Jouduin hiukan omituisella tavalla tekemisiin paavi Leo XIII:n kanssa
tai oikeastaan vain hänen Vatikaninsa. Oli näet Roomaan tultuamme
ensimmäisenä työnä asunnon hankkiminen. Kun tahdottiin huone hyvälle
paikalle, josta olisi näköala niin laaja kuin suinkin yli ikuisen
kaupungin ja sen ympäristöjen, kesti kuleksia päivän ja toistakin eikä
sittenkään vielä osattu oikeaa valita. Näillä harhailuretkillä tultiin
kerran Pietarinkirkon edustalle. Saadapa tämän torin varrelta jokin
huone, niin tässä olisi kaikki, mitä tarvittaisiin: tuo komea kirkko,
sen mahtava pilaristo, suihkulähde keskellä ja kaiken päivää
kirkkomiesten vilkasta liikettä! Kuinka siinä seisoskelimme ja
tähtäilimmekin, niin jo valitsimme kirkon seinustassa olevasta
monikerroksisesta kivirakennuksesta sen kerroksen ja ne ikkunat, joita
mielestämme sopisi kysäistä. Ja jo kysäisimmekin luokse ehättävältä
oppaalta, luuliko hän tuossa talossa olevan huoneita vuokrattavana.
Italialaiset oppaat ovat kyllä tottuneet mitä kummallisimpiin
kysymyksiin, eivätkä he helposti hämmästy. Mutta tämä oli vähällä
lentää selälleen. Eikä se ihme ollutkaan, sillä me olimme halunneet
vuokrata huoneita itsestään Vatikanista ja päälle päätteeksi olimme
tähdänneet silmämme paavin omiin ikkunoihin.
Se oli harmillista kyllä, sillä jouduttuamme museoihin, näimme sieltä,
että näköala on ensimmäisiä maailmassa. Sillä paitsi Pietarinkirkon
edustaa ja koko Roomaa näkyy sieltä kaupungin yli ihanat
Albanolaisvuoret vihertävine rinteineen ja sinertävine huippuineen.
Ikkunat eivät kuitenkaan ainoastaan siitä syystä ole merkilliset. Ne
ovat kirkkohistoriallisestikin kuuluisat, sillä myöhään yöhön niistä
tuikkiva tuli ilmoittaa hartaille katolisille, että heidän välittäjänsä
Jumalan tykönä valvoo ja työskentelee valtakuntansa vahvistamiseksi.
Nykyinen paavi on vanki, niinkuin tiedetään. Sen jälkeen kun Italian
yhdistetty kuningaskunta perustettiin ja paavin maallinen valta
hävitettiin, ei hän astu ulos Vatikanin muurien sisältä eikä esiinny
Rooman kaduilla niissä suurissa juhlakulkueissa, jotka ennen aikaan
kaikkia ulkomaalaisia ihastuttivat. Silloin tällöin hän vain suurina
juhlina kannattaa itsensä Pietarinkirkkoon messua lukemaan tai esiintyy
muutamia kertoja vuodessa valitulle joukolle kotoisessa Sistinan
kappelissaan.
Vaan vaikkakin Leo XIII on maallisesti vanki, vaikkei hän entisten
sotapaavien tavoin astukaan ratsun selkään ja riennä keisareja tai
uppiniskaisia kuninkaita kurittamaan ja vaikkeivät pannanuolet enää
singahdakaan maihin ja kansoihin, on hän kuitenkin ehkä mahtavampi kuin
monet hänen mahtavimmista edeltäjistään. Noiden ikkunainsa takaa johtaa
hän omiatuntoja ja maailman menoa näkymättömillä langoilla taitavammin
ja varmemmin kuin miekalla, tulella, kahleilla ja inkvisitsionilla.
Hänen politiikkansa salaisuus on siinä, että hän on ensimmäinen niin
sanoaksemme »uudenaikainen» paavi. Hän ei ole tunnustanut uuden ajan
aatteita omikseen, hän taistelee yhäkin epäuskoa ja kieltämistä
vastaan, mutta hän on kuitenkin ottanut ajassa liikkuvat aatteelliset
voimat palvelukseensa.
Niiden avulla hän on ensiksikin vienyt voiton Bismarckilta vääntäessään
hänen kädestään »toukokuun lakien» miekan; vaatimalla kirkolta
osanottoa yhteiskunnallisiin parannuspuuhiin hän on osoittautunut niitä
vastustavien hallitusten vaaralliseksi kilpailijaksi ja tunnustamalla
Ranskan tasavallan hän on hankkinut katoliselle kirkolle suurta
kannatusta maassa, jossa sen paperit ovat olleet huonossa arvossa.
Katolisen kirkon vanhat traditsionit, jotka aina ovat olleet
yksinvallan puolella, on hän täten rikkonut, mutta hyöty siitä on ollut
suuri.
Jos mieli näitä tuloksia oikein ymmärtää, täytyy ymmärtää se uusi
järjestelmä, jonka mukaan Leo XIII on paavillista politiikkaa johtanut.
Hänen toimintatapansa ei näet ole eikä voikaan olla muuta kuin
varovaista mukautumista ajan vaatimusten mukaan sekä mitä sitkeimmän
tahdonlujuuden käytäntöön panemista. Ilman melua ja ilman tarpeettomia
voiman näytteitä, mutta aina tarkasti ja kylmäverisesti hän on ohjannut
»kirkkovenheensä» uudenajan virtaisille vesille heittäen siitä
suurimmissa aallokoissa pois vanhojen traditsionien häiritsevää
painolastia. Ja ainoastaan sen avulla hän on laajentanut kirkon valtaa
enemmän kuin kukaan muu paavi neljänä viimeisenä vuosisatana.
Vaan äskettäin on tämä Vatikanin vanha valtiomies kenties lyönyt
kaikista suurimman »tikkinsä»--jos saanee korttipelistä lainattua sanaa
käyttää vertauksena niin pyhän miehen toimista kuin paavi on.
Katolinen kirkko on tietysti kärsinyt yhtä paljon kuin
protestanttinenkin niistä mullistuksista, joita luonnontieteet ovat
saaneet aikaan ihmisten käsityksissä. Kuta sotaisemmalle kannalle on
asetuttu ja kuta itsepintaisemmin on pidetty kiinni kaikista Vanhan
Testamentin erehdyksistä näissä asioissa, sitä tuntuvammaksi on tullut
tappio. Nyt on paavi kuitenkin luopunut kirkkoa siinä kohden
johtaneesta tuomitsemisjärjestelmästä ja asettunut ymmärtävälle ja
välittävälle kannalle. Se on tapahtunut hänen äskettäin julkaisemassa,
mitä suurinta huomiota herättäneessä paimenkirjassaan, jossa puhutaan
raamatun uskon suhteesta luonnontieteisiin.
Voidaan kenties kysyä, mitä tekemistä tällä on käytöllisen
kirkkopolitiikan kanssa. Mutta tuskinpa mikään muu kuvaa Leo XIII:n
koko toimintaa paremmin kuin se tapa, millä hän määrää kirkon teologien
suhteen luonnontieteitten harjoittajiin. Hänen kirjoituksessaan ei näet
tapaa dogmaattista suvaitsemattomuutta ja kerettiläisten tuomitsemista,
ei mitään vihaa tieteitä ja uutuuksia kohtaan. Paavi, joka on vähän
runoilijaakin ja on ennen aikaan tehnyt latinalaisen runon
telegraafista, aukaisee taitavalla kädellä sen rajan, joka kulkee uskon
ja tiedon välillä ja vetää sen niin, että se voi sopia ajan uusiin ja
yhä uudistuviin vaatimuksiin. Tässä paimenkirjeessä myönnetään näet
selvästi, että luonnontiede nykyisellä kehityskannallaan on yhtä
voimakas valta kuin kirkkokin, jonka tulee kohdella sitä kuin
vertaistaan, koska se ei enää voi sitä kukistaa enempää teologisten
opinkappalten kuin interdiktin ja pannankaan avulla.
Omituista on, että paavi Leo XIII, samoin kuin moni kirkon helmassa
syntynyt epäilijä, muiden muassa Lutherus, vetoo kirkkoisä
Augustinukseen määrätessään kirkollisen teologian suhdetta
luonnontieteisiin. Hippon muinoinen piispa näet lausui: »Niille
vastustajistamme, jotka esittävät meille kumoamattomia todistuksia
luonnon laeista, tulee meidän osoittaa, että ne eivät sisällä mitään,
joka olisi ristiriidassa raamatun kanssa.» Tähän perustuen tulee
paavikin nyt siihen johtopäätökseen, ettei mitään asiallista eroa ole
olemassa teologin ja fyysikon välillä, jos vain molemmat varovat kukin
alallaan väittämästä mitään umpimähkään ja otaksumasta tunnetuksi sitä,
mikä ei ole tunnettua.
Leo XIII ei siis rupea vastustamaan viimeisten vuosisatojen ääretöntä
luonnontieteellistä edistystä, mutta koettaa pelastaa uskolle
isännyyden julistamalla, että kirkon teologien asiana ei ole langettaa
tuomiotaan silloin, kun raamattu ja luonnontieteet ovat ristiriidassa
keskenään, vaan että heidän tulee osoittaa, ettei tätä ristiriitaa
ollenkaan ole olemassa, jos vain raamattu oikein ymmärretään. Uskon
tulee siis mukautua tiedon mukaan eikä päinvastoin. Niinkuin siis
näkyy, on tuo nerokas vanhus tutkinut ja pitänyt silmällä aikansa
suuria voimia ja tullut huomaamaan, ettei niitä voi musertaa »sitä
kalliota Pietaria» vastaan. Hän ei tahdo alistaa uskoa tieteen alle,
mutta hän ei ryhdy dogmin miekkaan, johon niin moni kirkkoruhtinas on
kaatunut, sillä hän ei tahdo saattaa kirkkoa vaaraan. Hän tuntee ja
pelkää tieteitä, ja estääkseen niitä räjähyttämästä kirkon perustuksia
ilmaan laajentaa hän uskon rajoja. Siitä on katolinen kirkko hänelle
kiitollinen, sillä hänen kauttaan on se kaikessa hiljaisuudessa
paisunut mahtavammaksi kuin on voitu aavistaakaan.
Epäilemättä syntyy itsestään kysymys, millä silmillä protestanttisen
kirkon on tätä paavinvallan lisääntymistä katsottava. Meillä ei kysymys
voine koskaan tulla polttavaksi, mutta niissä maissa, joita
katolisuuden keskipiste on lähempänä ja joissa kansan luonne ja kansan
sivistys tarjoo suotuisamman maaperän tämän uskonnon leviämiselle,
saattaa vaara olla suurikin. Sillä niitä on paljon niitä viime
vuosikymmeninä kirkon tarhasta eksyneitä lampaita, jotka hakiessaan
tyydytystä uskonnolliselle tunteelleen luulevat löytävänsä sen
suvaitsevaisen katolisen kirkon helmasta.
»Uusi Kuvalehti», kesäk. 1894.