Kun suuri mies tulee jossakin maassa niin kuuluisaksi, että muidenkin
maiden alkaa sopia ylpeillä hänestä, esiintyy kohta elämäkertain
kirjoittajia, jotka koettavat todistaa, että hän joko omaan tai
vanhempainsa sukuperään katsoen oikeastaan onkin heidän omansa. Ja jos
ei häntä tällä tavalla saada anastetuksi, koetetaan hänet keinotella
omaksi hänen saamansa kasvatuksen ja sivistyksen tai ainakin hänen
heille osoittamansa myötätunnon nojalla.
Niin kävi aikain kuluessa Homerokselle ja niin on käynyt monelle muulle
hänen jälkeläiselleen.
Eihän tämä ole muuta kuin jaloa kilpailua, ilahuttava todistus siitä,
että suuret miehet oikeastaan ovat kaikkien kansojen omia.
Vaikkei nyt voitaisikaan kieltää norjalaisilta sitä kunniaa, että Ibsen
on Norjassa syntynyt ja että hänen vanhempansa olivat puhdasrotuisia
norjalaisia, ei se kuitenkaan estä tanskalaisia ylpeilemästä siitä,
että hän on saanut ensimmäisen kirjallisen sivistyksensä heidän
kauttansa. Saksalaiset väittävät, että hän heidän keskessään on elänyt
miehuutensa parhaat päivät, omistanut heidän kulttuurinsa ja heidän
maassaan oleskellessaan kirjoittanut suurimmat mestariteoksensa.
Ranskalaiset eivät ole hänestä ottaneet omakseen muuta kuin sen, minkä
hän muka on heiltä ottanut: mainion tekniikkansa ja repliikkinsä
terävyyden. Ja luultavasti keksivät ruotsalaisetkin jotakin, josta
Ibsenin on heitä kiittäminen. Ovathan kaikki skandinaavit serkuksia
keskenään ja pikkuserkuksia germaanien kanssa.
Entä me suomalaiset!
Meille tulee usein se kunnia, että meidät luetaan skandinaaveihin. Kun
ulkona maailmassa tulee puhe Ibsenistä, Björnsonista, Liestä,
Strindbergistä y.m., sanotaan meille heidän johdostaan kohteliaisuuksia
niinkuin omista miehistämme, ja kun huudahdetaan: _la lumière vient du
Nord!_ (valo tulee pohjolasta), saamme mekin olla kannoilla mukana.
Välistä saamme olla toisillakin kannoilla mukana. Kun ranskalainen
tahtoo mielitellä meitä oikein hienosti, puhuu hän ensin hyvin
kauniisti Tolstoista ja Turgenjevista ja Dostojevskista ja lisää sitten
suojelevasti: _vous etes russes, n'est-ce pas!_ (tehän olette
venäläisiä tekin!) Me nyt emme kuitenkaan ole skandinaaveja emmekä
venäläisiä. Mutta eihän olisi niin tuiki ihmeellistä, jos me kaiken
tämän jälkeen ylpistyisimme niin, että koettaisimme hankkia itsellemme
oikeuden Ibseniinkin.
Ja miksikä ei!
Tiedetäänhän, että suomalaista verta juoksee virtanaan norjalaisten
suonissa ja kuka tietää, eikö Ibsen, samoinkuin Lie, ole saanut siitä
osaansa. Olen ollut huomaavinani, että kun norjalaiset kirjailijat
kuvaavat jotakin oikein kamalaa ja puistattavaa ja onttosilmäistä
jossakin henkilössään, hakevat he siihen selityksen siitä, että hänen
suonissaan vuotaa--»finnblod» (suomalaista verta). »Merentyttäressä»
sanotaan tuosta »mystillisestä, vieraasta miehestä», että hän oli »födt
over i Finland» (syntynyt Suomessa). Ja novellissaan »Den fremsynte»
(Näkijä) koettaa Lie todistaa, että norjalaiset ovat saaneet parhaat
kansalliset ominaisuutensa--suomalaisilta!
Ajatelkaas, jos se olisi ollut atavismia Ibsenissä, joka loihti esille
tuon oudon, salaperäisen puolen hänen mielikuvituksessaan! Entä jos se
oli suomalainen noita, joka noin purkihe esiin! Noita!
Niin, mutta sehän hän oikeastaan onkin, suomalainen noita
runoilijaluonteeltaan: itseensä sulkeutunut, harvasanainen,
synkkämielinen, ihmispelko, joka yksinäisyydessään hautoo elämän
syntyjä syviä ja silloin tällöin pitkäin väliaikain kuluttua lausuu
salaperäisen viisauden sanansa.
Eihän meiltä suomalaisiltakaan siis puutu syytä ottaa osaa kilpailuun
Ibsenin omistamisesta.
Mutta me voimme kuitenkin luopua tästä kilpailusta, koska on muita
aloja, joilla voimme kilpailla hänestä paljoa suuremmalla
menestyksellä. Me voimme kilpailla siitä vaikutuksesta, joka hänellä on
ollut meihin ja joka--suotakoon ainakin meidän itsemme uskoa se--on
ollut yhtä suuri meillä kuin missään muussa maassa.
Ibsenillä ei meidän maassamme ole paikkaansa toisten suurten
kirjailijain rinnalla, niinkuin hänellä omassa maassaan on paikkansa
Björnsonin, Lien y.m. rinnalla. Hän täytti meillä tyhjän paikan. Eikä
ainoastaan niin, että hänen draamansa olisivat olleet kirjallisia
merkkitapauksia, ne olivat samalla uusien aatteiden juhlia, joiden
loistoa eivät mitkään kotimaiset kirjalliset muistopäivät himmentäneet.
Vanhemmat runoilijamme olivat joko menneet manalle tai asettuneet
talviteloilleen ja uusia ei ollut vielä ilmaantunut; kaikkien huomio
oli suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen suuntautunut länteen,
etupäässä Ruotsiin, josta me niin usein olimme tottuneet
vastaanottamaan kirjallisia ja muita herätyksiä. Herättäjä, aatteiden
antaja, taidemuotojen uudistaja ei tullut tällä kertaa Ruotsista, tuli
vuorien takaa, »over de höje Fjelde», maasta, josta me siihen saakka
olimme tuskin mitään tienneet ja jonka kirjailijat olivat meille vielä
vähemmän tunnetut. Mutta me omistimme hänet heti, sillä hänessä oli
jotakin, jota meillä oli kaikki edellytykset ymmärtää. Hänessä oli sitä
totisuutta, raskasmielisyyttä ja pessimismiä, jota pienet olot,
vuosisatain sorto vieraiden valtain alla ja kansan pietistinen kasvatus
ovat omansa synnyttämään. Mutta sen lisäksi oli hänessä jotakin
muutakin, oli ennakkoluuloista vapauttavaa voimaa, vastustusta ja
vihaista mieltä olevia oloja vastaan, joka ei kenessäkään omista
kirjailijoistamme ollut puhjennut ilmi niinkuin hänessä.
Tietysti oli Ibsenin vaikutus samanlainen muissakin maissa, mutta
muualla oli kuultu vapauttavia sanoja muiltakin huulilta, oli kuultu
ruoskan vinkuvan muissakin käsissä. Muualla elettiin verrattain
valoisemmissa oloissa yleensä ja paljoa vapaammissa paino-oloissa
erittäin. Sentähden tervehti häntä meillä se yleisö, joka kykeni
vastaanottamaan uusia vaikutuksia, innostuksella, jota ei ole tullut
kenenkään muun osaksi.
Tuossa tuokiossa opimme me norjankieltä lukemaan. Olin juuri tullut
ylioppilaaksi (v. 1880), kun ensi kerran kuulin puhuttavan Ibsenistä.
Ostin hänen runonsa ja aloin niitä tavailla. Puolet sanoista olivat
minulle tuntemattomia tai ymmärsin minä ne väärin, selittäessäni ne
ruotsin mukaan, mutta siitä huolimatta opin minä niistä ulkoa useita
niinkuin: »Bergvaeg brist med drön og brag for mitt tunge hammerslag»--
»Agnes, min dejlige sommerfugl».--Ihmeellinen oli noiden voimakkaiden
säkeiden vaikutus meihin, jotka olimme tottuneet Runebergin,
Topeliuksen ja suomalaisen kansanrunouden lempeämpään lyriikkaan.
Kun ovi kerran oli auennut, astuimme me sitten Ibsenin draamallisten
henkilöiden pylvästöön, tutustuen ensiksi niihin taideteoksiin, jotka
hän aikaisemmin oli luonut, ja sitten niihin uudempiin, joita hän aina
säännöllisten väliaikain kuluttua pystytti eteemme. Suomalainen
Teatteri piti huolta siitä, että Ibsenin henkilöt asetettiin
ilmielävinä eteemme, ja on meillä ilo omistaa sellainen hänen
naisluonteittensa esittäjä kuin Iida Aalberg, jonka asetamme siinä
kohden yläpuolelle kaikkia muita. Noran luonteen tulkitsijana ei
hänellä lienekään vertaistaan, ei ainakaan monta.
»Noran» jälkeen tulivat Ibsenin muut draamat kukin vuorollaan, joista
jokainen on meillä esitetty ja jotka melkein kaikki ovat herättäneet
vilkasta keskustelua ja ylläpitäneet kirjallista harrastusta, jommoista
emme ennen olleet nähneet. Kävihän kahden vuoden väliaika välistä
pitkäksi, mutta siitä huolimatta jaoimme me kuitenkin aikamme näiden
kirjallisten merkkipäiväin mukaan. Viime vuonna ei ollut »Ibsen-vuosi»,
mutta tänä vuonna se taas on ja me odotamme joulua jännityksellä ja
samalla luottamuksella, varmoina siitä nautinnosta, jota »uusi Ibsen»
on meille taas tuottava.
Ibsenin merkitys meillä on vielä siinäkin, että hän, kulkien loistavana
pyrstötähtenä harmaalla kirjallisella taivaallamme, toi tullessaan koko
sikermän muitakin tähtiä, jotka valaisivat meitä niinä väliaikoina,
jolloin hän itse oli piilossa. Virinnyt myötätuntoisuutemme Ibseniin
sai meidät tutustumaan Björnsoniin, Liehin, Kiellandiin ja Garborgiin.
Norjalainen kirjallisuus kävi meille yhtä rakkaaksi kuin omamme ja
syrjäytti osaksi ruotsalaisen. Norjankieli tuli meille
kulttuurikieleksi ja kärsivällisesti tavailimme me outoa
kansanmurrettakin Garborgin kirjoissa. Tällä kielellä, jota me tunnemme
vain kirjallisuudesta, on meidän korvissamme omituinen, juhlallisen
voimakas kaikunsa, sen sanoilla on meille tuoreempi ja kuvaavampi
merkitys kuin niille, jotka käyttävät sitä jokapäiväisenä kielenään.
Jos sitä sitten kuulemme jonkun norjalaisen huulilta, niin nostaa se
puhujan meidän silmissämme jonkinlaiseen tenhopiiriin ja tekee
tavallisesta merimiehestä tai jonkin sahalaitoksen konttoristista--
ibseniläisen henkilön. Se tekee meihin samanlaisen vaikutuksen kuin
esim. italiankielessä käytetyt tunnetut latinalaiset sanat, joita
luulimme voitavan käyttää vain vanhassa klassillisessa runoudessa.
Mutta minä huomaan alkavani käydä juhlalliseksi! Niin käy aina, kun on
kysymys Ibsenistä. Käy niinkuin jotakin vanhaa duomoa katsellessa, jota
aikoi tarkastaa vain ohimennen, mutta jonka juureen kuitenkin pysähtyy
tuijottamaan, kunnes niskaa alkaa pakottaa ja päätä huimata. On siis
aika lopettaa. Tiedänhän, että me suomalaiset, kun on kysymys Ibsenin
ihailemisesta, kuitenkin viemme voiton kilpailussa kenen kanssa
hyvänsä.
»Uusi Kuvalehti», maalisk. 15 p:nä 1898, ja eräs Ibsenin kunniaksi
toimitettu norjalainen juhlajulkaisu, hänen täyttäessään 70 vuotta.