Pariisissa, 22 p:nä jouluk, 1889.
Olin eilen illalla boulangististen vaalimiesten puoluekokouksessa;
korvissani soi vielä ranskankieli, heleä kuin kirkasääninen hopeakello.
Kolmatta tuntia olen kuullut sitä soitettavan laidasta laitaan,
seisotettavan kannallaan ja heilahutettavan takaisin, niin että seinät
tärisevät ja selkäpiitä viiltää.--Le suffrage universel!------Vive
Boulanger! A bas Joffrin!--
Kämmeneni ovat vielä hellät taputuksista, joilla olen pannut
vastalauseeni Ranskan nykyistä hallitusta, ministeri Constansia ja
edustajakamaria vastaan. Ne ovat olleet minulle »varkaita», »yleisen
äänivallan sortajia», »tasavallan vihollisia». Hattuni on heitetty
ilmaan Boulangerin kunniaksi ja sateenvarjoni on iskenyt koloja siltaan
Joffrinin perikadoksi. Hiukan hävettää, niinkuin sitä, joka on
päästänyt hätävalheen heikkona hetkenä. Mutta kun on myrskyssä, niin
täytyy taipua myrskyn mukaan, ulvoa sutena seurassa. Eikä todellakaan
maksanut vaivaa ruveta ottamaan kuhmuja otsaansa ja mustelmia
käsivarsiinsa, kun sen voi välttää ainoastaan hattua heiluttamalla. Ne
eivät varmaankaan olisi olleet vältettävissä, kuhmut ja mustelmat,
ilman innostusta oikean asian hyväksi. Mutta minulle oli pääasia saada
nähdä ja kuulla, millainen on valtiollinen puoluekokous Pariisissa, ja
siitä onkin nyt selvä kuva mielessäni.
Olin lukenut viikkoja ennen sanomalehdistä näin kuuluvan ilmoituksen: