuluttua tottuu silmä sen verran, että voi vakaantua
katselemaan jotakin erityistä kohtaa ja ruveta arvailemaan, mitä
mahtanee tuo olla ja mitä tuo. Silloin saa ensiksi selville, että koko
tuo suunnaton suorakulmainen ala on jaettu satoihin pienempiin
neliöihin ja suorakulmioihin, joita erottavat toisistaan kadut, täynnä
hyöriviä katsojia, jotka tänne ylös lehterille näkyvät aivan
pienennetyssä muodossa. Toisistaan erotetut alat sisältävät sitten
itsekukin erilaisia laitoksia höyryjä sahavoimalla käyvän teollisuuden
alalta.
Ehdottomasti seisahtuu silmä ensiksi tuohon jättiläis-huimarattaaseen,
joka kiinnitti huomiota jo tultaessa. Se liikkuu majesteetillisella
mahtavuudellaan. Tuntuu siltä kuin olisi edessä joku ruhtinaallinen
henkilö, ja mieleen tulee ajatus, etteiköhän pitäisi ottaa lakkia
päästään sen edessä. Ja rattaasta ei näy kuitenkaan yht'aikaa muuta
kuin puolisko, sillä samalla kuin toinen puoli sen kehää niin
sanoakseni pilviä hipoo, samalla painuu toinen puoli yhtä syvälle
sillan alle. Tuhannet lienevät ne hevosvoimat, jotka ojentavat ja
koukistavat sitä miehen reiden paksuista käsivartta, joka tätä pyörää
vääntää. Kone on n.k. ilman pumppuamiskone, joka suurista
kivihiilikaivoksista imee pilaantuneen kehnon ilman pois ja puhaltaa
sijaan uutta ja puhdasta, elähyttämään syvällä maan alla työskenteleviä
työmiesparkoja.
Tämä tämmöinen kone, tämä tämmöinen ratas ei ole kuitenkaan muuta kuin
yksi monen samanlaisen joukossa. Sillä on veljiä ja vertaisia joka
haaralla suuressa salissa, mihin vain katsoo. Sillä kaikki, mikä täällä
on koneita, on luonnollisessa koossa, ne eivät ole kuvia, vaan ne ovat
täällä itse todellisuudessa. Täällä on kokonaisia tehtaita täydessä
käynnissä. Täällä näytetään kädestä pitäen, miten paperia valmistetaan,
miten saadaan sähköä, mitenkä painetaan sanomalehti, kuinka
kutomakoneet käyvät, millä tavalla uudenaikaisimmittain on tiiliä
lyötävä j.n.e.
Täällä on pitkät rivit vetureja aina vanhimmista kaikkein uusimpiin,
rautatievaunuja niin komeita ja mukavia kuin palatsit. Ainoastaan
laivat on täytynyt tuoda pienennetyssä koossa näytteille. Mutta
niistäkin on kuvat ja suuret mallit, joista voi nähdä, millainen ukko
se on, joka esim. kuljettaa väkeä Atlantin yli Amerikkaan.
Kaikki koneet ovat uusinta keksintöä, vereksintä valmistusta. Ja kun
sen muistaa, niin voi todellakin käsittää, mikä ääretön hyöty mahtaa
tästä näyttelystä olla asiantunteville, ammattimiehille. Kukin voi
löytää täällä parhaat hänen alalleen soveltuvat teokset ja saada
tietoonsa, mistä sellaisia voi ostaa.
Kiiluvin silmin ja käsiään hykertäen kuulinkin erään insinöörin kaukaa
Bakusta kertovan muutamasta uudenlaisesta tiilenvalmistuskoneesta,
jonka hankkimisesta ja käytäntöön ottamisesta hän toivoi itselleen
mainiota voittoa. Hän osti koneen, joka oli ranskalaista tekoa, ja
koneen valmistaja sai sen kelvollisuuden todisteeksi kiinnittää
koneensa otsaan lipun, josta ohikulkeva voi lukea, että hän on sen
myynyt, myynyt jo kolmannen kerran. Hupaisuuden vuoksi mainittakoon,
että sellainen moukka koneitten käyttämisen alalla kuin tämän
kirjoittaja, löysi hänkin kulkiessaan ensi kävelyllään näyttelyn läpi
kaksi konetta, joista hänelle voi olla hyötyä. Toinen oli sellainen,
jolla kirjoitusta voi ottaa kaksikymmentä jäljennöstä tarvitsematta
minkäänlaisia puristimia ja suuria kopiokirjoja, toinen pienoinen
sukkela kapine, jonka avulla saa tehdyksi--paperosseja. Mitä sitten
muut mekanikot!
Totisesti tutkivien ammattimiesten seassa, jotka päästetään
sisäpuolelle aitauksia, missä he ymmärtävin silmin näyttävät katselevan
koneitten käyttämistä ja tarkkaavin korvin kuuntelevan heille
mieluisasti annettavia selityksiä, vaeltaa kuitenkin moninkertaisesti
suurempi joukko huvikseen kuljeskelevaa yleisöä. Ne ne oikeastaan
jättävät näyttelyyn suurimmat rahat ja niitä varten pitää joka paikassa
olla sellaista, joka heitä huvittaa. Pariisilaiset ovat mestareja siinä
taidossa, he osaavat laittaa kaikki niin, ettei se käy ikäväksi. Ne
äärettömät summat, joita on pantu Eiffeltorniin, taideteoksiin,
koristuksiin ja kaikkiin muihin mukavuuksiin, osoittavat sitä. Ja samaa
osoittaa sekin, kun kutomakoneella kudotaan Eiffeltornin kuvia
nenäliinoihin, kun jäätelöä valmistava kone tekee jääkylmiä konvehteja
ja jakaa näitä muutamista penneistä, kun puhalluskoneesta muuan torvi
on asetettu niin, että ilmavirta ohi kulkevalta puhaltaa lakin päästä
kaikkien suureksi huviksi, kun telefoonista saadaan milloin kuulla
laulua milloin soittoa j.n.e.
Erityistä huomiota näkyvät konesalissa herättävän sähkölaitokset. Ne
ovat melkein kaikki Edisonin osastossa, jolle on täytynyt myöntää 675
neliömetrin pinta-ala. Oikein se onkin, sillä ilman hänen sähkövaloansa
ei Pariisin maailmannäyttely olisi se, mikä se on. Suuret salit,
kupukatot ja holvit olisivat jääneet pimeiksi, jos ei niihin olisi
saatu sähkölamppuja asettaa. Suurin osa sen nykyistä loistoa ja
komeutta olisi kokonaan puuttunut ja samalla myös menestys jäänyt
tulematta. Ihan oikeutetulta tuntuu sentähden se kunnioitus, mikä
Edisonille on osoitettu, kun hänen rintakuvansa on asetettu kuin
kuninkaan kuvapatsas keskelle konesalia. Se seisoo monen sylen
levyisellä ja korkuisella alustalla, joka melkein kokonaan muodostuu
sähkövalosta. On näet sähkölamppuja asetettu ihan toisiinsa kiinni,
niin että ne vähän etäämpää katsoen sulautuvat yhdeksi ainoaksi
valomöhkäleeksi. Ne palavat päivälläkin eikä niiden kirkkaus näy isosti
himmenevän auringon valossakaan.
* * * * *
Sähkön suurenmoinen käytäntö sattui muuten mitä voimakkaimmalla ja
vaikuttavimmalla tavalla esiintymään edessäni juuri sinä iltana, jona
katselin konesalia ja sen tässä koskettamiani ihmeitä. Olin
vaeltaessani käytäviä pitkin joutunut ulos muutamasta sivuovesta. Ollen
hiukan eksyksissä etsin Eiffeltornia, joka näkyy joka paikkaan, on
läsnä kaikkialla ja on ihmeteltävän hyvänä oppaana oudolle. Se on kuin
majakka merenkulkijoille, siitä saa aina varman pisteen ja voi määrätä
matkansa suunnan kartalla, jota ilman ei tule toimeen näyttelyn satoja
salmia soutaessaan. Hetken aikaa kulettuani näin muutaman itämaalaisen
temppelin ja länsi-intialaisen palviljongin välisestä solasta näyn,
joka ei helposti mielestä murene. Eiffeltorni oli edessäni
sähkövaloisessa iltapuvussaan. Nuo sen suuret jalkakaaret olivat kaikki
sähkölampuilla reunustetut. Ensimmäisen kerroksen räystäät olivat
samalla tavalla reunustetut ja niitä täynnä oli ylimmäinen huippukin.
Ulkoreunat kun sillä tavalla olivat rajoitetut ja noilla valopisteillä
merkityt ja kun ei näkynyt itse tornia pimeyden sisästä ollenkaan, niin
muodostui tuossa ikäänkuin uusi Eiffeltorni--paljasta sähkövaloa.
Olisi luullut, että jo tässä olisi ollut ilotulitusta siksi kerrakseen.
Mutta kun tulin ulos syrjäisestä paikastani, näin, että taaskaan
Eiffeltorni ei ollut muuta kuin osa näyttelyn kokonaisuudesta. Ihanana
ja avarana oli edessäni--koko kenttä sähkötulen nukuttamana. Perällä
paloi konesalin kupoli tulipallona. Sen räystäät olivat sirotellut
tulia täyteen. Pieninkin reunus ja hienoinkin huippu hehkui.
Katonharjalla olevan kuvapatsaan soihtu loimotti nyt kuin suuri kokko
ja ihan tuossa jalkojen juuressa hehkui nurmikenttä, jota ympäröi
heinikon sisästä kimmeltävä lamppurivi.
Ihan Eiffeltornin ylimmäiseltä huipulta tunkee paksu kuutamoinen
valovirta tänne alas. Se on ojennettuna keskellä kenttää olevaa
enkeliryhmää kohti, jonka se valaisee kokonaan.
Mutta yht'äkkiä, kenenkään aavistamatta, puhaltaa lammikon keskeltä
vesisuihku ilmaan. Ja samassa alkaa vuotaa vettä kuvapatsaiden suista
ja sieramista. Se on ensin vaalean kirkasta. Vaan samassa muuttuu se
punaiseksi, kaikki samalla aikaa. Sitten siniseksi, keltaiseksi,
viheriäksi. Ja tuota ihmeellistä värien vaihtelua kestää pitkän aikaa.
Hämmästyneenä katsoo sitä melkein henkeä vetämättä, suuri ihmisjoukko
ympärillä on ihan vaiti. Mutta kun vesipatsaiden karkelo on lakannut,
räjähtävät ranskalaiset käsiään taputtamaan ja huutavat: »hyvä, hyvä!»
Tätä tällaista huvitusta, tällaista joulu-iloa on täällä joka ilta.
Päiväntasaajan maissa.
Pariisi, 25 p:nä syysk.
Harhailtuaan vähän aikaa ikäänkuin määrätönnä kautta näyttelyn
lukemattomien käytävien, huomaa kuitenkin vähitellen, tarkastaessaan
syitä matkansa suuntaan, että askeleita sentään on puoleksi salaisesti
johtamassa jonkinlainen tarkoitus. On jotakin erikoista, jota hakee ja
joka määrää sen, mihin menee.
Se, mikä ainakin minua täällä eniten viehättää ja eniten huvittaa, on
nähdä niitä omituisuuksia, jotka esiintyvät kaikista maailman ääristä
tänne saapuneiden eri kansojen osastoissa. Ja siihen tarjoo näyttely
erinomaisen tilaisuuden. Täällä yleismaailmallisuuden keskipisteessä on
eri kansallisuuksille annettu niin näkyvä sija, että se kohta pistää
silmään. Kansallisuudet viettävät täällä täydellistä voittojuhlaansa.
Kaikki se, mikä kullakin maalla ja kansalla on omintakeista,
alkuperäistä, olkoon se kuinka pientä tahansa, se sattuu heti silmään,
se huomataan ja sitä haetaan hakemalla. Näyttää melkein siltä kuin
eurooppalainen ja etupäässä ranskalainen sivistys tuntisi hämärän
tarpeen imeä itseensä jotakin uutta ja tuoresta. Ihmisillä on
ensinnäkin halu saada nähdä ja tutkia, miten muualla eletään, mitä
muiden kansojen kesken katsotaan erinomaiseksi ja kauniiksi, ja sitten
sulattaa näkemiänsä eri muotoja itseensä. Selvä käsitys tuosta
tarpeesta on aivan silminnähtävästi ollut johtavana aatteena näyttelyä
koottaessa ja järjestettäessä ja se se on, joka vähitellen ikäänkuin
itsestään siirtyy katselijaankin.
Sen osoittavat parhaiten nuo tiheät ryhmät tungeskelevaa yleisöä, joita
tapaa vieraiden, ranskalaisille tähän saakka tuntemattomien kansain
näyttelyosastoissa. Todistuksena samasta taipumuksesta on vielä sekin,
että kuta elävämmin ja kuta vaikuttavammin jokin kansa on saanut kuvan
oloistaan esiintymään, sitä suurempaa huomiota se herättää. Ei tarvitse
tullakseen siitä vakuutetuksi muuta kuin pistäytyä esim. tuolle n.k.
Kairon kadulle, jossa näkee pienen palasen itämaista elämää. Täällä on
aina katsojia, aina uteliaita. Mutta parhaiten huomaa kaiken tämän
todeksi, kun poistuu varsinaisesta näyttelystä Marskentältä ja menee
tuohon n.k. Invaliidipuistoon, jonne useat etelä- ja itämaiset kansat
Aasiasta ja Afrikasta ovat kokoontuneet näyttämään länsimaalaisille,
millä lailla heillä eletään ja ollaan.
Tämä osa näyttelyä on aina väkeä täynnä. Tänne tulevat lyhyen kävelyn
jälkeen suuressa näyttelyssä kaikki, tehdäkseen muutamassa tunnissa
kävelyn mitä omituisimmissa seuduissa, läpi outojen vieraisiin
kaavoihin tehtyjen rakennusten ja ohitse ihmisten, joita eivät ole tätä
ennen nähneet muualla kuin kuvakirjoissa. He näkevät algerialaisia ja
tunisilaisia palatseja, kulkevat jaavalaisissa kylissä, saavat
oleskella Madagaskarin saarelaisten ja Senegalin neekerien seurassa,
ostaa tavaroita arabialaisilta, käydä annamilaisten teatterissa,
katsella omituista jaavalaista tanssia j.n.e. Suuren näyttelyn
paviljongeissa näkee vain kuolleen kuvan itsekunkin maan esineistä ja
tuotteista, täällä tapaa elämää, kohtaa itseään maan asukkaita.
* * * * *
Tuolla soittaa muuan alkuperäinen algerialainen sotilassoittokunta.
Sävel on intohimoinen, tahti tulinen. Ohitse kulkee kaunis solakka
arabialainen, lieneekö beduini vai mikä. Hän on pitkä varreltaan,
puettuna leveään vaaleaan viittaan, joka heilahtelee hänen hartioillaan
kuin parhaan ruhtinaan, huolettomasti ja rennosti. Päässä on hänellä
turbaani, kääräisty taiteellisiin poimuihin, joiden aukosta näkyy
soikeat kauniit kasvot ja rohkeasti koukistunut nenä. Hän liikkuu
vapaasti, on hyvällä tuulella. Hänen toverinsa virkkavat hänelle
jotakin. Hän hypähtää, lyö näppiä yhteen ja pyörähtää tanssimaan. Siinä
on voimaa ja notkeutta ja jäsenten ja liikkeiden sopusointua. Laajan
viitan alta taipuu välistä rajummissa käänteissä solakka, jäntevä
ruumis. Toverilla on miekka kupeellaan. Tanssija tempaa sen käteensä,
ja säilän välähdys säikäyttää ympärillä seisovia hiukan peräytymään.
Toveri ei malta hänkään enää, hänkin innostuu toisen innosta, ja
koht'ikään tanssii siinä kaksi komeata miestä hurjaa miekkatanssia,
joka ei lakkaa ennenkuin soitto taukoo.
Käännyt taaksesi ja säpsähdät. Luulet olevasi pakanain maassa,
ihmissyöjäin keskessä. Ympärilläsi seisoo joukko mustia jättiläisiä
jostakin Afrikan kuumimmista maista. Mimmoiset suonet pullistuvat
heidän käsivarsissaan, kuinka kiiltää tuo valkoinen hammasrivi paksujen
huulien alta, kuinka kauniisti pyörähtää silmän valkuainen pikimustien
luomien alta! Sanon kauniisti, enkä ainoastaan silmistä, vaan koko
miehestä. Mitä voimaa, mitä karakteeria! Nuo pienet, sirot
ranskalaiset, kuinka vähäpätöisiltä ja elottomilta he näyttävät! He
eivät vaikuta kuin ryhmittäin, suuren lukunsa turvin yhden ainoan
tuollaisen erämaassa kasvaneen luonnonlapsen rinnalla.
Ihan toista lajia ovat jaavalaiset. He ovat pieniä kasvultaan ja
ulkomuodoltaan rumia, jos meikäläisen kauneudenaistin annetaan tuomita.
Silmät ovat vinossa, poskiluut ulottuvat pitkälle, hampaansa he
mustaavat ja kasvojen väri on ruskean harmaa. Heitä on näyttelyyn
saapunut kokonainen kyläkunta, ainakin puolisataa henkeä. Ne asuvat
täällä kuin kotonaan huoneissa, jotka ovat rakennetut bambuputkista,
Niissä tekevät he töitään: ompelevat, kutovat, takovat ja keittävät
ruokansa. Luulisi olevansa kaukana täältä, jos ei aidan takaa
yhtämittaa kuulisi veturin vihellystä. Keskellä kylää on teatteri,
heidän oma kansallinen näyttämönsä. Siinä tanssitaan. Tanssi on
kuitenkin jotakin aivan erikoista meille. Näyttämön perällä istuu neljä
naista, jotka kuuluvat olevan erään jaavalaisen ruhtinaan haaremista.
He ovat vaatetetut monivärisiksi ja koristetut kaikenlaisilla
kalleuksilla. Kullakin on soikea liina vyötäisiin kiinnitettynä. Kaikki
muut paitsi yksi ovat maalatut viheriän keltaisiksi jonkinlaisella
safranivärillä, joka lemuaa kauas. Kun alkaa kuulua näyttämön kupeille
ja taakse asetetun soittokunnan soittoa, heittävät tanssijattaret
paperossin suustaan ja alkavat liikkua ja liukua näyttämöä pitkin.
Hyppimistä ja äkkiarvaamattomia liikkeitä tässä tanssissa ei tapaa.
Kaikki on hiipivän kissanpojan plastiikkaa. Ruumis, jossa ei näytä
olevan luuta ollenkaan, ainoastaan lihaksia ja niveliä, mutkailee sinne
tänne niinkuin käärme; kädet tekevät samanlaisia temppuja. Kalvoset ja
sormet keveltyvät vähän, mutta ulospäin, ja nostelevat ja hypistelevät
esiliinaa. Joka liike käy luontevasti ja luikeasti ja mieleen johtuu
ehdottomasti, että nuo ovat maasta, jossa tiikerit, pantterit ja
käärmeet opettavat ihmisiä liikkumaan salaperäisesti hiipien kuin
hekin. Alussa tuntuu tämä tanssi oudolta, sen tarkoitusta ei ymmärrä,
mutta kun on vähän enemmän aikaa istunut ääressä ja nähnyt, kuinka
jokainen päänkin liike, jokainen sormen pään nousu tai lasku soveltuu
soiton eri vaihdoksiin, niin alkaa selvitä, että he siinä omia
tunteitaan ilmi tuovat tavalla, joka heidän kansalleen on yhtä
käsitettävää kuin meille käsittämätöntä.
Vielä enemmän ymmälle joutuu mennessään annamilaisten teatteriin, jossa
sekä tanssitaan että näytellään. Teatterissa ovat istuimet ja näyttämö
samanlaiset kuin meillä, se ero vain, ettei laitoksia koskaan vaihdeta.
Ja siitä alkaakin jo ero meidän ja heidän välillä. Meillä ensiksikin
koettaa musiikki vaikuttaa soinnullaan, heillä on orkesteri, joka etsii
kuta kauheimpia ääniä. Luulisi kuulevansa meikäläisten soittokoneiden
virittämistä. Laulu ja puhe on samanlaista. Näyttelijät rääkyvät,
ulvovat ja kiljuvat. Oikein liikuttaakseen yleisöä, tahtoessaan saada
kuulijansa oikein traagilliseen mielentilaan, parkaisee annamilainen
näyttelijä niinkuin metsän pahaäänisin peto. Kaikilla kansoilla
sanotaan laulun ja puheen kehittyneen luonnossa kuultujen äänien
mukaan, joita kukin on käsittänyt ja ruvennut matkimaan oman korvansa
mukaan. Meidän esi-isämme ovat näihin verrattuina ottaneet satakielen
sävelet tunteittensa ilmituomisen esikuviksi ja luoneet niistä sointuja
itselleen. Näitten esivanhempain korva on ehkä ollut rakennettu siten,
että siihen on tarttunut suden ulvonta, tiikerin kiljunta ja korpin
raakuminen. Ja onhan heillä oikeus pitää kauniina sitä niinkuin mekin
pidämme omaamme, kehittää sitä, luoda siitä taide itselleen.
Konesalin vastakohta.
Pariisi, 10 p:nä lokak.
Kun päivän käveltyään näyttelyssä illalla palaa kotiin ja alkaa
muistella, mitä on nähnyt, ei tavallisesti johdu mieleen mitään.
Silmänsä pohjasta ei saa ainoatakaan kuvaa esille pitkään aikaan. On
nähnyt liian paljon. Niin on minulle käynyt tänäänkin. Tehtyäni
matkustuksen läpi näyttelyn tuntuu siltä kuin en olisi siellä
ollutkaan. Ainoastaan muutaman asian olen tällä kertaa saanut sen
verran huomiolle pannuksi, että voin siitä jotakin kertoa.
Aivan omituisen viehätyksen tuntee, kun palatessaan näyttelykentältä
Trocadero-palatsin puoleisia portteja kohti sattuu poikkeamaan
vasempaan käteen ja joutuu puiston sisässä olevan rakennuksen ääreen,
joka on kokonaan kuorimattomasta puusta. Se on isonlainen, kovin soman
ja hauskan näköinen kaksikerroksinen rakennus, tehty sillä tavalla,
että kukin näytteille pantu puulaji on samalla yhtenä hirtenä
rakennuksen seinässä. Kun hirret seisovat pystyssä ja nousevat suoraan
maasta, niin näyttää siltä kuin seinät olisivat kasvaneet siihen
semmoisinaan. Seinästä ulkonee ikkunain ja ovien kohdalla pieniä
parvekkeita, joista muuan on valkeatuohisesta koivustakin. Suurimmat
kattoa kannattavat nurkkahirret ovat satavuotisista vanhoista
»hongista», jotka ovat niin paksuja, ettei kaksikaan miestä kunnolle
ylettäisi sylellään ympäri.
Katsellessaan ulompaa tuota taloa, jota varmaankin oli ollut taiteilija
tekemässä, tuli mieleeni, että tuohan on ihan kuin Tapion temppeli,
täydellinen Metsola. Ja tätä vertailua vahvisti karhun kuva, joka
seisoi ovenpielessä.
Sisään astuessaan tuntee hyvänhajuisten puiden kaarnan lemuavan vielä
heikosti ja pihkan hajun ja ruusupuun tuoksun sekautuvan toisiinsa.
Sali, joka on puupilaristolla reunustettu, sisältää suuren joukon
puuteollisuuden alalle kuuluvia työkaluja ja teoksia. Ensimmäinen ja
tärkein työkalu, saha, on asetettu keskelle lattiaa. Siinä on pienen
höyrykoneen avulla käypä raami, joka puree hampaansa ahnaasti puun
sisään ja raapii esiin tuon niin tutulta tuntuvan sahajauhon. Seinillä,
pöydillä, kaapeissa y.m. on sitten kirvestä, puukkoa, näveriä ja
kaikenlaista mitä hienointa teräkalua, ja niiden ympärillä näytteitä
erilaisista kapineista, joita heidän avullaan on saatu syntymään
raa'asta halosta. Siinä on sanalla sanoen edessä palanen
puuteollisuuden historiaa. Konesalissa oli kovan raudan valta
ylimmillään ja siellä tunsi olevansa maailman kihisevimmässä
keskipisteessä, tehtaitten tehtaassa. Täällä hallitsee pehmoinen puu,
jonka aikakausi on aikoja sitten mennyt. Mutta kun edellisessä hermot
kärsivät ja kiihoittuvat, niin täällä ne lauhtuvat ja mieliala muuttuu
pehmoiseksi kuin metsässä.
Istun juurista tehdylle tuolille, joka on sattumalta tyhjänä. Edessä on
keinotekoinen kallio, jonka sammaltunutta kuvetta pitkin putoilee
alaspäin pienoinen lirisevä puro. Sen yli näkyy panoraaman muotoon
tehty metsäinen vuorimaisema. Näyttää aivan siltä, kuin tuolta puiden
lomitse avautuisi eteen oikeat Alpit, lumisine huippuineen,
jyrkkäyksineen, laaksoineen ja laaksokylineen. Ympäristö, jossa on, vie
kauas pois meluavasta Pariisista valoisille, puhtaille,
päiväpaisteisille rinteille. Liekö tekijän tarkoitus ollut saada
syntymään tämä tunnelma, en tiedä. Mutta se ainakin minussa syntyi.
Viimeinen käynti näyttelyssä.
Pariisi, 13 p:nä marrask.
Syksyinen surullinen ilma on ollut jo pitemmän aikaa Pariisissakin.
Yhden vuoron sataa, toisen vuoron on usvaa ja ainoastaan silloin
tällöin kolmannen vuoron pääsee päivä paistamaan. Mutta joskin päivä
paistaa, on se niin alakuloisen näköinen kuin siellä kotonakin tähän
aikaan. Iltainen taivaanranta, jota luulin ainoastaan Suomessa
surulliseksi, on samanlainen täälläkin ja herättää samanlaisia
tunteita. Ne mielialat, joita sää synnyttää, sopivat erinomaisen hyvin
yhteen nykyisten olojen kanssa. Kesä on mennyt ja näyttely on mennyt
myöskin juhlineen, ilotulituksineen ja väentungoksineen.
Näyttelyvieraat ovat kaikki kiiruhtaneet koteihinsa ja jättäneet
Pariisin puhdistamaan heidän jälkiänsä.
Sen huomaa melkein joka paikassa, mutta etenkin boulevardeilla.
Istuessa muutama viikko sitten jonkin kahvilan seinämällä saattoi vielä
vähän väliä nähdä outoja kasvoja ja omituisia pukuja. Milloin kulki
musta neekeri ja katseli ihmetellen ympärilleen. Milloin asteli arvokas
arabialainen väljässä viitassaan ohitse. Kiinalaisen pitkä palmikko
vilahti tuon tuostakin väen tungoksessa, ja rotevaa suavisotilasta,
joka oli päätään pitempi kaikkea kansaa, tuli seuranneeksi silmillään
pitkän aikaa. Mutta nyt niitä ei enää näe kuin ihmeeksi. Joka päivä
ovat sanomalehdet kertoneet, että nyt on se ja se etelämainen kansa
vaeltanut kotimaahansa, ja kaduilla on taas vain tavalliset
pariisilaiset kävelijänsä. Knalleja knallien vieressä, muotipuku
toisessaan kiinni, ei yhtään punaista fetsiä tai valkoista turbaania
tai kirjavata kauhtanaa.
Mutta itse näyttelyssä on kuitenkin syksyn vaikutus kaikista valtavin.
Sattui eilen pilvetön päivä ja teki mieleni käydä kerta vielä
katsomassa, miltä näyttäisi sänkipelto elonkorjuun aikana.
Hyvästi sinne nyt pääsi, omnibusvaunuissa olisi ollut tilaa vaikka
pitkälleen panna. Ei ollut enää tungosta sisään tullessa. Se rähinä,
jonka piletinmyyjät ennen nostivat ympärillä, oli nyt supistunut
heikkoon, miltei rukoilevaan ääneen, jolla muuan vilusta värisevä mies
tarjosi kaupaksi jälelle jäänyttä pilettivarastoaan. Trocaderon
palatsin holveissa oli hujan hajan puulaatikoita. Tie, jonka kupeilla
ennen oli kukkasnäyttely, oli nyt vain tavallinen katu. Suihkulähteet
olivat kuivuneet. Koskessa, joka viime kerran käydessäni oli vielä
ryöpynnyt vaahtopäänä, näkyivät vain limaskaiset kivet. Ja reunainsa
yli kuohuneesta lammesta ei ollut jälellä muuta kuin likainen rapakko
kaikkein syvimmässä kuopassa.
Jenan sillalla, jossa oli aina ollut sellainen ahdinko, että tuskin
pääsi läpi, tuli nyt vastaan vain joitakuita työmiehiä. Siellä täällä
kuului näyttelyn valokuvia tarjoilevien pikkukauppiaitten huutoja,
joilta ei kukaan enää ostanut. Alhaalla Seinen virrassa näkyi vain
tuolta kaukaa tulemassa pikkuinen alus, joita tätä ennen suikkelehti
joka sekunti sillan arkkujen alitse. Eiffeltorni oli kyllä yhtä korkea
kuin koskaan ennen. Kupolit kiilsivät yhäkin ja kaikki muutkin
rakennukset olivat koskematta ainakin näin etäältä katsoen.
Mutta kun nousin tornin ensimmäiselle sillalle, oli se melkein autio.
Joitakuita myöhästyneitä muukalaisia, joita hyvin riitti nostamaan ja
laskemaan yksi ainoa nostokone, harhaili vielä rautaisten ristikkojen
välissä. Muistorahoja vielä myytiin, mutta se tapahtui samalla lailla
kuin markkinakopissa kolmantena markkinapäivänä. On vain rippeitä
jälellä ja kojun seinät ja hyllyt näkyvät liian selvästi läpi. Ja tuo
teki minuun sen vaikutuksen, että koko Eiffeltorni oli tehtävänsä
tehnyt samoinkuin markkinakoju ja että se nyt oli tarpeeton ja joutaisi
alas revittäväksi. Miljoonia maksanut rakennus, jota oli pyhällä
kunnioituksella katseltu, antamassa aihetta tuollaiseen vertailuun!
Mutta syyttäköön itseään, omaa hyödyttömyyttään.
Ja kun sitten laskeusin alas ja aloin kävellä ennen kuletuita teitä,
niin kävelin kuin talossa, josta asukkaat pakenevat vieden muassaan
kaikki, mitä suinkin saavat. Kaduilla revittiin kivitystä ja kaivettiin
pois kaasu- ja sähköjohtoja. Ravintoloissa oli pöydät päällekkäin ja
tiskit täynnä sylen korkuisia lautaspinoja, useimpain eri osastojen,
paviljonkien ja palatsien ovet olivat suljetut. Niihin, joihin vielä
pääsi sisään, oli tietä tukkeamassa puulaatikoita. Toisiin pantiin
tavaroita, toisia naulattiin kiinni. Siellä täällä avautui vielä
pitkien käytävien perältä jokin tuttu näköala, jota ei oltu ehditty
hävittää tuntemattomaksi. Konesaliin mentäessä näin vielä paikoillaan
ovikoristeet ja itse konesalin mahtava suuruus ei ollut muuttunut,
vaikka koneet eivät enää käyneet. Lasinen katto vaikutti vielä yhtä
mahtavasti, leväten kaariensa varassa, niinkuin taivaan kupu, jota ei
häiritse mikään, mikä sen alla liikkuu.
Omituiselta tuntui kulkea taideosastossa. Sinne sisään astuessa tuotiin
ovella vastaan suurta taulua »Kristus Pilatuksen edessä». Se oli
kannettaessa sattunut ylösalaisin. Toinen yhtä suuri jotakin
sotatapausta kuvaava kangas oli syrjällään, ja kumman näköisesti
irvistelivät siinä haavoitetut sotilaat koomillisissa asennoissa.
Eteisessä oli vielä veistokuvia. Vaan ne eivät olleet enää paikoillaan,
sopivain välimatkain päässä, sopusointuisissa ryhmissä. Ne olivat
siirretyt kokoihin antamaan tietä tavarain kuletukselle. Alastomat
olennot näyttivät värisevän kylmässä marmorissa. Useat olivat jo
kääreissä. Eräs nainen teki epätoivoisen liikkeen päästäkseen irti
niinisestä siteestään, johon kädet ja jalat olivat kiedotut. Toiselta
oli liikutellessa katkennut kaula ja pää pudonnut jalkojen juureen.
Poikkesin siitä näyttelyn syrjäteille, puistojen sisässä mutkaileville
poluille. Nurmi oli tallattua ja siellä täällä oli maassa puusta
pudonnut paperilyhty. Suomen paviljongin kellahtava väri veti luokseen.
Vaakuna oli vielä oven päällä, mutta ovi oli laudoilla telkitty.
Pilariin oli naulattu paperi, jossa koko komeus ilmoitettiin
myytäväksi. Se tiesi sitä, ettei ole ostajia vielä ilmaantunut ja että
velka on vielä maksamatta.
Astuessani ulos näyttelystä kuului laukaus tornista. Kello oli 4 j.pp.
ja näyttely suljettiin. Ei ollut monta syrjäistä ulos astumassa.
Enimmäkseen työmiehiä sinisissä puseroissaan. Aurinko valaisi vielä
vinosti kattoja ja kuvapatsaita. Mutta se oli surullista syksyn valoa.
Muistui mieleeni sänkipelto, josta aumoja vedetään riiheen illan
suussa. Tuon vertauksen toivat mieleeni korkeat kuormavaunut, joita
lähti konesalin ovelta ja toiset, joita siellä vielä täytettiin.
»Savo», syysk. 28, lokak. 1, 3, 8, 17 ja marrask. 21 p:nä 1889.