»Björnson on tullut!»
Helsinki, 4 p:nä toukok. 1888.
Ellen suuresti erehdy, en ole ainoa sanomalehtimies, joka juuri tällä
hetkellä istuu pöytänsä ääressä ja ihailee tuota mielestään kuvaavaa
otsaketta siihen uutiseen, jossa ilmoitetaan, että Björnson on saapunut
Suomeen.
»Björnson on tullut!»... »Björnson on tullut!»--Eikä mikään muu
paremmin kuvaakaan sitä hommaa ja sitä hätiköimistä, joka aina
vallitsee Helsingissä, silloinkun joku suuri mies muualta maailmasta
saapuu tänne.
Olisittepa nähneet sitä hyökkäilemistä, joka oli junalla tänä iltana.
Tiedettiin, että tuo suuri norjalainen kirjailija sillä saapuu. Ja
häntä tietysti kaikki katsomaan. Mustanaan vilisi katuja pitkin väkeä
asemalle, ja minä otaksun, että ne enimmäkseen olivat niitä, jotka
»vaativat mieheltä samaa siveellisyyttä kuin naiselta»--eikä
päinvastoin. Varsinkin oli naisia epälukuisin ja minun silmääni sattui
leikkotukkia tukuttain.
Mistä ovesta hän tulee? Jos hän tulee sieltä? Mutta ehkä hän tulee
täältä? Seisotaan tässä! Mennään tuonne!
Suurin osa riensi kuitenkin toisen luokan odotussaliin, jossa
valkotakkiset ylioppilaat odottivat laulullaan.
Ja ne, jotka sinne menivät, ne olivat oikean paikan valinneet.
Tähdättiin ovea kohti ja kohta tulikin hän ovesta. Mies roteva ja
juhlallinen. Harmahtava tukka, tuuheat kulmakarvat. Astui sisään kuin
kuningas, joka on tottunut kunnioitukseen. Käsipuolessa pienoinen
nainen, kainaloon asti, hänen puolisonsa.
»Ja vi elsker dette landet»--helähti, ja suurella liikkeellä paljasti
sankari päänsä. Seisoi ja kuunteli ja katseli ympärilleen.
»Eläköön Björnstjerne Björnson!» yllytti laulun loputtua laulajien
johtaja. Ja »eläköön» kajahti kymmenkertaisesti kaikilta tahoilta.
Jotkut uusmaalaiset koettivat kiilata »hurraataan» väliin, mutta se
haihtui kuin rantasipin papatus meren kohinaan.
Toivottiin tietysti pienoista puhetta ja se saatiinkin. Puhe siitä,
ettei tässä ole tilaisuus pitkältä puhua, mutta ehkä vasta sitä
enemmän. »Antakaa minun kuitenkin kuulla, miten te huudatte
eläköön-huudon Suomelle.»
Sen hän sai ja vielä »Savolaisen laulun» lisäksi. Jonka jälkeen lähti
menemään, kädessä kukkaskimppu, ja kainalossaan nuori neitonen. Kahden
puolen jakausi yleisö ja hattuaan nostaen kiiruhti hän heidän
ohitsensa.
Kun oli jo ovesta ulos menemäisillään, viilsi vielä ilmaa kimakka
naisen »eläköön». Runoniekka nosti lakkiaan ja näkyi hymähtävän. Ja
sitten hän katosi kadulle.
Huomenna on hänen ensimmäinen luentonsa yliopiston juhlasalissa.
Ihmiset tietysti rikkovat jäsenet itseltään ja muilta tapellessaan
pileteistä. Monet perheet ja hyvät ystävät riitaantuvat ikuisiksi
ajoiksi siitä, kuka saa pitää suurelle miehelle kutsut silloin ja kuka
silloin.
Ja naiset! He ovat viskanneet viuhkansa loukkoon ja tarttuneet kahden
käden »hansikkaihinsa». Jos niillä vain löyhyttelisivät! Mutta minä
pelkään pahoin, että he läiskyttelevätkin.