Kirjoittaako rouva Canth ruotsinkielellä?
Äskettäin oli »Uudessa Savossa» pieni kirjallinen uutinen, jossa
kerrottiin, että rouva Canth kirjoittaa näytelmää ruotsinkielellä. En
ole nähnyt tätä uutista muihin lehtiin otettuna ja luulen, että se on
johtunut siitä, että sitä on pidetty sellaisena siivekkäänä, joita tuon
tuostakin lentelee sanomalehtipaperin valkoista pintaa pitkin.
Sellaisena sitä minäkin pidin. Oleskellessani »Päivälehden» lentävänä
kirjeenvaihtajana täällä Kuopiossa päätin kuitenkin käydä
tiedustelemassa uutisen todenperäisyyttä rouva Canthilta itseltään.
Rouva Canth asuu täällä kesänsä talvensa. Snellmanin-puiston kulmassa
nurkakkain vanhan tuomiokirkon kanssa on hänellä talonsa ja kaksi
kauppapuotiansa. Alapuolella porttia on hänen hyvin varustettu
lankakauppansa, yläpuolella toinen kauppa ja asuinhuoneet. Jyrkkiä
rappuja noustaan isolle verannalle, siinä on pöytä ja keinutuoli, jossa
kirjailijatar kauniilla säällä istuu ja tuumii tuumittavansa. Kun
kaikki ovet ovat auki, menen ympärilleni katsellen salonkiin. Siellä ei
näy ketään. Se on tavallisen kokoinen, vaatimattomasti sisustettu sali,
jonka yhdellä seinällä riippuu niitä seppeleitä ja nauhoja, joita hän
näyttämöllä on saanut vastaanottaa ihailevalta yleisöltä. Niitä
käännellessäni tulee rouva Canth itse sisään. Istuttuamme käyn heti
kohta kiinni asiaan.
--Sallikaa minun kysyä, sanon minä, eikö välinne »Uuden Savon»
sanomalehden kanssa ole jotenkuten kireä?
--Kuinka niin? kysyy hän kummastellen.
--Minä vain ajattelen siksi, kun se on laskenut ilmoille tuon uutisen
siitä, että muka kirjoittaisitte ruotsinkielellä.
--Mukako? Kyllä se on aivan totta.
--Ettäkö siis todellakin olisitte muuttanut kielenne?
--Toistaiseksi olen. Miksi se sitten teitä niin kummastuttaa?
Minä en osannut tehdä selkoa tunteistani, mutta pyysin kuitenkin saada
tietää, mitkä syyt olivat vaikuttaneet tähän mielestäni vähän
odottamattomaan muutokseen.
--Minä kirjoitan niin siksi, että se huvittaa minua. Minä olen saanut
kasvatukseni ruotsinkielellä ja minä tahdoin nyt koettaa, enkö voisi
sillä kielellä kirjoittaakin?
--No, ja kuinka se käy?
--Olen liian likeinen sitä arvostelemaan; saattehan sen sitten itse
päättää, kun teokseni on valmis.
--Ettekö suvaitsisi kertoa minulle sen sisältöä?
Kirjailija kertoi minulle hyväntahtoisesti uuden draamansa sisällön. En
tahdo siitä kuitenkaan nyt tehdä sen tarkempaa selkoa kuin että se
käsittelee aviollisia suhteita ja päättyy siihen, että nuori rouva--
myrkyttää miehensä. Aihe on jännittävä ja kaikesta päättäen tulee
käsittelykin vastaamaan sisältöä.
Mutta--niin, minun teki mieleni saada vielä syvempiä syitä siihen,
miksi meidän yhteinen äidinkielemme on saanut väistyä »toisen
kotimaisen kielen» tieltä.
--Eikö siinä ole jo kylliksi, kun minä sanon, että minua huvittaa
kirjoittaa ruotsiksi!
Mutta kun rouva Canth on avonainen ja pelkäämätön, niin kävi jatketusta
keskustelustamme kuitenkin selville, että hänellä oli muitakin syitä,
jotka tähän muutokseen olivat vaikuttaneet. Tuntui siltä kuin eivät
hänen tunteensa Suomalaista Teatteria kohtaan olisi olleet oikein
suosiolliset ja kuin häneenkin olisi epämiellyttävästi vaikuttanut se
kohtelu, joka siellä oli tullut m.m. hra v. Numersin osaksi. Omasta
puolestaan näkyy rouva Canthilla olevan yhtä ja toista tätä kotimaista
taidelaitostamme vastaan. Hän viittasi m.m. siihen kohtaloon, joka oli
tullut hänen näytelmänsä »Kovan onnen lapsia» osaksi, joka ensimmäisen
näytäntöillan jälkeen katosi näyttämöltä ilman mitään selityksiä
syistä. Se oli sitä kummallisempaa, kun teatteri oli sittemmin
näytellyt aivan yhtä karkeakuorisia näytelmiä, esim. Therese Raquin'in.
--Mutta ehkä oli teatterin pakko valtiollisista syistä pyyhkiä pois
teidän radikaalinen kappaleenne ohjelmastaan? huomautin minä.
--Miksi sama kappale katsottiin voitavan esittää Uudenmaan pataljoonan
julkisissa seuranäytelmissä, joista sanomalehdissäkin puhuttiin?
Sitähän en minä tiennyt.
--Ja sitäpaitsi, sanoi rouva Canth, vähän kiivastuen, on minua
loukannut se tapa, millä minua ovat kohdelleet muutamain teatterin
kanssa hyvin likeisten sanomalehtien arvostelijat. Minä en enää voi
kauemmin kärsiä sitä enkä tahdo tulla millään tavalla heidän kanssaan
tekemisiin. Yksinomaan sille teatterille, jonka näkyy olevan pakko
ottaa huomioon U.S:n-laisen lehden surullisesti tunnettuja
arvostelijoita, joista m.m. eräs on julistanut sopimattomaksi »Papin
perheen» esittämisen kansan näytäntönä--ja teatteri näkyy tätä kieltoa
totelleen--ei minun tee mieli kirjoittaa. En minäkään ikääni kaikkea
jaksa olla heidän hammasteltavanaan. Tekee minunkin mieleni kääntyä
yleisön puoleen, joka on osoittanut minua paremmin ymmärtävänsä ja
voivansa kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella.
--Minkä yleisön puoleen aiotte kääntyä sitten? Minä tarkoitan: mihin
teatteriin?
--Ruotsalaiseen.
Syntyi hetken äänettömyys. Minä katselin häntä epäilevästi hymyillen.
--Ehkä te sittenkin teette pilaa? Te ette kirjoita ruotsinkielellä?
--No hyvänen aika! nauroi puhuteltavani. Te näkyisitte toivovan, etten
kirjoittaisi ruotsiksi. Mutta miksi en sitä tekisi? Niinkuin jo sanoin,
ei itse kieli tee esteitä. Ja sitten sopii se itse aiheeseenikin, sillä
minä kuvaan uudessa näytelmässäni ruotsia puhuvaa herrassäätyämme. Jos
ette usko, niin katsokaa!
Ja hän haki kirjoituspöydältään käsikirjoituksensa, joka oli kuin
olikin--ruotsinkielinen.
--Mutta oletteko ajatellut seurauksia? kysyin.
--Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat. Minä olen vapaa ja
kenestäkään riippumaton. Tietysti tullaan nyt huutamaan, että olen
puolueeni pettänyt, että olen liitossa viikinkien kanssa y.m.s. Mutta
kyllä ääntä maailmaan mahtuu! Ja syy lisäksi, miksi kirjoitan
ruotsiksi, on vielä se, että kun fennomaniaa on aina käytetty
usutusvälikappaleena, agitatsionikeinona kaikkia niitä vastaan, jotka
eivät sovi kuin valetut sen kannen alle, tahdon minä näyttää, etten
siitä vähääkään välitä. Ja minä toivon, että sillä aseella nyt tullaan
iskemään niin silmittömästi, että se lopullisesti on kärkensä
katkaiseva.
--Hm ... se oli ainoa, mitä voin sanoa. Sillä minä näin, että rouva
Canth oli niin varma päätöksessään, ettei hän olisi siitä luopunut,
vaikka olisin häntä siihen kehoittanutkin. Kiitin häntä niistä
hyväntahtoisista tiedonannoista, joita olin häneltä saanut, heitin
hyvästini ja läksin.
Läksin hra Tavaststjernan luo saamaan häneltä lähempiä tietoja siitä,
kirjoittaako hra Tavaststjerna suomenkielellä?
Oli näet samassa »Uuden Savon» uutisessa, jossa kerrottiin rouva
Canthista, myöskin mainittu, että hra K.J. Tavaststjerna valmistaa
näytelmää suomalaista teatteria varten. Ajattelin, että kenties hän
vuorostaan kirjoittaa suomenkielellä ja menin häneltä sitä kysymään.
Hra Tavaststjerna asuu tätä nykyä täällä Kuopiossa nuoren rouvansa
kanssa. Hänellä on asuttavanaan oikea runoilijan paikka, paras, mitä
suinkin voi toivoa. Se on johtaja Killisen asunto, josta on mitä ihanin
näköala ulos Kuopion lahdelle ja Kallaselälle.
Hra Tavaststjerna oli juuri tullut pitkältä purjehdusmatkalta
Iisalmesta ja oli hän aivan ihastunut niihin seutuihin, joiden kautta
hän oli kulkenut. Hyvällä senterboordivenheellä oli hän, tämä »För
Morgonbris»-nimisen runovihkon kirjoittaja, vastatuuleen purjehtinut
tuon yhdeksän penikulman pituisen saarisen ja salmisen väylän kahdessa
päivässä. Paluumatkalla oli viivytty kolme päivää, mutta silloin oli
saatukin purjehtia melkein tyynessä.
Tultiin sitten käyntini tarkoitukseen, ja minä asetin hänelle yllä
olevan kysymyksen.
Hra Tavaststjerna, joka on kotoisin suomalaisesta seudusta--hän on
syntynyt ja suurimman osan lapsuuttaan viettänyt Mikkelissä--käyttää
suomenkieltä jotenkin virheettömästi.
--Minä kirjoittaisin suomenkielellä, jos osaisin, sanoi hän. Sillä
kansanelämää kuvatessani minä ajattelen suomenkielellä. Siitä onkin
seurauksena, että kielessäni on paljon suomalaisia käänteitä ja että
taitavan suomentajan on helppo saada esille ajatukseni aivan yhtä hyvin
kuin ne itse olen kirjoittanut. Onneksi on tätänykyä helppo saada hyviä
kääntäjiä, vaan jos en niitä saisi, koettaisin harjoittaa itseäni
kirjoittamaan suomeksi.
Kysymykseeni, miksi hra Tavaststjerna ei aio tarjota näytelmäänsä
Ruotsalaiseen Teatteriin, vastasi hän, ettei hän luota tämän teatterin
taitoon eikä tahtoon esittää kotimaisia kappaleita. Sen on kokemus jo
kyllin osoittanut ja siitähän on syntynytkin se uusi harrastus, joka
viime kevännä vei »draamallisen yhdistyksen» perustamiseen Helsingissä.
Tyytymättömyys ruotsalaista teatteria kohtaan on jo kauan kytenyt hra
Tavaststjernankin mielessä! Olipa hän ensimmäisiä, jotka tästä asiasta
kirjoittivat muutamia vuosia sitten. Silloin oli aate vielä uusi ja se
lehti, jonka palstoilla hän arvostelunsa julkaisi, pani siihen pitkän
vastalauseen. Eikä maamme ruotsinkielinen sanomalehdistö vielä nytkään
ole oikein taipuvainen myötävaikuttamaan niihin perinpohjaisiin
muutoksiin, joita ruotsalainen teatteri tarvitsisi. Vielä vähemmän
teatterin johtokunta. Sentähden ei hra Tavaststjernan tee mieli tämän
teatterin puoleen kääntyä, vaan on hän päättänyt muuttaa ainakin
nykyisin valmistumaisillaan olevine kappaleineen Suomalaiseen
Teatteriin, jonka johtajan tahto ja taito samalla kuin näyttelijäin
kyky ja taipumukset ovat paremmin omansa vaikuttamaan näytelmän
menestymiseen.
Jouduimme tämän johdosta puhumaan hra Tavaststjernan uudesta
näytelmästä. Se on muodostettu hänen romaanistaan »Kovina aikoina».
Kirjailija on näyttämön vaatimusten mukaan jotenkin vapaasti käsitellyt
ainettaan ja muutellutkin sitä. Siinä on m.m. aivan uusi henkilö: rouva
Thoreld. Neiti Louisesta ja hänen äidistään on muodostettu nainen,
jonka kanssa kapteeni Thoreld menee naimisiin.
Tämä näytelmä, joka jo aineensa puolesta sopii erittäin hyvin
suomalaiselle näyttämölle, valmistunee jo ensi syyskautena
esitettäväksi. Ja vaikka se kirjoitetaankin ruotsiksi, ilmaantuu se
kuitenkin sitä ennen suomalaisessa puvussa ja voi sitä siis tavallaan
pitää ruotsinkielisen kirjailijan--suomalaisena alkuteoksena.
Nyt ovat siis yhden suomenkielisen ja yhden ruotsinkielisen kirjailijan
osat tätä nykyä vaihduksissa, ja hauskaa on nähdä, millä lailla he
näitä uusia osiaan tulevat hoitamaan.
»Päivälehti», heinäk. 12 p:nä 1892.
KÄYNTI K.G. von ESSENIN LUONA.
Jokapäiväiset lehdet kertoivat tuonnottain hänen kuolemastaan ja
elämäntyöstään. Ne huomauttivat siitä merkityksestä, mikä vainajalla
oli ollut kansamme uskonnollisessa ja valtiollisessa elämässä. En aio
niistä tässä puhua. Tahdon vain julaista muutamia muistiinpanoja
eräästä päiväkauden kestäneestä seurustelustani professori von
Essen-vainajan kanssa neljättä vuotta sitten, jossa hänen luonteensa
esiintyi niin herttaisessa valossa, etten voi siitä olla kertomatta.
Ehkä valaisevat eräät kohdat allaolevassa sitä asemaakin, johon hän oli
asettunut herännäisyyden suhteen.
Tekemääni kirjeelliseen pyyntöön saada tulla häntä puhuttelemaan
vastasi hän myöntävästi ja niin minä, eräänä talvipäivänä v. 1892,
ajoin hänen maatilalleen lähelle Parolan asemaa, jonne hän oli
asettunut vanhuutensa lepopäiviä viettämään. Siellä tuli hän minua
vastaan jo porstuassa ja vei minut kohta kättä puristaen saliin. Syy
siihen, miksi se pisti niin erityisesti silmääni ja miksi sen
mainitsen, ei ole se, että se tapahtui minulle, vaan etten ollut juuri
tottunut sellaiseen vastaanottoon kaikkien niiden puolelta, joiden
luona olin samoissa asioissa käynyt. Mutta suvaitsevaisuus ja älykäs
toisten harrastusten ymmärtäminen olivat pääpiirteitä tämän herttaisen
ja valistuneen vanhan heränneen luonteessa. Vähän aikaa istuttuani ja
puheltuani pienen, leikkisän ukon kanssa, joka välistä oikein
kipenöitsi älykästä huumoria, olin häneen aivan ihastunut.
Tietysti tuli heti paikalla puhe vanhasta herännäisyydestä ja sen
miehistä. Aivan niinkuin vertaiselleen kertoi hän minulle, mitä halusin
tietää ja mitä hän muisti. Sai häneltä kuulla monta kuvaavaa piirrettä
senaikuisista miehistä ja monta sattuvaa kuvausta silloisista oloista.
Oman herätyksensä historiaan ei vanhus kajonnut enkä sitä rohjennut
häneltä kysyäkään. Olin siitä kuitenkin juuri vähää ennen saanut
hyvinkin kuvaavan yksityiskohdan eräässä kirjeessä, jonka minulle oli
lähettänyt eräs hänen vanhoista tuttavistaan, rouva Leontine Castrén.
Tämä kirje on jo ollut julaistuna »Uuden Kuvalehden» 22 n:ossa vuodelta
1892 nimeltä »Heräys eräissä häissä» ja on sitä myöskin käytetty
pohjana kuvaukseen »Häät» kertomussarjassa »Heränneitä». Se kuvaa
ihmeen elävästi Essenin samoinkuin monen muunkin senaikaisen nuoren
miehen uskonnollista »Sturm und Drang»-kautta ja osoittaa, kuinka
kiivaasti sitä siihen aikaan törmättiin yhteen aatteiden puolesta.
Saatiin niiden puolesta taistella ehkä enemmän kuin nyt. Essenin
taistelutovereita oli hänen hyvä ystävänsä Lars Stenbäck.
Ylioppilasaikanaan saivat he monta kovaa kokea, pietistejä kun siihen
aikaan pidettiin valtiollisestikin vaarallisina. Molempia epäiltiin
heitä m.m. simonismista, jonka tarkoituksena oli luoda jonkinlaista
yhteiskunnallista, yksistään kykyyn ja kelpoisuuteen nojautuvaa
pappeutta. Ranskassa oli tästä liikkeestä siihen aikaan paljon melua
syntynyt, ja sen johdosta kielsi Helsingin poliisimestari näitä nuoria
ylioppilaita yksityisiä hartaushetkiään pitämästä. Essen oli kiivasta
miestä eikä tahtonut alistua moisen omavaltaisuuden alle, vaan meni
suoraa päätä kuvernöörin puheille vaatimaan oikeutta. Hauska ja
tavallaan hullunkurinen oli tämä retki Essenin oman kertomuksen mukaan.
Tultuaan korkean herran etehiseen odotti hän vuoroaan ja katseli,
kuinka toinen mitalirintainen herra toisensa perästä meni sisään. Hän
kyllä näki pikentin aina vähänväliä katsahtavan ovesta sisään, mutta
kun ei hän tiennyt, että piti ilmoittautua sisään päästäkseen,
työlästyi hän odottamiseen, meni ilmoittaumatta sisään, astui suoraa
päätä kuvernöörin eteen ja huusi kuin sotamies raporttinsa säikähtyneen
korkean herran korvaan. Raportti ei sisältänyt vähempää kuin
vaatimuksen, että poliisimestari oli--erotettava virastaan. Samoissa
asioissa joutui hän kutsuttuna myöskin senaikuisen kenraalikuvernöörin
apulaisen Thesleffin puheille.--»Mitä te sitten teette noissa
kokouksissanne!» oli hänen ylhäisyytensä kysynyt.--»Me rukoilemme
Jumalaa.»--»Kenen puolesta?»--»Rukoilemme kaikkien puolesta, rukoilemme
Jumalalta armoa itsellemme ja kaikille ihmisille.»--»Rukoiletteko sitä
keisarillekin?»--»Rukoilemme sitä hänellekin.»--»No, ettehän te sitten
olekaan mitään maailman mullistajia, niinkuin väitetään!» Ja iloissaan
siitä, että sai antaa näin rauhoittavan raportin Pietariin, jonne
pietisteistä oli kieliä kanneltu, sulki kenraalikuvernööri hämmästyneen
ylioppilaan syliinsä, ja tästä lähtien saivat Essen ja hänen ystävänsä
häiritsemättä seurojaan pitää. Harhaoppisuus oli ankarin niistä
syytöksistä, jotka kohtasivat heränneitä pappeja. Varsinkin
yliopistossa suuntaa kovin pelättiin. Lars Stenbäckiä vastaan käyty
taistelu on siitä parhaana todistuksena. Mutta vaikkei liikettä olisi
voitu suorastaan harhaoppisenakaan pitää, koetettiin sitä kuitenkin
toisilla syillä tukahduttaa. Muun muassa sai Essenkin pitemmän aikaa
odottaa papiksi vihkimistään, joka häneltä kaikenlaisten tekosyiden
nojalla kiellettiin. Hänen kertomuksensa mukaan oli Runeberg, joka
siihen aikaan oli asessorina Porvoossa, hänen puolellaan, mutta piispa
oli vastaan. Hänen syynsä, jotka hän Essenille ilmaisi, olivat hyvinkin
omituiset ja aikaa kuvaavat. Kun Essen oli julkaissut teesinsä, sanoi
piispa, että ne kyllä olivat hyvät, mutta että suuri vika niissä
kuitenkin oli se, että olivat liian ankarat.--»Ovatko ne ankarammat
kuin tunnuskirjat ja raamattu?» sanoi Essen kysyneensä.--»Eivät ole»,
vastasi piispa, »mutta nekin ovat liian ankarat». Ja yht'äkkiä purki
piispa kylläisen sydämensä, vaikeroiden, ettei hänen ollenkaan olisi
pitänyt papiksi eikä piispaksi tulla, sillä ei hänen mielestään ole
mihinkään koko kristinopista. »Mitä hyvää se on vaikuttanut? Onko
ihmiskunta siitä parantunut? Ovatko sodat loppuneet, onko kurjuus
maailmasta kadonnut?»--Ei tarvinne lisätä, että nuori papinkokelas
seisoi kuin puulla päähän lyötynä tuollaista oppia kuullessaan--piispan
suusta.
Papiksi tultuaan joutui Essen Pohjanmaalle ja siellä likeiseen
yhteyteen herännäisyyden johtajain kanssa. Itsenäinen mies kun oli, ei
hän kuitenkaan kauan näy voineen alistua sen johdon alle, jota m.m.
Lagus ja Malmberg vaativat seuraamaan. Laguksen kanssa lienee väli
rikkoontunut erään kirjeen johdosta, jonka Essen hänelle kirjoitti ja
jossa hän kysyi häneltä, eikö hän ehkä ollut langennut hengelliseen
ylpeyteen ja eikö tahtonut olla mestarina Israelissa. Lagus lähetti
vastaukseksi jäähyväisensä.--Malmbergin ja Essenin suhde kylmeni
samoista syistä kuin tämän ja niin monen muun hänen virkaveljensä.
Essen oli saanut virkaveljiltään tehtäväksi nuhdella Malmbergia heidän
puolestaan, mutta ei tahtonut saada häntä mitenkään käsiinsä.
Kerrankin, kun hän tuli Malmbergin luo, teki tämä asiaa pitäjälle ja
jätti vieraansa siihen. Vihdoin hän kuitenkin tapasi Malmbergin ja
nuhteli häntä, virkkaen lopuksi, että jos ei hänessä muutosta
tapahtuisi, täytyisi heidän, kaikkien hänen virkaveljiensä, hänestä
luopua; niinkuin sittemmin tapahtuikin. Siihen oli Malmberg vastannut:
»Sen minä kyllä olen jo kauan tiennyt, että herrat minusta luopuvat,
mutta talonpojat ovat minun!»--Ja ne hänelle pysyivätkin uskollisina
hänen kuolinpäiväänsä saakka, sillä harvat uskoivat hänen
lankeemukseensa ja pitivät häntä viattomasti vainottuna.
Omituiseen asemaan joutui Essen, kun hän Malmbergin kuoltua sai
pitääkseen tälle ruumissaarnan. On mielestäni Essenin luonnetta
kuvaavaa se tavallaan sukkela tapa, millä hän tästä tehtävästä
suoriutui. »Minä suomensin», kertoi hän, »erään vanhan saarnan, jonka
Malmberg aikoinaan oli pitänyt Achrén vainajan haudalla Munsalossa.
Kirkosta kuului kuiskauksia, että se oli väärää oppia, ja että toista
oppia oli neuvonut vainaja. Mutta lopussa sanoin minä: »Se, mitä nyt
olen puhunut, on häneltä, joka tuossa kirstussa makaa.» Semmoinen oli
hänen oppinsa silloin, kun hän tuli tänne Lapualle.»
Ettei tämä saarna lisännyt hänen suosiotaan kansan keskessä, lienee
varma. Mutta ettei hän suosiota takaa ajanut missään, siitä on
todistuksena muun muassa seuraava: Vähää ennen kuolemaansa lähetti
Paavo Ruotsalainen Essenille kirjeen, jossa varoitti häntä Vilhelm
Niskasesta ja tuolla tavallisella töykeydellään käski ajaa hänet
ulos, jos taloon tulisi. Essen kertoi vastanneensa, ettei hänen ja
V. Niskasen välillä ole koskaan ollut lähempää yhteyttä, »mutta jos hän
tulee luokseni, niin en aja häntä ulos enemmän kuin ketään muutakaan.
En ole vielä alistunut minkään inhimillisen auktoriteetin alle, olkoot
ne sitten Laguksia tai Malmbergeja tai Ruotsalaisia tai suomalaisia.
Jumalansana on ollut ja on oleva ainoa auktoriteettini.» Tämä kirje oli
mennyt Bergin kautta Ruotsalaiselle ja oli Ruotsalainen sanonut sen
sisällön kuultuaan: »Mistä on tuo nuori mies sen viisauden saanut?»
Toinenkin Essenin ja Ruotsalaisen välinen kohtaus osoittaa samaa
pelkäämättömyyttä ja itsenäisyyttä. Erään kerran olivat Essen ja pappi
Landgren olleet Paavon luona. Essen oli silloin puhunut suunsa
puhtaaksi ja m.m. koskettanut »ukon» taipumusta väkeviin juomiin. Ukko
ei ollenkaan paheksunut tuota puhetta, oli selittänyt vain, että hän
tarvitsi väkeviä virkistyksekseen. Mutta Landgren oli ollut hädissään,
että ukko suuttuisi, ja korvat punaisina ja käsi silmillä tehnyt
syrjästä merkkejä, että Essen vaikenisi.
Näitä ja monia muita muistellessa kului päivä puolisiin, istuessamme
vanhan »emerituksen» kanssa, hän kertoen ja minä muistiinpanoja tehden.
Totisten asiain sekaan tuli aina jokin hupainenkin kasku.
Päivällispöydässä kysyi hän yht'äkkiä: »Tiedättekös, miten minä pääsin
kappalaiseksi Ilmajoelle? Siitä minä saan kiittää--mustalaisia.» Ja
veitikkamaisesti kertoi hän apulaisena ollessaan vihkineensä
mustalaispariskunnan, vaikkei näillä ollut mitään perukirjoituskirjaa.
Siitä syntyi rettelöltä ja seurakuntalaiset arvelivat hänen vaaliin
päästyään, ettei tuota tuollaista kokematonta poikaa huolita. Mutta kun
nuo mustalaiset saivat sen tietää, niin panivat he kaikki voimansa
liikkeelle ja kertoivat ympäri pitäjää toisesta kilpahakijasta
sellaisia juttuja, että tämä ei tullut kysymykseenkään. »Ja sillä
lailla minä sain kiittää mustalaisia siitä, että pääsin kappalaiseksi
Ilmajoelle», lopetti hän.
Vastaukseksi kysymykseeni, eikö hän tahtoisi kertoa minulle jotakin
tuosta n.k. »suruttomasta» papistosta, jonka kylmä ja kuollut oppi ja
hengettömät saarnat niin vähän kykenivät tyydyttämään kansan
uskonnollisia tarpeita, kertoi isäntäni--kun iltapäivällä taaskin
istuimme näistä asioista keskustellen--m.m. seuraavan kaskun:
»Tenholassa oli ennen minua, sanoi hän, muuan kappalainen nimeltä
Bergman, joka kunakin neljäntenä sunnuntaina saarnasi myöskin Bromarvin
kappelissa. Tällä papilla oli silloin tapana lukea sama saarna joka
pyhä.--'Kuulkaahan nyt, herra maisteri', huomautti hänelle sitten
muutaman kerran kappelin kirkkoväärti, 'kun ensi kerran saarnaatte,
ettekö voisi lukea jotakin toista saarnaa; tämän olemme kuulleet jo
niin monta kertaa peräkkäin.'--'Osaatteko sen sitten jo ulkoa? Niin
kauan minä sitä saarnaan, kunnes sen opitte'.--'Jos tarkoitus on oppia
se ulkoa', vastasi kirkkoväärti, 'niin saan sanoa herra maisterille,
että minulla on minullakin Hagborgin postilla, ja on se monella
muullakin'.»
Pukukysymys oli hyvin arka kysymys vanhoilla heränneillä. Varma kanta
siinä asiassa oli yhtä tärkeä, paikoitellen ehkä tärkeämpikin kuin
monessa uskoa ja oppia koskevassa. Essenin kantaa tähän kysymykseen
valaistakseni panen tähän vielä seuraavan jutun, jonka hän kertoi
minulle vähää ennen poislähtöäni:
»Kerran tuli minun luokseni nainen suuressa hädässä valittamaan, että
naapurin akat ahdistavat häntä siitä, että hänellä on tasku hameessa,
niinkuin herrasväen naisilla, eikä tuollaista irtonaista nauhalla
vyötäisiin kiinnitettyä lakkaria, ja kysyi, onko synti sellaista taskua
pitää.--'Mitä pidät sinä siinä?' kysyin minä.--'Avaimia ja veistäni'
----'Ei se siis ole koristukseksi aiottu?'--'Eihän sitä näykään hameen
poimujen alta.'--Silloin menin minä hänen eteensä ja sanoin hänelle:
'Sinä olet sen ymmärtäväisen isäsi tytär enkä minä voi käsittää, kuinka
sinä olet noin typerä. Mene sinä vain kotiisi ja sano, että pastori
sanoi, ettei missään raamatun paikassa ole kielletty taskuja
pitämästä.'--Vaimo meni ja teki niinkuin olin neuvonut. Mutta Malmberg
moitti minua neuvostani. 'Minä en ole räätälin oppia käynyt', vastasin
minä, 'mutta sinä näyt tekeytyneen räätäliksi koko Lapuan pitäjässä'.»
Ja vanhus nauroi makeasti tuon jutun kerrottuaan. Vietin yön vanhan
professorin vieraanvaraisessa kodissa. Varhain aamulla oli lähdettävä
junaan ja ukko tuli minua herättämään, pitkä kauhtana yllään. Uuni
lämpisi ja ulkona oli vielä pimeä. Sill'aikaa kun pukeuduin ja
aamukahvini join, istui isäntäni takan ääressä lämmitellen ja sen tulta
kohennellen. Oli niin omituinen tuo tunnelma, joka siinä mieleni täytti
hänen henkeviä ja älykkäitä, vaikka jo elämän taisteluista väsyneitä
kasvojaan tarkastellessani. Nyt hän oli siinä niin tyynen ja rauhansa
saavuttaneen näköinen tuo mies, jonka tiesin aikoinaan vakaumuksensa
tulesta hehkuneen ja monen sisäisen ja ulkonaisen ristiriidan kanssa
taistelleen. Miettikö hän siinä kadotettuja ystäviä, ajatteliko
kaihoten kaatuneita ihanteita, tekikö itsensä kanssa tiliä jostakin, en
tiedä. Mutta jotakin sellaista hänessä lienee liikkunut, koska
yht'äkkiä, kun kuuli hevosen ajavan rappujen eteen, virkkoi kuin
muistoistaan heräten: »Niin, niin, oli niissä ajoissa ja niiden aikain
miehissä paljon hyvää, jos oli puutteellistakin. Mutta kyllä oli
kuitenkin niin, että ne suuren herätyksen ensi ajat olivat paremmat ja
puhtaammat kuin viimeiset. Sitten tuli se lahkolaisuus, toistupaisuus
ja eripuraisuus ... vaan kukin kai kulki sitä tietä, minkä parhaaksi
näki. _De mortuis nil nisi bene_.»
Eli toisin sanoen: levätkööt rauhassa vainajat!
Levätköön hänkin, tuo herttainen vanhus, rauhassa,--ja rauhassa hän kai
lepääkin.
»Uusi Kuvalehti», elok. 15 p:nä 1895.