Runebergin haudalla.--Ylioppilasten kunnianosoitus.
Helsinki, 22 p:nä toukok. 1888.
Kirjoitetaan pitkiä kirjeitä pienemmistäkin miehistä. Saanenhan
sentähden minäkin kertoa vielä jotakin Björnsonista.
Viimeksi kulunut viikko on ollut oikea Björnsonin viikko, kaiken
kaupungin huomio on ollut kääntyneenä melkein yksinomaan häneen. Hän on
ollut kuin iso pyrstötähti, joka maailman avaruutta kierrellessään
vähäksi aikaa osui näkymään meidänkin taivaanrannallamme. Perässään
veti hän pitkän viirun valoa ja uusia aatteita, jotka hetkiseksi loivat
monelle outoa loimoa meidän harmaisiin oloihimme. Toiset sitä
ihastelivat ja taputtivat käsiään. Toiset olivat jo ennen hänen tuloaan
hänestä pahaa ennustaneet, ja kun hän tuli, ristivät he silmiään ja
vakuuttivat viimeisten aikain olevan käsissä.
Vaan toisessakin suhteessa saattaa Björnsonin oloa täällä verrata
pyrstötähden kulkuun. Sillä missä hän vain liikkui, siellä oli hänellä
tuuhea töyhtö ihailijoita kintereillään.
En ole kertonut vielä hänen käynnistään Porvoossa, jonne ihmistulva
Helsingistä epäilemättä oli siksi niin suuri, että tiedettiin hänen
sinne tulevan ja siellä ehkä vielä puhuvankin.
Kun juhlakulkueen oli lähteminen liikkeelle Runebergin kodin kohdalta,
osoitettiin Björnsonille ja hänen rouvalleen paikka taiteilijain ja
kirjailijain rivissä, jossa muun muassa kulki Sakari Topelius. Nuo
molemmat runoilijat tapasivat toisensa siinä ensikerran. Heidän
tervehdyksensä oli sydämellinen ja herttainen. Soma oli muuten nähdä
meidän pienen, sievoisen lasten »sedän» seisovan tuon suuren
jättiläisvartalon vieressä, joka kohosi kuin tunturi kukkulan rinnalla.
Ensimmäisenä puheenaiheena näkyi heilläkin olevan ilma.
--Täällä on niin kylmä täällä Suomessa, sanoi Topelius.
--Kaikkialla Pohjolassa puhaltavat tätä nykyä kylmät viimat,--vastasi
siihen Björnson.
Kun sitten lähdettiin liikkeelle, kulkivat he vierekkäin. Topelius
astui kumarahartiaisena ja katseli suoraan eteensä. Björnson kulki pää
pystyssä ja tarkasteli kirkkaitten, kultasankaisten silmälasiensa takaa
ympäröiviä seutuja. Silloin hän varmaankin teki sen huomionsa, jonka
hän sitten lausui eräässä yksityisessä seurassa. Hän kummasteli sitä,
että koko juhlakulkueessa ei näkynyt ainoatakaan naista, ei muuta kuin
paljasta »miesväkeä» (mandfolk).
Haudalla kun seistiin, oli Björnson mukana, mutta kaikesta näkyi, että
hänen tuli ikävä siinä kuunnellessaan Estlanderin äärettömän pitkää ja
kuivaa puhetta, joka ei tahtonut milloinkaan päättyä ja joka
päätyttyään--alkoi uudelleen suomenkielisenä. Kerrottiin, että hän tuon
juhlamenon aikana, jommoista ei liene ennen nähnyt, väsyi niin, ettei
enää huolinut puhua haudalla, vaikka oli aikonut.
Mutta alhaalla asemahuoneella hän puhui ylioppilaille. Kun hän yhdessä
Topeliuksen kanssa laskeutui hautakummulta pitkin kukkulan rinnettä
kiertävää tietä, saavutti heidät ylioppilasten valkolakkinen jono, joka
rientomarssissa kiiruhti junalle, ja ruoduittain heille kohotettiin
raikkaat »eläköön» huudot. Asemalla sitten laulettiin: »Ja, vi elsker».
Björnson astui esille kiittämään ja esitti eläköön-huudon Suomen
ensimmäiselle tenorille Z. Topeliukselle. Ennenkuin juna pääsi
lähtemään, laulettiin vielä useita lauluja, joita kaikkia runoilija
läheltä kuunteli, ja muodostui hänen ympärilleen siihen suuri, tiheä
ihmisryhmä.
* * * * *
Luonnollista on, ettei sellaisen miehen kuin Björnsonin käynti täällä
voisi jäädä kunnianosoituksia hänelle synnyttämättä. Ei kuitenkaan
olisi luullut, että ne niin isoiksi ja suurenmoisiksi muodostuisivat.
Mutta taantumisen henki synnyttää vastavirran ja luultava on, että
eläköön-huudot Björnsonin, tuon kaiken edistyksen miehen kunniaksi
kohosivat juuri sen tähden niin raikkaasti, että tahdottiin vähän
vavahduttaa sitä ilmaa, joka paikoitellen alkaa käydä yhä tukalammaksi
ja painostavammaksi.
Ylioppilaskunnan oli ensiksi aikomus panna toimeen juhla sille
miehelle, joka omassa maassaan on ollut nousevan nuorison innostunut
johtaja ja joka kirjoituksillaan on tavattoman syvästi vaikuttanut
nykyisen sukupolven katsantotapaan. Se juhla olisi ollut jonkinmoinen
kiitos niistä monista muista tuoreista aatteista, joita Björnson on
meille antanut. Ja samalla olisi ollut tilaisuus sanoa hänelle, kuinka
suuri on ollut hänen ynnä muiden norjalaisten vaikutus siihen nuoreen
kirjallisuuteen, joka meillä parhaillaan on nurmen alta nousemassa.
Ylioppilaskunnan juhla jäi kuitenkin pitämättä, koska sen pelättiin
tulevan kaupunkilaisten toimeenpaneman juhlan tielle. Mutta sen sijaan
tehtiin kunnianosoitus toisessa muodossa, ja epäilemättä hyvin
onnistuneessa.
Ylioppilaat näet kävivät laululla tervehtimässä Björnsonia niiden
päivällisten aikana, joihin suuri joukko kansalaisia oli kutsunut hänet
torstaina t. k. 10 p:nä.
Kun astui siinä sujuttelevassa valkotakkisessa rivissä, joka
ylioppilastalolta kulki Kämpin ravintolaan, niin muistuivat
ehdottomasti mieleen nuo monet kerrat, jolloin kuljettiin
suomalaisuuden aatteen edustajia samalla tavalla kunnioittamaan. Sitä
nyt ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut. Mutta aate se oli nuorison
tälläkin kertaa saanut liikkeelle, vapaamielisen edistyksen aate, ja
kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä selvemmäksi kävi ainakin tämän
kirjoittajalle, että viime aikain akanvirrasta aletaan hiljalleen
päästä irtautumaan. Yliopiston nuoriso oli kuin ensi askeltaan
julkisuuden alalla ottamassa uudenaikaisen miehen ja uudenaikaisten
mielipiteiden tunnustamiseen.
Ääretön oli ihmisjoukko meitä odottamassa. Esplanadi oli yhtenä mustana
paikkana ja koko Kluuvikatu niin pakaten täynnä, että nelimiehinen rivi
vaivoin pääsi sen parvekkeen kohdalle, missä oli tarkoitus laulaa.
Kohta kun helähytettiin ilmoille laulu: »Ja vi elsker dette landet»,
astui Björnson esille ja vähän jälemmä hänen rouvansa. Niin pian kuin
laulu oli loppuun kajahtanut, kohosi eläköön-huuto pitkin riviä.
»Minä kiitän teitä tästä laulusta», vastasi tähän Björnson äänellä,
joka kuului kauas yli alhaalla olevan väkijoukon.--»Joka kerta kun te
tämän laulun minulle laulatte, tuntuu minusta, kuin te toisitte
mukananne kaikkein rakkaimman, mitä minulla on: Norjan, minun
isänmaani. Mutta minä en tahdo puhua teille Norjasta, vaan Suomesta,
Kun minä näen tuon pitkän, valkoisen juovan polveilevan mustan
väkijoukon keskitse, niin toivon minä, että te kulkisitte kautta koko
maan samanlaisena valkoisena juovana, joka levittää valoa kaikkeen
siihen pimeyteen, mikä kohtaa teitä tiellänne. Kun tapasin teidät ensi
kerran tänne tullessani, pyysin ylioppilasten kohottamaan äänekkään
eläköön-huudon Suomelle. Tahtoisin kerran vielä kuulla, kuinka yhdytte
eläköön-huutoon tämän suuren kauniin tulevaisuuden maan kunniaksi!»
Ja siihen eivät yhtyneet ainoastaan valkolakkiset, vaan heitä
piirittävä mustapäinen väkijoukko.
Kun oli vielä pari norjalaista laulua laulettu, joiden aikana runoilija
yhä seisoi parvekkeella, palattiin »Savolaisen laulun» soidessa
takaisin ylioppilastalolle, sittenkun kerran vielä oli hurrattu
Björnsonille ja Norjalle.
Sen pitempi ei ollut ylioppilasten mielenosoitus, muuta enempää ei
tarvittukaan. Siinä oli kylliksi todistusta ei ainoastaan Björnsonille,
vaan vielä enemmän meille itsellemme siitä, että Suomessakin on sen
paras nuoriso uskaltanut kohottaa lippunsa hulmuamaan siinä raittiissa
ilmassa, joka yhä täyteläisemmissä henkäyksissä alkaa aaltoilla meidän
rannikoltamme kohti. Ja länsimaisella lämmöllään sulatella niitä
nietoksia, jotka välistä uhkaavat huoneen korkuisiksi kohota ja sulkea
tien kaikelta edistykseltä ja kaikelta uudelta.
»Savo», toukok. 8, ix ja 22 p:nä 1888.