Ensimmäinen luento.
Helsinki, 5 p:nä toukok. 1888.
Björnson on pitänyt ensimmäisen luentonsa. Tulen juuri sieltä. Istun
keinutuolissani poltellen ja tuumin sitä, mitä olen nähnyt ja kuullut.
Aivot tietysti koettavat pureskella ja sulattaa kaikkea, mitä ovat
saaneet vastaanottaa. Se ei ole suinkaan helppo tehtävä. Sillä kahden
tunnin kuluessa on sinne koottu aineskerroksia aineskerrosten päälle,
kuva kuvan jälkeen on työnnetty ovesta sisään. Vaikea on niiden
järjestyä ja asettua seiniä pitkin sopusointuun, varsinkin kun puhuja
pyysi, ettei hänen sanojansa pantaisi paperille.
Vaan jos en puhujan sanoista voikaan kokonaista vaikutusta säilyttää,
niin sitä kokonaisempana hän itse seisoo silmissäni. Jos hänen puheensa
ei pitemmältä pysyisikään mielessä, niin sitä kauemmin pysyy siinä
puhuja. Hänen todistuksiensa alla saattaa silloin tällöin kuulla onton
pohjan kumahtavan, mutta mies itse on tiivis ja täyteläinen kuin
tervashonka, joka juurensa tunkee syvälle maan penikseen, jopa
kallionkin kamarasta sisään.
Heti kohta kun on kerrankaan katsahtanut Björnsoniin, huomaa, että on
edessä mies, joka on aivan sankarin rajalla. Jo se, kun hän
kantapäillään käännähtää, ilmaisee voimaa ja rautaisia jäntereitä.
Mutta sisäisestä ponnesta puhuu voimakas katse, tuuheitten kulmien alta
tuleva, ja ennen kaikkea tuo leveän rinnan pohjasta kumpuileva suuri
ääni. Tuskin kukaan, joka oli tänään luennolla, unohtaa sen
vaikutuksen, jonka sai hänen ensimmäisestä esiintymisestään. Väkeä oli
kokoontunut ääriään myöten juhlasali täyteen. Juuri kun kello on 2,
aukeaa oven edessä seisova väkijoukko ja heidän keskestään siirräikse
Björnson verkalleen esiin. Hänen kookas vartalonsa, korkea otsa, harmaa
pysty tukka, joka seisoo kuin kypärän harja, korvaparta ja harmaat
kulmakarvat erottavat hänet heti kohta muusta kansasta. Ja muista
luennon pitäjistä, jotka tavallisesti esiintyvät frakeissa ja
hansikkaissa, erottihe hän myöskin. Tavallinen pitkä takki vain oli
hänellä yllään, vakava puku vakavan asian puolesta esiinnyttäessä.
Kunnioittavat käsien tapatukset seurasivat häntä hänen laskeutuessaan
alas kateederiin. Sinne tultuaan hän kumarsi muutamia kertoja, ryyppäsi
vettä ja alkoi puhua.
Ääni oli, niinkuin sanoin, suuri, mutta vielä paremmin sitä kuvaa sana
avara. Hän alkoi hiljaisella rintaäänellä, saneli harvaan ja vakavasti.
Mutta kun asia alkoi isota, kun aatteet ja kuvaukset rupesivat
tulvailemaan viljavammin, niin muuttui niiden ilmituojakin. Syöksymällä
syöksyi jo esille vakuuttavaa voimaa, myrskysi kuin orkesteri
rumpuineen ja torvineen. Mutta kun tarvittu vaikutus oli voitettu, niin
lakkasi se kohina silmänräpäyksessä ja saattoi päättyä sulavaan,
hienoon huiluääneen. Liikkeet käsillä ja päällä ja kasvojen piirteillä
seurasivat mukana, ollen milloin laajoja ja leveitä, milloin tuskin
näkyvätä sormien päitten pianopianissimoa.
Eivätkä ne milloinkaan tuntuneet teeskennellyiltä taikka
luonnottomilta. Jos niin olisi ollut, ei puhuja olisi saanut yleisöä
mukaansa. Sillä niin pian kuin huomaa, että temppuja tehdään, niin
ihaillaan niitä, jos ne ovat taitavasti tehtyjä, eikä sitä, mitä niiden
takana on.
Vaan kun Björnson puhui, niin tempasi hän mukaansa, veti luokseen,
pakotti seuraamaan. Niin pitkän matkan päästä kuin hänen esiintymisensä
ulottuu vetämään--ja se apaja ei ole pieni--sitoo hän kuulijat
itseensä, jopa kietoo heidät kahleihinsa. Vastustaminen ei auta, ja
vaikka olisi ollut ikänsä vakuutettu siitä, että se, mitä hän sanoo, ei
pidä paikkaansa, niin täytyy se myöntää oikeaksi ainakin sillä kertaa,
kun hän sen sanoo. Arvosteluun ei ole aikaa. Sillä asia ajaa asiata,
todistus tunkee toistaan kylkeen ja jos jäät yhtä punnitsemaan, niin
tulee toinen ja riistää puntarin kädestäsi. Siltä varalta, että ehkä ei
yksi väite vaikuta, on olemassa toinen ja sen takana, kolmas, jotka
pamahtelevat peräkkäin kuin raketit ilotulipyörässä. Niin kauan kun sen
läheisyydessä olet, täytyy sinun ihmetellä. Ja kun se loppuu, taputtaa
käsiäsi.
Vaan vaikka siis sanonkin, että Björnsonin persoonallinen vaikutus on
pääasia, niin ei sillä ole sanottu, etteivät hänen sanansa
semmoisinaankin tekisi vaikutustaan. Ne sattuvat kuin nuolet
tarkoitettuihin maaleihin. Suhahtavat kerta ilmassa vain ja ennenkuin
tiedätkään, on kärki seinässä, ja niin syvällä, ettei edes pyrstösulka
vavahda.
Mikä on sitten se seinä, johon hän ammuskeli? Se oli monivaimoisuuden
musta seinä. Ei sen monivaimoisuuden, joka itämailla on luvallinen
tapa, vaan sen, jota länsimaissa harjotetaan kenties vielä suuremmassa
määrin, vaikka salaa. Ellei puhuja olisi kieltänyt kertomasta
sanomalehdissä sanainsa sisältöä, tekisin sen mielelläni. Mutta hänen
pyyntöään noudattaen, joka perustui siihen, että hän väärinkäsityksien
välttämiseksi tahtoo kertoa näistä aroista asioista omilla sanoillaan,
olen vaiti ja odotan, kunnes esitelmä ilmestyy kirjana.
Pääasian saanee kuitenkin sanoa. Sen, että hän vaatii ehdotonta
puhtautta ennen avioliittoa, että hän katsoo sen saavuttamisen
mahdolliseksi sopivan kasvatuksen avulla. Semmoisia kuin olot nyt ovat,
turmelevat ne luonteen, kehittävät uskottomuutta, vilppiä ja petosta.
Ihmiskunta näyttää kuitenkin yhä enemmän kallistuvan yksivaimoisuuden
aatteeseen. Ja puhuja oli varma, että siihen lopulta tullaan kokonaan.
Päästäänkö sellaiseen paratiisiin, sitä lienee vaikea tietää. Mutta
uskoa täytyi silloin, kun hän sen vakuutti ja löi nyrkkinsä kateederin
laitaan. Hänen esittämiskykynsä vei väkisinkin mukaansa. Kun näki,
kuinka lujasti hän itse luotti asiaansa, tuli siihen sillä kertaa
itsekin luottaneeksi.
Ja jos tuo hänen luomansa taikavalaistus on haihtunut, sitten kun on
saanut paperossinsa loppuun poltetuksi ja ehtinyt tarkemmin punnita
yksityiskohtia, niin kaipaa sitä kuitenkin ja haluaa, että se
kauemminkin kestäisi.